harrastuksia


Käväisehän lainaamassa kirja tai kaksi, huomaat – tulet selvästi onnellisemmaksi!

Eilen illalla tapahtui jotain todella onnellista ja yllättävää. Tai ei se nyt enää eilen yllättänyt muita kuin läheisiäni, sillä olin tiennyt asiasta jo muutaman viikon. Sain palkinnon: minut on valittu Joutsan kunnan vuoden 2017 kirjastokäyttäjäksi! Aikamoista!

Olen ihan todella otettu tästä palkinnosta. Kirjastot, etenkin oman kylän kirjasto, ovat minulle tärkeitä paikkoja. Toisaalta kirjastossa käyminen jokseenkin viikoittain on myös minulle niin itsestään selvää, että on melkein hassua, että se onkin palkinnon arvoista. Mutta ehkä se onkin niin, että itselle läheisiä arjen rutiineja ei osaa arvostaa, kohottaa tai kyseenalaistaa ennen kuin joku muu kiinnittää niihin huomiota. Joutsan kirjastossa on luettu blogiani, seurattu kirjaseikkailujeni päivityksiä ja oltu jopa huolissaan siitä, että meinasin pitää joskus kirjastotaukoa.

Palkintoa ei annettu lainausmäärien perusteella – sellaisissa lapsiperheet varmaankin veisivät voiton. Perusteluissa mainittiin kirjaston aktiivinen käyttö. Lainaan paljon, mutta olen myös puhunut lähipiirissäni oman kylän kirjaston käyttämisen puolesta ja käytän Keski-Suomen kirjastoverkkoa ahkerasti varaamalla ja tilaamalla aineistoa omaan kirjastoon. Nykyään varauksetkin ovat ilmaisia, mikä on aika mahtava palvelu – koko maakunnan kirjastot ovat ulottuvillani! Käytän kylän kirjastoa pääosin lukuharrastukseni välineenä, mutta välillä lainaan sieltä myös töihin liittyviä kirjoja, jos ne ovat siellä helpommin saatavissa.

Kaikkein rakkain kirjasto minulle on juuri tämä meidän oman kirkonkylän kirjasto. Sinne minut sisaruksieni kanssa vietiin jo ihan pienenä. Ensimmäisen kirjastokortin taisin saada vasta kun täytin seitsemän – koulun aloitus oli merkkipaalu siihenkin, vaikka olin osannut lukea jo sitä ennen. Muistan vielä hyvin silloisen kirjaston pohjapiirroksen. Oli henkisesti iso juttu, kun siirryin lastenkirjojen nurkasta nuortenkirjojen osastolle, ja se vasta olikin jännä kohta kun ensimmäisen kerran lainasin aikuisten puolelta jotain.

kirjaston ovikuva instasta

Kuva Instagramista tammikuussa 2016 @kirsimariahyt

Muistan, että juuri kirjaston poistohyllystä minulle ostettiin ensimmäinen oma kirjani. Muistikuva on sikäli väärä, että kyllä meillä on kuvakirjoja ollut sitä ennenkin. Mutta ensimmäinen oikea kirjani oli Peppi Pitkätossu, jossa oli kolme Peppi-kirjaa samoissa kansissa. Se on minulla edelleen, yksi rakkaimmista kirjoistani. Aluksi sitä luettiin minulle iltasatuna, kunnes totesin, että parempi lukea itse.

Ehkä toiseksi rakkain kirjastoni on Jyväskylän kaupunginkirjasto, jossa kävin aktiivisesti lukioaikoina ja sitten myöhemmin paluumuutettuani Jyväskylään. Juuri lukioikäisenä koin, että kirjasto oli turvasatama, kun myöhäinen murrosikä heitteli mielialoja. Opiskeluaikana asuin Turussa, ja Turun kaupunginkirjaston ihana vanha rakennus on ehkä kaunein kirjasto, jossa olen asioinut. Turkuun rakennettiin uusi, upea kaupunginkirjasto juuri kun muutin sieltä pois. Minulla on myös pääkaupunkiseudun kirjastoverkon HelMetin kirjastokortti, koska välillä olen lainannut matkalukemista Helsingissä viipyessäni. Ja tietenkin aktiivisessa käytössä on Jyväskylän yliopiston kirjaston kortti ihan työasioiden takia. Nykyään vietän paljon aikaa Lappeenrannassa, mutta jostain syystä en ole hankkinut sinne kirjastokorttia. Ehkä siinä on hidastanut aika vahva väliaikaisuuden tuntu: olemme koko ajan jossain määrin odottaneet, että avopuolisoni työt siirtyisivät pois Lehmusten kaupungista. Nyt näyttää siltä, ettei niin ihan heti tapahdu, joten voisin ihan hyvin tutustua myös Lappeenrannan kirjastoon. Kuntavaalien ennakkoäänet käytiin jo siellä antamassa.

