seminaareja


Keskellä kesäloman helteistä päivää palasin eilen hetkeksi töihin. Jyväskylän Veturitalleilla järjestettiin Yhdessä koettua -tapahtuma osana Jyväskylän Kesän tapahtumatarjontaa. Yhdessä koettua on tapahtumien kiertue, jossa katsellaan 100-vuotiasta Suomea sijoitettujen lasten silmin. Kiertue on ennen Jyväskylää rantautunut jo Tampereelle, Kuopioon ja Poriin, ja vielä on edessä Oulu ja Helsinki. Sen pääjärjestäjä on lastensuojelun erityisosaamisen keskus Pesäpuu ry.

Yhdessä koettua -tapahtumissa on tuotu esiin sekä lastensuojelun historiaa että nykypäivää. Tekemämme, Sosiaali- ja terveysministeriön teettämä kaltoinkohtelua sijaishuollon historiassa käsitellyt selvitys on ollut mukana eri tapahtumissa, niin myös Jyväskylässä. Joka kaupungissa aihetta on lähestytty hieman eri näkökulmista, ja Jyväskyän tapahtuman aiheena oli Kotona?!

anne kalmari

Kansanedustaja Anne Kalmari avasi seminaarin.

Seminaarin avasi kansanedustaja Anne Kalmari. Minä, sosiaalityön professori Marjo Kuronen sekä Pesäpuu ry:n kokemusasiantuntija Onni Westlund keskustelimme siitä, miten eri tavoin koti määrittyy tekemässämme kaltoinkohteluselvityksessä historianäkökulmasta ja miten ne kokemukset toisaalta reflektoituvat tämän päivän kokemuksiin. Onni tekee työtä tällä hetkellä sijaishuollossa olevien nuorten parissa, ja hän kykeni tuomaan hienosti nykypäivän näkemystä historian rinnalle. Onni myös juonsi tilaisuuden yhdessä näyttelijä Aaro Vuotilan kanssa.

aaro ja onni

Aaro Vuotila ja Onni Westlund juonsivat tilaisuuden.

Emme Onnin ja Marjon kanssa luennoineet vaan keskustelimme tuoleilla istuskellen. Olimme toki suunnitelleet keskustelun teemoja, mutta formaatti sopi tilaisuuteen hyvin ja saimme hyvää palautetta keskustelun seurattavuudesta.

Aiheet keskusteluumme nostettiin Aaro Vuotilan esittämästä laulusta Oma koti. Aaro esitti laulunsa juuri ennen meidän vuoroamme. Laulun teksti on koottu sijoitettujen lasten työpajasta, jossa he miettivät, mikä tekee kodin. Laulussa mainittiin muun muassa avain, oma sänky sekä huolenpito.

Aaro oli tehnyt muitakin lauluja, jotka pohjautuivat Pesäpuu ry:n julkaisemaan Voimatarinoita-kirjan teksteihin, jotka ovat sijoitettujen nuorten tarinoita. Koskettavat, puhuttelevat laulut olivat tapahtumassa ensiesityksessään.

aaro

Näyttelijä Aaro Vuotila esitti tekemiään lauluja.

Meidän lisäksemme tapahtumassa esiintyivät taidekasvatuksen tutkija Tarja Pääjoki, joka puhui taiteellisesta toiminnasta ja kodin kokemuksesta.

tarja pääjoki

Taidekasvatuksen tutkija Tarja Pääjoki.

Vahvimman puheenvuoron pitivät kaksi kokemusasiantuntijaa, Niina ja Hennu, jotka puhuivat  lastensuojelun tabuista. Seminaarin lopussa Maria Kaisa Aula vielä suuntasi katsetta tulevaisuuteen.

kokemusasiantuntijat

Kokemusasiantuntijat muistuttivat, että lastensuojelu ei ole mustavalkoista.

Yleisradio kuvasi seminaarin suorana lähetyksenä Yle Areenaan. Jyväskylän Kesän sivuilta löytyy erinomainen tiivistelmä tilaisuuden sisällöistä, kannattaa tutustua ainakin siihen. Sosiaalisesta mediasta lisää tietoa löytyy hashtagilla #yhdessäkoettua, kannattaa katsoa ainakin Instagramista kuvat. Kiertueen omilta sivuilta löytyy lisää tietoa koko projektista.

