matkustelua


Arki on alkanut työntäyteisesti lomien jälkeen. En ole juurikaan lukenut mitään, ja kirjoittamisenergiani olen kanavoinut erääseen artikkeliin, jonka deadline lähestyy vääjäämättä.

Onneksi arjen keskellä on kivoja ja iloisiakin asioita. Saimme siskoltani ja hänen poikaystävältään häälahjaksi teatteriliput Tampereelle. Olemme aikaisemmin käyneet yhdessä katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmän Komisario Palmun erehdys, ja nyt liput olivat Tampereen Komediateatterin kesänäytelmään Kaasua, komisario Palmu! 

Lähdimme jo aamupäivällä kotoa, joten Tampereelle päästyämme (ja Helsingin vahvistustenkin saavuttua) lounastimme Pizzeria Lucassa. Luca Platanian pizzojen ääreen pääseminen on ollut pitkäaikainen haave, sillä hänen ja Saku Tuomisen pizzakirja on muuttanut tyystin meidän käsityksemme hyvästä pizzasta. Pizzeria Luca lunasti kaikki odotukset.

Pizzojen ääreltä suutasimme teatteriin. Olin lukenut kehuja Komediateatterin näytelmästä, mutta en kovin tarkasti. En osannut odottaa, että komisario Palmu taipuu näin hersyväksi komediaksi. Nauroin läpi näytelmän, ja se on kyllä ihan kokonaan loistavan ohjauksen ja erinomaisten näyttelijöiden ansiota.

Esko Roine oli tietenkin vakuuttava Palmu, ja hänen etsiväapulaisensa Kokki (Ari-Kyösti Seppo) ja Virta (Lari Halme) mahtava parivaljakko. Shown kuitenkin varasti taiteilija Kuurna (Aimo Räsänen), joka hallitsi näyttämöä aina kun sinne astui. Näyttelemällä juuri sopivasti yli, hän oli täydellinen komediahahmo.

Näytelmä perustuu Mika Waltarin kirjaan Kuka murhasi rouva Skrofin? Olen lukenut sen, mutta en muistanut murhaajaa – enhän minä ikinä muista kirjojen juonia. Parasta oli kuitenkin saada nauraa näin makeasti ja samalla oppia, että Waltarin Palmu-kirjoja voi todellakin tulkita ihan dramaattisena salapoliisikirjana, mutta niissä on myös paljon hauskaa ja etenkin värikkäitä rooleja.

Valitettavasti Kaasua, komisario Palmu! oli vain kesänäytelmä. Meillä oli liput toiseksi viimeiseen näytökseen, joten suositukseni menevät siltä osin hukkaan. Komediateatteria voin kuitenkin lämmöllä suositella, ja kun itse seuraavan kerran mietin viikonloppulomaa Tampereella, Komediateatterin ohjelma tulee varmasti tarkistettua.

Iltapäivänäytöksen jälkeen kävimme majoittautumassa komeilla maisemilla varustettuihin huoneisiin Ilveksen 16. kerrokseen. Kävimme pikapikaa coctaileilla Torni-hotellin Moro-baarissa ihailemassa Tampereen maisemia sieltä käsin, ja sen jälkeen kiiruhdimme ravintola Tiiliholviin. Se oli tuttu jo viime syksyn synttäripäivälliseltä, ja nyt oli kiva käydä syömässä ravintolan kesämenu. Palvelu oli edelleen erinomaista, ravintola kiva ja viihtyisä, ja ruoka herkullista. Sunnuntaina kävimme vähän ostoksilla, mutta aika nopeasti lähdimme kotiin Papun luokse.

Niin kiva viikonloppu minulla oli, etten muistanut ottaa yhtään kuvia. Käyntikohteiden lisäksi parasta oli hyvä seura. Sisko poikaystävineen on virkistävää ja jokseenkin harvinaista seuraa. Jos asuisimme lähempänä, viettäisimme varmaan enemmäkin aikaa yhdessä, mutta nyt tapaamiset ovat vähän satunnaisia. Asia tosin korjaantuu tässä kuussa, kun tapaamme eri yhteyksissä kolmena viikonloppuna peräkkäin. Hyvä niin!