Suomalainen sivistys ja sen kautta yhteiskunnan edistys ja hyvinvointi nojaavat kolmeen asiaan: peruskouluun, laadukkaaseen opettajankoulutukseen sekä laajaan ja tiheään kirjastoverkkoon. Kirjastokäyttäjän tunnustus on minulle tärkeä siksi, että pidän valtavasti arvossa suomalaista kirjastoverkkoa. Kirjastot ovat paljon muutakin kuin kirjojen säilytyspaikkoja: lainaksi saa esimerkiksi sähkönkulutusmittarin,  kävelysauvat tai vaikka kangaskassin kirjoille. Siellä voi lukea lehdet, tavata tuttuja tai vain käydä rauhoittumassa. Minulle juuri tuo kirjahyllyjen välissä kulkeminen tuo syvää rauhaa.

Kiitos Joutsan kunnankirjasto tästä kunniasta! Haluan olla palkinnon arvoinen ja blogata aiempaa ahkerammin kirjoista tänä vuonna.

Eilen oli ehkä kivoin päivä pitkään aikaan. Osallistuin ystäväni kanssa kansalaisopiston kynttiläkurssille. Olen joskus pikkutyttönä tehnyt 4H-kerhossa kynttilöitä kastamalla, mutta siitä oli melko etäiset mielikuvat. Nyt olimme koko päivän Vaajakoskella opiston taideluokassa ja teimme jotain konkreettista käsillämme. Tuntui hyvältä oppia uutta, tehdä jotain itselle mieluista ja suoraan käyttöön tulevaa ja olla ajattelematta töitä koko päivän.

Eri työvaiheita kynttiläpajassa.

Eri työvaiheita kynttiläpajassa.

Ryhmässä oli myös kiva henki. Mukana oli aloittelijoiden joukossa myös kokeneita kynttilöiden tekijöitä, jotka ystävällisesti ja kivasti neuvoivat aloittelijoita alkuun. Kurssin opettajalla Hannele Torniaisella oli tilanne hallussaan – pidettyjä kursseja on selvästikin useita takana niin, että hän tiesi miten homman saa käyntiin, sujumaan päivän läpi ja lopuksi hyvin pakettiin.

Ihan itse tein! Lopputuloksena syntyi kynttilöitää kevään väreissä.

Ihan itse tein! Lopputuloksena syntyi kynttilöitä kevään heleissä väreissä.

Tein erilaisiin muotteihin sekä valkoisia että värillisiä kynttilöitä. Myös kastamista kokeilin, ja pitkät valkoiset kynttilät ovat todella kauniit. Jos suinkin mahdollista, aion mennä syksyllä samalle kurssille uudestaan. Silloin tehtaillaan kynttilöitä joulun väreissä, ja niistä saisi ihania lahjoja.

Tänään harrastusviikonloppu jatkui kirjamessuilla. Jyväskylän kirjamessut järjestettiin nyt välivuoden jälkeen. Pienethän ne ovat syksyn suuriin etelämpänä järjestettäviin kirjamessuihin verrattuna, mutta kiva silti, että kirja-alan väki jaksoi ne taas järjestää. Kävin kuuntelemassa pari haastattelua, kiertelin kojujen väleissä ja tein hieman ostoksiakin.

