elämäkerrat


Myönnän: en tiennyt, kuka on Nadia Comaneci. Nyt tiedän: romanialainen voimistelija, joka vuoden 1976 olympialaisissa sai täydet 10 pistettä suorituksestaan – ensimmäisenä maailmassa. Ranskalaisen, romanialaistaustaisen Lola Lafonin romaani Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (La petite communiste qui ne souriait jamais, 2014, suom. 2017) kertoo fiktion keinoilla Nadian tarinan. Tämän jälkeen minäkin muistan, kuka on Nadia.

Kirjan on sanottu kertovan kommunistihallinnon vaikutuksista ihmisiin. Sen voi myös nähdä urheiljan elämäkertana. Toki minäkin luin siinä nuo piirteet, mutta ennen kaikkea se oli minulle erityisen voimakas ja vahva tyttöyden, naiseuden ja ruumiillisuuden kuvaus.

IMG_20170606_154437

Voimistelukoulua perustava valmentaja Béla huomaa Nadian koulun pihalla ja vie hänet mukanaan sisäoppilaitokseen jo kuusivuotiaana. Nadian elämässä voimistelu on tärkeintä, se on ainoa asia. Hän on sinnikäs, keskittymiskykyinen ja lahjakas. Näillä eväillä hänestä tulee yksi 1900-luvun menestyneimmistä urheilijoista.

Tytön ruumis ei kuitenkaan kauaa pysy keijukaismaisena. Tytöstä kasvaa nainen, ja samalla katoaa jotain mitä valmentaja, yleisö ja tuomarit Nadialta odottavat. Ruumiin kiusaaminen on alusta asti pakkomielteistä, mutta se muuttuu täysin häiriöityneeksi kortisonin ja kipulääkkeiden avulla elämiseksi. Kuukautiset poistetaan, ruokaa annetaan vain nimeksi, velttous on heikkoutta ja tahdonlujuus voittajuutta.

Romanian dikaattori Ceausescu nostaa Nadian yhdeksi Romanian kansallissankareista. Vallan lähipiirissä oleminen ei tuo pelkkää hyvää: Nadia päätyy Ceausescun pojan vierelle.

Lafon sanoo jo ensimmäisellä lehdellä, että kirja ei ole totta. Siksi on vaikea tietää, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Lafon korostaa tätä tulkintojen moniulotteisuutta tuomalla kirjailijan keskustelukumppaniksi kuvitteellisen Nadian, joka puhelinkeskusteluissa kommentoi kirjan käsikirjoitusta, usein aika kriittisesti. Tämä kuvitteellinen Nadia haluaa kirjailijan ymmärtävän kommunistista Romaniaa paremmin, monipuolisemmin ja katsovan sitä vähemmän länsimaisten ennakkoluulojen kautta.

Maailmankirjat-sivuston arviossa Riitta Vaismaa kyseenalaistaa tämän rakenteellisen ratkaisun. Hänen mielestään kirjailija asettaa kuvitteellisessa Nadiassa itselleen opponentin. Minun mielestäni juuri tämä opponentti-rakenne toteuttaa kirjan tavoitteen: osoittaa, ettei kukaan pysty tietämään totuutta Nadista.

Tulkintoja on esitetty esimerkiksi siitä, oliko Nadia Nicu Ceausescun tyttöystävä vai rooliin pakotettu seksilelu. Ja miksi Nadia loikkasi länteen vain  kaksi viikkoa ennen Ceausescun kukistamista? Myös Lafonin esitys Nadian loikkaamisen jälkeisistä viikoista ja kuukausista on hätkähdyttävä, enkä tiedä mihin uskoa. Juuri sitä on historia: erilaisia tulkintoja. Kuvitteellinen kertoja on minusta hyvä keino osoittaa lukijalle, että totuuden Nadiasta tietää vain Nadia itse, jos hänkään.

Läpi kirjan teemana on ruumis ja tytön ruumiillisuus. Voimistelu, ilo onnistuneista suorituksista, voimistelun kauneus. Toisaalta laihuus, lihominen, rintojen kasvu, kuukautiset. Naiseksi kasvu, ja loikkaamisen jälkeen lihominen. Nadia on koko elämänsä muiden katseiden arvioitavana; jokainen gramma hänen reisissään on kuin julkista omaisuutta, kaikilla on Nadian vartalosta mielipide.