Kuten eilen kerroin, vietin viime viikon konferenssimatkalla. Matkan syynä oli Society for the History of Childhood and Youth (SHCY) -yhdistyksen konferenssi Rutgersin yliopistossa Camdenissa, New Jerseyssä. Osallistuin työryhmään, jossa oli mukana tutkijoita eri maissa tehdyistä lastensuojelun menneisyysselvityksistä. Minä tietenkin edustin meidän tutkijaryhmää Suomesta.

En ollut ennen käynyt Ameriikan mailla, joten matka jännitti vähäsen. Turhaa tosin, sillä mitään erityistä Amerikka-kokemusta tästä ei tullut. Viivyin niin vähän aikaa, että konferenssi olisi yhtä hyvin voinut olla missä tahansa muualla – en tutustunut ympäristööni juuri ollenkaan.

En ehtinyt kaupungille pääosin siksi, että konferenssi oli niin hyvä ja mielenkiintoinen. Lastensuojelun historiaa käsitteleviä työryhmiä oli useita, ja niiden lisäksi lapsuusmuistoja (joka on minua tietenkin kiinnostava aihe) käsiteltiin monissa erinomaisissa esitelmissä.

campus center

Campus Center, Rutgers University, Camden, NJ

Konferenssissa pääpaino oli työryhmätyöskentelyssä, ja keynote-luentoja oli vain yksi. Tästä voisimme ehkä Suomessakin ottaa oppia, sillä meillä kolmipäiväisessä konferenssissa on aina vähintään kaksi, jopa kolme keynote-luennoitsijaa. Niin hyviä kuin ne usein ovatkin, tutkimusta tehdään ja keskusteluja käydään nimenomaan työryhmissä ja niiden välitiloissa eli kahvitauoilla.

Keynote-luennon  piti Dr. Nara Milanich (Barnard College, Columbia University). Hänen tutkimusaiheitaan ovat esimerkiksi lapsuuden ja perheen historia, sukupuolihistoria sekä sosiaalisen epätasa-arvon tutkimus.

keynote

Dr. Nara Milanich, keynote in SHCY 2017.

Milanichin keynote oli ehkä yksi parhaimmista keynote-luennoista, joita olen koskaan kuullut. Hän puhui hyvin voimakkaasti, vahvoja sanoja käyttäen pakolaisleireistä, niiden lapsista sekä lapsista turvapaikanhakijoina. Hänen mukaansa näiden ihmisten kohtelussa ei tunneta lapsuuden historiaa; jos tunnettaisiin, nähtäisiin pienet ihmiset ehkä lapsina, ei vain turvapaikanhakijoina ja sen kautta uhkana. Milanichin esimerkit olivat Yhdysvalloista sekä etenkin Meksikon laittomien siirtolaisten parista, mutta kaikki kuulijat eri puolilta maailmaa pystyivät tunnistamaan samat ilmiöt, saman apua tarvitsevien lasten väärin kohtelun ja hädän. Samoja teemoja kuin luennossa löytyy Milanichin maaliskuussa Washington Post -lehdessä julkaistusta kirjoituksesta Nations have separated children from parents before. It never ends well. Suosittelen lämmöllä.

Yhden parituntisen verran pakenin Rutgersin kampukselta. Olin selaillut konferenssiohjelmassa annettuja vinkkejä läheisistä museioista, ja päätin kokeilla jotain, mitä en ollut ikinä kokeillut: oikeaa taistelulaivaa. Pakko myöntää, että puolisolla oli osuutta tähän valintaan. Pohdintani kannattaisiko laivaa käydä katsomassa muuttui varmuudeksi, kun hän osoitti viesteissä selvää ihailua: ”Oooh… New Jersey… Mene ihmeessä.” Ja lisäksi selvää kateutta, että pääsen näkemään paatin.

