ystäviä


Viime viikolla eräänä päivänä ajatus työhuoneella istumisesta ahdisti. Erään kollegan ja ystävän kanssa oli tarkoitus lähiaikoina palaveerata aineistonkeruun tiimoilta, mutta tapaamisaikaa ei ollut vielä sovittu. Päähänpistosta laitoin viestin hänelle ja tarjouduin kyläilemään. Ystäväni on äitiyslomalla, ja äitiyslomalaisen häirintä työasioilla on tietenkin väärin. Hän kuitenkin oli jo aiemmin suostunut siihen, että hoidamme tämän asian yhdessä. Sitä paitsi kokemukseni mukaan suurin osa vanhempainvapaalla olevista (naisista) on vain mielissään, jos joku tulee välillä vähän puhumaan työasioista.

Minulla kävi tuuri: ystäväni ja hänen pikkupoikansa sen päivän meno ei ainoastaan ollut peruuntunut, vaan heillä myös oli auto käytössään. Hän ehdottikin, että sen sijaan että ajelisin heidän kotiinsa Jyväskylän lähikuntaan, tapaisimmekin Vaajakoskella Teeleidin tehtaanmyymälän Tikkulan samovaaribaarissa. Hurraa! Olin tietenkin heti valmis, sillä Tikkula oli minulle vielä uusi tuttavuus.

Teeleidi on teenystävän paratiisi Jyväskylässä. Aiemmin heillä oli kahvila Lutakon kaupunginosassa, mutta viime kesänä yritys vuokrasi käyttöönsä uudet tilat. Teeleidin teehuone sijaitsee nyt Kramsunkadulla Älylässä, aivan yliopiston kupeessa. En ole vielä ehtinyt käymään uusissa tiloissa, mutta nyt oli kiva tilaisuus käydä tutustumassa Tikkulaan.

Tikkulan tehtaanmyymälä sijaitsee Vaajakosken entisen tulitikkutehtaan tiloissa. Sinne täytyy käytännössä mennä jollain omalla kulkupelillä eli pyörällä tai autolla, sillä julkiset yhteydet eivät ole kovin kaksiset. Tikkulassa on pieni myymälän ja kahvilan yhdistelmä. Kahvilasta puhuminen taitaa kuitenkin olla virhe, sillä tarjolla on vain teetä.

Paikka ei ollut meille tuttu, joten emme olleet varmoja miten palaverin pitäminen siellä onnistuisi. Kun astuimme sisään kävikin ilmi, että kahvilassa ei ole varsinaisia pöytiä lainkaan. Sen sijaan seinustalla oli baarituolit ja kapea seinänvieruspöytä. Sehän riitti! Varmistimme myyjältä, että hänelle on ok jos vähän pidämme palaveria, ja totta kai se sopi hänelle. Olimme sillä hetkellä (ja suurimman osan ajasta) ainoat asiakkaat, joten emme häirinneet ketään tai vieneet paikkoja keneltäkään.

IMG_20170825_111652 (2)

Saimme mukilliset höyryävää mustaa teetä, kehotuksen nauttia herkkuja ja viihtyä vapaasti. Ja niinhän me viihdyimme! Itse työasia oli oikeastaan hoidettu viidessä minuutissa (otin minä läppärinkin esille muodon vuoksi), mutta perjantainen keskipäivään hetki sujui varsin leppoisasti jutellen ja kuulumisia vaihtaen. Pikkumies viihtyi hänkin hyvin, naureskeli vain ja innostui siinä vaiheessa kun tajusi, että tilassa kaikuu kivasti.

IMG_20170825_114839

Samovaaribaarissa tee luonnollisesti hautui kauniin kiiltävässä samovaarissa, jota tosin emme ihan osanneet käyttää… Santsimukilliset kuuluivat hintaan. Koska työntekijällä oli kiireitä tehtaanmyymälän takahuoneessa (miksipä hän olisi kahvilassa istunut meidän juttuja kuunnellen), hoidimme tarjoilut oma-aloitteisesti ensimmäisen kupin jälkeen. Myyjä huikkasi vain, että lähtiessä sitten maksetaan.

