kirjaseikkailut 2010


Näin jäljessä olen kirjaseikkailujen raportoinnissa: Lucius Shepardin kahden novellin kokoelma Lohikäärmeen varjossa (1993) tuli luetuksi paluumatkalla Kittilästä Jyväskylään. Ostin kirjan Kittilän kirjaston poistohyllystä, ja sen luettuani en oikeastaan ihmettele, että se oli poistettavana. Ei nimittäin ollut ihan hirveän hyvä kirja.

Lohikäärmeen varjossa sisältää siis kaksi itsenäistä tarinaa: Suomunhakkaajan kaunis tytär (The Scalehunter’s Beautiful Daughter, 1988) ja Mies joka maalasi lohikäärme Griaulen (The Man Who Painted the Dragon Griaule, 1984). Molemmat tarinat sijoittuvat laaksoon nukkuvan lohikäärmeen vieressä. Joskus aikoja sitten velho on tainnuttanut lohikäärme Griaulen, ja lohikäärme makaa siis tajuttomuuden tilassa, mutta ei ole kuollut. Se ei liiku eikä syökse tulta, mutta sen pahuus vaikuttaa laakson asukkaisiin myrkyttäen elämää.

Idea on hyvä, ja takakannen vuoksi minä kirjan ostinkin (ja siksi, että pidän lohikäärmeistä). Mutta Shepardin teksti ei kulje, ja molemmat tarinat ontuvat pahasti. Niissä on paikoitellen liikaa yrittämisen makua, paikoitellen taas liian vähän yrittämistä – melkein kuin jos minä lähtisin kirjoittamaan fantasiaa. Kieli ei suju, mikä voi johtua kääntäjästäkin tietysti, mutta ennen kaikkea Shepardin tarinat eivät ole kovin mielenkiintoisia eivätkä uskottavia fantasiakertomuksia.

Lucius Shepard on palkittu kirjailija, joten ehkä hän on kirjoittanut jotain parempaa jossain muualla. Lohikäärmeen varjossa ei kuitenkaan erikoisempaa vaikutusta tee.

Joululomallani en ehtinyt lukemaan juuri mitään, joten Lohikäärmeen varjossa jäi viimeiseksi viime vuoden puolella loppuunsaatetuksi kirjaksi. Uusia seikkailuja sitten tänä vuonna!

Mainokset

Kirjat löytävät omaan hyllyyni erilaisia polkuja pitkin. Jo muutaman vuoden kirjahyllyäni on koristanut kaksiosainen, harmaakantinen painos nobelpalkitun John Galsworthyn Forstytein tarusta (The Forsyte Saga, 1906-1921, suom. 1930?). Teos on painettu vuonna 1930. Sisälehdeltä löytyy liimattu merkki – ei suinkaan ex libris niin kuin ensinäkemältä luulin, vaan bibliothecae donavit -lappu vuodelta 1959. Kirja on kuulunut harjoituskoulun opettajattarelle (jonka nimen jätän tästä pois) ja hänen kuoltuaan kirja on lahjoitettu Jyväskylän korkeakoulun kirjastoon. Noin puoli vuosisataa myöhemmin minä olen poiminut teoksen ilmaiseksi mukaani yliopiston kirjaston poistolaarista, ja kirja jatkaa elämäänsä hyllyssäni.

Kirjan ulkoista matkaa tärkeämpi on tietysti se, mitä sen kansien välistä löytyy, ja Forsytein taru onkin varsin vahva ja mieleenjäävä kertomus. Se sijoittuu Lontooseen 1800- ja 1900-luvun taitteen kahta puolen ja kertoo nimensä mukaisesti Forsytein suvun tarinan. Forsytet ovat ylempää keskiluokkaa, lähinnä kiinteistökaupoilla rikastunut suku, jonka vanhat jäsenet ovat aikanaan tienneet, miten tehdä rahaa. Nuorempien sukupolvien tehtäväksi tuntuu jäävän vain käyttää sitä.

