elämäkerrat


Pitkästä aikaa luin perinteisen elämäkerran. Sain lahjaksi Siltala-kustantamon tuoreen panostuksen elämäkertojen genressä: Uuden ajan nainen. Hilja Pärssisen elämä. Teoksen ovat kirjoittaneet historiantutkija Marjaliisa Hentilä, Pärssisen kotipitäjästä kotoisin oleva Matti Kalliokoski, joka on perehtynyt Pärssisen elämäntarinaan, sekä Pärssisen veljen lapsenlapsi Armi Viita. Kolmikon toisiaan tukevat tiedot ja aineistot ovat olleet hyvä tausta teokselle, joka piirtää ehjän ja kokonaisen kuvan Suomen historian erään keskeisistä naispoliitikoista.

Hilja Pärssinen (1876-1935) oli omaa sukua Lindgren, suomennettuna Liinamaa. Hän oli pappisperheestä Halsualta, mutta koti ei ollut erityisen varakas. Koulutukseen ja kirjallisuuteen kuitenkin panostettiin, ja vaikka Hiljan vanhemmat kuolivat varhain, Hilja sai käydä opettajaseminaarin ja valmistua kansakoulunopettajaksi sisarustensa taloudellisella tuella. Hilja avioitui toisen opettajan, Jaakko Pärssisen kanssa, ja yhdessä he työskentelivät pitkään Viipurin työläiskaupunginosassa Tiiliruukissa. Kansakoulunopettajasta tuli yksi työväen naisliikkeen keskeisistä teoreetikoista, yksi kansainvälisimmistä naispoliitikoista omana aikanaan, kansanvaltuuskunnan ministeri vuonna 1918 ja pitkäaikainen kansanedustaja myös sisällissodan jälkeen.

parssinen kirja 2

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut 1900-luvun alun tapahtumista ja etenkin naisten äänioikeustaistelusta ennen vuoden 1905 suurlakkoa, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja uuden eduskunnan perustamista 1906. Suomalaista äänioikeustaistelua ei useinkaan historian kirjoissa esitellä kovin tarkkaan, vaan syntyy helposti vaikutelma että äänioikeus ”annettiin” naisille jotenkin itsestään selvänä asiana. Näin ei tokikaan ole ollut – naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus oli kansainvälisestikin tuohon aikaan niin mullistava asia, että olisi naiivia ajatella suuren poliittisen murroksen olleen itsestään selvyys ja osoitus jostain kuvitteellisesta ikiaikaisesta suomalaisesta tasa-arvosta. Sen eteen on taisteltu, ja haluaisin tietää tuosta kampanjoinnista lisää.

Hilja Pärssisen elämäkerta tuli siis oikein sopivalla hetkellä, sillä Pärssinen oli yksi äänioikeustaistelijoista. Samoin hän oli yksi ensimmäisistä naiskansanedustajista vuoden 1907 vaaleissa. Pärssinen sai myös ulkomaisilla matkoilla paljon huomiota ja puheenvuoroja erilaisissa kansainvälisissä tapahtumissa, koska muiden maiden naisliikkeet halusivat osoittaa, että naiset voivat myös erinomaisesti toimia kansanedustajina. Pärssinen oli kielitaitoinen ja erinomaisesti verkottunut muiden maiden työläisnaisliittojen keskeisten henkilöiden kanssa.

parssinen kirja 1

Ensimmäisistä naiskansanedustajista ja työläisnaispoliitikoista muistetaan yleensä mainita Miina Sillanpää. Sillanpää olikin ansioitunut poliitikko, ministeri ja vallankäyttäjä, joka työläistaustansa takia on sopinut hyvin työväenliikkeen omaan historiankirjoitukseen. Hilja Pärssinen tuli porvarillisesta perheestä ja oli ammatiltaan opettaja. Hänen ideologiansa ja vankkumaton uskonsa sosialismiin nousi hänen kokemuksistaan ja työstään köyhien ihmisten parissa. Hän oli koulutettu ja teoreettinen aktiivinen toimija, erinomainen puhuja ja kärkäs väittelijä, joka ei ehkä aivan Sillanpään tavoin ole sopinut työläisnaisten historian malliesimerkiksi. Kuitenkin hänen vaikutuksensa liikkeeseen on suuri, ja hänen uransa vertaansa vailla. Sosialismin teoreetikkona ja poliittisena nasitoimijana häntä on luonnehdittu ”Suomen Clara Zetkiniksi”.

