matkustelua


En halua valittaa, mutta…

(Tuolla aloituksella varmistan, että tiedätte valitusta olevan tulossa.)

Syksy alkaa vaatia verojaan. On ollut muutoin ihan hyvä syksy, mutta olen ollut tosi paljon liikenteessä. Ajattelin ensin etten laske, mutta laskin kuitenkin: häämatkan eli syyskuun puolivälin jälkeen olen ollut hieman yli puolet ajasta muualla kuin kotona. Jos laskisin täydet kotipäivät (siis joihin ei sisälly lähtöä tai saapumista), suhdeluku olisi vielä rankempi. Kuljettuja kilometrejä en ala laskea, se ei auta ketään.

Tavallista työmatkaa Jyväskylään ei lasketa, koska se kuuluu asiaan – silloin kuitenkin lähden kotoa ja palaan kotiin, vaikka päivät pitkiä ovatkin. Pääasiassahan olen matkustanut Helsingissä ja Lappeenrannassa. Lehmusten kaupungissa on toinen koti, mutta reissussa olemista se on sekin, ainakin puoliksi. Silloin teen etätöitä. Sairausloman jätin pois laskuista, koska se oli poikkeusaikaa. (Ja sisälsi syksyn parhaan roadtripin!)

Viime sunnuntaina tulin taas Helsingistä. Iltapäivällä huokaisin, että onpa kiva olla nyt yhtäjaksoisesti viikko kotona. Maanantaiaamuna muistin, että käyn Helsingissä kerran tälläkin viikolla. Kaikki eivät tietenkään ole vain työmatkoja. Esimerkiksi viime viikonloppuna olin ystävien häissä, ja aiemmin syksyllä oli yhdet häät Turussa.

Ei siinä mitään, kyllähän minä reissaan – se kuuluu tähän työhön ja siihen, että asun etäällä ystävistäni. Monet akateemisen maailman asiat tapahtuvat Helsingissä, eikä maakunnista tulevilta aina muisteta kysyä, mikä on sopiva aloitus- tai lopetusaika heidän matkustamistaan ajatellen. Haasteita on tänä syksynä tuottanut se, että Savonlinja on leikannut bussivuoroja kylältäni isolle kirkolle ja takaisin, joten yhä useammin lähtemiset ovat yön yli reissaamisia. Itse asiassa Savonlinja ei enää pysähdy kylän Matkahuollossa vaan minun pitäisi mennä hieman kauemmas 4-tien varteen pikavuoropysäkille. Ei mahdotonta, vain hieman kauemmas, hieman hankalammin. Mutta pysäkiltä lähteminen on selvästi ikävämpää kuin aiemmin. Koiviston Auto onneksi vielä pysähtyy ihan kylälläkin, ja äänestän jaloillani käyttämällä heidän vuorojaan aina kun mahdollista. Matkustamisen hankaluus myös lisää sitä, että jos Helsingissä on kaksi tilaisuutta samalla viikolla, olen helposti välipäivänkin siellä, jotta vältän pitkät bussimatkat.

Reissaamiseen tuntuu olevan kyllästynyt myös kissamme Papu. Pitkien poissaolojen ajan se on hoidossa, yhden tai kaksi yötä se pärjää yksin ja välillä sillä käy kotona ruokakupin täyttäjä ja hiekkalaatikon siivoaja. Mutta seuralliselle eläimelle satunnainen ruokakupin täyttäjän käynti on kovin vähän, ja yksinäinenhän tuo eläin on. Papu kiipeää hyvin hanakasti syliin melkein aina, kun istun pöydän ääressä. Se käpertyy uniasentoon ja alkaa kehrätä niin että talo tärisee. Se pyytää huomiota, puskee, kerjää ruokaa ja silityksiä. Se ulkoilee nykyään vain lyhyitä aikoja kerrallaan, mikä tosin johtunee marraskuun viehättävästä säästä eikä niinkään sen halusta olla ihmisten lähellä.

Reissutyöksi muuttunut elämä näkyy monessa asiassa: blogin kirjoitustahdissa, luettujen kirjojen vähyydessä (en vaan jaksa edes kirjaan tarttua), väsyneenä tehdyissä (lohtu-)heräteostosten määrässä. Yritän edelleen ehtiä kuntosalille 2 kertaa viikossa, mutta aina se ei onnistu, eivätkä lenkkivaatteetkaan yleensä kulje mukana kun yritän matkustaa mahdollisimman pienin tavaroin. Sosiaalisia suhteita olen hoitanut huonosti, mutta se ei ole uutta – suuntaus ystävyyssuhteiden hoitamisessa on ollut alaspäin jo pitkään.