Lähtiessä ostin yhden paketin teetä mukaan. Teeleidin teet ovat kyllä levinneet upeasti. Laajan jälleenmyyjäketjun ansiosta niitä saa jo eri puolilta Suomea. Verkkokauppa tietenkin mahdollistaa ostamisen ihan mistä päin maata tahansa.

Ennen kuin Teeleidin teehuone muutti Kramsunkadulle, siellä oli tarjolla iltapäiväteetä voileipineen ja skonsseineen. En tiedä onko iltapäiväteetä tarjolla edelleen uusissa tiloissa. Muutama aktiivinen työkaverini järjesti välillä yhteisiä teeretkiä Lutakon Teeleidiin. Sen jälkeen kun muutin maalle, minun on ollut vähän vaikeampi osallistua yhteisiin rientoihin, kun en käy kaupungissa päivittäin. Silti olen ollut tavattoman iloinen aina, kun joku on jaksanut järjestää yhteisiä teeretkiä.

Tikkula oli tosi viehättävä kokemus, ja seuraavaksi täytyy saada aikaiseksi vierailla Kramsunkadun teehuoneella. Houkuttelisi myös järjestää joskus kaveriporukalla teetasting. Siinä voisi oppia vaikka mitä, ja teelaatujen maistelu olisi yhdessäololle mitä laadukkain konteksti.

Mainokset

Vapun jälkeen kolme vuotta  sitten minulla todettiin ykköstyypin diabetes. En ole aina edes huomannut vuosipäivää, ja tänäkin vuonna se melkein onnistui unohtumaan. Facebook sitten tuli muistuttaneeksi, välillisesti. Viime viikkoina on mielessäni pyörinyt monta kertaa deen hyväksymiseen liittyviä juttuja, ja vuosipäivän kunniaksi on nyt hyvä hetki jakaa niitä muillekin.

Kyllä minä olen tottunut tähän, se on selvä. Aika on tehnyt kolmessa vuodessa tehtävänsä, enkä enää panikoi uusista tilanteista juurikaan. Hiilareiden arviointi on edelleen vaikeaa, mutta arvailen, mittaan verensokerin ja pistän insuliinit silti, eikä kaikki yleensä hullummin mene. Sokerini ovat olleet koko kolmen vuoden ajan melko hyvin hallittavia, paljon helpommin kurissa pysyviä kuin monilla sairaussiskoilla tai -veljillä. Olen onnekas. Tiedän kyllä, että tämä ei välttämättä ole pysyvänlaatuista onnea sillä tämä sairaus muuttuu koko ajan, mutta en murehdi tulevaisuutta päivittäin.

no idea

Luulen, että myös lähipiirini on tottunut. Alunperinkin ystäväni ja perheeni otti sairauteni hyvin vastaan, ja olen saanut pelkästään tukea ja ymmärtämystä kaikilta. Epäilemättä alkuun ystäviä ja työkavereita saattoi hähkähdyttää piikittelyni lounaspöydässä, mutta kukaan ei koskaan sanonut, etten saisi tehdä sitä julkisesti. Minulle on ollut alusta asti tärkeää, etten piilottele sairauttani, joten olisi tuntunut ihan kamalalta, jos joku olisi pyytänyt lähtemään pöydästä pistämisen ajaksi.

sorrynotsorry

Olen hajamielinen, ja kilpirauhassairaus on vaikuttanut muistiini entisestään. Välillä pistokset yksinkertaisesti unohtuvat, ja etenkin viime aikoina sitä on tapahtunut pitkävaikutteisen insuliinin kanssa. Minun pitäisi varmaankin palata alkuaikojen tapaani pitää muistutus puhelimessa aamuin illoin samaan aikaan. Se vain tuntuu niin jotenkin kahlitsevalta, mutta jos se on ainoa tapa jolla unohtelu vähenee, niin pakko kai se on. En unohda Levemiriä kovin usein, mutta kuitenkin viikoittain, ja olisi parempi olla unohtamatta koskaan.