Suosittelen myös kiiruhtamaan vielä tällä viikolla galleria Hoppaan Jyväskylään, jossa on kiinteästi seminaarin teemoihin liittyvä taidenäyttely. Se on avoinna sunnuntaihin asti. Siellä on esillä muun muassa tämän postauksen kuvissa taustalla näkyvät Niina Vehmaan valokuvat, jotka ovat todella hengästyttäviä lapsikuvia. Lisätietoja näyttelystä löytyy Yhdessä koettua -kotisivuilta, klikkaa tästä.

Eilen aamuna harmitti lähteä kesken lomaa töihin. En olisi jaksanut kääntää häähumuisia aivojani takaisin työmoodiin ja keskusteluihin lastensuojelusta. Kannatti kuitenkin mennä, sillä kuten aina Pesäpuun kanssa työskennellessäni, myös tästä päivästä sain enemmän kuin odotin. Seminaari oli jälleen hieno muistutus minulle siitä, että tutkimuksellani on väliä tosi monille ihmisille. Työni on tärkeää, ja sen tajuaminen antaa valtavasti lisämotivaatiota tehdä parhaansa, joka päivä.

Kiitos Pesäpuu ja Yhdessä koettua -hankkeen porukka! Eilinen oli hieno päivä!

 

Kuten eilen kerroin, vietin viime viikon konferenssimatkalla. Matkan syynä oli Society for the History of Childhood and Youth (SHCY) -yhdistyksen konferenssi Rutgersin yliopistossa Camdenissa, New Jerseyssä. Osallistuin työryhmään, jossa oli mukana tutkijoita eri maissa tehdyistä lastensuojelun menneisyysselvityksistä. Minä tietenkin edustin meidän tutkijaryhmää Suomesta.

En ollut ennen käynyt Ameriikan mailla, joten matka jännitti vähäsen. Turhaa tosin, sillä mitään erityistä Amerikka-kokemusta tästä ei tullut. Viivyin niin vähän aikaa, että konferenssi olisi yhtä hyvin voinut olla missä tahansa muualla – en tutustunut ympäristööni juuri ollenkaan.

En ehtinyt kaupungille pääosin siksi, että konferenssi oli niin hyvä ja mielenkiintoinen. Lastensuojelun historiaa käsitteleviä työryhmiä oli useita, ja niiden lisäksi lapsuusmuistoja (joka on minua tietenkin kiinnostava aihe) käsiteltiin monissa erinomaisissa esitelmissä.

campus center

Campus Center, Rutgers University, Camden, NJ

Konferenssissa pääpaino oli työryhmätyöskentelyssä, ja keynote-luentoja oli vain yksi. Tästä voisimme ehkä Suomessakin ottaa oppia, sillä meillä kolmipäiväisessä konferenssissa on aina vähintään kaksi, jopa kolme keynote-luennoitsijaa. Niin hyviä kuin ne usein ovatkin, tutkimusta tehdään ja keskusteluja käydään nimenomaan työryhmissä ja niiden välitiloissa eli kahvitauoilla.

Keynote-luennon  piti Dr. Nara Milanich (Barnard College, Columbia University). Hänen tutkimusaiheitaan ovat esimerkiksi lapsuuden ja perheen historia, sukupuolihistoria sekä sosiaalisen epätasa-arvon tutkimus.

keynote

Dr. Nara Milanich, keynote in SHCY 2017.

Milanichin keynote oli ehkä yksi parhaimmista keynote-luennoista, joita olen koskaan kuullut. Hän puhui hyvin voimakkaasti, vahvoja sanoja käyttäen pakolaisleireistä, niiden lapsista sekä lapsista turvapaikanhakijoina. Hänen mukaansa näiden ihmisten kohtelussa ei tunneta lapsuuden historiaa; jos tunnettaisiin, nähtäisiin pienet ihmiset ehkä lapsina, ei vain turvapaikanhakijoina ja sen kautta uhkana. Milanichin esimerkit olivat Yhdysvalloista sekä etenkin Meksikon laittomien siirtolaisten parista, mutta kaikki kuulijat eri puolilta maailmaa pystyivät tunnistamaan samat ilmiöt, saman apua tarvitsevien lasten väärin kohtelun ja hädän. Samoja teemoja kuin luennossa löytyy Milanichin maaliskuussa Washington Post -lehdessä julkaistusta kirjoituksesta Nations have separated children from parents before. It never ends well. Suosittelen lämmöllä.