Muutoksen kuitenkin pyrin! Yritän järkeistää ajankäyttöäni ja ennakoida matkat niin, että liikunnalle ja ystäville olisi paremmin aikaa. Voimat kuitenkin ovat rajalliset, joten voi olla etten jatkossakaan kovin paljon kahvikuppostele pääkaupungissa ollessani (sitä voi olla vaikea ymmärtää, mutta sori – en vain aina jaksa tavata ihmisiä oltuani päivän jossain työhön liittyvässä riennossa). Aion jälleen tänäkin vuonna pitää pitkän joululoman, jolloin ehkä reissataan myös, mutta ainakaan en matkusta yksin ja työasiat mielessäni. Lähipäivien iloinen asia ovat pikkujoulut, joihin olen kutsunut ystäviä kahdenkymmenen yhteisen vuoden kunniaksi. Sotaharjoitusleskenä ollessani voin hyvin täyttää talon naisenergialla.

Kyllä kaikesta selviää, mutta koko ajan on käynyt kirkkaammaksi se, että minun on tehtävä tarkempia aikatauluja ja ennakoitava enemmän. Olen lukenut Anna Perhon ajanhallintaopasta ja koettanut miettiä, miten tähän kaikkeen saisi jotenkin rytmin. Ilman suunnittelua hajoan ennen pitkää tällaiseen matkatahtiin. Ongelma ei siis ole liika työmäärä vaan se, että vietän arjestani liian monia tunteja linja-autossa matkalla jonnekin.

Keväällä puolisolla on vähemmän harjoituksia kuin nyt syksyllä, joten tilanne on siltä osin valoisampi. Minun konferenssikalenterini kyllä näyttää täydeltä, mutta ehkä vähitellen opin sanomaan ei. Se nimittäin olisi kaikkein tehokkain tapa vähentää matkoja ja keskittyä tekemään varsinaista työtäni eli tutkimusta.

Mainokset

En ole vieläkään kirjoittanut häämatkasta ihan aikataulusyistä. Haluan kirjoittaa, mutta en ole oikein tiennyt miten päästä alkuun. Matkapostaukset eivät ole välttämättä kovin kiinnostavia, ja muutenkin tuntuu vaikealta kirjoittaa jostain niin suuresta. Viikkoon mahtuu niin paljon, että näkökulmia ja ajatuksia on pakko rajata – samoin kuvia.

aasiselfie

Päätin, että kirjaan reissun erityisesti häämatkaan liittyvät jutun toiseen blogiin (kunhan ehdin), ja koetan tehdä tänne aika rajatun matkakertomuksen. Loma Roomassa oli ehkä tähänastisen elämäni paras lomareissu, ja haluan ehdottomasti tallentaa muistoja siitä blogiini. Liian tarkkaan matkakuvaukseen ei kuitenkaan ole energiaa, tarvetta eikä luultavasti lukijoitakaan, joten pidättäydyn tunnelmien ja yleisten asioiden tasolla.

Meillä oli hotelli aivan lähellä Piazza Navonaa, joka on yksi Rooman isoista, keskeisistä aukioista kaupungin vanhassa osassa. Hotellin sijainti oli loistava, ja kuljimme kävellen joka paikkaan. Kävelimme kunnon turisteina valtavan paljon ja koetimme nähdä kaiken mitä viikossa vain ehtii ja jaksaa. Samalla kuitenkin pyrimme myös rentoutumiseen: päiviä ei suoritettu, vaan aikaa kahviloissa istumiseen, ruokaan, juomaan ja fiilistelyyn oli myös.

Syyskuu oli erinomaisen hyvä ajankohta olla Roomassa. Olihan siellä hirveästi turisteja, mutta mahduimme hyvin joukkoon silti. Sää oli erinomaisen sopiva. Päivisin oli lämmin, mutta ei liian kamalaa (poltin niskani vain kerran), ja iltaisin jopa vähän viileää.

Kävimme yhden päivän retkellä Rooman ulkopuolella. Olimme varanneet etukäteen reissun Vesuviukselle ja Pompeijiin. Se oli upea päivä!

Rooman vahva turismi tuli kyllä esiin, ja käytimme sitä hyödyksemme. Vesuviuksen reissu oli ehdottomasti kannattavaa tehdä ryhmän mukana, koska vuorelle kiipeäminen omalla autolla olisi aikamoinen suoritus. Pompeijista olisi ehkä saanut enemmän irti, jos olisi kuljettu kartan kanssa vain kahdestaan, mutta en edes jaksa ajatelle miten hankalaa olisi ollut selvittää reitti junalla Roomasta Napoliin ja sieltä Pompeijiin… Bussi oli sata kertaa helpompi ratkaisu. Sitä paitsi meidän Pompeijin opas oli aivan hurmaava tyyppi, ehdottomasti reissun paras opaskokemus.

Olimme varanneet myös Vatikaaniin opaskierroksen. Sekin oli hyvä ratkaisu, sillä Vatikaanin ihmismeressä olisimme olleet aivan hukassa ilman jotakuta, joka kertoi missä ollaan, mistä löytyvät tietyt patsaat ja myös kertasi etukäteen Sikstuksen kappelin freskot, koska kappelissa ei saa puhua tai opastaa, siitä vain kävellään läpi.

