kirjailijat A-J


Pitkästä aikaa luin perinteisen elämäkerran. Sain lahjaksi Siltala-kustantamon tuoreen panostuksen elämäkertojen genressä: Uuden ajan nainen. Hilja Pärssisen elämä. Teoksen ovat kirjoittaneet historiantutkija Marjaliisa Hentilä, Pärssisen kotipitäjästä kotoisin oleva Matti Kalliokoski, joka on perehtynyt Pärssisen elämäntarinaan, sekä Pärssisen veljen lapsenlapsi Armi Viita. Kolmikon toisiaan tukevat tiedot ja aineistot ovat olleet hyvä tausta teokselle, joka piirtää ehjän ja kokonaisen kuvan Suomen historian erään keskeisistä naispoliitikoista.

Hilja Pärssinen (1876-1935) oli omaa sukua Lindgren, suomennettuna Liinamaa. Hän oli pappisperheestä Halsualta, mutta koti ei ollut erityisen varakas. Koulutukseen ja kirjallisuuteen kuitenkin panostettiin, ja vaikka Hiljan vanhemmat kuolivat varhain, Hilja sai käydä opettajaseminaarin ja valmistua kansakoulunopettajaksi sisarustensa taloudellisella tuella. Hilja avioitui toisen opettajan, Jaakko Pärssisen kanssa, ja yhdessä he työskentelivät pitkään Viipurin työläiskaupunginosassa Tiiliruukissa. Kansakoulunopettajasta tuli yksi työväen naisliikkeen keskeisistä teoreetikoista, yksi kansainvälisimmistä naispoliitikoista omana aikanaan, kansanvaltuuskunnan ministeri vuonna 1918 ja pitkäaikainen kansanedustaja myös sisällissodan jälkeen.

parssinen kirja 2

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut 1900-luvun alun tapahtumista ja etenkin naisten äänioikeustaistelusta ennen vuoden 1905 suurlakkoa, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja uuden eduskunnan perustamista 1906. Suomalaista äänioikeustaistelua ei useinkaan historian kirjoissa esitellä kovin tarkkaan, vaan syntyy helposti vaikutelma että äänioikeus ”annettiin” naisille jotenkin itsestään selvänä asiana. Näin ei tokikaan ole ollut – naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus oli kansainvälisestikin tuohon aikaan niin mullistava asia, että olisi naiivia ajatella suuren poliittisen murroksen olleen itsestään selvyys ja osoitus jostain kuvitteellisesta ikiaikaisesta suomalaisesta tasa-arvosta. Sen eteen on taisteltu, ja haluaisin tietää tuosta kampanjoinnista lisää.

Hilja Pärssisen elämäkerta tuli siis oikein sopivalla hetkellä, sillä Pärssinen oli yksi äänioikeustaistelijoista. Samoin hän oli yksi ensimmäisistä naiskansanedustajista vuoden 1907 vaaleissa. Pärssinen sai myös ulkomaisilla matkoilla paljon huomiota ja puheenvuoroja erilaisissa kansainvälisissä tapahtumissa, koska muiden maiden naisliikkeet halusivat osoittaa, että naiset voivat myös erinomaisesti toimia kansanedustajina. Pärssinen oli kielitaitoinen ja erinomaisesti verkottunut muiden maiden työläisnaisliittojen keskeisten henkilöiden kanssa.

parssinen kirja 1

Ensimmäisistä naiskansanedustajista ja työläisnaispoliitikoista muistetaan yleensä mainita Miina Sillanpää. Sillanpää olikin ansioitunut poliitikko, ministeri ja vallankäyttäjä, joka työläistaustansa takia on sopinut hyvin työväenliikkeen omaan historiankirjoitukseen. Hilja Pärssinen tuli porvarillisesta perheestä ja oli ammatiltaan opettaja. Hänen ideologiansa ja vankkumaton uskonsa sosialismiin nousi hänen kokemuksistaan ja työstään köyhien ihmisten parissa. Hän oli koulutettu ja teoreettinen aktiivinen toimija, erinomainen puhuja ja kärkäs väittelijä, joka ei ehkä aivan Sillanpään tavoin ole sopinut työläisnaisten historian malliesimerkiksi. Kuitenkin hänen vaikutuksensa liikkeeseen on suuri, ja hänen uransa vertaansa vailla. Sosialismin teoreetikkona ja poliittisena nasitoimijana häntä on luonnehdittu ”Suomen Clara Zetkiniksi”.