Yhden parituntisen verran pakenin Rutgersin kampukselta. Olin selaillut konferenssiohjelmassa annettuja vinkkejä läheisistä museioista, ja päätin kokeilla jotain, mitä en ollut ikinä kokeillut: oikeaa taistelulaivaa. Pakko myöntää, että puolisolla oli osuutta tähän valintaan. Pohdintani kannattaisiko laivaa käydä katsomassa muuttui varmuudeksi, kun hän osoitti viesteissä selvää ihailua: ”Oooh… New Jersey… Mene ihmeessä.” Ja lisäksi selvää kateutta, että pääsen näkemään paatin.

Yksin sotalaivaan vierailulle saapuva ulkomaalainen nuorehko nainen herätti vain lievää ihmetystä, ja vierailu oli  kyllä ihan kiinnostava. Audio-oppaan kanssa kiersin laivaa ja opin aika paljon uutta. Vesipullo olisi kannattanut olla mukana, sillä New Jerseyn paahteessa portaiden kiipeily ylös-alas alkoi käydä työstä. Onneksi osan aikaa kierros kulki ilmastoiduissa sisätiloissa.

battleship nj 2

battleship nj 1

Opin muun muassa, että Battleship New Jersey kuuluu suurimpaan taistelulaivaluokkaan, ja on siis ihan jäätävän iso. Se on ottanut osaa niin toiseen maailmansotaan, Korean sotaan kuin Vietnamin sotaankin. Näyttelyssä esiteltiin tykkejä ja aseita, mutta  myös kuuluisimpia kapteeneja ja amiraaleja. Audio-oppaasta saattoi kuunnella lukuisia laivalla palvelleiden veteraanien muisteluita, ja kierroksella ei oppinut ainoastaan New Jerseyn olosuhteista vaan ylipäätään merimieselämästä. Paikallisille laiva on tärkeä, koska se on valmistettu telakalla New Jerseyssä (siitä kai nimikin), ja on kunniakkaan taisteluhistoriansa vuoksi osa osavaltion historiaa.

jefferson bridge

Benjamin Franklinin silta

Camden (New Jersey) yhdistyy Philadelphiaan (Pennsylvania) Benjamin Franklinin sillalla. Silta on komea näky, todella! Vietin aikaa lähinnä Camdenin puolella, mutta Philadelphian historiaa amerikkalaisen demokratian kehtona mainostettiin niin usein, että sinne olisi kiinnostavaa palata joskus. Konferenssi-illallinen järjestettiin Pennsylvanian historiallisen yhdistyksen tiloissa Philadelphiassa, mutta sitä lukuunottamatta en käynyt Phillyn puolella kuin sen verran mitä junamatka lentokentälle vaati.

Matkasta opin sen, että aikaeroon kannattaa varautua. En ole aiemmin kokenut vastaavaa (Kiinan reissulla aikaero ei rasittanut yhtään jostain syystä). Heräsin joka yö kolmen maissa, eli siihen aikaan kun Suomessa on aamu. En siis nukkunut yhtäkään kunnollista yöunta, mikä alkoi kyllä jo viimeisenä päivänä vaikuttaa aika tavalla jaksamiseen ja mielialaan. Väsymys oli yksi syy, miksi en vain kyennyt jalkautumaan turistiksi. Loppujen lopuksi suurin osa vaihtamistani dollareista jäi lompakkoon, sillä en syönyt kertaakaan ravintoloissa (konferenssi-isännät tarjosivat lounaat ja myös iltasapuskaa), enkä käynyt yhdessäkään kaupassa. Jopa Battleship New Jerseyn museokauppa, josta olin ajatellut ostaa tuliaisia, oli kiinni vierailuni aikaan, joten rahat säästyivät siinäkin!

