kirjailijat A-J


IMG_7951

Anna-Elina Isoaro, Tove Jansson ja Kari Hotakainen. Tai siis heidän kirjansa.

Maaliskuussa luin yllättävän paljon. Koska aika ei riitä kirjoittamaan kaikista erikseen, tässä muutama teos yhteispostauksena lyhyillä maininnoilla.

Anna-Elina Isoaron runokokoelman Rakkautta ja vasta-aineita. Runoja äidiksi tulemisesta (2016) lainasin hetken mielijohteesta kirjastoreissulla. Muistin, että Keskikirjastojen lukuhaasteeseen kuuluu myös kotimaista runoutta. Mielessäni olin suunnitellut siihen kohtaan ihan eri kirjan, mutta Isoaron kokoelman alaotsikko oli lupaava. Äitiyden kysymysten keskellähän itsekin päivittäin painin, ja kysymyksiin on harvoin vastauksia tällä keskeneräisyyden oppimatkalla.

Isoaron runokokoelma oli kyllä aika pettymys. Yksikään runo ei oikeastaan puhutellut minua, vaan jäin teksteistä etäälle. Runojen puhe äitiydestä oli liian henkevää minulle, tai jollain tapaa jäin kyydistä jo alkumetreillä. Ei minun tyyliäni siis lainkaan.

Anna-Elina Isoaron runokokoelmalla kuittaan Keskikirjastojen lukuhaasteen kohdan 4. Kotimainen runokirja.

Lukuhaaste mielessäni olin katsonut kotihyllystä valmiiksi Tove Janssonin kirjan Kuvanveistäjän tytär (Bildhuggarens dotter, 1968). Vuonna 1914 syntyneet Janssonin lapsuusmuistoihin perustuva teos ilman muuta sopisi haasteen kohtaan, jossa luetaan 1920-luvulle sijoittuvaa kirjaa. Mutta kuinkas sitten kävikään: aloitin lukemisen ja tajusin, että olen lukenut kirjan aiemminkin, vaikka en sitä kannen perusteella muistanut.

En siis saanut tätä mukaan lukuhaasteeseen, mutta luin sen silti loppuun, koska kyse on ihanasta kirjasta. Novellimaisten lukujen päähenkilö, kertojaminä kuvaa maailman lapsen näkökulmasta mielikuvituksellisesti ja vilpittömästi. Boheemin perheen arki tuo monesti väistämättä mieleen muumiperheen.

Autoilu vähentyi kertarysäyksellä neljä viikkoa sitten, joten äänikirjojen kuuntelukin tyrehtyi. Vähitellen sain kuitenkin kuunneltua loppuun Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien (kirja 2002). Se oli kyllä juuri niin hyvä kuin muistinkin, mutta äänikirjana lopetus tuli vähän nopeasti. Lukiessa siihen olisi ollut helpompi palata pureskelemaan ja miettimään.

Näiden jälkeen tartuin kotihyllystä kirjaan, jota olen jo monta vuotta ihaillut ulkonäöltä, mutta joka on tähän asti jäänyt lukematta.

IMG_7952

Turun yliopiston Suomen historian professorin Kirsi Vainio-Korhosen teos Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa (2008) on sujuvalukuinen naisten, lasten ja arjen historiaa käsittelevä teos. Valistuksen vuosisata, 1700-luku on minulle aika vieras aikakausi, joten sikäli saatoin upota kreivitär Sophie Creutzin elämäntarinaan avoimin silmin ja ilman ennakko-odotuksia.

Pidän siitä, millä tavoin Vainio-Korhonen kertoo myös historiantutkijan lähteistä ja niiden käytöstä. Kaikkea ei voida tietää juuri kreivitär Sophien elämästä, mutta yhdistelemällä tietoja hänen läheisistään sekä omasta yhteiskuntaluokastaan yleensä saadaan varsin kattava kuva siitä, millainen hänen elämänsä on voinut olla.

Koska tämän ajan nimistö ja henkilöt eivät olleet minulle ennestään tuttuja, menin välillä sekaisin aatelisperheissä ja suku- ja kummikytköksissä, mutta ei se paljoakaan haitannut. Nyt kun sain tämän luettua, haluaisin lukea myös teoksen ”jatko-osan” (vaikka ei kai se varsinaisesti sitä ole) Sofie Munsterhjelmin aika, joka käsittelee 1800-lukua naisten arjen näkökulmasta.

