työelämää


Sulje silmät, sulje suu / sulje kaikki aistit niin tää helpottuu.

Osallistuin tänään Maatalousyrittäjien Eläkelaitoksen (Mela) Tieteiden talolla järjestämään työhyvinvointipäivään apurahatutkijoille. Ai miksikö Mela? Koska kun apurahatutkijoiden eläkevakuutusta ryhdyttiin joitakin vuosia sitten viimein sorvaamaan, todettiin että Melalla on yrittäjien vakuuttajana jo valmis järjestelmä, jota on helpohkoa soveltaa apurahatutkijoihin. Siksi Mela sai hoitaakseen apurahatutkijoiden eläkevakuuttamisen.

melapäivä 1

Kahvitauko Tieteiden talolla järjestetyssä apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivässä.

Eläkevakuutus on tosi tärkeä asia. Olen tehnyt apurahalla töitä karkeasti arvioiden runsaat seitsemän vuotta. Jos olisin koko tämän ajan työskennellyt ilman eläkekertymää, se olisi melkoinen puutos sosiaaliturvassa. Siksi Mela on minulle tärkeä organisaatio.

Apurahatutkijat eivät ole yliopiston palkkalistoilla, eli minulla ei ole työsuhdetta yliopistoon. Olen onnekas siinä, että minulla on apurahatutkijan statuksestani huolimatta ainakin toistaiseksi työhuone laitoksella. Olen työyhteisön jäsen kaikilla tavoin, joilla se on mahdollista. Meidän laitoksella apurahatutkijat ovat niin tasa-arvoisia kuin vain voi olla, ja siitä kiitos hyvälle johtamiselle. Kuitenkin esimerkiksi yliopiston vaaleissa minulla ei ole äänioikeutta, enkä saa henkilökunnan pysäköintilupaa (minulle kuitenkin annettiin vierailijakortti, joten asia hoitui). Konkreettisin puute kuitenkin on työterveyshuollon puuttuminen.

Kaikilla apurahatutkijoilla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin minulla. Mela on ryhtynyt nyt pohtimaan myös työhyvinvointia, ja tänään järjestetty apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivä oli ensimmäinen laatuaan. Kysyntä oli kova, joten päivä tuskin jää viimeiseksi tapahtumaksi.

Minäkin ilmoittauduin mukaan innoissani. Olen avoin erilaisille valmennuksille, joissa opitaan lisää itsensä johtamisesta: työtavoista ja niiden kehittämisestä, oman työn organisoinnista, kiireen tunnun vähentämisestä ja työn ja vapaa-ajan tasapainoittamisesta.

Tahdot irti pyörästä / joka pyörii muttei matkaas enää edistä / Juokset maaliin maalista / Muttet enää aikaan saa mitään kaunista.

Päivässä oli kaksi pääpuhujaa. Ensimmäisenä aivotutkija Minna Huotilainen puhui aivotutkimuksen näkökulmasta stressinhallinnasta ja työelämästä. Hänen viestinsä ei sinällään ollut mitenkään uusi, mutta jälleen kerran alleviivattu asia: kunnolla toimiakseen aivot tarvitsevat hyvää liikuntaa, riittävästi hyvää unta ja hyvää ruokaa. Huotilainen totesi, että nykyaikainen työelämä, tietotyö ja ihmisaivot eivät sovi kovin hyvin yhteen. Jotta niiden yhteensovittaminen sujuisi paremmin, ihmisen on hyvä tietää perusasiat aivojen toiminnasta (tunne aivosi) sekä se, mitä hänen työnsä vaatii (tunne työsi). Tehokkaan eli onnistuneen palautumisen merkitystä ei myöskään pidä aliarvioida. Hyvän ja riittävän unen lisäksi tarvitaan aktiivisuutta, kognitiivisia haasteita ja myönteisiä sosiaalisia kontakteja. Nauraminen on parasta palautumista.

Huotilainen jätti pohdittavaksi kaksi termiä: selektiivinen tunnollisuus ja tulevaisuusorientoitunut laiskuus. Selektiivinen tunnollisuus tarkoittaa sitä, että loputtomasta to do –listasta valitaan ne tehtävät, jotka ovat tärkeitä ja jotka hoidetaan hyvin. Listassa on usein paljon niitä, jotka voi hoitaa vähän vähemmällä paneutumisella ja puolitehoisesti. Tulevaisuusorientoitunut laiskuus kannustaa pohtimaan omaa tekemistä tulevaisuuteen katsoen: miten voisin tulevaisuudessa tehdä tämän vähän helpommalla, vähemmällä stressillä ja ahdistuksella, mutta yhtä hyvin tuloksin?