Pärssinen oli ennen kaikkea lasten ja naisten oikeuksien ja hoivan puolestapuhuja, jolle lasten köyhyyden lievittäminen oli tärkein poliittinen tavoite. Hän rakasti lapsia ja opettamista, mutta teki opettamisen lisäksi jatkuvasti muutakin työtä: kirjoitti runoja nimellä Hilja Liinamaa (yhteensä yhdeksän runokokoelmaa), toimitti lehtiä, kirjoitti jatkuvasti sekä kotimaisiin että ulkomaisiin lehtiin ja kiersi maata kysyttynä puhujana. Pärssinen johti pitkään Työläisnaisliittoa ja kuten sanottu, toimi myös kansanedustajana useita kausia. Vuoden 1918 tapahtumat olivat viedä hänet mukanaan. Pärssinen oli kansanvaltuuskunnan jäsen eli ministeriä vastaavassa asemassa punaisessa Suomessa, pakeni Venäjälle mutta palasi Suomeen ja kärsi vankeusrangaistuksen Hämeenlinnan naisvankilassa. Tuomion jälkeen hänet äänestettiin jälleen eduskuntaan.

Uuden ajan nainen etenee melko tavallisen elämäkerran tapaan aloittaen Hilja Lindgrenin perhetaustoista ja edeten vähitellen koulunkäynnin kautta ammattiin ja toimeliaiseen elämäään. Se pyrkii selittämään myös, miksi Pärssinen oli jossain määrin epäsuosittu, ja oikoo aiempia vääriä tietoja esimerkiksi avioliiton kariutumiseen liittyen.

Aina kun saan käsiini innostavan ja kiinnostavan elämäkerran mietin, että näitä pitäisi lukea enemmänkin. Silti tartun kovin harvoin elämäkertoihin, koska edelleen minua vaivaa ennakkoluulo siitä, että ne ovat tylsiä ja juonettomia. Mutta juuri lukemani Hilja Pärssisen elämäkerta todistaa jälleen, ettei näin ole! Pitäisi siis ahkerammin tarttua tähän genreen ja lukea enemmän elämäkertoja. Ehkä olen tulossa vanhaksi tai jotain, mutta minusta tuntuu että hyvä elämäkerta kertoo maailmasta ja antaa lukukokemuksena enemmän kuin monta keskinkertaista romaania yhteensä.

Jaanan blogista voit lukea, miten toista työväenluokkaista naiskirjailijaa tutkinut lukija Uuden ajan naista on lukenut.

Mainokset

Nykyään tulee luettua enimmäkseen melko tuoretta kirjallisuutta. Välillä tekee kuitenkin hyvää tarttua myös niihin kirjaston uutuushyllyn takana oleviin teoksiin, jotka ovat syystä tai toisesta aiemmin jääneet lukematta. Nyt tartuin itselleni kokonaan uuteen kirjailijaan. Eeva Joenpellon tuotanto on jäänyt minulta kokonaan lukematta, mutta nyt sain korjattua asian.

Otin Joenpellon teoksen Vetää kaikista ovista (1974) mukaan kirjastosta huomattuani takakannesta, että se sijoittuu sisällissodan jälkeiseen aikaan. Rauhaan paluun problematiikkaa tullut pohdittua työnkin puolesta, ja mikäpä sen ajankohtaisempaa kuin lukea juuri nyt jotain vuoteen 1918 liittyvää.