Yksin sotalaivaan vierailulle saapuva ulkomaalainen nuorehko nainen herätti vain lievää ihmetystä, ja vierailu oli  kyllä ihan kiinnostava. Audio-oppaan kanssa kiersin laivaa ja opin aika paljon uutta. Vesipullo olisi kannattanut olla mukana, sillä New Jerseyn paahteessa portaiden kiipeily ylös-alas alkoi käydä työstä. Onneksi osan aikaa kierros kulki ilmastoiduissa sisätiloissa.

battleship nj 2

battleship nj 1

Opin muun muassa, että Battleship New Jersey kuuluu suurimpaan taistelulaivaluokkaan, ja on siis ihan jäätävän iso. Se on ottanut osaa niin toiseen maailmansotaan, Korean sotaan kuin Vietnamin sotaankin. Näyttelyssä esiteltiin tykkejä ja aseita, mutta  myös kuuluisimpia kapteeneja ja amiraaleja. Audio-oppaasta saattoi kuunnella lukuisia laivalla palvelleiden veteraanien muisteluita, ja kierroksella ei oppinut ainoastaan New Jerseyn olosuhteista vaan ylipäätään merimieselämästä. Paikallisille laiva on tärkeä, koska se on valmistettu telakalla New Jerseyssä (siitä kai nimikin), ja on kunniakkaan taisteluhistoriansa vuoksi osa osavaltion historiaa.

jefferson bridge

Benjamin Franklinin silta

Camden (New Jersey) yhdistyy Philadelphiaan (Pennsylvania) Benjamin Franklinin sillalla. Silta on komea näky, todella! Vietin aikaa lähinnä Camdenin puolella, mutta Philadelphian historiaa amerikkalaisen demokratian kehtona mainostettiin niin usein, että sinne olisi kiinnostavaa palata joskus. Konferenssi-illallinen järjestettiin Pennsylvanian historiallisen yhdistyksen tiloissa Philadelphiassa, mutta sitä lukuunottamatta en käynyt Phillyn puolella kuin sen verran mitä junamatka lentokentälle vaati.

Matkasta opin sen, että aikaeroon kannattaa varautua. En ole aiemmin kokenut vastaavaa (Kiinan reissulla aikaero ei rasittanut yhtään jostain syystä). Heräsin joka yö kolmen maissa, eli siihen aikaan kun Suomessa on aamu. En siis nukkunut yhtäkään kunnollista yöunta, mikä alkoi kyllä jo viimeisenä päivänä vaikuttaa aika tavalla jaksamiseen ja mielialaan. Väsymys oli yksi syy, miksi en vain kyennyt jalkautumaan turistiksi. Loppujen lopuksi suurin osa vaihtamistani dollareista jäi lompakkoon, sillä en syönyt kertaakaan ravintoloissa (konferenssi-isännät tarjosivat lounaat ja myös iltasapuskaa), enkä käynyt yhdessäkään kaupassa. Jopa Battleship New Jerseyn museokauppa, josta olin ajatellut ostaa tuliaisia, oli kiinni vierailuni aikaan, joten rahat säästyivät siinäkin!

SHCY:n seuraava konferenssi on vuonna 2019 Sydneyssä, Australiassa. Sinne en lähde neljäksi päiväksi, vaan varaan samaan yhteyteen loman – ehkä puolisokin pääsee sillä kertaa reissuun mukaan. Osallistuin nyt ensimmäistä kertaa SHCY:n konferenssiin, mutta tunnelma oli niin hyvä ja keskustelut niin antoisia, että haluan ilman muuta tavata näitä ihmisiä uudestaan. Eli Sydney 2019, täältä tullaan!

 

Vietin sairauslomaani viime viikolla Lappeenrannassa, missä puolisoni työpaikka sijaitsee. Vielä kertaakaan en Lappeenrannassa käydessäni ole tutustunut kaupungin museotarjontaan, mutta nyt tartuin tilaisuuteen. Houkuttimena toimi Etelä-Karjalan museon Väri on valoa -näyttely, joka vaikutti ehdottomasti tutustumisen arvoiselta. Siispä museokorttia ulkoiluttamaan!