Pärssinen oli ennen kaikkea lasten ja naisten oikeuksien ja hoivan puolestapuhuja, jolle lasten köyhyyden lievittäminen oli tärkein poliittinen tavoite. Hän rakasti lapsia ja opettamista, mutta teki opettamisen lisäksi jatkuvasti muutakin työtä: kirjoitti runoja nimellä Hilja Liinamaa (yhteensä yhdeksän runokokoelmaa), toimitti lehtiä, kirjoitti jatkuvasti sekä kotimaisiin että ulkomaisiin lehtiin ja kiersi maata kysyttynä puhujana. Pärssinen johti pitkään Työläisnaisliittoa ja kuten sanottu, toimi myös kansanedustajana useita kausia. Vuoden 1918 tapahtumat olivat viedä hänet mukanaan. Pärssinen oli kansanvaltuuskunnan jäsen eli ministeriä vastaavassa asemassa punaisessa Suomessa, pakeni Venäjälle mutta palasi Suomeen ja kärsi vankeusrangaistuksen Hämeenlinnan naisvankilassa. Tuomion jälkeen hänet äänestettiin jälleen eduskuntaan.

Uuden ajan nainen etenee melko tavallisen elämäkerran tapaan aloittaen Hilja Lindgrenin perhetaustoista ja edeten vähitellen koulunkäynnin kautta ammattiin ja toimeliaiseen elämäään. Se pyrkii selittämään myös, miksi Pärssinen oli jossain määrin epäsuosittu, ja oikoo aiempia vääriä tietoja esimerkiksi avioliiton kariutumiseen liittyen.

Aina kun saan käsiini innostavan ja kiinnostavan elämäkerran mietin, että näitä pitäisi lukea enemmänkin. Silti tartun kovin harvoin elämäkertoihin, koska edelleen minua vaivaa ennakkoluulo siitä, että ne ovat tylsiä ja juonettomia. Mutta juuri lukemani Hilja Pärssisen elämäkerta todistaa jälleen, ettei näin ole! Pitäisi siis ahkerammin tarttua tähän genreen ja lukea enemmän elämäkertoja. Ehkä olen tulossa vanhaksi tai jotain, mutta minusta tuntuu että hyvä elämäkerta kertoo maailmasta ja antaa lukukokemuksena enemmän kuin monta keskinkertaista romaania yhteensä.

Jaanan blogista voit lukea, miten toista työväenluokkaista naiskirjailijaa tutkinut lukija Uuden ajan naista on lukenut.

Mainokset

Myönnän: en tiennyt, kuka on Nadia Comaneci. Nyt tiedän: romanialainen voimistelija, joka vuoden 1976 olympialaisissa sai täydet 10 pistettä suorituksestaan – ensimmäisenä maailmassa. Ranskalaisen, romanialaistaustaisen Lola Lafonin romaani Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (La petite communiste qui ne souriait jamais, 2014, suom. 2017) kertoo fiktion keinoilla Nadian tarinan. Tämän jälkeen minäkin muistan, kuka on Nadia.

Kirjan on sanottu kertovan kommunistihallinnon vaikutuksista ihmisiin. Sen voi myös nähdä urheiljan elämäkertana. Toki minäkin luin siinä nuo piirteet, mutta ennen kaikkea se oli minulle erityisen voimakas ja vahva tyttöyden, naiseuden ja ruumiillisuuden kuvaus.

IMG_20170606_154437

Voimistelukoulua perustava valmentaja Béla huomaa Nadian koulun pihalla ja vie hänet mukanaan sisäoppilaitokseen jo kuusivuotiaana. Nadian elämässä voimistelu on tärkeintä, se on ainoa asia. Hän on sinnikäs, keskittymiskykyinen ja lahjakas. Näillä eväillä hänestä tulee yksi 1900-luvun menestyneimmistä urheilijoista.

Tytön ruumis ei kuitenkaan kauaa pysy keijukaismaisena. Tytöstä kasvaa nainen, ja samalla katoaa jotain mitä valmentaja, yleisö ja tuomarit Nadialta odottavat. Ruumiin kiusaaminen on alusta asti pakkomielteistä, mutta se muuttuu täysin häiriöityneeksi kortisonin ja kipulääkkeiden avulla elämiseksi. Kuukautiset poistetaan, ruokaa annetaan vain nimeksi, velttous on heikkoutta ja tahdonlujuus voittajuutta.

Romanian dikaattori Ceausescu nostaa Nadian yhdeksi Romanian kansallissankareista. Vallan lähipiirissä oleminen ei tuo pelkkää hyvää: Nadia päätyy Ceausescun pojan vierelle.

