kirjailijat A-J


Lila tuli elämääni kansakoulun ensimmäisellä ja teki minuun heti vaikutuksen pahanilkisyydellään.

Elena Ferranten Napoli-sarjasta on kohistu jo jonkin aikaa, mutta jotenkin se on mennyt minulta oli. Kun lopulta sain aikaiseksi laittaa itseni kirjaston lainajonoon sarjan ensimmäiseen osaan, sainkin odottaa poikkeuksellisen kauan. Kun viime viikolla viimein sain hakea Ferranten kirjan Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011, suom. 2016) kirjastosta, jätin muut kirjat ja luin sen saman tien. Odotukset olivat korkealla, ja olipa ihanaa todeta, että kirja lunasti ne hyvin.

Ihan vähään aikaan minulla ei taas olekaan ollut yöpöydällä kirjaa, jota en malttaisi lopettaa. Nyt harmitti, että väsyn iltaisin niin nopeasti että ehdin toisinaan vain kymmenen sivua eteenpäin ennen nukahtamista. Viimeinen viidennes oli kyllä sitten jo luettava loppuun, vaikka herätyskello näytti jo lähelle puoltayötä ja tunnit aamuherätykseen hupenivat liian kanssa. Mutta en vain voinut lopettaa.

Kuten esimerkiksi Leena Lumi toteaa blogissaanLoistava ystäväni on lukunautinto. Sitä on ihana lukea ja sen varaan heittäytyä. Tarinaa kertoo Elena Creco, ja romaanin ytimessä on kahden tytön, Elenan ja Lilan, erikoinen ja erityinen ystävyys. Tätä suhdetta ympäröi toisen maailmansodan jälkeinen Napoli, joka hahmottuu lasten näkökulmasta: alkuun koko maailma on oman talon piha ja lähikortteli, ja vähitellen se laajenee muihin kaupunginosiin, keskustaan, meren rannalle ja jopa Ischian saareen asti.

Elenan ja Lilan kortteli on Napolin köyhällä alueella. Se on maailma, jossa isän ammatti määrittelee sosiaalisen luokan: suutari, vahtimestari, puuseppä, torikauppias ja niin edelleen. On camorristiperhe eli rikollisjoukko, joita pelätään ja kunnioitetaan, on aikuisten maailma jonka kaikkia sävyjä ja verkostoja lapset eivät ymmärrä, vaikka ymmärtävätkin pelätä joitakin ihmisiä enemmän kuin toisia. Sota on jotain joka on ollut ennen kuin Elena ja Lila syntyivät, ja jonka aikaisista tapahtumista ei puhuta ääneen tai ainakaan lapsille.

Eräänä sunnuntai-iltana huhtikuun puolivälissä muistan, että lähdimme ulos kaikki viisi: Lila, minä, Carmela, Pasquale ja RIno. Me tytöt pukeuduimme niin näteiksi kuin osasimme, ja heti kun olimme päässeet ovesta ulos, punasimme huulemme ja maalasimme vähän silmiämme. Menimme täpötäydellä maanalaisella, ja Rino ja Pasquale istuivat vieressämme koko matkan silmä tarkkana. He pelkäsivät, että joku yrittäisi koskea meihin, mutta kukaan ei yrittänyt, seuralaisillamme oli liian vaarallisen näköiset naamat.

Elenan ja Lilan maailmassa väkivalta on jatkuvasti läsnä. On täysin normaalia, että isät toisinaan lyövät vaimojaan ja lapsiaan, ja että perheissä riidellään ja huudetaan. Se on sukupuolittunut maailma, jossa naisten ja tyttöjen kunnia liittyy suoraan heidän seksuaalikäyttäytymiseensä ja vaikuttaa koko perheeseen. Veljet puolustavat mutta myös vahtivat siskojaan, ja lapsesta asti yhdessä leikkineiden ryhmästäkin ollaan tarvittaessa valmiita tarttumaan väkivaltaan ”omien” tyttöjen kunnian puolesta. Köyhyys raastaa arkea, eikä etenkään nuorten ole helppoa sopeutua syntymässä saamaansa sosiaaliseen luokkaan. Nuoret haaveilevat rikkaaksi tulemisesta ja sosiaalisesta noususta, mutta heidän siihen löytämänsä keinot ovat erilaisia.