huono muisti

Vähitellen olen viimeisten kuukausien aikana oppinut tunnistamaan sokerien vaihtelun vaikutuksen mielialaan. Matalan verensokerin ja kiukkuisuuden yhdistelmä on tuttu myös muille kuin diabeetikoille, mutta itse asiassa en nykyään huomaa mataliin liittyvän pahantuulisuutta. Sen sijaan sokerin ollessa korkealla olen todella hermostunut ja äreä. Myös sokerin nopeaan nousuun liittyvä nukahtamisen tunne on vahvistunut. Aamuisin en voi syödä edes omenaa ilman, että verensokeri nousee räjähtävänä piikkinä. Pikainsuliinin vaikutus on aamuisin ihan hirmu hidasta, joskus jopa puolitoista tuntia. Toimivien aamurutiinien etsintä on koko ajan käynnissä etenkin niihin aamuihin, jolloin minun pitää ajaa autoa. En oikein voi syödä aamupalaa ennen lähtöä, tai muuten rattiin nukahtamisen riski on todellinen.

really high

Välillä on huonoja päiviä, niitä jolloin vihaan tätä kaikkea. Välillä olen edelleen katkera. Välillä diabetes sotkee kaikki suunnitelmat, välillä en vain tajua miksi sokerit heittelevät. Välillä en vain jaksaisi.

some days

Mutta on myös hyviä päiviä. Oikeastaan diabeteksen kannalta parhaita päiviä ovat ne, jolloin minun ei juurikaan tarvitse muistaa sairauttani. ”Juurikaan” siksi, että totta kai muistan sen jatkuvasti, mutta tarkoitan päiviä, jolloin verensokerin heittelyt eivät kuormita eikä sairaus vaikeuta mitään.

living my life

Aiemmin en ole ymmärtänyt monen pitkään sairastaneen (diabeetikon) ajatusta siitä, että sairaus tekisi heistä jotenkin vahvempia. Edelleen ajattelen niin, että sekä ykköstyyppi että muut autoimmuunisairauteni eivät suinkaan ole mikään vahvuuden osoitus, päinvastoin. Ruumiini on viallinen, maanantaikappale. Olen vain puolikas kunnon ihmisestä. Mutta alan myös tajuta, millaisesta vahvuudesta on kyse.

18378767_10155035038909504_699077107_o

Jotain vahvuutta epäilemättä on kehittynyt siitä, että olen ottanut koko ajan vastuun itsestäni ja hoidostani, pyrkinyt tekemään sen niin hyvin kuin osaan, selvitän päivittäin tilanteita joissa on kyse (ainakin kärjistetysti) elämästä ja kuolemasta, sopeudun tähän kaikkeen ja yritän ainakin elää hyvää elämää. Sitä en edelleenkään allekirjoita, että diabeteksesta huolimatta voisi elää ”normaalia” elämää, kuten esimerkiksi hoitajat ja lääkärit joskus väittävät vastasairastuneille. Mutta hyvää elämää kyllä.

never underestimate

Sekä kotimainen että kansainvälinen diabetesyhteisö on mahtava. Saan päivittäin energiaa ja voimaa etenkin Instagramin diabetesmeemeistä ja Facebookin vertaisryhmistä. ”Oma porukka” ymmärtää ongelmia joita ”muut” eivät tiedä olevan olemassakaan, ja toisaalta samaa sairautta sairastavat osaavat myös nauraa asioille, ja ilman naurua tätä ei jaksaisi.

Kaikki tämän postauksen kuvat ovat netin erilaisista diabetessivuilta, esim. Type 1 Diabetes MemesDiabetes Communityn instagram-tililtä, ja monista muista.

