kirjailijat A-J


Kotikuntani kirjastossa oli kevään aikana lukuhaaste, jossa luettiin eri kotimaista kirjallisuutta 1900-luvun eri vuosikymmeniltä.  Lukupassiin kerättiin merkintöjä parin vuosikymmenen haarukoilla: 1900-1910-luvuilta, 1920-1930-luvuilta 1940-1950-luvuilta, 1960-1970-luvuilta sekä 1980-1990-luvuilta. Passin täytettynä palauttaneiden kesken olisi sitten luvassa arvonta, palkintoa tosin en tiedä.

Lukupassi piti palauttaa tällä viikolla. Vaikka minäkin olin hakenut passini jo aikoja sitten, tyypilliseen tapaani olin hiukkasen viime tipassa sen täyttämisen kanssa. Kirjastossa oli koottu esille esimerkkejä eri vuosikymmenten kirjoista. Lisää inspiraatiota kirjavalintoihin hain Ylen Kirjojen Suomi: 101 kirjaa -listauksesta. Oma kirjahylly vaikutti myös valintoihin, sillä sieltä löytyy paljon lukemattomia kirjoja. Houkutus olisi ollut lukea jotain aiemminkin tuttua, mutta pidin lähtökohtana tutustumista itselle uusiin teoksiin. Otin valinnanvaikeutta helpottamaan myös ohjenuoraksi sen, että lukisin vain naiskirjailijoiden teoksia.

kirjakuva1

Yllä olevassa kuvassa näkyvät lukemani kirjat. Alimpana on tablettini, koska lukupassin täyttäminen viime tingassa sai aikaan sen, että ensimmäistä kertaa tulin lukeneeksi kirjoja sähköisessä muodossa. Seuraavassa listana lukupassini kirjat aikajärjestyksessä:

Maila Talvio: Kultainen lyyra. Tendenssiromaani (1916)

Maila Talvion romaani kertoo varakkaan maalaistalon tyttärestä, joka alkuasetelmassa on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Ympäristön epäilyksistä huolimatta hän kirjoittautuu yliopistoon ja muuttaa Helsinkiin. En tiedä ihan tarkasti, mitä tendenssiromaani tarkoittaa, mutta Kultainen lyyra kertoo sankarittaren etenemistä ikään kuin sieltä täältä, ei siis jatkuvasti hänen elämäänsä seuraten. Hiukan minulle jäi epäselväksi, oliko romaanin tarkoitus kuvata niitä vaaroja joita naisten liialliseen kouluttautumiseen liittyy vai varoittaa kaupungin vaaroista. Sankarittarelle ei kuitenkaan käy hyvin, se nyt on pakko todeta. Tyttö sortuu elon tiellä kovin herkästi, hiukan 1800-luvun hysteerikkojen tapaan ilman erityistä syytä. Sanoisin, ettei Talvio anna naissukupuolesta kovin imartelevaa kuvaa.

Katri Vala: Paluu (1934)

Luen todella vähän lyriikkaa, joten etsiessäni Ylen sivustolta vinkkejä 1920-1930-lukujen kirjoihin, päätin tarttua Katri Valan kokoelmaan Paluu. Ylen sivulla mainitaan sen enteilevän sotaa, ja häkellyttävän voimakkaasti se todella niin tekee, vaikka julkaisuvuosi on 1934. Osaa runoista en ymmärtänyt, myönnän kyllä sen auliisti, mutta osa puhutteli minua kovasti. Siksi onkin hienoa, että koska teos on osa Ylen Kirjojen suomi -projektia, se on kenen tahansa luettavissa verkossa ja voin itsekin palata siihen uudelleen.

Elsa Heporauta: Hulkan emännän kultakala (1945)

