kuunneltuja kirjoja


Vips vaan,  sanoi kevät kun vilahti ohi. Milloin oli maaliskuu? Juurihan huhtikuu alkoi, miten nyt voi olla jo toukokuu?

Tässä nyt lista maalis- ja huhtikuussa lukemistani kirjoista, joita on yhteensä neljä. Parista viimeisimmästä olen jo hahmotellut mielessäni postaustakin, mutta koska kirjoittamiselle ei ole löytynyt viime aikoina oikein kipinää, jätän noista postaukset hautumaan. Linkittelen sitten myöhemmin tähän postaukseen, jos saan kirjoitettua muutamia ajatuksia lukemistostani. Olen nimittäin saanut hyllynlämmittäjistäkin jo kaksi luettua!

Äänikirjoista olen kuunnellut Katja Ketun Kätilön sekä Mika Waltarin Mikael Karvajalan jälkimmäisen puoliskon.

Mainokset

Puolisentoista vuotta sitten, syksyllä 2016, kuuntelin Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläisen työmatkoilla, ja silloin ajattelin että pitäisi ehkä kokeilla myös muita Waltarin historiallisia romaaneja äänikirjoina. Viime vuoden loppupuolella kuuntelin ensimmäiset 15 levyä Mikael Karvajalasta, ja nyt loput 15. Olipa taas elämys!

Olen lukenut Mikael Karvajalan viimeksi ehkä lukioikäisenä, tai silloin ainakin muistan ostaneeni vanhan painoksen sekä Mikael Karvajalasta että sen jatko-osasta, Mikael Hakimista, omaan hyllyyn. En ole varma, olenko lukenut kumpaakaan sen jälkeen. Vaikka muistan pitäneeni niistä kovasti, olen useimmiten palannut Waltarin historiallisista romaaneista suosikkiini Johannes Angelokseen. Nyt äänikirjamatka tuli siis hyvinkin tarpeeseen.

Muistin Mikael Karvajalasta lähinnä sen, että se sijoittuu uskonpuhdistuksen aikaan 1500-luvulle, ja että Mikael seikkailee ystävänsä Antin kanssa ympäri Eurooppaa osallistuen talonpoikien sotaan, protestanttisten suuntausten syntyyn ja moneen muuhun selkkaukseen. Muistin myös, että Mikaelin tarinaan liittyvät myös noitavainot, vaikka vasta lukemisen myötä mieleeni palasi, miten kipeällä tavalla pyhä inkivisitio Mikaelin elämää muovasi. Mutta pääasiallinen muistikuvani oli, että kirjassa käydään paljon taisteluita, ja että talonpoikien kapina ruhtinaita ja samalla katolista uskontoa, alistettua asemaansa ja pysyvää sääty-yhteiskuntaa vastaan oli tarinan keskeinen sisältö.

Olihan se toki, mutta oli kirjassa monta muutakin keskeistä tapahtumaa, muun muassa Tukholman verilöyly ja koko joukko sotia ja taisteluita. Mutta se mitä en ehkä muistanut kovin tarkkaan oli se, miten samansuuntaisia ajatuksia uskonnosta, jumalasta ja ihmisyydestä Mikael Karvajalka ja Sinuhe, egyptiläinen sisältävät. Kumpikin kirja kertoo ihmisen tarpeesta uskoa johonkin, mutta järjestelmät ovat vaihdettavissa kunkin johtajan vallanhimon mukaan. Ihmisten väliset sodat aiheutuvat uskonnoista, mutta niiden takana on harvoin aitoa uskoa tai jumaluutta. Yleensä kyse on siitä, että joku hyötyy jostain uskomalla johonkin, ja vie mukanaan laumoja. Jumalan nimissä tehdään paljon pahaa. Kirja päättyy niin hirveään kuvaukseen Rooman ryöstöstä vuodelta 1527, ettei sitä voinut kuunnella tuntematta silkkaa kauhua ihmisen pahuuden vuoksi.

Äänikirjan luki Veikko Honkanen. Hän herätti eloon erilaisin äänenpainoin ja eläytymisin niin Mikaelin kuin hänen ystävänsä Antin – joka muuten on aivan mainio pari Mikaelin rinnalla. Jokaiselle keskeiselle henkilölle oli oma ääni ja oma tulkinta, niin että missään vaiheessa ei tarvinnut pelätä, että äänikirjaa kuunnellessa henkilöt sekoittuisivat toisiinsa.

