oppimassa


Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää. Sen tavoitteena on muun muassa kiinnittää huomiota kehitysmaiden tyttöjen oloihin sekä siihen, miten tärkeää tyttöjen koulutus on köyhyyden poistamisessa.

Tänä vuonna minulla on ollut kaksi erityisen tärkeää tyttöihin, poikiin, miehiin, naisiin ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvää kokemusta. Ne molemmat liittyvät kampanjoihin ja – kuten 2010-luvulla kuuluu – olen saanut kokemukseni sosiaalisen median kautta. Ensimmäinen on Always-tuotemerkin lanseeraama Like a girl -kampanja (#likeagirl). Kamppiksen videolla eri-ikäisiä lapsia ja nuoria pyydetään esittämään eleitä: Miten heität palloa, kun sinua pyydetään heittämään palloa kuin tyttö? Miten juokset, kun kehotus on juosta kuin tyttö? Vain pikkutytöille ”juosta kuin tyttö” tarkoittaa, että juostaan niin kovaa kuin pystytään, tai että tyttö heittämässä palloa tarkoittaa ihmistä heittämässä palloa niin hyvin kuin osaa. Vanhemmat lapset ja nuoret esittävät ”kuin tyttö” -teemat jonakin naurettavana, huonona, osaamattomana ja heikkona. Olisin varmasti itse tehnyt samoin. Mutta miksi?

Katso itse. Käytä muutama minuutti elämässäsi ja – jos siltä tuntuu – muuta käsityksiäsi.

Toinen minua koskettanut video on Emma Watsonin puhe UN Womenin HeForShe -kampanjan (#HeForShe) julkaisussa. Näyttelijätär puhui koskettavasti ja hyvin tasa-arvosta ja tämän päivän feminismistä: feminismi ei tarkoita naisten valtaan miesten yli vaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Se tarkoittaa sitä, että tyttö tai poika voi heittää palloa juuri niin kuin haluaa tulematta arvostelluksi sukupuolensa mukaan. Watsonin puhe vaatii sinulta hieman enemmän aikaa kuin edellinen video, mutta kokeile ihmeessä.

HeForShe -kampanja on tärkeä myös Suomen tasolla, sillä myös meillä feminismiin liitetään liian usein vääriä mielikuvia. Myös meillä nuoret pojat ovat tyttöjä enemmän syrjäytymisvaarassa, ja myös täällä miehellä pitää olla oikeus olla juuri oma itsensä ilman, että häneltä vaaditaan tietynlaista mieheyttä. Aivan kuten tyttöjenkin pitää saada olla oma itsensä. Aivan kuten niidenkin, jotka eivät kuulu kumpaankaan näistä sukupuolittuneista ryhmistä.

Tänään osallistuin Suomalaisen Naisliiton Minna Canth -seminaariin Jyväskylässä. Välillä ei voi kuin hämmästellä, miten hitaasti maailma muuttuu. Minna Canth julisti jo 1880-luvulla, että ”Naiskysymys ei ole vain naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys.” Ja silti YK:n pitää vielä tänä päivänä perustaa asian puolesta kampanja? Silti – kun törmään jossain UN Womenin kojussa #HeForShe -kamppiksen tuotteisiin, ostan ihan vain tukeakseni. Ja siksi tässä postauksessa on noita hashtageja – pieni ele minun suunnastani.

Tämän päivän seminaarissa toimittaja, kirjailija Aino Suhola tapansa mukaan puhui yleisönsä pyörryksiin. Ainon puheet herättävät aina paljon ajatuksia, ristiriitaisiakin. Ja aina niistä saa jotain mukaansa. Tämän päivän poimintani liittyy itsetuntoon, omaan ääneen ja sen tunnistamiseen, omaan itseen ja itsetuntoon:

Itsessäni minussa on se ihme, jota ulkopuolelta etsin.