Elsa Heporauta on minulle tuttu Kalevalaisten Naisten Liiton ja Kalevala korun perustajana. En kuitenkaan ole tutustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa lainkaan. Kirpparilla tuli vastaan hänen hyväkuntoinen romaaninsa  50 sentin hintaan, ja sen ostettuani huomasin kirjan olevan ensipainos ja lisäksi sopivan osaksi lukupassia. Hulkan emännän kultakala sijoittuu säännöstelyn aikaan, siis hyvin lähelle kirjoitusajankohtaansa. Se on hauska kertomus emännstä, joka on päättänyt rikastua, ja ryhtyy vaikka mihin sen tavoitteen toteutumiseksi. Heporauta kuvaa Hulkan emännän ikävää luonnetta heijastelemalla sitä monin tavoin ”kunnon ihmisiin”: Karjalan siirtolaiset ovat kunnollisia, sodassa haavoittunut nuori mies on kunnollinen, jopa Hulkan emännän puoliso on kunnollinen kunhan reipastuu rouvansa tossun alta. Kaupunki edustaa tässäkin romaanissa pahaa, maaseutu pääosin hyvää – paitsi ne maalaiset jotka hamstraavat ja myyvät tuotteita mustassa pörssissä ohi säännöstelyn. Välillä tuntuu, että Hulkan emäntä onnistuu asioissaan vain siksi, että muut ihmiset ovat niin loputtoman kilttejä ja hyväuskoisia. Se tuntui typerältä, mutta oikeastaan ajattelen silti sen olevan mieluummin toiveikasta: soisin ihmisten useammin uskovat toisista ensisjaisesti hyvää kuin epäilevän ja vierastavan. Tosin Hulkan emäntä ja muut huijarit ovat oma lukunsa…

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (1962)

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär löytyi omasta hyllystä, joskus kirjaston poistomyynnistä ostamani nide. Teos on kotimaisen kirjallisuuden klassikko, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Ylipäätään olen lukenut kovin vähän Janssonin romaaneja, siis muita kuin muumeja. Silti aina kun niitä luen, totean että kannattaisi kyllä. Hän on hyvä kirjailija. Kuvanveistäjän tytär kertoo Janssonin lapsuudenperheestä lapsen silmin. Ja kyllä, muumien elämäntapa on tunnistettavissa täältäkin, se leppoisa ja stressitön filosofia. Jos lapsi vahingossa rikkoo vanhan, arvokkaan joulukoristeen, äiti ei suutu tai raivoa vaan silmissä näkyvästä surustaan huolimatta toteaa: ”No en minä oikeastaan koskaan pitänyt tuosta.”

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989)

Annika Idströmin kirja Veljeni Sebastian oli koulussa äidinkielenkirjojen lukusuosituksissa, mutta en siitä huolimatta koskaan tullut lukeneeksi sitä. Ylen Kirjojen Suomi -sivujen kautta lainasin Idströmin Kirjeitä Trinidadiin, ja se oli kiistatta lukupassini vaikuttavin romaani. Se kertoo perheestä ja perheen hajoamisesta, mutta etenkin vallasta ja jotenkin rujosta julmuudesta, johon ihminen pystyy lähimpiään kohtaan. Teos ei kerro kovin mukavista ihmisistä, mutta ei se mitään – olin pitkään hiljaa tämän kirjan luettuani. Ehkäpä nyt tulen lukeneeksi myös muita Idströmin kirjoja.

Lämmöllä suosittelen Ylen sivustoa kaikille! Kirjoja saa sieltä luettavaksi kuka tahansa: tarvitset vain voimassa olevan kirjastokortin tai Yle tunnuksen. Helppoa ja toimivaa!

Lukutottumusteni painottuminen kotimaiseen kirjallisuuteen näkyy jälleen kuukauden luettujen kirjojen koonnissa. Kaikki kotimaisia, mutta kylläkin onneksi aika vaihtelevasti.

Laila Hirvisaaren Koivu ja tähti (2002) jatkaa Lehmusten kaupunki -sarjan luku-urakkaani. Seuraava osa on jo laukussa, ja tarkoitus on tarttua siihen kun tänään istun Lappeenrantaan vievään junaan.

Kaarlo Nuorvalan kirja Aktivisti. Kertomus jääkäriliikkeen ajoilta (1935) on pieni poikakirja, jonka kasvatukselliset ja poliittiset tavoitteet eivät jää epäselväksi. Se on osa eri vuosikymmenien kirjoja koskevaa lukuhaastetta paikallisessa kirjastossamme. Kirjoitan siitä ja muista haasteeseen (pian) lukemistani kirjoista myöhemmin huhtikuussa.

Muut ovatkin sitten tuoretta kotimaista kirjallisuutta: Mielensäpahoittajan hiihtokirjan luin tietenkin MM-kisojen aikaan, ja Riikka Pulkkisen löysin kirjaston uutuushyllystä. Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on joulupukin kotiin tuoma, ja nyt se on lukupiirin kirjana.

Huijarisyndroomasta olen saanut eniten palautetta privaatisti, ja siitä on puhuttu eri välineiden kautta ja kasvotustenkin ihmisten kanssa. Aihe selkeästi koskettaa monia.

  • Laila Hirvisaari: Koivu ja tähti
  • Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
  • Tiina Ekman: Huijarisyndrooma 
  • Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
  • Kaarlo Nuorvala: Aktivisti
  • Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Näiden lisäksi kuuntelin äänikirjana kaksi kirjaa: Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän sekä Agatha Christien Poirot-seikkalun Sininen juna. Sininen juna jääkin ainoaksi ulkomaiseksi teokseksi tässä kuussa.