Kyse on aina ja vain meistä kahdesta: Lilasta, joka haluaa minun antavan sen mitä hänen luonteensa ja olosuhteet ovat estäneet häntä antamasta, ja minusta, joka en pysty antamaan sitä mitä hän vaatii; Lilasta, joka suuttuu riittämättömyyteeni ja haluaa kostoksi häivyttää minut smaoin kuin on tehnyt itselleen, ja minusta, joka olen kirjoittanut kuukausikaupalla luodakseni hänelle muodon, jonka ääriviivat eivät hälvene, kukistaakseni, rauhoittaakseni hänet, jotta saisin itse rauhan.

Tammikuun aikana luin hitaasti, sivu kerrallaan edeten, Elena Ferranten Napoli-sarjan neljännen osan Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta, 2014, suom. 2018). Samalla kun olisin halunnut lukea sen parissa päivässä kuten edelliset osat mutta elämäntilanne ei nyt sitä sallinut, halusin toisaalta myös säästellä lukukokemusta, sillä olen pitänyt tästä kirjasarjasta todella paljon. Ensimmäisen osan luin marraskuussa 2017 ja toisen osan heti perään; kolmannen osan herkuttelin jokseenkin tasan vuosi sitten.

Kirjasarja alkaa tilanteesta, jossa Lila oli kadonnut, ja hänen poikansa Rino soittaa Elenalle hädissään. Elena alkoi muistella heidän ystävyyttään ja elämäänsä ja kirjoittaa siitä tarinaa. Neljännessä osassa päästään naisten kypsään aikuisuuteen ja lopulta Lilan katoamiseen ja kirjoitusprosessiin, ”nykyhetkeen” asti.

Napoli-sarja on minusta hieno tetralogia. Jokainen osa täydentää toisiaan hallitusti. Niitä olisi vaikea ellei mahdotontakin lukea irrallisina teoksina, niin selkeästi tarina kulkee kronologisena jatkumona lapsuudesta ikääntymiseen.

Pidin eniten ensimmäisestä osasta, jossa minusta rakentui hienosti kuva napolilaisesta työläiskaupunginosasta lasten – nimenomaan tyttöjen – silmien kautta. Sukupuolella on tässä erittäin  paljon väliä, sillä minua kiehtoo juuri tytön näkökulma, se miten aikuisena muistellessa osaa kyseenalaistaa esimerkiksi väkivallan, tyttöjen ja naisten aseman ja maskuliinisen vallankäytön, mutta lapsen silmissä se on maailman järjestys.

Haastavaa sarjassa oli minulle Italian sisäpolitiikan historia, jota en tunne lainkaan. En pysynyt kunnolla kärryillä poliittisissa myllerryksissä ja kiistoissa 1960- ja 1970-luvuilta, mutta riittävästi kuitenkin niin ettei tarinan juoni etenkin kolmannessa osassa varsinaisesti kärsinyt. Olisi kiinnostavaa lukea tai vaikka kuulla joskus esitelmä sarjan sukupuolirooleista: sekä tytön kasvusta naiseksi ja feministiksi joka silti antaa elämänsä miesten polkea arvoaan, että kirjan miehistä, jotka kukin ovat omalla tavallaan esimerkkejä toksisen maskuliinisuuden haitallisuudesta.

Katsoin tammikuussa HBO:n sarjan My Brilliant Friend, joka käsitteli juuri ensimmäisen osan tapahtumat. Se auttoi visualisoimaan juurikin Lilan ja Linan kotiympäristön, tuon korttelin, jota minun oli vaikea hahmottaa. Millainen tila oikeastaan on työläiskortteli, joka on niin tiivis ja lasten kannalta suljettu, että he voivat kasvaa teini-ikään asti näkemättä merta vaikka asuvat Napolissa? Sarja oli muutenkin erinomainen filmatisointi, odotan jo mielenkiinnolla seuraavia osia.

Ferranten Napoli-sarja on yksi minuun eniten vaikutuksen tehneitä kirjasarjoja viime vuosilta, ja on suorastaan harmillista etten saa nyt kunnollista analyysia irti. Olen jutellut kirjoista ja tv-sarjasta kavereiden kanssa kyllä, ja miettinyt nyt koko helmikuun ajan kirjoista kirjoittamista. Tilanne nyt vain on mitä on, ja minun aivoni täysin jumissa. Tätä postausta olen kirjoittanut suurimman osan helmikuuta, aina lause tai rivi kerrallaan, minkä vauvalta olen onnistunut aikaa ja keskittymistä varastamaan. Tästä kirjasta kirjoittaminen ei käy ihan käden käänteessä vaan vaatii keskittymistä, joten sopivaa tilannetta on ollut vaikea löytää. Ja kun se löytyy, en enää muista mitä piti kirjoittaa.