SHCY:n seuraava konferenssi on vuonna 2019 Sydneyssä, Australiassa. Sinne en lähde neljäksi päiväksi, vaan varaan samaan yhteyteen loman – ehkä puolisokin pääsee sillä kertaa reissuun mukaan. Osallistuin nyt ensimmäistä kertaa SHCY:n konferenssiin, mutta tunnelma oli niin hyvä ja keskustelut niin antoisia, että haluan ilman muuta tavata näitä ihmisiä uudestaan. Eli Sydney 2019, täältä tullaan!

 

Neljä vuotta sitten osallistuin ensimmäistä kertaa European Social Science History Conferensiin (ESSHC), joka silloin järjestettiin Glasgow’ssa, Skotlannissa. Kahden vuoden välein järjestettävä konferenssi jäi kaksi vuotta sitten minulta väliin, mutta nyt pääsin taas osallistumaan. Nyt maalis- ja huhtikuun vaihteessa matkustin Espanjan itärannikolle Valenciaan.

Oma esitelmäni liikkui edelleen puoliksi väitöskirjan tunnelmissa, mutta hiukan sentään olin jo jatkanut siitä eteenpäin. Sotajuttuja silti, sodan muistamista, väsymystä, työtä ja niihin liittyvää problematiikkaa. ESSHC on organisoitu verkostoihin, networkeihin, joista oral history network on minulle läheisin. Tällä kertaa vietin aikaa myös education and childhood -verkostossa, jossa oli useita sijaishuollon ja lasten kaltoinkohtelun historian tutkimuksen kansainvälisen verkoston järjestämiä työryhmiä. Niiden esitelmät liittyivät viimeisimpään työhöni, ja kuuntelin korvat hörössä muiden maiden tutkimuksista.

IMG_20160401_201607

Valencian yliopiston lääkiksen rakennus toimi konferenssipaikkana.

Erityisesti oral history networkissä oli jo paljon tuttuja kasvoja aiemmista kansainvälisistä konferensseista, ja lapsuuden tutkimuksen verkoston väen kanssa juttelin paljon – uskon tapaavani monia heistä uudelleen lähivuosina. ESSHC osoittikin minun kohdallani sen, että tutkijan kansainvälistyminen voi merkitä muutakin kuin pitkää vaihtoaikaa ulkomailla. Tästä aiheesta puhuttiin kehityskeskustelussa, ja ajattelin että tässä kohdin ainakin olen onnistunut. Epäilemättä pidempi oleskelu vieraassa tutkimusympäristössä on erittäin kasvattava kokemus, mutta kansainvälisiä verkostoja luodaan erittäin vahvasti myös sinnikkäällä osallistumisella konferensseihin ja verkostoitumalla niissä. Juttelemalla, kommentoimalla, jakamalla käyntikortteja, kysymällä ja kuuntelemalla. Tutkija ei voi istua hiljaa nurkassa, jos mielii menestyä ammatissaan. Hyvä tutkijuus vaatii jonkinlaisia sosiaalisia taitoja ja rohkeutta tuoda oma tutkimus esiin samalla kun keskustelee muiden työtä kunnioittavassa hengessä eri tutkimuksista.

appelsiinit

Appelsiinipuussa oli linnunpesä.

Ja Valencia sitten! Ihana kaupunki, paljon kivempi kuin Barcelona, jossa kävin kaksi vuotta sitten. Valencia on pienempi ja ehkä sen myötä siistimpi. Sää ei ollut tähän aikaan vuodesta kuuma kuin yhtenä päivänä, mikä oli ihan kiva, koska en helteestä erityisesti välitä. Eräänä iltana söimme tapaksia ja kahteen kertaan herkuttelin aidolla valencialaisella paellalla – onhan tämä herkku peräisin juuri Valencian maakunnasta.

Suomen Kansatieteililijöiden yhdistys Ethnos ry järjestää joka toinen vuosi pienen tieteenalamme tärkeimmän kotimaisen konferenssin, Kansatieteen päivät. Tänä keväänä järjestämisvuoro oli Turussa, jossa Turun yliopiston ja Åbo Akademin etnologian ja kansatieteen oppiaineet isännöivät ja emännöivät päiviä viime torstaina ja perjantaina.