Hyvää tyttöjen päivää kaikille, erityisesti tytöille ja naisille! Peeässäksi vielä yksi video, josta ei voi muuta kuin tulla onnelliseksi:

Aloitin lukemisen viimeiseen kirjallisuuden tenttiini sairaalassa, ja sen jälkeen hain loputkin pakettiin kuuluvat kirjat kirjastosta. Ikäväkseni olen saanut huomata, että tulin jo lukeneeksi kaikkein kivoimmat kirjat.

Hitaasti mutta varmasti kahlasin läpi Arvid Järnefeltin esikoisromaanin Isänmaa (1893). Ylioppilas Heikki Vuorelan kehityskertomus kutitti tavallaan uteliaisuuttani aiheensa vuoksi, mutta en kyllä tavoittanut siitä millään tavoin monipuolisia kerroksia kuten esimerkiksi Amma on löytänyt. Isänmaan ja erilaiset isänmaallisuudet tunnistin, talonpoikaisuuden tietynlainen ihannointi oli helpostikin nähtävillä samoin kuin fennomanian kritiikki, mutta tolstoilaista filosofiaa en osannut etsiä, enkä nähnyt miksi tämä on kotimaisen kirjallisuuden klassikko. Nuoruudet tuskien ja vierauden kuvaamisesta Järnefeltille kyllä pisteet.

Valitettavasti Isänmaan jälkeen sain huomata, että pinossa on jäljellä lähinnä kivirekikirjoja. Kaksi runokokoelmaa, Aaro Hellaakosken Jääpeili sekä Eino Leinon Helkavirsiä 1, ovat minulle hankalia vain siksi, että lyriikka on minulle vaikea laji. Löysin yliopiston sisäisistä oppimateriaalipaketeista onneksi apuja… Ja aina voi googlata. Sen lisäksi lukematta on vielä Joel Lehtosen Putkinotko (1919-1920), jonka olen lukenut aikaisemminkin. Silloin päätin, että vaikka kirjassa on hyvätkin puolensa, minun ei tarvitse lukea sitä enää toiste. Nyt, kun tenttiin on vielä pari viikkoa aikaa, päätin sitten kuitenkin kahlata Putkinotkonkin läpi. Ehkä löydän siitä arvoa arvaamatonta nyt toisella, aavistuksen aikuisemmalla lukukerralla?

Helmeksi näiden hieman ikävämpien kirjojen jälkeen säästän vielä F.E. Sillanpään Siljan. Sekin on tuttu ennestään, mutta kaipaa hieman kertausta – ja sen kertaan paljon mieluummin kuin tuon mokoman Putkinotkon. Jo pelkästään kirjan kuvaama ajankohta, vuosi 1918, on kiinnostavampi kuin sietämätön vetelys Käkriäinen – jolle voi nauraa ensialkuun, mutta pidemmän päälle en oikein jaksaisi enää.

Ai niin, lukematta on myös tässä edellistä tenttiä laajempi pätkä kirjallisuushistoriaa. Se sopii hyvin juuri tentin alla luettavaksi.

Suurimman osan maaliskuun kirjaseikkailuajasta vietin Westerosissa. Luin Song of Ice and Fire -sarjaa eteenpäin, ja englanniksi se etenee minulta aina hitaasti, kiinnostavuudestaan huolimatta. Paljon  muuta ei olisi ehkä kirjalistaan mahtunutkaan, ellen olisi joutunut potilaaksi. Sairaalassa oli aikaa lukea.

Sain jatkuvia sisäisiä hihityskohtauksia siitä, että samalla kun hemoglobiinini kieppui 70 alapuolella ja minulle tehtiin verensiirto, luin vampyyriaiheista kirjaa. Ei aihettta pelkoon, sillä kuka tahansa vampyyri sylkäisisi vereni pois suustaan ja valittaisi sitä laimeaksi! Verellä läträttiin siis aikamoisesti John Ajvide Lindqvistin romaanissa Ystävät hämärän jälkeen (2004, suom. 2008).