Nöyrät pahoitteluni tynkäpostauksesta siis, mutta sitäkin suurempi ja lämpimämpi suositus, jos joku ei ole vielä Napoli-sarjaa lukenut. Kavereille voin myös lainata, kun koko sarja on omassa hyllyssä. Tulen varmasti lukemaan nämä uudelleen, ehkä jopa suhteellisen pian (vuoden, parin sisällä), sillä uskon toisen lukukerran vain parantavan kokemusta. Myös äänikirja voisi olla hyvä kokemus.

”Meistä tulee uskomattoman onnellisia, Harry. Minusta tulee sinun vaimosi. Sinusta tulee suuri kirjailija. Ja menet opettamaan yliopistoon. Minä olen aina haaveillut, että pääsisin yliopiston opettajan rouvaksi. Sinun vierelläsi olisin maailman onnellisin nainen. Ja meillä olisi iso koira, auringonkeltainen, labradorinnoutaja, jonka nimi olisi Storm. Odota minua, odotathan?” Ja minä vastasin: ”Jos on tarpeen, minä odotan sinua vaikka koko ikäni.” Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sitten minä nukahdin, ja kun heräsin, aurinko oli laskemassa ja Nola oli kadonnut.”

Joskus tulee vastaan kirjoja, joihin tarttumista lykkää ja lykkää, ja sitten kun viimein ryhtyy asiaan, katuu ettei tehnyt sitä aiemmin. Sveitsiläisen Joël Dickerin läpimurtoteos Totuus Harry Quebertin tapauksesta (La vérité sur l’affaire Harry Quebert, 2012, suom. 2014) on tällainen kirja. Tiiliskiven paksuinen pokkari on odottanut hyllyssäni vaikka kuinka kauan, mutta miksi, oi miksi en tajunnut tarttua siihen aiemmin? Juuri nyt, pari päivää viimeisen sivun jälkeen, olen edelleen vaikuttunut. Ajattelen ehkä jopa, että jos tänä vuonna suosittelen ihmisille yhtä kirjaa, niin se olisi tämä. (No, ehkä myös Anneli Kannon Veriruusut, mutta ihan eri syistä.)

Kirjailija Harry Quebertin puutarhasta löytyy 30 vuotta aiemmin kadonneet tytön Nola Kallagherin ruumis. Paljastuu, että Quebertilla on ollut aikanaan suhde tuolloin 15-vuotiaaseen Kallagheriin, ja Quebert pidätetään murhasta epäiltynä. Hänen ystävänsä, nuori kirjailijanalku Marcus Goldman ei usko Harryn syyllisyyteen, ja alkaa selvittää vanhoja tapahtumia. Pikkukaupungin salaisuudet alkavat paljastua vähän kerrallaan. Joku tai jotkut eivät halua, että Marcuksen tutkimus etenee. Kuka tappoi Nola Kallagherin ja miksi? Voiko 34-vuotiaalla ja 15-vuotiaalla olla rakkaussuhde? Onko rakkaus avain kaikkeen vai pahan alku ja juuri? Entä mikä on kirjailijan paratiisi?

Goldmanin tarinan juoni laajenee ystävän puolustuksesta monisyiseksi tapahtumaketjuksi, johon on sekaantunut enemmän henkilöitä kuin pienestä kaupungista uskoisi löytyvän. Tarina kulkee eri aikatasoissa, ja myös kerronnan tasot ja kertojaäänet vaihtuvat Goldmaninsta Quebertiin sekä tarvittaessa muihin. Sekaannuksien vaaraa ei kuitenkaan ole, tämä on lukijaystävällinen lukuromaani parhaasta päästä.

Murhamysteerin lisäksi Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Ja on se myös kirja rakkaudesta, joskin rakkaus näyttäytyy sivuilla todella monenlaisessa muodossa, eikä Dicker julista vain yhdenlaista oikeaa tapaa rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Tämä todella vei minut mukanaan, kulki mielessä päivisin ja tuli uniin. Aamuöiden valvottuina tunteina (nyt kun tämän syksyn valvomisteni syykin on kerrottu julkisesti) en voinut lukea Harry Quebertia, sillä olisin varmasti vain valvonut koko yön lukien tarinaa eteenpäin. Yöllä on parasta lukea jotain ei niin kovin koukuttavaa, jotta nukahtaminen uudelleen on ylipäätään mahdollista.