Elena ja Lila ovat molemmat kauniita ja lahjakkaita. Etenkin Lilan älykkyys, nopeaoppisuus ja käsityskyky ovat poikkeuksellisia, mutta hänen suutari-isänsä ei päästä häntä jatkamaan opintoja kansakoulun jälkeen. Elenan vanhemmat suostuvat opettajan vaatimukseen, ja Elenan kautta Lilakin opiskelee jonkin aikaa. Yhdessä tytöt ovat enemmän kuin he olisivat erillään, ja etenkin Elenalle ystävyys Lilaan on kaikki kaikessa. Elena tarvitsee Lilaa, mutta Lila ei tunnu tarvitsevan ketään – hän riittää itse itselleen. Elenan – ja koko korttelin – silmissä Lila on älykäs, kaunis, eikä pelkää mitään – hänellä on veitsi, jota hän on näyttänyt osaavansa tarvittaessa käyttää.

Ferranten romaani on huikean tarkkanäköinen kuvatessaan kahden tytön välistä suhdetta, perheitä ja ihmissuhteisiin liittyvää psykologiaa. Lila on minusta todella ärsyttävä, enkä aivan ymmärrä miksi Elena on hänestä niin riippuvainen. Mutta ei minun tarvitse pitää Lilasta ollakseni täysin tämän kirjan vietävissä. Luulin ensin, että kirjan nimi viittaa Elenan näkökulmasta Lilaan, ennen kuin vasta loppupuolella ymmärsin sen tarkoittavan molempia tyttöjä, heidän näkökulmiaan toisiinsa.

Kirja päättyy Elenan ja Lilan ollessa 16-vuotiaita. Laitoin saman tien varaukseen toisen osan, ja tammikuussa ilmestyy kolmannen osan suomennos. Italiassa on aloitettu kirjasarjaan perustuvan tv-version filmatisointi. Osa kirjan maineesta on joidenkin mukaan saanut nostetta siitä, että kirjailija pysyy niin tiukasti näkymättömissä, ja Ferrante on salanimi. En osaa ajatella, että sillä olisi suurta merkitystä minulle, tiedänkö minkä näköinen kirjailija on.

Kuten Leena Lumelle (ja epäilemättä monelle muullekin), minulle tuli tästä kirjasta mieleen Silvia Avallonen Teräs (2010). Se teki minuun suuren vaikutuksen, mutta jotekin Ferranten Loistava ystäväni ei ollut yhtä ahdistava. Molemmissa Italia on kuuma ja pölyinen, mutta Loistava ystäväni oli viihdyttävämpi ja lennokkaampi kuin Teräs.

Mainokset

Syyskuussa ehdin lukea vain kolme kirjaa, ja niistäkin kaksi lomalla. Miten ihmeessä arkeen saisi enemmän lukuaikaa? Nukahdan iltaisin niin nopeasti, että kirjat eivät ehdi edetä kuin muutaman sivun kerrallaan.

Ennen Roomaan lähtöä luin ensimmäisen osan Conn Igguldenin Keisari-sarjasta. Toista osaa en enää ehtinyt aloittaa, vaikka koko sarja ja koko joukko muita Igguldeneja löytyy kotoa omasta hyllystä. Roomassa mukana oli kotimaisia pokkareita, ja reissun jälkeen yöpöydälle on kertynyt kolme keskeneräistä kirjaa. Ehkä ensi kuussa saan nekin loppuun asti…

  • Conn Iggulden: Keisari 1 – Rooman portit
  • Eve Hietamies: Tarhapäivä
  • Roope Lipasti: Linnan juhlat

 

Kun luin Eve Hietamiehen kirjan Yösyöttö, minua ei oikeastaan naurattanut yhtään. Jatko-osa Tarhapäivä (2012) sen sijaan nauratti jo kovastikin. Ehkä se osui nyt vaan elämässä kohtaan, jossa nauratti muutenkin herkemmin, tai ehkä tarhaikäisen lapsen vanhemman murheet eivät tunnu niin ylivoimaisilta kuin vastasyntyneen vauvan yksinhuoltajan elämän kuviot.

