harrastuksia


Viime kesänä kirjoitin hiukan varovaiseen sävyyn hankkineeni kuntosalin jäsenyyden. Asiaa nyt jo kymmenisen kuukautta pureskelleena lienee aika kirjoittaa tästä aika isosta elämänmuutoksesta lisää.

Olen ollut yläasteen kokemusten jälkeen tosi kuntosalivastainen, suorastaan asenteellinen. Siskoni yritti joskus houkutella minua mukaansa, mutta olin paikanpäällä niin vastahankainen kuin vain voi olla. Mutta kas, mitäpä tapahtui? Elämääni tuli ihminen, jonka kanssa negatiivisuuteni katosi, ja olin valmis kokeilemaan. Puoliso treenaa ihan työnsäkin vuoksi säännöllisesti, ja pyysi minua mukaansa jotta hänenkin olisi kivempi mennä. Kävin aluksi hänen mukanaan salilla vain cardiolaitteilla: tykkäsin etenkin crosstrainerista, mutta myös soutulaite ja kuntopyörä olivat käytössä. Ja sitten viime kesänä, kun kuntosalin tuoksu ja tunnelma alkoivat tulla tutuksi, aloin kokeilla myös muita laitteita.

Ostimme salijäsenyydet Fitness24Seven -ketjuun erittäin käytännöllisistä syistä. Elämämme on hajaantunut usealle paikkakunnalle, ja F24S oli ainoa kuntosaliketju, jolla on toimipisteet sekä Jyväskylässä, Mikkelissä että Lappeenrannassa (myös Helsingin yhtä toimipistettä olen kokeillut). Edullinen hinta sekä kuukausijäsenyys ilman pitkää sitoutumista (koska emme viime kesänä tienneet, milloin muutto olisi tulossa) olivat myös tärkeitä.

Syksyn treenasin ihan itsekseni. Hain inspiraatiota treeneihin seuraamalla muita, etsimällä tietoa netistä ja lehdistä, ja kyselemällä kavereilta. Motivaationi lähde oli puolison lisäksi lähestyvä kilpirauhasen poistoleikkaus. Leikkauksen jälkeen monilla potilailla paino nousee nopeasti, ja niistä kiloista on hyvin vaikea päästä eroon. Ajattelin, että jos olen paremmassa kunnossa (lue: enemmän lihasmassaa läskin sijaan) leikkaukseen mennessäni, siitä toipuminen on ehkä nopeampaa ja lihominen pysyy hallinnassa helpommin.

Lokakuussa kävin juttelemassa F24S:n personal trainerin kanssa mahdollisesta asiakkuudesta. Teimme kehonkoostumusmittauksen ja juttelimme minulle sopivasta treeniohjelmasta. Lupasin palata asiaan leikkauksen jälkeen, mutta meni tammikuuhun asti, ennen kuin olin riittävän hyvässä kunnossa lähteäkseni salille.

Teimme sopimuksen 12+1 PT:n ohjauskerrasta, ja sattumalta voitin arvonnassa vielä yhden bonuskerran. Se on pitkä aika treenata ohjauksessa, eikä todellakaan ollut ilmaista. Mutta se on ollut jokaisen euron arvoista, ja epäilemättä parhaiten sijoittamaani rahaa ikinä. Olen oppinut tekemään liikkeitä oikein, vaatimaan itseltäni paljon ja vielä vähän lisää, ja toimimaan salilla rohkeasti ja itsenäisesti, aiemman arkuuteni unohtaen.

Personal trainerini Elli Kirijatshenko on mainio pakkaus. Minun on hyvin vaikea antaa periksi kun joku on vieressä vahtimassa, joten Elli saa minusta irti huomattavasti enemmän kuin yksin treenatessa saan. Elli on osoittanut monta kertaa, että pystyn vaikka mihin jos vain yritän – ja että yrittäminen kannattaa. Hän nauraa jos vingun, mutta tosipaikan kohdalla kyllä antaa myöten. Matematiikassa Elli on aika huono: toisinaan hän sanoo vieressä ”Kaksi vielä” ja laskee sen jälkeen neljään… Pakettiini kuului myös ruokavalion tsekkausta, ja sain Elliltä ruokatapojen parantamiseen hyviä, konkreettisia apuja – jotka tosin ovat huomattavasti vaikeampia toteuttaa liikkuvassa elämäntavassa kuin luulisi.

Pitkä asiakassuhde on lisännyt välittömyyttä ja olemme jutelleet monenlaisia juttuja. Kuten kunnon PT ainakin, Elli kysyy aina ensimmäisenä mitä minulle kuuluu. Kesti hetken ennen kuin tajusin miksi hän kysyy: ei small talkin vuoksi vaan tietääkseen, millä mielialalla olen ja miten voin, jotta hän tietää miten päivän treeni vedetään.