Taas kuuluu pam pam, sä kävelet pois / Tahdot yhen päivän ettei joku raivois.

Iltapäivän toinen puhuja oli työelämän parantaja Elina Henttonen Valtaamosta. Hän puhui siitä, miten kukin voi itse pyrkiä lisäämään työnsä mielekkyyttä. Mielekkyyden kulmakiviksi Henttonen esitti kolmea asiaa: merkityksellisyyden kokemusta, toimijuutta suhteessa omaan työhön ja tehtäviin sekä työn toimivia käytäntöjä. Mielekäs työ mahdollistuu kahdella tapaa. Ensimmäinen on oman työn tuunaaminen mielekkäämmäksi ja toinen käytäntöjen muuttaminen yhdessä. Iltapäivässä keskityttiin näistä ensimmäiseen.

melapäivä 2

Elina Henttosen ja Kirsi Lapointen kirja vaikutti hyvältä. Tilasin sen samalta istumalta omaan lähikirjastooni.

Painavimmin mieleeni jäi Henttosen esityksestä teesi kehittämisestä. Omia tai yhteisön työtapoja ei kannata kehittää vain siksi, että kehittäminen on trendikästä ja siitä voidaan tehdä raportti. Ei siis pidä tehdä kehittämistä vain kehittämisen vuoksi, vaan sen tavoite voi olla tilan tekeminen niille asioille, jotka jo tiedetään hyväksi. Kehittämisessä ei siis välttämättä ole kyse uuden luomisesta vaan siitä, että järjestämme työpöydältä pois käytäntöjä, jotka eivät hyödytä ketään ja vain vievät aikaa, jolloin resursseja (eli yleensä aikaa) vapautuu niille asioille, jotka ovat tärkeitä, mielekkäitä ja hyödyllisiä. Tavallaan kyse on siis selektiivisestä tunnollisuudesta: pitäisi valita, mitkä asiat haluaa tehdä erityisen hyvin, ja järjestää tilaa niille.

melapäivä 3

Asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Yliopisto ja akateeminen maailma on täynnä systeemejä ja rakenteita, jotka hidastavat siihen mielekkääseen osaan työtä pääsemistä. Kun siihen sitten pääsee, työhön tarttuminen voi olla todella vaikeaa. Minä rakastan kirjoittamista, mutta päivästä voi kulua useita tunteja tai viikosta useita päiviä, etten vain saa kirjoittamista käyntiin. Ei se ole niin helppoa. Välillä työ on niin vaikeaa, ajanhallinta tuskaista ja riittämättömyyden tunne kovaa, että todella kyseenalaistan, haluanko tehdä tätä työtä enää jatkossa.

Kun valot sammuu niin sä kaiken näät / Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät.

Kun työn mielekkyyttä ja mielettömyyttä pohdittiin pareittain, minulle kävi vähän niin kuin minulle usein vertaistuen kanssa käy: se alkaa masentaa. Lähdin tapahtumasta itku kurkkua puristaen, en suinkaan voimaantuneena. Päässä soi Haloo Helsingin musiikki, joka tuntuu kuvaavan täydellisesti (apuraha)tutkijan itsetutkiskelun, turhautumisen, riittämättömyyden ja yksinäisyyden täyteistä arkea.

Joku voimas vei, vaik sä huusit ei / Tää on hulluuden highway.

Kirjoitan tätä kotimatkalla bussissa, tapahtuman herättämät ajatukset tuoreena mielessä. Uskon, että voimaantumisen kokemus on vasta heräämässä. Muistiinpanojani selatessani pohdin ylös kirjaamiani asioita, ja ne tuntuvat tärkeiltä. Kiitos Mela, että järjestit tämän tapahtuman! Ja kiitos Haloo Helsinki voimabiisistä!

Avaa silmäsi ja hengität / kyllä huomenna sä ymmärrät / vielä elossa oot!

 

Mainokset

Viime viikolla eräänä päivänä ajatus työhuoneella istumisesta ahdisti. Erään kollegan ja ystävän kanssa oli tarkoitus lähiaikoina palaveerata aineistonkeruun tiimoilta, mutta tapaamisaikaa ei ollut vielä sovittu. Päähänpistosta laitoin viestin hänelle ja tarjouduin kyläilemään. Ystäväni on äitiyslomalla, ja äitiyslomalaisen häirintä työasioilla on tietenkin väärin. Hän kuitenkin oli jo aiemmin suostunut siihen, että hoidamme tämän asian yhdessä. Sitä paitsi kokemukseni mukaan suurin osa vanhempainvapaalla olevista (naisista) on vain mielissään, jos joku tulee välillä vähän puhumaan työasioista.