Yösyöttö kertoi Antti Pasasesta, joka jää suoraan synnytyslaitokselta poikansa Paavon yksinhuoltajaksi kun Paavon äiti sairastuu psykoosiin. Tarhapäivässä Paavo on viisivuotias ja arki rullaa omalla painollaan. Antin tukena on edelleen isä ja muu lähiperhe, mutta etenkin saman elämäntilanteen jakava Enni ja hänen Terttu-tyttärensä sekä muita ystäviä ja naapureita. Yllättäen Antti saa vastuulleen myös Tertun, ja pikkutytön liittyminen miehen ja pojan kahden hengen perheeseen muuttaa arjen kiemuroita.

Tertun erilaisuus Paavoon nähden tuo kirjaan hersyvää huumoria ja melkein alleviivaa sitä, että kaikki lapset ovat erilaisia. Hietamies kertoo korostetusti sitä tärkeää tarinaa, ettei kukaan täytä vanhemmuuden ihanteiden kaikkia vaatimuksia, että vähemmälläkin lapset kasvavat terveiksi ja fiksuiksi, ja että riittää kun selviää.

Tekee kipeää lukea Paavon suhteesta äitiinsä. Pia-äidin ongelmat esitetään lähinnä Antin näkökulmasta, joten äidin varsinaisia syitä tai motivaatioita ailahtelevalle käytökselle ei voi tietää. Antin näkökulmasta Pia on sairautensa vuoksi välinpitämätön ja rakkaudeton äiti, joka ei ymmärrä miten kovasti Paavo janoaa äitinsä läheisyyttä ja huomiota. Kuitenkin Antti tajuaa, että Pian sairaus on se joka jyrää hänen persoonansa. Koska Paavo rakastaa äitiään, koettaa Anttikin auttaa ja tukea Piaa minkä verran pystyy. Loputtomasti ei kuitenkaan voi toista kannatella.

Yösyöttö on tulossa pian elokuvateattereihin filmatisointina, jonka pääosassa Antti Pasasena on Petteri Summanen. Odotan elokuvaa kovasti, sillä huolimatta siitä ettei Yösyöttö aikanaan naurattanut minua yhtään, se oli minusta tosi hyvä kirja. Tarhapäivä on vähintään yhtä hyvä. Haluan myös pian lukea sarjan kolmannen osan Hammaskeiju (2017), jossa Paavo on koululainen.

 

Loppukesällä olen lukemistossani keskittynyt vain Tulen ja jään laulu-sarjan ensimmäiseen ja toiseen osaan. Ne eivät hirveästi innosta ja etenevät siksi hitaasti, mutta haluan olla sinnikäs päästäkseni sarjan myöhempiin osiin, joita en ole lukenut. Välillä kuitenkin olen irrottautunut Westerosista kuten nyt viime päivinä, kun sain kirjastosta lainaksi Virpi Hämeen-Anttilan uuden Karl Axel Björk-dekkarin Koston kukat (2017).

Sarja edellinen osa Kuka kuolleista palaa (2016) sijoittui vuoden 1922 kesään, ja nyt eletään saman vuoden loppua. Helsingin oopperassa ammutaan näyttämölle nuori, kaunis laulajatar. Muutama päivä myöhemmin ase pamahtaa näyttämöllä uudestaan. Poliisi on neuvoton, sillä johtolangat tuntuvat päättyvän jokainen vuorollaan.

Onneksi poliiseilla on apunaan Karl Axel Björk, tuo sisäministeriön virkamies ja konttorirotta, joka vapaa-ajallaan harjoittelee kamppailulajeja ja ratkoo rikoksia. Karl Axel on paikalla ensimmäisen murhan sattuessa ja pääsee alusta asti mukaan murhatutkimuksiin.

En tiedä oliko Hämeen-Anttilan dekkarissa tällä kertaa tavallista helpompi juoni vai oliko minun ajatukseni kirkkaampi, mutta kerrankin olin oikeilla jäljillä syyllisen etsinnässä paljon ennen Björkiä. Selvennykseksi todettakoon, että minä en yleensä ikinä tiedä murhaajaa etukäteen, joten olen tästä arvauksestani jokseenkin hämmästynyt. Epäilen kyllä, että muutkin lukijat tietävät tappajan aika nopeasti, sillä Björkin ja poliisien virhepäättely tutkimuksissa on aika ilmeinen.

Yksityiselämässään Karl Axel solmiutuu aiempaa syvemmälle ongelmiinsa kahden (tai kolmen) naisen loukussaan. Kaunis, sivistynyt ja varakas serkku Lisbet odottaa Björkin aloitetta, mutta eläväinen ja kiihkeä ystävä Ida on hänkin Björkille kovin läheinen ja tuttavallinen. Kuten kirjailija toteaa: ”Hänen käytettävissään näytti olevan vain kapea kieleke itsenäisyyden ja sitoutumisen välillä, ja sen päällä hän etsi tasapainoa.”