Lafon sanoo jo ensimmäisellä lehdellä, että kirja ei ole totta. Siksi on vaikea tietää, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Lafon korostaa tätä tulkintojen moniulotteisuutta tuomalla kirjailijan keskustelukumppaniksi kuvitteellisen Nadian, joka puhelinkeskusteluissa kommentoi kirjan käsikirjoitusta, usein aika kriittisesti. Tämä kuvitteellinen Nadia haluaa kirjailijan ymmärtävän kommunistista Romaniaa paremmin, monipuolisemmin ja katsovan sitä vähemmän länsimaisten ennakkoluulojen kautta.

Maailmankirjat-sivuston arviossa Riitta Vaismaa kyseenalaistaa tämän rakenteellisen ratkaisun. Hänen mielestään kirjailija asettaa kuvitteellisessa Nadiassa itselleen opponentin. Minun mielestäni juuri tämä opponentti-rakenne toteuttaa kirjan tavoitteen: osoittaa, ettei kukaan pysty tietämään totuutta Nadista.

Tulkintoja on esitetty esimerkiksi siitä, oliko Nadia Nicu Ceausescun tyttöystävä vai rooliin pakotettu seksilelu. Ja miksi Nadia loikkasi länteen vain  kaksi viikkoa ennen Ceausescun kukistamista? Myös Lafonin esitys Nadian loikkaamisen jälkeisistä viikoista ja kuukausista on hätkähdyttävä, enkä tiedä mihin uskoa. Juuri sitä on historia: erilaisia tulkintoja. Kuvitteellinen kertoja on minusta hyvä keino osoittaa lukijalle, että totuuden Nadiasta tietää vain Nadia itse, jos hänkään.

Läpi kirjan teemana on ruumis ja tytön ruumiillisuus. Voimistelu, ilo onnistuneista suorituksista, voimistelun kauneus. Toisaalta laihuus, lihominen, rintojen kasvu, kuukautiset. Naiseksi kasvu, ja loikkaamisen jälkeen lihominen. Nadia on koko elämänsä muiden katseiden arvioitavana; jokainen gramma hänen reisissään on kuin julkista omaisuutta, kaikilla on Nadian vartalosta mielipide.

Tänä päivänä Nadia Comaneci on edelleen voimistelija. Hän on naimisissa toisen voimistelijan Bart Connerin kanssa, heillä on yhteinen yritys. Mikä ilahduttavinta, hän on myös äiti. Mainitsen asian siksi, että kirjaa lukiessani olin aika varma, että ymmärtämätön valmentaja tuhoaa Nadian mahdollisuudet saada lasta.

Kirjan luettuani olin hiljainen ja hämmentynyt kaikesta mitä olin juuri lukenut. Sitten tein kuten 2015-luvulla tehdään: otin tabletin ja googlasin. Vinkki: Youtubesta löytyy koko joukko videoita Nadian huippusuorituksista, muun muassa se maailman ensimmäinen täyden kympin suoritus. Niissä näkyy jotain, mistä kirja ei kerro. Nadia hymyilee kyllä suorituksensa päätteeksi.

 

Väitöskirjaa tehdessäni työni pääohjaaja, etnologian professori Pirjo Korkiakangas mainitsi monta kertaa Eeva Kilven lapsuusmuistoja käsittelevät kirjat. Hän suositteli niitä minulle nimenomaan niiden erityisen muistamista käsittelevän teeman vuoksi, muistitietotutkimusta kun olin tekemässä. Huolimatta siitä, että ihailen Eeva Kilpeä kirjailijana tosi paljon ja siitä, että pääohjaajani suositteli kirjoja, en ole saanut aikaiseksi lukea yhtäkään Kilven sotamuistoja käsittelevästä trilogiasta. Sarjaan kuuluvat Talvisodan aika (1989), Välirauhan aika – ikävöinnin aika (1990) sekä Jatkosodan aika (1993). Näiden muistelmaromaanien jälkeen Kilpi on vielä kirjoittanut varhaislapsuutensa muistoista teoksen Rajattomuuden aika. Kertomus lapsuudesta (2001). Tämä viimeksimainittu löytyy omasta hyllystäni, mutta sekin lukemattomana.

Mutta nyt lainasin kirjastosta niistä ensimmäisen äänikirjan muodossa. Eikä varmaankaan jäänyt viimeiseksi.