Minulla kävi tuuri: ystäväni ja hänen pikkupoikansa sen päivän meno ei ainoastaan ollut peruuntunut, vaan heillä myös oli auto käytössään. Hän ehdottikin, että sen sijaan että ajelisin heidän kotiinsa Jyväskylän lähikuntaan, tapaisimmekin Vaajakoskella Teeleidin tehtaanmyymälän Tikkulan samovaaribaarissa. Hurraa! Olin tietenkin heti valmis, sillä Tikkula oli minulle vielä uusi tuttavuus.

Teeleidi on teenystävän paratiisi Jyväskylässä. Aiemmin heillä oli kahvila Lutakon kaupunginosassa, mutta viime kesänä yritys vuokrasi käyttöönsä uudet tilat. Teeleidin teehuone sijaitsee nyt Kramsunkadulla Älylässä, aivan yliopiston kupeessa. En ole vielä ehtinyt käymään uusissa tiloissa, mutta nyt oli kiva tilaisuus käydä tutustumassa Tikkulaan.

Tikkulan tehtaanmyymälä sijaitsee Vaajakosken entisen tulitikkutehtaan tiloissa. Sinne täytyy käytännössä mennä jollain omalla kulkupelillä eli pyörällä tai autolla, sillä julkiset yhteydet eivät ole kovin kaksiset. Tikkulassa on pieni myymälän ja kahvilan yhdistelmä. Kahvilasta puhuminen taitaa kuitenkin olla virhe, sillä tarjolla on vain teetä.

Paikka ei ollut meille tuttu, joten emme olleet varmoja miten palaverin pitäminen siellä onnistuisi. Kun astuimme sisään kävikin ilmi, että kahvilassa ei ole varsinaisia pöytiä lainkaan. Sen sijaan seinustalla oli baarituolit ja kapea seinänvieruspöytä. Sehän riitti! Varmistimme myyjältä, että hänelle on ok jos vähän pidämme palaveria, ja totta kai se sopi hänelle. Olimme sillä hetkellä (ja suurimman osan ajasta) ainoat asiakkaat, joten emme häirinneet ketään tai vieneet paikkoja keneltäkään.

IMG_20170825_111652 (2)

Saimme mukilliset höyryävää mustaa teetä, kehotuksen nauttia herkkuja ja viihtyä vapaasti. Ja niinhän me viihdyimme! Itse työasia oli oikeastaan hoidettu viidessä minuutissa (otin minä läppärinkin esille muodon vuoksi), mutta perjantainen keskipäivään hetki sujui varsin leppoisasti jutellen ja kuulumisia vaihtaen. Pikkumies viihtyi hänkin hyvin, naureskeli vain ja innostui siinä vaiheessa kun tajusi, että tilassa kaikuu kivasti.

IMG_20170825_114839

Samovaaribaarissa tee luonnollisesti hautui kauniin kiiltävässä samovaarissa, jota tosin emme ihan osanneet käyttää… Santsimukilliset kuuluivat hintaan. Koska työntekijällä oli kiireitä tehtaanmyymälän takahuoneessa (miksipä hän olisi kahvilassa istunut meidän juttuja kuunnellen), hoidimme tarjoilut oma-aloitteisesti ensimmäisen kupin jälkeen. Myyjä huikkasi vain, että lähtiessä sitten maksetaan.

Lähtiessä ostin yhden paketin teetä mukaan. Teeleidin teet ovat kyllä levinneet upeasti. Laajan jälleenmyyjäketjun ansiosta niitä saa jo eri puolilta Suomea. Verkkokauppa tietenkin mahdollistaa ostamisen ihan mistä päin maata tahansa.

Ennen kuin Teeleidin teehuone muutti Kramsunkadulle, siellä oli tarjolla iltapäiväteetä voileipineen ja skonsseineen. En tiedä onko iltapäiväteetä tarjolla edelleen uusissa tiloissa. Muutama aktiivinen työkaverini järjesti välillä yhteisiä teeretkiä Lutakon Teeleidiin. Sen jälkeen kun muutin maalle, minun on ollut vähän vaikeampi osallistua yhteisiin rientoihin, kun en käy kaupungissa päivittäin. Silti olen ollut tavattoman iloinen aina, kun joku on jaksanut järjestää yhteisiä teeretkiä.