Keskushenkilö on Soames Forsyte, joka saa kirjan alkupuolella pilkkasävyisen liikanimen ”varakas mies”. Soames on rikas ja rikastuu entisestään, mutta onnellinen hän ei ole. Soames on kylmä ja kova, omaisuutensa sokaisema. Suurin tragedia, josta kirja oikeastaan kertookin, on se, ettei Soames kaikesta rikkaudestaan huolimatta kykene saamaan rakkautta osakseen. Hänen vaimonsa Irene on huomiotaherättävän kaunis, mutta pariskunnan välit rikkoontuvat. Surullisinta silti on, ettei Soames itse ikinä ymmärrä, miksi Irene ei rakasta häntä. Omasta mielestään hän on aina tehnyt kaiken niin kuin pitää, tarjonnut hyvän toimeentulon, toiminut kunniallisesti ja niin edelleen. Aikana, jolloin avioero on skandaali, Irene ja Soames ajautuvat umpikujaan. Matkan varrella asiaan sotkeutuu Soamesin serkku Jolyon Forsyte ja moni muukin sukulainen. Forsytein suvun hohtava julkisivu kiiltää kirkkaana, mutta sen takana eletään varsin surullista elämää. Avioero ei ole ainoa seuraus rakkaudettomuudesta, vaan Soamesin ja Irenen umpikuja vetää mukaansa myös seuraavan sukupolven.

Kuten monet muutkin vanhahtavat tiiliskivet, myös Forsytein taru oli aluksi raskas ja hidas luettava. Kun pääsin vauhtiin, aloin kuitenkin nauttia Galsworthyn kerronnasta. Loppua kohti upposin tarinaan jo kovastikin, ja kun aloin ymmärtää, ettei kirjan loppu tulisi olemaan onnellinen, muutuin jo vähän epäkohteliaan uppoutuneeksikin Kittilässä ollessani – oli vaan luettava, saatava tietää.

Romanttisen sukutarinan lisäksi Galsworthy kuvaa brittiläisen keskiluokan jäykkää tapakulttuuria, rahan ahneutta ja omaisuuden sokeuttamaa ihmisryhmää. Hän rinnastaa Soamesin käsitykset buurisodasta ja avioliitosta: että toisilla on oikeus ylivaltaan ja toisilla velvollisuus alistua. Alkupuolella teosta Soames raiskaa vaimonsa ja aluksi huolestuin, että asia jätetään käsittelemättä, että kirjailija antaa Soamesille luvan siihen aviomiehen oikeutena. Mutta ei: Galsworthy on oman aikansa kriitikko, eikä jätä Soamesia vaille rangaistusta, ainakin henkistä sellaista. Välillä minun käy aika paljonkin sääli Soamesia. Tarinan kaunotar Irene jää etäiseksi, hyveelliseksi ja hiljaiseksi hahmoksi, kun Soames taas on lukijaa lähellä kaikkine huonoine ominaisuuksineen.

Kirjan lopussa viimeinen vanha Forsyte kuolee, ja samalla katoaa viimeinenkin sukua yhdessä pitänyt hahmo. Timothy-sedän testamentti on kuitenkin hurjan mielenkiintoinen. Voisi sanoa jopa että tulevaisuuteen kurkottava.

Forsytein tarun uusin filmatisointi on vuodelta 2002. Voisi olla mielenkiintoista nähdä, miten tämä kerronta taipuu tv-sarjaksi tai elokuvaksi. Tulee mieleen Mennyt maailma siinä mielessä, että ainakaan kovin lyhyessä ajassa ei kirjan ulottuvuuksia voi käsitellä – vähintäänkin siis tv-sarja pitäisi olla elokuvan sijaan.

Viimesimmällä käynnilläni lainasin äidin kirjahyllystä Selma Lagerlöfin romaanin Jerusalem (Jerusalem, 1901-1902, suom. I osa 1902, II osa 1938). Joskus lapsena olen lukenut Nils Holgerssonin seikkailut, mutta muuten Lagerlöfin tuotanto on minulle vielä toistaiseksi tuntematonta.

Jerusalem teki kyllä vaikutuksen. Teos sijoittuu 1800-luvulle, taalainmaalaisten, hyvinvoivien talonpoikien pariin. Keskuksessa on Ingmarilan talo, pitäjän kunnioitetuin suku ja sen kohtaamat muutokset. Kylää vavahduttaa herätysliike, joka vie mukanaan ison joukon siirtolaisia Jerusalemiin. Ensimmäinen osa eepoksesta kertoo tapahtumista ennen siirtokunnan lähtöä, jälkimmäinen heidän elämästään Jerusalemissa.