 

Jos menee nälkäisenä kauppaan, ostaa helposti isoja määriä ruokaa. Minulla oli tänään tosi paha mieli, joten ostin kotini täyteen kukkia.

img_20170223_172549

Ensin, syksyllä 2015 minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Kesällä 2016 siitä tuli yllättäen liikatoiminta, ja olin syksyllä välillä aika väsy. Joulukuussa diagnoosiksi saatiin Basedowin tauti. En ole ihan satavarma, mitä se tarkoittaa, mutta se ei ole kilpirauhasen liika- eikä vajaatoiminta sellaisenaan. Elimistöni on kehittänyt itsestään (autoimmuunisairaus) vasta-ainereaktion kilpirauhasta vastaan, ja saanut kilpparin toimimaan täysillä.

img_20170223_173038

Joulukuussa aloitettu lääkitys tuntui purevan, ja tammikuussa annosta hiukan pienennettiin. Toiveikkaasti. Ja nyt olen niin huonossa kunnossa, etten jaksa edes olla. Vielä viikonloppuna reissasin Turussa ihan kohtalaisesti tolpillani, ja alkuviikosta tein töitä silkalla sisulla. Eilen sain lääkäriltä vahvistuksen arvelulleni, että kilpirauhasen toiminta on taas kiihtynyt. Tänä aamuna tuntui, etten pysty edes istumaan pöydän ääressä tietokonetta  naputellen.

img_20170223_173100

Kilpirauhasen liikatoiminta tuntuu tällä hetkellä minulla lähinnä aika kovina rintakipuina ja hengenahdistuksena. En ole voimissani, en jaksa liikkua tai nostaa puusäkkejä, en jaksa tehdä lumitöitä. Enkä jaksa ajatella sitä totuutta, että olen taas sairaana, vaikka hetken jo luulin että tämä saataisiin kuntoon.

img_20170223_172956

En ole kovin kova pyytelemään sairauslomia. Apurahatutkijan on aika turha mitään lääkärintodistuksia pyydelläkään – kenelle minä sen todistuksen veisin? Silti pyysin tänään lääkäriltä muutaman päivän saikkulausuntoa, jotenkin ehkä eniten itseäni varten, jotta saisin vahvistuksen sille etten kuvittele olevani sairas vaan ihan oikeasti voin hetkeksi luovuttaa pinnistelemästä väkisin. Sain 12 päivää, viikon pidempään kuin olin ajatellut.

img_20170223_173257

Sairausloman alkajaisiksi parasta mitä voi tehdä, on ostaa jotain kaunista.  Kävin Emmaliinassa ja sitten kahden eri kaupan tusinakukkahyllyillä. Ostin minä pannariaineksetkin, mutta ennen kaikkea kannoin kotiin kukkia.

img_20170223_172523

Kyllä minä ensi viikolla teen ne pari juttua, jotka olen luvannut ja joiden deadlinet eivät jousta. Mutta aion myös istua nojatuolissa, juoda teetä ja syödä suklaata, tehdä keittoa lounaaksi ja päivälliseksi salaattia. Pidän kisakatsomon ja luen kaikki Lahden MM-kisoihin liittyvät uutiset, enkä pode huonoa omatuntoa kisalähetysten tuijottamisesta. Ensi viikon aikana lääkkeet alkavat varmasti taas tehota, ja olen pian kunnossa taas. Varmasti.

Kiitos läheisille, jotka auttavat: suku ja naapurit auttavat lumitöissä, työkaverit ottavat kopin työasioista ja ystävät pitävät huolta. Ja huomisesta alkaen en taas enää ole yksin.

Lokakuu on siinä mielessä kirjatoukan kuukausi, että sen lopussa on aina vuoden suurin kirjatapahtuma, Helsingin kirjamessut. Kuten aiemmin kerroin, tänä vuonna kirjamessut olivat minulle aivan erityiset, sillä ensimmäistä kertaa olin siellä esiintyjänä.

Sunnuntaina Eino Leino -lavalla toimittaja Unto Hämäläinen jutteli minun ja Ville Kivimäen kanssa toimittamastamme teoksesta Rauhaton rauha (Vastapaino 2015). Pidin Hämäläisen keskustelutyylistä: hän ei vain haastatellut meitä vaan oli kolmas, tasaveroinen keskustelija. Hän kertoi kuulijoille lukukokemuksestaan, luki muutamia lainauksia kirjasta ja kyseli niiden herättämien ajatusten pohjalta meiltä lisää. Haastattelu oli ehkä elämäni nopein 25 minuuttinen! Hämäläisen kanssa olisi mieluusti jutellut pidempäänkin.

