seminaareja


Neljä vuotta sitten osallistuin ensimmäistä kertaa European Social Science History Conferensiin (ESSHC), joka silloin järjestettiin Glasgow’ssa, Skotlannissa. Kahden vuoden välein järjestettävä konferenssi jäi kaksi vuotta sitten minulta väliin, mutta nyt pääsin taas osallistumaan. Nyt maalis- ja huhtikuun vaihteessa matkustin Espanjan itärannikolle Valenciaan.

Oma esitelmäni liikkui edelleen puoliksi väitöskirjan tunnelmissa, mutta hiukan sentään olin jo jatkanut siitä eteenpäin. Sotajuttuja silti, sodan muistamista, väsymystä, työtä ja niihin liittyvää problematiikkaa. ESSHC on organisoitu verkostoihin, networkeihin, joista oral history network on minulle läheisin. Tällä kertaa vietin aikaa myös education and childhood -verkostossa, jossa oli useita sijaishuollon ja lasten kaltoinkohtelun historian tutkimuksen kansainvälisen verkoston järjestämiä työryhmiä. Niiden esitelmät liittyivät viimeisimpään työhöni, ja kuuntelin korvat hörössä muiden maiden tutkimuksista.

IMG_20160401_201607

Valencian yliopiston lääkiksen rakennus toimi konferenssipaikkana.

Erityisesti oral history networkissä oli jo paljon tuttuja kasvoja aiemmista kansainvälisistä konferensseista, ja lapsuuden tutkimuksen verkoston väen kanssa juttelin paljon – uskon tapaavani monia heistä uudelleen lähivuosina. ESSHC osoittikin minun kohdallani sen, että tutkijan kansainvälistyminen voi merkitä muutakin kuin pitkää vaihtoaikaa ulkomailla. Tästä aiheesta puhuttiin kehityskeskustelussa, ja ajattelin että tässä kohdin ainakin olen onnistunut. Epäilemättä pidempi oleskelu vieraassa tutkimusympäristössä on erittäin kasvattava kokemus, mutta kansainvälisiä verkostoja luodaan erittäin vahvasti myös sinnikkäällä osallistumisella konferensseihin ja verkostoitumalla niissä. Juttelemalla, kommentoimalla, jakamalla käyntikortteja, kysymällä ja kuuntelemalla. Tutkija ei voi istua hiljaa nurkassa, jos mielii menestyä ammatissaan. Hyvä tutkijuus vaatii jonkinlaisia sosiaalisia taitoja ja rohkeutta tuoda oma tutkimus esiin samalla kun keskustelee muiden työtä kunnioittavassa hengessä eri tutkimuksista.

appelsiinit

Appelsiinipuussa oli linnunpesä.

Ja Valencia sitten! Ihana kaupunki, paljon kivempi kuin Barcelona, jossa kävin kaksi vuotta sitten. Valencia on pienempi ja ehkä sen myötä siistimpi. Sää ei ollut tähän aikaan vuodesta kuuma kuin yhtenä päivänä, mikä oli ihan kiva, koska en helteestä erityisesti välitä. Eräänä iltana söimme tapaksia ja kahteen kertaan herkuttelin aidolla valencialaisella paellalla – onhan tämä herkku peräisin juuri Valencian maakunnasta.

Suomen Kansatieteililijöiden yhdistys Ethnos ry järjestää joka toinen vuosi pienen tieteenalamme tärkeimmän kotimaisen konferenssin, Kansatieteen päivät. Tänä keväänä järjestämisvuoro oli Turussa, jossa Turun yliopiston ja Åbo Akademin etnologian ja kansatieteen oppiaineet isännöivät ja emännöivät päiviä viime torstaina ja perjantaina.

Aiheena oli Liikuttava tieto? Kulttuurinen ymmärrys ja vuoropuhelu. Kollegani kanssa olimme järjestäneet työryhmän, jossa keskusteltiin etnologian monista mahdollisuuksista yhteiskunnalliseen tutkimukseen. Kuin juuri sopivasti teemaan istuen kollegani kutsuttiin ministeriöön asiantuntijaksi, joten vedin työryhmän yksin. Meillä oli neljä esitelmää, joista yksi oli omani.