Tikkula oli tosi viehättävä kokemus, ja seuraavaksi täytyy saada aikaiseksi vierailla Kramsunkadun teehuoneella. Houkuttelisi myös järjestää joskus kaveriporukalla teetasting. Siinä voisi oppia vaikka mitä, ja teelaatujen maistelu olisi yhdessäololle mitä laadukkain konteksti.

Elämässä käy joskus juuri niin kuin toivoo.

Ensi viikonloppuna vietetään jälleen maan suurinta kirjatapahtumaa, Helsingin kirjamessuja. Olen käynyt siellä vuosien ajan sekä myyjänä että lukutoukkana, tosin aivan viime vuosina harvemmin. Tungoksesta huolimatta rakastan kirjamessujen tunnelmaa, näytteilleasettajien panostusta, bibliofiilien naurua ja lukemista rakastavien ihmisten tarttuvaa innostusta.

Kun kirjoittamisesta tuli ammatti, aloin haaveilla siitä, että jonain päivänä pääsisin vieraaksi messuille kirjailijapassilla. Olisin oikea kirjailija! Haave on toteutunut jo Jyväskylän kirjamessujen osalta pariinkin kertaan, ja ensi viikonloppuna olen kirjailijapassilla vieraana Helsingin kirjamessuilla.

Olen yhdessä Ville Kivimäen kanssa Unto Hämäläisen haastateltavana toimittamamme kirjan Rauhaton rauha (2015) tiimoilta Eino Leino -lavalla sunnuntaina klo 11:00 alkaen. Tervetuloa! Kirjan kustantanut Vastapaino on muutenkin mukavasti esillä messuilla, lisätietoja Vastapainon sivuilla.

Suosittelen myös Tiedekirjan järjestämää Tiedetoria torstaina ja perjantaina, jos silloin jo messuille ehditte. Tiedekirjan osastolla tapahtuu muutenkin koko messujen ajan vaikka mitä mielenkiintoista.

Omat messuvinkkinsä on antanut esimerkiksi Kaikki  päivät tulevat -blogin kirjailija Jaana.

Nähdään kirjamessuilla!

Kirjoitin tänään viestiin kahdelle ystävälleni, että tuntuu kuin lokakuun myötä elämässä olisi enemmän valoa. Syyskuu oli lyhyt, mutta raskas. Mutta nyt se on ohi. Lokakuu ei jatku kiireettömänä, mutta ehkä kuitenkin paineettomampana.

Oman lisänsä syyskuuhun toi sairastelu. Kilpirauhasen liikatoiminta ei tee samalla tavalla väsyneeksi ja voimattomaksi kuin vajaatoiminta, mutta liikatoiminnan aiheuttama hengenahdistus ja rintakipu lamaannuttivat alkuun. Oireet ovat jo helpottaneet, ja siksikin tuntuu valoisammalta.

Kilpirauhasen liikatoiminta on aiheuttanut unettomuutta, mikä on minulle melko harvinaista, sillä olen hyvä nukkuja. Se myös vaikuttaa työkykyyn, joskin aina sitten helpottaa kun väliin tulee yksikin paremmin nukuttu yö.

Jotain mystistä on unen kannalta kesämökissä. Olimme viime viikonloppuna siellä viimeistä kertaa tältä sesongilta. Nukuin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täyden yöunen heräämättä kertaakaan kahdeksaan tuntiin. Tai no, näin unta ja nousin kerran istumaan sängyssä miettien, missä ihmeessä olen, mutta sain jotenkin järkeiltyä keskelle unta sen, että olen mökillä, ja painoin pään takaisin tyynyyn olematta kunnolla hereillä. Myös puoliso nukkuu mökillä erinomaisen hyvin. Jotain taikaa siinä on, jotain vapauttavaa ja rentouttavaa. Siellä ei ole työasiat tai muut taakat mielessä, vaan lepo on syvää ja rentouttavaa.Mökillä oli jo aika kylmä, mutta kuitenkin häikäisevän kaunista, etenkin aamuauringossa.

img_20161001_212037-1

Syksy etenee jälkipuoliskolleen, ja kaikki tuntuu taas jollain tapaa hallinnassa olevalta. Esitelmiä ja luentoja on seuraavan kahden kuukauden aikana vaikka muille jakaa, mutta mitäs tuosta. Kyllähän niitä tekee, ne ovat kivoja osia tästä työstä. Toivon silti löytäväni aikaa myös tv-sarjoille, kirjoille ja takkatulelle.Voisiko joku vanhoista keskeneräisistä käsitöistä vaikkapa edetä taas askeleen?