14633004_10154457634089504_5248816929665429848_n

Kuva: Hannele Vettainen.

Mieltäni lämmitti erityisesti se, miten paljon tuttuja yleisössä oli. Muutenkin kuuntelijoita riitti, ja kustantajamme edustajat olivat todella tyytyväisiä. Kiitos kaikille paikalla olleille! Ja erityiskiitos omalle huutosakilleni, joka kannustaa ja tukee kaikissa elämän hyvissä ja huonoissa hetkissä  – tämä oli tietenkin niitä isoja ilon päiviä.

Kirjamessuilta ostin tuliaisiksi pari pokkaria ja yhden keittokirjan. Keittokirjan suhteen olin tehnyt jo vähän ennakkopohdintaa edellisenä päivänä. Selasin sitä tänään kotimatkalla, ja olen hyvin tyytyväinen hankintaan. Siitä keittokirjasta pitänee yrittää kirjoittaa vielä lähiviikkojen aikana tännekin! Lisäksi ruokamessujen puolelta hankin meille uuden pinnoitetun kattilan. Myös se ansaitsisi oman postauksensa, kunhan nyt testaan sen käyttöä.

Tämän kirjamessuilon päätteeksi voin vaivihkaa livauttaa tähän lokakuun varsin vaatimattomaksi jääneen lukulistan. Jälleen on mennyt monta iltaa niin, että olen vain ottanut kirjan käteen ja nukahtanut saman tien. Ei ole minusta enää lukijaksi entiseen malliin.

  • Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
  • Aura Korppi-Tommola: Miina Sillanpää. Edelläkävijä
  • Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Sopivasti kansainvälisen tyttöjen päivän kunniaksi kävin tänään etsimässä synttärilahjaa 8-vuotta täyttävälle kummitytölleni. (Tekisi mieli taivastella miten aika menee näin nopeasti, mutta jätänpä sen nyt tällä kertaa.) Jokin aika sitten kysyin hänen äidiltään, millainen lahja olisi toivottu, ja sain lämpimän ja kauniin vastauksen:

Mielestäni paras lahja kirjoja rakastavalta kummitädiltä kirjoja rakastavalle kummitytölle on kirja!

Olen kerännyt kummitytölle Astrid Lindgrenin kirjat synttärilahjoiksi, mutta se sarja tuli jo täyteen. Nyt hän on itse lukuikäinen jo, ja kuulema tykkää esimerkiksi Ella ja kaveritkirjoista. Tämän Timo Parvelan sarjan minäkin tiesin, vaikken tunnekaan. Lisäksi kummityttö tykkää Isa ja Bea -kirjoista, jotka olivatkin sitten minulle ihan uusi juttu.

Samassa hyllyssä Timo Parvelan kirjojen kanssa kirjakaupassa olivat Siri Kolun Me Rosvolatsarja. Se olisi ehkä oma suosikkini näistä – tosin peruste on täysin mututuntuma, koska en ole mitään näistä luetelluista itse lukenut. Sen verran avasin kuitenkin Me Rosvolat -kirjan sivuja, että se näytti pienemmältä präntiltä kuin Ella ja kaverit, ja kirja oli muutenkin paksumpi. Ehkä vasta vuoden tai parin kuluttua? Päähenkilö on 10-vuotias, kun Ella käsittääkseni on eka- tai tokaluokkalainen.

Pelkän kirjan lisäksi aion laittaa pakettiin muutakin. (Luotan tässä siihen, että kummityttöni ei lue blogiani, eikä varmaan edes tiedä että tällainen on olemassa.) Haluan ostaa pienelle lukollisen päiväkirjan. Hänellä on kaksi pikkusisarusta, ja ison tytön rooli nousee vähitellen enemmän ja enemmän esiin hänen käytöksessään ja olemuksessaan. Ehkä hänellä jo alkaa olla salaisuuksia, joita ei halua kertoa siskolle tai veljelle? Sinällään lasten päiväkirjojen lukot ovat lähinnä koristeita, mutta minusta kyse on ennen kaikkea siitä ajatuksesta, että tytöllä voi olla jotain omaa ja tärkeää, joka ei kuulu muille. Silti en epäile, etteikö pikkuveli tai -sisko niin halutessaan saa päiväkirjan lukon murrettua, mutta se ei riitä syyksi olla hankkimatta sellaista.