Aiheena oli Liikuttava tieto? Kulttuurinen ymmärrys ja vuoropuhelu. Kollegani kanssa olimme järjestäneet työryhmän, jossa keskusteltiin etnologian monista mahdollisuuksista yhteiskunnalliseen tutkimukseen. Kuin juuri sopivasti teemaan istuen kollegani kutsuttiin ministeriöön asiantuntijaksi, joten vedin työryhmän yksin. Meillä oli neljä esitelmää, joista yksi oli omani.

Oma työryhmäni onnistui hyvin: esitelmät olivat valtavan mielenkiintoisia, ne keskustelivat niin keskenään kuin yhteiskunnan eri ongelmakohtien kanssa, yleisöä riitti ja kysymyksiä sateli. Olisin voinut valmistautua paremmin, mutta keskiviikkona iltapäivällä oli projektin deadline, joten tulin Kansatieteen päiville melkoisen uupuneena ilman kunnon valmistautumista.

Omasta väsymyksestäni huolimatta innostuin ja motivoiduin Kansatieteen päivien ansiosta jälleen kerran. Tieteenalamme on niin pieni, että useimmat tuntevat toisensa. Päivillä tapaakin aina tuttuja, ja on kiva vaihtaa kuulumisia. Kaikilla on aina uusia projekteja ja uusia näkökulmia, ja keskustelut ovat vilkkaita. Ja aina tutustuu myös uusiin ihmisiin! Tälläkin kertaa juttelin pitkään vaikeiden aiheiden tutkimuksesta erään uuden tuttavan kanssa, mutta vaihdoin kuulumisia myös monen vanhan tuttavan kanssa.

Erityisen voimakkaan innostuksen tunteen valtaan pääsin kollegoideni ansiosta. Olin erityisen ylpeä tänä vuonna jyväskyläläisten ystävieni panoksesta. Meikäläiset esiintyivät päivillä monin tavoin edukseen, pidimme hyviä esityksiä ja puhuimme tärkeistä asioista. Meidän oppiaineellamme menee hyvin!

Sen tajuaminen aiheuttikin valtaisan motivaatiopuuskan. Oli ilahduttavaa kuunnella esityksiä tutkimuksesta, joka vaikuttaa, joka ei nöyristele vaan esittää oman näkökulmansa kautta uutta tietoa maailmastamme. Jos vielä muutama vuosi sitten minusta tuntui, että etnologit ja kansatieteilijät kipuilivat sen kanssa, että meillä ei olisi ollut tilaa yhteiskunnassa, niin nyt sellaisesta vaatimattomuudesta ei ollut tietoakaan. Etnologisen tiedon paikka ja erityisyys nähtiin, sitä nostettiin aktiivisesti esiin ja sen kautta parannettiin maailmaa monessa eri projektissa.

Mitä se liikuttava  etnologinen tieto sitten on? Se on kulttuurista, ihmisten arkea käsittelevää tietoa, joka kuvaa merkityksiä ja merkitysrakenteita. Etnologisen tiedon avulla näkymättömästä voidaan tehdä näkyvä, voidaan huomioida kokemus ja sen kerronta tai käsitellä aiemmin vaiettuja aiheita sensitiivisesti. Etnologin katse on ihmisessä ja ihmisen toiminnasta tai siitä syntyneissä jäljissä, ihmisen paikasta osana yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Olen aiemmin kirjoittanut ainakin vuoden 2012 ja 2014 Kansatieteen päivistä. Vuonna 2012 päivät järjestettiin meidän laitoksellamme. Vuoden 2008 Kansatieteen päivät olivat ensimmäinen konferenssi johon osallistuin tohtorikoulutettavana – tosin vain kuunteluoppilaana silloin.

Tänään osallistuin Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran, Tekniikan historian seuran, Teollisuusperintöseuran ja Työväenmuseo Werstaan yhdessä järjestämään seminaariin Tampereella. Seminaarin pontevana otsikkona oli Tehdas, työ ja teollisuusperintö globalisoituvassa maailmassa ja se oli kaksipäiväinen; valitettavasti pääsin mukaan vain jälkimmäiseen päivään.