Ennen ensimmäistä tapaamista mietin, miten ottaa diabetekseni esiin PT:n kanssa. Pohdin asiaa oikeastaan Nellin viimekesäisen blogipostauksen luettuani. Kerroinkin jo ensitapaamisessa Ellille, että minulla on ykköstyypin diabetes, ja se voi joskus vaikuttaa treenaamiseen. Hoidan sen silti itse, eikä hänen tarvitse välittää asiasta muuten kuin vain olemalla tietoinen.

Ja niinhän se meni. Kerran olin treenin lopussa lähes hypoilla (ihme kyllä) ja se vähän vaikutti suoritustasoon, ja kerran sain hypon 10 minuuttia ennen treenin alkua. Silloin oli pakko jättää treeni väliin, en vain pystynyt. Onneksi Elli vaihtoi lennossa ohjelmaksi ruokapäiväkirjan purkua ja siitä keskustelua, jolloin nieleskelty pettymysitkuni oman sairauteni edessä muuttui sekin hymyksi: kaikki meni ihan hyvin.

Parasta kuntosalitreenaamisessa oli se hetki, kun tajusin tuloksia syntyvän. Kun yhtäkkiä huomasin, että reisilihas nousee näkyviin, tai että jaksan työntää jalkaprässillä 100 kiloa. Joitakin kuukausia PT-treenin aloittamisen jälkeen kehonkoostumusmittaus osoitti selkeitä muutoksia sisäelinrasvan määrässä ja lihasten kasvussa, joten vaikka paino ei ole laskenut yhtään, olen silti selkeästi terveempi, mikä on tietenkin tärkeämpää. Treenaaminen on opettanut minut myös tuntemaan lihakseni paremmin. Ryhtini on parempi, ja tunnen kehon liikkeet ja lihasten voiman myös istuessani tai kävellessäni. Toisin sanoen tunnen itseni aiempaa paremmin.

Kesti aikansa, ennen kuin kehoni alkoi tuottaa liikunnan jälkeen mielihyvähormoneja, mutta nyt se toimii niin. Salitreenin jälkeen olen aina väsynyt, mutta hymy on leveä. Treenistä tulee enemmän mielihyvää kuin olisin koskaan voinut kuvitella mahdolliseksi omalla kohdallani. Kivaa on myös se, että salilla käyminen on yhteinen harrastus puolison kanssa – onpahan joku jolle tästä kaikesta jutella.

Nyt yhteisiä treenikertoja Ellin kanssa on jäljellä enää yksi. Jatkuvan reissamiseni vuoksi ne ovat venyneet näinkin pitkälle, sillä säännöllisellä 2 x viikossa tahdillahan PT-jakso olisi jo aikoja ollut ohitse. Kiva silti, että näin on, sillä Ellin tapaaminen motivoi aina minua lisää, ja opin joka kerta uutta. Minulla on nyt kaksi eri ohjelmaa, joiden kanssa pärjään pitkään. Toinen on nimeltään maastaveto-ohjelma ja toinen kyykkyohjelma, mutta molemmat sisältävät koko kropan treenin isoja lihaksia painottaen (siitä nuo nimet). Ehkä ensi syksynä voisin ostaa taas muutaman tapaamiskerran ja saada vähän vaihtelua näihin ohjelmiin, mutta missä ja millaisen pt:n kanssa se on mahdollista, jää nähtäväksi.

P.S. Tekstiiliurheilija kun olen, on myös treenivaatteilla väliä. Paitoja olen ostanut kaupasta(kin), mutta treenitrikoot olen hankkinut uutena tai vähän käytettynä Vähänkäytetty.fi:stä. Vaatteilla on väliä, ja olen huomannut että oikeilla vaatteilla treeni on parempi kuin vanhoilla räteillä urheillessa.

Mainokset

Kuten nyt epäilemättä kaikille lukijoille on käynyt selväksi, menin kesälomalla naimisiin. Juhlimme häitä perusteellisesti ja monipuolisesti. Valmisteluineen ja toipumisineen loma kuluikin melkolailla häätunnelmissa.

Mutta kyllä me muutakin teimme, esimerkiksi kävimme Mikkelin asuntomessuilla. Teimme paljon hyvää ruokaa, söimme hyviä ravintolaruokia ja vietimme aikaa ystävien kanssa. Yksi mökkikyläilykin mahtui lomapäiviin.