Oma työryhmäni onnistui hyvin: esitelmät olivat valtavan mielenkiintoisia, ne keskustelivat niin keskenään kuin yhteiskunnan eri ongelmakohtien kanssa, yleisöä riitti ja kysymyksiä sateli. Olisin voinut valmistautua paremmin, mutta keskiviikkona iltapäivällä oli projektin deadline, joten tulin Kansatieteen päiville melkoisen uupuneena ilman kunnon valmistautumista.

Omasta väsymyksestäni huolimatta innostuin ja motivoiduin Kansatieteen päivien ansiosta jälleen kerran. Tieteenalamme on niin pieni, että useimmat tuntevat toisensa. Päivillä tapaakin aina tuttuja, ja on kiva vaihtaa kuulumisia. Kaikilla on aina uusia projekteja ja uusia näkökulmia, ja keskustelut ovat vilkkaita. Ja aina tutustuu myös uusiin ihmisiin! Tälläkin kertaa juttelin pitkään vaikeiden aiheiden tutkimuksesta erään uuden tuttavan kanssa, mutta vaihdoin kuulumisia myös monen vanhan tuttavan kanssa.

Erityisen voimakkaan innostuksen tunteen valtaan pääsin kollegoideni ansiosta. Olin erityisen ylpeä tänä vuonna jyväskyläläisten ystävieni panoksesta. Meikäläiset esiintyivät päivillä monin tavoin edukseen, pidimme hyviä esityksiä ja puhuimme tärkeistä asioista. Meidän oppiaineellamme menee hyvin!

Sen tajuaminen aiheuttikin valtaisan motivaatiopuuskan. Oli ilahduttavaa kuunnella esityksiä tutkimuksesta, joka vaikuttaa, joka ei nöyristele vaan esittää oman näkökulmansa kautta uutta tietoa maailmastamme. Jos vielä muutama vuosi sitten minusta tuntui, että etnologit ja kansatieteilijät kipuilivat sen kanssa, että meillä ei olisi ollut tilaa yhteiskunnassa, niin nyt sellaisesta vaatimattomuudesta ei ollut tietoakaan. Etnologisen tiedon paikka ja erityisyys nähtiin, sitä nostettiin aktiivisesti esiin ja sen kautta parannettiin maailmaa monessa eri projektissa.

Mitä se liikuttava  etnologinen tieto sitten on? Se on kulttuurista, ihmisten arkea käsittelevää tietoa, joka kuvaa merkityksiä ja merkitysrakenteita. Etnologisen tiedon avulla näkymättömästä voidaan tehdä näkyvä, voidaan huomioida kokemus ja sen kerronta tai käsitellä aiemmin vaiettuja aiheita sensitiivisesti. Etnologin katse on ihmisessä ja ihmisen toiminnasta tai siitä syntyneissä jäljissä, ihmisen paikasta osana yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Olen aiemmin kirjoittanut ainakin vuoden 2012 ja 2014 Kansatieteen päivistä. Vuonna 2012 päivät järjestettiin meidän laitoksellamme. Vuoden 2008 Kansatieteen päivät olivat ensimmäinen konferenssi johon osallistuin tohtorikoulutettavana – tosin vain kuunteluoppilaana silloin.

Tänään osallistuin Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran, Tekniikan historian seuran, Teollisuusperintöseuran ja Työväenmuseo Werstaan yhdessä järjestämään seminaariin Tampereella. Seminaarin pontevana otsikkona oli Tehdas, työ ja teollisuusperintö globalisoituvassa maailmassa ja se oli kaksipäiväinen; valitettavasti pääsin mukaan vain jälkimmäiseen päivään.

Kirjoitan tätä bussissa matkalla Tampereelta Helsinkiin. On taas hyvä mieli. Olen luultavasti ennenkin täällä kirjoittanut, että Werstaassa on jotain taikaa: mitä ikinä siellä järjestetäänkään, tapahtuma on onnistunut ja lähden sieltä hyväntuulisena ja tyytyväisenä. Niin tänäänkin.