Viime aikoina kirjoittaminen on takunnut kovasti, mikä on näkynyt täällä blogissakin hidastuneena päivitystahtina. Tällä hetkellä työssäni on vaihe, jossa minun ei paljonkaan tarvitse kirjoittaa. Ne työhön liittyvät tekstit, mitä tämän vuoden puolella olen kirjoittanut, ovat syntyneet aikamoisella hiellä. Tiedän kuitenkin, että kirjoittaminen on minulle luontevin viestintämuoto, ja onnellisimmillani olen ollut kirjoittaessani (silloin kun se sujuu). Tänään kirjamessuilla se kaikki tuntui äkisti varmalta ja hetken mielijohteesta kävin vielä ennen sanomassa sen kaiken ääneen aiemmin yhteistyökumppanina toimineelle kustannustoimittajalle. Tai en minä kaikkea sanonut, sen haaveeni vain: Että vielä minä kirjoitan kirjan. Että juuri nyt ei ole siihen mahdollisuutta, mutta kyllä minä vielä sen teen. Ideakin on vain hämärä ajatus, mutta motivaatio ainakin on paikallaan, minä haluan kirjoittaa kirjan. Kustannustoimittajani hymyili ja totesi, että hyvä, palaamme siis asiaan.

Messuilta kävelin purevassa viimassa kaupungin läpi työhuoneelle. Tarkoitus oli edistää menetelmäartikkelia, jonka deadline oli jo tammikuussa. Olen saanut siihen kirjan toimittajilta enemmän lisäaikaa kuin voi kohtuudella odottaa, mutta teksti on jumiutunut monta kertaa. Ilman kirjoitusinspiraatiota sen tekeminen on ollut työlästä, eikä artikkelissa oikein ole ollut juonta tai järkeä. Pyörin tänään iltapäivällä työtuolillani tavalliseen tapaan tehden kaikkea muuta kuin työtä. Mutta sitten tapahtui jokin liikahdus työ-aika -jatkumolla, ja yhtäkkiä tajusin, että kello on puoli viisi, ja artikkelini on edistynyt aimo harppauksen. Yhtäkkiä tiesin, miten saan sen koottua pakettiin ja mitä siitä vielä puuttuu. Tuntui kuin jokin kirjoittamisen lukko olisi hävinnyt, ja se tuntui helpolta taas.

Eihän se sitä ole; tieteellisen kirjoittamisen sanominen helpoksi olisi lukijalle – ja itselle – valehtelua. Mutta ainakaan en ole enää jumissa sen kirjoituslukon takana, joka tämän menetelmäartikkelin kanssa esti kaiken luovuuden. Oli jo aikakin, sillä viikon kuluttua se saisi olla jo valmis, eikä ensi viikolla ole kovin montaa iltaa* aikaa työpöydän ääressä istumiseen.

En tiedä, tarkoittaako kirjoittamisen ilon ainakin hetkellinen palaaminen myös sitä, että blogin päivitystahti vähitellen palaisi ennalleen. Toivotaan niin, sillä tämä blogi on minulle tärkeä monin eri tavoin, eikä vähiten juuri kirjoittamisen ilon vuoksi.

Juuri nyt ulkona sataa lunta, mutta siitä huolimatta toivon aurinkoisia kevätpäiviä kaikille!

* Puhun illoista, koska tämän menetelmäartikkelin kirjoittaminen ei kuulu tämän hetkiseen varsinaiseen leipätyöhöni, joten olen tehnyt sitä iltaisin ja viikonloppuisin.

Tänään otettiin taas pieni asken ihmiskunnalle, mutta iso askel tälle yksilölle. Harppasin ison rajan tai kynnyksen yli vahvasti epämukavuusalueelle, jossa pelotti valtavasti, mutta jonka voittaminen tuntui mahtavalta.

Kävin siis uimahallissa vesijuoksemassa ensimmäistä kertaa diabetesdiagnoosin jälkeen. Kuten olen ennenkin todennut, en ole mikään erityisen liikunnallinen ihminen. Yhdeksän kuukautta olen nyt kuitenkin suhtautunut kaikenlaiseen ruumiillisen rasitukseen epäröiden ja varovasti, ja kaikkein suurimman kammon olen saanut muodostettua uimahallia ja vesijuoksua kohtaan. Viime keväänä ostettu sarjakortti on jäänyt lojumaan, koska en vain ole kyennyt menemään uimahalliin. Tällä pelolla on ollut enää hyvin vähän tekemistä varsinaisten diabetesongelmien kanssa. Kyse on enemmänkin korvieni välistä. Olen saanut paljon järkeviä neuvoja tankata ennen liikuntaa hiilareita, jolloin verensokeri ei laske. Jostain syystä ajatus siitä, että alkaisin saada matalan sokerin oireita vedessä on kuitenkin lamauttanut minut kauhulla. Ajattelin ensin, että pyydän vain jonkun kaveriksi. Jostain syystä kynnys avun pyytäminen tällaisessa asiassa  ei kuitenkaan ole ollut ihan sujuvaa – turhaan, tietenkin, mutta silti.