Myös Colosseumilla turvauduimme lennossa oppaaseen, koska sisäänpääsy olisi ollut aika vaikeaa ilman ryhmää. Tartuimme siis yhteen siellä pyörivistä opastusten tarjoajista, maksoimme ylihintaa ja pääsimme nopeammin sisälle. Colosseum sinällään olisi osattu vierailla ilmankin opasta, mutta Forum Romanumilla (joka siis kuului opastuksen hintaan) opas oli kyllä hyödyksi. Alue on niin laaja, etten olisi kyllä osannut hahmottaa sen eri osia ilman opasta. Toki hyvä opaskirja olisi korvannut asian, mutta meillä ei vielä siinä vaiheessa ollut sellaista.

Roomasta tai ainakaan meidän häämatkasta ei voi puhua mainitsematta ruokaa. Söimme ihania ruokia, ja illalliset eri ravintoloissa olivat matkan parhaita hetkiä. Täydellinen pizzakokemus jäi vielä saavuttamatta, mikä ehkä johtuu siitä että Suomestakin saa nykyään erittäin hyvää italialaista pizzaa, ja osaamme itsekin jo tehdä melko hyviä. Sen sijaan pastan kanssa teimme löytöjä: opimme täydellisen carbonaran reseptin, sienipastan tekemisen ja tryffelin käyttöä. Puoliso söi täydellistä risottoa ja minä totuin limoncelloon digestiivinä. Söin ainakin neljä kertaa tiramisua, ja jokainen niistä oli erilainen – opin siis, ettei ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa tehdä tiramisua, vaan joka kokilla on oma reseptinsä.

Parasta matkalla oli:

Pantheon.

Melkein aloin itkeä, kun pääsin sinne. Olimme siellä melko varhain aamulla, jolloin tilaa oli eikä lainkaan jonoa. Pantheonissa vain täydellistyy jotenkin kaikki tasapaino, kauneus ja rauha, ja minulle tuli siitä jotenkin herkän hengellistynyt olo. Ajattelin, että jos jumalia on olemassa, he epäilemättä asuvat Pantheonissa.

Vesuvius.

Onhan se nyt vaan jotain sanoinkuvaamatonta kävellä toimivan tulivuoren kraaterin reunaan, nähdä höyryn nousevan ja hetken kuluttua kävellä saman tulivuoren tuhoaman kaupungin katuja Pompeijissa. Vesuviukselta avautuva maisema Napolinlahdelle oli häikäisevä. Minulle Vesuvius oli ehkä reissun huippukohta.

vesuvius 1

Vesuviuksen kraaterin reunalla.

vesuvius 2

Kävelypolku Vesuviuksella.

Ruoka.

Kuten edellä kerroin, söimme hyvin ja paljon ja säästelemättä. Tämä oli ihana ruokaloma! Paras ravintola oli pieni roomalainen taverna kapealla sivukadulla. Löysimme sen matkaoppaan suosituksesta, ja kävimme siellä kahdesti – jälkimmäisellä kerralla tajusimme varata pöydän, jotta emme joutuneet jonottamaan.

Pieniä pettymyksiä:

Vatikaani.

Tungoksesta oli varoitettu, mutta silti se järkytti. Vaikuttavaa kokemusta on vaikea saada kun kävelee ruuhkassa eteenpäin massan mukana. Sikstuksen kappeli oli ainoa hetki, jolloin oli mahdollista vaikuttua, hiljentyä ja keskittyä taiteeseen. Ruuhkaa sielläkin oli, mutta silti.

vatikaanin ruuhka

Jaa, en minä sitten keksikään muuta mikä olisi mennyt pieleen. No ehkä sen voi mainita, että söimme kahdesti niin sanotuissa turistiravintoloissa. Ekalla kerralla vain oli niin nälkä, ettei ollut enää vaihtoehtoja, ja tulimme suorastaan ryöstetyiksi: huonohkoa ruokaa älyttömällä hinnalla. Toinen kerta ei sitten ollut niin kamala, mutta siitä kerron myöhemmin toisen blogin puolella lisää.

Päätimme, että seuraavakin yhteinen reissu suuntautuu Italiaan. Puoliso ei ole käynyt Firenzessä, ja minäkin haluaisin sinne uudelleen. Myös Milano ja Venetsia ovat listoilla. Kävimme heittämässä kolikot Fontana de Treviin, millä varmistimme sen, että palaamme vielä Roomaan. Ei ehkä heti ensi vuonna, mutta jonain päivänä kyllä.

Arki on alkanut työntäyteisesti lomien jälkeen. En ole juurikaan lukenut mitään, ja kirjoittamisenergiani olen kanavoinut erääseen artikkeliin, jonka deadline lähestyy vääjäämättä.

Onneksi arjen keskellä on kivoja ja iloisiakin asioita. Saimme siskoltani ja hänen poikaystävältään häälahjaksi teatteriliput Tampereelle. Olemme aikaisemmin käyneet yhdessä katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmän Komisario Palmun erehdys, ja nyt liput olivat Tampereen Komediateatterin kesänäytelmään Kaasua, komisario Palmu! 