Tänä päivänä Nadia Comaneci on edelleen voimistelija. Hän on naimisissa toisen voimistelijan Bart Connerin kanssa, heillä on yhteinen yritys. Mikä ilahduttavinta, hän on myös äiti. Mainitsen asian siksi, että kirjaa lukiessani olin aika varma, että ymmärtämätön valmentaja tuhoaa Nadian mahdollisuudet saada lasta.

Kirjan luettuani olin hiljainen ja hämmentynyt kaikesta mitä olin juuri lukenut. Sitten tein kuten 2015-luvulla tehdään: otin tabletin ja googlasin. Vinkki: Youtubesta löytyy koko joukko videoita Nadian huippusuorituksista, muun muassa se maailman ensimmäinen täyden kympin suoritus. Niissä näkyy jotain, mistä kirja ei kerro. Nadia hymyilee kyllä suorituksensa päätteeksi.

 

Mainokset

Väitöskirjaa tehdessäni työni pääohjaaja, etnologian professori Pirjo Korkiakangas mainitsi monta kertaa Eeva Kilven lapsuusmuistoja käsittelevät kirjat. Hän suositteli niitä minulle nimenomaan niiden erityisen muistamista käsittelevän teeman vuoksi, muistitietotutkimusta kun olin tekemässä. Huolimatta siitä, että ihailen Eeva Kilpeä kirjailijana tosi paljon ja siitä, että pääohjaajani suositteli kirjoja, en ole saanut aikaiseksi lukea yhtäkään Kilven sotamuistoja käsittelevästä trilogiasta. Sarjaan kuuluvat Talvisodan aika (1989), Välirauhan aika – ikävöinnin aika (1990) sekä Jatkosodan aika (1993). Näiden muistelmaromaanien jälkeen Kilpi on vielä kirjoittanut varhaislapsuutensa muistoista teoksen Rajattomuuden aika. Kertomus lapsuudesta (2001). Tämä viimeksimainittu löytyy omasta hyllystäni, mutta sekin lukemattomana.

Mutta nyt lainasin kirjastosta niistä ensimmäisen äänikirjan muodossa. Eikä varmaankaan jäänyt viimeiseksi.

Kilpi oli talvisodan syttyessä 11-vuotias, riittävän vanha siis muistaakseen aika paljon. Hän asui perheineen Hiitolassa, Karjalassa, ja sota todella vyöryi päälle pommikoneina ja nopeana pakona ja evakkomatkana. Miesten lähdettyä sotaan perhekunta koostuu Kilven äidin ja siskon lisäksi lähipiiriin kuuluvista tädeistä ja serkusta. Kenestäkään näistä ei käytetä etunimiä vaan persoonallisia nimityksiä: Pipi-täti, Nuoritäti, Koiviston serkku, sekä Nuorentädin aviomies Pastori. Nämä ikään kuin perheen sisäiset nimitykset tekevät henkilöt jollain tapaa tutummiksi kuin ehkä oikeat nimet tekisivät. Olen myös samaa mieltä kuin Sari blogissaan, että tällaiset nimet toimivat erityisen hyvin äänikirjassa, koska ne eivät kertaakaan sekoitu toisiinsa.

Kilven tapa muistella romaanin muodossa on kiehtova. Sen sijaan, että hän vain kirjoittaisi mitä tapahtui, hän kulkee muistoissaan edes takaisin, pohtii mitä hän muistaa ja mitä on unohtanut. Muistamisessa on aina kyse myös unohtamisesta, ja Kilven tapa reflektoida omaa muistiaan on taitava, koukuttava ja kaunis. Muutamakin omaelämäkerran kirjoittaja voisi oppia Eeva Kilveltä etenkin kaunista sanankäyttöä (Kilpi on kiistatta yksi parhaista kotimaisista kirjailijoista), mutta myös suhtautumista itseen: sekä siihen muistelevaan, iäkkääseen itseen että siihen pikkutyttöön, jonka kokemuksia muistellaan.

Liisi Tandenfeltin ääni vei kerrasta mukanaan pikkutytön sotakokemuksiin. Äänikirja toimi hyvin, ja heti kun ehdin, tilaan seuraavan osan lähikirjastooni. Myös esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa on kuunneltu tämä teos, ja itse asiassa koko sarja. Kannattaa myös lukea Eeva Kilven hieno haastattelu Kotiliedestä vuodelta 2016.