Tällä viikolla olen motivoinut itseäni parempaan itseni hoitamiseen. Ei siis vain diabetesta vaan ylipäätään kokonaisvaltaisempaa omasta itsensä huolehtimista ajatellen. Kukapa muu sen tekisi kuin minä itse? Sain virikkeitä tähän ravitsemusterapeutilta, joka myös patisti lähtemään sinne uimahalliin melkein itkunsekaisesta pelosta huolimatta. Hänen kehotuksensa oli aloittaa pienesti: tavoitteena olla ensimmäisellä kerralla vedessä 20 minuuttia. Se kuulosti hullulta, mutta toisaalta järkevimmältä mahdolliselta ratkaisulta.

Ja niin minä menin. Tarkistin uimahallin aulassa verensokerit ja tankkasin 40-50 grammaa hiilareita, enkä pistänyt insuliinia Siinä vaiheessa oltiin turhan matalilla koska tulin kaupungin kautta (3,9), mutta luotin hiilaritankkauksen auttavan. Pukukopeilla otin diabetes-kaulakorua pois, mutta paniikki meinasi iskeä. Puristin korua kädessäni hetken ja laitoin sen takaisin kaulaan. Hopeakoru sai luvan kestää klooriveden, koska se on ainoa näkyvä merkki sairaudestani (piikityksestä mustelmaisia reisiä tuskin huomaa kukaan, ellei ehkä joku toinen diabeetikko). Vesijuoksin reipasta tahtia 20 minuuttia. 15 minuutin kohdalla itketti silkasta riemusta. Kahdenkymmenen minuutin jälkeen olo oli ihan hyvä, mutta nousin kuitenkin altaasta. Kävin vielä viiden minuutin rentoutushetkessä porealtaassa. 50 minuuttia sen jälkeen, kun olin aulassa mitannut sokerit, olin pukuhuoneessa mittaamassa jälleen. Lukemana 6,1. Hurraa!

Nelli kirjoittaa Hyvät, huonot sokerit -blogissaan insuliinista ja liikunnasta ja havainnollistaa huomattavasti minua kokeneempana sen, miten vaikea insuliinin ja liikunnan yhtälö voi välillä olla. Olisi kiva, jos voisi aina laskea oikean luvun, joka toimisi joka kerta, mutta kun ei. Jokaisella kerralla lukemat voivat olla erilaiset, joten hommasta selviää vain suunnittelemalla ja varautumalla etukäteen kaikkeen. Ja mittaamalla lukemia tiuhaan,vaikka se sitten olisikin hankalaa joissain tilanteissa.

Tällä viikolla olen myös oppinut, että oman ruumiin tuntemuksia pitää kuunnella. Insuliiniannostukseni ei ole ihan kohdallaan, ja säädän sitä vähitellen, päivä kerrallaan. Jostain syystä nyt vaan on niin, että syksyllä sopiva annos onkin nyt liian suuri, ja lukemat tipahtelevat liian usein mataliksi. Mutta työstän asiaa! Tänä iltana mittailen nyt tiuhaan seuratakseni, miten liikunta vaikuttaa jälkikäteen. Rankka liikunta voi laskea sokereita jopa seuraavana päivänä, mutta luulisi että lyhyt pätkä vesijuoksua ei sentään sellaista aiheuttaisi.

Pitkän liikkumattomuuden jälkeen jo ennestään huonohko peruskuntoni oli rapistunut niin, että lyhytkin vesijuoksupätkä veti kyllä lihakset väsyneiksi. Onneksi olin toppavaatteissa liikkeellä, sillä laahustin kotiin niin hitaasti, että kevyemmissä kamppeissa olisi tullut kylmä. Kävelin kotiin, ihailin pakkasen koristamia puita ja ajattelin, että kaikki on sentään hyvin.