Ihmisen mieli on muovautunut monimutkaiseksi, ja yksi keskeisiä henkisiä tarpeita on merkityksellisyyden löytäminen omaan elämään. […] Merkityksellisyyden etsintä on erikoinen laji; mitä enemmän etsii, sitä enemmän voi käydä niin, ettei näe sitä, mikä on aivan nenän edessä.

Kollegani Anna oli ensimmäinen, joka kertoi minulle huijarisyndroomasta (näin ainakin muistelen). Hän linkitti jutun, ja hätkähdin tunnistaessani välittömästi itseni. Oli valtavan helpottavaa saada nimi tunteelle tai ajatukselle, joka varjosti ja varjostaa työntekoa ja monia arjen hetkiä. Psykologi Tiina Ekman on nyt kirjoittanut helppolukuisen kirjan aiheesta. Huijarisyndrooma. Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) (2017) on ehkä kevään tärkein kirja minun lukulistallani. Ja tämän kertomalla tulen myös nyt kirjoittaneeksi jotain hyvin henkilökohtaista, jota en ole monelle ihmiselle aiemmin avannut. Haluan tehdä sen, koska tästä kirjasta on ollut minulle apua, ja ehkä avoimuus asiassa voi helpottaa jonkun toisen vastaavassa tilanteessa olevan oloa.

Mistä oikein on kyse? Huijarisyndrooma ei Ekmanin mukaan ole välttämättä mikään varsinainen syndrooma jonka voisi diagnosoida kuin sairauden. Se on ennemminkin ajattelutapa tai ajatusmalli, joka on syvään juurtunut ja itselle vahingollinen. Ekmanin mukaan 70 prosenttia ihmisistä on jossain elämänsä vaiheessa ajatellut kuten Huijari, enemmän tai vähemmän tosissaan.

Huijarisyndroomaksi kutsutaan sisäistä tunnetta, ettei kaikista onnistumisistaan huolimatta usko osaavansa oikeasti. Tuntee olevansa feikki, kuin tyhjä tynnyri, joka kumisee. Itse sen tietää, ja sitten vain odottaa, milloin muu maailma oivaltaa saman. Kokemukseen liittyy ajatus, että onnistumiset ovat onnenkantamoisia tai ylettömän suurten ponnistusten tulosta. Huijari vähättelee onnistumistensa merkitystä.

Huijariajattelu on etenkin nuorten, korkeastikoulutettujen naisten ongelma, mutta myös miehet kärsivät tästä ajattelutavasta. Se kiertyy huonoon itsetuntoon ja vääristyneeseen minäkuvaan. Usein seurauksena on masennusta ja etenkin työuupumuksen kierre: Huijari tekee hurjasti töitä voidakseen olla varma pärjäämisestään ja siitä, ettei jää kiinni omasta osaamattomuudestaan.

Hyvin monta kertaa olen minäkin vähätellyt väitöskirjaani, ajatellut että sain sen läpi jotenkin vahingossa, ja sen jälkeen olen työllistynyt tuurilla ja sattuman oikusta. Kunhan Sattuma saa tarpeekseen, tämä onnenkantamoinen päättyy. On vaatinut ihan tietoista puhetta sisäiselle kriitikolleni (tai Huijarilleni), etten selitä esimerkiksi minulle osoitettuja yhteistyöpyyntöjä joillain ulkoisilla, minusta riippumattomilla tekijöillä vaan yritän uskoa asian niin kuin se on: minä osaan joitain juttuja, olen hyvä siinä mitä teen, ja minulla on annettavaa niin kollegoille, tiedeyhteisölle kuin tälle yhteiskunnallekin. En ole vahinko. Työni ei ole vahinko.

Ekmanin kirja pohjautuu hänen työhönsä psykologina. Varsinaisena ”tutkimustapauksina” kirjassa toimii viisi naista, joiden tarinat kehystävät ja juonentavat kirjaa. Suorat lainaukset näistä elämäntarinoista ovat paikoin kivuliasta luettavaa:

Tarvitsen koko ajan vahvistusta ja kehuja, tai pohja murenee alta pois. Samalla kun on vaikea uskoa mitään myönteistä, on hirveän tärkeää saada myönteistä palautetta, jotain sellaista mitä voidaan mitata tai mikä voidaan todistaa. Koen, että elämänkokemus on tuonut uskoa omaan osaamiseeni. Sellaiset kokemukset auttavat, kun voidaan todentaa, että työn tulos on itse tehty ja aikaansaatu, eikä se ole voinut syntyä vahingossa.