Syyskuuta on jäljellä enää muutama päivä. Vaikka syyskuu on perinteisesti lempikuukauteni, työasioiden suhteen olen vain äärettömän helpottunut, että tämä on kohta ohi.

img_20160912_121933

Tähän aikaan vuodesta on tärkeimpien tutkimusrahoitusten hakuaika. Suomen Akatemian haku ei ole mitään kevyttä ”no mä tykkäisin tutkia tätä aihetta” -ehdotusten tekoa, vaan todella vaativa hakuprosessi ja erittäin kilpailtua, kovatasoista rahoitusta. Ohjeet ovat millintarkat, välillä oudot ja ristiriitaiset. 12-sivuisen hakemuksen kokoaminen akateemisella englannilla on ennen kaikkea taitolaji. Hyvän ja kiinnostavan tutkimusidean lisäksi hakijan pitää osata kirjoittaa hyvä hakemus, ja tämä ilmaisutaito on muuttunut koko ajan painavammaksi kilpailun koventuessa. Lisääntynyt kilpailu tutkimusrahoituksesta aiheuttaa nimittäin sen, että edes kaikki täydet pisteet kansainväliseltä arviointiraadilta saaneet hankkeet eivät mene läpi.

On jotenkin riemukasta huomata, miten yhteisölliseksi akateeminen maailma muuttuu. Suomen Akatemia on kuin jokin yhteinen vihollinen tai Iso Johtaja, jonka edessä kaikki olemme tasa-arvoisia. Kilpailemme rajusti toisiamme vastaan, mutta teemme koko ajan myös yhteistyötä. En ole koskaan törmännyt kyynärpäätaktiikkaan tai puukoniskuihin. Sen sijaan luemme ja kommentoimme mahdollisuuksien rajoissa toistemme hakemuksia, jaamme vinkkejä budjetin, sähköisen järjestelmän tai tämän vuoden uutuuden Data Management Planin suhteen. Olen viesteillyt monien samassa uravaiheessa olevien kanssa, joista jokainen on tehnyt syyskuussa töitä enemmän kuin mihinkään muuhun aikaan vuodesta. Kollektiivinen tsemppi ylittää yliopisto- ja tieteenalarajat.

Meistä vain muutama tulee saamaan rahoituksen. Raakaa, mutta niin se vain menee. Läpimenoprosenttia en juuri nyt muista, mutta se on erittäin matala. Välillä positiivinen ajattelu vain pettää, kun tilanteen mahdottomuutta ajattelee. Hakemukseni ei ehkä ole huonoimmasta päästä, mutta mahdollisuus saada rahoitusta on niin pieni, että en ymmärrä mistä sain voimaa edes yrittää. Ehkä voimaa antoi juuri tuo vuosittain toistuva kollektiivinen hulluus kaikkien työystävieni ja -tuttujeni piirissä. Kaikki ovat samassa veneessä, eikä tarvitse selittää yhtään kun päivittää Facebookiin ”Tänään menossa sivulla 11. Valoa näkyvissä!” Kollegat tietävät, mistä on kyse, ja muiden ei tässä tilanteessa tarvitsekaan.

Akatemian uusien liikkuvuussääntöjen mukaan tutkijatohtorihakemusta ei saa osoittaa samaan tutkimusyksikköön, josta on väitellyt. Minulle tämä ei ollut suuri ongelma, sillä Tampereen yliopiston sosiaalihistorian ja sosiaalityön tutkimus on vetänyt minua puoleensa jo jonkin aikaa. Vaikka työmatka pitenisi, olisin todella iloinen jos pääsisin töihin tamperelaisten kollegoiden kanssa.

Viime viikkoina olen laskenut budjettia, suunnitellut tutkijavierailuja ulkomaille, perustellut aihetta, lukenut siihen liittyvää tutkimusta ja päivittänyt ansio- ja julkaisuluettelojani. Kaikki on sujunut aavistuksen verran helpommin kuin vuosi sitten, mutta olisi harhaanjohtavaa sanoa tämän olleen helppoa. Jos se olisi helppoa, en varmaankaan olisi itkenyt ääneen eräänäkin yönä pelkästään siksi, että tunsin itseni niin järjettömän huonoksi ja riittämättömäksi. Silti tänään Akatemialle lähettämäni hakemus oli varmasti paras, mitä olen tähän asti tehnyt.

hdr

En meinannut uskaltaa lähettää hakemusta tänään. Istuin ja pyöritin viimeistä liitettä (tutkimussuunnitelmaa) edessäni ja hermoilin. Jotain jää kuitenkin huomioimatta, ajattelin, eikä siihen ole nyt varaa. Yhtään virhettä ei saa olla.