Luin vapun jälkeen Tellervo Koivistosta tehdyn uunituoreen elämäkerran. En ole ehtinyt kirjoittaa blogiin pitkään aikaan, mutta tästä kirjasta halusin kirjoittaa. Ja juuri tänään on se hetki, jolloin en voi olla kirjoittamatta.

Olen syntynyt Kekkosen Suomeen, mutta syntymäni syksynä Kekkonen jo luopui vallasta, ja lapsuuteni presidentti oli Mauno Koivisto. Olen ihaillut häntä kovasti, valtiomiestä ja poliitikkoa, mutta myös sitä miten lähestyttävältä ihmiseltä hän on aina vaikuttanut. Kuultuamme eilen illalla suru-uutisen, nostimme puolisoni kanssa maljan hänen kunniakseen. Mauno Koivisto oli suuri valtiomies, ja kuten Erkki Tuomioja Ylen haastattelussa arvioi, historia tulee vielä nostamaan Koiviston arvoa.

En ole lukenut yhtään Manu-elämäkertaa, ja Anne Mattssonin kirja Tellervo Koivisto – elämäkerta (2017) onkin oikeastaan minun kurkistukseni myös Manun elämään. Mutta juuri Tellervon tarinan takia halusin lukea sen, ja siksi puolisoni osti sen minulle naistenpäivän lahjaksi. Jossakin kirjaan liittyvässä haastattelussa Tellervo Koivisto totesi, että hän on koko elämänsä kärsinyt riittämättömyyden tunteesta. Puoliso on saanut jatkuvasti kannustaa ja rohkaista: sinä riität, sinä kelpaat, sinä olet hyvä. Tätä samaa keskustelua käydään meillä kotona aika paljon, ja siksi kirja päätyi kodin kirjahyllyyn. Ei niin, että Tellervo Koivisto olisi erityisesti sankarittareni, vaan koska tuntuu rohkaisevalta lukea jonkun näinkin vahvalta vaikuttavan naisen tuskailevan saman riittämättömyyden kanssa kuin minäkin.

Luen melko vähän elämäkertoja, koska usein ne ovat vähän tylsiä ja pitkästyn. Tämän kanssa en kuitenkaan kyllästynyt hetkeksikään. Luin sitä iltalukemisena vapun tienoissa mökillä. Pidimme siellä etätyöviikkoa, ja aamuisin katsoin kaihoten kirjaa ja lupasin itselleni, että kunhan olen päivän ajan ahkerasti työkoneella, saan taas illalla lukea palasen eteenpäin.

IMG_20170513_154430

On helppo pitää kirjasta, joka on hyvin kirjoitettu, huolella toimitettu ja taitettu ja kaiken kaikkiaan kokonaisuutena hyvin tehty. Siltala-kustantamossa on varmasti ymmärretty, että kirja tulee saamaan paljon huomiota, ja siksi lopputulos on punnittu ja mietitty. Kiitos siitä!

Anne Mattsson käsittelee elämäkerran kohdetta, rouva Tellervo Koivistoa, lempein ja ystävällisin hansikkain. Hän kertoo vioista ja virheistä, mutta ymmärtäen. Kirjasta välittyy lämpö ja inhimillisyys, joka ehkä on ollut yksi tavoitekin – kuvata maalaistytön matka presidentinlinnaan ja Katajanokan kalliiseen asuntoon niin, että lukija ymmärtää rouva Koivistonkin olevan vain tavallinen, elämässä hyvää ja huonoa kokeva ihminen.

Tellervo Koivisto on vanhalla iällään kertonut avoimesti masennuksestaan, joka kumpusi väkivaltaisen opettajan käytöksestä lapsuudessa. Tämä avoimuus on puhutellut monia kansalaisia. Kuten edellä totesin, minua kosketti se, että myös rouva Koivisto on ollut epävarma itsestään ja pelännyt riittämättömyyttä. Ja silti hän oli aina niin tyylikäs ja varman oloinen! Perhekoon jääminen toiveista huolimatta yhteen lapseen todetaan, mutta asiaan ei takerruta eikä siinä vellota. Hyvä ratkaisu.

Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta Mattsson kertoo tärkeimmät lähteensä tekstissä: ketä on haastateltu, kenen kirjeestä on kyse. Nuoruuden kirjeenvaihto on kirjan sykähdyttävin osuus, ja mikäli oikein muistan, ensimmäistä kertaa julkisesti tässä esillä, siis lainausten muodossa. Ehkä omasta elämäntilanteesta johtuen juuri nämä nuoren parin tutustumisen ajan kuvaukset ja varhainen avioliitto olivat kaikkein paras osuus kirjasta juuri nyt.