Työelämä on alue, jossa huijariajattelu vaikuttaa eniten ja tavallisimmin. Se voi kuitenkin vahingoittaa myös ihmissuhteita, niin työpaikalla kuin kotonakin. Riittämättömyyden tunne liittyy tähän suoraan, samoin jatkuva epäonnistumisen pelko. Joskus voi olla vaikea luottaa ihmisiin tai muodostaa ystävyyssuhteita, koska pelkää ettei kelpaa todellisena itsenään vaan ainoastaan tietyssä roolissa, naamion kanssa.

Ulkopuolisuuden tunne rinnastetaan kipuun; se on viesti siitä, että jotain on vialla ja on syytä reagoida. On etsittävä yhteisö, johon kuulua, ennen kuin ulkopuolisuus ja yksinäisyys aiheuttavat vakavampia oireita, kuten ahdistusta, masennusta ja uniongelmia. […] Huijariajattelussa ulkopuolisuuden tunne on looginen seuraamus, koska paljastumisen pelossa on pidettävä todellinen minuus piilossa.

Kirjan luettuani huokasin ja hymyilin: tämä kirja kertoo paljon ”vakavammista” tapauksista kuin minä, ja minun syndroomani ei ehkä ole ihan pahimmasta päästä. Sitten tein kirjan lopussa olevan testin, ja sain pelottavan korkean pistemäärän. Ehkä olisi aika hyväksyä, että minussakin asuu pieni Huijari, alkaa vähitellen hiljentää sitä ja sitä mukaan päästä eroon koko tyypistä. Matka Huijarista normaalisti, terveitä ajatuksia itsestään ajattelevaksi ei ole selvä eikä helppo, mutta askel kerrallaan sanoi mummo lumessa ja sitä rataa.

 

Hyvin usein käy niin, että kirjan kuunteleminen äänikirjana muuttaa käsitystä ja tulkintoja siitä. Luettu ja kuunneltu ovat erilaisia kokemuksia. Esimerkiksi Sinuhe, egyptiläinen oli kuunneltuna vavahduttava, ja muistan tajunneeni Tuntemattoman sotilaankin joskus aikoinaan ihan uudella tavalla äänikirjan kuunneltuani. Aina kokemuksen muuttumista ei voi arvottaa hyvä-huono -akselilla, ainoastaan erilaisena tulkintana.

Ja sitten joskus äänikirja muuttaa mielipidettä kirjasta kokonaan. Tällä kertaa opin, että kokemus voi olla myös negatiivinen.

Olen pitänyt Juha Itkosesta hänen esikoisromaaninsa Myöhempien aikojen pyhiä (2003) vuoksi. Itkosen läpimurtoromaaniksi kutsuttu Anna minun rakastaa enemmän (2005) sai jatko-osan viime vuonna. Palatkaa perhoset on minulta vielä lukematta. Sen arvostelut eivät häikäisseet. Hesarin arviosta Itkonen ilmeisesti vieläpä pahoitti mielensä. Kun joitakin viikkoja sitten etsin uutta kuunneltavaa kirjastossa, tartuin Anna minun rakastaa enemmän -äänikirjaan oikeastaan siksi, että olin ajatellut että sen voisi kerrata ennen kuin luen jatko-osan. Miksipä ei tehdä kertausta äänikirjan avulla!

Mutta kaikki meni pieleen. En pitänyt tästä äänikirjasta, paitsi siitä kun se loppui. Vähintään kerran joka levyn kohdalla ajattelin, että jättäisin kuuntelemisen kesken, mutta jokin sai minut aina jatkamaan. En muistanut kirjan loppua, ja halusin palauttaa sen mieleeni. Kritiikkini ei ole nyt kovin rakentavaa, mutta yritän sanoa vain keskeisimmät ongelmat.

Ensinnäkin huomasin, etten pidä päähenkilöistä. Kirjassa vaihtelee kaksi kertojaa, rocktähti Summer Maplen eli Suvi Vaahteran entinen poikaystävä Antti sekä äiti Leena. Lukujen vaihtuessa ei millään tavalla kerrota, kumpi kertoja on vuorossa, joten aluksi en tajunnut tätä rakennetta kuunnellessani kirjaa. Aivan kuten Salla kirja-arviossaan toteaa, molempien kertojien ääni on liian samanlainen.