Uskomattomin juttu on se, että loman aikana minä hankin kuntosalijäsenyyden. Vieläkin olen asiasta hiukan yllättynyt ja hämmentynyt, sillä olen yläasteelta asti ollut hyvin kuntosalivastainen, eikä asenteeni ole osoittanut taipumisen merkkejä. Mutta yhtäkkiä minulla on kuukausikortti, ja yhtäkkiä minä nautin salilla treenaamisesta. Asia on niin iso, että kunhan pureskelen juttua vielä vähän aikaa, kirjoitan siitä blogiin ihan erikseen.

Eilen palasin työhuoneelle. Lomaan sisältyi elämää vankasti, perusteellisesti ja lopullisesti muuttanut asia, avioliitto. Valmistelin juhlia noin vuoden verran, mutta ei kyse ollut vain siitä että juhlat on nyt juhlittu. Avioliitto on iso juttu, ainakin minulle.

Tästä lähes kuntosalijäsenyyden veroisesta muutoksesta huolimatta tuntui eilen tosi hyvältä palata töihin. Ei niin ettenkö olisi vielä mielelläni jatkanut lomaa! Mutta tästä isosta elämänmuutoksesta huolimatta tuntui ihanan tutulta palata työhuoneelle, jossa mikään ei ollut muuttunut. Tätä entisellä pysymisen tunnetta auttaa se, etten vaihtanut sukunimeä avioliiton myötä. Näin ollen ei tarvitse alkaa säätää kirjastokorttien, sähköpostiosoitteen tai nimikylttien kanssa. Ainoa ulkoinen muutos on se, että aiemman yhden renkaan sijasta vasemmassa nimettömässäni on nyt kaksi sormusta.

Jollain tapaa tämä tuttuus tuntuu tosi oikealta. Parisuhteessamme avioliitto on samaan aikaan valtava elämänmuutos, mutta toisaalta se ei muuttanut yhtään mitään. Arki ei muutu sen hohdokkaammaksi tai vaikeammaksi häiden myötä. Olemme edelleen me kaksi, mutta nyt vain vielä julkisemmin sitoutuneita toisiimme. Silti edelleen pitää tyhjentää roskapussi ja imuroida viikonloppuna, ja asumme edelleen arkisin paljon erillään kummankin työpaikkojen sijoittelun vuoksi. Ja näinhän sen kuuluu mennä, happily ever after.

Sama töissä: vaikka loma oli ihana ja muutti kaiken, työ on silti ennallaan. Loma antoi energiaa ja voimia, ja katson syksyn työmäärää melko valoisasti ja omiin voimiini luottavana.

On mahdollista, että tästä tulee ensimmäinen syksy lähes kymmeneen vuoteen, jolloin en meinaa kuolla väsymykseen, itke iltaisin tai öisin huonouttani tai vajoa aina aiempaa syksyä syvemmälle riittämättömyyden suohon. Voi olla, että tästä tulee hyvä syksy. Ja se johtuu pääosin siitä, että tänä syksynä en ole pakotettu hakemaan uutta rahoitusta. Minulla on tutkimusrahoitus pitkälle eteenpäin, joten voin keskittyä siihen.

Että sikäli kaikki on kuitenkin toisin kuin pitkään aikaan.

Käväisehän lainaamassa kirja tai kaksi, huomaat – tulet selvästi onnellisemmaksi!

Eilen illalla tapahtui jotain todella onnellista ja yllättävää. Tai ei se nyt enää eilen yllättänyt muita kuin läheisiäni, sillä olin tiennyt asiasta jo muutaman viikon. Sain palkinnon: minut on valittu Joutsan kunnan vuoden 2017 kirjastokäyttäjäksi! Aikamoista!

Olen ihan todella otettu tästä palkinnosta. Kirjastot, etenkin oman kylän kirjasto, ovat minulle tärkeitä paikkoja. Toisaalta kirjastossa käyminen jokseenkin viikoittain on myös minulle niin itsestään selvää, että on melkein hassua, että se onkin palkinnon arvoista. Mutta ehkä se onkin niin, että itselle läheisiä arjen rutiineja ei osaa arvostaa, kohottaa tai kyseenalaistaa ennen kuin joku muu kiinnittää niihin huomiota. Joutsan kirjastossa on luettu blogiani, seurattu kirjaseikkailujeni päivityksiä ja oltu jopa huolissaan siitä, että meinasin pitää joskus kirjastotaukoa.

