kuunneltuja kirjoja


Ihan pikaisesti (etä)työpäivän päätteeksi listaan toukokuun kirjat. Pikaisesti, koska paljoa kerrottavaa ei ole. Kuukauden paras kirja oli ehdottomasti Tellervo Koivisto – elämäkerta, josta sitten tuli myös surullisen ajankohtainen.

Kuukauden loppupuolella luin oikeastaan vain yhtä kirjaa, selfhelp -osastoon kuuluvaa. Aloitin kirjan jo viime  kesänä, ja nyt luin sen loppuun. Haluaisin kirjoittaa siitä lähipäivinä, mutta pitää ensin etsiä oikeat sanat.

  • Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta
  • Anne Tyler: Nooan kompassi
  • Tiina Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus
  • Kirstin Neff: Itsemyötätunto. Luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi

Äänikirjoista kuuntelin Eeva Kilven Jatkosota, ikävöinnin aika sekä muutaman levyn verran Gustav Hägglundin omaelämäkertaa. Nyt äänikirjatkin ovat taas lopussa, enkä ole ehtinyt kirjastoon. Oman hyllyn äänikirjat on kuunneltu jo niin monta kertaa, että kaipaan uusia, mutta hätätilassa turvaudun omiinkin.

Väitöskirjaa tehdessäni työni pääohjaaja, etnologian professori Pirjo Korkiakangas mainitsi monta kertaa Eeva Kilven lapsuusmuistoja käsittelevät kirjat. Hän suositteli niitä minulle nimenomaan niiden erityisen muistamista käsittelevän teeman vuoksi, muistitietotutkimusta kun olin tekemässä. Huolimatta siitä, että ihailen Eeva Kilpeä kirjailijana tosi paljon ja siitä, että pääohjaajani suositteli kirjoja, en ole saanut aikaiseksi lukea yhtäkään Kilven sotamuistoja käsittelevästä trilogiasta. Sarjaan kuuluvat Talvisodan aika (1989), Välirauhan aika – ikävöinnin aika (1990) sekä Jatkosodan aika (1993). Näiden muistelmaromaanien jälkeen Kilpi on vielä kirjoittanut varhaislapsuutensa muistoista teoksen Rajattomuuden aika. Kertomus lapsuudesta (2001). Tämä viimeksimainittu löytyy omasta hyllystäni, mutta sekin lukemattomana.

Mutta nyt lainasin kirjastosta niistä ensimmäisen äänikirjan muodossa. Eikä varmaankaan jäänyt viimeiseksi.

Kilpi oli talvisodan syttyessä 11-vuotias, riittävän vanha siis muistaakseen aika paljon. Hän asui perheineen Hiitolassa, Karjalassa, ja sota todella vyöryi päälle pommikoneina ja nopeana pakona ja evakkomatkana. Miesten lähdettyä sotaan perhekunta koostuu Kilven äidin ja siskon lisäksi lähipiiriin kuuluvista tädeistä ja serkusta. Kenestäkään näistä ei käytetä etunimiä vaan persoonallisia nimityksiä: Pipi-täti, Nuoritäti, Koiviston serkku, sekä Nuorentädin aviomies Pastori. Nämä ikään kuin perheen sisäiset nimitykset tekevät henkilöt jollain tapaa tutummiksi kuin ehkä oikeat nimet tekisivät. Olen myös samaa mieltä kuin Sari blogissaan, että tällaiset nimet toimivat erityisen hyvin äänikirjassa, koska ne eivät kertaakaan sekoitu toisiinsa.

Kilven tapa muistella romaanin muodossa on kiehtova. Sen sijaan, että hän vain kirjoittaisi mitä tapahtui, hän kulkee muistoissaan edes takaisin, pohtii mitä hän muistaa ja mitä on unohtanut. Muistamisessa on aina kyse myös unohtamisesta, ja Kilven tapa reflektoida omaa muistiaan on taitava, koukuttava ja kaunis. Muutamakin omaelämäkerran kirjoittaja voisi oppia Eeva Kilveltä etenkin kaunista sanankäyttöä (Kilpi on kiistatta yksi parhaista kotimaisista kirjailijoista), mutta myös suhtautumista itseen: sekä siihen muistelevaan, iäkkääseen itseen että siihen pikkutyttöön, jonka kokemuksia muistellaan.