Lähdimme jo aamupäivällä kotoa, joten Tampereelle päästyämme (ja Helsingin vahvistustenkin saavuttua) lounastimme Pizzeria Lucassa. Luca Platanian pizzojen ääreen pääseminen on ollut pitkäaikainen haave, sillä hänen ja Saku Tuomisen pizzakirja on muuttanut tyystin meidän käsityksemme hyvästä pizzasta. Pizzeria Luca lunasti kaikki odotukset.

Pizzojen ääreltä suutasimme teatteriin. Olin lukenut kehuja Komediateatterin näytelmästä, mutta en kovin tarkasti. En osannut odottaa, että komisario Palmu taipuu näin hersyväksi komediaksi. Nauroin läpi näytelmän, ja se on kyllä ihan kokonaan loistavan ohjauksen ja erinomaisten näyttelijöiden ansiota.

Esko Roine oli tietenkin vakuuttava Palmu, ja hänen etsiväapulaisensa Kokki (Ari-Kyösti Seppo) ja Virta (Lari Halme) mahtava parivaljakko. Shown kuitenkin varasti taiteilija Kuurna (Aimo Räsänen), joka hallitsi näyttämöä aina kun sinne astui. Näyttelemällä juuri sopivasti yli, hän oli täydellinen komediahahmo.

Näytelmä perustuu Mika Waltarin kirjaan Kuka murhasi rouva Skrofin? Olen lukenut sen, mutta en muistanut murhaajaa – enhän minä ikinä muista kirjojen juonia. Parasta oli kuitenkin saada nauraa näin makeasti ja samalla oppia, että Waltarin Palmu-kirjoja voi todellakin tulkita ihan dramaattisena salapoliisikirjana, mutta niissä on myös paljon hauskaa ja etenkin värikkäitä rooleja.

Valitettavasti Kaasua, komisario Palmu! oli vain kesänäytelmä. Meillä oli liput toiseksi viimeiseen näytökseen, joten suositukseni menevät siltä osin hukkaan. Komediateatteria voin kuitenkin lämmöllä suositella, ja kun itse seuraavan kerran mietin viikonloppulomaa Tampereella, Komediateatterin ohjelma tulee varmasti tarkistettua.

Iltapäivänäytöksen jälkeen kävimme majoittautumassa komeilla maisemilla varustettuihin huoneisiin Ilveksen 16. kerrokseen. Kävimme pikapikaa coctaileilla Torni-hotellin Moro-baarissa ihailemassa Tampereen maisemia sieltä käsin, ja sen jälkeen kiiruhdimme ravintola Tiiliholviin. Se oli tuttu jo viime syksyn synttäripäivälliseltä, ja nyt oli kiva käydä syömässä ravintolan kesämenu. Palvelu oli edelleen erinomaista, ravintola kiva ja viihtyisä, ja ruoka herkullista. Sunnuntaina kävimme vähän ostoksilla, mutta aika nopeasti lähdimme kotiin Papun luokse.

Niin kiva viikonloppu minulla oli, etten muistanut ottaa yhtään kuvia. Käyntikohteiden lisäksi parasta oli hyvä seura. Sisko poikaystävineen on virkistävää ja jokseenkin harvinaista seuraa. Jos asuisimme lähempänä, viettäisimme varmaan enemmäkin aikaa yhdessä, mutta nyt tapaamiset ovat vähän satunnaisia. Asia tosin korjaantuu tässä kuussa, kun tapaamme eri yhteyksissä kolmena viikonloppuna peräkkäin. Hyvä niin!

Kuten eilen kerroin, vietin viime viikon konferenssimatkalla. Matkan syynä oli Society for the History of Childhood and Youth (SHCY) -yhdistyksen konferenssi Rutgersin yliopistossa Camdenissa, New Jerseyssä. Osallistuin työryhmään, jossa oli mukana tutkijoita eri maissa tehdyistä lastensuojelun menneisyysselvityksistä. Minä tietenkin edustin meidän tutkijaryhmää Suomesta.

En ollut ennen käynyt Ameriikan mailla, joten matka jännitti vähäsen. Turhaa tosin, sillä mitään erityistä Amerikka-kokemusta tästä ei tullut. Viivyin niin vähän aikaa, että konferenssi olisi yhtä hyvin voinut olla missä tahansa muualla – en tutustunut ympäristööni juuri ollenkaan.

En ehtinyt kaupungille pääosin siksi, että konferenssi oli niin hyvä ja mielenkiintoinen. Lastensuojelun historiaa käsitteleviä työryhmiä oli useita, ja niiden lisäksi lapsuusmuistoja (joka on minua tietenkin kiinnostava aihe) käsiteltiin monissa erinomaisissa esitelmissä.

campus center

Campus Center, Rutgers University, Camden, NJ

Konferenssissa pääpaino oli työryhmätyöskentelyssä, ja keynote-luentoja oli vain yksi. Tästä voisimme ehkä Suomessakin ottaa oppia, sillä meillä kolmipäiväisessä konferenssissa on aina vähintään kaksi, jopa kolme keynote-luennoitsijaa. Niin hyviä kuin ne usein ovatkin, tutkimusta tehdään ja keskusteluja käydään nimenomaan työryhmissä ja niiden välitiloissa eli kahvitauoilla.