Kirjoitan tätä bussissa matkalla Tampereelta Helsinkiin. On taas hyvä mieli. Olen luultavasti ennenkin täällä kirjoittanut, että Werstaassa on jotain taikaa: mitä ikinä siellä järjestetäänkään, tapahtuma on onnistunut ja lähden sieltä hyväntuulisena ja tyytyväisenä. Niin tänäänkin.

Aamupäivällä olin kuuntelemassa tehdaspaikkakuntia ja tehdasyhteisöjen kokemushistoriaan käsittelevässä työryhmässä. Kolme esitelmää käsittelivät hienosti toisiaan täydentäen eri teollisuuspaikkakuntia. Pari viikkoa sitten Åbo Akademissa väitellyt historioitsija Matias Kaihovirta puhui Billnäsistä, kanssani samalta laitokselta viime syksynä väitellyt historioitsija Juuso Marttila Strömforsista ja Turussa kansatieteeseen väitöskirjaa valmisteleva Maria Vanha-Similä Forssan tehdasyhteisöstä.

Iltapäivällä koko seminaariväki kokoontui Werstaan auditorioon kuuntelemaan neljän meritoituneen professorin esitelmiä. Pirjo Markkola puhui sukupuolinäkökulmasta agraarista teolliseen yhteiskuntaan sekä sukupuolihistorian tutkimuksesta ja haastoi pohtimaan myös ”vahvan naisen” kertomusta, mikä minua kovasti kiinnostaakin. Kari Teräs käsitteli jatkosodan ajan teollisuuden kohtaamia haasteita. Hannu Itkonen taas puhui kotipaikkansa Varkauden teollisuushistoriasta, ja Pauli Kettunen jymäytti kaikki hiljaisiksi erinomaisella esitelmällään työväentutkimuksen muutoksista sekä erilaisista linjauksista 1970-luvulta tähän päivään.

Kaikki kuulemani esitelmät olivat antoisia, mutta eniten minulla on hyvä mieli päivän yleisestä tunnelmasta. Siitä asti, kun astuin Werstaan ovesta sisään, sain tervehtiä tuttuja ja vaihtaa kuulumisia, jutella kevyesti ja yhtä lailla vakavasti. Tunsin kuuluvani joukkoon ja puhuvani samaa kieltä kuin muut, samoista asioista kiinnostuneet ihmiset. Olin omieni joukossa. Tuntui taas kerran vahvasti siltä, että tämä on sitä mitä haluan tehdä: tutkia työtä, työn muutosta ja työn merkityksiä, ehkä myös työväenluokkaa, työväkeä ja työväenliikettä, analysoida sukupuolittuneita rakenteita ja sukupuolittavia työkäytänteitä.

Nämä ”mitä haluan oikeasti tehdä” -tyyppiset ajatukset ovat vahvasti mielessä juuri nyt siksi, että syksyllä akateemisessa maailmassa eletään kaikkein kiivainta hakusesonkia. Minäkin olen tehnyt pitkää päivää saadakseni hakemuksen kokoon. Vaikka tähän akateemiseen lottoarvontaan osallistuminen on todennäköisyyslaskennan kautta tarkasteltuna turhauttavaa, se on myös voimavara: olen upottanut hakemukseen monia niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä ja joiden tutkiminen toisi mielestäni lisäarvoa yhteiskuntaan.

Väistämättä päivän aikana sivuttiin useaan kertaan myös tämän hetken levotonta poliittista tilannetta. Kulttuurin, historian ja politiikan tutkijoina minun ja ystävieni on vaikea hyväksyä tai niellä sellaista historian väärinkäyttöä, jota viime päivinä ja viikkoina on saanut Suomessa nähdä. Suomi tuntuu jakaantuneen jyrkästi kahtia, eikä poliitikoilla tunnu olevan halua estää vastakkainasettelua, joka purkautuu mitä uskomattomimmilla tavoilla. En olisi ikinä voinut uskoa saavani nähdä tänä päivänä otetun kuvan, jossa Ku Klux Klaanin asuun pukeutunut henkilö heiluttaa Suomen lippua. Käsittämätöntä ymmärtämättömyyttä, ja jos ei typeryyden piikkiin voi laittaa niin sitä suurempi rikos tuo teko mielestäni on. Eivätkö ihmiset oikeasti enää erota oikeaa ja väärää?