Pakkanen tekee timantteja puihin Viitaniemessä.

Pakkanen tekee timantteja puihin Viitaniemessä.

Viime talven aikana kirjahamstraukseeni hiipi uusi ulottuvuus: keittokirjat. Onhan niitä jokunen hyllyssä ollut tähänkin asti, mutta jostain minuun on kasvanut kiinnostus monipuolistaa kokkaamista ja tehdä ruokaa muutenkin kuin vain arkisesti sormituntumalla. Siis että kokeilisi uusia juttuja enemmän ja tekisi joskus ruokaa ihan ohjeen mukaan, ei vain vanhasta tottumuksesta.

Tänä vuonna olen ostanut kaksi keittokirjaa: Alexander ja Hanna Gullichsenin Safkaa sekä Olga Temosen Emäntänä Olga. Ensinmainittua kehuivat ruoanlaittoa (ja keittokirjoja) harrastavat ystäväni, ja jälkimmäistä ihailin ensin kirjakaupassa jonkin aikaa, ennenkuin ostin. Itse asiassa Emäntänä Olgan ostaminen taisi muodostaa jo pientä tapaa tai perinnettä: pari vuotta sitten ostin kirjan ja ruusun päivän kunniaksi Hellapoliisin ruokavuosi-keittokirjan, ja tänäkin vuonna kirjan ja ruusun päivän ostokseni oli keittokirja. Ehkä tätä voisi jatkaa edelleen – yksi keittokirja vuodessa ei lienee kohtuutonta?

1-WP_20140512_009

 

Tavoitteeni ei ole hankkia mitään joka kodin peruskeittokirjaa, josta löytyy resepti joka tilanteeseen. Sen jälkeenhän ei tarvittaisi enää mitään muuta, ja koko keittokirjankokoelmasta menisi pointti! Molemmat yllä kuvatut keittokirjat ovat kauniita kirjoja, joiden kuvat hellivät silmiä ja innostavat ruoanlaittoon. Safkaa sisältää perusruokaohjeita, Emäntänä Olga taas tavallista kasvisruokaa erityisesti lapsiperheitä ajatellen – ja minun mausteisiin tottumattomalle suulleni sopivaa siis myös.

Keittokirjojen selailu kirjakaupassa on aikamoinen nautinto. Olen pohjustanut kirjakauppareissuja muun muassa Leena Lumen ruokakirjapostauksilla. Houkuttelevalta vaikuttaa esimerkiksi Runsaat salaatit -keittokirja, mutta toistaiseksi olen vielä jättänyt sen kauppaan. Yleensä yritän katsoa, että nopeallakin selaamisella löytyy enemmän kuin yksi tai kaksi houkuttelevaa ohjetta. Lisäksi en ole erityisen ”fine dining” -tyyppinen kokki vaan enemmänkin monipuolisen arkiruoan kannattaja, joten liian fiinit keittokirjat jäävät ostamatta.

Safkaa-kirjasta olen tehnyt toistaiseksi lindströminpihvejä, ja tarkoitus olisi kokeilla muun muassa Gullichsenien pinaattilettujen ohjetta. Emäntänä Olga inspiroi heti nuudelikeitollaan. Olgan innoittamana aion kokeilla piakkoin myös esimerkiksi soijapullia sekä punajuuripastaa.

Siskolle ja minulle on vuosien ajan tullut puoliksi Maku-lehti. Nyt katkaisimme tilauksen, mutta kesän alussa koko lehtikokoelma muuttaa minun luokseni. Aion järjestää lehdille hyvän tilan kirjahyllyssä, sillä jotakuinkin yhtä kivaa kuin keittokirjojen selailu on laadukkaan ruokalehden lueskelu.

Eilen ja tänään olen tehnyt jotain mitä en ole koskaan aiemmin kokenut: kuunnellut paikan päällä kansallista, korkeatasoista musiikkikilpailua. Jyväskylän pianokilpailu järjestetään ilmeisesti kolmen vuoden välein. Kilpailuun osallistui tänä vuonna 45 soittajaa, joista kuusi eteni välierien kautta kaksipäiväiseen finaaliin.