Kirjan lukeminen kesti minulta kolme viikkoa. Se on pitkä aika minulle, vaikka ottaisikin huomioon viime aikojen hitaan lukutahdin. Olin väsynyt, ja jaksoin lukea vain pari sivua illassa, välillä en sitäkään vähää. Vetää kaikista ovista ei heti tempaissut minua mukaansa niin, että olisin valvonut kirjan kanssa iltojani. Inhosin yhtä päähenkilöistä, kauppias Oskari Hännistä, niin että puistatti, enkä ymmärtänyt hänen aikuistuvia tyttäriään.

Mutta sitten puolivälin tienoilla tapahtui jotain. Yhtäkkiä huomasin päivällä miettiväni, miten Hännisen tytärten, Anjan ja Inkerin, kävisi seuraavaksi. Mietin, mistä Hännisen vaimo Salme löysi voiman pysyä paikallaan, ja miten Anjan Lauri-mies olikin puusilmäinen. Eli tapahtui se, mitä hyvien kirjojen kanssa tapahtuu: kiinnyin kirjan henkilöihin.

Kirjan päättyessä ymmärsin, miten hienosti etenkin kirjan naishahmot on kirjoitettu. Yksikään henkilö ei ole yksiselitteisesti jotain, vaan jokaisessa on hyvää ja pahaa, heikkoutta ja vahvuutta, väriä ja mustavalkoisuutta. Jokaiseen heistä vaikuttaa oma aikansa ja ajan odotukset, myös juuri käyty sota. Naisten roolit, odotuksia ja toiveita kahlitsevat rajat on kuvattu niin hyvin, että jo pelkästään naiskuvien vuoksi tämä kirja oli hyvä lukukokemus.

Kirja kertoo siis kauppias Oskari Hännisestä ja hänen perhepiiristään vuoden 1919 tienoilla. Oskarilla on vaimo, johon välit ovat viilenneet, ja kaksi aikuista tytärtä Anja ja Inkeri. Tyttärillä on kummallakin omat toiveensa ja avioliittosuunnitelmansa, eikä Hänninen pysty heitä vastustamaan – eikä lopputulokset aina käänny kuten odotetaan.

Rauhaan paluun aika on kirjan tapahtumien konteksti, mutta vain ajallinen tausta; sinällään teos ei kovin kiinteästi pohdi juuri sodan vaikutusta, vaikka se kunnan politiikassa tuntuukin. Sen sijaan se kertoo ihmisistä ajan virrassa, omassa kylässään ja omissa ympyröissään. Jotenkin nämä kaikki ihmiset ovat odotuksiensa ja toiveidensa kanssa keskellä aikaansa, ja kuten aina, osa toiveista kariutuu, osa muuttuu lähes tunnistamattomaksi.

Vasta nyt tätä kirjoittaessa sain tietää, että Vetää kaikista ovista on Joenpellon Lohja-sarjaksi nimetyn neliosaisen sarjan aloitus. En ollut pohtinut tapahtumapaikan sijaintia, eikä minulla ole kytköksiä Lohjalle, mutta luultavasti minun täytyy lukea ainakin seuraava osa.

Jos olisin ahkerampi lukija, tarttuisin näiden romaanien jälkeen tai ohessa myös Tiina Mahlamäen tutkimuksiin Eeva Joenpellosta. Hänen väitöskirjansa Naisia kansalaisuuden kynnyksellä (2005) käsitteli juuri Lohja-sarjaa. Muutamia vuosia myöhemmin hän julkaisi Joenpellon kirjailijamuotokuvan Kuinka elää ihmisiksi? (2009). Täällä voit lukea Mahlamäen blogia.

 

Marras- ja joulukuun vaihde meni niin kiireisenä, että päätin kirjata marraskuussa luetut kirjat blogiin vasta seuraavan kuun vaihteessa. Eli marras- ja joulukuu tulevat nyt yhtenä nippuna.