Aamupäivällä olin kuuntelemassa tehdaspaikkakuntia ja tehdasyhteisöjen kokemushistoriaan käsittelevässä työryhmässä. Kolme esitelmää käsittelivät hienosti toisiaan täydentäen eri teollisuuspaikkakuntia. Pari viikkoa sitten Åbo Akademissa väitellyt historioitsija Matias Kaihovirta puhui Billnäsistä, kanssani samalta laitokselta viime syksynä väitellyt historioitsija Juuso Marttila Strömforsista ja Turussa kansatieteeseen väitöskirjaa valmisteleva Maria Vanha-Similä Forssan tehdasyhteisöstä.

Iltapäivällä koko seminaariväki kokoontui Werstaan auditorioon kuuntelemaan neljän meritoituneen professorin esitelmiä. Pirjo Markkola puhui sukupuolinäkökulmasta agraarista teolliseen yhteiskuntaan sekä sukupuolihistorian tutkimuksesta ja haastoi pohtimaan myös ”vahvan naisen” kertomusta, mikä minua kovasti kiinnostaakin. Kari Teräs käsitteli jatkosodan ajan teollisuuden kohtaamia haasteita. Hannu Itkonen taas puhui kotipaikkansa Varkauden teollisuushistoriasta, ja Pauli Kettunen jymäytti kaikki hiljaisiksi erinomaisella esitelmällään työväentutkimuksen muutoksista sekä erilaisista linjauksista 1970-luvulta tähän päivään.

Kaikki kuulemani esitelmät olivat antoisia, mutta eniten minulla on hyvä mieli päivän yleisestä tunnelmasta. Siitä asti, kun astuin Werstaan ovesta sisään, sain tervehtiä tuttuja ja vaihtaa kuulumisia, jutella kevyesti ja yhtä lailla vakavasti. Tunsin kuuluvani joukkoon ja puhuvani samaa kieltä kuin muut, samoista asioista kiinnostuneet ihmiset. Olin omieni joukossa. Tuntui taas kerran vahvasti siltä, että tämä on sitä mitä haluan tehdä: tutkia työtä, työn muutosta ja työn merkityksiä, ehkä myös työväenluokkaa, työväkeä ja työväenliikettä, analysoida sukupuolittuneita rakenteita ja sukupuolittavia työkäytänteitä.

Nämä ”mitä haluan oikeasti tehdä” -tyyppiset ajatukset ovat vahvasti mielessä juuri nyt siksi, että syksyllä akateemisessa maailmassa eletään kaikkein kiivainta hakusesonkia. Minäkin olen tehnyt pitkää päivää saadakseni hakemuksen kokoon. Vaikka tähän akateemiseen lottoarvontaan osallistuminen on todennäköisyyslaskennan kautta tarkasteltuna turhauttavaa, se on myös voimavara: olen upottanut hakemukseen monia niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä ja joiden tutkiminen toisi mielestäni lisäarvoa yhteiskuntaan.

Väistämättä päivän aikana sivuttiin useaan kertaan myös tämän hetken levotonta poliittista tilannetta. Kulttuurin, historian ja politiikan tutkijoina minun ja ystävieni on vaikea hyväksyä tai niellä sellaista historian väärinkäyttöä, jota viime päivinä ja viikkoina on saanut Suomessa nähdä. Suomi tuntuu jakaantuneen jyrkästi kahtia, eikä poliitikoilla tunnu olevan halua estää vastakkainasettelua, joka purkautuu mitä uskomattomimmilla tavoilla. En olisi ikinä voinut uskoa saavani nähdä tänä päivänä otetun kuvan, jossa Ku Klux Klaanin asuun pukeutunut henkilö heiluttaa Suomen lippua. Käsittämätöntä ymmärtämättömyyttä, ja jos ei typeryyden piikkiin voi laittaa niin sitä suurempi rikos tuo teko mielestäni on. Eivätkö ihmiset oikeasti enää erota oikeaa ja väärää?

Maailmassa tuntuu olevan enemmän epätasapainoa ja vihaa kuin voin käsittää tai käsitellä, ja ristiriitaisia tunteita lisää se, että henkilökohtaisesti, omassa pienessä kokemusmaailmassani, olen juuri nyt onnellisempi kuin koskaan.