Näyttely oli todellakin sellainen ”tätä ei kannata missata” -tyyppinen elämys. Väri on valoa -näyttelyssä on esillä 1900-luvun varhaisvuosina kuvattuja värivalokuvia, siis hyvin harvinaista materiaalia. Kuvat on ottanut pietarilainen Sergei Produkin-Gorski (1863-1944), joka siis kuvasi värivalokuvia jo ennen kuin Lumiéren veljekset keksivät järjestelmänsä. Produkin-Gorskin kuvasi matkoillaan Itä-Suomea: Karjalaa, Punkaharjua ja Saimaata – siitä näyttelyn alaotsikko Saimaalta itään.

taulurivi

Kuvat hehkuvat värejä. Ne näyttävät siltä kuin Instagramin filttereitä olisi vedetty yli: kesän vihreys leiskuu, aurinko  hohtaa ja kukat kukkivat. Järven sini on todella sinistä, kuten tässä Laika-koiraa Äänisen rannalla esittävässä kuvassa, joka oli yksi suosikeistani näyttelyn monien hienojen kuvien joukossa.

laikakoira

Laika-koira levolla Äänisen rannalla. 1915.

Kuvat ovat pääosin kesäkuvia. Joukossa on pari talvikuvaa, mutta ilmeisesti kesä on ollut teknisesti helpompaa sekä valokuvaamisen että matkustamisen kannalta. Kuvissa erottuu myös 1900-luvun alun turismi: esimerkiksi Punkaharjun kylpylä ja Olavinlinna olivat varakkaiden venäläisten kesämatkakohteita.

olavinlinna

Olavinlinnaa, 1903.

Ennalta odotin jostain syystä pientä näyttelyä. Ehkä en uskonut, että tällaisia kuva-aarteita voisi olla säilynyt kovin montaa. Näyttely oli kuitenkin minusta varsin laaja, ja se täytti koko vaihtuvan näyttelyn salin laidasta laitaan.

näyttelysali

Tästä näyttelystä Etelä-Karjalan museo sai minulta pisteet kotiin. Hieno! Suosittelen lämmöllä: Väri on valoa on esillä Etelä-Karjalan museossa 2.4.2017 asti.

Piipahdin myös museon perusnäyttelyn puolella. Se oli toisaalta pieni yllätys, toisaalta pettymys. Yllätys siksi, että en arvannut sen painottuvan niin vahvasti Viipurin historiaan. Toisaalta kun asiaa hetken mietti, niin Viipurin näkyminen Etelä-Karjalan museossa on luonnollista: Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki Moskovan välirauhaan asti, ja sen historian luonnollinen tallennuspaikka on Etelä-Karjalassa. Erityispisteet upeasta Viipurin pienoismallista! Kun sitten kotona vasta luin museon sivuja, sain tietää että perusnäyttelyn nimikin on Rajalla – kolme karjalaista kaupunkia. Viipuriin, Lappeenrantaan ja Käkisalmeen keskittyminen on siis tietoinen valinta.

Muutoin perusnäyttely oli hiukan pettymys, ja museosta välittyi paikoilleen jumiutumisen tunnelma. Näyttely oli koostui vitriineistä toisensa perään, ja ne tuli silmäiltyä melko nopeasti myös siksi, että perusnäyttelyn puolella leijali vahva homeen haju, joka aiheutti minulle nopeasti hengitysvaikeuksia. Tuli tunne, että museo kaipaa rahoitusta perusnäyttelylleen ja kipeästi. Perusnäyttely onkin vuodelta 2006. Tietääkseni perusnäyttelyn elinkaari on noin 10 vuotta, joten selkeästi uutta tarvitaan jo. Herätkäähän siellä, päättäjät!

Sääli, että museokaupan puolella Viipuri-tuotteet hallitsivat niin voimakkaasti. Onko Viipuri-nostalgiannälkäiset kävijät niin suuri osa museon asiakaskuntaa?