Ylipäätään Koivistojen tietynlainen arkisuus ja välittömyys on varmasti yksi syy siihen, että he ovat olleet niin valtavan suosittuja niin presidenttikausilla kuin jälkeenkin päin. Samalla, kun heitä luonnehdittiin ”Suomen kuninkaallisiksi”, he kuitenkin olivat helposti lähestyttäviä, elivät niin tavallista arkea kuin mahdollista eivätkä tehneet numeroa itsestään. Tellervo Koivistosta ei ehkä tehtäisi kirjaa ilman Mauno Koivistoa, mutta yhdessä he nimenomaan olivat presidenttipari.

Liput eivät ole puolitangossa tänään siksi, että niin on käsketty vaan siksi, että suuresti pidetty ja kunnioitettu presidentti on poissa. Osanottoni presidentin lähiomaisille.

Kuten moni muukin, minäkin kävin taannoin katsomassa Eddie Redmaynen tähdittämän elokuvan Kaiken teoria, jossa kerrottiin romantiikalla höystetty tarina fyysikko Stephen Hawkingin elämästä. En tiedä kumpi oli ensin, elämäkertaelokuva vai idea omaelämäkerrasta, mutta Hawkingilta on ilmestynyt lähivuosina myös omaelämäkerta Minun lyhyt historiani (My Brief History, 2013suom. 2015).

Uskoisin aika monen tarttuneen omaelämäkertaan juuri siksi, että elokuva herätti kiinnostuksen Hawkingin yksityiselämään. Sanon suoraan, että yksityiselämään, sillä vaikka Hawking nimenomaan kirjoittaa fysiikasta ja maailmankaikkeuden tutkimuksesta niin sanotusti yleisöystävällisesti, minä en silti ymmärtänyt yhtään mitään esimerkiksi kirjan mustia aukkoja käsittelevistä kohdista. En ehkä yrittänyt tarpeeksi, mutta luonnontiede on ollut 13-vuotiaasta asti minulle vähän sellaista kärpäsen surinaa korvissa. Pitäisi olla kiinnostunut, tiedän, mutta kun en… Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi luonnontieteen tutkijoita – arvostan tietenkin, vaikken ymmärräkään heidän tutkimuksiaan.

Mutta edellä kuvatusta kärpäsen surinasta johtuen Hawkingin kirja tarjosi minulle varsin vähän mielenkiintoista. Ehkä odotin, että hän olisi kertonut enemmän sairaudestaan ja sen vaikutuksesta arkeen. Hän kertoo siitäkin, mutta selvästi mieluummin ja innostuneemmin hän kuvailee tutkimuksiaan ja läpimurtojaan, kollegoitaan ja tutkimustuloksiaan. Tieteentekijänä en ihmettele sitä, vaan oikeastaan kunnioitankin: totta kai tutkija haluaa tulla muistetuksi tutkimuksestaan, ei sairaudestaan. Jossain kohdin Hawking viittaakin tähän itseironisella tyylillään, joka varmaan on hänen selviytymiskeinonsa arjessa, joka on terveisiin ihmisiin nähden melko vaivalloista.

Minun lyhyt historiani on lyhyt, todella. Sitäkään ei juuri ihmettele kun tietää, miten hidasta Hawkingin kirjoittaminen ja puhuminen on. Ehkä juuri lyhyys myös pelasti lukukokemukseni, sillä kovin pitkää fyysikkotarinaa en olisi jaksanut loppuun asti. Ja hykerryttävänä lisämausteena voin todeta, että kirjan valokuvat ovat aivan ihania.

 

En yhtään ihmettele, miksi yrittäjyys-kurssillani suositeltiin lukemaan Walt Disneyn elämäkerta. Bob Thomasin kirja Walt Disney. Elämäkerta. (Walt Disney. An American Original, 1976, suom. 2. painos 2001) on kuvaus luovasta nerosta, jolle olemme paljon velkaa nykyisten piirrosfilmien kehityshistoriassa. Samalla Thomas kuitenkin kirjoittaa persoonasta, joka monien muiden luovien ihmisten tapaan on äkkipikainen, vaativa, kontrolloiva ja ehkä vähän itsekeskeinenkin.