Keynote-luennon  piti Dr. Nara Milanich (Barnard College, Columbia University). Hänen tutkimusaiheitaan ovat esimerkiksi lapsuuden ja perheen historia, sukupuolihistoria sekä sosiaalisen epätasa-arvon tutkimus.

keynote

Dr. Nara Milanich, keynote in SHCY 2017.

Milanichin keynote oli ehkä yksi parhaimmista keynote-luennoista, joita olen koskaan kuullut. Hän puhui hyvin voimakkaasti, vahvoja sanoja käyttäen pakolaisleireistä, niiden lapsista sekä lapsista turvapaikanhakijoina. Hänen mukaansa näiden ihmisten kohtelussa ei tunneta lapsuuden historiaa; jos tunnettaisiin, nähtäisiin pienet ihmiset ehkä lapsina, ei vain turvapaikanhakijoina ja sen kautta uhkana. Milanichin esimerkit olivat Yhdysvalloista sekä etenkin Meksikon laittomien siirtolaisten parista, mutta kaikki kuulijat eri puolilta maailmaa pystyivät tunnistamaan samat ilmiöt, saman apua tarvitsevien lasten väärin kohtelun ja hädän. Samoja teemoja kuin luennossa löytyy Milanichin maaliskuussa Washington Post -lehdessä julkaistusta kirjoituksesta Nations have separated children from parents before. It never ends well. Suosittelen lämmöllä.

Yhden parituntisen verran pakenin Rutgersin kampukselta. Olin selaillut konferenssiohjelmassa annettuja vinkkejä läheisistä museioista, ja päätin kokeilla jotain, mitä en ollut ikinä kokeillut: oikeaa taistelulaivaa. Pakko myöntää, että puolisolla oli osuutta tähän valintaan. Pohdintani kannattaisiko laivaa käydä katsomassa muuttui varmuudeksi, kun hän osoitti viesteissä selvää ihailua: ”Oooh… New Jersey… Mene ihmeessä.” Ja lisäksi selvää kateutta, että pääsen näkemään paatin.

Yksin sotalaivaan vierailulle saapuva ulkomaalainen nuorehko nainen herätti vain lievää ihmetystä, ja vierailu oli  kyllä ihan kiinnostava. Audio-oppaan kanssa kiersin laivaa ja opin aika paljon uutta. Vesipullo olisi kannattanut olla mukana, sillä New Jerseyn paahteessa portaiden kiipeily ylös-alas alkoi käydä työstä. Onneksi osan aikaa kierros kulki ilmastoiduissa sisätiloissa.

battleship nj 2

battleship nj 1

Opin muun muassa, että Battleship New Jersey kuuluu suurimpaan taistelulaivaluokkaan, ja on siis ihan jäätävän iso. Se on ottanut osaa niin toiseen maailmansotaan, Korean sotaan kuin Vietnamin sotaankin. Näyttelyssä esiteltiin tykkejä ja aseita, mutta  myös kuuluisimpia kapteeneja ja amiraaleja. Audio-oppaasta saattoi kuunnella lukuisia laivalla palvelleiden veteraanien muisteluita, ja kierroksella ei oppinut ainoastaan New Jerseyn olosuhteista vaan ylipäätään merimieselämästä. Paikallisille laiva on tärkeä, koska se on valmistettu telakalla New Jerseyssä (siitä kai nimikin), ja on kunniakkaan taisteluhistoriansa vuoksi osa osavaltion historiaa.

jefferson bridge

Benjamin Franklinin silta

Camden (New Jersey) yhdistyy Philadelphiaan (Pennsylvania) Benjamin Franklinin sillalla. Silta on komea näky, todella! Vietin aikaa lähinnä Camdenin puolella, mutta Philadelphian historiaa amerikkalaisen demokratian kehtona mainostettiin niin usein, että sinne olisi kiinnostavaa palata joskus. Konferenssi-illallinen järjestettiin Pennsylvanian historiallisen yhdistyksen tiloissa Philadelphiassa, mutta sitä lukuunottamatta en käynyt Phillyn puolella kuin sen verran mitä junamatka lentokentälle vaati.

Matkasta opin sen, että aikaeroon kannattaa varautua. En ole aiemmin kokenut vastaavaa (Kiinan reissulla aikaero ei rasittanut yhtään jostain syystä). Heräsin joka yö kolmen maissa, eli siihen aikaan kun Suomessa on aamu. En siis nukkunut yhtäkään kunnollista yöunta, mikä alkoi kyllä jo viimeisenä päivänä vaikuttaa aika tavalla jaksamiseen ja mielialaan. Väsymys oli yksi syy, miksi en vain kyennyt jalkautumaan turistiksi. Loppujen lopuksi suurin osa vaihtamistani dollareista jäi lompakkoon, sillä en syönyt kertaakaan ravintoloissa (konferenssi-isännät tarjosivat lounaat ja myös iltasapuskaa), enkä käynyt yhdessäkään kaupassa. Jopa Battleship New Jerseyn museokauppa, josta olin ajatellut ostaa tuliaisia, oli kiinni vierailuni aikaan, joten rahat säästyivät siinäkin!