Vielä terveiset museolle: siellä Lappeenrannan sotavuosia kuvaavassa vitriinissä on kyllä hienosti esillä Laila Hietamiehen / Hirvisaaren Lehmusten kaupunki -sarja, mutta voisitteko laittaa ne oikeaan järjestykseen? Närpiötä jäi vaivaamaan kun sarjan osat eivät olleet oikeassa järjestyksessä. 😉

Historia- ja kulttuurialan ihmisenä minun olisi tietysti pitänyt hankkia Museokortti heti kun se aikanaan lanseerattiin. Totesin kuitenkin, että käyn varsin vähän museoissa, niin ettei se kannata. Vähän siitä kuitenkin oli huono omatunto, ja kun viime kesän alussa Taidematkustaja-blogin Laura kirjoitti Museokortti-järjestelmän uudistuneesta asiakassivusta, minäkin tein päätöksen kortin hankinnasta.

Kun kesäloman ensimmäinen museokäynti koitti Sibeliusten kotimuseossa Ainolassa, minä tein heti kassalla hankinnan. Ainolasta sain mukaani väliaikaisen kortin, mutta varsin nopeasti postilaatikkoon tipahti varsinainen keltainen Museokorttini.

Museokortin paras ilo on ollut se, että se madaltaa kynnystä käydä museoissa. Sekä Lauran että museokorttini ansiosta olen syksyn aikana oppinut, että museossa – etenkin taidemuseossa – voi vain piipahtaa. Aina ei tarvitse olla erityinen vapaapäivä tai erityisen juhlava tunnelma ja paljon aikaa. Näyttelyn voi käydä katsomassa lounastunnilla, tai jos on pieni ylimääräinen hetki, voi tutussa museossa käydä katsomassa vain yhdenkin teoksen. Jokainen museokäynti kuitenkin tekee ihmiselle hyvää: ”Kulttuurimuodoissa erityisesti museoissa käyminen vaikutti positiivisimmin itse koettuun terveydentilaan.” 

Aivan niin paljon en ole museoissa käynyt kuin vielä syksyllä suunnittelin. Sinebrychoffin taidemuseon asetelmanäyttely jäi käymättä, samoin en ehdi Kansallismuseon Renessanssi. Nyt! -näyttelyyn. Ateneumissa  olen kuitenkin nähnyt sekä Alice Neelin että Amedeo Modiglianin näyttelyt, ja Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa ihastuin Ron Mueckin jättipatsaisiin. Yksi hienoimmista näyttelykokemuksista oli Helsingin taidemuseossa suuren suosion saanut Yayoi Kusaman näyttely, joka on auki vielä pari viikkoa.

Alla Museokortin sivulta kopioitu listaus korttini käytöstä:

MUSEOKÄYNNIT


Nykytaiteen museo Kiasma
29-10-2016 15:48:52

Ateneumin taidemuseo
29-10-2016 14:07:04

HAM Helsingin taidemuseo
19-10-2016 14:17:16

Tampereen museot, Museokeskus Vapriikki
24-09-2016 14:20:44

Ateneumin taidemuseo
22-09-2016 11:47:40

Sara Hildénin taidemuseo
22-08-2016 15:53:05

Kansallismuseo
17-08-2016 14:02:58

Lottamuseo
17-07-2016 14:40:24

Ainola
17-07-2016 13:59:00

Olen höylännyt korttiani lähinnä Tampereella ja Helsingissä. Seuraavaksi pitäisikin ulkoiluttaa sitä myös lähempänä eri kotejamme: Suomen käsityön museossa Jyväskylässä on Dora Jungin näyttely joka pitää nähdä, ja Lappeenrannassa Etelä-Karjalan museon näyttely Väri on valoa kuulostaa valtavan mielenkiintoiselta – sinne on pakko päästä näkemään maailman ensimmäisiä värivalokuvia. Ja kunhan kesä koittaa ja lähdemme taas kesämökille Etelä-Savoon, haluan viimein käydä Mikkelissä Päämajamuseossa. Myös uudistunut Lenin-museo Tampereella on ehdottomasti käyntikohteiden listalla, olen kuullut siitä paljon hyvää. Didrichsenin taidemuseossa helmikuussa avautuva Juho Rissasen näyttely kuulostaa taas melkeinpä pakolliselta museovierailulta Helsingissä käydessä.