Lagerlöf kuvaa ensin Ingmarilan taloa ja sukua, Ingmar Ingmarinpoikien ketjua. Varsinainen päähenkilö on nuori Ingmar, joka joutuu Jerusalemiin intoavan siskonsa vuoksi katsomaan sukutilansa huutokauppaa. Ingmar joutuu valitsemaan sukutilan ja rakkauden väliltä. Rakastettu, Gertrud, lähtee Jerusalemiin. Ennen tarinan päätöstä Ingmarkin vielä tekee pyhiinvaellusmatkansa Pyhään kaupunkiin.

En tiedä Jerusalemin vastaanotosta aikanaan, mutta minusta se vaikuttaa ajankohtaansa nähden melko modernilta romaanilta. Lagerlöfin määrittelemänä rakkaus ja avioliitto eivät ole pyhiä tai rikkomattomia, eikä rakkaus kestä aina ikuisesti. Kirjailja ei esitä romanttista, vaaleanpunaista rakkaustarinaa, vaikka spoilaankin nyt kertomalla, että loppu on onnellinen ja täynnänsä rakkautta. Mutta olisi liian naiivia Ruotsin Akatemian ensimmäiseltä naisjäseneltä ja ensimmäiseltä naispuoliselta kirjallisuuden Nobelistilta kertoa tarina, jossa Ingmar ja Gertrud saisivat vaikeuksien jälkeen toisensa ruusun terälehtien sataessa hiljaa heidän ylleen ja ennustaen ihanaa tulevaisuutta.

Lagerlöf kertoo mielenkiintoisesti myös tästä muutoksen myrsyn aiheuttavasta herätysliikkeestä. Hän ei tuomitse eikä paheksu, vaikka keinoja olisi. Lukiessa minulle tuli tunne, etten saanut kirjasta eväitä paheksua tai nauraa ylettömälle uskonnolliselle kiihkoilulle, vaan Lagerlöf yritti sanoa, ettei tässä asiassa ole oikeaa eikä väärää. Uskovat ovat yhtä oikeassa kuin ne, jotka eivät usko – tai uskovat niinkuin ennenkin. Jälkeenpäin olen miettinyt, että Ingmar Ingmarinpojan kautta sympatiat kääntyvät kuitenkin kotiin jäävien puolelle, mutta Jerusalemin siirtokunnan jäsenet eivät silti näyttäydy tyhminä, taitamattomina, lapsellisina tai mitään muutakaan: he vain uskovat enemmän ja eri tavalla.

Toivottavasti Jerusalemin aiheena oleva herätysliike ei karkota lukijoita, sillä kirja ei yritä käännyttää ketään. Lagerlöf on erinomainen kirjailija, ja minusta ainakin tuntuu nyt, että Gösta Berlingin taru on ehdottomasti luettava.

Jos minulla olisi rahaa ostaa uutuuskirjoja joululahjaksi, ostaisin tänä jouluna kaikille lähipiirissäni Tuomas Kyrön hurmaavan ja hulvattoman romaanin Mielensäpahoittaja (2010). Nyt kun minunkin kirjastooni on keksitty perustaa pikalainahylly, sain tämän uutuuden lainaksi ilman jonotusta.

Pieni, nopealukuinen kirja koostuu lyhyistä novellimaisista jutuista. Ne kaikki alkavat samalla tavalla: Kyllä minä niin mieleni pahoitin… Tarinoita kirjoittaa ja kertoo sotasukupolven mies, jäärä ja sellaiseksi jäävä, isä, isoisä ja puoliso. Lääkärin kehottaessa syömään salaatteja on kertojalla oikeampi ratkaisu tukkeumiin:

”Ne johtuvat siitä, kun ei sano mitä ajattelee ja mistä pahoittaa mielensä. Kun asioita kerää päähnsä niin eihän ne sinne loputtomasti mahdu. Ne menevät verisuoniin ja niveliin.

Ryhdyin rehellisesti valittamaan ja onko sen jälkeen ollut kaikki arvot kohdallaan? Kyllä ovat. Kolmetoista vuotta purin sydäntäni emännälle ja Yrjänälle, mutta nyt on kirjoitettava yleisönosastoille.”

Kyrön maalaama kuva esittää kansanvanhusta, mutta mielensäpahoittaja muistuttaa kyllä varmasti ihan meistä jokaista, niin tunnistettavia jutut välillä ovat. Nuoremmat sukupolvet tuntenevat empatiaa viimeistään jäärän lasten reaktioissa.

”Poika kysyy mitä minä kinaan, hänen mielestään ei ole mitään syytä kinata, jokaisella on oma aikakautensa.

Kyllä, mutta toisilla vain väärä.”