Mutta lähetin sen silti. En ymmärrä, miten uskalsin, mutta sinne se meni, peruuttamattomasti. Tulokset tulevat toukokuussa.

Ei sillä, että siihen asti olisi aikaa levätä laakereilla. Kolmen päivän kuluttua on erään suurimmista humanistis-yhteiskuntatieteellisistä rahoittajista eli Koneen säätiön hakemusten deadline. En ole aloittanutkaan vielä hakemusta. Sunnuntaihin mennessä pitää olla valmiina kaksi kirja-arviota, joista toinen kirjakin on vielä lukematta. Ja lokakuussa on Suomen Kulttuurirahaston hakuaika.

Työmäärä ei siis lopu, mutta jotenkin on silti helpottunut olo. Tuntuu kuin akatemiahakemukseni lähettäminen – niin vaikeaa kuin se olikin – olisi vienyt ison painajaisen pois hartioiltani. Askel on kevyempi taas.

Huomenna teen apurahahakemuksen sekä yhden lausunnon Koneen säätiöön, tai aloitan niitä ainakin. Huomenna käyn kävelyllä keskellä päivää. Huomenna katson kaikki syyskuun pitkien työiltojen takia rästissä olevat jakson Sotaa ja rauhaa. Huomenna en varmaankaan enää näe unta tästä hakuprosessista. Huomenna varmaan ehdin taas rentoutua hääjuttujen parissa. Onhan huomenna sentään uusi päivä.

P.s. Tämän postauksen kuvat ovat Tampereen yliopistolta, kun pari viikkoa sitten olin  siellä hakuinfossa. Kunpa voisin vuoden kuluttua sanoa tuota paikkaa työpaikakseni! 

Tänään vietän iltapäivän Suomen Kansantietouden Tutkijain seuran VIII Kevätkoulussa. Kevätkoulun teemana on Kulttuurintutkijan selviytymispaketti, jota sitten puheenvuoroissa tarkastellaan eri näkökulmista. Minua pyydettiin puhumaan lyhyesti otsikolla Tiedetoimittaminen intohimona. Seuraavassa tiivistelmä siitä, mitä tänään puhun. Pahoittelut poikkeuksellisen pitkästä blogipostauksesta, tiivistin kyllä, mutta asiaa on paljon.

 Vuosina 2010 ja 2011 osallistuin Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan järjestämään, puolisentoista vuotta kestäneeseen Yrittäjäksi yliopistosta -koulutukseen, jossa kouluttajat Tiimiakatemiasta yrittivät saada tutkijoita ymmärtämään, mitä on oman osaamisen tunnistaminen, tunnustaminen ja itselle mielekkään työn tekeminen.

Yhden aikuisikäni tärkeimmistä oivalluksista sain kurssin lähijaksolla helmikuussa 2011. Oivallus oli hyvin yksinkertainen.

Lähijakson teemana oli oman osaamisen johtaminen, mikä aloitettiin oman osaamisen tunnistamisella. Aiemmin tilanteissa, joissa piti vapaasti kertoa omasta osaamisestaan, olin jumiutunut täysin ja mennyt jopa itkunsekaiseen lukkotilaan, koska koin etten osaa mitään. Minulla ei ollut kerrassaan mitään työkaluja oman osaamiseni tunnistamiseen. Pelkäsin tätä lähijaksoa, koska ajattelin että muut siellä tekevät hienoja listoja siitä, mitä kaikkea osaavat, ja minä en edelleenkään keksi yhtään asiaa minkä osaisin.

Mutta kurssin vetäjät eivät kysyneet sitä kertaakaan. He eivät pyytäneet meitä kertomaan, mitä me osaamme. Sen sijaan kysyttiin jotain ihan muuta, jotain johon vastaaminen oli paljon helpompaa: Mitä tehdessäni olen tyytyväinen? Mitkä asiat saavat sukat pyörimään jaloissani?

Kirjoitin paperille (ja myöhemmin blogiin) olevani onnellisimmillani silloin, kun

  • Luen
  • Kirjoitan
  • Keskustelen siitä, mitä olen lukenut
  • Teen tutkimusta, joka etenee (ja joka vaikuttaa)

Oli melkoinen valaistumisen kokemus ymmärtää, että juuri noissa asioissa olen myös hyvä, ja mikä tärkeämpää, noissa asioissa olen halukas kehittämään itseäni ja oppimaan lisää. Siksi noissa asioissa voin tulla vielä paremmaksi.