Cmorella on juuri julkaistu kirjaan pohjautuva tv-sarja (traileri YouTubessa, HS:n arvio täällä). Aina kun näen sen mainoksen, mieleni tekee nähdä sarja, vaikka ensin ajattelin etten voisi kuvitella tätä filmattuna. Mutta saa nähdä, riippuu nyt lähiviikkojen muista muuttujista ostanko Cmorelta sen verran katseluaikaa, että näkisin tv-sarjankin.

Ottaen huomioon millaisella ihailulla suhtaudun Robin Hobbiin, mainintoja hänestä on blogissani hämmentävän vähän. Itse asiassa hakutuloksia hänen nimellään tulee vain muutama, eikä rakkainta sarjaa, Näkijän tarua, mainita sitäkään. En ole kirjoittanut yhdestäkään Robin Hobbin kirjasta tänne. En käsitä miksi en. Ovatko nämä jotain liian läheistä, liian rakasta, että olisi kyennyt kirjoittamaan?

Ainakin olen aina Kuudesta herttuakunnasta palattuani sydän herkillä, eivätkä kirjat yleensä jätä rauhaan kovin helposti. Kun ensimmäisen sivun kääntää, on pakko jatkaa lukemista loppuun, koska ajatukset ovat vain kirjassa. Juuri näinhän erinomainen fantasia toimii, ja juuri siksi Robin Hobb on niin hyvä kirjailija.

Kaikista rakkain minulle – ja tiedän että monille muillekin – on Hobbin ensimmäinen Näkijä-kuningassuvun äpärästä ja salamurhaajasta FitzUljaksesta kertova trilogia Näkijän taru (The Farseer Trilogy)joka on ilmestynyt 1990-luvun loppuvuosina myös suomeksi. Hobbin teoksista on lisäksi käännetty Lordi Kultainen-sarja (The Tawny Man Trilogy), joka jatkaa samojen henkilöiden parissa kuin Näkijän tarukin, ja palauttaa lohikäärmeet maailmaan. Osa Hobbin teoksista on kääntämättä, mutta nyt käsissäni oli uuden sarjan, Narri ja näkijä, ensimmäinen osa. Toinen osa ilmestyy suomeksi helmikuussa.

Narrin salamurhaaja (The Fitz and the Fool trilogy: The Fool’s Assassin 2014, suom. 2018) tuo lukijan eteen vuosiltaan vanhan mutta ulkoisesti iättömän FitzUljaan, joka elää erillään Peuralinnan hovista yhdessä vaimonsa Mollyn kanssa kaivaten vain suttaan Yönsilmää. Koska maailman silmissä FitzUljas on kuollut, hän käyttää nimeä Tom Mäyräviiru, ja hoitaa Vitsametsän kartanoa tyttärensä Nokkosen puolesta. Maailma ja hovin juonittelut ovat kaukana, eikä Fitz halua takaisin salamurhaajan elämään. Kunnes tapahtuu se, mikä nostaa kenen tahansa suojeluvaistot: hänestä tulee isä vielä kerran. Molly synnyttää erikoisen, pienikokoisen tyttären vielä vanhoilla päivillään, ja vaikka Fitz toisin toivoisi, Näkijän suvun tytärtä ei voi piilottaa tai suojella loputtomasti maailmalta.

Kuinka usein ihminen tietää varmasti toimineensa oikein? En usko, että niin käy usein kenenkään elämässä, ja entistä harvinaisemmaksi se käy, kun on saanut lapsen. Siitä lähtien kun minusta oli tullut isä, olin jälkeenpäin epäillyt kaikkia päätöksiä, jotka olin tehnyt vastuullani olevien lasten suhteen – Nokkosen, Onnen ja jopa Velvollisuuden. Eritoten Pörrin kanssa tunsin kompastelevani katastrofista toiseen.