Palkintoa ei annettu lainausmäärien perusteella – sellaisissa lapsiperheet varmaankin veisivät voiton. Perusteluissa mainittiin kirjaston aktiivinen käyttö. Lainaan paljon, mutta olen myös puhunut lähipiirissäni oman kylän kirjaston käyttämisen puolesta ja käytän Keski-Suomen kirjastoverkkoa ahkerasti varaamalla ja tilaamalla aineistoa omaan kirjastoon. Nykyään varauksetkin ovat ilmaisia, mikä on aika mahtava palvelu – koko maakunnan kirjastot ovat ulottuvillani! Käytän kylän kirjastoa pääosin lukuharrastukseni välineenä, mutta välillä lainaan sieltä myös töihin liittyviä kirjoja, jos ne ovat siellä helpommin saatavissa.

Kaikkein rakkain kirjasto minulle on juuri tämä meidän oman kirkonkylän kirjasto. Sinne minut sisaruksieni kanssa vietiin jo ihan pienenä. Ensimmäisen kirjastokortin taisin saada vasta kun täytin seitsemän – koulun aloitus oli merkkipaalu siihenkin, vaikka olin osannut lukea jo sitä ennen. Muistan vielä hyvin silloisen kirjaston pohjapiirroksen. Oli henkisesti iso juttu, kun siirryin lastenkirjojen nurkasta nuortenkirjojen osastolle, ja se vasta olikin jännä kohta kun ensimmäisen kerran lainasin aikuisten puolelta jotain.

kirjaston ovikuva instasta

Kuva Instagramista tammikuussa 2016 @kirsimariahyt

Muistan, että juuri kirjaston poistohyllystä minulle ostettiin ensimmäinen oma kirjani. Muistikuva on sikäli väärä, että kyllä meillä on kuvakirjoja ollut sitä ennenkin. Mutta ensimmäinen oikea kirjani oli Peppi Pitkätossu, jossa oli kolme Peppi-kirjaa samoissa kansissa. Se on minulla edelleen, yksi rakkaimmista kirjoistani. Aluksi sitä luettiin minulle iltasatuna, kunnes totesin, että parempi lukea itse.

Ehkä toiseksi rakkain kirjastoni on Jyväskylän kaupunginkirjasto, jossa kävin aktiivisesti lukioaikoina ja sitten myöhemmin paluumuutettuani Jyväskylään. Juuri lukioikäisenä koin, että kirjasto oli turvasatama, kun myöhäinen murrosikä heitteli mielialoja. Opiskeluaikana asuin Turussa, ja Turun kaupunginkirjaston ihana vanha rakennus on ehkä kaunein kirjasto, jossa olen asioinut. Turkuun rakennettiin uusi, upea kaupunginkirjasto juuri kun muutin sieltä pois. Minulla on myös pääkaupunkiseudun kirjastoverkon HelMetin kirjastokortti, koska välillä olen lainannut matkalukemista Helsingissä viipyessäni. Ja tietenkin aktiivisessa käytössä on Jyväskylän yliopiston kirjaston kortti ihan työasioiden takia. Nykyään vietän paljon aikaa Lappeenrannassa, mutta jostain syystä en ole hankkinut sinne kirjastokorttia. Ehkä siinä on hidastanut aika vahva väliaikaisuuden tuntu: olemme koko ajan jossain määrin odottaneet, että avopuolisoni työt siirtyisivät pois Lehmusten kaupungista. Nyt näyttää siltä, ettei niin ihan heti tapahdu, joten voisin ihan hyvin tutustua myös Lappeenrannan kirjastoon. Kuntavaalien ennakkoäänet käytiin jo siellä antamassa.

Suomalainen sivistys ja sen kautta yhteiskunnan edistys ja hyvinvointi nojaavat kolmeen asiaan: peruskouluun, laadukkaaseen opettajankoulutukseen sekä laajaan ja tiheään kirjastoverkkoon. Kirjastokäyttäjän tunnustus on minulle tärkeä siksi, että pidän valtavasti arvossa suomalaista kirjastoverkkoa. Kirjastot ovat paljon muutakin kuin kirjojen säilytyspaikkoja: lainaksi saa esimerkiksi sähkönkulutusmittarin,  kävelysauvat tai vaikka kangaskassin kirjoille. Siellä voi lukea lehdet, tavata tuttuja tai vain käydä rauhoittumassa. Minulle juuri tuo kirjahyllyjen välissä kulkeminen tuo syvää rauhaa.

Kiitos Joutsan kunnankirjasto tästä kunniasta! Haluan olla palkinnon arvoinen ja blogata aiempaa ahkerammin kirjoista tänä vuonna.