Kun alkoi näyttää siltä, että viivyn sairaalaosastolla muutamia päiviä, keksin mielestäni nerokkaan idean. Olen ilmoittautunut toukokuun jälkeen tekemään viimeisen tentin kirjallisuuden perusopintoihin. Olin jo hakenut osan paketin kirjoista ja aloittanut vähitellen luku-urakkaa. Nyt pyysin ystävääni hakemaan kotoani kaikki tenttiä varten toistaiseksi kasaamani teokset. Niitä lukemalla välttäisin huonon omatunnon siitä, että olen tekemättä yhtään mitään hyödyllistä, kun väitöskirja tai tekeillä oleva tietokirja tuntuivat aivan liian raskailta. Suunnitelma toimi hyvin: luin tenttikirjallisuutta aimo kasan ja varmasti keskittyneemmin kuin sitten kiireen keskellä lähempänä tenttipäivää olisin ehtinyt lukea. Vielä toki luettavaa riittää siihenkin tenttiin.

Sairaalasängyssä luin siis kotimaisen kirjallisuuden klassikoita, joista osa oli tuttuja ennestään, osa vieraampia. Canthin Anna-Liisaa en ollut vielä tähän mennessä lukenut, mutta nyt tuli onneksi paikattua se puute yleissivistyksessä. Juhani Ahon Juha oli onneksi listalla mjyös, sillä se on yksi lempikirjoistani, ja sen lukeminen toi lohtua kun muuten masensi. Laulun tulipunaisesta kukasta olen lukenut joskus ehkä lukioaikoina, mutta kertaaminen teki hyvää – kirja oli oikeastaan minusta vähän hassu, niin kuin tuollaiset Don Juan -tarinat helposti ovat.

Pääsiäispyhinä katsoin televisiosta Sofi Oksasesta kertovan dokumentin ja heti tuli mieleen, etten ole lukenut Puhdistusta sen ensimmäisen kerran jälkeen, ja pitihän se heti sitten lukea uudestaan.

Mutta tässä siis kuukauden luettujen lista:

  • Stephenie Meyer: Bree Tannerin lyhyt elämä
  • George R.R. Martin: Storm of Swords. Book 1: Steel and Snow
  • George R.R. Martin: Storm of Swords. Book 2: Blood and Gold
  • Juhani Aho: Rautatie
  • Maria Jotuni: Arkielämää
  • Carol Shields: Larryn juhlat
  • John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen
  • Minna Canth: Anna-Liisa
  • Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
  • Juhani Aho: Juha
  • Pentti Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä
  • Minna Canth: Köyhää kansaa
  • Sofi Oksanen: Puhdistus

Marraskuun alkaessa julistin sen omistetuksi vain tietokirjoille sekä tulevan tentin kirjallisuudelle. Koska luen tietokirjoja todella paljon hitaammin kuin romaaneja, on marraskuun luettujen teosten lista varsin lyhyt; niin lyhyt että itsekin hämmästyin. Olen kuukauden aikana saatellut loppuun asti vain kolme kirjaa: Kalevalan, jonka luin sairaspäivänäni, Imbi Pajun teoksen Torjutut muistot sekä Marjo T. Nurmisen Tiedon tyttäret. Kahdesta jälkimmäisestä olen suunnitellut kirjoittavani lähipäivinä, kunhan ehdin.

Perjantaina edessä on siis ensimmäinen kahdesta kotimaisen kirjallisuuden tenttipaketistani. Toisin kuin suunnttelin, suurin osa kirjapaketista jäi joulukuun puolelle. Luettavana on Kalevalan lisäksi Kanteletar sekä vanhempaa kotimaista lyriikkaa ja näytelmiä, lähinnä siis Aleksis Kiveä ja Runebergia. Olen säästellyt Vänrikki Stoolin tarinoita itsenäisyyspäiväksi, ja Seitsemän veljestä on sen verran tuttu, että ajattelin selviäväni vain vaikkapa Mauri Kunnaksen avittamalla kertauksella. Sen sijaan esimerkiksi eilen bussissa luettu Runebergin Hanna oli kokonaan uusi, sinällään sivistävä tuttavuus, kuten myös Nummisuutarit , ja todenäköisesti myös Kullervo ja Kanervala.