Liisi Tandenfeltin ääni vei kerrasta mukanaan pikkutytön sotakokemuksiin. Äänikirja toimi hyvin, ja heti kun ehdin, tilaan seuraavan osan lähikirjastooni. Myös esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa on kuunneltu tämä teos, ja itse asiassa koko sarja. Kannattaa myös lukea Eeva Kilven hieno haastattelu Kotiliedestä vuodelta 2016.

Lukutottumusteni painottuminen kotimaiseen kirjallisuuteen näkyy jälleen kuukauden luettujen kirjojen koonnissa. Kaikki kotimaisia, mutta kylläkin onneksi aika vaihtelevasti.

Laila Hirvisaaren Koivu ja tähti (2002) jatkaa Lehmusten kaupunki -sarjan luku-urakkaani. Seuraava osa on jo laukussa, ja tarkoitus on tarttua siihen kun tänään istun Lappeenrantaan vievään junaan.

Kaarlo Nuorvalan kirja Aktivisti. Kertomus jääkäriliikkeen ajoilta (1935) on pieni poikakirja, jonka kasvatukselliset ja poliittiset tavoitteet eivät jää epäselväksi. Se on osa eri vuosikymmenien kirjoja koskevaa lukuhaastetta paikallisessa kirjastossamme. Kirjoitan siitä ja muista haasteeseen (pian) lukemistani kirjoista myöhemmin huhtikuussa.

Muut ovatkin sitten tuoretta kotimaista kirjallisuutta: Mielensäpahoittajan hiihtokirjan luin tietenkin MM-kisojen aikaan, ja Riikka Pulkkisen löysin kirjaston uutuushyllystä. Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on joulupukin kotiin tuoma, ja nyt se on lukupiirin kirjana.

Huijarisyndroomasta olen saanut eniten palautetta privaatisti, ja siitä on puhuttu eri välineiden kautta ja kasvotustenkin ihmisten kanssa. Aihe selkeästi koskettaa monia.

  • Laila Hirvisaari: Koivu ja tähti
  • Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
  • Tiina Ekman: Huijarisyndrooma 
  • Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
  • Kaarlo Nuorvala: Aktivisti
  • Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Näiden lisäksi kuuntelin äänikirjana kaksi kirjaa: Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän sekä Agatha Christien Poirot-seikkalun Sininen juna. Sininen juna jääkin ainoaksi ulkomaiseksi teokseksi tässä kuussa.

Hyvin usein käy niin, että kirjan kuunteleminen äänikirjana muuttaa käsitystä ja tulkintoja siitä. Luettu ja kuunneltu ovat erilaisia kokemuksia. Esimerkiksi Sinuhe, egyptiläinen oli kuunneltuna vavahduttava, ja muistan tajunneeni Tuntemattoman sotilaankin joskus aikoinaan ihan uudella tavalla äänikirjan kuunneltuani. Aina kokemuksen muuttumista ei voi arvottaa hyvä-huono -akselilla, ainoastaan erilaisena tulkintana.

Ja sitten joskus äänikirja muuttaa mielipidettä kirjasta kokonaan. Tällä kertaa opin, että kokemus voi olla myös negatiivinen.

Olen pitänyt Juha Itkosesta hänen esikoisromaaninsa Myöhempien aikojen pyhiä (2003) vuoksi. Itkosen läpimurtoromaaniksi kutsuttu Anna minun rakastaa enemmän (2005) sai jatko-osan viime vuonna. Palatkaa perhoset on minulta vielä lukematta. Sen arvostelut eivät häikäisseet. Hesarin arviosta Itkonen ilmeisesti vieläpä pahoitti mielensä. Kun joitakin viikkoja sitten etsin uutta kuunneltavaa kirjastossa, tartuin Anna minun rakastaa enemmän -äänikirjaan oikeastaan siksi, että olin ajatellut että sen voisi kerrata ennen kuin luen jatko-osan. Miksipä ei tehdä kertausta äänikirjan avulla!

Mutta kaikki meni pieleen. En pitänyt tästä äänikirjasta, paitsi siitä kun se loppui. Vähintään kerran joka levyn kohdalla ajattelin, että jättäisin kuuntelemisen kesken, mutta jokin sai minut aina jatkamaan. En muistanut kirjan loppua, ja halusin palauttaa sen mieleeni. Kritiikkini ei ole nyt kovin rakentavaa, mutta yritän sanoa vain keskeisimmät ongelmat.