Loppuvuonna minulla oli useita hyviä lukukokemuksia. Pääsin Elena Ferranten Napoli-sarjaan sisälle. Uusi Rosa Liksomin kirja sykähdytti, samoin Pajtom Statovichin toinen romaani.

Loppuvuoden kirjajulkisuus eli Finlandiaehdokkaat ovat menneet minulta jokseenkin ohitse, yhtäkään niistä en ole lukenut. Juha Hurmeen voittajateoksen haluaisin jossain vaiheessa lukea, mutta juuri nyt jonossa on paljon muutakin (hyvää). Arundhati Royn uutta romaania luin monen viikon ajan, käytännössä suurimman osan marraskuusta.

 

Lila tuli elämääni kansakoulun ensimmäisellä ja teki minuun heti vaikutuksen pahanilkisyydellään.

Elena Ferranten Napoli-sarjasta on kohistu jo jonkin aikaa, mutta jotenkin se on mennyt minulta oli. Kun lopulta sain aikaiseksi laittaa itseni kirjaston lainajonoon sarjan ensimmäiseen osaan, sainkin odottaa poikkeuksellisen kauan. Kun viime viikolla viimein sain hakea Ferranten kirjan Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011, suom. 2016) kirjastosta, jätin muut kirjat ja luin sen saman tien. Odotukset olivat korkealla, ja olipa ihanaa todeta, että kirja lunasti ne hyvin.

Ihan vähään aikaan minulla ei taas olekaan ollut yöpöydällä kirjaa, jota en malttaisi lopettaa. Nyt harmitti, että väsyn iltaisin niin nopeasti että ehdin toisinaan vain kymmenen sivua eteenpäin ennen nukahtamista. Viimeinen viidennes oli kyllä sitten jo luettava loppuun, vaikka herätyskello näytti jo lähelle puoltayötä ja tunnit aamuherätykseen hupenivat liian kanssa. Mutta en vain voinut lopettaa.

Kuten esimerkiksi Leena Lumi toteaa blogissaanLoistava ystäväni on lukunautinto. Sitä on ihana lukea ja sen varaan heittäytyä. Tarinaa kertoo Elena Creco, ja romaanin ytimessä on kahden tytön, Elenan ja Lilan, erikoinen ja erityinen ystävyys. Tätä suhdetta ympäröi toisen maailmansodan jälkeinen Napoli, joka hahmottuu lasten näkökulmasta: alkuun koko maailma on oman talon piha ja lähikortteli, ja vähitellen se laajenee muihin kaupunginosiin, keskustaan, meren rannalle ja jopa Ischian saareen asti.

Elenan ja Lilan kortteli on Napolin köyhällä alueella. Se on maailma, jossa isän ammatti määrittelee sosiaalisen luokan: suutari, vahtimestari, puuseppä, torikauppias ja niin edelleen. On camorristiperhe eli rikollisjoukko, joita pelätään ja kunnioitetaan, on aikuisten maailma jonka kaikkia sävyjä ja verkostoja lapset eivät ymmärrä, vaikka ymmärtävätkin pelätä joitakin ihmisiä enemmän kuin toisia. Sota on jotain joka on ollut ennen kuin Elena ja Lila syntyivät, ja jonka aikaisista tapahtumista ei puhuta ääneen tai ainakaan lapsille.

Eräänä sunnuntai-iltana huhtikuun puolivälissä muistan, että lähdimme ulos kaikki viisi: Lila, minä, Carmela, Pasquale ja RIno. Me tytöt pukeuduimme niin näteiksi kuin osasimme, ja heti kun olimme päässeet ovesta ulos, punasimme huulemme ja maalasimme vähän silmiämme. Menimme täpötäydellä maanalaisella, ja Rino ja Pasquale istuivat vieressämme koko matkan silmä tarkkana. He pelkäsivät, että joku yrittäisi koskea meihin, mutta kukaan ei yrittänyt, seuralaisillamme oli liian vaarallisen näköiset naamat.