SHCY:n seuraava konferenssi on vuonna 2019 Sydneyssä, Australiassa. Sinne en lähde neljäksi päiväksi, vaan varaan samaan yhteyteen loman – ehkä puolisokin pääsee sillä kertaa reissuun mukaan. Osallistuin nyt ensimmäistä kertaa SHCY:n konferenssiin, mutta tunnelma oli niin hyvä ja keskustelut niin antoisia, että haluan ilman muuta tavata näitä ihmisiä uudestaan. Eli Sydney 2019, täältä tullaan!

 

Vietin sairauslomaani viime viikolla Lappeenrannassa, missä puolisoni työpaikka sijaitsee. Vielä kertaakaan en Lappeenrannassa käydessäni ole tutustunut kaupungin museotarjontaan, mutta nyt tartuin tilaisuuteen. Houkuttimena toimi Etelä-Karjalan museon Väri on valoa -näyttely, joka vaikutti ehdottomasti tutustumisen arvoiselta. Siispä museokorttia ulkoiluttamaan!

Näyttely oli todellakin sellainen ”tätä ei kannata missata” -tyyppinen elämys. Väri on valoa -näyttelyssä on esillä 1900-luvun varhaisvuosina kuvattuja värivalokuvia, siis hyvin harvinaista materiaalia. Kuvat on ottanut pietarilainen Sergei Produkin-Gorski (1863-1944), joka siis kuvasi värivalokuvia jo ennen kuin Lumiéren veljekset keksivät järjestelmänsä. Produkin-Gorskin kuvasi matkoillaan Itä-Suomea: Karjalaa, Punkaharjua ja Saimaata – siitä näyttelyn alaotsikko Saimaalta itään.

taulurivi

Kuvat hehkuvat värejä. Ne näyttävät siltä kuin Instagramin filttereitä olisi vedetty yli: kesän vihreys leiskuu, aurinko  hohtaa ja kukat kukkivat. Järven sini on todella sinistä, kuten tässä Laika-koiraa Äänisen rannalla esittävässä kuvassa, joka oli yksi suosikeistani näyttelyn monien hienojen kuvien joukossa.

laikakoira

Laika-koira levolla Äänisen rannalla. 1915.

Kuvat ovat pääosin kesäkuvia. Joukossa on pari talvikuvaa, mutta ilmeisesti kesä on ollut teknisesti helpompaa sekä valokuvaamisen että matkustamisen kannalta. Kuvissa erottuu myös 1900-luvun alun turismi: esimerkiksi Punkaharjun kylpylä ja Olavinlinna olivat varakkaiden venäläisten kesämatkakohteita.

olavinlinna

Olavinlinnaa, 1903.

Ennalta odotin jostain syystä pientä näyttelyä. Ehkä en uskonut, että tällaisia kuva-aarteita voisi olla säilynyt kovin montaa. Näyttely oli kuitenkin minusta varsin laaja, ja se täytti koko vaihtuvan näyttelyn salin laidasta laitaan.

näyttelysali

Tästä näyttelystä Etelä-Karjalan museo sai minulta pisteet kotiin. Hieno! Suosittelen lämmöllä: Väri on valoa on esillä Etelä-Karjalan museossa 2.4.2017 asti.

Piipahdin myös museon perusnäyttelyn puolella. Se oli toisaalta pieni yllätys, toisaalta pettymys. Yllätys siksi, että en arvannut sen painottuvan niin vahvasti Viipurin historiaan. Toisaalta kun asiaa hetken mietti, niin Viipurin näkyminen Etelä-Karjalan museossa on luonnollista: Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki Moskovan välirauhaan asti, ja sen historian luonnollinen tallennuspaikka on Etelä-Karjalassa. Erityispisteet upeasta Viipurin pienoismallista! Kun sitten kotona vasta luin museon sivuja, sain tietää että perusnäyttelyn nimikin on Rajalla – kolme karjalaista kaupunkia. Viipuriin, Lappeenrantaan ja Käkisalmeen keskittyminen on siis tietoinen valinta.

Muutoin perusnäyttely oli hiukan pettymys, ja museosta välittyi paikoilleen jumiutumisen tunnelma. Näyttely oli koostui vitriineistä toisensa perään, ja ne tuli silmäiltyä melko nopeasti myös siksi, että perusnäyttelyn puolella leijali vahva homeen haju, joka aiheutti minulle nopeasti hengitysvaikeuksia. Tuli tunne, että museo kaipaa rahoitusta perusnäyttelylleen ja kipeästi. Perusnäyttely onkin vuodelta 2006. Tietääkseni perusnäyttelyn elinkaari on noin 10 vuotta, joten selkeästi uutta tarvitaan jo. Herätkäähän siellä, päättäjät!