Kilpi oli talvisodan syttyessä 11-vuotias, riittävän vanha siis muistaakseen aika paljon. Hän asui perheineen Hiitolassa, Karjalassa, ja sota todella vyöryi päälle pommikoneina ja nopeana pakona ja evakkomatkana. Miesten lähdettyä sotaan perhekunta koostuu Kilven äidin ja siskon lisäksi lähipiiriin kuuluvista tädeistä ja serkusta. Kenestäkään näistä ei käytetä etunimiä vaan persoonallisia nimityksiä: Pipi-täti, Nuoritäti, Koiviston serkku, sekä Nuorentädin aviomies Pastori. Nämä ikään kuin perheen sisäiset nimitykset tekevät henkilöt jollain tapaa tutummiksi kuin ehkä oikeat nimet tekisivät. Olen myös samaa mieltä kuin Sari blogissaan, että tällaiset nimet toimivat erityisen hyvin äänikirjassa, koska ne eivät kertaakaan sekoitu toisiinsa.

Kilven tapa muistella romaanin muodossa on kiehtova. Sen sijaan, että hän vain kirjoittaisi mitä tapahtui, hän kulkee muistoissaan edes takaisin, pohtii mitä hän muistaa ja mitä on unohtanut. Muistamisessa on aina kyse myös unohtamisesta, ja Kilven tapa reflektoida omaa muistiaan on taitava, koukuttava ja kaunis. Muutamakin omaelämäkerran kirjoittaja voisi oppia Eeva Kilveltä etenkin kaunista sanankäyttöä (Kilpi on kiistatta yksi parhaista kotimaisista kirjailijoista), mutta myös suhtautumista itseen: sekä siihen muistelevaan, iäkkääseen itseen että siihen pikkutyttöön, jonka kokemuksia muistellaan.

Liisi Tandenfeltin ääni vei kerrasta mukanaan pikkutytön sotakokemuksiin. Äänikirja toimi hyvin, ja heti kun ehdin, tilaan seuraavan osan lähikirjastooni. Myös esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa on kuunneltu tämä teos, ja itse asiassa koko sarja. Kannattaa myös lukea Eeva Kilven hieno haastattelu Kotiliedestä vuodelta 2016.

Luin vapun jälkeen Tellervo Koivistosta tehdyn uunituoreen elämäkerran. En ole ehtinyt kirjoittaa blogiin pitkään aikaan, mutta tästä kirjasta halusin kirjoittaa. Ja juuri tänään on se hetki, jolloin en voi olla kirjoittamatta.

Olen syntynyt Kekkosen Suomeen, mutta syntymäni syksynä Kekkonen jo luopui vallasta, ja lapsuuteni presidentti oli Mauno Koivisto. Olen ihaillut häntä kovasti, valtiomiestä ja poliitikkoa, mutta myös sitä miten lähestyttävältä ihmiseltä hän on aina vaikuttanut. Kuultuamme eilen illalla suru-uutisen, nostimme puolisoni kanssa maljan hänen kunniakseen. Mauno Koivisto oli suuri valtiomies, ja kuten Erkki Tuomioja Ylen haastattelussa arvioi, historia tulee vielä nostamaan Koiviston arvoa.

En ole lukenut yhtään Manu-elämäkertaa, ja Anne Mattssonin kirja Tellervo Koivisto – elämäkerta (2017) onkin oikeastaan minun kurkistukseni myös Manun elämään. Mutta juuri Tellervon tarinan takia halusin lukea sen, ja siksi puolisoni osti sen minulle naistenpäivän lahjaksi. Jossakin kirjaan liittyvässä haastattelussa Tellervo Koivisto totesi, että hän on koko elämänsä kärsinyt riittämättömyyden tunteesta. Puoliso on saanut jatkuvasti kannustaa ja rohkaista: sinä riität, sinä kelpaat, sinä olet hyvä. Tätä samaa keskustelua käydään meillä kotona aika paljon, ja siksi kirja päätyi kodin kirjahyllyyn. Ei niin, että Tellervo Koivisto olisi erityisesti sankarittareni, vaan koska tuntuu rohkaisevalta lukea jonkun näinkin vahvalta vaikuttavan naisen tuskailevan saman riittämättömyyden kanssa kuin minäkin.

Luen melko vähän elämäkertoja, koska usein ne ovat vähän tylsiä ja pitkästyn. Tämän kanssa en kuitenkaan kyllästynyt hetkeksikään. Luin sitä iltalukemisena vapun tienoissa mökillä. Pidimme siellä etätyöviikkoa, ja aamuisin katsoin kaihoten kirjaa ja lupasin itselleni, että kunhan olen päivän ajan ahkerasti työkoneella, saan taas illalla lukea palasen eteenpäin.

IMG_20170513_154430

On helppo pitää kirjasta, joka on hyvin kirjoitettu, huolella toimitettu ja taitettu ja kaiken kaikkiaan kokonaisuutena hyvin tehty. Siltala-kustantamossa on varmasti ymmärretty, että kirja tulee saamaan paljon huomiota, ja siksi lopputulos on punnittu ja mietitty. Kiitos siitä!