Elenan ja Lilan maailmassa väkivalta on jatkuvasti läsnä. On täysin normaalia, että isät toisinaan lyövät vaimojaan ja lapsiaan, ja että perheissä riidellään ja huudetaan. Se on sukupuolittunut maailma, jossa naisten ja tyttöjen kunnia liittyy suoraan heidän seksuaalikäyttäytymiseensä ja vaikuttaa koko perheeseen. Veljet puolustavat mutta myös vahtivat siskojaan, ja lapsesta asti yhdessä leikkineiden ryhmästäkin ollaan tarvittaessa valmiita tarttumaan väkivaltaan ”omien” tyttöjen kunnian puolesta. Köyhyys raastaa arkea, eikä etenkään nuorten ole helppoa sopeutua syntymässä saamaansa sosiaaliseen luokkaan. Nuoret haaveilevat rikkaaksi tulemisesta ja sosiaalisesta noususta, mutta heidän siihen löytämänsä keinot ovat erilaisia.

Elena ja Lila ovat molemmat kauniita ja lahjakkaita. Etenkin Lilan älykkyys, nopeaoppisuus ja käsityskyky ovat poikkeuksellisia, mutta hänen suutari-isänsä ei päästä häntä jatkamaan opintoja kansakoulun jälkeen. Elenan vanhemmat suostuvat opettajan vaatimukseen, ja Elenan kautta Lilakin opiskelee jonkin aikaa. Yhdessä tytöt ovat enemmän kuin he olisivat erillään, ja etenkin Elenalle ystävyys Lilaan on kaikki kaikessa. Elena tarvitsee Lilaa, mutta Lila ei tunnu tarvitsevan ketään – hän riittää itse itselleen. Elenan – ja koko korttelin – silmissä Lila on älykäs, kaunis, eikä pelkää mitään – hänellä on veitsi, jota hän on näyttänyt osaavansa tarvittaessa käyttää.

Ferranten romaani on huikean tarkkanäköinen kuvatessaan kahden tytön välistä suhdetta, perheitä ja ihmissuhteisiin liittyvää psykologiaa. Lila on minusta todella ärsyttävä, enkä aivan ymmärrä miksi Elena on hänestä niin riippuvainen. Mutta ei minun tarvitse pitää Lilasta ollakseni täysin tämän kirjan vietävissä. Luulin ensin, että kirjan nimi viittaa Elenan näkökulmasta Lilaan, ennen kuin vasta loppupuolella ymmärsin sen tarkoittavan molempia tyttöjä, heidän näkökulmiaan toisiinsa.

Kirja päättyy Elenan ja Lilan ollessa 16-vuotiaita. Laitoin saman tien varaukseen toisen osan, ja tammikuussa ilmestyy kolmannen osan suomennos. Italiassa on aloitettu kirjasarjaan perustuvan tv-version filmatisointi. Osa kirjan maineesta on joidenkin mukaan saanut nostetta siitä, että kirjailija pysyy niin tiukasti näkymättömissä, ja Ferrante on salanimi. En osaa ajatella, että sillä olisi suurta merkitystä minulle, tiedänkö minkä näköinen kirjailija on.

Kuten Leena Lumelle (ja epäilemättä monelle muullekin), minulle tuli tästä kirjasta mieleen Silvia Avallonen Teräs (2010). Se teki minuun suuren vaikutuksen, mutta jotekin Ferranten Loistava ystäväni ei ollut yhtä ahdistava. Molemmissa Italia on kuuma ja pölyinen, mutta Loistava ystäväni oli viihdyttävämpi ja lennokkaampi kuin Teräs.