Eilen oli ehkä kivoin päivä pitkään aikaan. Osallistuin ystäväni kanssa kansalaisopiston kynttiläkurssille. Olen joskus pikkutyttönä tehnyt 4H-kerhossa kynttilöitä kastamalla, mutta siitä oli melko etäiset mielikuvat. Nyt olimme koko päivän Vaajakoskella opiston taideluokassa ja teimme jotain konkreettista käsillämme. Tuntui hyvältä oppia uutta, tehdä jotain itselle mieluista ja suoraan käyttöön tulevaa ja olla ajattelematta töitä koko päivän.

Eri työvaiheita kynttiläpajassa.

Eri työvaiheita kynttiläpajassa.

Ryhmässä oli myös kiva henki. Mukana oli aloittelijoiden joukossa myös kokeneita kynttilöiden tekijöitä, jotka ystävällisesti ja kivasti neuvoivat aloittelijoita alkuun. Kurssin opettajalla Hannele Torniaisella oli tilanne hallussaan – pidettyjä kursseja on selvästikin useita takana niin, että hän tiesi miten homman saa käyntiin, sujumaan päivän läpi ja lopuksi hyvin pakettiin.

Ihan itse tein! Lopputuloksena syntyi kynttilöitää kevään väreissä.

Ihan itse tein! Lopputuloksena syntyi kynttilöitä kevään heleissä väreissä.

Tein erilaisiin muotteihin sekä valkoisia että värillisiä kynttilöitä. Myös kastamista kokeilin, ja pitkät valkoiset kynttilät ovat todella kauniit. Jos suinkin mahdollista, aion mennä syksyllä samalle kurssille uudestaan. Silloin tehtaillaan kynttilöitä joulun väreissä, ja niistä saisi ihania lahjoja.

Tänään harrastusviikonloppu jatkui kirjamessuilla. Jyväskylän kirjamessut järjestettiin nyt välivuoden jälkeen. Pienethän ne ovat syksyn suuriin etelämpänä järjestettäviin kirjamessuihin verrattuna, mutta kiva silti, että kirja-alan väki jaksoi ne taas järjestää. Kävin kuuntelemassa pari haastattelua, kiertelin kojujen väleissä ja tein hieman ostoksiakin.

Viime aikoina kirjoittaminen on takunnut kovasti, mikä on näkynyt täällä blogissakin hidastuneena päivitystahtina. Tällä hetkellä työssäni on vaihe, jossa minun ei paljonkaan tarvitse kirjoittaa. Ne työhön liittyvät tekstit, mitä tämän vuoden puolella olen kirjoittanut, ovat syntyneet aikamoisella hiellä. Tiedän kuitenkin, että kirjoittaminen on minulle luontevin viestintämuoto, ja onnellisimmillani olen ollut kirjoittaessani (silloin kun se sujuu). Tänään kirjamessuilla se kaikki tuntui äkisti varmalta ja hetken mielijohteesta kävin vielä ennen sanomassa sen kaiken ääneen aiemmin yhteistyökumppanina toimineelle kustannustoimittajalle. Tai en minä kaikkea sanonut, sen haaveeni vain: Että vielä minä kirjoitan kirjan. Että juuri nyt ei ole siihen mahdollisuutta, mutta kyllä minä vielä sen teen. Ideakin on vain hämärä ajatus, mutta motivaatio ainakin on paikallaan, minä haluan kirjoittaa kirjan. Kustannustoimittajani hymyili ja totesi, että hyvä, palaamme siis asiaan.

Messuilta kävelin purevassa viimassa kaupungin läpi työhuoneelle. Tarkoitus oli edistää menetelmäartikkelia, jonka deadline oli jo tammikuussa. Olen saanut siihen kirjan toimittajilta enemmän lisäaikaa kuin voi kohtuudella odottaa, mutta teksti on jumiutunut monta kertaa. Ilman kirjoitusinspiraatiota sen tekeminen on ollut työlästä, eikä artikkelissa oikein ole ollut juonta tai järkeä. Pyörin tänään iltapäivällä työtuolillani tavalliseen tapaan tehden kaikkea muuta kuin työtä. Mutta sitten tapahtui jokin liikahdus työ-aika -jatkumolla, ja yhtäkkiä tajusin, että kello on puoli viisi, ja artikkelini on edistynyt aimo harppauksen. Yhtäkkiä tiesin, miten saan sen koottua pakettiin ja mitä siitä vielä puuttuu. Tuntui kuin jokin kirjoittamisen lukko olisi hävinnyt, ja se tuntui helpolta taas.

Eihän se sitä ole; tieteellisen kirjoittamisen sanominen helpoksi olisi lukijalle – ja itselle – valehtelua. Mutta ainakaan en ole enää jumissa sen kirjoituslukon takana, joka tämän menetelmäartikkelin kanssa esti kaiken luovuuden. Oli jo aikakin, sillä viikon kuluttua se saisi olla jo valmis, eikä ensi viikolla ole kovin montaa iltaa* aikaa työpöydän ääressä istumiseen.

