Tällä viikolla kaksi työkaveriani pysäyttivät minut kysymyksellään. Molemmat ovat aloittelemassa väitöskirjojaan. Juuri nyt työskentelemme samassa hankkeessa, ja työporukastamme on tullut varsin läheinen ja tiivis. Pidän näistä nuorista naisista valtavasti, ja haluaisin kaikin mahdollisin tavoin auttaa heitä alkuun työurallaan.

Mutta sanattomaksi menin, kun he kysyivät keskeltä apurahahakemusten vääntämisen tuskaansa: Miten minä jaksoin sitä? Miten motivoin itseni aloittamaan ja tekemään väitöskirjan, kun rahoituksen hakeminen oli niin vaikeaa, saamisesta puhumattakaan? Miten jaksoin ja halusin jatkaa, vaikka tulevaisuus oli antamassa vain epävarmuutta, pätkätöitä, pieniä tuloja. eikä tekeillä oleva tutkinto edes välttämättä hyödyttäisi työmarkkinoilla?

Minä en muista.

Muistan monenmonituiset epätoivon hetket väitöskirjapolultani, mutta muistini mukaan ne liittyivät yleensä omaan huonouden kokemukseen, huonoon itsetuntoon, väsymykseen, epäonnistumiseen tai sen pelkoon ja – noh – ihan vain osaamattomuuteeni. Muistini ehkä tekee tässä kyllä tepposet, sillä jotenkin olen kadottanut mielestäni epävarmuuden tuskailun. Mutta varmaan sitäkin on ollut.

Hämmennyin kovasti näistä kysymyksistä, ja olen miettinyt asiaa monta päivää. Selasin blogiarkistoani – olenhan blogannut koko tutkijanurani alkumetreiltä asti. Jaoin kysymyksen myös facebook-ryhmässä, johon kuuluu neljä läheistä, samoihin aikoihin tohtorikoulua käynyttä ystävääni, ja pohdimme asiaa yhdessä.

Yhtä vastausta, yhtä ainoaa selviytymiskeinoa ei tietysti ole, mutta muutamia löytyi. Yksi vastaus oikeastaan sisältyy tuohon edelliseen asiaan: ystävät, joilta voi kysyä neuvoa, ovat kultaa kalliimpia. Minulla oli alusta asti samalla laitoksella akateeminen siskoni. Hän oli kyllä hyvin monta kertaa se, joka käänsi kurssin taas eteenpäin, kun olin jo antamassa periksi. Hänellä on uskomaton innostamisen taito: joka kerta, kun en nähnyt edessä valoa, kahvihetki hänen kanssaan sai minut taas suunnittelemaan uusia hankkeita, uusia työryhmiä, uusia kirjoitusaiheita ja niin edelleen. Hänen rinnallaan minäkin uskoin, että voisin olla jotain, ja vähitellen sitten aloin uskoa myös omiin siipiini ja huomasin niiden kantavan.

Myös muu työyhteisö on ollut tärkeää. Olen tiennyt, että saan apua jos vain pyydän, eikä aina ole tarvinnut pyytääkään. Eikä asian tarvitse aina olla vakava: seuraa jäätelölle, kahville, lukupiiriin, ompelukerhoon, työryhmään, seminaariin tai mihin vain löytyy aina. Ilman toisten, samanlaista työtä tekevien kumppanuutta en usko, että olisin onnistunut saamaan väitöskirjaani valmiiksi.

Motivaatiota tuli siis yhdessä tekemisestä. Tutkijan työ on kaikkea muuta kuin yksinäistä puurtamista. Se on kokouksia, seminaareja, työryhmiä, työpajoja, matkoja ja esitelmiä ja pitkiä keskusteluja. Se on sosiaalinen työ, jossa pitää osata sekä kuunnella että keskustella. Innostusta ovat matkan varrella antaneet erityisesti yhdessä oivaltamisen ja ideoinnin riemu, mutta myös hyvä palaute, silloin harvoin kuin sitä on ollut saatavilla. Siitäkin olen kirjoittanut blogiin monta kertaa, esimerkiksi keskellä kevään 2010 apurahahakua.

Sitten on vielä yksi juttu, nimittäin se projekti itsessään. Vaikka välillä hain muitakin töitä, ja kieltämättä parina ekana vuonna leikin ajatuksella, että jättäisin väikkärin joskus tauolle, niin keskeyttäminen ei jotenkin ollut ikinä aito vaihtoehto. Ajattelin, että vaikka tästä nyt ei mikään tiedemaailman räjäyttävä tuotos tule, niin loppuun asti vedetään. Kuten ystäväni facebookissa totesi, väitöskirja oli hänelle oma projektinsa, johon ei paljon kotoa kannustettu mutta joka oli hänen oma haaveensa. Minäkin ehkä olin sen verran tavoitteellinen, että  halusi saada väitöskirjan tehtyä, vaikka sitten olinkin vuosien ajan ihan varma, että hakeudun sen jälkeen muualle töihin enkä ryhdy tutkijaksi. Niin ja alusta asti haaveilin karonkasta, en niinkään väitöstilaisuudesta…

Eihän se toimeentulon epävarmuus mitään herkkua ole nyt, eikä ollut silloinkaan. Jatkuva rahoituksen hakeminen on raastavaa, eikä se lopu siihen, kun väitöskirja valmistuu – haen rahoituksia koko ajan edelleen. Esimerkiksi syksyllä 2008 olen tuskaillut blogissa apurahahakujen kanssa, ja kun ensimmäinen pidempi apuraha tuli samana syksynä, olin revetä liitoksistani. Myöhemmin olen blogissa suhtautunut rahoitukseen hieman tasaisemmin, mutta realistisesti ja toimeentulon epävarmuutta ehkä sietäen. Sehän se onkin, että epävarmuutta ei ehkä ikinä ole kokonaan hyväksynyt, mutta sen kanssa on oppinut elämään. Olen uskaltanut ottaa asuntolainan ja olen oppinut luottamaan siihen, että jos tekee parhaansa niin asiat järjestyvät.

Niin ja vielä yksi juttu: on ollut tärkeää, että on myös muuta elämää kuin academia. Harrastuksia, ystäviä, mitä vain. Mutta norsunluutornista on hyvä tulla alas välillä, että pää pysyy ehjänä.

Jotenkin haluaisin ajatella, ettei koko väitöskirjaprosessi vuodesta 2008 vuoteen 2014 ollut pelkkä selviytymistarina. Ei se ollut jatkuvaa taistelua tai jos olikin, niin Minna Canthin tavoin sanoisin, että ihanaa taistelua. Kyllä sellaisiakin aikoja oli, jolloin piti vain selviytyä aamusta iltaan ja seuraavaan päivään, mutta suurin osa ajasta oli myös iloa ja tyytyväisyyttä, onnistumista ja oppimista sekä itsensä haastamista hyvällä tavalla. Matkalle alppipolulla osui myös hyviä ja tasaisia osuuksia, ja niistä vaikeista kohdista oli aina ihmisiä auttamassa yli.

Niin että onnea ja kannustusta matkaan vain kaikille, jotka jatko-opintoja suunnittelevat tai aloittavat. Kyllä siitä on mahdollista selvitä hengissä, eikä edes tee koko ajan tiukkaa. Jälkikäteen on helppoa unohtaa erityisesti alkuvaiheessa tuntemani ahdistus, mutta juuri niinhän ihmisen mieli toimii, ja hyvä niin.

Mainokset