Itse mielensäpahoittaja on toki hersyvän hauska päähenkilö, mutta parasta Kyrön kirjassa on kuitenkin sen kieli. Kirjailja on tavoittanut ihastuttavalla tavalla kauniin puhekielen rytmin, joka tuntuu tutulta ja siksi oikealta. Näin täällä puhutaan, oikeasti. Minua kutitti erityisesti tekstissä viljelty ”kyllä ei” -rakenne, jota käytän itse aivan liikaakin. Myöntö- ja kieltosana peräkkäin vahvistavat toisiaan: ”Kyllä en halua.” tai ”Kyllä se ei mene niin.” Tasaisen rytminsä takia Mielensäpahoittaja toimii varmasti erittäin hyvin kuunnelmana tai äänikirjana.

”Kyllä kaipaan noita hetkiä kun olimme emännän kanssa monista asioista hiljaa.”

Kirjan viimeinen luku ei enääpelkästään  naurata, mutta tämäkin tarvitaan, että Mielensäpahoittajasta tulee kokonaisuus.

Minua siunattiin marraskuussa varsin hyvillä kirjoilla. Jhumpa Lahirin Kaima oli hieno usean vuosikymmenen kulkua seuraava perheen kuvaus, mutta vielä paremman tarinan kertoo Siri Hustvedt ensimmäisessä suomennetussa romaanissaan Kaikki mitä rakastin (What I Loved, 2003, suom. 2007). Olen lukenut aiemmin Hustvedtin Amerikkalaisen elegian, joka oli vähän pettymys. Odotin, että Kaikki mitä rakastin olisi parempi, mutta en arvannut pitäväni siitä näin paljon.

Tarinan minäkertojana toimii Leo Hertzberg, taiteen maailmasta syvästi elävä taidekriitikko ja taidehistorioitsija. Hän ystävystyy Bill Wechler -nimisen taiteilijan kanssa. Leon ja  Billin perheiden elämät kietoutuvat tiiviisti yhteen, ja ystävyys kannattelee tiiviinä ja vahvana läpi elämän, läpi järkyttävän suurien tragedioidenkin. Leon vaimo Erica on kirjallisuudentutkija. Billin ensimmäinen vaimo ja pojan äiti Lucille on runoilija, mutta tärkeämpi rakkaus on Violet, kaunis ja intohimoinen taulujen malli, puoliso ja kumppani. Perheiden pojat Matt ja Mark syntyvät melkein samaan aikaan ja yhdistävät perheitä entisestään tiiviimmäksi – kunnes kaikki murtuu.

Leo kertoo ja muistelee yhteistä elämää, kaikkea mitä hän on rakastanut, ja piirtää kuvan rakkaistaan osin nostalgialla ja hellyydellä. Vanhan miehen näkökulma tuo kokemusten tulkintaan viisautta, mutta myös surua. Kertojan ääni on minusta oleellinen osa tarinaa – tai sitten vain muistelukerronnan tutkijana kiinnitän siihen huomiota. 😉

Jälkeenpäin mietin, että Kaikki mitä rakastin osoitti taas sen, miten se, pitääkö jostain kirjasta vai ei, riippuu omasta tilanteesta. Amerikkalaisessa elegiassa Hustvedt kuljetti lukijaansa psykologian termistössä, jossa tipuin kärryiltä moneen kertaan, ja se harmitti. Kaikki mitä rakastin taas sisältää pitkiä, yksityiskohtaisia kuvauksia taideteoksista ja dialogeja taiteen tulkinnoista. Jälleen tipuin kärryiltä, mutta tällä kertaa se ei ärsyttänyt minua ollenkaan niin paljoa, enkä osaa pitää niitä huonona puolena kirjassa. Jollain tapaa ne tuntuvat kuuluvan Leon kertojaminään niin tiiviisti.

Kiiltomato.netissä on todella hyvä kirjoitus tästä kirjasta. Paremmin omia, tosin varsin negatiivisia fiiliksiään romaanista erittelee esim. Morre, täällä. Kaikki mitä rakastin löytyy monista kirjablogeista, joten lukuvinkkejä kaipaavat: hop vain nettimaailmaan!