Historiallinen romaani on aina oman aikansa tuote, teki kirjailija miten tarkan taustatyön tahansa. Hämeen-Anttila on arkistonsa kolunnut ja piirtää 1920-luvun Helsingistä erittäin tarkan kuvan. Sinne tänne hän myös tiputtelee vertailuja nykypäivään. Hän laittaa esimerkiksi Björkin pohtimaan miten hirveää olisi, jos automobiileja olisi Helsingissä enemmän kuin nyt. Mihin ne kaikki mahtuisivat pysäköimäänkään! Ja koska autot kehittyessään epäilemättä muuttuisivat suuremmiksi ja nopeammiksi, muuttuisivat kadut jalankulkijoille vaarallisiksi.

Edellisestä osasta kirjoittaessani jo totesin, että Björkin lähimmän esimiehen, sisäministeri Ritavuoren murha lähestyy. Tuskin spoilaan juonta kovin paljon (koska kaikki tietävät murhan olevan tulossa) jos kerron, että Koston kukat päättyy Ritavuoren kuolemaan. Joudun siis odottamaan vielä seuraavaan osaan ennen kuin selviää, mikä kytkös tapahtumalla on Björkin uraan. Veikkaukseni on, että se saa hänet jättämään ministeriön lopullisesti ja keskittymään rikosten selvittämiseen.

Edelleen lukuvinkki: Hämeen-Anttilan blogi Kadonnutta 20-lukua etsimässä on oiva tietopaketti.

Kotikuntani kirjastossa oli kevään aikana lukuhaaste, jossa luettiin eri kotimaista kirjallisuutta 1900-luvun eri vuosikymmeniltä.  Lukupassiin kerättiin merkintöjä parin vuosikymmenen haarukoilla: 1900-1910-luvuilta, 1920-1930-luvuilta 1940-1950-luvuilta, 1960-1970-luvuilta sekä 1980-1990-luvuilta. Passin täytettynä palauttaneiden kesken olisi sitten luvassa arvonta, palkintoa tosin en tiedä.

Lukupassi piti palauttaa tällä viikolla. Vaikka minäkin olin hakenut passini jo aikoja sitten, tyypilliseen tapaani olin hiukkasen viime tipassa sen täyttämisen kanssa. Kirjastossa oli koottu esille esimerkkejä eri vuosikymmenten kirjoista. Lisää inspiraatiota kirjavalintoihin hain Ylen Kirjojen Suomi: 101 kirjaa -listauksesta. Oma kirjahylly vaikutti myös valintoihin, sillä sieltä löytyy paljon lukemattomia kirjoja. Houkutus olisi ollut lukea jotain aiemminkin tuttua, mutta pidin lähtökohtana tutustumista itselle uusiin teoksiin. Otin valinnanvaikeutta helpottamaan myös ohjenuoraksi sen, että lukisin vain naiskirjailijoiden teoksia.

kirjakuva1

Yllä olevassa kuvassa näkyvät lukemani kirjat. Alimpana on tablettini, koska lukupassin täyttäminen viime tingassa sai aikaan sen, että ensimmäistä kertaa tulin lukeneeksi kirjoja sähköisessä muodossa. Seuraavassa listana lukupassini kirjat aikajärjestyksessä:

Maila Talvio: Kultainen lyyra. Tendenssiromaani (1916)

Maila Talvion romaani kertoo varakkaan maalaistalon tyttärestä, joka alkuasetelmassa on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Ympäristön epäilyksistä huolimatta hän kirjoittautuu yliopistoon ja muuttaa Helsinkiin. En tiedä ihan tarkasti, mitä tendenssiromaani tarkoittaa, mutta Kultainen lyyra kertoo sankarittaren etenemistä ikään kuin sieltä täältä, ei siis jatkuvasti hänen elämäänsä seuraten. Hiukan minulle jäi epäselväksi, oliko romaanin tarkoitus kuvata niitä vaaroja joita naisten liialliseen kouluttautumiseen liittyy vai varoittaa kaupungin vaaroista. Sankarittarelle ei kuitenkaan käy hyvin, se nyt on pakko todeta. Tyttö sortuu elon tiellä kovin herkästi, hiukan 1800-luvun hysteerikkojen tapaan ilman erityistä syytä. Sanoisin, ettei Talvio anna naissukupuolesta kovin imartelevaa kuvaa.