Anne Mattsson käsittelee elämäkerran kohdetta, rouva Tellervo Koivistoa, lempein ja ystävällisin hansikkain. Hän kertoo vioista ja virheistä, mutta ymmärtäen. Kirjasta välittyy lämpö ja inhimillisyys, joka ehkä on ollut yksi tavoitekin – kuvata maalaistytön matka presidentinlinnaan ja Katajanokan kalliiseen asuntoon niin, että lukija ymmärtää rouva Koivistonkin olevan vain tavallinen, elämässä hyvää ja huonoa kokeva ihminen.

Tellervo Koivisto on vanhalla iällään kertonut avoimesti masennuksestaan, joka kumpusi väkivaltaisen opettajan käytöksestä lapsuudessa. Tämä avoimuus on puhutellut monia kansalaisia. Kuten edellä totesin, minua kosketti se, että myös rouva Koivisto on ollut epävarma itsestään ja pelännyt riittämättömyyttä. Ja silti hän oli aina niin tyylikäs ja varman oloinen! Perhekoon jääminen toiveista huolimatta yhteen lapseen todetaan, mutta asiaan ei takerruta eikä siinä vellota. Hyvä ratkaisu.

Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta Mattsson kertoo tärkeimmät lähteensä tekstissä: ketä on haastateltu, kenen kirjeestä on kyse. Nuoruuden kirjeenvaihto on kirjan sykähdyttävin osuus, ja mikäli oikein muistan, ensimmäistä kertaa julkisesti tässä esillä, siis lainausten muodossa. Ehkä omasta elämäntilanteesta johtuen juuri nämä nuoren parin tutustumisen ajan kuvaukset ja varhainen avioliitto olivat kaikkein paras osuus kirjasta juuri nyt.

Ylipäätään Koivistojen tietynlainen arkisuus ja välittömyys on varmasti yksi syy siihen, että he ovat olleet niin valtavan suosittuja niin presidenttikausilla kuin jälkeenkin päin. Samalla, kun heitä luonnehdittiin ”Suomen kuninkaallisiksi”, he kuitenkin olivat helposti lähestyttäviä, elivät niin tavallista arkea kuin mahdollista eivätkä tehneet numeroa itsestään. Tellervo Koivistosta ei ehkä tehtäisi kirjaa ilman Mauno Koivistoa, mutta yhdessä he nimenomaan olivat presidenttipari.

Liput eivät ole puolitangossa tänään siksi, että niin on käsketty vaan siksi, että suuresti pidetty ja kunnioitettu presidentti on poissa. Osanottoni presidentin lähiomaisille.

Kuten moni muukin, minäkin kävin taannoin katsomassa Eddie Redmaynen tähdittämän elokuvan Kaiken teoria, jossa kerrottiin romantiikalla höystetty tarina fyysikko Stephen Hawkingin elämästä. En tiedä kumpi oli ensin, elämäkertaelokuva vai idea omaelämäkerrasta, mutta Hawkingilta on ilmestynyt lähivuosina myös omaelämäkerta Minun lyhyt historiani (My Brief History, 2013suom. 2015).

Uskoisin aika monen tarttuneen omaelämäkertaan juuri siksi, että elokuva herätti kiinnostuksen Hawkingin yksityiselämään. Sanon suoraan, että yksityiselämään, sillä vaikka Hawking nimenomaan kirjoittaa fysiikasta ja maailmankaikkeuden tutkimuksesta niin sanotusti yleisöystävällisesti, minä en silti ymmärtänyt yhtään mitään esimerkiksi kirjan mustia aukkoja käsittelevistä kohdista. En ehkä yrittänyt tarpeeksi, mutta luonnontiede on ollut 13-vuotiaasta asti minulle vähän sellaista kärpäsen surinaa korvissa. Pitäisi olla kiinnostunut, tiedän, mutta kun en… Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi luonnontieteen tutkijoita – arvostan tietenkin, vaikken ymmärräkään heidän tutkimuksiaan.

Mutta edellä kuvatusta kärpäsen surinasta johtuen Hawkingin kirja tarjosi minulle varsin vähän mielenkiintoista. Ehkä odotin, että hän olisi kertonut enemmän sairaudestaan ja sen vaikutuksesta arkeen. Hän kertoo siitäkin, mutta selvästi mieluummin ja innostuneemmin hän kuvailee tutkimuksiaan ja läpimurtojaan, kollegoitaan ja tutkimustuloksiaan. Tieteentekijänä en ihmettele sitä, vaan oikeastaan kunnioitankin: totta kai tutkija haluaa tulla muistetuksi tutkimuksestaan, ei sairaudestaan. Jossain kohdin Hawking viittaakin tähän itseironisella tyylillään, joka varmaan on hänen selviytymiskeinonsa arjessa, joka on terveisiin ihmisiin nähden melko vaivalloista.