Yrittäjyydestä haaveilevan lukemistoon Disneyn elämäkerta kuuluu siksi, että teoksessa käsitellään toistuvasti itseensä uskomisen ja luovuuden tärkeyttä. Myös Walt Disney koki vastoinkäymisiä, hänen ideoihinsa ei uskottu, ovia lyötiin nenän edestä kiinni monet kerrat. Jos hän olisi silloin luopunut visioistaan, piirroselokuvien historia olisi toisenlainen, samoin huvipuistojen. Luovuttamisen sijaan Disney kuitenkin yritti uudestaan, uskoi itseensä ja osaamiseensa – tai ainakin palkkasi töihinsä parhaat osaajat – ja voitti vastoinkäymiset.

Disneyn tarinassa uutta minulle oli se, miten tärkeä, elämänmittainen haave hänelle oli Disneyland-huvipuiston rakentaminen sekä Disney World ja sen ympärille suunniteltu tulevaisuuden kaupunki. Tulkitsen Thomasin tekstiä niin, että nämä olivat Walt Disneylle itse asiassa tärkeämpiä kuin piirroselokuvat, sillä niissä hän sai toteuttaa enemmän visioitaan ja kokeilla uusia asioita, rikkoa rajoja ja tehdä uutta.

Yrittäjäksi ryhtymiseen kannustavissa puheissa minua usein ärsyttää niiden epärealistisuus. On toki tärkeää ylittää henkinen kynnys uskaltamisesta, mutta minulle on tärkeää ennen sitä hyppyä myös varmistua siitä, että voin jollain tavoin ensi kuussakin maksaa yhtiövastikkeen ja lainanlyhennyksen. Joillakin turvaverkkona ehkä toimivat puolison säännöllinen tilinauha tai säästöt, mutta minulla ei ole niitä, joten täydellistä riskiä en voi ottaa ennen kuin olen varma yritykseni kannattavuudesta, edes johonkin rajaan asti. Myös Walt Disneyllä oli hyvin luova suhde rahaan – hänestä rahasta puhuminen oli aina luovuuden ja kehityksen este. Disney-yhtiöiden rahoituksesta vastasikin Waltin veli Roy. Enpä olisi halunnut olla hänen paikallaan esimerkiksi 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa, kun yhtiö teki koko ajan tappiota (selvennys: yhtiö teki tappiota suurimman osan aikaa, se ei johtunut vain lamasta tässä kohdin):

Tulojen ollessa rajalliset ja kulujen tasaisesti noustessa Roy Disneyn oli toisinaan vaikea saada rahaa palkkojen maksuun. Eräänä palkkapäivänä työntekijät löysivät palkkakuorestaan vain kymmenen dollarin kultakolikon. Kun Roy valitti veljelleen heidän varojensa rajallisuudesta, Walta vastasi vain: ”Älä ole huolissasi.” Vielä silloinkin, kun presidentti Roosevelt sulki amerikkalaiset pankit vuonna 1933, Walt kieltäytyi jakamasta Royn huolia. ”Miksi raha muka olisi niin tärkeätä”, Walta perusteli. ”Ehkä perunoista tulee vaihtovälineitä, ja me voimme maksaa pojille palkan perunoina.”

Ärsyttävä lausunto, sanoisin. Toki rahasta murehtiminen on sekin tyhmää ja toisinaan turhaa, mutta ilman rahaa on myös vaikea tulla toimeen – varsinkin kun perunoita ei ole kasvamassa parvekkeella niin että niitä voisi käyttää vaihtovälineenä.

Minä pidin tästä elämäkerrasta. Se antoi riittävästi tilaa minulle olla kriittinen, mutta silti kiintyä Disneyn hahmoon niin, että itku tirahti hänen kuolinvuoteellaan.

Tartuin tähän minulle suositeltuun kirjaan nyt, kun lukupiirissämme oli teemana lukea jonkun kulttuurivaikuttajan elämäkerta. Saimme kyllä hienoa keskustelua aikaan erilaisista elämäkerroista. Näkökulmiin vaikutti tietysti se, että kaikki olemme aikanaan opiskelleet historiaa, jolloin suhde elämäkertoihin on ehkä kriittisempi (?) tai ainakin ehkä toisenlainen kuin historiaa harrastamattoman. Myös laitoksen gender-tutkijoiden opintopiirissä keskusteltiin vähän aikaa sitten biografiatutkimuksesta. Täytyy sanoa, että näiden keskustelujen jälkeen en ihan heti alkaisi itse kirjoittaa elämäkertaa, sen verran vaikea laji se on. Tavallaan se kuitenkin kiinnostaa, sillä elämäkerta liikkuu jännästi siinä fiktion ja tutkimuskirjallisuuden välimaastossa, ja tyylistä riippuu sitten asettuuko kukin kirja sitten tietokirjan vai fiktion puolelle. Kirjoittajalle elämäkerta olisi kuitenkin suuri haaste.