Robin Hobbin nerokkuus on hienon fantasiamaailman lisäksi henkilöissä. Fantasiakirjoissa hyvä ja paha erottuvat yleensä selkeästi ja turhankin mustavalkoisesti, mutta Hobbin henkilöt ovat useimmiten molempia. He tekevät virheitä, joutuvat valitsemaan vain huonojen vaihtoehtojen välillä, toimivat impulsiivisesti ja vahingossa väärin tahtomattaan, suuttuvat, oikuttelevat, ymmärtävät toisiaan väärin, iloitsevat ja antavat ennakkoluulojen ja vihan, kateuden, rakkauden tai itsesäälin tunteiden sumentaa järkeään – aivan kuten meillekin jatkuvasti käy. Vaikka Kuusi herttuakuntaa on maailma täynnä fantasiaa, se on kuitenkin myös ihanan inhimillinen, ja henkilöihin on helppo kiintyä ja samastua.

Melkein hengästyneenä luin kirjaa loppuun. Viimeisen luvun otsikon nähtyäni en olisi halunnut lukea enempää, en halunnut tuntea sivujen hupenevan koska tiesin, etten saa toista osaa käsiini pitkään aikaan. Koska Robin Hobb ei päästä lukijoitaan helpolla, hän kääntää nytkin viimeisten rivien tapahtumat tilanteeseen, jota en olisi osannut odottaa. Miten ja miksi niin käy, ja millä tavoin tarina jatkuu, en tiedä. Nyt vain mietin, ehtisinkö lukea Näkijän tarun ja ehkä jopa Lordi Kultaisen trilogian ennen helmikuuta.

Robin Hobbin suomennetut teokset löytyvät listana Otavan sivuilta. Koko tuotannosta kiinnostuneen kannattaa sukeltaa kirjailijan omille kotisivuille.

– Köyhien kakaroita, kuka niistä välittää, sanoi kauppias ja kohautti olkapäitään. – Nyt se on tunkeutunut hienomman väen puolelle ja siksi nousee meteli.

– Onko sitten varma, että se on sama murhaaja? kysyi Björk.

– On se. Kaivaa silmät päästä ja sisäelimet mahasta ja sahaa ruumiin palasiksi. Siksi ne nimittää sitä teurastajaksi. Ja siksi kun yksi todistaja, ainoa joka sen on nähnyt, kysyi että mitä on säkissä, ja se sanoi että teurasjätettä.

 

Karl-Axel Björkin seikkailut ovat edenneet jo viidenteen osaan Virpi Hämeen-Anttilan dekkarissa Tiergartenin teurastaja (2018). Edellisestä osasta kirjoittaessani totesin, että Ritavuoren murha keväällä 1922 tulee vaikuttamaan Björkiin, ja ennustin että hän jättää virkamiehen työt ja siirtyy täyspäiväiseksi etsiväksi. Olin osittain oikeassa: Ritavuoren murhan jälkeen Björk ei halua jäädä ministeriöön, mutta kokoaikaiseksi rikosten selvittelijäksi hän ei ryhdy. Sen sijaan Björk vaihtaa maisemaan Berliiniin, jossa vastaan tulee tähän mennessä sarjan julmin ja hirvittävin murhaaja.

Yksi sarjan parhaista puolista on ollut juuri 1920-luvun Helsingin kuvaus, joten siirtymä Berliiniin on vähän pettymys. En tunne Berliiniä, joten kadut ja kaupunginosat voisivat yhtä hyvin olla Timbuktu, kun en pysty seuraamaan mukana samalla tavalla kuin aiemmissa osissa Helsingin kaduilla. Ymmärrän silti hyvin tarpeen vaihtaa maisemaa, se tekee sarjalle hyvää. Paikanvaihdos antaa lisää hengitysilmaa Björkin suhteisiin sekä arkkivihollisiinsa että ystäviinsä, perhesuhteista puhumattakaan. Tällä tavoin kirjailija saa yhden osan verran lisäaikaa rakennella näitä suhdekuvioita ilman, että lukija ehtii kyllästyä Björkin päättämättömyyteen. Etenkin naissuhteiden näkökulmasta hän kun ei tunnu saavan aikaan ratkaisua suuntaan eikä toiseen.

tiergartenin teurastaja

Kuten sanoin, Tiergartenin teurastaja on toistaiseksi sarjan julmin ja minua eniten hermostuttanut tarina. Se johtuu aiheesta: tarinan sarjamurhaaja, kutsumanimeltään Teurastaja, kaappaa lapsia, hyväksikäyttää näitä, tappaa heidät ja paloittelee ruumiit rituaalinomaisesti. Toki lapsiin kohdistuva väkivalta on aina kuvottavaa, mutta tutkimukseni takia olen viime vuosina tullut suorastaan yliherkäksi avuttomien lasten kaltoinkohtelulle.