Sääli, että museokaupan puolella Viipuri-tuotteet hallitsivat niin voimakkaasti. Onko Viipuri-nostalgiannälkäiset kävijät niin suuri osa museon asiakaskuntaa?

Vielä terveiset museolle: siellä Lappeenrannan sotavuosia kuvaavassa vitriinissä on kyllä hienosti esillä Laila Hietamiehen / Hirvisaaren Lehmusten kaupunki -sarja, mutta voisitteko laittaa ne oikeaan järjestykseen? Närpiötä jäi vaivaamaan kun sarjan osat eivät olleet oikeassa järjestyksessä. 😉

Historia- ja kulttuurialan ihmisenä minun olisi tietysti pitänyt hankkia Museokortti heti kun se aikanaan lanseerattiin. Totesin kuitenkin, että käyn varsin vähän museoissa, niin ettei se kannata. Vähän siitä kuitenkin oli huono omatunto, ja kun viime kesän alussa Taidematkustaja-blogin Laura kirjoitti Museokortti-järjestelmän uudistuneesta asiakassivusta, minäkin tein päätöksen kortin hankinnasta.

Kun kesäloman ensimmäinen museokäynti koitti Sibeliusten kotimuseossa Ainolassa, minä tein heti kassalla hankinnan. Ainolasta sain mukaani väliaikaisen kortin, mutta varsin nopeasti postilaatikkoon tipahti varsinainen keltainen Museokorttini.

Museokortin paras ilo on ollut se, että se madaltaa kynnystä käydä museoissa. Sekä Lauran että museokorttini ansiosta olen syksyn aikana oppinut, että museossa – etenkin taidemuseossa – voi vain piipahtaa. Aina ei tarvitse olla erityinen vapaapäivä tai erityisen juhlava tunnelma ja paljon aikaa. Näyttelyn voi käydä katsomassa lounastunnilla, tai jos on pieni ylimääräinen hetki, voi tutussa museossa käydä katsomassa vain yhdenkin teoksen. Jokainen museokäynti kuitenkin tekee ihmiselle hyvää: ”Kulttuurimuodoissa erityisesti museoissa käyminen vaikutti positiivisimmin itse koettuun terveydentilaan.” 

Aivan niin paljon en ole museoissa käynyt kuin vielä syksyllä suunnittelin. Sinebrychoffin taidemuseon asetelmanäyttely jäi käymättä, samoin en ehdi Kansallismuseon Renessanssi. Nyt! -näyttelyyn. Ateneumissa  olen kuitenkin nähnyt sekä Alice Neelin että Amedeo Modiglianin näyttelyt, ja Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa ihastuin Ron Mueckin jättipatsaisiin. Yksi hienoimmista näyttelykokemuksista oli Helsingin taidemuseossa suuren suosion saanut Yayoi Kusaman näyttely, joka on auki vielä pari viikkoa.

Alla Museokortin sivulta kopioitu listaus korttini käytöstä:

MUSEOKÄYNNIT


Nykytaiteen museo Kiasma
29-10-2016 15:48:52

Ateneumin taidemuseo
29-10-2016 14:07:04

HAM Helsingin taidemuseo
19-10-2016 14:17:16

Tampereen museot, Museokeskus Vapriikki
24-09-2016 14:20:44

Ateneumin taidemuseo
22-09-2016 11:47:40

Sara Hildénin taidemuseo
22-08-2016 15:53:05

Kansallismuseo
17-08-2016 14:02:58

Lottamuseo
17-07-2016 14:40:24

Ainola
17-07-2016 13:59:00

Olen höylännyt korttiani lähinnä Tampereella ja Helsingissä. Seuraavaksi pitäisikin ulkoiluttaa sitä myös lähempänä eri kotejamme: Suomen käsityön museossa Jyväskylässä on Dora Jungin näyttely joka pitää nähdä, ja Lappeenrannassa Etelä-Karjalan museon näyttely Väri on valoa kuulostaa valtavan mielenkiintoiselta – sinne on pakko päästä näkemään maailman ensimmäisiä värivalokuvia. Ja kunhan kesä koittaa ja lähdemme taas kesämökille Etelä-Savoon, haluan viimein käydä Mikkelissä Päämajamuseossa. Myös uudistunut Lenin-museo Tampereella on ehdottomasti käyntikohteiden listalla, olen kuullut siitä paljon hyvää. Didrichsenin taidemuseossa helmikuussa avautuva Juho Rissasen näyttely kuulostaa taas melkeinpä pakolliselta museovierailulta Helsingissä käydessä.

Vaikka oma Museokorttini käyttölistaus kalpenee varsinaisten museoharrastajien rinnalla, se on silti huomattavan paljon pidempi kuin se olisi ilman tätä korttia. Jo tähän mennessä korttini on maksanut hintansa (59 e) moneen kertaan takaisin, enkä epäröi uusia sitä heinäkuussa, kun uusimisen aika tulee.