Olisi ihanaa käpertyä sohvalle torkkupeiton alle pakkasta torjumaan ja keskittyä näihin tenttikirjoihin, mutta sitä ennen pitää vielä tehdä muutama muu juttu. Joten ei kun toimeksi.

Olen syksyn mittaan opiskellut Sosiaalinen media ja oman osaamisen markkinointi -nimisellä verkkokurssilla. Eräässä tehtävässä piti pohtia oman asiantuntijuuden jakamista ja kokeilla esim. Slide Share -palvelua. Se nyt ei kauheasti virittänyt uusia ajatuksia, vaikka uuden systeemin kokeileminen tietysti on mielenkiintoista sinällään.

Asiantuntijuus ei silti ole vain sisältöjen jakamista, vaan kurssilla huomautettiin, että myös esimerkiksi oman linkkilistan jakaminen voi olla muiden mielestä kiinnostavaa. En käytä linkkilistoja kovinkaan paljon (enemmän voisi, jos ymmärtäisin), enkä ole vielä ainakaan venynyt palvelujen kuten Delicious tai Diigo opetteluun. Sen sijaan ehdotin vastauksessani tehtävään, että voisin lanseerata blogiini Linkkilauantain.

Linkkilauantai tarkoittaa sitä, että lauantaisin jaan blogissani jonkin minua kiinnostavan linkin ja esittelen sitä jollain tapaa. Pyrin pitämään linkit jollain tapaa ammatillisina, mutta ne voivat kyllä olla myös viihdyttäviä, hauskoja ja harrastuksiin liittyviä. Voi olla, että ihan joka lauantai en kerta kaikkiaan ehdi linkkejä jakamaan, mutta pyrin kuitenkin jonkinlaiseen säännöllisyyteen. Linkkejä varten avaan uuden kategorian, joten ne saa kootuksi myös ihan sivupalkista yhtä sanaa klikkaamalla.

Tänään korkkaan linkkilauantaini suosittelemalla lukijoilleni open access -julkaisua J@rgonia.Kyseessä on kulttuurien, historian ja perinteen tutkimuksen alojen tieteellinen, referoitu julkaisu. Lehteä julkaisee Helan tutkijat ry. JuFo:ssa J@rgonia on luokassa 1. Olen toiminut tämän journaalin päätoimittajan viime keväästä asti.

J@rgonian uusin numero (vol. 10, nro 20) ilmestyi tällä viikolla. Uusi numero on päätoimittajuuteni varsinainen korkkaus, sillä tämä on ensimmäinen kokonaan minun johdolla tehty lehti. Pääsisältönä on Saila Leukumaan kiinnostava artikkeli Viron 1930-luvusta. Leukumaa on käynyt läpi kolmen virolaispoliitikon julkaistuja puheita ja tutkinut niissä rakennettua myyttistä menneisyyttä. Kyseessä on esimerkki historian käytöstä kansallistunteen rakentamiseen.

Toimituskunnan kanssa päätimme kesällä, että lehden kenttää laajennetaan, ja mukana onkin nyt perustuotteen eli referoidun, tieteellisen artikkelin lisäksi myös Antti Räihän lectio osana puheenvuorot -palstaamme sekä Anna Haverisen kirjoittama kirja-arvio Facebookiin liittyvästä kirjasta.

J@rgonia ilmestyy kahdesti vuodessa. Otamme jatkuvasti vastaan abstrakteja ja artikkeliehdotuksia. Toimituskunta päättää abstraktin perusteella, otetaanko artikkeli jatkokäsittelyyn, ja varsinainen julkaisupäätös tehdään kahden anonyymin refereearvioitsijan lausuntojen perusteella. Lisätietoja toimitusprosessista ja muista asioista löytyy lehden kotisivuilta.

Tervetuloa lukemaan J@rgoniaa, ja rohkeasti vain abstrakteja tulemaan!