Jessica, Nancy, Diana, Unity ja Pamela Mitford vuonna 1935. Valitettavasti Debo puuttuu tästä kuvasta.

Jaanan blogikirjoituksen luettuani etsin kirjastosta käsiini Mary S. Lovellin sisaruselämäkerran Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa (lyhennetty alkuteoksesta The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, 2001, suom. 2010). Alkuun päästyäni ihmettelin, miten pussi päässä olen elänyt, etten ollut onnistunut kuulemaan näistä sisaruksista aiemmin. Pieni kyselykierros eri-ikäisten, kirjallisuutta ja historiaa harrastavien läheisten parissa kuitenkin antoi minulle synninpäästön: eivät ihan kaikki muutkaan olleet kuulleetkaan Mitfordeista ennen kuin kerroin.

Mutta kiinnostava sisarusparvi he kyllä ovat olleet. Kuusi kaunista siskoa ja komea veli, koko Britannian tuntemat päärin tyttäret jotka päätyivät lehtien kansiin milloin mistäkin syystä. Nancy, Pamela, Diana, Unity, Jessica ja Deborah olivat kaikki älykkäitä, lahjakkaita ja kuten sanottu, kauniita ja sosiaalisesti kyvykkäitä naisia.

Jollain tapaa Mitfordien tyttärien tarinassa voi nähdä pienoiskoossa koko 1900-luvun Euroopan ja erityisesti ”vanhan maailman” Britannian vaiheet. Päärin tyttäret eivät saa käydä kouluja sukupuolensa takia, mutta osa heistä elättää silti itsensä työllään. Vain Deborahista tulee herttuatar, muut keskiluokkaistuvat vähitellen, ainakin minun arvioni mukaan. Avioliitot, petokset, avioerot, lapset ja lapsettomuudet, onnettomat ja onnelliset rakkaudet kuuluvat siskosten elämään kuten maallistuvassa maailmassa muuallakin. Saman perheen sisään mahtuu vastakkaisia poliittisia näkemyksiä, jotka repivät perheen hajalle aivan kuten Eurooppakin jakaantui.

Sekä jaana että kiinnostavasti Mitfordien tarinaan reagoinut Leena Lumi pohtivat kirjan poliittisuutta. Ehkä jostain mystisestä elämäkerturilta odotetusta ”objektiivisuudesta” johtuen Mary S. Lovell koettaa olla ottamatta kantaa politiikkaan. Onhan kuitenkin väistämätöntä ja toivottavaakin, että natseista kirjoitettaessa otetaan kantaa – voimakkaastikin. Mitfordin sisaruksista Unity oli vakaumuksellinen natsi ja kuului ainakin tämän teoksen mukaan Hitlerin lähiystäviin. Diana oli naimisissa Oswald Mosleyn kanssa ja tuki miehensä poliittisia tavoitteita. Perheen äidin natsisympatiat on helpompi ymmärtää osana hänen sukupolvensa käytöstä, mutta hyväksymistä niille on turha maalata. Perheen veljen Tomin kuvaileminen natsiksi, joka ei kuitenkaan ollut antisemitisti, on hyvä tarkennus, mutta ei silti anna oikeutta kaunistella asiaa. Jessica ”Decca” Mitford taas oli yhtä syvästi kommunisti kuin Unity oli fasisti. Lovell toteaa, että Decca sanoutui irti kommunismista Stalinin pahuuksien paljastuttua, mutta tästäkin olisi voinut kirjoittaa lisää.

En tunne Mitfordien tarinasta kuin tämän tulkinnan, joten mielipiteeni perustuvat ohueen melko heppoiseen lähdemateriaaliin. Mielipiteisiin onneksi on silti oikeus. Lovellin kirjassa minua alkoi ärsyttää erityisesti Diana Mitford, jonka häikäisevää kauneutta, luontaista eleganttiutta sekä pukeutumisessa että sisutuksessa Lovell jaksoi korostaa ottamatta mitenkään kantaa siihen, että Diana oli fasisti ja ihaili Hitleriä täydestä sydämestään vielä senkin jälkeen, kun sodan koko kauheus paljastui. Minua suututti Mosleyn pariskunnan viehättävän pariisilaiskodin kuvaukset, kun olisin halunnut lukea Dianalle edes kerran käyvän huonosti. Mistä Mosleyt edes saivat rahaa jatkuvaan talojen osteluun? Eihän se tietysti kirjailjan syy ole, jos Dianan elämä oli ruusunkukkia loppuun asti, mutta kitkerältä se tuntuu.