Viime viikon blogihiljaisuuteen oli kerrankin pätevä syy: matkustin Kiinaan, ja siellä en saanut wordpressiä toimimaan edes sen vertaa, että olisin käynyt lukemassa sitä! Ihan pelkästään huvin vuoksi en Aasiaan asti lentänyt, vaan osallistuin kansainväliseen historiatieteiden kongressiin Jinanin kaupungissa Pekingistä kaakkoon. Kyseessä oli The 22nd International Congress of Historical Sciences (ICHS), jonka yhteydessä järjestettiin International Federation for Research in Womens Historyn (IFRWH) konferenssi. Osallistuin jälkimmäiseen pitämällä yhdessä kollegan kanssa paperin suomalais-ruotsalaisessa paneelissa.

ICHS oli valtava kaikilta mittasuhteiltaan, suurempi kuin mikään kongressi tai konferenssi jossa olen aiemmin ollut. Paikalla oli kuulemma 900 ulkomaalaista ja 2000 kiinalaista historiantutkijaa, mutta lukumääristä on vaikea ottaa selkoa. Järjestelyt olivat myös jotain aivan muuta kuin mihin normaalisti humanistitutkija asteikon alimmalta portaalta on tottunut: kongressi järjestettiin komeissa hotelleissa, joissa myös majoituimme. Kulta ja kristallit kimalsivat työhuoneissa, meitä autettiin ja palveltiin kaikessa mahdollisessa (ja mahdottomassa) eikä mitään puuttunut.

Suuren kongressin ongelma on kuitenkin juuri sen suuruus. Tarjonnan paljous tukahduttaa, ja omaa verkostoa on vaikea löytää. Siksi olikin erinomaista, että IFRWH järjestettiin siellä, sillä naishistorian tutkijoiden joukossa oma paikka oli helpompi hahmottaa, löytää verkostoja ja aloittaa keskusteluja – ja jatkaa aiempia vanhojen tuttujen kanssa.

Tieteellisesti suurin anti minulle oli meidän yhteispaperillemme esitetyssä kysymyksessä paneelimme keskusteluosiossa. Vaikka meille suunnattiin vain yksi kysymys, se riitti: yksi hyvä kysymys on parempi kuin pussillinen yhdentekeviä. Saimme ajateltavaa modernin käsitteen määrittelystä jatkoa varten (paperista tulee artikkeli lähitulevaisuudessa).

ICHS näkyi Jinanin kaupungissa monin tavoin. En ole koskaan ennen kohdannut sellaista historioitsijoiden jalustalle nostamista kuin viime viikolla. ICHS-teemaisia kukkaistutuksia oli monin paikoin kaupungilla, kaupunkiliikenteen bussien ikkunoissa oli kongressia tervehtiviä tarroja, kongressin avajaiset olivat olleet pääuutislähetyksissä ja sanomalehdissä Pekingissä asti. Meitä hyysättiin kaiken kiinalaisen vieraanvaraisuuden voimin, välillä jopa kiusallisuuteen asti. Kokemus oli huikea, ja varmastikin ainutlaatuinen monin tavoin.

Erityisen ihastunut Kiinaan en ole tämän reissun jälkeen, enkä vähään aikaan halua mennä kiinalaiseen ravintolaan. Silti oli hyvä reissu, ja tunnen olevani etuoikeutettu, että minulla oli mahdollisuus tähän matkaan.

Jos jonain päivänä opin ottamaan kuvia pois puhelimestani, laitan teillekin muutaman nähtäväksi. Toistaiseksi kuitenkin vain Instagramista löytyy pari otosta.

Kotiuduin juuri yhdeltä syksyn tiukimmista reissusta – ja samalla ihanimmista. Osallistuin kahteen konferenssiin, joiden välissä en ehtinyt kotiin asti, joten matkapäiviä tuli aika monta (7) peräkkäin. Mutta miten kivoja ja hyödyllisiä tutkijatapaamisia! Olen innoissani, ja kunhan vähän lepään tänään, saan huomenna varmasti tehtyä kivasti töitä uudella motivaatiolla ja uusien ideoiden kanssa.

Viime viikon lopulla matkustin Firenzeen European University Instituuttiin. Siellä järjestettiin Women, Work and Value in Europe, 1945-2015 -verkoston workshop, johon siis kokoontui naisten työn tutkijoita eri puolilta Eurooppaa. Tälläkin kertaa (kuten Worcesterissa syyskuussa), tarpeeksi rajattu teema merkitsi sitä, että tutkijoilla oli paljon puhuttavaa keskenään ja ideoita ja kommentteja vaihdettiin hyvinkin syvällisellä tasolla. Tapasin nuoria tutkijoita ja – jälleen – Twitter osoittautui erinomaiseksi verkostoitumiskeinoksi.