Katri Vala: Paluu (1934)

Luen todella vähän lyriikkaa, joten etsiessäni Ylen sivustolta vinkkejä 1920-1930-lukujen kirjoihin, päätin tarttua Katri Valan kokoelmaan Paluu. Ylen sivulla mainitaan sen enteilevän sotaa, ja häkellyttävän voimakkaasti se todella niin tekee, vaikka julkaisuvuosi on 1934. Osaa runoista en ymmärtänyt, myönnän kyllä sen auliisti, mutta osa puhutteli minua kovasti. Siksi onkin hienoa, että koska teos on osa Ylen Kirjojen suomi -projektia, se on kenen tahansa luettavissa verkossa ja voin itsekin palata siihen uudelleen.

Elsa Heporauta: Hulkan emännän kultakala (1945)

Elsa Heporauta on minulle tuttu Kalevalaisten Naisten Liiton ja Kalevala korun perustajana. En kuitenkaan ole tutustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa lainkaan. Kirpparilla tuli vastaan hänen hyväkuntoinen romaaninsa  50 sentin hintaan, ja sen ostettuani huomasin kirjan olevan ensipainos ja lisäksi sopivan osaksi lukupassia. Hulkan emännän kultakala sijoittuu säännöstelyn aikaan, siis hyvin lähelle kirjoitusajankohtaansa. Se on hauska kertomus emännstä, joka on päättänyt rikastua, ja ryhtyy vaikka mihin sen tavoitteen toteutumiseksi. Heporauta kuvaa Hulkan emännän ikävää luonnetta heijastelemalla sitä monin tavoin ”kunnon ihmisiin”: Karjalan siirtolaiset ovat kunnollisia, sodassa haavoittunut nuori mies on kunnollinen, jopa Hulkan emännän puoliso on kunnollinen kunhan reipastuu rouvansa tossun alta. Kaupunki edustaa tässäkin romaanissa pahaa, maaseutu pääosin hyvää – paitsi ne maalaiset jotka hamstraavat ja myyvät tuotteita mustassa pörssissä ohi säännöstelyn. Välillä tuntuu, että Hulkan emäntä onnistuu asioissaan vain siksi, että muut ihmiset ovat niin loputtoman kilttejä ja hyväuskoisia. Se tuntui typerältä, mutta oikeastaan ajattelen silti sen olevan mieluummin toiveikasta: soisin ihmisten useammin uskovat toisista ensisjaisesti hyvää kuin epäilevän ja vierastavan. Tosin Hulkan emäntä ja muut huijarit ovat oma lukunsa…

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (1962)

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär löytyi omasta hyllystä, joskus kirjaston poistomyynnistä ostamani nide. Teos on kotimaisen kirjallisuuden klassikko, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Ylipäätään olen lukenut kovin vähän Janssonin romaaneja, siis muita kuin muumeja. Silti aina kun niitä luen, totean että kannattaisi kyllä. Hän on hyvä kirjailija. Kuvanveistäjän tytär kertoo Janssonin lapsuudenperheestä lapsen silmin. Ja kyllä, muumien elämäntapa on tunnistettavissa täältäkin, se leppoisa ja stressitön filosofia. Jos lapsi vahingossa rikkoo vanhan, arvokkaan joulukoristeen, äiti ei suutu tai raivoa vaan silmissä näkyvästä surustaan huolimatta toteaa: ”No en minä oikeastaan koskaan pitänyt tuosta.”

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989)

Annika Idströmin kirja Veljeni Sebastian oli koulussa äidinkielenkirjojen lukusuosituksissa, mutta en siitä huolimatta koskaan tullut lukeneeksi sitä. Ylen Kirjojen Suomi -sivujen kautta lainasin Idströmin Kirjeitä Trinidadiin, ja se oli kiistatta lukupassini vaikuttavin romaani. Se kertoo perheestä ja perheen hajoamisesta, mutta etenkin vallasta ja jotenkin rujosta julmuudesta, johon ihminen pystyy lähimpiään kohtaan. Teos ei kerro kovin mukavista ihmisistä, mutta ei se mitään – olin pitkään hiljaa tämän kirjan luettuani. Ehkäpä nyt tulen lukeneeksi myös muita Idströmin kirjoja.