Ensinnäkin huomasin, etten pidä päähenkilöistä. Kirjassa vaihtelee kaksi kertojaa, rocktähti Summer Maplen eli Suvi Vaahteran entinen poikaystävä Antti sekä äiti Leena. Lukujen vaihtuessa ei millään tavalla kerrota, kumpi kertoja on vuorossa, joten aluksi en tajunnut tätä rakennetta kuunnellessani kirjaa. Aivan kuten Salla kirja-arviossaan toteaa, molempien kertojien ääni on liian samanlainen.

Sekä Antti että Leena ovat sietämättömän teatraalisia ihmisiä. Onko tällaista elämäntuskaa oikeasti olemassa? Elävätkö ihmiset arkeaan tosiaan kuin näytelmää? Antti on rockpoliisin roolissaan ylimielinen, koko muuta maailmaa kohtaa alentuva ja halveksiva, tuntuu pitävät kaikkia muita ihmisiä mitäänsanomattomina vain koska hänestä itsestään ei koskaan tullut rocktähteä. Antti on jäänyt kiinni rocktähden haaveeseensa, unohtanut että elääkin voisi, enkä todellakaan halua jatkaa tämän tuskailun kuuntelemista enää jatko-osassa. Rockpoliisina Antti on toki mainio, mutta toivon ettei Itkonen itse ole sellaisena näin sietämättömän ärsyttävä.

Leena on jossain määrin helpommin ymmärrettävä henkilö, mutta kummallista näytelmää hänkin tuntuu esittävän omassa elämässään. Mieleeni on jäänyt etenkin kohtaus, jossa Suvin isä (ja Leenan puoliso) Risto kertoo saaneensa potkut töistään pankinjohtajana. Keittiön pöydän ääressä Leenan tekisi mieli mennä halaamaan miestään, kietoa kätensä tämän ympärille ja sanoa, että kaikki järjestyy, mutta hän ei voi, koska teini-ikäinen Suvi saattaisi pitää sitä esityksenä perheonnesta ja vaimon roolista. Mitä ihmettä? Tällaista ihmeellistä teeskentelyä ja pintaan jäävää ”syvällisyyttä” on turhauttavaa kuunnella, enkä voi mitenkään pitää ihmisistä, joiden elämä pyörii näin epäoleellisten kysymysten äärellä. Tekee mieli ravistaa Leenaa ja Anttia, ravistaa kunnolla ja antaa heille käteen vaikka lapio ja kaivettavaksi oja: tehkää jotain konkreettista itsellänne, jos tuon parempaan ette pysty.

Näiden kahden välissä Suvi Vaahtera jää vain oudoksi rokkiprinsessaksi, joka jää oman luovuutensa loukkuun: suorituspaineet, halu menestyä, usko omiin taitoihin tai taidottomuuteen, päätökset siitä mitä on valmis tekemään uran vuoksi tasapainottelevat eri tahtisesti. Kirjan hyvä oivallus on se, ettei Suvin oma ääni kuulu lainkaan.

Yksi syy, miksi äänikirja oli raskas kokemus, oli sen lukija. Ville-Veikko Niemelän ääni ei sopinut korvilleni, pidin sitä raskassoutuisena ja monotonisena. Ääntäminen oli paikoin outoa, mutta onneksi vain pienissä yksityiskohdissa. Antin ja Suvin Dylan-päivää New Yorkissa kuvaavan luvun aikana ajattelin, että jos kerran vielä kuulen levyllä puhuttavan ”Bab” Dylanista, revin levyn soittimesta ja heitän auton ikkunasta ulos. Onneksi maltoin mieleni enkä heittänyt, kirjaston levy sentään…

Muistan, että pidin Anna minun rakastaa enemmän -romaanista silloin kun se ilmestyi. Sitäkin ikävämpää on sanoa, että tämän kokemuksen jälkeen taidan viedä oman kappaleeni kirjasta divariin tai jonnekin ilmaishyllyyn. Luin kirjan opiskeluaikojeni alkupuolella, jolloin ehkä etenkin Antin potemat ihmisyystuska ei tuntunut yhtä vieraalta. Nyt se maistuu keskenjääneeltä teini-iältä.

Itkonen on musiikin suurkuluttaja, ja väistämättä kirjaa kuunnellessa mietin, onko hän itse jäänyt vaille rockmuusikon uraa ja kipuilee sitä. Suvin ja Antin nuoruudessa, bändin ensimmäisillä keikoilla ja ensimmäisten biisien tekemisessä on jotain omakohtaisen tuntuista. Jos se ei ole omaa kokemusta, siihen on ainakin hyvin eläydytty.

