Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta. Siltala 2023.
Kirjastolaina.
Tunnen Johanna Annolan historiantutkijana, ja olen mielenkiinnolla seurannut hänen fiktiokirjailijan uraansa. Hänen esikoisensa Tenho (Enostone 2022) oli kirjoitettu yhdessä Taru Kumara-Moision kanssa, mutta siinä Annola käytti vielä kirjailijanimeä Pulmu Kailamo. Nyt hänen tuore romaaninsa Valkenee kaukainen ranta tulee lähemmäs kirjailijan ydinosaamista: se on historiallinen romaani 1800-luvun naisen valinnoista ja vaihtoehdoista. Ehkä liikkuminen oman osaamisen vahvimmalla alueella on osasyy siihen, että Annola julkaisee kirjan omalla nimellään kirjailijanimen sijaan.
Tätä kirjaa ei tarvitse historiantutkijoiden parissakaan piilotella. Kirja perustuu lujaan asiantuntemukseen, mikä näkyy sen virittymisessä paljon hienovaraisemmin menneisyyden naisten kokemustasolle kuin suurin osa historiallisista romaaneista. Annola ei yritä tehdä päähenkilöstään sankaritarta, mikä puhuttelee minua kovasti. Sankaruuden sijaan kirjan päähenkilö Ulrika Vuorinen on omahyväinen ja ylpeä, pöyhkeä ja epäkohtelias, ja niin roolinsa vanki ettei edes näe sen näkymättömiä seiniä vaikka rimpuileekin yhteiskunnan portailla ylöspäin.
Ulrika on kaupunginkirjurin vaimo ja lyseolaispojan äiti. Hän haluaa pikkukaupungin rouvasyhdistyksen jäseneksi, mikä tarkoittaisi nähdyksi tulemista varakkaana sivistyneistön jäsenenä. Hän patistaa myös vaatimatonta miestään eteenpäin urallaan, kunnostaa kotia sivistyneistön muodin mukaisesti ja yrittää myös pukeutua tavoitteensa mukaisesti. Ulrikan isoäiti on ollut piian avioton lapsi, mutta naispolvi kerrallaan piian äpärästä on päästy ylöspäin sosiaalisilla portailla. Isoäiti on kertonut Ulrikan äidille, että hänen isänsä on ollut joku pitäjän ylhäisistä, ja heissä virtaa sen vuoksi aatelisverta. Siksi Ulrikakin pitää itseään tavallista parempana ihmisenä ja oikeuttaa verenperinnöllään kunnianhimonsa edetä niiden joukkoon, joille niiataan syvään.
Kun Ulrika jää yllättäen leskeksi, edessä on suuri elämänmuutos. Hän muuttaa kauas Hämeeseen vaivastalon johtajattareksi, virkanaiseksi. Tässä kohdin Annola on eniten omalla tontillaan, sillä hän on tutkinut ja kirjoittanut 1800-luvun vaivaistaloista, niiden johtajista ja johtajattarista vuosien ajan. Hän tietää asiasta enemmän kuin todennäköisesti kukaan muu tällä hetkellä, ja siksi hänen kuvauksensa vaivaistalosta ei ole romantisoitu mutta ei myöskään inhorealistinen.
Ulrikan reaktio tilanteeseensa tuntuu todelliselta, sellaiselta joka voisi olla totta, ei vain jälkikäteen sepitettyä. Taloudellinen romahdus on hänelle vaikeasti käsitettävää, koska älykkyydestään huolimatta hän ei ollut saanut mitään koulutusta raha-asioihin, eikä sivistyneen naisen kuulunutkaan niitä taitoja osata. Perheen raha-asiat olivat miehen vastuulla.
Vaivaistalon hajut, lika, vaivaisten puhetavat ja rivous järkyttävät ja inhottavat Ulrikaa, koska hän on kasvanut aivan toisenlaisessa ympäristössä. Hän ei tartu toimeen ja yritä tehdä vaivaistalosta ihmisasumukseksi kelpaavaa ihanteiden tai edes itsensä vuoksi, vaan jotta kelpaisi niin sanotulle ystävättärelleen, jos tämä sattuisi tulemaan visiitille Hämeeseen – Ulrika kun on kirjeissään maalannut vaivaistalosta hiukan kaunistelevan kuvan, koska ei kestä totuutta kovin hyvin itsekään.