Sekä Antti että Leena ovat sietämättömän teatraalisia ihmisiä. Onko tällaista elämäntuskaa oikeasti olemassa? Elävätkö ihmiset arkeaan tosiaan kuin näytelmää? Antti on rockpoliisin roolissaan ylimielinen, koko muuta maailmaa kohtaa alentuva ja halveksiva, tuntuu pitävät kaikkia muita ihmisiä mitäänsanomattomina vain koska hänestä itsestään ei koskaan tullut rocktähteä. Antti on jäänyt kiinni rocktähden haaveeseensa, unohtanut että elääkin voisi, enkä todellakaan halua jatkaa tämän tuskailun kuuntelemista enää jatko-osassa. Rockpoliisina Antti on toki mainio, mutta toivon ettei Itkonen itse ole sellaisena näin sietämättömän ärsyttävä.

Leena on jossain määrin helpommin ymmärrettävä henkilö, mutta kummallista näytelmää hänkin tuntuu esittävän omassa elämässään. Mieleeni on jäänyt etenkin kohtaus, jossa Suvin isä (ja Leenan puoliso) Risto kertoo saaneensa potkut töistään pankinjohtajana. Keittiön pöydän ääressä Leenan tekisi mieli mennä halaamaan miestään, kietoa kätensä tämän ympärille ja sanoa, että kaikki järjestyy, mutta hän ei voi, koska teini-ikäinen Suvi saattaisi pitää sitä esityksenä perheonnesta ja vaimon roolista. Mitä ihmettä? Tällaista ihmeellistä teeskentelyä ja pintaan jäävää ”syvällisyyttä” on turhauttavaa kuunnella, enkä voi mitenkään pitää ihmisistä, joiden elämä pyörii näin epäoleellisten kysymysten äärellä. Tekee mieli ravistaa Leenaa ja Anttia, ravistaa kunnolla ja antaa heille käteen vaikka lapio ja kaivettavaksi oja: tehkää jotain konkreettista itsellänne, jos tuon parempaan ette pysty.

Näiden kahden välissä Suvi Vaahtera jää vain oudoksi rokkiprinsessaksi, joka jää oman luovuutensa loukkuun: suorituspaineet, halu menestyä, usko omiin taitoihin tai taidottomuuteen, päätökset siitä mitä on valmis tekemään uran vuoksi tasapainottelevat eri tahtisesti. Kirjan hyvä oivallus on se, ettei Suvin oma ääni kuulu lainkaan.

Yksi syy, miksi äänikirja oli raskas kokemus, oli sen lukija. Ville-Veikko Niemelän ääni ei sopinut korvilleni, pidin sitä raskassoutuisena ja monotonisena. Ääntäminen oli paikoin outoa, mutta onneksi vain pienissä yksityiskohdissa. Antin ja Suvin Dylan-päivää New Yorkissa kuvaavan luvun aikana ajattelin, että jos kerran vielä kuulen levyllä puhuttavan ”Bab” Dylanista, revin levyn soittimesta ja heitän auton ikkunasta ulos. Onneksi maltoin mieleni enkä heittänyt, kirjaston levy sentään…

Muistan, että pidin Anna minun rakastaa enemmän -romaanista silloin kun se ilmestyi. Sitäkin ikävämpää on sanoa, että tämän kokemuksen jälkeen taidan viedä oman kappaleeni kirjasta divariin tai jonnekin ilmaishyllyyn. Luin kirjan opiskeluaikojeni alkupuolella, jolloin ehkä etenkin Antin potemat ihmisyystuska ei tuntunut yhtä vieraalta. Nyt se maistuu keskenjääneeltä teini-iältä.

Itkonen on musiikin suurkuluttaja, ja väistämättä kirjaa kuunnellessa mietin, onko hän itse jäänyt vaille rockmuusikon uraa ja kipuilee sitä. Suvin ja Antin nuoruudessa, bändin ensimmäisillä keikoilla ja ensimmäisten biisien tekemisessä on jotain omakohtaisen tuntuista. Jos se ei ole omaa kokemusta, siihen on ainakin hyvin eläydytty.

Kun muutama päivä sitten tuli tieto, että Itkonen ryhtyy julkaisemaan musiikkia, yllätyin. Antin hahmon kirjoitettuaan tiedän hänen tunnistavan kaikki musiikin kliseet, virheet, kaupalliset koukut, mutta myös onnistumiset. Miten hän kykenee päästämään oman sisäisen kriitikkonsa seulasta yhtään biisiä julkisuuteen? En ole niin tyhmä, että ajattelisin että Antti = Juha Itkonen, mutta Antin henkilö on naurettavuuteen saakka niin tiukka rockpoliisi, tietää mikä on hyvää ja mikä ei, että Itkosen täytyy itsensä tietää samat asiat.