En tiedä, tarkoittaako kirjoittamisen ilon ainakin hetkellinen palaaminen myös sitä, että blogin päivitystahti vähitellen palaisi ennalleen. Toivotaan niin, sillä tämä blogi on minulle tärkeä monin eri tavoin, eikä vähiten juuri kirjoittamisen ilon vuoksi.

Juuri nyt ulkona sataa lunta, mutta siitä huolimatta toivon aurinkoisia kevätpäiviä kaikille!

* Puhun illoista, koska tämän menetelmäartikkelin kirjoittaminen ei kuulu tämän hetkiseen varsinaiseen leipätyöhöni, joten olen tehnyt sitä iltaisin ja viikonloppuisin.

Tänään otettiin taas pieni asken ihmiskunnalle, mutta iso askel tälle yksilölle. Harppasin ison rajan tai kynnyksen yli vahvasti epämukavuusalueelle, jossa pelotti valtavasti, mutta jonka voittaminen tuntui mahtavalta.

Kävin siis uimahallissa vesijuoksemassa ensimmäistä kertaa diabetesdiagnoosin jälkeen. Kuten olen ennenkin todennut, en ole mikään erityisen liikunnallinen ihminen. Yhdeksän kuukautta olen nyt kuitenkin suhtautunut kaikenlaiseen ruumiillisen rasitukseen epäröiden ja varovasti, ja kaikkein suurimman kammon olen saanut muodostettua uimahallia ja vesijuoksua kohtaan. Viime keväänä ostettu sarjakortti on jäänyt lojumaan, koska en vain ole kyennyt menemään uimahalliin. Tällä pelolla on ollut enää hyvin vähän tekemistä varsinaisten diabetesongelmien kanssa. Kyse on enemmänkin korvieni välistä. Olen saanut paljon järkeviä neuvoja tankata ennen liikuntaa hiilareita, jolloin verensokeri ei laske. Jostain syystä ajatus siitä, että alkaisin saada matalan sokerin oireita vedessä on kuitenkin lamauttanut minut kauhulla. Ajattelin ensin, että pyydän vain jonkun kaveriksi. Jostain syystä kynnys avun pyytäminen tällaisessa asiassa  ei kuitenkaan ole ollut ihan sujuvaa – turhaan, tietenkin, mutta silti.

Tällä viikolla olen motivoinut itseäni parempaan itseni hoitamiseen. Ei siis vain diabetesta vaan ylipäätään kokonaisvaltaisempaa omasta itsensä huolehtimista ajatellen. Kukapa muu sen tekisi kuin minä itse? Sain virikkeitä tähän ravitsemusterapeutilta, joka myös patisti lähtemään sinne uimahalliin melkein itkunsekaisesta pelosta huolimatta. Hänen kehotuksensa oli aloittaa pienesti: tavoitteena olla ensimmäisellä kerralla vedessä 20 minuuttia. Se kuulosti hullulta, mutta toisaalta järkevimmältä mahdolliselta ratkaisulta.

Ja niin minä menin. Tarkistin uimahallin aulassa verensokerit ja tankkasin 40-50 grammaa hiilareita, enkä pistänyt insuliinia Siinä vaiheessa oltiin turhan matalilla koska tulin kaupungin kautta (3,9), mutta luotin hiilaritankkauksen auttavan. Pukukopeilla otin diabetes-kaulakorua pois, mutta paniikki meinasi iskeä. Puristin korua kädessäni hetken ja laitoin sen takaisin kaulaan. Hopeakoru sai luvan kestää klooriveden, koska se on ainoa näkyvä merkki sairaudestani (piikityksestä mustelmaisia reisiä tuskin huomaa kukaan, ellei ehkä joku toinen diabeetikko). Vesijuoksin reipasta tahtia 20 minuuttia. 15 minuutin kohdalla itketti silkasta riemusta. Kahdenkymmenen minuutin jälkeen olo oli ihan hyvä, mutta nousin kuitenkin altaasta. Kävin vielä viiden minuutin rentoutushetkessä porealtaassa. 50 minuuttia sen jälkeen, kun olin aulassa mitannut sokerit, olin pukuhuoneessa mittaamassa jälleen. Lukemana 6,1. Hurraa!