Lämmöllä suosittelen Ylen sivustoa kaikille! Kirjoja saa sieltä luettavaksi kuka tahansa: tarvitset vain voimassa olevan kirjastokortin tai Yle tunnuksen. Helppoa ja toimivaa!

Lukutottumusteni painottuminen kotimaiseen kirjallisuuteen näkyy jälleen kuukauden luettujen kirjojen koonnissa. Kaikki kotimaisia, mutta kylläkin onneksi aika vaihtelevasti.

Laila Hirvisaaren Koivu ja tähti (2002) jatkaa Lehmusten kaupunki -sarjan luku-urakkaani. Seuraava osa on jo laukussa, ja tarkoitus on tarttua siihen kun tänään istun Lappeenrantaan vievään junaan.

Kaarlo Nuorvalan kirja Aktivisti. Kertomus jääkäriliikkeen ajoilta (1935) on pieni poikakirja, jonka kasvatukselliset ja poliittiset tavoitteet eivät jää epäselväksi. Se on osa eri vuosikymmenien kirjoja koskevaa lukuhaastetta paikallisessa kirjastossamme. Kirjoitan siitä ja muista haasteeseen (pian) lukemistani kirjoista myöhemmin huhtikuussa.

Muut ovatkin sitten tuoretta kotimaista kirjallisuutta: Mielensäpahoittajan hiihtokirjan luin tietenkin MM-kisojen aikaan, ja Riikka Pulkkisen löysin kirjaston uutuushyllystä. Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on joulupukin kotiin tuoma, ja nyt se on lukupiirin kirjana.

Huijarisyndroomasta olen saanut eniten palautetta privaatisti, ja siitä on puhuttu eri välineiden kautta ja kasvotustenkin ihmisten kanssa. Aihe selkeästi koskettaa monia.

  • Laila Hirvisaari: Koivu ja tähti
  • Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
  • Tiina Ekman: Huijarisyndrooma 
  • Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
  • Kaarlo Nuorvala: Aktivisti
  • Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Näiden lisäksi kuuntelin äänikirjana kaksi kirjaa: Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän sekä Agatha Christien Poirot-seikkalun Sininen juna. Sininen juna jääkin ainoaksi ulkomaiseksi teokseksi tässä kuussa.

Ihmisen mieli on muovautunut monimutkaiseksi, ja yksi keskeisiä henkisiä tarpeita on merkityksellisyyden löytäminen omaan elämään. […] Merkityksellisyyden etsintä on erikoinen laji; mitä enemmän etsii, sitä enemmän voi käydä niin, ettei näe sitä, mikä on aivan nenän edessä.

Kollegani Anna oli ensimmäinen, joka kertoi minulle huijarisyndroomasta (näin ainakin muistelen). Hän linkitti jutun, ja hätkähdin tunnistaessani välittömästi itseni. Oli valtavan helpottavaa saada nimi tunteelle tai ajatukselle, joka varjosti ja varjostaa työntekoa ja monia arjen hetkiä. Psykologi Tiina Ekman on nyt kirjoittanut helppolukuisen kirjan aiheesta. Huijarisyndrooma. Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) (2017) on ehkä kevään tärkein kirja minun lukulistallani. Ja tämän kertomalla tulen myös nyt kirjoittaneeksi jotain hyvin henkilökohtaista, jota en ole monelle ihmiselle aiemmin avannut. Haluan tehdä sen, koska tästä kirjasta on ollut minulle apua, ja ehkä avoimuus asiassa voi helpottaa jonkun toisen vastaavassa tilanteessa olevan oloa.

Mistä oikein on kyse? Huijarisyndrooma ei Ekmanin mukaan ole välttämättä mikään varsinainen syndrooma jonka voisi diagnosoida kuin sairauden. Se on ennemminkin ajattelutapa tai ajatusmalli, joka on syvään juurtunut ja itselle vahingollinen. Ekmanin mukaan 70 prosenttia ihmisistä on jossain elämänsä vaiheessa ajatellut kuten Huijari, enemmän tai vähemmän tosissaan.