Vaikka oma Museokorttini käyttölistaus kalpenee varsinaisten museoharrastajien rinnalla, se on silti huomattavan paljon pidempi kuin se olisi ilman tätä korttia. Jo tähän mennessä korttini on maksanut hintansa (59 e) moneen kertaan takaisin, enkä epäröi uusia sitä heinäkuussa, kun uusimisen aika tulee.

Olen tällä viikolla palannut pitkältä lomalta töihin. Tosin pidin heti kärkeen etäviikon, mikä oli kiva tapa vältellä lomaltapaluuahdistusta. Lisäksi se helpotti ehkä vähän sitä erokipua, joka oli jo nurkan takana kärkkymässä, kun loma päättyi ja olisi taas ollut aika muuttaa parisuhde osa-aikaiseksi etäsuhteeksi. (Yksi tulevan syksyn ja talven tavoitteita onkin saada elämääni enemmän etätyötä ja vähemmän etäsuhdetta.)

Mutta loma oli siis vallan mainio. Puolisolla sitä oli ruhtinaalliset viisi viikkoa, ja minäkin lomailin suurimman osan siitä ajasta. Lomaan mahtui kaikenlaista hyvää, ja onnellista energiaa on varastoitunut sydämeen suuret määrät. Ehkä näillä pääsee nyt ainakin syyskuun hakuruljanssin läpi?

Teimme paljon hyvää ruokaa sekä kotona että mökillä. Parhaita aamiaisia nautittiin kodin terassilla. Kiireettömiä, rauhoittavia aamiaisia, joihin kuului kummallekin oma kirja tai lehti luettavaksi.

IMG_20160629_093314

Ehkä melko suomalaiseen tapaan parhaat lomamuistot liittyvät joko luontoon tai festareihin. Vietimme lomasta noin puolet mökillä, missä lähellä on niin järvi, metsä kuin peltokin. Menimme sinne juhannuksena loman alkaessa ja myös loman viimeisen viikon vietimme kokonaan mökin rauhassa.

IMG_20160725_174535

IMG_20160730_155125

IMG_20160727_061407

Näihin aikoihin tulee vuosi siitä, kun matkustin ensimmäisen kerran tuonne mökille. Siitä on nopeasti tullut lempipaikkani maailmassa – oman kodin jälkeen. Mökillä ollessa ympäröivän maailman pahuus unohtuu ja arki katoaa jonnekin kauas. Päivät sujahtavat ohi nopeasti, vaikkei mitään erityistä ohjelmaa suunnitellakaan. Mökillä vietettyyn aikaan kuuluu lähiruoka ja torilla ostostelu ja kävelylenkit kylänraittia pitkin.

Yksi lomatavoite olikin lisätä liikuntaa. Aivan tavoitteeseeni (joka päivä edes vähän) en päässyt, mutta selvästi enemmän olen kuitenkin liikkunut. Ostin kesäalesta pari urheilupaitaakin, koska vanhat olivat jo niin kaameassa kunnossa. Vähän epäilyttää, josko liikkumisen määrä enää pysyy ennallaan työarjen alkaessa, mutta toivoisin saavani aikaiseksi liikkua edelleen.

Lomaan kuului tietenkin myös koko joukko kyläilyjä. Vierailimme mökeillä Raaseporissa ja Savonrannassa, ja vielä olisi yksi mökkikyläily tiedossakin. Savonrannan reissuun sisältyi myös yksi kesän terapeuttisimmista, rauhoittavimmista hetkistä. Puolison sukulaisten mökin ohi kulkee tukkien uittoreitti. Sattumalta tukkilautta osui paikalle juuri meidän siellä ollessamme. Oli käsittämättömän tyyni, tasapainoinen ja ”kaikki on maailmassa hyvin” -hetki, kun istuimme laiturilla hiljakseen jutellen ja katselimme, kuinka tukkilautta lipui hitaasti ohitse.