Eur0pean University Institute (EUI) oli hieno vierailukohde. Se on siis tutkimusinstituutti, jota rahoittavat EU-jäsenmaat kukin omalla osuudellaan. Se on tutkimuksen huippupaikka, jossa resurssoidaan erityisesti tutkimusympäristöön, nuorten tutkijoiden ohjaukseen ja tieteidenväliseen keskusteluun. EUI on kangastellut vuosia mielessäni hyvin ihanteellisena paikkana. Nyt sen hohtoa lisäsi se, että kotoa lähtiessä ilmassa oli lumisadetta, mutta Firenzessä lämmin auringonpaiste ja kirkkaan sininen taivas. EUI sijaitsee Fiesolen kylässä hieman Firenzen ulkopuolella; paikka todella tuntui kuin paratiisilta. Onneksi joka ruusussa on piikkinsä: tässä paratiisissa tehdään kovasti työtä ja sinne pääseviin tutkijoihin kohdennetaan paljon myös odotuksia.

Reissu oli aika tiivis: lensimme (siskon kanssa) Milanoon, sieltä junalla Firenzeen ja suoraan bussilla Fiesoleen. Olin kaksi täyttä päivää workshopissa, minkä jälkeen lähdimme lauantai-iltana junalla Milanoon ja lensimme sunnuntaina takaisin Suomeen. Jotta vesisateinen ja harmaa syyssää tuntuisi varmasti vielä väsyttävämmältä Italian auringon jälkeen, jatkoin heti maanantaiaamuna matkaa Helsingistä Tampereelle yhteiskunnan historian huippuyksikön konferenssiin. Vaikka tamperelainen sää tai arkkitehtuuri eivät juuri hurmanneet Fiesolen villojen ja oliivipuutarhojen jälkeen, ilmapiiri ja ihmiset tässä konferenssissa olivat sitäkin mukavempia. Meillä oli mielestäni oikein kiinnostava, korkeatasoinen konferenssi. Keynote-luennoitsijat tulivat Britanniasta, Ruotsista ja – taas – EUI:sta. Workshopeissa käsitellyt paperit olivat hyvin laadittuja ja mielenkiintoisia, ja opin uusia asioita. (Ja suomalainen hotelliaamiainen voittaa mennen tullen italialaisen.)

Vaikka kaksi konferenssia tarjosivat hyviä kokemuksia, tuntuu hyvältä olla myös kotona. Kestänee muutaman päivän ennen kuin saan sulatetua saamani palautteen kunnolla. Kahden kuluneen kuukauden aikana olen ollut neljässä konferenssissa, mikä on vähän liikaa, ja nyt onkin hyvä rauhoittua vähäksi aikaa ihan vain työpöydän ääreen. Kaksi hakemusta vielä, ja sitten tämän syksyn pahin vaihe on käännetty voitoiksi. Sitten on aikaa taas vaikkapa nostaa katse papereista ja huomioida ystäviä… Ja ehkä pitää pari päivää lomaakin.

 

Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää. Sen tavoitteena on muun muassa kiinnittää huomiota kehitysmaiden tyttöjen oloihin sekä siihen, miten tärkeää tyttöjen koulutus on köyhyyden poistamisessa.

Tänä vuonna minulla on ollut kaksi erityisen tärkeää tyttöihin, poikiin, miehiin, naisiin ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvää kokemusta. Ne molemmat liittyvät kampanjoihin ja – kuten 2010-luvulla kuuluu – olen saanut kokemukseni sosiaalisen median kautta. Ensimmäinen on Always-tuotemerkin lanseeraama Like a girl -kampanja (#likeagirl). Kamppiksen videolla eri-ikäisiä lapsia ja nuoria pyydetään esittämään eleitä: Miten heität palloa, kun sinua pyydetään heittämään palloa kuin tyttö? Miten juokset, kun kehotus on juosta kuin tyttö? Vain pikkutytöille ”juosta kuin tyttö” tarkoittaa, että juostaan niin kovaa kuin pystytään, tai että tyttö heittämässä palloa tarkoittaa ihmistä heittämässä palloa niin hyvin kuin osaa. Vanhemmat lapset ja nuoret esittävät ”kuin tyttö” -teemat jonakin naurettavana, huonona, osaamattomana ja heikkona. Olisin varmasti itse tehnyt samoin. Mutta miksi?