Kun tätä puheenvuoroa varten etsin selityksiä sanalle intohimo, päädyin monille niin sanottuun positiiviseen psykologiaan kuuluville sivustoille. Näillä sivuilla kirjoitettiin siitä, miten merkityksellistä ihmiselle on tehdä jotain, minkä hän kokee tärkeäksi ja miten siitä saa sisällön koko elämälle – merkityksetön työ on elämän heittämistä hukkaan. Lisäksi varoitetaan, että intohimo sekoitetaan usein asioihin joissa henkilö on taitava.

Suhtaudun tällaiseen hieman kriittisesti. Vaikka työn merkityksellisyys on itsellenikin tärkeää, koska muuten ei jaksa aamuisin nousta sängystä ja lähteä töihin, niin pelkkä positiivinen psykologia ei maksa laskuja tai tuo elämään turvaa (paitsi kalliita koulutuksia myyville konsulteille). Intohimoa voi kokea myös asioissa, joissa ei ole kovin hyvä, mutta aitoon intohimoon liittyy halu kehittyä ja oppia lisää. Positiivisuuteen ohjaavat konsultit ovat oikeilla jäljillä, mutta ripaus realismia tekee heidän asiastaan uskottavamman.

Realismia tarvitaan, sillä tiedetoimittaminen tai tietokirjojen tekeminen ei ole norppien makoilua aurinkoisella kivellä. Kuten auringossa makoilu, ei tiedetoimittaminenkaan kyllä elätä, mutta toimittamisessa tulee myös välillä hiki ja raivo.

Kun mietin tätä puhettani, kirjoittelin paperille asioita, joita tiedetoimittaminen mielestäni on. Lista oli tällainen:

Tiedetoimittaminen on

  • Ajanhallintaa
  • Lukemista, lukemista, lukemista
  • Kommentointia (rakentavasti!)
  • Kokonaisuuksien ja yksityiskohtien tasapainoa
  • Neuvotteluja
  • Kompromisseja
  • Pitkiä työpäiviä
  • Kireitä aikatauluja
  • Liian pian tulevia deadlineja
  • Liian paljon sähköposteja
  • Pilkkuja ja niiden viilausta
  • Iloa
  • Onnistumista

Ja lopuksi juhlaa, kun kirja on valmis.

Se tunne, kun ensimmäisen kerran sain käsiini kirjan, jonka kannessa oli oma nimi. Se oli hurja tunne, yksi unelma täyttyi. Minä olin tehnyt kirjan, minä juuri, ihan tavallinen ihminen, maalaistyttö, varpaat mullassa kasvanut. Minä, joka suhtaudun kirjoihin kuin pyhiin esineisiin, ja jonka mielestä jokainen kirjailija on pieni nero. Minä olin tehnyt kirjan.

Sittemmin idealistinen suhtautumiseni kirjoihin ja niiden tekemiseen on hiukan rapissut, mutta syvä ilo valmiista kirjasta on edelleen jäljellä.

Aikatauluja olen rakastanut aina, ja suhtaudun omissa kirjoitustöissäni melkoisella kiintymyksellä deadlineihin. Ilman deadlineja en saa mitään tehtyä, ja lykkään niitä vain poikkeustilanteissa. Koska kaikkien ihmisten suhde aikarajoihin ei ole samanlainen, vaatii toimitustyö oman itsen johtamisen lisäksi myös muiden ohjaamista ja johtamista.

Ehkä yksi tärkeimmistä asioista, mitä toimittaminen on minulle opettanut, liittyy epätäydellisyyden myöntämiseen ja virheiden hyväksymiseen. Sellaista kirjaa ei olekaan, johon ei joku virhe jäisi. Epätäydellisyyden hyväksyminen ei tarkoita, etteikö aina voisi pyrkiä minimoimaan virheet ja tekemään niin hyvää työtä kuin mahdollista – oma nimi kannessa merkitsee, että jokainen virhe on ikään kuin minun virheeni. Mutta yöuniani en enää ikinä aio menettää siksi, että jostakin puuttuu pilkku tai on väärä sanamuoto. Näinkin on tapahtunut, eikä siitä ole kauaakaan. Asiasisällön täytyy olla oikein, mutta on tärkeää osata myös lopettaa jossain vaiheessa se pilkun viilaaminen.