Minun lyhyt historiani on lyhyt, todella. Sitäkään ei juuri ihmettele kun tietää, miten hidasta Hawkingin kirjoittaminen ja puhuminen on. Ehkä juuri lyhyys myös pelasti lukukokemukseni, sillä kovin pitkää fyysikkotarinaa en olisi jaksanut loppuun asti. Ja hykerryttävänä lisämausteena voin todeta, että kirjan valokuvat ovat aivan ihania.

 

En yhtään ihmettele, miksi yrittäjyys-kurssillani suositeltiin lukemaan Walt Disneyn elämäkerta. Bob Thomasin kirja Walt Disney. Elämäkerta. (Walt Disney. An American Original, 1976, suom. 2. painos 2001) on kuvaus luovasta nerosta, jolle olemme paljon velkaa nykyisten piirrosfilmien kehityshistoriassa. Samalla Thomas kuitenkin kirjoittaa persoonasta, joka monien muiden luovien ihmisten tapaan on äkkipikainen, vaativa, kontrolloiva ja ehkä vähän itsekeskeinenkin.

Yrittäjyydestä haaveilevan lukemistoon Disneyn elämäkerta kuuluu siksi, että teoksessa käsitellään toistuvasti itseensä uskomisen ja luovuuden tärkeyttä. Myös Walt Disney koki vastoinkäymisiä, hänen ideoihinsa ei uskottu, ovia lyötiin nenän edestä kiinni monet kerrat. Jos hän olisi silloin luopunut visioistaan, piirroselokuvien historia olisi toisenlainen, samoin huvipuistojen. Luovuttamisen sijaan Disney kuitenkin yritti uudestaan, uskoi itseensä ja osaamiseensa – tai ainakin palkkasi töihinsä parhaat osaajat – ja voitti vastoinkäymiset.

Disneyn tarinassa uutta minulle oli se, miten tärkeä, elämänmittainen haave hänelle oli Disneyland-huvipuiston rakentaminen sekä Disney World ja sen ympärille suunniteltu tulevaisuuden kaupunki. Tulkitsen Thomasin tekstiä niin, että nämä olivat Walt Disneylle itse asiassa tärkeämpiä kuin piirroselokuvat, sillä niissä hän sai toteuttaa enemmän visioitaan ja kokeilla uusia asioita, rikkoa rajoja ja tehdä uutta.

Yrittäjäksi ryhtymiseen kannustavissa puheissa minua usein ärsyttää niiden epärealistisuus. On toki tärkeää ylittää henkinen kynnys uskaltamisesta, mutta minulle on tärkeää ennen sitä hyppyä myös varmistua siitä, että voin jollain tavoin ensi kuussakin maksaa yhtiövastikkeen ja lainanlyhennyksen. Joillakin turvaverkkona ehkä toimivat puolison säännöllinen tilinauha tai säästöt, mutta minulla ei ole niitä, joten täydellistä riskiä en voi ottaa ennen kuin olen varma yritykseni kannattavuudesta, edes johonkin rajaan asti. Myös Walt Disneyllä oli hyvin luova suhde rahaan – hänestä rahasta puhuminen oli aina luovuuden ja kehityksen este. Disney-yhtiöiden rahoituksesta vastasikin Waltin veli Roy. Enpä olisi halunnut olla hänen paikallaan esimerkiksi 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa, kun yhtiö teki koko ajan tappiota (selvennys: yhtiö teki tappiota suurimman osan aikaa, se ei johtunut vain lamasta tässä kohdin):

Tulojen ollessa rajalliset ja kulujen tasaisesti noustessa Roy Disneyn oli toisinaan vaikea saada rahaa palkkojen maksuun. Eräänä palkkapäivänä työntekijät löysivät palkkakuorestaan vain kymmenen dollarin kultakolikon. Kun Roy valitti veljelleen heidän varojensa rajallisuudesta, Walta vastasi vain: ”Älä ole huolissasi.” Vielä silloinkin, kun presidentti Roosevelt sulki amerikkalaiset pankit vuonna 1933, Walt kieltäytyi jakamasta Royn huolia. ”Miksi raha muka olisi niin tärkeätä”, Walta perusteli. ”Ehkä perunoista tulee vaihtovälineitä, ja me voimme maksaa pojille palkan perunoina.”