Sinuhea kuunnellessani välillä itkin (ja ehkä vähän vaaransin liikennettä), mutta Mikael Karvajalka ei mennyt aivan yhtä tunteisiin. Mutta erittäin viihdyttävästi sen kanssa kului satoja kilometrejä eri puolilla Suomea. Jossain vaiheessa haluan kuunnella myös Mikael Hakimin, mutta nyt on otettava väliin jotain kevyempää kuunneltavaa. Silti minun on sanottava, että kaikista äänikirjoista Waltarit kyllä sopivat minulle hyvin. Niissä riittää kuunneltavaa pitkäksi aikaa kerralla, tapahtumat ovat jännittäviä ja henkilöt hyvin tehtyjä, äänikirjojen lukijat taitavia ja juoni etenee niin, ettei katkoksellisuus haittaa. Ihan parasta autoviihdettä!

Helmikuun hitain kirja oli P.D. Jamesin dekkari Murhaajan mieli. Luin sitä iltaisin väsyneenä vain muutama sivu kerrallaan niin, etten oikein tavoittanut juonta missään vaiheessa. Seuraavana iltana olin jälleen ihan pihalla henkilöistä ja murhan ratkaisuille oleellisista kellonajoista, todistajanlausonnoista ja sen sellaisista. En varmaan ikinä ole lukenut yhtä dekkaria yli kahta viikkoa, mutta nyt kävi niin.

Helmikuun nopein luku puolestaan oli Elena Ferranten Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, jonka luin yhdessä viikonlopussa. Onneksi sattui niin, että kun varaus tuli lähikirjastoon, edessä oli juuri rento, vapaa viikonloppu, johon mahtui aikaa kirjan lukemiselle. Olin odottanut tätä Napoli-sarjan kolmannen osan suomennosta jo aika malttamattomana.

Näiden lisäksi lukaisin vielä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan olympiamatkan, ja siinä olikin helmikuun kirjat. Eipä näitä enää listaksi tarvitse laittakaan.

Kolmen luetun kirjan lisäksi kuuntelin Kaari Utrion Ruma kreivitär -äänikirjan ja aloitin työmatkojen viihteeksi Katja Ketun Kätilöä. Alkuvuonna kuuntelussa oli Eeva Kilven Jatkosodan aika, sekin taitaa olla mainitsematta täällä, vaikka kuuntelu kesti kauan. Äänikirjajonossa on toinen osa Waltarin Mikael Karvajalasta. Kuuntelin sen ensimmäisen osan syksyllä, mutta en ehtinyt aloittaa toista osaa kun siihen tuli kirjastossa varaus, ja oli pakko palauttaa se. Pian palaan keskiajan tunnelmiin, sillä Kätilö on edennyt melko nopeasti.

Vaikka etenkin alkukesästä ajelin autolla tavallista vähemmän (mikä oli sinällään mukavaa), loppukesästä autokilometrejä kertyikin taas vähintäänkin entiseen malliin. Myös äänikirjat etenivät, vaikka välillä olikin tyhjiä hetkiä ja jouduin turvautumaan musiikkiin autoviihteenä.

Ensinnä kuuntelin Sophie Hannahin dekkarin Nimikirjainmurhat, jonka lukijana toimii Lars Svedberg. Kyseessä on uusi Hercule Poirot -dekkari, ja se näkyy kannessa, jossa kirjailijan nimeä ei mainosteta liiemmälti. Itse asiassa tajusin vasta kotona lainanneeni kirjastosta Poirotin, joka ei ole Agatha Christien kirjoittama, niin huonosti cd-koteloa vilkaisin.

Olin aika varma, että Hannah ei voi onnistua Christien perikunnan hänelle antamassa tehtävässä herättää Poirot henkiin. Silti viihdyin tämän murhamysteerin parissa ihan kohtalaisesti. Olen samaa mieltä kuin Kirsin kirjanurkan Kirsi: Poirot oli turhan ilkeä tarinan minäkertojalle, etsivä Catchpoolille. Ei Hercule Poirot ole ystävilleen ilkeä, vaikka välillä naljaileekin. Samoin olen myös sitä mieltä, että tarinaa viivytettiin ihan turhaan kertaamalla Boxham-hotellissa tapahtunut kolmen ihmisen salaperäinen murha eri kertojien kuvaamana. Kirsi on blogissaan varsin ankara. Minä ehkä kuitenkin olen ennemmin samaa mieltä kuin Amman lukuhetkessä todetaan: tuskinpa Agatha-rouva sentään haudassaan pyörii, vaikkei Sophie Hannahin dekkari mikään mestariteos olekaan.