Huu, joulukuu jo alkoi ja marraskuun kirjoista on vielä monta raportoimatta! Kuten ihan joka asiassa näinä päivinä, myös tässä tulen reippaasti jälkijunassa. Mutta hätäkös tässä, ehtiihän tuota. Vähän samanlaista ”mihinkäs tässä nyt niin kiirus” -elämäntapaa opettelee myös Liisa Halla, komisario Hallan dekkaristivaimo, neljännessä Eeva Tenhusen dekkarissa Kuolema savolaiseen tapaan (1976). Kuten otsikosta voi päätellä, tämä leppoisuus on siis kieroa savolaisuutta, ja kätkee tietenkin taakseen vaikka mitä.

Liisa, joka siis ratkoi rikoksia jo romaaneissa Mustat kalat ja Keisari seisoo palatsissaan, on nyt ollut jo muutaman vuoden naimisissa komisarionsa kanssa. Mies on loman tarpeessa ja päähänpistosta ostaa talon Savosta. Pariskunta muuttaa pieneen kylään ja opettelee tulemaan toimeen savolaisen elämäntavan ja asukkaiden kirjon kanssa.

Kuolema savolaiseen tapaan on hauska, joskin välillä vähän turhankin tekopirteä tyylissään. Tekemällä Liisasta dekkarikirjailijan Tenhunen pääsee irvailemaan hyvin itselleen tai omalle ammatilleen sekä dekkareiden kliseille henkilögalleriasta juoneen asti. Varsin roisia huumoria Tenhunen käyttää myös kuvatessaan savolaisia ja savolaisuutta, ja saa minut huokaamaan helpotuksesta, että minussa on vain neljäsosa savolaista verta… Ihan hirmuisen imarteleva tämä heimokuvaus ei nimittäin ole, tosin pilke silmäkulmassahan se on tehty. Reilut 30 vuotta ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä, enkä usko että tällainen huumori enää tavoittaisi lukijakuntaa mitenkään tuoreena ideana.

Ihan parasta lukemaani Tenhusta Kuolema savolaiseen tapaan ei minusta ole, mutta oikein hyvää välilukemista vähän raskaampien kirjojen keskellä. Erinomaisen hyvää vastapainoa työlle, sanoisin.

Jhumpa Lahirin Kaima (The Namesake, 2003, suom. 2005) on roikkunut lukemattomien listallani jo usean vuoden ajan, varmaan ilmestymisestään asti. Kirja on nuoren, amerikkalaisen Lahirin ensimmäinen romaani; edellinen teos oli novellikokoelma.

Lahirin kirja on todella hyvä, enkä ihmettele ollenkaan, että se on käännetty monille kielille ja tehty myös elokuvaksi. Kaima kertoo erinomaisesti maahanmuutosta, vieraudesta, sopeutumisesta, sopeutumattomuudesta – näistä nykyajan ilmiöistä, joita löytää maasta kuin maasta. Vastaavia kokeneille lukijoille kirja varmasti antaa heijastuspintaa omaan elämään, ja minun kaltaisilleni paikallaan pysyville se taas kertoo kulttuurien kohtaamisesta.

Tarinan päähenkilö on Gogol Ganguli, jonka vanhemmat muuttavat vastavihittynä avioparina Kalkuttasta Yhdysvaltoihin. Perheeseen syntyy kaksi lasta, Gogol ja tämän sisko Sonia. Bengalilaiset juuret ovat läsnä arjessa jatkuvasti esimerkiksi ruoan, tapojen, äidin pukeutumisen ja vuosittaisten sukulaismatkojen muodossa. Lapset kasvavat amerikkalaisiksi, mutta vanhemmat pysyvät pidempään kiinni bengalilaisuudessa. Kuitenkin myös Gogolin on tasapainoiltava kahden kulttuurin välillä, eikä aivan ongelmitta.

Teoksen nimi, Kaima, viittaa Gogolin nimeen. Hänen nimensä ei ole bengalilainen eikä amerikkalainen, vaan nimi on annettu isän lempikirjailijan mukaan. Gogol häpeää nimeään, joka ei ole mitään eikä tunnu liittyvän mihinkään perinteeseen, mihinkään häneen liittyvään kulttuuriin. Nikolai Gogolin Päällystakkiin viitataan teoksessa monta kertaa ja minua alkoi vaivata, etten ole lukenut sitä.

Lahirin teksti kulkee sujuvasti (viimeaikaisten työkokemusten perusteella sanoisin, että joko Lahiri on superlahjakas, tai sitten hänellä on todella hyvä kustannustoimittaja) ja Kaimaa on helppo lukea. Kirja on pitkä, mutta silti luin sen muutamassa päivässä, mikä on nykyiselle lukutahdilleni varsin hyvä saavutus.

Seuraava sivu »