Palatkaa perhoset saa edelleenkin jäädä lukematta. Ehkä joskus, kun tämän äänikirjan herättämän ärtymyksen muisto laimentuu. En uskalla nyt lukea Myöhempien aikojen pyhiä, sillä olisi kurjaa huomata yhden lempikirjoista muuttuneen pettymykseksi oman kasvun myötä.

Sisäasianministeriön virkamies Karl-Axel Björk ratkaisee kirjassa Kuka kuolleista palaa (2016) jo kolmannen rikoksen. Aikaa ei ole kulunut edellisistä seikkailuista kovin paljon, sillä ensimmäinen osa, Yön sydän on jäätä (2014), sijoittui maaliskuuhun 1921, ja nyt kolmannessa kirjassa ollaan vasta saman vuoden loppukesässä. Hyvä näin, jotta sarja pysyy kiinnostavasti kiinni 1920-luvun alkupuolessa, eikä juonta ole tarpeen venyttää siksi että päähenkilö vanhenee liikaa.

Kuka kuollesta palaa oli tähän asti minusta kiinnostavin näistä Virpi Hämeen-Anttilan dekkareista. En tiedä mistä se johtui, sillä en oikein osaa analysoida dekkarin juonen toimivuutta, niin vähän tätä genreä luen. Lukija kyllä tajusi murhaajan ja murhakuvion jo ennen kuin poliisit sen tajusivat, mutta rikollisten kiinni saaminen olikin se vaikeampi osuus. Tuhopolttaja rikoksen toteuttajana oli minusta hyvä idea, ja myös se että rikos oli tällä kertaa irrallinen Björkin ”arkkivihollisen” Atamaanin puuhista – vaikka toki tämä arkkivihollisuus pysyi mukana ja sitä ylläpidettiin, jottei se pääse unohtumaan lukijalta.

Ehkä pidin kirjasta myös siksi, että Björkin henkilökohtainen elämä muuttui kirjassa ratkaisevasti. Jo kirjan nimi (joka jälkeenpäin ajateltuna on monitasoinen ja oivaltava sanaleikki) kertoi, että Björkin kuolleeksi toivottu luultu isä palaa kotiin. Muissa ihmissuhteissaan Björk on yhtä saamaton kuin ennenkin, ja pitää vähän kuin puolivahingossa kolmea eri naista lankojen päässä varpaillaan. Ihan vain saamattomuuttaan Björkistä tulee minun silmissäni hiukan huithapeli renttu. Kyse voi toki olla myös 1920-luvun tapakoodista: vaikka tapaillaan tiiviisti ja odotukset ovat ilmiselviä, naiset eivät voi vaatia sitoutumista ennen kuin mies jollain tavalla osoittaa tunteensa.

Olen koko sarjan ajan odottanut, että Björk sotkeutuisi tavalla tai toisella sisäministeri Ritavuoren murhan tutkimuksiin. Ministeri Ritavuori ammuttiin Nervanderinkadulla (paikalla on muistolaatta) helmikuussa 1922. Minusta on kiehtovaa, että Björkin virkamiesammatin kautta Hämeen-Anttila saa ujutettua romaaniin myös aikakauden sisäpolitiikkaa, jota muuten historiankirjoissa harvoin käsitellään. Itse olen oppinut ainakin esimerkiksi ns. suojeluskuntaselkkauksesta  (linkki menee Wikipediaan) jonka Ritavuori ratkaisi puhtaasti juonittelemalla. Kuka kuolleista palaa enteileekin jo selvästi Ritavuoren tulevaa murhaa. Jäänkin varsin innokkaasti odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Odottaessani otan seurantaan ja lukulistalle Virpi Hämeen-Anttilan blogin Kadonnutta 20-lukua etsimässä [sic] joka liepeilee kirjasarjan teemoja.

Kuuntelin joulukuun alkupuolella loppuun Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) romaanin Vienan punainen kuu (1992) äänikirjaversion. Kun samaan aikaan luin Lehmusten kaupunkia, tuntui Hietamiestä tulevan vähän liikaakin. Silti kuuntelin tämänkin loppuun, koska halusin tietää miten tarinassa käy.