En ole riittävän musikaalinen tunnistaakseni esimerkiksi soittaako joku väärin vai ei. Mutta musiikin kuunteleminen ja siitä nauttiminen ei vaadi asiantuntijuutta, ainoastaan kykyä kuunnella ja antaa musiikin viedä mukanaan.

Finaalissa soittajat olivat saaneet valita rajatusta listasta pianokonserton soitettavakseen. Kolme kuudesta finalistista soitti Lisztin pianokonsertto nro 3:n, joten se alkoi jo vähän tulla tutuksi jopa minunkaltaiselleni puukorvaiselle kuuntelijalle. Jopa minä tunnistin näistä kolmesta parhaan esityksen: Jan-Paul Roozeman oli todella hyvä. Hänen soittovuoronsa oli finaalin viimeisenä, eikä paikka ollut helppo. Edellä soitti Martin Malmgren, jonka valitsema Prokofjevin pianokonsertto nro 5 oli musiikillisesti jotain ihan muuta kuin Liszt. Lisäpaineita saattoi tulla siitä, että Malmgren selvisi vaikeasta kappaleesta hienosti, minkä seuraava soittaja varmasti kuuli. Mutta Roozeman pärjäsi hyvin ja soitti Lisztiä niin että se tuntui ihan uudelta. Pidin kovasti myös finaalin eilen aloittaneesta Justas Stasevskijsta, joka soitti Beethovenia.

Kilpailun voitti Martin Malmgren, Roozeman oli toinen, kolmas Anni Collan ja neljäs Einar Englundia tunteella tulkinnut Miikka Taipale. Myös kaksi sijoittamatonta finalistia, Stasevskij ja vasta 15-vuotias (kyllä!) Karoliina Ruhno palkittiin, mikä oli oikein: molemmat soittivat upeasti. (Tulokset voi lukea esim. Ylen sivuilta.)

Ja upea oli myös Jyväskylä Sinfonia, jonka ylikapellimestarina on hiljattain aloittanut nuori Ville Matvejeff – pianisti hänkin. Kotikaupungissani on kyllä erinomaisen hyvä orkesteri, jota kehutaan muuallakin kuin täällä kotipuolessa. Teatteritalon (ei vieläkään konserttitaloa!) täyttöaste on konserteissa käsittääkseni aika korkea.

Pianokilpailussa oli omanlaisensa tunnelma, joka erotti sen tavallisesta konsertista. Nuoret soittajat jännittivät ja tekivät parhaansa, ja heidän suorituksissaan oli jotain erityistä juuri tilanteenkin vuoksi. Etukäteen en ollut varma, miten jaksaisin istua kaksi iltaa klassisen äärellä peräkkäin, mutta hyvin se sujui: kilpailutilanne innosti ja motivoi. Kokemus oli hieno!

Odotan jo mielenkiinnolla, että saan käsiini Minna Lindgrenin ja Olli Löytyn kirjan Sinfoniaanisin terveisin (2014), koska itsekin haluaisin oppia paremmaksi ja analyyttisemmäksi klassisen musiikin kuuntelijaksi. Tämä pianokilpailu oli kiva tilaisuus oppia taas lisää musiikista. Nämä illat nostivat jälleen esiin ajatuksen Sinfonian kausikortin hankkimisesta: oppisin varmasti parhaiten, jos kävisin säännöllisesti kuuntelemassa. Ehkä jonain päivänä!

 

Lukupiirissämme oli teemana feminismi, ja erityisesti luimme Virginia Woolfin teoksia sekä Simone de Beauvoirin Toista sukupuolta. Jo tammikuussa luin Oman huoneen, mutta siihen lukupiiriosallistumiseni kokonaisten kirjojen osalta jäi. Niin vain kävi, että jouduin tuottamaan itselleni pettymyksen: Toinen sukupuoli eteni vain ensimmäisen osan alkuun, eivätkä edes Woolfin nerokkaan kauniit esseet tulleet valmiiksi asti.