Ulrikalle ura vaivaistalon johtajattarena on välttämätön paha, joka hänen on kestettävä siihen asti, että hänen poikansa pääsee ylioppilaaksi. Poikansa vuoksi hän kestää toimessaan, vaikka ei siitä pidä ja vaikka halveksii vaivaistalon asukkaita. Tämä oli minusta hienosti oivallettu kirjailijalta: Ulrikan erillisyys ja kapea maailmankuva ei ilmene vain inhona vaan jonain paljon ilkeämpänä tunteena, halveksuntana. Se on voimakas tunne kirjan päähenkilölle.
Annolan kerronta kuljettaa päähenkilöään kuitenkin eteenpäin, eihän kirjassa muuten oikein olisi mieltä tai juonta. Ulrika muuttuu ja alkaa tehdä toisenlaisia valintoja kohdattuaan riittävästi ilkeitä, kaksinaamaisia ihmisiä. Vaivaistalon arki ja ihmiset sekä etääntyminen pikkukaupungin seurapiireistä saavat Ulrikan näkemään itsensä uudella tavalla, lempeämmin. Asiaan vaikuttavat myös lisätiedot omasta taustasta, joiden valossa Ulrika huomaa itsekin, miten onttoa hänen ylemmyydentuntonsa on.
Eniten oikeastaan jäin hämmästelemään Ulrikan ystävättären Ottilian roolia. Toisaalta hän auttoi Ulrikaa, mutta apu ei ollut vilpitöntä ystävyyttä. Vielä viimeisissäkin kirjeissään Ottilia sivaltaa tikareita rivien välissä tai ihan suoraankin. Olisin suonut Ulrikalle edes yhden luottamuksen arvoisen, samasta tausta ponnistavan ystävättären elämäänsä. Toisaalta tarina jää sen verran avoimeksi, että sellaisen voi nähdä kehittyvän jatkossa, mikä tuo lukijalle tältä osin lohtua. Loppu ei myöskään naulaa Ulrikaa vaivaistalon johtajattareksi loppuiäkseen (ja sen jälkeen talon asukkaaksi, sillä tehtävään ei kuulunut eläkettä), jos lukija haluaa ajatella toisin.
Kuten sanottu, Annola tuntee ajankuvan. Hän ei siivoa tai koristele naisten asemaa yhtään paremmaksi kuin se on, mutta ei myöskään tee naisista pelkkiä uhreja tai miesten toimien kohteita. Pikemminkin hän osoittaa, miten vähän naisilla oli vaihtoehtoja joista valita. Oli kyseessä sivistynyt, nousevan keskiluokan edustaja kuten Ulrika, vaivaistalon eri-ikäiset asukkaat menneisyyksineen, naapurikartanon piika tai jopa Ulrikan edesmennyt isoäiti: ne vaihtoehdot, joista he joutuivat valitsemaan elämänsä suunnan, eivät olleet nykypäivän mittapuulla kaksiset, mutta heille täysi elämä.
Johanna Annola on harrastanut kirjoittamista pikkutytöstä asti. Menestyneet historiantutkijat, joihin hän lukeutuu, ovat myös hyviä kirjoittajia, se kuuluu ammattiin. Olen valtavan onnellinen suomalaisten lukijoiden puolesta, että Johanna on kirjoittanut tämän romaanin. Toivon, että se käännetään ja se leviää, sillä se on todella taitavasti kirjoitettu. Ehdottomasti alkuvuoteni lempikirja!
Minulla on hyllyssä myös Johannan tietokirja Säädyttömät. Perheet ja murros pitkällä 1800-luvulla (Vastapaino 2022). Se on unohtunut luettavien pinoon, mikä nolottaa nyt vähäsen, kun olen sen kuitenkin kirjailijalta itseltään saanut. Mikäli en kovin erehdy, Säädyttömät kietoutuu teemoiltaan tähän uuteen romaaniin. Haluan lukea sen hetimmiten.
Illuusioita 