Olen tällä viikolla palannut pitkältä lomalta töihin. Tosin pidin heti kärkeen etäviikon, mikä oli kiva tapa vältellä lomaltapaluuahdistusta. Lisäksi se helpotti ehkä vähän sitä erokipua, joka oli jo nurkan takana kärkkymässä, kun loma päättyi ja olisi taas ollut aika muuttaa parisuhde osa-aikaiseksi etäsuhteeksi. (Yksi tulevan syksyn ja talven tavoitteita onkin saada elämääni enemmän etätyötä ja vähemmän etäsuhdetta.)

Mutta loma oli siis vallan mainio. Puolisolla sitä oli ruhtinaalliset viisi viikkoa, ja minäkin lomailin suurimman osan siitä ajasta. Lomaan mahtui kaikenlaista hyvää, ja onnellista energiaa on varastoitunut sydämeen suuret määrät. Ehkä näillä pääsee nyt ainakin syyskuun hakuruljanssin läpi?

Teimme paljon hyvää ruokaa sekä kotona että mökillä. Parhaita aamiaisia nautittiin kodin terassilla. Kiireettömiä, rauhoittavia aamiaisia, joihin kuului kummallekin oma kirja tai lehti luettavaksi.

IMG_20160629_093314

Ehkä melko suomalaiseen tapaan parhaat lomamuistot liittyvät joko luontoon tai festareihin. Vietimme lomasta noin puolet mökillä, missä lähellä on niin järvi, metsä kuin peltokin. Menimme sinne juhannuksena loman alkaessa ja myös loman viimeisen viikon vietimme kokonaan mökin rauhassa.

IMG_20160725_174535

IMG_20160730_155125

IMG_20160727_061407

Näihin aikoihin tulee vuosi siitä, kun matkustin ensimmäisen kerran tuonne mökille. Siitä on nopeasti tullut lempipaikkani maailmassa – oman kodin jälkeen. Mökillä ollessa ympäröivän maailman pahuus unohtuu ja arki katoaa jonnekin kauas. Päivät sujahtavat ohi nopeasti, vaikkei mitään erityistä ohjelmaa suunnitellakaan. Mökillä vietettyyn aikaan kuuluu lähiruoka ja torilla ostostelu ja kävelylenkit kylänraittia pitkin.

Yksi lomatavoite olikin lisätä liikuntaa. Aivan tavoitteeseeni (joka päivä edes vähän) en päässyt, mutta selvästi enemmän olen kuitenkin liikkunut. Ostin kesäalesta pari urheilupaitaakin, koska vanhat olivat jo niin kaameassa kunnossa. Vähän epäilyttää, josko liikkumisen määrä enää pysyy ennallaan työarjen alkaessa, mutta toivoisin saavani aikaiseksi liikkua edelleen.

Lomaan kuului tietenkin myös koko joukko kyläilyjä. Vierailimme mökeillä Raaseporissa ja Savonrannassa, ja vielä olisi yksi mökkikyläily tiedossakin. Savonrannan reissuun sisältyi myös yksi kesän terapeuttisimmista, rauhoittavimmista hetkistä. Puolison sukulaisten mökin ohi kulkee tukkien uittoreitti. Sattumalta tukkilautta osui paikalle juuri meidän siellä ollessamme. Oli käsittämättömän tyyni, tasapainoinen ja ”kaikki on maailmassa hyvin” -hetki, kun istuimme laiturilla hiljakseen jutellen ja katselimme, kuinka tukkilautta lipui hitaasti ohitse.

IMG_20160707_184000

Ja sitten se festaripuoli! Perinteiseen tapaan serkkuni järjesti taas (aiemmista esim. täällä) oman rokkifestarinsa kotipihallaan. Puoliso osallistui tähän kempaloon nyt ensimmäistä kertaa, mutta tuskinpa jäi hänen viimeisekseen, sen verran hyvin hän viihtyi. Vielä isompia bändejä olimme kuuntelemassa John Smith Rock -festareilla Laukaassa. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty festari ylitti odotukset, ja jos tarjonta on yhtä hyvää kuin nyt oli, olemme varmasti mukana. Hienot festarit kätevästi tunnin ajomatkan päässä omalta ovelta!

IMG_20160722_211410

Kesä ei ole vielä ohitse, vaikka työt alkoivatkin. Kesä jatkuu mökkeilyillä, keikoilla, puutarhatöillä ja lenkkeilyillä. Helsingissä kävimme vain kääntymässä (ja ehdimme ajella Järvenpäähän Lottamuseoon ja Ainolaan – museokortista kirjoitan lisää myöhemmin), mutta elokuussa työt vievät minut pääkaupunkiin muutamaksi päiväksi, ja aion nautiskella elokuisesta kesä-Helsingistäkin vielä hyvillä mielin. Vielä en siis vaihda kesämekkoja syystamineisiin, enkä ota pipoa esiin. Kesä on vielä täällä.

 

Seuraava sivu »