Decca on helposti suosikkini tyttösarjassa, monestakin syystä. En voi olla ihailematta hänen rohkeuttaan hänen karatessaan Espanjan sisällissotaan, toimiessaan Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeessä tai pakoillessaan mccarthyismin aikaisia vainoja. Hänen vilkas, äkkipikaiselta vaikuttava ja kovasanainenkin luonteensa teki hänet sopivaksi vaativiinkin poliittisiin tehtäviin, mutta persoonana hän on saattanut olla kyllä melkoisen rasittava tiukkoine, joustamattomine mielipiteineen. Vaikuttaa siltä, että Deccalle mikään ei ollut pyhää ja hän oli valmis uhraamaan perheensäkin melko kunniattomasti, jos siitä oli hänelle etua. Silti tapaisin hänet mielelläni, jos se olisi mahdollista. Myös sisaruksista vähiten julkisuudessa elänyt Pam, jonka mahdolliseen lesbouteen viitataan kirjassa vain kerran, olisi kiinnostava henkilö tavata, puhumattakaan Deborahista, jonka elämäntyö kulttuuriperinnön vaalijana yhdessä miehensä kanssa ansaitsisi mitalin jos toisenkin.

Suomennos on lyhennetty alkuperäisestä. Lovell yrittää kiinnittää paikoitellen lukijan huomiota lähdekriittisiin asioihin, mutta se haipuu taka-alalle kuten tietokirjoissa usein käy. Tärkeää olisi kuitenkin huomata, että monet kirjan ”totuuksista” ovat tulkintojen tulkintoja. Monet esimerkiksi perheen sisäisiä välejä koskevat lauseet on poimittu kirjeenvaihdosta, jolloin niillä on oma kontekstinsa ja omat tavoitteensa. Tämä on tärkeä etenkin, kun Lovell koko ajan kuvaa siskosten hienoja kirjoitustaitoja ja perheen tapaa kertoilla tarinoita nokkelasti ja hilpeästi tai sitten terävästi piikitellen. Kirjeet ovat aina suunniteltu vastaanottajaa varten, eivät kuvaamaan perhedynamiikkaa sellaisenaan.

Lovellin elämäkerran kohde ei ole helppo, mutta hän selviää siitä minusta kohtalaisesti. Välillä nimiä on liikaa ja sivupolkujakin niin paljon, että olen iloinen että kirjaa on lyhennetty. Ei ole helppoa kirjoittaa kuudesta henkilöstä yhtä aikaa niin, että lukija pysyy kärryillä, mutta Lovell onnistuu siinä hyvin. Kukin sisaruksista on kirjan päähenkilö vuorollaan. Painopiste on loppuvaihessa Deccassa, mutta se on vain hyvä, sillä hänestä on helppo pitää ja hänen vaiheensa ovat kuusikymmenluvulla kiinnostavampia kuin muiden siskosten.

Yksien kansien välistä saa tässä kyllä aimo annoksen Euroopan historiaa, niin poliittista kuin kulttuuristakin.

Kuva on lainattu the Guardianin jutusta, joka sekin kannattaa lukea.

Yrittäjyyskurssilla kannustettiin lukemaan elämäkertoja, ja minä tartuin puoliksi sattumalta Axel Madsenin teokseen Coco Chanel (Chanel: A Woman of Her Own, 1990, suom. 1991). Ensinnä hyvät uutiset: Chanelin elämä on riittävän kiinnostava vaikka kuinka moneen elämäkertaan. Madsen ei tietystä genreen kuuluvasta (?) ihailusta ja sen toistosta huolimatta jätä kertomatta myöskään sitä, että Chanel osasi olla herttaisen ja mukavan lisäksi häijy, piikikäs ja varsin hankala ämmä, varsinkin vanhemmiten. Huonoina puolina täytynee todeta se usein elämäkertoja vaivaava ongelma, että kirja pursuaa nimiä ja yksityiskohtia, jotka menevät helposti sekaisin ja puuroutuvat. En todellakaan pysynyt kärryillä kaikkien Chanelin ystävien tarinoissa, jotka välillä limittyivät Chanelin oman elämän kanssa, välillä etääntyivät kohdatakseen jälleen uudelleen.