Nimikirjainmurhien jälkeen en ehtinyt kirjastoon etsimään uutta kuunneltavaa. Ratkaisu löytyi omasta hyllystä, jonne olin jossain vaiheessa ehtinyt hamstrata kirpputorilta avaamattomassa paketissa löytyneen Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi -äänikirjan. Ja siitä muodostuikin kesän hilpein kirjakokemus! Häpeäkseni nimittäin myönnän, että tämä Paasilinnan klassikko on minulta lukematta, enkä ole myöskään nähnyt Risto Jarvan ohjaamaa elokuvaa. Nyt onneksi korjasin kirjan osalta asian.

Jäniksen vuosi kertoo toimittaja Vatasesta, joka kesäiltana lähtee metsään etsimään auton töytäisemää jänistä, ja jokseenkin selittämättömästi jättää koskaan palaamatta takaisin. Vatanen ja jänis niin sanotusti hyppäävät oravanpyörästä ja kiertävät Savoon, Kainuuseen ja Lappiin asti ennen kuin palaavat etelään. Vatanen elättää itsensä satunnaisilla töillä, liikkuu luonnossa tottuneesti ja kiintyy jänikseen enemmän kuin yhteenkään ihmiseen.

Toivottavasti Jäniksen vuotta luetaan kouluissa vielä, niin hauska ajankuva 1970-luvusta se on. Se on myös mestarillinen ihmisen, luonnon ja yhteiskunnan kuvaus. Kirja on käännetty ilmeisesti jotain parillekymmenelle kielelle. Leffaksi sen on ohjannut Risto Jarvan lisäksi myös joku ranskalaistekijä, joten ihan pelkäksi maalaiskomediaksi sitä ei kannata niputtaa. Paasilinna kuvaa hienosti sitä, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat kulkumieheen ja jänikseen. En voinut olla ajattelematta, että vastaava ei enää tänä päivänä olisi mahdollista. Vatanen seikkailee Kekkosen Suomessa, jossa ihminen vielä voi vain kadota entisestä elämästään. Tuntemattomia yleensä autetaan, eikä lähtökohtaisesti suhtauduta epäluuloisesti. Taksilla ajellaan sinne ja tänne, ja välillä metsässä voi kohdata pontikankeittäjän.

Luin Paasilinnan kirjoja joskus lapsena ja nuorena, ja muistan että ne olivat aika hauskoja. Myös Jäniksen vuosi nauratti minua kovasti, mistä osa toki oli lukijana toimineen Ahti Jokisen ansiota. En todellakaan vie tätä äänikirjaa takaisin kirpikselle vaan säilytän aarteen hyllyssä: Vatasen seuraan voi ja kannattaa palata jatkossakin.

Edellä jo linkitin Amman lukuhetkeen, ja tästäkin äänikirjasta voi lukea sieltä Aino-Marian kokemuksia ja tunnelmia.

Ihan pikaisesti (etä)työpäivän päätteeksi listaan toukokuun kirjat. Pikaisesti, koska paljoa kerrottavaa ei ole. Kuukauden paras kirja oli ehdottomasti Tellervo Koivisto – elämäkerta, josta sitten tuli myös surullisen ajankohtainen.

Kuukauden loppupuolella luin oikeastaan vain yhtä kirjaa, selfhelp -osastoon kuuluvaa. Aloitin kirjan jo viime  kesänä, ja nyt luin sen loppuun. Haluaisin kirjoittaa siitä lähipäivinä, mutta pitää ensin etsiä oikeat sanat.

  • Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta
  • Anne Tyler: Nooan kompassi
  • Tiina Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus
  • Kirstin Neff: Itsemyötätunto. Luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi

Äänikirjoista kuuntelin Eeva Kilven Jatkosota, ikävöinnin aika sekä muutaman levyn verran Gustav Hägglundin omaelämäkertaa. Nyt äänikirjatkin ovat taas lopussa, enkä ole ehtinyt kirjastoon. Oman hyllyn äänikirjat on kuunneltu jo niin monta kertaa, että kaipaan uusia, mutta hätätilassa turvaudun omiinkin.

Väitöskirjaa tehdessäni työni pääohjaaja, etnologian professori Pirjo Korkiakangas mainitsi monta kertaa Eeva Kilven lapsuusmuistoja käsittelevät kirjat. Hän suositteli niitä minulle nimenomaan niiden erityisen muistamista käsittelevän teeman vuoksi, muistitietotutkimusta kun olin tekemässä. Huolimatta siitä, että ihailen Eeva Kilpeä kirjailijana tosi paljon ja siitä, että pääohjaajani suositteli kirjoja, en ole saanut aikaiseksi lukea yhtäkään Kilven sotamuistoja käsittelevästä trilogiasta. Sarjaan kuuluvat Talvisodan aika (1989), Välirauhan aika – ikävöinnin aika (1990) sekä Jatkosodan aika (1993). Näiden muistelmaromaanien jälkeen Kilpi on vielä kirjoittanut varhaislapsuutensa muistoista teoksen Rajattomuuden aika. Kertomus lapsuudesta (2001). Tämä viimeksimainittu löytyy omasta hyllystäni, mutta sekin lukemattomana.