Vienan punainen kuu kertoo Anna Liisasta, joka kasvaa Vienan Karjalassa 1900-luvun alkuvuosina. Anna Liisan vanhemmat ovat hukkuneet onnettomuudessa, ja sen jälkeen hänen tätinsä Katri Jääskeläinen ottaa hänet kasvatettavakseen. Tarinan keskeisin käänne on Anna Liisan isänisän Ilja Huotarin paluu Vienaan. Ilja Huotari on lähtenyt merille nuorena (jätettyään naisen raskaaksi kotikylässä) ja palaa nyt Kanadan kultakentiltä rikkaana miehenä. Anna Liisan ja buobon suhde ei ole ongelmaton, mutta kas kummaa, kyllä se siitä sitten suttaantuu kuin ei mitään.

Kirja huipentuu sisällissodan kevääseen 1918. Vienakaan ei säästynyt sodalta ja veriteoilta tuona julmana aikana. Ilja Huotari on luonnostaan valkoisten puolella, mutta karttaa viimeiseen asti väkivaltaa ja koettaa sinnitellä molempien sodan osapuolten kanssa väleissä. Myös Anna Liisa joutuu osaksi punaisten ja valkoisten välienselvittelyä etenkin ihmissuhteidensa kautta. Anna Liisan lapsuudenystävä Anja on bolsevikki ja rakastaja jääkäri. Miten sellaisten ristiriitojen välissä voi selvitä?

Kuten pari päivää sitten kerroin, lukiessani Hietamiehen Lappeenranta-sarjaa kiinnyin sen henkilöihin niin että sodan kauheuksien kohdalla itketti. Anna Liisaan en kiintynyt. Päinvastoin, hän oli minusta ärsyttävä kaikenkattavan naiiviutensa, hyväuskoisuutensa ja kirkasotsaisuutensa kanssa. Anna Liisa on niin hemmoteltu ja hyvinvoiva, ettei hän näe lähistönsä kärsimystä, koska hän ei voi uskoa sellaista olevan olemassakaan. Jo Anjan hahmo hänen vierellään voisi kertoa Anna Liisalle, että kaikkien elämä ei ole prinsessasatua, mutta Anna Liisa ei vain osaa nähdä, eivätkä hänen läheisensä tule ajatelleeksi että häntä pitäisi auttaa tässä. Näin tytöstä kasvaa minun nähdäkseni melko itsekeskeinen, luottavainen ja elämän hyvät asiat itsestäänselvyytenä ottava nainen. Hän tekee isoja virheitä ihmissuhteissaan juuri siksi, että ei osaa kieltää itseltään mitään, koska häneltä ei ole koskaan kielletty mitään. Harkitsematta seurauksia hän toimii ja tekee, ”kuuntelee sydämensä ääntä” mikä aiheuttaa sen, että hän vain käyttäytyy typerästi ja aiheuttaa vahinkoa.

Olipa avautuminen, huh. Arvostan Laila Hietamiestä/Hirvisaarta kirjailijana, ja siksi tämä Vienan punainen kuu oli aikamoinen pettymys.

Olin tykkänään unohtanut yhden kirjan marraskuussa luettujen listasta: Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) esikoisromaani Lehmusten kaupunki tuli lukulistalleni, koska halusin lukea jotain Lappeenrantaan sijoittuvaa. Olen lukenut Lehmusten kaupunki-sarjan kolme ensimmäistä romaania joskus lukiolaisena, mutta kertaus oli ihan hyväksi.

Lehmusten kaupunki-sarja tunnetaan myös Lappeenranta-sarjana. Alunperin Hietamies kirjoitti sen kolmiosaiseksi. Esikoinen Lehmusten kaupunki ilmestyi vuonna 1972, toinen osa Unohduksen lumet vuonna 1973 ja trilogian kolmas osa Kukkivat kummut 1976. 2000-luvun alussa Hietamies kirjoitti suosittuun sarjaansa vielä neljä kirjaa lisää. Näitä en ole lukenut, mutta ehkä tästä innostun.

Vietän nykyelämässäni aina välillä aikaa Lappeenrannassa, koska puolisoni on töissä siellä. Aina kun mahdollista, teen etätöitä sieltä käsin. Olen yrittänyt vähitellen tutustua kaupunkiin, mutta melko vähäiseksi se on jäänyt. Hyvä tapa tehdä tuttavuutta uuden paikan kanssa on lukea sinne sijoittuvia kirjoja, ja koska muutenkin kaipasin kevyttä luettavaa kaamokseen, Lappeenranta-sarja oli oikein sopiva.