– Minä en haluaisi mennä tämän murhaajan pään sisälle, sanoi Jacobi. – Siellä lienee jotain hyvin sairasta ja mustaa.

 

Blogissaan Kadonnutta 20-lukua etsimässä Virpi Hämeen-Anttila avaa seikkaperäisesti tarinan taustalla olevia todella eläneitä sarjamurhaajia sekä vanhoja lapsimurhaajista tehtyjä elokuvia, joissa aihetta käsitellään. En pysty lukemaan noita blogipostauksia kuin silmäilemällä, niin pahaa minun tekee. Fiktiona Teurastaja vielä on minunkin nieltävissäni, mutta kuva ihmisestä, joka todella on tehnyt jotain vastaavaa, tekee liian pahaa juuri nyt.

Silti Hämeen-Anttila avaa 1920-luvun Berliiniä ja Weimarin Saksaa tavalla, joka on tehokas. Ensimmäisen maailmansodan rauha koettiin häpeärauhaksi, ja sotakorvaukset herättivät katkeruutta. Inflaatio puristi, ja köyhyys oli sanoinkuvaamatonta. Kuuluisa ”iloinen 1920-luku” on tästä Berliini-kuvasta kaukana; tanssin, huumeiden ja alkoholin sumentama iloisuus vaikuttaa vain pakokeinolta köyhyydestä, epätasa-arvosta ja ahdistuksesta, joka yhtä lailla oli ihmisten elämää sodasta hitaasti toipuvassa Euroopassa.

Karl-Axel saa uusia ystäviä nopeasti, sekä kohtaa yhden vanhan rakkaan. Lopussa Karl-Axel on lähdössä Helsinkiin, mutta ulkomaanreissuja on tulossa lisääkin. Ehkäpä saamme seuraavan seikkalun jälleen Suomesta, mutta sen jälkeen jostain muusta Euroopan kaupungista?

Olen aiemmin kirjoittanut sarjan kolmannesta ja neljännestä osista.

Yksi kesän parhaita lukuelämyksiä oli omasta hyllystä muuttokaaoksen keskellä uusintalukuun viimein päässyt Orvokki Aution ”pesäpallotrilogia” Pesärikko. Kävimme talvella perheen kanssa katsomassa teoksen pohjalta dramatisoidun, Mikko Roihan ohjaaman näytelmän Jyväskylän kaupunginteatterissa, minkä jälkeen minua poltteli kovin ehtiä lukea kirja uudelleen. Olen lukenut sen joskus nuorempana, ja pidin siitä jo silloin, minkä vuoksi myös olen joskus hankkinut kirjan divarista omaan hyllyyn.

pesarikko

Pesärikko sisältää Orvokki Aution kolme teosta: Viistotaival (1980), Kotipesä (1982)ja Merkki päällä (1985)Sarja kertoo Armista ja Olavista sekä heidän avioliitostaan. Perhekuvauksen lisäksi trilogia kertoo myös eteläpohjalaisuudesta, mielenterveysongelmista, sukupuolirooleista ja niiden ahtaudesta Kekkosen Suomessa, sekä siitä tyhjyydestä, jonka valtaan ihminen joutuu huomatessaan elävänsä jonkun muun suunnittelemaa elämää, kun eikä tiedä pitäisikö olla pettynyt itseen vain muihin ihmiseen. Väistämättä kirjaan lukiessa mieleen tulee Zen Cafén kappale Eipä tiennyt tyttö (sanat Samuli Putro):

Eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta
on alttarilta äidiksi
ja kuinka vaihtuu rytmit vuosien
Eipä tiennyt tyttö kuinka liikkuu aika
pitkin Pohjanmaata laahustaen
pellonreunan routaa suosien

[…]

Nyt jos kestät tämän vuoden
niin on seuraava
jos kestät sen niin kestät sitten varmaan vielä yhden

 

Armi on nuori tyttö, joka ihastuu itseään selvästi vanhempaan pirssikuskiin Olaviin. Olavi on kahden vahvan naisen, Ilmin ja Laimin kasvattama, ison talon poika ja perijä.