Ärsyttävä lausunto, sanoisin. Toki rahasta murehtiminen on sekin tyhmää ja toisinaan turhaa, mutta ilman rahaa on myös vaikea tulla toimeen – varsinkin kun perunoita ei ole kasvamassa parvekkeella niin että niitä voisi käyttää vaihtovälineenä.

Minä pidin tästä elämäkerrasta. Se antoi riittävästi tilaa minulle olla kriittinen, mutta silti kiintyä Disneyn hahmoon niin, että itku tirahti hänen kuolinvuoteellaan.

Tartuin tähän minulle suositeltuun kirjaan nyt, kun lukupiirissämme oli teemana lukea jonkun kulttuurivaikuttajan elämäkerta. Saimme kyllä hienoa keskustelua aikaan erilaisista elämäkerroista. Näkökulmiin vaikutti tietysti se, että kaikki olemme aikanaan opiskelleet historiaa, jolloin suhde elämäkertoihin on ehkä kriittisempi (?) tai ainakin ehkä toisenlainen kuin historiaa harrastamattoman. Myös laitoksen gender-tutkijoiden opintopiirissä keskusteltiin vähän aikaa sitten biografiatutkimuksesta. Täytyy sanoa, että näiden keskustelujen jälkeen en ihan heti alkaisi itse kirjoittaa elämäkertaa, sen verran vaikea laji se on. Tavallaan se kuitenkin kiinnostaa, sillä elämäkerta liikkuu jännästi siinä fiktion ja tutkimuskirjallisuuden välimaastossa, ja tyylistä riippuu sitten asettuuko kukin kirja sitten tietokirjan vai fiktion puolelle. Kirjoittajalle elämäkerta olisi kuitenkin suuri haaste.

Jessica, Nancy, Diana, Unity ja Pamela Mitford vuonna 1935. Valitettavasti Debo puuttuu tästä kuvasta.

Jaanan blogikirjoituksen luettuani etsin kirjastosta käsiini Mary S. Lovellin sisaruselämäkerran Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa (lyhennetty alkuteoksesta The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, 2001, suom. 2010). Alkuun päästyäni ihmettelin, miten pussi päässä olen elänyt, etten ollut onnistunut kuulemaan näistä sisaruksista aiemmin. Pieni kyselykierros eri-ikäisten, kirjallisuutta ja historiaa harrastavien läheisten parissa kuitenkin antoi minulle synninpäästön: eivät ihan kaikki muutkaan olleet kuulleetkaan Mitfordeista ennen kuin kerroin.

Mutta kiinnostava sisarusparvi he kyllä ovat olleet. Kuusi kaunista siskoa ja komea veli, koko Britannian tuntemat päärin tyttäret jotka päätyivät lehtien kansiin milloin mistäkin syystä. Nancy, Pamela, Diana, Unity, Jessica ja Deborah olivat kaikki älykkäitä, lahjakkaita ja kuten sanottu, kauniita ja sosiaalisesti kyvykkäitä naisia.

Jollain tapaa Mitfordien tyttärien tarinassa voi nähdä pienoiskoossa koko 1900-luvun Euroopan ja erityisesti ”vanhan maailman” Britannian vaiheet. Päärin tyttäret eivät saa käydä kouluja sukupuolensa takia, mutta osa heistä elättää silti itsensä työllään. Vain Deborahista tulee herttuatar, muut keskiluokkaistuvat vähitellen, ainakin minun arvioni mukaan. Avioliitot, petokset, avioerot, lapset ja lapsettomuudet, onnettomat ja onnelliset rakkaudet kuuluvat siskosten elämään kuten maallistuvassa maailmassa muuallakin. Saman perheen sisään mahtuu vastakkaisia poliittisia näkemyksiä, jotka repivät perheen hajalle aivan kuten Eurooppakin jakaantui.

Sekä jaana että kiinnostavasti Mitfordien tarinaan reagoinut Leena Lumi pohtivat kirjan poliittisuutta. Ehkä jostain mystisestä elämäkerturilta odotetusta ”objektiivisuudesta” johtuen Mary S. Lovell koettaa olla ottamatta kantaa politiikkaan. Onhan kuitenkin väistämätöntä ja toivottavaakin, että natseista kirjoitettaessa otetaan kantaa – voimakkaastikin. Mitfordin sisaruksista Unity oli vakaumuksellinen natsi ja kuului ainakin tämän teoksen mukaan Hitlerin lähiystäviin. Diana oli naimisissa Oswald Mosleyn kanssa ja tuki miehensä poliittisia tavoitteita. Perheen äidin natsisympatiat on helpompi ymmärtää osana hänen sukupolvensa käytöstä, mutta hyväksymistä niille on turha maalata. Perheen veljen Tomin kuvaileminen natsiksi, joka ei kuitenkaan ollut antisemitisti, on hyvä tarkennus, mutta ei silti anna oikeutta kaunistella asiaa. Jessica ”Decca” Mitford taas oli yhtä syvästi kommunisti kuin Unity oli fasisti. Lovell toteaa, että Decca sanoutui irti kommunismista Stalinin pahuuksien paljastuttua, mutta tästäkin olisi voinut kirjoittaa lisää.