Tietokirjakurssin eräs välitehtävä käsitteli omaa tapaa kirjoittaa: tehtävänä oli visualisoida oma kirjoitusprosessi. Askartelutehtävä! minä riemastuin ja hain esiin kaunista paperia, sakset ja liimaa.

Ensimmäisistä pohdinnoistani lähtien oli selvää, että kirjoitusprosessiani kuvaa jonkinlainen ympyrä. Olen huomannut, että kirjoittamisessani toistuvat samat vaiheet aina uudelleen ja uudelleen. Piirsin siis ensin hahmotelman siitä ympyrästä, jolla nimenomaan väitöskirjani kirjoittamisprosessi liikkuu, ja toteutin sen sitten vanhojen lehtien avulla askarrellen.

Siitä tuli tällainen:

Seuraavissa lähikuvissa avaan kuvaamani kirjoitusprosessin teille. Se alkaa siis siitä, että minulla on idea ja jotain sanottavaa siitä aiheesta, josta kulloinkin pitäisi alkaa syntyä tekstiä. On ehkä aiemmin tehty abstrakti tai jos on kyse väitöskirjan luvusta, minulla on sille aihe ja työotsikko.

Aloitan kirjoittamisen suunnittelemalla tulevan tekstin sisällön. Se tapahtuu yleensä mahdollisimman tarkan disposition tekemisellä. Esimerkiksi nyt olen tehnyt luvun 5 disposition ja teipannut sen työpöytääni. Kun se on koko ajan esillä, pysyy luvun punainen lanka mielessä, enkä harhaudu niin helposti. Pöydässä näkyvillä olevaan paperiin saan myös helposti merkittyä asioita, kuten tärkeimpiä luettavia kirjoja, mahdollisia järjestyksen muutoksia ja niin edelleen.

Yleensä sisällön suunnittelun jälkeen seuraa vaihe, jota nimitän tässä ”päiväuniksi riippukeinussa”. Minulla on kerrasta toiseen vaikeuksia päästä kirjoittamisessa alkuun, ja takkuava vaihe saattaa kestää aikataulusta riippuen muutamasta päivästä useaan viikkoon. Se ei suinkaan ole rentouttavaa aikaa vaan aikamoista saamattomuuden ja itsensä moittimisen kautta, sillä tunnen itseni huonoksi kirjoittajaksi tämän valkoisen paperin kammon vuoksi. Näiden päiväunien aikaan kyseenalaistan helposti koko työni tai ainakin oman osaamiseni ja motivaationi.

Usein pääsen alkuun keskittymällä tuohon sisältösuunnitelman tekemiseen ja etsimällä sieltä jonkin helpon kohdan, jossa kirjoittamisen kynnys ei ole niin korkea. Pelkään aloituksia, joten yritän aloittaa jostain keskeltä tekstiä – tärkeintä on, että sanoja alkaa valua paperille.

Kun motivaatio löytyy taas ja kirjoittaminen pääsee vauhtiin, ongelmat usein kaikkoavat nopeasti. ”Portit avautuvat” ja saatan tehdä aika tiiviistikin töitä. Kirjoittaminen on suuri nautinto. Kun se sujuu, myös ajatukset työstyvät. Kirjoittaminen on minulle myös tapa työstää tutkimukseni tuloksia – vasta kirjoittaessani saan niistä kiinni tai ne joko selkeytyvät tai osoittautuvat kupliksi.

Kirjoittaminen on työväline, josta ei ole hyötyä muuta kuin silloin kun kirjoittaa – rohkeus ilmaista itseään ja usko omaan aiheeseen on vahvimmillaan silloin kun kirjoitan. Koko ajan hion myös tekstin tyyliä, rakennetta ja oikeinkirjoitusta.

Kun suunniteltu pala tekstiä on valmis, vuorossa on sen arviointi.