Nelli kirjoittaa Hyvät, huonot sokerit -blogissaan insuliinista ja liikunnasta ja havainnollistaa huomattavasti minua kokeneempana sen, miten vaikea insuliinin ja liikunnan yhtälö voi välillä olla. Olisi kiva, jos voisi aina laskea oikean luvun, joka toimisi joka kerta, mutta kun ei. Jokaisella kerralla lukemat voivat olla erilaiset, joten hommasta selviää vain suunnittelemalla ja varautumalla etukäteen kaikkeen. Ja mittaamalla lukemia tiuhaan,vaikka se sitten olisikin hankalaa joissain tilanteissa.

Tällä viikolla olen myös oppinut, että oman ruumiin tuntemuksia pitää kuunnella. Insuliiniannostukseni ei ole ihan kohdallaan, ja säädän sitä vähitellen, päivä kerrallaan. Jostain syystä nyt vaan on niin, että syksyllä sopiva annos onkin nyt liian suuri, ja lukemat tipahtelevat liian usein mataliksi. Mutta työstän asiaa! Tänä iltana mittailen nyt tiuhaan seuratakseni, miten liikunta vaikuttaa jälkikäteen. Rankka liikunta voi laskea sokereita jopa seuraavana päivänä, mutta luulisi että lyhyt pätkä vesijuoksua ei sentään sellaista aiheuttaisi.

Pitkän liikkumattomuuden jälkeen jo ennestään huonohko peruskuntoni oli rapistunut niin, että lyhytkin vesijuoksupätkä veti kyllä lihakset väsyneiksi. Onneksi olin toppavaatteissa liikkeellä, sillä laahustin kotiin niin hitaasti, että kevyemmissä kamppeissa olisi tullut kylmä. Kävelin kotiin, ihailin pakkasen koristamia puita ja ajattelin, että kaikki on sentään hyvin.

Pakkanen tekee timantteja puihin Viitaniemessä.

Pakkanen tekee timantteja puihin Viitaniemessä.

Viime talven aikana kirjahamstraukseeni hiipi uusi ulottuvuus: keittokirjat. Onhan niitä jokunen hyllyssä ollut tähänkin asti, mutta jostain minuun on kasvanut kiinnostus monipuolistaa kokkaamista ja tehdä ruokaa muutenkin kuin vain arkisesti sormituntumalla. Siis että kokeilisi uusia juttuja enemmän ja tekisi joskus ruokaa ihan ohjeen mukaan, ei vain vanhasta tottumuksesta.

Tänä vuonna olen ostanut kaksi keittokirjaa: Alexander ja Hanna Gullichsenin Safkaa sekä Olga Temosen Emäntänä Olga. Ensinmainittua kehuivat ruoanlaittoa (ja keittokirjoja) harrastavat ystäväni, ja jälkimmäistä ihailin ensin kirjakaupassa jonkin aikaa, ennenkuin ostin. Itse asiassa Emäntänä Olgan ostaminen taisi muodostaa jo pientä tapaa tai perinnettä: pari vuotta sitten ostin kirjan ja ruusun päivän kunniaksi Hellapoliisin ruokavuosi-keittokirjan, ja tänäkin vuonna kirjan ja ruusun päivän ostokseni oli keittokirja. Ehkä tätä voisi jatkaa edelleen – yksi keittokirja vuodessa ei lienee kohtuutonta?

1-WP_20140512_009

 

Tavoitteeni ei ole hankkia mitään joka kodin peruskeittokirjaa, josta löytyy resepti joka tilanteeseen. Sen jälkeenhän ei tarvittaisi enää mitään muuta, ja koko keittokirjankokoelmasta menisi pointti! Molemmat yllä kuvatut keittokirjat ovat kauniita kirjoja, joiden kuvat hellivät silmiä ja innostavat ruoanlaittoon. Safkaa sisältää perusruokaohjeita, Emäntänä Olga taas tavallista kasvisruokaa erityisesti lapsiperheitä ajatellen – ja minun mausteisiin tottumattomalle suulleni sopivaa siis myös.

Keittokirjojen selailu kirjakaupassa on aikamoinen nautinto. Olen pohjustanut kirjakauppareissuja muun muassa Leena Lumen ruokakirjapostauksilla. Houkuttelevalta vaikuttaa esimerkiksi Runsaat salaatit -keittokirja, mutta toistaiseksi olen vielä jättänyt sen kauppaan. Yleensä yritän katsoa, että nopeallakin selaamisella löytyy enemmän kuin yksi tai kaksi houkuttelevaa ohjetta. Lisäksi en ole erityisen ”fine dining” -tyyppinen kokki vaan enemmänkin monipuolisen arkiruoan kannattaja, joten liian fiinit keittokirjat jäävät ostamatta.