Kun muutama päivä sitten tuli tieto, että Itkonen ryhtyy julkaisemaan musiikkia, yllätyin. Antin hahmon kirjoitettuaan tiedän hänen tunnistavan kaikki musiikin kliseet, virheet, kaupalliset koukut, mutta myös onnistumiset. Miten hän kykenee päästämään oman sisäisen kriitikkonsa seulasta yhtään biisiä julkisuuteen? En ole niin tyhmä, että ajattelisin että Antti = Juha Itkonen, mutta Antin henkilö on naurettavuuteen saakka niin tiukka rockpoliisi, tietää mikä on hyvää ja mikä ei, että Itkosen täytyy itsensä tietää samat asiat.

Palatkaa perhoset saa edelleenkin jäädä lukematta. Ehkä joskus, kun tämän äänikirjan herättämän ärtymyksen muisto laimentuu. En uskalla nyt lukea Myöhempien aikojen pyhiä, sillä olisi kurjaa huomata yhden lempikirjoista muuttuneen pettymykseksi oman kasvun myötä.

Alkutalven ehdottomasti hauskimmat automatkat on meidän perheessä tehty Tuomas Kyrön tahtiin. Tai ei oikeastaan edes Tuomas Kyrön vaan hänen luomansa hahmon, Mielensäpahoittajan rytmissä, jonka äänikirjoissa tulkitsee ylitsepääsemättömän loistokkaasti näyttelijä Antti Litja.

Kirjastosta oli lainassa Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja siis äänikirjana. Ensin minä aloitin sitä, sitten sen otti kokeeksi omaan autoonsa puoliso, joka ei ole kovin paljon äänikirjoista piitannut. Hän on pitänyt Mielensäpahoittajasta muutenkin, joten ei ollut mikään ihme, että myös äänikirja upposi.

Antti Litja ei pelkästään lue äänikirjaa, hän luo hahmon uudelleen tähän kulttuurituotteeseen. En ole nähnyt  kirjasta tehtyjä näytelmiä, mutta uskon että tulkinta on joka välineellä jollain tapaa erilainen. Äänikirjan kuuntelija uppoaa tarinaan niin että näkee, kuulee ja melkeinpä tuntee kohtaukset itsekin. On helppo eläytyä niin pojan turhautumisen tunteisiin, mutta yhtä hyvin siihen uteliaaseen kunnoitukseen, jolla hotellissa kohdattu sivistynyt lättähattu Mielensäpahoittajaan suhtautuu.

Puolisoni ehti äänikirjan ensimmäisenä loppuun ja varoitti minua, etten kuuntelisi viimeistä levyä autossa. Kuulema itkisin takuuvarmasti, eikä itkeminen autoillessa ole turvallista (kuten olen ennenkin todennut). Puoliso oli oikeassa. Kuuntelin viimeisen levyn turvallisesti kotisohvalla ja isot kyyneleet valuivat poskia pitkin. En spoilaa, enkä pelottele – minähän olen tunnetusti herkkä liikuttumaan. Tämän kirjan teemana on kuolema, ja sen kautta elämä. Mielensäpahoittaja tekee testamenttinsa ja kirjoittaa samalla muistokirjoituksen. Emäntä, hän se on keskellä kaikkea.

Mutta nyt ainakin tiedän, että yhdestä asiasta ei tarvitse kotona vääntää. Häävalssi tanssitaan ensi kesän juhlissa, vaikka puolisolle se ei olekaan mieluinen juttu. Kyllä hän on luvannut, vaikka ei innoissaan. Mutta sen verran joutui antamana periksi jopa itse Mielensäpahoittaja.

Meillä on kotona kolme Mielensäpahoittaja-kirjoista, mutta lisääkin voisi hankkia. Nämä kun ovat niitä harvinaisia kirjoja, joista me molemmat pidämme valtavasti.

Jostain syystä kuvittelin, että ehdin tammikuussa lukea poikkeuksellisen monta kirjaa. No en ehtinyt, neljä vain, sillä loppukuuta kohti tuntui taas tahti hiipuvan. Mutta luin aika kivoja kirjoja kyllä! Kirjalista on jännästi ja ehkä minun lukutapoihini varsin poikkeuksellisesti painottunut uusiin kirjoihin. Luetuista kolme neljästä on ilmestynyt viime vuonna, ja myös kuukauden kesken jätetty oli ilmestynyt viime vuonna.

Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (2016) oli yksi joulupukin tuomista toivekirjoista. Se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, ja kertoo surutyöstä ja haukkametsästyksestä. Helen menettää isänsä, ja isään surressaan hän alkaa kouluttaa kanahaukkaa. Tarina on valtavan hieno kuvaus elämän voittamisesta, mutta myös varsinainen kaunokirjallinen tietopaketti haukkametsästyksestä ja haukoista. Lainaan tämän mieluusti tutuille, jotka kaipaavat luettavaa joka on syvempi kuin sanojen pinta!

Lisäksi sain kirjastosta viimeisimmän osan Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa (Ruokarouva 2016). Se on täydellistä hömppää, mutta silti luin kirjan parissa päivässä ja selostin juttuja puolisollekin. Virpi Hämeen-Anttilan Kuka kuolleista palaa (2016) ehti blogiinkin asti. Vielä luin oman hyllyn poistokirjoista norjalaisen Per Petterssonin Hevosvarkaat (suom. 2009).

Äänikirjoista kuuntelin ainakin John Steinbeckin Helmen sekä jonkin matkaa Mielensäpahoittajaa, kunnes puoliso otti sen omaksi matkakuuntelemisekseen. Nyt kuuntelussa on Juha Itkosta, ja se varmaan riittää koko helmikuuksi, koska en aja niin kovin paljon nykyään.

Tässä luettujen lista:

  • Helen Macdonald: H niin kuin haukka
  • Enni Mustonen: Ruokarouva
  • Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa
  • Per Pettersson: Hevosvarkaat

Murien Barberyn uusin kirja Haltiaelämää (suom. 2016) jäi kahden illan yrittämisen jälkeen kesken, en vain tajunnut siitä mitään enkä jaksanut yrittää. Nyt luen taas Laila Hietamiestä, lukupiirin kirja odottaa vuoroaan ja Facebookissa minut patistettiin lukemaan Onneli & Anneli -kirjat. Näitä tulossa helmikuussa siis!

Kalat ovat veljiäni, koska ne eivät osaa puhua turhia sanoja. Erämaan sudet ovat veljiäni ja raatelevat leijonat ovat veljiäni, mutta ei ihminen, koska ihminen tietää, mitä hän tekee.

Loppukesästä alkaen olen kuunnellut automatkoilla Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä. Äänikirjan lukijana on Lars Svedberg, jonka nimi tarkoittaa erinomaisen hyvää laatua ja nautinnollista kuuntelukokemusta.

Siitä on jo aikaa kun viimeksi olen Sinuheni lukenut. Muistin toki juonen pääpiirteet, ja muistin senkin miten nopeasti kirja vie mukanaan niin ettei sitä malttaisi keskeyttää. Muistin Sinuhen matkat pääpiirteittäin, muistin miten sietämätön nainen Nefernefernefer oli, ja ennen kaikkea muistin Minean ja Meritin.

Mutta äänikirjan kautta muistoni osoittautuivat hiukan vinoiksi. Muistin Minean nuorena, äkkipikaisena ja ylhäisenä, häikäisevän taitavana mutta kylmänä, enkä muistanut kuinka syvästi molemminpuolista Sinuhen ja Minean rakkaus oli. Nyt kuunnellessani sydäntäni kivisti Minean viimeisenä iltana, enkä enää pitänyt häntä liian kopeana hyvälle Sinuhelle.

Merit on aina ollut suosikkini Sinuhen rakkauksista. Merit on Mineaa helpommin lähestyttävä, kaunis ja älykäs, mutta silti tavallisen kansan nainen – helpompi samastumiskohde kuin epätodellinen Minea. Hänen rakkautensa ei ole yhtä oikullista kuin Minean, vaan kestävää ja kestää läpi vuosien, jopa läpi Sinuhen oman sokeuden. Vaaransin liikennettä melko vakavasti itkiessäni Meritin äkillistä kuolemaa, ja olin Kaptahin kanssa samaa mieltä, että se oli kokonaan Sinuhen omaa syytä. Hakkasin rattia Sinuhen sokeuden edessä, kun hän ei onnellisimpina päivinään ymmärtänyt kuka Thot on, eikä kyennyt suojelemaan Meritiä, sitä ainoaa hyvää joka teki hänestä itsestäänkin hyvän. Sekä Minea että Merit ovat ylpeitä naisia, mutta siinä missä Minean ylpeys on ylhäisen syntyperän ja ainutlaatuisen taidon tuomaa ylpeyttä, Meritin on henkilökohtaisempaa, katkeraa ylpeyttä, josta hän pitää kiinni koska ajattelee ettei hänellä ole muuta.