IMG_20160707_184000

Ja sitten se festaripuoli! Perinteiseen tapaan serkkuni järjesti taas (aiemmista esim. täällä) oman rokkifestarinsa kotipihallaan. Puoliso osallistui tähän kempaloon nyt ensimmäistä kertaa, mutta tuskinpa jäi hänen viimeisekseen, sen verran hyvin hän viihtyi. Vielä isompia bändejä olimme kuuntelemassa John Smith Rock -festareilla Laukaassa. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty festari ylitti odotukset, ja jos tarjonta on yhtä hyvää kuin nyt oli, olemme varmasti mukana. Hienot festarit kätevästi tunnin ajomatkan päässä omalta ovelta!

IMG_20160722_211410

Kesä ei ole vielä ohitse, vaikka työt alkoivatkin. Kesä jatkuu mökkeilyillä, keikoilla, puutarhatöillä ja lenkkeilyillä. Helsingissä kävimme vain kääntymässä (ja ehdimme ajella Järvenpäähän Lottamuseoon ja Ainolaan – museokortista kirjoitan lisää myöhemmin), mutta elokuussa työt vievät minut pääkaupunkiin muutamaksi päiväksi, ja aion nautiskella elokuisesta kesä-Helsingistäkin vielä hyvillä mielin. Vielä en siis vaihda kesämekkoja syystamineisiin, enkä ota pipoa esiin. Kesä on vielä täällä.

 

Ulkomaille matkatessa on kiva etsiä ennen reissua käsiinsä jotain kohdemaahan liittyvää kirjallisuutta. Havahduin espanjalaisen kirjallisuuden etsintään aivan viime tipassa ennen Valencian matkaa, ja menin kirjastoon saman tien. Ensimmäinen kirja, joka minulle äkkiä tuli Espanjasta mieleeni, oli Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat, jota syväksi noloudekseni en ole edes lukenut. Koska se oli kuitenkin tarjolla vain melko tukevana kirjana, otin kirjastosta lainaksi toisen, pokkarina tarjolla olleen Espanja-aiheisen Hemingwayn.

Ja aurinko nousee (The Sun Also Rises, 1926, suom. 1954) on Hemingwayn ensimmäinen romaani (esikoisteos oli runo- ja novellikokoelma). Yllätyksekseni kirja olikin tuttu, vaikken olekaan lukenut sitä: muistin osia sen sisällöstä niinkin kaukaa kuin Paula McLainin Nuoruutemme Pariisi -kirjasta, jossa kuvaillaan kirjan syntyä.

Ja aurinko nousee oli jopa parempi kuin odotin. Se kiinnittyi mieleeni niin, että huomasin jopa konferenssipäivinä hetkittäin kaipaavani kirjaa. Muistin sen henkilöitä ja tapahtumia kulkiessani Valencian kaduilla, ja etenkin tunnelma, kuumuus, viini ja härkätaistelut leijuivat mielessäni kaiken aikaa.

Henkilöistä oli helppo olla pitämättä, vaikka kiinnostuinkin heidän ratkaisuistaan ja elämästään. Kiehtovinta kuitenkin oli se kauneus, jolla Hemingway kuvaa teoksessaan härkätaisteluita. Käsitykseni tuosta lajista on riippunut jossain irvokkaan verenvuodatuksen ja äärimmäisen julman eläinrääkkäyksen tienoilla. Ensimmäistä kertaa nyt Hemingwayta lukiessani näin härkätaistelussa jotain kaunista, miltei taiteellista. En usko, että härkätaistelusta voi kirjoittaa tällä tavoin, jollei todella ymmärrä sitä hyvin ja rakasta sitä täydestä sydämestään.