Katso itse. Käytä muutama minuutti elämässäsi ja – jos siltä tuntuu – muuta käsityksiäsi.

Toinen minua koskettanut video on Emma Watsonin puhe UN Womenin HeForShe -kampanjan (#HeForShe) julkaisussa. Näyttelijätär puhui koskettavasti ja hyvin tasa-arvosta ja tämän päivän feminismistä: feminismi ei tarkoita naisten valtaan miesten yli vaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Se tarkoittaa sitä, että tyttö tai poika voi heittää palloa juuri niin kuin haluaa tulematta arvostelluksi sukupuolensa mukaan. Watsonin puhe vaatii sinulta hieman enemmän aikaa kuin edellinen video, mutta kokeile ihmeessä.

HeForShe -kampanja on tärkeä myös Suomen tasolla, sillä myös meillä feminismiin liitetään liian usein vääriä mielikuvia. Myös meillä nuoret pojat ovat tyttöjä enemmän syrjäytymisvaarassa, ja myös täällä miehellä pitää olla oikeus olla juuri oma itsensä ilman, että häneltä vaaditaan tietynlaista mieheyttä. Aivan kuten tyttöjenkin pitää saada olla oma itsensä. Aivan kuten niidenkin, jotka eivät kuulu kumpaankaan näistä sukupuolittuneista ryhmistä.

Tänään osallistuin Suomalaisen Naisliiton Minna Canth -seminaariin Jyväskylässä. Välillä ei voi kuin hämmästellä, miten hitaasti maailma muuttuu. Minna Canth julisti jo 1880-luvulla, että ”Naiskysymys ei ole vain naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys.” Ja silti YK:n pitää vielä tänä päivänä perustaa asian puolesta kampanja? Silti – kun törmään jossain UN Womenin kojussa #HeForShe -kamppiksen tuotteisiin, ostan ihan vain tukeakseni. Ja siksi tässä postauksessa on noita hashtageja – pieni ele minun suunnastani.

Tämän päivän seminaarissa toimittaja, kirjailija Aino Suhola tapansa mukaan puhui yleisönsä pyörryksiin. Ainon puheet herättävät aina paljon ajatuksia, ristiriitaisiakin. Ja aina niistä saa jotain mukaansa. Tämän päivän poimintani liittyy itsetuntoon, omaan ääneen ja sen tunnistamiseen, omaan itseen ja itsetuntoon:

Itsessäni minussa on se ihme, jota ulkopuolelta etsin.

Hyvää tyttöjen päivää kaikille, erityisesti tytöille ja naisille! Peeässäksi vielä yksi video, josta ei voi muuta kuin tulla onnelliseksi:

Tasan viikko sitten olin Worcesterissa hotellissa enkä tiennyt mihin tarttua. Mieli oli vähän matalalla, olo oli yhtä aikaa täysi ja tyhjä. Olin juuri hyvästellyt viimeisetkin uudet tuttavat ja epävirallinenkin konferenssiohjelma oli päättynyt; oli aika pakata laukku ja alkaa suunnata kotia kohti. Lievästi introverttina ihmisenä konferenssit ovat minulle yleensä melko raskaita, mutta tällä kertaa asiat menivät toisin: sosiaalisen seuran väsyttävyydestä huolimatta nautin olostani, tutustuin moniin uusiin, kiinnostaviin tutkijoihin ja kuulin paljon hyviä esitelmiä.

