Syksyn apurahakierros on alkanut. Haettavana on kolme isoa apurahaa, yksi elokuussa, yksi syyskuussa ja yksi lokakuussa. Kaikki ovat suuria säätiöitä, joilta hakemista ei missään tapauksessa voi jättää väliin.

Kevään hakukierrokseen verrattuna tämän pitäisi olla nyt helpompaa. En ole aivan yhtä väsynyt kuin silloin olin, ja elokuun hakua lukuunottamatta minulla pitäisi olla hyvin aikaa tehdä tutkimussuunnitelmat ja hakemukset huolella. Tarvitsen apurahaa kipeästi, sillä nykyiset riittävät vain suunnilleen vuoden loppuun asti, joten tähän hakuun on pakko panostaa. Kevään kierrokselle lähteneet hakemukset eivät olleet ihan parhaasta päästä, ihan hävettää kun muistan ne.

Tämä syksyn kierros on kuitenkin minusta tietyllä tapaa hyvin ikävä. Näistä kolmesta säätiöstä nimittäin hakevat rahaa ihan kaikki. Siis kaikki. Jotakuinkin jokainen työkaverini kilpailee kanssani samoista rahoista. Oppiaineemme on pieni, joten meillä samat ohjaajat, jotka – raukkaparat – joutuvat laittamaan meidät suosituksissaan paremmuusjärjestykseen (onneksi en itse näe niitä suosituksia). Ja ikävä kyllä on niin, että kaikki emme voi saada niitä rahoja. Aivan konkreettisesti on niin, että yhden saama raha on toiselta pois.

Tätä ajattelutapaa päätin välttää viimeiseen asti, kun ryhdyin tohtorikoulutettavaksi ja aloitin apuraharumban. Elämästä tulee kurjaa, jos jo alle kolmekymppisenä katkeroituu puhumaan toisista pahaa selän takana ja keskittyy olemaan kateellinen muille heidän saamistaan rahoista. Tämä syksyn hakukierros osoittaa jotenkin hirmu konkreettisesti, miten selvässä kilpailuasetelmassa kaikki olemme täällä, mutta yritän tuskaisesti ummistaa silmäni siltä ja keskittyä muihin asioihin. Yritän ajatella, että kukin saa rahaa vuorollaan, että rahojen saaminen on lopulta myös sattumasta ja tuurista kiinni, jolloin toisen raha ei ole minulta pois. En halua löytää itseäni lyömästä puukkoa jonkun toisen selkään – en sittenkään, vaikka jonain päivänä suolalla sivelty veitsi törröttäisi omassa selässäni.

Akateeminen maailma on julma juuri tämän jatkuvan rahapulan ja kilpailun takia, mutta en halua olla osa sellaista. Kun kuulen jonkun saaneen rahaa, tunteet ovat aina ristiriitaisia: osa minusta on tietenkin onnellinen toisen puolesta, mutta ääni sisällä on myös kateellinen ja surkea. Todella ihan oman elämänlaatuni vuoksi yritän kovasti hiljentää sen ikävän äänen ja keskittyä apurahauutisiin rakentavasti, toisten onnesta iloiten ja vuorollani sitten omaa rahaani juhlien. Mutta katkeraksi en halua muuttua.

Ehkä parempi vältellä puhumasta koko aiheesta. Se vain on koko ajan mielessä – kaikilla – joten väkisinkin juttu menee aina jossain vaiheessa apurahoihin. Mutta mitä jos yrittäisin toista metodia tällä kertaa? Mitä jos en itkisi asiaa kenellekään täällä, vaan ottaisin olkapään laitoksen ulkopuolelta? (Varokaa, ystävät!) Tai hei, mitä jos en puhuisi koko asiasta kenellekään!?! Se ei taida onnistua ainakaan kovin helposti, sillä mietityn, hyvän tutkimussuunnitelman tekeminen on vielä tässä vaiheessa minulle aina aika kova prosessi, josta täytyy saada avautua jollekin. Päiväkirjalle? Onneksi ostin vähän aikaa sitten uuden, niin etteivät ainakaan sivut lopu kesken.

Sellaisen joka ei ole itse hakenut apurahoja, voi olla vaikea ymmärtää, miksi keuhkoan niistä aina niin paljon. Apurahojen hakeminen on kuitenkin melko kovaa työtä, ainakin minulle. Jotenkin laitan itseni likoon joka paperissa niin, että hakemusten tekeminen vie voimia. Vähän kuin hakisi koko ajan aktiivisesti pätkätöitä. Töiden hakuhan on myös aika raskasta jatkuvaa itsensä alttiiksi asettamista, näin olen ymmärtänyt, vaikka omat kokemukset ovat toistaiseksi vielä melko vähäisiä.

Ei elämä kuitenkaan yksistä apurahoista ole kiinni. Kevään kierrokselta tulevat tulokset syksyn aikana, vähitellen. Jos niistä ei heru, voin alkaa etsiä töitä tämän laitoksen ulkopuolelta. Tekemäni työllistymisselvitys osoittaa, että töitä kyllä löytyy minunkinlaiselleni, jos vain osaan ja jaksan etsiä.

Edit. seuraavana aamuna: Nyt sen keksin! Mitä jos muuttaisin kokonaan asennettani apuraharumbaan? Sen sijaan, että tuskailisin ”taas se alkaa”, niin mitä jos heittelisin kukkia kadulle, ostaisin ilmapalloja ja kulkisin serpentiinit kaulassa: ”Jeij, saan taas hakea apurahoja, mahtavaa! Tutkimussuunnitelman tekeminen on parasta mitä tiedän!”

No joo, ei ehkä noin ylitseampuvasti, mutta jospa lakkaisin vinkumasta miten kamalan ikävää apurahojen hakeminen on ja pitäisinkin sitä hyvänä juttuna, niin ehkä lopulta alkaisin uskoa sen? Itseä on helppo huijata. Kokeilla aina voi, vaikka voi olla kyllä vähän vaikeaa.

Advertisements