Sopiva se on myös siksi, että etenkin ensimmäinen osa Lehmusten kaupunki kertoo kaupungin siviiliväestön ja siellä toimivien rykmenttien kohtaamisista 1920-luvun loppuvuosina. Virnistelin lukiessani kuvauksia upseerikerhon tanssiaisista ja hienoista upseerien rouvista, jotka pukeutuivat aina kauniisti, tanssivat juhlissa aamuun asti ja olivat tavallisten kaupunkilaisten ihailemia. Melko kaukana on tuo kuvaus tämänpäivän upseerinrouvan arjesta, hih hih.

Kirjasarjassa on useita päähenkilöitä, mutta keskeisin ihmissuhdejuoni liittyy luutnantti Vehmaksen ja ompelijatar Ilonan rakkaustarinaan. Vielä 1920-luvulla ratsuväen luutnantti ei voinut mennä naimisiin alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan naisen kanssa, joten Vehmas ja Ilona eivät saa lupaa avioliittoon. Samaan aikaan kun Vehmaksen paras ystävä rakastuu Ilonan varakkaaseen ystävättäreen ja tekee hänestä juhlitun upseerinrouvan, Ilona synnyttää aviottoman lapsen ja joutuu lähtemään kaupungista. Rinnalla kulkee myös Vehmaksen ratsupalvelijan Tukevan tarina – Tukevan oma avioliitto on onnellinen ja kaukana upseeriperheiden dramatiikasta. Tukevan sympaattinen perhe ja tarmokas Ida-vaimo nousevat myöhemmissä osissa vielä keskeisemmäksi osaksi tarinaa.

Luin tänään loppuun toisen osan, Unohduksen lumet, joka kertoo talvisodasta. Uskon Hietamiehen tehneen huolellista taustatyötä romaanilleen, sillä hän kuvaa hyvin tarkasti kaupungin pommitukset, pommien osumat, pommisuojat, kuolleet ja haavoittuneet. Tätä lukiessani olin jo kovasti kiintynyt päähenkilöihin, ja kyynelet poskilla juosten luin väistämätöntä: sodassa kuolevat nekin, joista pitää eniten.

On todella mukavaa seurata kirjan tapahtumia tutuilla kaduilla: Vehmas asuu Ainonkadulla, satama ja puisto kylpylän luona ovat kohtaamispaikkoja, Wolkoffin talo on tietenkin ennallaan, ja Raatihuone omalla paikallaan. Hotelli Patria on nykyään Scandic, mutta käsittääkseni sekin on juuri siinä kohdalla missä se oli ennen sotaa. Pieni kiinnostava yksityiskohta muuten on, että Hietamies ei kertaakaan mainitse kaupunkia nimeltä. Lappeenranta se on, mutta kirjassa puhutaan vain kaupungista. Toinen yksityiskohta: Laila Hietamies on kirjoittanut myös itsensä osaksi tarinaa, sinne piiloon. Hieno oivallus nuorelta kirjailijalta.

Täytyy mainita myös ajoittainen turhautuminen: Hietamiehen henkilöt eivät – ehkä Tukevaa lukuunottamatta – ole kovin uskottavia. Dialogi on ylidramaattista ja teennäistä, paikoitellen ärsyttävyyteen saakka. Mutta silti näiden kirjojen parissa on helppo viihtyä, helppo eläytyä ja upota tarinaan. Sodan alun aiheuttamat muutokset arjessa, tunteet ja tapahtumat Hietamies kuvaa erinomaisen uskottavasti. Ylipäätään naisten näkökulma sodan arkeen on tavoitettu hienosti. Kyllä mukana on ihannointia ja naisten sankarillistamista, mutta Hietamies kuvaa silti minusta äärettömän uskottavasti juuri sodan arkea kotirintamalla.

Aloitin kolmannen osan jo tänään. Sen alku on hieno esimerkki näkökulmasta, jota ei aina osata tuoda esille tutkimuksen keinoin. Kukkivat kummut alkaa kohtauksella, jossa eräs ensimmäisen osan henkilöistä, nuori nainen, palaa kaupunkiin sotaleskenä. Hänen matkansa sankarihautausmaalle tekee kipeää, sillä Hietamiehen tekstiä lukiessa tajusin, että nämä kirjan päähenkilöt ovat nuorempia kuin minä nyt – ja silti osa heistä on leskiä, epätoivoisia surusta ja väsymyksestä, ja pakotettuja nousemaan aamuisin, koska elämä jatkuu vaikka sen ei aina haluaisi tai jaksaisi jatkuvan. Kipeää se tekee siksi, että se ei ole vain fiktiota – tämä kohtaus voisi olla ja epäilemättä ollutkin täydellisen totta tuhansille naisille.

Laila Hirvisaarella on kotisivut, joista löytyy lisää tietoa koko kirjasarjasta.

 

Seuraava sivu »