Ilmi ja Laimi ovat oikein perinteisen niskavuorelaisella tavalla vahvoja, mutta hämäläisyyden sijaan he ovat sydämiään myöten eteläpohjalaisia. ”Hillitte ittes!” kiteyttää minusta kaiken siitä, mikä on näille naisille tärkeää: ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, mitä perheessä tapahtuu. Oleellinen virke on myös: ”Mitä siitä ny ihmisekkin sanoo.” Ilmin ja Laimin vahvuus vangitsee ja varjostaa kaikkia muita, mutta  lopulta tarinan vahvin nainen on Armi. Olavin rooliksi jää olla heikko ja huolehdittava näiden vahvojen naisten keskellä, eksynyt ja surullinen hahmo joka ei tiedä mitä oikeastaan haluaa, koska ei ole koskaan itse sitä päättänyt.

Tätä luku- ja näytelmäkokemusta värittää voimakkaasti se, että puolet minusta on pohjalaista. Äidilleni teos on erityisen tärkeä, mutta jotenkin minusta tuntuu kaikenkaikkiaan siltä, että Pesärikkoa on helpompi ymmärtää, jos tietää edes jotain eteläpohjalaisuudesta.

Yleisradio on tehnyt kirjan pohjalta kolmiosaisen minisarjan. Olen ehkä nähnyt sen joskus, vaikka en tarkasti muista. Mutta muistan, että Pekka Valkeejärvi on kuin ilmetty Olavi. Kirjan pohjalta sovitettu näytelmä oli hieno kokemus, joka myös näiden vahvojen aka pelottavien naisroolien takia on jäänyt kestovitsiksi perheemme sisäiseen huumoriin (ja painajaisiin). Näytelmä oli monen teatterin yhteistuotanto, joka on nähty eri puolilla Suomea. Jos se vielä kiertää jossain, niin suosittelen. Keskisuomalaisen arvion näytelmästä voit lukea täältä, Kouvolan Sanomien arvio puolestaan täällä.

 

Pitkästä aikaa luin perinteisen elämäkerran. Sain lahjaksi Siltala-kustantamon tuoreen panostuksen elämäkertojen genressä: Uuden ajan nainen. Hilja Pärssisen elämä. Teoksen ovat kirjoittaneet historiantutkija Marjaliisa Hentilä, Pärssisen kotipitäjästä kotoisin oleva Matti Kalliokoski, joka on perehtynyt Pärssisen elämäntarinaan, sekä Pärssisen veljen lapsenlapsi Armi Viita. Kolmikon toisiaan tukevat tiedot ja aineistot ovat olleet hyvä tausta teokselle, joka piirtää ehjän ja kokonaisen kuvan Suomen historian erään keskeisistä naispoliitikoista.

Hilja Pärssinen (1876-1935) oli omaa sukua Lindgren, suomennettuna Liinamaa. Hän oli pappisperheestä Halsualta, mutta koti ei ollut erityisen varakas. Koulutukseen ja kirjallisuuteen kuitenkin panostettiin, ja vaikka Hiljan vanhemmat kuolivat varhain, Hilja sai käydä opettajaseminaarin ja valmistua kansakoulunopettajaksi sisarustensa taloudellisella tuella. Hilja avioitui toisen opettajan, Jaakko Pärssisen kanssa, ja yhdessä he työskentelivät pitkään Viipurin työläiskaupunginosassa Tiiliruukissa. Kansakoulunopettajasta tuli yksi työväen naisliikkeen keskeisistä teoreetikoista, yksi kansainvälisimmistä naispoliitikoista omana aikanaan, kansanvaltuuskunnan ministeri vuonna 1918 ja pitkäaikainen kansanedustaja myös sisällissodan jälkeen.

parssinen kirja 2

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut 1900-luvun alun tapahtumista ja etenkin naisten äänioikeustaistelusta ennen vuoden 1905 suurlakkoa, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja uuden eduskunnan perustamista 1906. Suomalaista äänioikeustaistelua ei useinkaan historian kirjoissa esitellä kovin tarkkaan, vaan syntyy helposti vaikutelma että äänioikeus ”annettiin” naisille jotenkin itsestään selvänä asiana. Näin ei tokikaan ole ollut – naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus oli kansainvälisestikin tuohon aikaan niin mullistava asia, että olisi naiivia ajatella suuren poliittisen murroksen olleen itsestään selvyys ja osoitus jostain kuvitteellisesta ikiaikaisesta suomalaisesta tasa-arvosta. Sen eteen on taisteltu, ja haluaisin tietää tuosta kampanjoinnista lisää.