Ensimmäinen oma päiväkirjani sisältää merkintöjä 6-vuotiaalta tyyliin ”RAKAS PÄIVÄKIJA TÄNÄÄN [SISKON NIMI] HUUSI KOVASTI. EIPÄ MUUTA HEI HEI RAKAS PÄIVÄKIRJA.” Ei ehkä kovin informatiivista – tai sitten juuri sitä mitä elämä silloin oli, alituista tappelua sisarusten kesken! Terveiset vaan siskolle, joka ei tietääkseni koskaan murtanut päiväkirjojeni lukkoja auki, enkä minä hänen.

 

Syyskuuta on jäljellä enää muutama päivä. Vaikka syyskuu on perinteisesti lempikuukauteni, työasioiden suhteen olen vain äärettömän helpottunut, että tämä on kohta ohi.

img_20160912_121933

Tähän aikaan vuodesta on tärkeimpien tutkimusrahoitusten hakuaika. Suomen Akatemian haku ei ole mitään kevyttä ”no mä tykkäisin tutkia tätä aihetta” -ehdotusten tekoa, vaan todella vaativa hakuprosessi ja erittäin kilpailtua, kovatasoista rahoitusta. Ohjeet ovat millintarkat, välillä oudot ja ristiriitaiset. 12-sivuisen hakemuksen kokoaminen akateemisella englannilla on ennen kaikkea taitolaji. Hyvän ja kiinnostavan tutkimusidean lisäksi hakijan pitää osata kirjoittaa hyvä hakemus, ja tämä ilmaisutaito on muuttunut koko ajan painavammaksi kilpailun koventuessa. Lisääntynyt kilpailu tutkimusrahoituksesta aiheuttaa nimittäin sen, että edes kaikki täydet pisteet kansainväliseltä arviointiraadilta saaneet hankkeet eivät mene läpi.

On jotenkin riemukasta huomata, miten yhteisölliseksi akateeminen maailma muuttuu. Suomen Akatemia on kuin jokin yhteinen vihollinen tai Iso Johtaja, jonka edessä kaikki olemme tasa-arvoisia. Kilpailemme rajusti toisiamme vastaan, mutta teemme koko ajan myös yhteistyötä. En ole koskaan törmännyt kyynärpäätaktiikkaan tai puukoniskuihin. Sen sijaan luemme ja kommentoimme mahdollisuuksien rajoissa toistemme hakemuksia, jaamme vinkkejä budjetin, sähköisen järjestelmän tai tämän vuoden uutuuden Data Management Planin suhteen. Olen viesteillyt monien samassa uravaiheessa olevien kanssa, joista jokainen on tehnyt syyskuussa töitä enemmän kuin mihinkään muuhun aikaan vuodesta. Kollektiivinen tsemppi ylittää yliopisto- ja tieteenalarajat.

Meistä vain muutama tulee saamaan rahoituksen. Raakaa, mutta niin se vain menee. Läpimenoprosenttia en juuri nyt muista, mutta se on erittäin matala. Välillä positiivinen ajattelu vain pettää, kun tilanteen mahdottomuutta ajattelee. Hakemukseni ei ehkä ole huonoimmasta päästä, mutta mahdollisuus saada rahoitusta on niin pieni, että en ymmärrä mistä sain voimaa edes yrittää. Ehkä voimaa antoi juuri tuo vuosittain toistuva kollektiivinen hulluus kaikkien työystävieni ja -tuttujeni piirissä. Kaikki ovat samassa veneessä, eikä tarvitse selittää yhtään kun päivittää Facebookiin ”Tänään menossa sivulla 11. Valoa näkyvissä!” Kollegat tietävät, mistä on kyse, ja muiden ei tässä tilanteessa tarvitsekaan.