Ja aurinko nousee ei ollut seikkailullinen tai jännittävä, eihän Hemingway sillä tavalla lukijaansa vangitse. Sen sijaan se oli tiivistunnelmainen, Espanjan aurinkoa ja vahvoja viinejä täynnä oleva epätoivoisen elämisen vimman kuvaus. Jo melkein kliseistä ilmaisua soveltaakseni: kirja kertoi vain fiestasta ja härkätaistelusta ja onnettomista ihmisistä, ja samalla se kertoi kuitenkin ihan kaikesta.

Lainasin kyllä sen Kenelle kellot soivat, mutta saa nähdä tuleeko se tällä kertaa luetuksi. Juuri nyt menossa on Susanna Alakosken uusin kirja, mutta kyllä huhtikuun paras kirja oli tämä heti kuun alussa luettu Hemingway.

Neljä vuotta sitten osallistuin ensimmäistä kertaa European Social Science History Conferensiin (ESSHC), joka silloin järjestettiin Glasgow’ssa, Skotlannissa. Kahden vuoden välein järjestettävä konferenssi jäi kaksi vuotta sitten minulta väliin, mutta nyt pääsin taas osallistumaan. Nyt maalis- ja huhtikuun vaihteessa matkustin Espanjan itärannikolle Valenciaan.

Oma esitelmäni liikkui edelleen puoliksi väitöskirjan tunnelmissa, mutta hiukan sentään olin jo jatkanut siitä eteenpäin. Sotajuttuja silti, sodan muistamista, väsymystä, työtä ja niihin liittyvää problematiikkaa. ESSHC on organisoitu verkostoihin, networkeihin, joista oral history network on minulle läheisin. Tällä kertaa vietin aikaa myös education and childhood -verkostossa, jossa oli useita sijaishuollon ja lasten kaltoinkohtelun historian tutkimuksen kansainvälisen verkoston järjestämiä työryhmiä. Niiden esitelmät liittyivät viimeisimpään työhöni, ja kuuntelin korvat hörössä muiden maiden tutkimuksista.

IMG_20160401_201607

Valencian yliopiston lääkiksen rakennus toimi konferenssipaikkana.

Erityisesti oral history networkissä oli jo paljon tuttuja kasvoja aiemmista kansainvälisistä konferensseista, ja lapsuuden tutkimuksen verkoston väen kanssa juttelin paljon – uskon tapaavani monia heistä uudelleen lähivuosina. ESSHC osoittikin minun kohdallani sen, että tutkijan kansainvälistyminen voi merkitä muutakin kuin pitkää vaihtoaikaa ulkomailla. Tästä aiheesta puhuttiin kehityskeskustelussa, ja ajattelin että tässä kohdin ainakin olen onnistunut. Epäilemättä pidempi oleskelu vieraassa tutkimusympäristössä on erittäin kasvattava kokemus, mutta kansainvälisiä verkostoja luodaan erittäin vahvasti myös sinnikkäällä osallistumisella konferensseihin ja verkostoitumalla niissä. Juttelemalla, kommentoimalla, jakamalla käyntikortteja, kysymällä ja kuuntelemalla. Tutkija ei voi istua hiljaa nurkassa, jos mielii menestyä ammatissaan. Hyvä tutkijuus vaatii jonkinlaisia sosiaalisia taitoja ja rohkeutta tuoda oma tutkimus esiin samalla kun keskustelee muiden työtä kunnioittavassa hengessä eri tutkimuksista.

appelsiinit

Appelsiinipuussa oli linnunpesä.

Ja Valencia sitten! Ihana kaupunki, paljon kivempi kuin Barcelona, jossa kävin kaksi vuotta sitten. Valencia on pienempi ja ehkä sen myötä siistimpi. Sää ei ollut tähän aikaan vuodesta kuuma kuin yhtenä päivänä, mikä oli ihan kiva, koska en helteestä erityisesti välitä. Eräänä iltana söimme tapaksia ja kahteen kertaan herkuttelin aidolla valencialaisella paellalla – onhan tämä herkku peräisin juuri Valencian maakunnasta.

Seuraava sivu »