Safkaa-kirjasta olen tehnyt toistaiseksi lindströminpihvejä, ja tarkoitus olisi kokeilla muun muassa Gullichsenien pinaattilettujen ohjetta. Emäntänä Olga inspiroi heti nuudelikeitollaan. Olgan innoittamana aion kokeilla piakkoin myös esimerkiksi soijapullia sekä punajuuripastaa.

Siskolle ja minulle on vuosien ajan tullut puoliksi Maku-lehti. Nyt katkaisimme tilauksen, mutta kesän alussa koko lehtikokoelma muuttaa minun luokseni. Aion järjestää lehdille hyvän tilan kirjahyllyssä, sillä jotakuinkin yhtä kivaa kuin keittokirjojen selailu on laadukkaan ruokalehden lueskelu.

Eilen ja tänään olen tehnyt jotain mitä en ole koskaan aiemmin kokenut: kuunnellut paikan päällä kansallista, korkeatasoista musiikkikilpailua. Jyväskylän pianokilpailu järjestetään ilmeisesti kolmen vuoden välein. Kilpailuun osallistui tänä vuonna 45 soittajaa, joista kuusi eteni välierien kautta kaksipäiväiseen finaaliin.

En ole riittävän musikaalinen tunnistaakseni esimerkiksi soittaako joku väärin vai ei. Mutta musiikin kuunteleminen ja siitä nauttiminen ei vaadi asiantuntijuutta, ainoastaan kykyä kuunnella ja antaa musiikin viedä mukanaan.

Finaalissa soittajat olivat saaneet valita rajatusta listasta pianokonserton soitettavakseen. Kolme kuudesta finalistista soitti Lisztin pianokonsertto nro 3:n, joten se alkoi jo vähän tulla tutuksi jopa minunkaltaiselleni puukorvaiselle kuuntelijalle. Jopa minä tunnistin näistä kolmesta parhaan esityksen: Jan-Paul Roozeman oli todella hyvä. Hänen soittovuoronsa oli finaalin viimeisenä, eikä paikka ollut helppo. Edellä soitti Martin Malmgren, jonka valitsema Prokofjevin pianokonsertto nro 5 oli musiikillisesti jotain ihan muuta kuin Liszt. Lisäpaineita saattoi tulla siitä, että Malmgren selvisi vaikeasta kappaleesta hienosti, minkä seuraava soittaja varmasti kuuli. Mutta Roozeman pärjäsi hyvin ja soitti Lisztiä niin että se tuntui ihan uudelta. Pidin kovasti myös finaalin eilen aloittaneesta Justas Stasevskijsta, joka soitti Beethovenia.

Kilpailun voitti Martin Malmgren, Roozeman oli toinen, kolmas Anni Collan ja neljäs Einar Englundia tunteella tulkinnut Miikka Taipale. Myös kaksi sijoittamatonta finalistia, Stasevskij ja vasta 15-vuotias (kyllä!) Karoliina Ruhno palkittiin, mikä oli oikein: molemmat soittivat upeasti. (Tulokset voi lukea esim. Ylen sivuilta.)

Ja upea oli myös Jyväskylä Sinfonia, jonka ylikapellimestarina on hiljattain aloittanut nuori Ville Matvejeff – pianisti hänkin. Kotikaupungissani on kyllä erinomaisen hyvä orkesteri, jota kehutaan muuallakin kuin täällä kotipuolessa. Teatteritalon (ei vieläkään konserttitaloa!) täyttöaste on konserteissa käsittääkseni aika korkea.

Pianokilpailussa oli omanlaisensa tunnelma, joka erotti sen tavallisesta konsertista. Nuoret soittajat jännittivät ja tekivät parhaansa, ja heidän suorituksissaan oli jotain erityistä juuri tilanteenkin vuoksi. Etukäteen en ollut varma, miten jaksaisin istua kaksi iltaa klassisen äärellä peräkkäin, mutta hyvin se sujui: kilpailutilanne innosti ja motivoi. Kokemus oli hieno!

Odotan jo mielenkiinnolla, että saan käsiini Minna Lindgrenin ja Olli Löytyn kirjan Sinfoniaanisin terveisin (2014), koska itsekin haluaisin oppia paremmaksi ja analyyttisemmäksi klassisen musiikin kuuntelijaksi. Tämä pianokilpailu oli kiva tilaisuus oppia taas lisää musiikista. Nämä illat nostivat jälleen esiin ajatuksen Sinfonian kausikortin hankkimisesta: oppisin varmasti parhaiten, jos kävisin säännöllisesti kuuntelemassa. Ehkä jonain päivänä!

 

Seuraava sivu »