En tunne Mitfordien tarinasta kuin tämän tulkinnan, joten mielipiteeni perustuvat ohueen melko heppoiseen lähdemateriaaliin. Mielipiteisiin onneksi on silti oikeus. Lovellin kirjassa minua alkoi ärsyttää erityisesti Diana Mitford, jonka häikäisevää kauneutta, luontaista eleganttiutta sekä pukeutumisessa että sisutuksessa Lovell jaksoi korostaa ottamatta mitenkään kantaa siihen, että Diana oli fasisti ja ihaili Hitleriä täydestä sydämestään vielä senkin jälkeen, kun sodan koko kauheus paljastui. Minua suututti Mosleyn pariskunnan viehättävän pariisilaiskodin kuvaukset, kun olisin halunnut lukea Dianalle edes kerran käyvän huonosti. Mistä Mosleyt edes saivat rahaa jatkuvaan talojen osteluun? Eihän se tietysti kirjailjan syy ole, jos Dianan elämä oli ruusunkukkia loppuun asti, mutta kitkerältä se tuntuu.

Decca on helposti suosikkini tyttösarjassa, monestakin syystä. En voi olla ihailematta hänen rohkeuttaan hänen karatessaan Espanjan sisällissotaan, toimiessaan Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeessä tai pakoillessaan mccarthyismin aikaisia vainoja. Hänen vilkas, äkkipikaiselta vaikuttava ja kovasanainenkin luonteensa teki hänet sopivaksi vaativiinkin poliittisiin tehtäviin, mutta persoonana hän on saattanut olla kyllä melkoisen rasittava tiukkoine, joustamattomine mielipiteineen. Vaikuttaa siltä, että Deccalle mikään ei ollut pyhää ja hän oli valmis uhraamaan perheensäkin melko kunniattomasti, jos siitä oli hänelle etua. Silti tapaisin hänet mielelläni, jos se olisi mahdollista. Myös sisaruksista vähiten julkisuudessa elänyt Pam, jonka mahdolliseen lesbouteen viitataan kirjassa vain kerran, olisi kiinnostava henkilö tavata, puhumattakaan Deborahista, jonka elämäntyö kulttuuriperinnön vaalijana yhdessä miehensä kanssa ansaitsisi mitalin jos toisenkin.

Suomennos on lyhennetty alkuperäisestä. Lovell yrittää kiinnittää paikoitellen lukijan huomiota lähdekriittisiin asioihin, mutta se haipuu taka-alalle kuten tietokirjoissa usein käy. Tärkeää olisi kuitenkin huomata, että monet kirjan ”totuuksista” ovat tulkintojen tulkintoja. Monet esimerkiksi perheen sisäisiä välejä koskevat lauseet on poimittu kirjeenvaihdosta, jolloin niillä on oma kontekstinsa ja omat tavoitteensa. Tämä on tärkeä etenkin, kun Lovell koko ajan kuvaa siskosten hienoja kirjoitustaitoja ja perheen tapaa kertoilla tarinoita nokkelasti ja hilpeästi tai sitten terävästi piikitellen. Kirjeet ovat aina suunniteltu vastaanottajaa varten, eivät kuvaamaan perhedynamiikkaa sellaisenaan.

Lovellin elämäkerran kohde ei ole helppo, mutta hän selviää siitä minusta kohtalaisesti. Välillä nimiä on liikaa ja sivupolkujakin niin paljon, että olen iloinen että kirjaa on lyhennetty. Ei ole helppoa kirjoittaa kuudesta henkilöstä yhtä aikaa niin, että lukija pysyy kärryillä, mutta Lovell onnistuu siinä hyvin. Kukin sisaruksista on kirjan päähenkilö vuorollaan. Painopiste on loppuvaihessa Deccassa, mutta se on vain hyvä, sillä hänestä on helppo pitää ja hänen vaiheensa ovat kuusikymmenluvulla kiinnostavampia kuin muiden siskosten.

Yksien kansien välistä saa tässä kyllä aimo annoksen Euroopan historiaa, niin poliittista kuin kulttuuristakin.

Kuva on lainattu the Guardianin jutusta, joka sekin kannattaa lukea.

Seuraava sivu »