Maailmassa tuntuu olevan enemmän epätasapainoa ja vihaa kuin voin käsittää tai käsitellä, ja ristiriitaisia tunteita lisää se, että henkilökohtaisesti, omassa pienessä kokemusmaailmassani, olen juuri nyt onnellisempi kuin koskaan.

Viime viikon blogihiljaisuuteen oli kerrankin pätevä syy: matkustin Kiinaan, ja siellä en saanut wordpressiä toimimaan edes sen vertaa, että olisin käynyt lukemassa sitä! Ihan pelkästään huvin vuoksi en Aasiaan asti lentänyt, vaan osallistuin kansainväliseen historiatieteiden kongressiin Jinanin kaupungissa Pekingistä kaakkoon. Kyseessä oli The 22nd International Congress of Historical Sciences (ICHS), jonka yhteydessä järjestettiin International Federation for Research in Womens Historyn (IFRWH) konferenssi. Osallistuin jälkimmäiseen pitämällä yhdessä kollegan kanssa paperin suomalais-ruotsalaisessa paneelissa.

ICHS oli valtava kaikilta mittasuhteiltaan, suurempi kuin mikään kongressi tai konferenssi jossa olen aiemmin ollut. Paikalla oli kuulemma 900 ulkomaalaista ja 2000 kiinalaista historiantutkijaa, mutta lukumääristä on vaikea ottaa selkoa. Järjestelyt olivat myös jotain aivan muuta kuin mihin normaalisti humanistitutkija asteikon alimmalta portaalta on tottunut: kongressi järjestettiin komeissa hotelleissa, joissa myös majoituimme. Kulta ja kristallit kimalsivat työhuoneissa, meitä autettiin ja palveltiin kaikessa mahdollisessa (ja mahdottomassa) eikä mitään puuttunut.

Suuren kongressin ongelma on kuitenkin juuri sen suuruus. Tarjonnan paljous tukahduttaa, ja omaa verkostoa on vaikea löytää. Siksi olikin erinomaista, että IFRWH järjestettiin siellä, sillä naishistorian tutkijoiden joukossa oma paikka oli helpompi hahmottaa, löytää verkostoja ja aloittaa keskusteluja – ja jatkaa aiempia vanhojen tuttujen kanssa.

Tieteellisesti suurin anti minulle oli meidän yhteispaperillemme esitetyssä kysymyksessä paneelimme keskusteluosiossa. Vaikka meille suunnattiin vain yksi kysymys, se riitti: yksi hyvä kysymys on parempi kuin pussillinen yhdentekeviä. Saimme ajateltavaa modernin käsitteen määrittelystä jatkoa varten (paperista tulee artikkeli lähitulevaisuudessa).

ICHS näkyi Jinanin kaupungissa monin tavoin. En ole koskaan ennen kohdannut sellaista historioitsijoiden jalustalle nostamista kuin viime viikolla. ICHS-teemaisia kukkaistutuksia oli monin paikoin kaupungilla, kaupunkiliikenteen bussien ikkunoissa oli kongressia tervehtiviä tarroja, kongressin avajaiset olivat olleet pääuutislähetyksissä ja sanomalehdissä Pekingissä asti. Meitä hyysättiin kaiken kiinalaisen vieraanvaraisuuden voimin, välillä jopa kiusallisuuteen asti. Kokemus oli huikea, ja varmastikin ainutlaatuinen monin tavoin.

Erityisen ihastunut Kiinaan en ole tämän reissun jälkeen, enkä vähään aikaan halua mennä kiinalaiseen ravintolaan. Silti oli hyvä reissu, ja tunnen olevani etuoikeutettu, että minulla oli mahdollisuus tähän matkaan.

Jos jonain päivänä opin ottamaan kuvia pois puhelimestani, laitan teillekin muutaman nähtäväksi. Toistaiseksi kuitenkin vain Instagramista löytyy pari otosta.