Syyskuussa ehdin lukea vain kolme kirjaa, ja niistäkin kaksi lomalla. Miten ihmeessä arkeen saisi enemmän lukuaikaa? Nukahdan iltaisin niin nopeasti, että kirjat eivät ehdi edetä kuin muutaman sivun kerrallaan.

Ennen Roomaan lähtöä luin ensimmäisen osan Conn Igguldenin Keisari-sarjasta. Toista osaa en enää ehtinyt aloittaa, vaikka koko sarja ja koko joukko muita Igguldeneja löytyy kotoa omasta hyllystä. Roomassa mukana oli kotimaisia pokkareita, ja reissun jälkeen yöpöydälle on kertynyt kolme keskeneräistä kirjaa. Ehkä ensi kuussa saan nekin loppuun asti…

  • Conn Iggulden: Keisari 1 – Rooman portit
  • Eve Hietamies: Tarhapäivä
  • Roope Lipasti: Linnan juhlat

 

Kun luin Eve Hietamiehen kirjan Yösyöttö, minua ei oikeastaan naurattanut yhtään. Jatko-osa Tarhapäivä (2012) sen sijaan nauratti jo kovastikin. Ehkä se osui nyt vaan elämässä kohtaan, jossa nauratti muutenkin herkemmin, tai ehkä tarhaikäisen lapsen vanhemman murheet eivät tunnu niin ylivoimaisilta kuin vastasyntyneen vauvan yksinhuoltajan elämän kuviot.

Yösyöttö kertoi Antti Pasasesta, joka jää suoraan synnytyslaitokselta poikansa Paavon yksinhuoltajaksi kun Paavon äiti sairastuu psykoosiin. Tarhapäivässä Paavo on viisivuotias ja arki rullaa omalla painollaan. Antin tukena on edelleen isä ja muu lähiperhe, mutta etenkin saman elämäntilanteen jakava Enni ja hänen Terttu-tyttärensä sekä muita ystäviä ja naapureita. Yllättäen Antti saa vastuulleen myös Tertun, ja pikkutytön liittyminen miehen ja pojan kahden hengen perheeseen muuttaa arjen kiemuroita.

Tertun erilaisuus Paavoon nähden tuo kirjaan hersyvää huumoria ja melkein alleviivaa sitä, että kaikki lapset ovat erilaisia. Hietamies kertoo korostetusti sitä tärkeää tarinaa, ettei kukaan täytä vanhemmuuden ihanteiden kaikkia vaatimuksia, että vähemmälläkin lapset kasvavat terveiksi ja fiksuiksi, ja että riittää kun selviää.

Tekee kipeää lukea Paavon suhteesta äitiinsä. Pia-äidin ongelmat esitetään lähinnä Antin näkökulmasta, joten äidin varsinaisia syitä tai motivaatioita ailahtelevalle käytökselle ei voi tietää. Antin näkökulmasta Pia on sairautensa vuoksi välinpitämätön ja rakkaudeton äiti, joka ei ymmärrä miten kovasti Paavo janoaa äitinsä läheisyyttä ja huomiota. Kuitenkin Antti tajuaa, että Pian sairaus on se joka jyrää hänen persoonansa. Koska Paavo rakastaa äitiään, koettaa Anttikin auttaa ja tukea Piaa minkä verran pystyy. Loputtomasti ei kuitenkaan voi toista kannatella.

Yösyöttö on tulossa pian elokuvateattereihin filmatisointina, jonka pääosassa Antti Pasasena on Petteri Summanen. Odotan elokuvaa kovasti, sillä huolimatta siitä ettei Yösyöttö aikanaan naurattanut minua yhtään, se oli minusta tosi hyvä kirja. Tarhapäivä on vähintään yhtä hyvä. Haluan myös pian lukea sarjan kolmannen osan Hammaskeiju (2017), jossa Paavo on koululainen.