Mitä Cocolta sitten voisi oppia yrittäjyydestä? Lähinnä ehkä opin sen, että alkuvaiheen rahoitusta varten kannattaa hankkia rikas rakastaja… Chanel perusti ensimmäisen liikkeensä aatelisen miesystävänsä avustuksella. Pian liike kuitenkin sai mainetta ja pärjäsi, ja Chanel tuli toimeen omillaan. Hän oli itsenäinen nainen, joka ei koskaan mennyt naimisiin vaan omistautui muotitalolleen. Madsen toistaa useamman kerran Chanelin sanoja, että naimisiinmeno olisi vaatinut häneltä muotitalosta luopumista tai ainakin siihen käytetyn ajan vähentämistä, eikä hän voinut ajatellakaan sellaista. Muotitalo oli hänen rakkaimpansa, hänen elämänsä keskus. Hän työskenteli siellä elämänsä loppuun asti.

Luonnollisesti elämäkerrassa korostuu, millainen persoonallinen visionääri Chanel oli. Hänen muotinsa oli tasaista ja pysyvää, mutta eleganttiudessaan juuri siksi ihailtua ja haluttua. Chanel brändäsi itsensä ja imagonsa ja tiesi tarkalleen, miten markkinoida ja myydä yhtäaikaa etäännyttämällä ja tuomalla esiin:

Muoti ei koske vain vaatteita, muoti on jotain mikä on ilmassa. Se on uudessa muodissa puhaltava tuuli, sen tuntee, sen haistaa. Muoti on taivaalla, se on kadulla, muodissa on kysymys ideoista, elämäntavasta, siitä mitä tapahtuu.

Pidin siitä, millä tavoin kirjassa kuvattiin Chanelin ajatuksia naiseudesta ja muodin merkityksestä naisille. Kun Chanel toisen maailmansodan jälkeen teki comebackin, Vogue kirjoitti:

Kysymys ei ole siitä, että toiset Pariisin kokoelmat olisivat Chanelin kaltaisia. Sitä ne eivät ole. Mutta se huikea idea, että  naisen pitäisi olla tärkeämpi kuin hänen vaatteensa, ja että vaatii erinomaista suunnittelutaitoa pitää hänet sen näköisenä – tämä idea, joka on lähes neljäkymmentä vuotta ollut Chanelin moottorin polttoaineena, on nyt tunkeutunut muotimaailmaan.

Välillä pitkästyin lukiessani seurapiireistä ja ihmisistä, joiden ranskalaiset nimet tuntuivat kaikki samanlaisilta – aatelinen, taiteilija, runoilija, prinsessa, yritysjohtaja, poliitikko – Chanelin ympärillä pyöri rahakkaita tai rahankipeitä ihmisiä laidasta laitaan. En oikeastaan ollut vakavissani kiinnostunut edes rakastajien listasta, vaikka onhan luonnollista kuljettaa tarinaa välillä myös parisuhteiden kautta. Minua kiinnosti enemmän Chanelin ideat ja luovuus sekä se, miten hän piti yllä imperiumiaan. Olisi myös ollut mielenkiintoista lukea enemmän kritiikistä ja siitä, miten Chanel vastaanotti sen.

Kiinnostavaa ja oikeastaan aika hupaisaa oli lukea, miten Coco vanhoilla päivillään vedätti toimittajia ja elämäkerran kirjoittamista yrittäneitä. Hän ei ollut erityisen ylpeä köyhästä taustastaan ja keksi mitä erilaisimpia tarinoita peitelläkseen lastenkotia, puutetta ja köyhiä sukulaisiaan. Hänen tarinansa oli varsinainen ryysyistä rikkauksiin -kertomus, ja sellaiset tarinat ovat lopulta aina rohkeiden ihmisten kertomuksia. Juuri Chanelin rohkeus ja päättäväisyys tekivät minuun kaikkein suurimman vaikutuksen.

Ja tietenkin opin kirjasta myös perusohjeen jokaiseen päivään. Chanelin sanomaksi koulutetuista naisista kerrotaan:

Naisten koulutus koostuu kahdesta opista – ei koskaan kotoa ilman sukkia, ei koskaan ulos ilman hattua.

 

Seuraava sivu »