Kotiuduin juuri yhdeltä syksyn tiukimmista reissusta – ja samalla ihanimmista. Osallistuin kahteen konferenssiin, joiden välissä en ehtinyt kotiin asti, joten matkapäiviä tuli aika monta (7) peräkkäin. Mutta miten kivoja ja hyödyllisiä tutkijatapaamisia! Olen innoissani, ja kunhan vähän lepään tänään, saan huomenna varmasti tehtyä kivasti töitä uudella motivaatiolla ja uusien ideoiden kanssa.

Viime viikon lopulla matkustin Firenzeen European University Instituuttiin. Siellä järjestettiin Women, Work and Value in Europe, 1945-2015 -verkoston workshop, johon siis kokoontui naisten työn tutkijoita eri puolilta Eurooppaa. Tälläkin kertaa (kuten Worcesterissa syyskuussa), tarpeeksi rajattu teema merkitsi sitä, että tutkijoilla oli paljon puhuttavaa keskenään ja ideoita ja kommentteja vaihdettiin hyvinkin syvällisellä tasolla. Tapasin nuoria tutkijoita ja – jälleen – Twitter osoittautui erinomaiseksi verkostoitumiskeinoksi.

Eur0pean University Institute (EUI) oli hieno vierailukohde. Se on siis tutkimusinstituutti, jota rahoittavat EU-jäsenmaat kukin omalla osuudellaan. Se on tutkimuksen huippupaikka, jossa resurssoidaan erityisesti tutkimusympäristöön, nuorten tutkijoiden ohjaukseen ja tieteidenväliseen keskusteluun. EUI on kangastellut vuosia mielessäni hyvin ihanteellisena paikkana. Nyt sen hohtoa lisäsi se, että kotoa lähtiessä ilmassa oli lumisadetta, mutta Firenzessä lämmin auringonpaiste ja kirkkaan sininen taivas. EUI sijaitsee Fiesolen kylässä hieman Firenzen ulkopuolella; paikka todella tuntui kuin paratiisilta. Onneksi joka ruusussa on piikkinsä: tässä paratiisissa tehdään kovasti työtä ja sinne pääseviin tutkijoihin kohdennetaan paljon myös odotuksia.

Reissu oli aika tiivis: lensimme (siskon kanssa) Milanoon, sieltä junalla Firenzeen ja suoraan bussilla Fiesoleen. Olin kaksi täyttä päivää workshopissa, minkä jälkeen lähdimme lauantai-iltana junalla Milanoon ja lensimme sunnuntaina takaisin Suomeen. Jotta vesisateinen ja harmaa syyssää tuntuisi varmasti vielä väsyttävämmältä Italian auringon jälkeen, jatkoin heti maanantaiaamuna matkaa Helsingistä Tampereelle yhteiskunnan historian huippuyksikön konferenssiin. Vaikka tamperelainen sää tai arkkitehtuuri eivät juuri hurmanneet Fiesolen villojen ja oliivipuutarhojen jälkeen, ilmapiiri ja ihmiset tässä konferenssissa olivat sitäkin mukavempia. Meillä oli mielestäni oikein kiinnostava, korkeatasoinen konferenssi. Keynote-luennoitsijat tulivat Britanniasta, Ruotsista ja – taas – EUI:sta. Workshopeissa käsitellyt paperit olivat hyvin laadittuja ja mielenkiintoisia, ja opin uusia asioita. (Ja suomalainen hotelliaamiainen voittaa mennen tullen italialaisen.)

Vaikka kaksi konferenssia tarjosivat hyviä kokemuksia, tuntuu hyvältä olla myös kotona. Kestänee muutaman päivän ennen kuin saan sulatetua saamani palautteen kunnolla. Kahden kuluneen kuukauden aikana olen ollut neljässä konferenssissa, mikä on vähän liikaa, ja nyt onkin hyvä rauhoittua vähäksi aikaa ihan vain työpöydän ääreen. Kaksi hakemusta vielä, ja sitten tämän syksyn pahin vaihe on käännetty voitoiksi. Sitten on aikaa taas vaikkapa nostaa katse papereista ja huomioida ystäviä… Ja ehkä pitää pari päivää lomaakin.

 

Seuraava sivu »