Vaikka kyse on aina tekstin arvioinnista, se tuntuu silti aina henkilökohtaisen suorituksen arvionnilta. Jännitän tietysti aina palautteen saamista, mutta olen pakottanut itseni suhtautumaan siihen positiivisesti. Totuus on, että tietyn rajan jälkeen enää osaa kehittää tekstiäni itsekseni, vaan tarvitsen muiden kommentteja.

Keskustelujen ja kommenttien jälkeen timantin hiominen jatkuu. Tässä kohdin syklissäni on reitti ulos: parhaista jutuista syntyy ”uusinta tiedekirjallisuutta”, kun taas osa tekstistä palaa takaisin sykliin ja käy läpi saman rumban vähän kevennetyn version.

Tämä kirjoitusprosessin kuvaus on nyt työhuoneellani. Papun mielestä se tosin sopii lähinnä torkkualustaksi, mutta minä luulen, että prosessin pohtiminen teki hyvää. Kurssimme opettaja kehotti kaikesta hässäkästä huolimatta vaalimaan omaa kirjoittamisprosessia ja kunnioittamaan omaa kirjailijuutta. Ilman kirjoittajan tekemää alkutuotantoa ei olisi käsikirjoituksia, joiden kimppuun kustannusmaailman ihmiset voisivat sitten käydä.

Aiheita olisi, mutta kaikki kirjoittamisenergia on tällä viikolla upotettu väitöskirjaan sekä muihin pakollisiin kirjoitustöihin. Ja homma jatkuu samanlaisena vielä jonkin aikaa, mutta ensi viikon loppupuolella aion kyllä ehtiä tännekin taas. Ja viikon puolivälissä jo olisi ehkä ihan oikeaakin asiaa, katsotaan miten ehdin.

Olen pitkään leikkinyt ajatuksella, että avaisin kakkosblogin ja siirtäisin tämän sisällöstä työasiat muualle. No nyt avasin toisen blogin, mutta en ihan alkuperäisellä suunnitelmalla vaan vähän niinkuin lennosta sen tarkemmin asiaa miettimättä. Olen nimittäin humanistisen tiedekunnan tarjoamalla verkkokurssilla Sosiaalinen media ja oman osaamisen markkinointi, ja verkkokurssin toteutuksena kaikki kurssilaiset pitävät blogia. Niinpä minullakin on nyt sitten työkalu erilaisia kursseja ja muuta lyhytaikaista käyttöä varten – nimitän sitä sähköiseksi kouluvihkoksi, eli oletan sen täyttyvän monenlaisesta muistiinpanosta ja sälästä ilman sen suurempaa juonta. Sivujuonia ja lyhyitä pyrähdyksiä löytyy myös wordpressin alta ja samalla nimimerkillä kirjoitettuna. Verkkokurssin lisäksi ehdin jo kitistä siellä valokuvauskurssin tehtävien vaikeuttakin, heh.

Kirjoittamisen lisäksi olen viime päivinä ihastellut syksyä: lehtien kahinaa kun löytää paikan missä niitä kahlaamiseen asti ja Köyhälammen pinnan tummuutta. Rakastan syysiltojeni kotimatkoja ja väreistä ja valoista tulevaa tunnelmaa. Keltaiset puut ja katulamppujen lämmin loiste yhdistettynä sateesta tummaan tiehen ja vielä vihreään nurmikkoon; eikä ole kylmä, vaikka onkin ilta ja pimeää (minulla on lämmin syystakki) ja poskilla tuntuu kevyt tuuli. Olen lähtenyt monena iltana väsyneenä työhuoneelta, mutta syysillan tunnelma on muuttanut mielialan iloiseksi ja tyytyväiseksi joka kerta.

Yksi suosikkikohdistani kotimatkalla on tämän puun luona. Vilkasliikenteinen, kesällä lähinnä tukahduttavan likainen katuosuus muuttuu hetkeksi puistomaiseksi tällaisina syysiltoina.

Valokuvauskurssi tuottaa jo vähän jotain tulosta: onnistuin säätämään kameraa niin, että myös illalla otettu kuva onnistui, vaikkei se vielä täysin tarkka olekaan. Taputapu!

Seuraava sivu »