Akatemian uusien liikkuvuussääntöjen mukaan tutkijatohtorihakemusta ei saa osoittaa samaan tutkimusyksikköön, josta on väitellyt. Minulle tämä ei ollut suuri ongelma, sillä Tampereen yliopiston sosiaalihistorian ja sosiaalityön tutkimus on vetänyt minua puoleensa jo jonkin aikaa. Vaikka työmatka pitenisi, olisin todella iloinen jos pääsisin töihin tamperelaisten kollegoiden kanssa.

Viime viikkoina olen laskenut budjettia, suunnitellut tutkijavierailuja ulkomaille, perustellut aihetta, lukenut siihen liittyvää tutkimusta ja päivittänyt ansio- ja julkaisuluettelojani. Kaikki on sujunut aavistuksen verran helpommin kuin vuosi sitten, mutta olisi harhaanjohtavaa sanoa tämän olleen helppoa. Jos se olisi helppoa, en varmaankaan olisi itkenyt ääneen eräänäkin yönä pelkästään siksi, että tunsin itseni niin järjettömän huonoksi ja riittämättömäksi. Silti tänään Akatemialle lähettämäni hakemus oli varmasti paras, mitä olen tähän asti tehnyt.

hdr

En meinannut uskaltaa lähettää hakemusta tänään. Istuin ja pyöritin viimeistä liitettä (tutkimussuunnitelmaa) edessäni ja hermoilin. Jotain jää kuitenkin huomioimatta, ajattelin, eikä siihen ole nyt varaa. Yhtään virhettä ei saa olla.

Mutta lähetin sen silti. En ymmärrä, miten uskalsin, mutta sinne se meni, peruuttamattomasti. Tulokset tulevat toukokuussa.

Ei sillä, että siihen asti olisi aikaa levätä laakereilla. Kolmen päivän kuluttua on erään suurimmista humanistis-yhteiskuntatieteellisistä rahoittajista eli Koneen säätiön hakemusten deadline. En ole aloittanutkaan vielä hakemusta. Sunnuntaihin mennessä pitää olla valmiina kaksi kirja-arviota, joista toinen kirjakin on vielä lukematta. Ja lokakuussa on Suomen Kulttuurirahaston hakuaika.

Työmäärä ei siis lopu, mutta jotenkin on silti helpottunut olo. Tuntuu kuin akatemiahakemukseni lähettäminen – niin vaikeaa kuin se olikin – olisi vienyt ison painajaisen pois hartioiltani. Askel on kevyempi taas.

Huomenna teen apurahahakemuksen sekä yhden lausunnon Koneen säätiöön, tai aloitan niitä ainakin. Huomenna käyn kävelyllä keskellä päivää. Huomenna katson kaikki syyskuun pitkien työiltojen takia rästissä olevat jakson Sotaa ja rauhaa. Huomenna en varmaankaan enää näe unta tästä hakuprosessista. Huomenna varmaan ehdin taas rentoutua hääjuttujen parissa. Onhan huomenna sentään uusi päivä.

P.s. Tämän postauksen kuvat ovat Tampereen yliopistolta, kun pari viikkoa sitten olin  siellä hakuinfossa. Kunpa voisin vuoden kuluttua sanoa tuota paikkaa työpaikakseni! 

Mökillä vietetyt rapujuhlat ovat nyt jo kahtena vuonna peräkkäin asettuneet kesän ja syksyn taitekohtaan. Olemme rapurallanneet syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna, jolloin kaupoista on jo vaikea löytää rapurekvisiittaa. Rapuja sen sijaan on vielä hyvin saatavilla.

Ennen avopuolisoni tapaamista olin osallistunut rapujuhliin vain kerran aiemmin. Edelleen rapujen avaaminen sujuu minulta hitaammin kuin muilta, mutta aika nopeasti tähän ihanaan ruokajuhlaan pääsee mukaan. Oleellista lienee on hyvä seura ja ensiluokkaiset ravut – näihin kahteen panostamalla muut osat juhlasta ovat vähemmän tärkeitä.