Kyseessä oli Women’s History Networkin vuosittainen konferenssi, joka tällä kertaa järjestettiin Worcesterissa. Aiheena olivat kotirintamat: Home Fronts: Gender, War and Conflict. Aihe oli erinomaisesti onnistunut: se oli riittävän laaja houkutellakseen paljon väkeä, mutta riittävän rajattu, jotta osallistujilla oli paljon yhteistä puhuttavaa. Vaikka ensimmäisen maailmansodan muistovuonna pääpaino oli sen tapahtumissa (ja kotirintaman käsite on luotu ensimmäisen maailmansodan aikana), esitelmien aikarajaus kulki antiikista ainakin Falklandin sotaan asti. Järjestelyt olivat erinomaiset ja kaikki sujui osallistujien kannalta helposti ja keveästi – järjestäjät tosin alkoivat jo näyttää nuutuneilta viimeisenä päivänä…

 

Stanbrook Abbey

Stanbrook Abbey

Mikä lie oli syynä, mutta itsekin jaksoin ihmetellä omaa energiaani. Tutustuin moniin ihmisiin, kävin hyviä keskusteluja ja viimeisen lounaan sitten päätti ”We should write a book!” -heitto, jonka ei välttämättä jää vain heitoksi. Tutustuin moniin nuoriin tutkijoihin, joilla oli hyvä tekemisen meininki, avoin asenne ja kunnianhimoa. Yleensä konferenssin lopussa maltan tuskin odottaa pääseväni kotiin, nyt mieli oli jopa vähän haikea, vaikka olin juuri tavannut nämä ihmiset.

Esimerkiksi Hayley Cross tutkii mustan pörssin kauppaa Glasgow’ssa ja Daniel Swan naisten muistoja työstä Portsmouthissa ja Isle of Wightilla, molemmat toisen maailmansodan aikana. Katherine Rossy käsittelee toisen maailmansodan jälkimaininkeja sukupuolen näkökulmasta Berliinin brittiläisellä ja ranskalaisella lohkoilla. Victoria Woodman puolestaan tutkii kotirintamaa Falklandin sodan aikana. Trudy Scütz työskentelee EUI:ssa Firenzessä, mutta on kotoisin Itävallasta, ja amerikkalainen Erika Weiberg on antiikin tutkija.

Home Fronts oli ensimmäinen konferenssi, johon osallistuin aktiivisesti myös Twitterin kautta. Konffajärjestäjät olivat jo ajoissa mainostaneet tapahtuman omaa twitter-profiilia, ja sen ja #HomeFrontsConf -hashtagin ympärillä käytiin vilkasta keskustelua. Ei välttämättä aina niin kovin syvällistä, mutta some-pöhinä oli muulla tavoin merkittävää. Ensinnäkin se madalsi huomattavasti kynnystä verkostoitua – ja tämän tunnustivat jälkeenpäin muutkin kuin minä ujo suomalainen. Kun on ensin paneelin aikana twiitannut ihmisten kanssa, on paljon helpompi aloittaa keskustelu kahvijonossa. Toinen tärkeä juttu on, että Twitterin kautta yhteydenpito jatkuu. Käyntikortteja taisin jakaa muutaman, mutta kaikilla tohtorikoulutettavilla sellaisia ei ole, ja sitä paitsi kortit hukkuvat – twitter säilyy. Sen kautta saamme toisemme kiinni jatkossakin – ja ehkä sen jonain päivänä tehtävän kirjan ensimmäiset ideat vaihdetaan nekin twiitteinä, kuka tietää.

Paluumatkalla pysähdyin pariksi tunniksi Oxfordiin ja voih, rakastuin kerralla. Oxford oli aurinkoisena syyspäivänä niin kaunis, että päätös matkustaa sinne joskus muutamaksi päiväksi on kova kuin kivi. Kuten eilen kirjoitin, se kolahti myös matkalukemisena olleen Hilary Mantelin Susipalatsin kautta. Kaiken kaikkiaan reissu antoi valtavasti itseluottamusta, motivaatiota ja innostusta, joiden kaikkien kautta jaksan taas suhtautua varsin valoisasti tulevaan talveen ja sen mukana tuleviin haasteisiin.

 

Greetings to my new academic friends, if you are reading this! I send my warmest greetings to you all. I wrote a blog post about the Home Fronts Conf, and wanted to mention just a few persons I met in this wonderful conference – that’s why your names are in the middle of a text in Finnish. 🙂 I have linked your name most often on your Twitter profile or academia.edu -profile. Do not hesitate to send a link to your webpages, if you have any! And feel free to use google translator to this post, though I am not sure if it will help at all.

See you all again, some day! Until that, lets keep in touch! All the best for you!

Seuraava sivu »