Mutta nyt lainasin kirjastosta niistä ensimmäisen äänikirjan muodossa. Eikä varmaankaan jäänyt viimeiseksi.

Kilpi oli talvisodan syttyessä 11-vuotias, riittävän vanha siis muistaakseen aika paljon. Hän asui perheineen Hiitolassa, Karjalassa, ja sota todella vyöryi päälle pommikoneina ja nopeana pakona ja evakkomatkana. Miesten lähdettyä sotaan perhekunta koostuu Kilven äidin ja siskon lisäksi lähipiiriin kuuluvista tädeistä ja serkusta. Kenestäkään näistä ei käytetä etunimiä vaan persoonallisia nimityksiä: Pipi-täti, Nuoritäti, Koiviston serkku, sekä Nuorentädin aviomies Pastori. Nämä ikään kuin perheen sisäiset nimitykset tekevät henkilöt jollain tapaa tutummiksi kuin ehkä oikeat nimet tekisivät. Olen myös samaa mieltä kuin Sari blogissaan, että tällaiset nimet toimivat erityisen hyvin äänikirjassa, koska ne eivät kertaakaan sekoitu toisiinsa.

Kilven tapa muistella romaanin muodossa on kiehtova. Sen sijaan, että hän vain kirjoittaisi mitä tapahtui, hän kulkee muistoissaan edes takaisin, pohtii mitä hän muistaa ja mitä on unohtanut. Muistamisessa on aina kyse myös unohtamisesta, ja Kilven tapa reflektoida omaa muistiaan on taitava, koukuttava ja kaunis. Muutamakin omaelämäkerran kirjoittaja voisi oppia Eeva Kilveltä etenkin kaunista sanankäyttöä (Kilpi on kiistatta yksi parhaista kotimaisista kirjailijoista), mutta myös suhtautumista itseen: sekä siihen muistelevaan, iäkkääseen itseen että siihen pikkutyttöön, jonka kokemuksia muistellaan.

Liisi Tandenfeltin ääni vei kerrasta mukanaan pikkutytön sotakokemuksiin. Äänikirja toimi hyvin, ja heti kun ehdin, tilaan seuraavan osan lähikirjastooni. Myös esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa on kuunneltu tämä teos, ja itse asiassa koko sarja. Kannattaa myös lukea Eeva Kilven hieno haastattelu Kotiliedestä vuodelta 2016.

Lukutottumusteni painottuminen kotimaiseen kirjallisuuteen näkyy jälleen kuukauden luettujen kirjojen koonnissa. Kaikki kotimaisia, mutta kylläkin onneksi aika vaihtelevasti.

Laila Hirvisaaren Koivu ja tähti (2002) jatkaa Lehmusten kaupunki -sarjan luku-urakkaani. Seuraava osa on jo laukussa, ja tarkoitus on tarttua siihen kun tänään istun Lappeenrantaan vievään junaan.

Kaarlo Nuorvalan kirja Aktivisti. Kertomus jääkäriliikkeen ajoilta (1935) on pieni poikakirja, jonka kasvatukselliset ja poliittiset tavoitteet eivät jää epäselväksi. Se on osa eri vuosikymmenien kirjoja koskevaa lukuhaastetta paikallisessa kirjastossamme. Kirjoitan siitä ja muista haasteeseen (pian) lukemistani kirjoista myöhemmin huhtikuussa.

Muut ovatkin sitten tuoretta kotimaista kirjallisuutta: Mielensäpahoittajan hiihtokirjan luin tietenkin MM-kisojen aikaan, ja Riikka Pulkkisen löysin kirjaston uutuushyllystä. Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on joulupukin kotiin tuoma, ja nyt se on lukupiirin kirjana.

Huijarisyndroomasta olen saanut eniten palautetta privaatisti, ja siitä on puhuttu eri välineiden kautta ja kasvotustenkin ihmisten kanssa. Aihe selkeästi koskettaa monia.

  • Laila Hirvisaari: Koivu ja tähti
  • Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
  • Tiina Ekman: Huijarisyndrooma 
  • Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
  • Kaarlo Nuorvala: Aktivisti
  • Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Näiden lisäksi kuuntelin äänikirjana kaksi kirjaa: Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän sekä Agatha Christien Poirot-seikkalun Sininen juna. Sininen juna jääkin ainoaksi ulkomaiseksi teokseksi tässä kuussa.

Seuraava sivu »