Laatuseura tarkoittaa meillä lähimpiä ihmisiä: puolisoni serkku perheineen, ja jos aikataulut vain sopivat niin puolison velikin on aina tervetullut joukkoon. Ehkä jonain päivänä saan oman siskonikin avecinsa kanssa mukaan näille rapukesteille.

Ensiluokkaiset ravut puolisoni hankkii joka vuosi tuttavaltaan Mäntyharjulta. Tänä vuonna lastissa oli muutamia erityisen isoja rapuja. Kieltämättä isot ravut ovat kivempia syödä, kun leivän päälle kertyy tavaraa hiukan edes nopeammin…

Keitimme ravut perjantai-iltana. Keittäminen on taidelaji, ja puolisoni on kehittynyt siinä vuosi vuodelta taivammaksi. Suolaa pitää olla riittävästi, mutta ei liikaa. Vesi ei saa kiehua, ainoastaan ”hymyillä”, ja ravut pitää jäähdyttää mahdollisimman nopeasti (teimme etukäteen toisen liemen, joka oli jäähtynyt kun kypsät ravut siirrettiin siihen ja vietiin järveen jäähtymään). Kruununtillin kanssa ei nuukailla. Keittäminen tapahtuu meillä Juha Jormanaisen Suomalaisen rapukirjan ohjeiden mukaisesti.

IMG_20160904_083751

Rapurallaa!

Rapujuhliin kuuluu oma rekvisiittansa, aivan kuten jouluun, vappuu tai pääsiäiseenkin. Paperinen pöytäliina rapukuvioisen kaitaliinan kanssa on paras, koska sen voi alkuruoan jälkeen poistaa suoraan takkaan – rapujen syönnin jälkeen pöytä on usein varsin likainen. Mökillä käytetään lähinnä kertakäyttöastioita, joita saa raputeemalla vaikka kuinka paljon. Kattaus oli punaista ja valkoista! Tänä vuonna saimme myös kaulurit, joita tosin juhlakansan pienimmät vierastivat kovin – aikuiset sen sijaan käyttivät ruokalappuja innoissaan.

Meidän rapujuhlissa lauletaan ensimmäisen snapsin kohdalla Helan går, huudetaan hep tyttörapujen kohdalla ja snapseja naukkailevat ne jotka haluavat. Alkuruokaan kuluu sujuvasti puolitoista tai kaksikin tuntia.

Ravut ovat tietenkin rapujuhlien pääosassa, mutta kyllä niillä muillakin ruokalajeilla on väliä. Tälläkin kertaa teimme ruoat yhdessä, ja ne valmisteltiin alku- ja pääruoan välissä pidetyllä tauolla. Lohi savustettiin, siikliperunat keitettiin, ja aamupäivästä asti grillissä muhinut possunniska (ohje Koko vuoden grillauskirjasta) haettiin sisään ja nyhdettiin tarjolle. Salaatti oli yksinkertainen vihreä salaatti vuohenjuustolla. Tässä välissä lapset söivät jo jälkkärinsä ja siirtyivät nukkumaan, kun aikuiset vasta pääsivät pääruokaan.

Jälkiruokakin onnistui tällä kertaa ihan nappiin. Tein jo edellisenä iltana pannacottaa Hellapoliisin ohjeen mukaan, ja iltapäivällä oli valmistellut omena-kanelikompotin pannacotan kylkeen. Ohje oli neljälle, mutta jaoin sen kuuteen kuppiin, koska monta tuntia kestäneen ruokaorgian lopuksi riitti ihan pieni makea jälkiruoka kahvin ja avecin kera.

IMG_20160903_215832

Omena-vanilja-kanelipannacotta

Rapujuhlapäivä oli aurinkoinen, lämmin ja valoisa. Yöllä alkoi sataa, ja tänään on tullut syksy. Mökillä on kosteaa ja Saimaalla utua. On taas alkanut se aika vuodesta, jolloin kynttilät kuuluvat pöytään aamuin illoin. Tervetuloa syksy!

Seuraava sivu »