Tiedetoimittaminen on kehittänyt minua kirjoittajana ja tutkijana. Viimeisin julkaisuni oli sosiaali- ja terveysministeriölle tehty raportti lastensuojelun menneisyydestä. Raportin kannessa on seitsemän kirjoittajan nimet. Kirjoittamisen organisoinnin vastuu oli minulla ja väitän, etten olisi pystynyt yhdistämään seitsemää erilaista tekstin tuottajaa, erilaisia aikatauluja ja kirjoitustapoja ilman vankkaa toimituskokemusta.

Juuri nyt elän sikäli poikkeuksellisessa tilanteessa, että osallistun julkaisutoimintaan lähinnä vai kirjoittajana. Kieltämättä on ihan hauska seurata toimittajien työtä eri kokoomateoksissa Kirjoittajan näkökulmasta. Epäilemättä ennen pitkää jokin uusi kirjaprojekti kuitenkin käynnistyy.

On nimittäin hyvä tietää, että on olemassa jotain, josta pitää. Että ainakin jokin osa-alue työssäni on jotain, johon suhtaudun intohimoisesti, lähes nälkäisesti. Kirjojen toimittaminen ja epäilemättä tulevaisuudessa myös ihan itse kirjojen kirjoittaminen tulee olemaan osa elämääni varmasti vielä pitkään. Olen sanonut kustannustoimittajalleni, että vielä minä sen teen, teen oman tietokirjan (väitöskirjan lisäksi siis), ja minulla on tapana pitää lupaukseni. Välillä myös pohdin, voisinko elättää itseni kustannustoimittajana. En tiedä, onko kiristyvässä kustannusmaailmassa minulle täysipäiväistä sijaa, mutta ainakin tutkijuuteni rakentuu vahvasti tiedetoimittamisen ja oman kirjoitustyön tasapainoon. Lukeminen, kirjoittaminen ja luetusta keskusteleminen saavat edelleen sukat pyörimään minun jaloissani, joskin muitakin asioita listaan on tänä päivänä tullut, kuten kukkapenkin kuokkiminen.

 

Marraskuussa 2009 olen kirjoittanut blogiini akateemisesta hauskanpidosta eli virkaanastujaisluennosta, johon sain osallistua, kun laitoksellemme tuli uusi Suomen historian professori. Kirjoitin silloin muun muassa näin:

Professorien työhön kuuluu minun mielestäni opetuksen, tutkimuksen ja hallinnon lisäksi myös pieni sivutehtävä: toimia esikuvana ja mallina omaa uraa pohtiville, alkutaipaleella oleville tutkijoille. Tällä hetkellä en tee mitään konkreettista yhteistyötä uuden professorimme kanssa, mutta uskon yhteistyökuvioita löytyvän tulevina vuosina, ja odotan niitä ilolla.

Silloin tehtäväänsä nimitetty professori oli Pirjo Markkola, josta sittemmin tuli lähes väitöskirjan ohjaajaan verrattavissa oleva läheinen tukihenkilö, yhteistyökumppani ja viimeisen puolentoista vuoden ajan myös lähin esimieheni hankkeen johtajana. Paljon on vettä virrannut Tourujoessa verrattuna siihen arkaan ja epävarmaan aloittelevaan tohtorikoulutettavaan, jollainen syksyllä 2009 Pirjoon tutustuessani olin! En osannut tuolloin kuvitellakaan, miten syvää ja hedelmällistä yhteistyö voi olla, ja miten suuresti Pirjoa kunnioitan ja ihailen monin eri tavoin.

Valitettavasti kaikki hyvä päättyy aikanaan: Pirjo siirtyi tämän vuoden alusta kotikaupunkiinsa Tampereelle historian professoriksi. Eilen hän piti juhlaluentonsa siellä, ja minulla oli ilo ja kunnia olla mukana juhlissa.  Eilen oli nautinnollista olla Tampereella, huomata tuntevansa sieltäkin jo koko joukon ihmisiä, kuunnella kaksi tärkeää puheenvuoroa juhlaluentojen muodossa (toinen juhlaluennon pitäjä oli sosiaalityön professori Timo Harrikari) ja nauraa vedet silmissä hyväntuulisessa iltajuhlassa.

IMG_20160413_201240.jpg

Olen tällä viikolla ollut kotona, koska väsyin. Eilen autoilin Tampereelta kotiin myöhään illalla, ja kotipihassa katsoin tähtikirkasta taivasta ja mietin, että kaikki on sentään täällä melko hyvin. Ehkä Tampere vei nyt Jyväskylästä jotain tai jonkun, jota ei voi korvata, mutta yhteistyö Pirjon kanssa onneksi jatkuu.

Seuraava sivu »