”Sinä olet minulle kotini ja maani, Merit”, sanoin hänelle. ”Sinä olet leipä kädessäni ja viini suussani ja tiedät itse sen hyvin. Sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jonka seurassa en ole yksinäinen, siksi rakastan sinua.”

”Juuri niin on”, sanoi Merit hiukan katkerasti. ”Olen tosiaan vain yksinäisyytesi peite, milloin en ole kulunut mattosi. Mutta niin pitäneekin olla enkä halua muuta. Siksi en myöskään kerro sinulle salaisuutta, joka kalvaa sydäntäni ja joka sinun kenties pitäisi tietää, vaan säilytän sen omanani, vaikka jo heikkoudessani aion kertoa sen sinulle. Mutta itsesi tähden salaan sen, Sinuhe, vain sinun itsesi tähden.”

Kirjoja tulkitsee eri tavalla eri elämäntilanteissa omien kokemusten ja iän ja kaiken muun tuotua erilaisia merkityksiä tulkintoihin. Nyt Sinuhen päätyttyä mietin, miten kirja on sekä väkivaltaa ja sotaa vastustava, mutta myös uskonnonvastainen. Sinuhe menettää kaiken elämässään jumalien vuoksi. Tai no, ei ihan kaikkea, nuoruuden virheet johtuvat himosta, mutta sen jälkeen kaikki paha tapahtuu vain jumalien takia. Minean on pakko mennä jumalansa luokse, ja Atonin tähden Merit ja Thot-poika surmataan Sinuhen kasvojen edessä. Jumalansa tähden faarao Ekhnaton ajaa Egyptin sotaan ja nälkään, ja jumalien tähden eriarvoisuus jatkuu Ekhnatonin kuoltua Horemhebin palauttaessa kaiken ennalleen. Waltarin ihmiskäsitys on Sinuhessa niin pessimistinen, että ahdistaa: ihmiset kilpailevat toistensa kanssa, eikä hyvä ihminen ole parempi kuin paha. Vain voittaminen ja raha merkitsevät, ihmisyys ei mitään.

Syy ei ole sinun, Sinuhe, vaan ihminen pysyy samanlaisena eikä ihminen muutu. Vuodet vierivät ja ihmiset syntyvät ja ihmiset kuolevat ja heidän elämänsä on kuin kuuma henkäys eivätkä he ole onnellisia eläessään, vaan he ovat onnellisia vain kuollessaan. Siksi ei ole suurempaa turhuutta kuin ihmisen elämä eikä syy ole sinun, vaan ihminen pysyy samana ajasta aikoihin. Turhaan upotat ihmiset ajan virtaan, hänen sydämensä ei muutu ja hän nousee virrasta samana kuin astui siihen. Turhaan koettelet ihmistä sodalla ja hädällä, rutolla ja tulipaloilla, jumalilla ja keihäillä, sillä koettelemuksistaan ihminen vain paatuu, kunnes hän on krokotiilia pahempi, ja sen tähden vain kuollut ihminen on hyvä ihminen.

Kaptah näyttäytyi Lars Svedbergin lukemana koomisempana hahmona kuin muistin. Kaptahin seikkailut naurattivat, ja tuntuu kuin aivan uudella tavalla olisin ymmärtänyt hänen asemansa tarinassa. Huvittavan sivuhahmon lisäksi Kaptah on ihmisyyden mitta: läpi sodan, nälän ja jumalien taistelun, Kaptah selviytyy, koska hänellä ei ole muuta jumalaa kuin raha.

Seuraavaksi äänikirjaksi on pakko ottaa jotain kevyempää, jotta palaudun Sinuhen maailmasta. Mieli tekisi ottaa kuitenkin lähiaikoina jokin toinenkin Waltarin historiallinen romaani kuunteluun. Mikael Karvajalka, kenties, tai Johannes Angelos, joka on suosikkini Waltarin teoksista. Siinä olisi kirjaston tietokannan mukaan lukijana Lars Svedberg, mikä on ilman muuta suositus. Onko kenelläkään kokemusta näistä tiiliskivistä äänikirjoina? Svedbergin lukemana tosin menisi mikä tahansa kirja, hän on niin erinomainen.

Seuraava sivu »