 

Loppukesällä olen lukemistossani keskittynyt vain Tulen ja jään laulu-sarjan ensimmäiseen ja toiseen osaan. Ne eivät hirveästi innosta ja etenevät siksi hitaasti, mutta haluan olla sinnikäs päästäkseni sarjan myöhempiin osiin, joita en ole lukenut. Välillä kuitenkin olen irrottautunut Westerosista kuten nyt viime päivinä, kun sain kirjastosta lainaksi Virpi Hämeen-Anttilan uuden Karl Axel Björk-dekkarin Koston kukat (2017).

Sarja edellinen osa Kuka kuolleista palaa (2016) sijoittui vuoden 1922 kesään, ja nyt eletään saman vuoden loppua. Helsingin oopperassa ammutaan näyttämölle nuori, kaunis laulajatar. Muutama päivä myöhemmin ase pamahtaa näyttämöllä uudestaan. Poliisi on neuvoton, sillä johtolangat tuntuvat päättyvän jokainen vuorollaan.

Onneksi poliiseilla on apunaan Karl Axel Björk, tuo sisäministeriön virkamies ja konttorirotta, joka vapaa-ajallaan harjoittelee kamppailulajeja ja ratkoo rikoksia. Karl Axel on paikalla ensimmäisen murhan sattuessa ja pääsee alusta asti mukaan murhatutkimuksiin.

En tiedä oliko Hämeen-Anttilan dekkarissa tällä kertaa tavallista helpompi juoni vai oliko minun ajatukseni kirkkaampi, mutta kerrankin olin oikeilla jäljillä syyllisen etsinnässä paljon ennen Björkiä. Selvennykseksi todettakoon, että minä en yleensä ikinä tiedä murhaajaa etukäteen, joten olen tästä arvauksestani jokseenkin hämmästynyt. Epäilen kyllä, että muutkin lukijat tietävät tappajan aika nopeasti, sillä Björkin ja poliisien virhepäättely tutkimuksissa on aika ilmeinen.

Yksityiselämässään Karl Axel solmiutuu aiempaa syvemmälle ongelmiinsa kahden (tai kolmen) naisen loukussaan. Kaunis, sivistynyt ja varakas serkku Lisbet odottaa Björkin aloitetta, mutta eläväinen ja kiihkeä ystävä Ida on hänkin Björkille kovin läheinen ja tuttavallinen. Kuten kirjailija toteaa: ”Hänen käytettävissään näytti olevan vain kapea kieleke itsenäisyyden ja sitoutumisen välillä, ja sen päällä hän etsi tasapainoa.”

Historiallinen romaani on aina oman aikansa tuote, teki kirjailija miten tarkan taustatyön tahansa. Hämeen-Anttila on arkistonsa kolunnut ja piirtää 1920-luvun Helsingistä erittäin tarkan kuvan. Sinne tänne hän myös tiputtelee vertailuja nykypäivään. Hän laittaa esimerkiksi Björkin pohtimaan miten hirveää olisi, jos automobiileja olisi Helsingissä enemmän kuin nyt. Mihin ne kaikki mahtuisivat pysäköimäänkään! Ja koska autot kehittyessään epäilemättä muuttuisivat suuremmiksi ja nopeammiksi, muuttuisivat kadut jalankulkijoille vaarallisiksi.

Edellisestä osasta kirjoittaessani jo totesin, että Björkin lähimmän esimiehen, sisäministeri Ritavuoren murha lähestyy. Tuskin spoilaan juonta kovin paljon (koska kaikki tietävät murhan olevan tulossa) jos kerron, että Koston kukat päättyy Ritavuoren kuolemaan. Joudun siis odottamaan vielä seuraavaan osaan ennen kuin selviää, mikä kytkös tapahtumalla on Björkin uraan. Veikkaukseni on, että se saa hänet jättämään ministeriön lopullisesti ja keskittymään rikosten selvittämiseen.

Edelleen lukuvinkki: Hämeen-Anttilan blogi Kadonnutta 20-lukua etsimässä on oiva tietopaketti.

Seuraava sivu »