Huijarisyndroomaksi kutsutaan sisäistä tunnetta, ettei kaikista onnistumisistaan huolimatta usko osaavansa oikeasti. Tuntee olevansa feikki, kuin tyhjä tynnyri, joka kumisee. Itse sen tietää, ja sitten vain odottaa, milloin muu maailma oivaltaa saman. Kokemukseen liittyy ajatus, että onnistumiset ovat onnenkantamoisia tai ylettömän suurten ponnistusten tulosta. Huijari vähättelee onnistumistensa merkitystä.

Huijariajattelu on etenkin nuorten, korkeastikoulutettujen naisten ongelma, mutta myös miehet kärsivät tästä ajattelutavasta. Se kiertyy huonoon itsetuntoon ja vääristyneeseen minäkuvaan. Usein seurauksena on masennusta ja etenkin työuupumuksen kierre: Huijari tekee hurjasti töitä voidakseen olla varma pärjäämisestään ja siitä, ettei jää kiinni omasta osaamattomuudestaan.

Hyvin monta kertaa olen minäkin vähätellyt väitöskirjaani, ajatellut että sain sen läpi jotenkin vahingossa, ja sen jälkeen olen työllistynyt tuurilla ja sattuman oikusta. Kunhan Sattuma saa tarpeekseen, tämä onnenkantamoinen päättyy. On vaatinut ihan tietoista puhetta sisäiselle kriitikolleni (tai Huijarilleni), etten selitä esimerkiksi minulle osoitettuja yhteistyöpyyntöjä joillain ulkoisilla, minusta riippumattomilla tekijöillä vaan yritän uskoa asian niin kuin se on: minä osaan joitain juttuja, olen hyvä siinä mitä teen, ja minulla on annettavaa niin kollegoille, tiedeyhteisölle kuin tälle yhteiskunnallekin. En ole vahinko. Työni ei ole vahinko.

Ekmanin kirja pohjautuu hänen työhönsä psykologina. Varsinaisena ”tutkimustapauksina” kirjassa toimii viisi naista, joiden tarinat kehystävät ja juonentavat kirjaa. Suorat lainaukset näistä elämäntarinoista ovat paikoin kivuliasta luettavaa:

Tarvitsen koko ajan vahvistusta ja kehuja, tai pohja murenee alta pois. Samalla kun on vaikea uskoa mitään myönteistä, on hirveän tärkeää saada myönteistä palautetta, jotain sellaista mitä voidaan mitata tai mikä voidaan todistaa. Koen, että elämänkokemus on tuonut uskoa omaan osaamiseeni. Sellaiset kokemukset auttavat, kun voidaan todentaa, että työn tulos on itse tehty ja aikaansaatu, eikä se ole voinut syntyä vahingossa.

Työelämä on alue, jossa huijariajattelu vaikuttaa eniten ja tavallisimmin. Se voi kuitenkin vahingoittaa myös ihmissuhteita, niin työpaikalla kuin kotonakin. Riittämättömyyden tunne liittyy tähän suoraan, samoin jatkuva epäonnistumisen pelko. Joskus voi olla vaikea luottaa ihmisiin tai muodostaa ystävyyssuhteita, koska pelkää ettei kelpaa todellisena itsenään vaan ainoastaan tietyssä roolissa, naamion kanssa.

Ulkopuolisuuden tunne rinnastetaan kipuun; se on viesti siitä, että jotain on vialla ja on syytä reagoida. On etsittävä yhteisö, johon kuulua, ennen kuin ulkopuolisuus ja yksinäisyys aiheuttavat vakavampia oireita, kuten ahdistusta, masennusta ja uniongelmia. […] Huijariajattelussa ulkopuolisuuden tunne on looginen seuraamus, koska paljastumisen pelossa on pidettävä todellinen minuus piilossa.

Kirjan luettuani huokasin ja hymyilin: tämä kirja kertoo paljon ”vakavammista” tapauksista kuin minä, ja minun syndroomani ei ehkä ole ihan pahimmasta päästä. Sitten tein kirjan lopussa olevan testin, ja sain pelottavan korkean pistemäärän. Ehkä olisi aika hyväksyä, että minussakin asuu pieni Huijari, alkaa vähitellen hiljentää sitä ja sitä mukaan päästä eroon koko tyypistä. Matka Huijarista normaalisti, terveitä ajatuksia itsestään ajattelevaksi ei ole selvä eikä helppo, mutta askel kerrallaan sanoi mummo lumessa ja sitä rataa.

 

Seuraava sivu »