Hilja Pärssisen elämäkerta tuli siis oikein sopivalla hetkellä, sillä Pärssinen oli yksi äänioikeustaistelijoista. Samoin hän oli yksi ensimmäisistä naiskansanedustajista vuoden 1907 vaaleissa. Pärssinen sai myös ulkomaisilla matkoilla paljon huomiota ja puheenvuoroja erilaisissa kansainvälisissä tapahtumissa, koska muiden maiden naisliikkeet halusivat osoittaa, että naiset voivat myös erinomaisesti toimia kansanedustajina. Pärssinen oli kielitaitoinen ja erinomaisesti verkottunut muiden maiden työläisnaisliittojen keskeisten henkilöiden kanssa.

parssinen kirja 1

Ensimmäisistä naiskansanedustajista ja työläisnaispoliitikoista muistetaan yleensä mainita Miina Sillanpää. Sillanpää olikin ansioitunut poliitikko, ministeri ja vallankäyttäjä, joka työläistaustansa takia on sopinut hyvin työväenliikkeen omaan historiankirjoitukseen. Hilja Pärssinen tuli porvarillisesta perheestä ja oli ammatiltaan opettaja. Hänen ideologiansa ja vankkumaton uskonsa sosialismiin nousi hänen kokemuksistaan ja työstään köyhien ihmisten parissa. Hän oli koulutettu ja teoreettinen aktiivinen toimija, erinomainen puhuja ja kärkäs väittelijä, joka ei ehkä aivan Sillanpään tavoin ole sopinut työläisnaisten historian malliesimerkiksi. Kuitenkin hänen vaikutuksensa liikkeeseen on suuri, ja hänen uransa vertaansa vailla. Sosialismin teoreetikkona ja poliittisena nasitoimijana häntä on luonnehdittu ”Suomen Clara Zetkiniksi”.

Pärssinen oli ennen kaikkea lasten ja naisten oikeuksien ja hoivan puolestapuhuja, jolle lasten köyhyyden lievittäminen oli tärkein poliittinen tavoite. Hän rakasti lapsia ja opettamista, mutta teki opettamisen lisäksi jatkuvasti muutakin työtä: kirjoitti runoja nimellä Hilja Liinamaa (yhteensä yhdeksän runokokoelmaa), toimitti lehtiä, kirjoitti jatkuvasti sekä kotimaisiin että ulkomaisiin lehtiin ja kiersi maata kysyttynä puhujana. Pärssinen johti pitkään Työläisnaisliittoa ja kuten sanottu, toimi myös kansanedustajana useita kausia. Vuoden 1918 tapahtumat olivat viedä hänet mukanaan. Pärssinen oli kansanvaltuuskunnan jäsen eli ministeriä vastaavassa asemassa punaisessa Suomessa, pakeni Venäjälle mutta palasi Suomeen ja kärsi vankeusrangaistuksen Hämeenlinnan naisvankilassa. Tuomion jälkeen hänet äänestettiin jälleen eduskuntaan.

Uuden ajan nainen etenee melko tavallisen elämäkerran tapaan aloittaen Hilja Lindgrenin perhetaustoista ja edeten vähitellen koulunkäynnin kautta ammattiin ja toimeliaiseen elämäään. Se pyrkii selittämään myös, miksi Pärssinen oli jossain määrin epäsuosittu, ja oikoo aiempia vääriä tietoja esimerkiksi avioliiton kariutumiseen liittyen.

Aina kun saan käsiini innostavan ja kiinnostavan elämäkerran mietin, että näitä pitäisi lukea enemmänkin. Silti tartun kovin harvoin elämäkertoihin, koska edelleen minua vaivaa ennakkoluulo siitä, että ne ovat tylsiä ja juonettomia. Mutta juuri lukemani Hilja Pärssisen elämäkerta todistaa jälleen, ettei näin ole! Pitäisi siis ahkerammin tarttua tähän genreen ja lukea enemmän elämäkertoja. Ehkä olen tulossa vanhaksi tai jotain, mutta minusta tuntuu että hyvä elämäkerta kertoo maailmasta ja antaa lukukokemuksena enemmän kuin monta keskinkertaista romaania yhteensä.

Jaanan blogista voit lukea, miten toista työväenluokkaista naiskirjailijaa tutkinut lukija Uuden ajan naista on lukenut.

Seuraava sivu »