Luin siis tuoretta esseekokoelmaa Kiitäjän kuolema ja muita esseitä (2013). Se teki minuun vaikutuksen kauniilla kielellään ja monitasoisilla ajatuksillaan. Esseet on suomentanut Jaana Kapari-Jatta, ja laadukkaan suomentajan kädenjälki kyllä tuntui. Monta kertaa lukiessani ajattelin, että haluan palata näihin teksteihin myöhemmin. Kokoelman esseet käsittelevät nimenomaan kirjallisuutta, ja Woolf kirjoittaa monista kirjailijoista ja teoksista, joita olen lukenut, mutta joita haluaisin lukea uudelleen miettien Woolfin tulkintoja. Ja kovasti kiinnostaisi nyt lukea niitä kirjoja tai kirjailijoita, joita hän mainitsi, mutta joita en ole lukenut! Kiitäjän kuolema ja muita esseitä on hyvä kokoelma ja suosittelen lämmöllä jokaisen lukutoukan hyllyyn.

Minulle teki tiukkaa myöntää itselleni, etten saanut luettua kaikkia tavoitteena olleita kirjoja loppuun, hyvä jos avaamaan ehdin. Erityisesti harmitti, koska esimerkiksi Toinen sukupuoli on kirja, joka minun naistutkijana pitäisi ehdottomasti tuntea. Mutta sitkeyteni ei riittänyt, ja annoin aluksi ”vain hetkeksi” periksi, kunnes tajusin luovuttaneeni kokonaan. Ehkä joskus toiste sitten, ehkä. Tai sitten ei. Harmitti myös, etten jaksanut esseekokoelman parissa yhtä soittoa loppuun asti. Esseet ovat hitaita lukea, minun piti palata taaksepäin ja lukea rauhassa, että tunsin olevani niiden rytmissä. Monta kertaa luin välipaloiksi muuta, jotain kevyempää (kuten P.D. Jamesia) kunnes lopulta kolme päivää ennen lukupiirin kokoontumista annoin itselleni luvan antaa kokonaan periksi.

Ehkä nämä yritykset saivat minut myös tajuamaan, että kaikkea ei ylipäätään tarvitse lukea loppuun. Olen tosi huono jättämään kirjoja kesken. Yleensä ajattelen, että vaikka kirjan alku ei olisi lupaava, niin sille pitää antaa mahdollisuus – toisinaan kirjailija yllättää ja kokonaisuuden laatu paljastuu vasta lopussa. Mutta eihän se niin ole. Tai siis voi olla, että kirja on lopussa parempi kuin alussa, mutta – kuten ystäväni sanoi – maailmassa on liian paljon hyviä kirjoja, että kannattaisi tuhlata aikaansa niihin, joiden lukeminen takkuaa. Ihan saan itse valita, mitä luen ja milloin.

Siksipä otin opikseni ja palautin Toisen sukupuolen tänään kirjastoon. Samalla palautin Antonio Skármetan kirjan Runoilijan häät, koska vielä 50 sivun jälkeen en ymmärtänyt mistä oli kyse, ketä henkilöt olivat ja miksi tarina poukkoili niin kummallisesti – pysyin jotakuinkin kärryillä vain takakansitekstin avulla, ja se ei ole kirjalle meriitti.

Kuukauden paras kirjahetki oli se, kun viimein annoin itselleni luvan lukea nautinnon, ei suorittamisen vuoksi (kuten Virginia Woolf itse olisi tehnyt). Tartuin pitkään himoitsemaani Jennifer Worthin romaaniin Hakekaa kätilö! ja luin molemmat osat kolmen päivän sisällä. Pitkästä aikaa taas löysin aikaa ja intoa kirjoihin uppoamiseen, varasin lukemiselle erikseen aikaa muutenkin kuin unta odotellessa. Se oli ihanaa, varsinaista arjen luksusta – ja kuitenkin kyse oli rakkaimmasta harrastuksestani. Miten väsynyt olenkaan ollut viime kuukausina, kun en ole oikein nauttinut edes lukemisesta!

Helmikuun luetut on siis nopeasti listattu:

 

Huomiseen lukupiirin pikkujouluun jokainen tuo jonkin kirjan, minkä tahansa, ja esittelee sen muille. Luettu, lukematon, hyvä, huono – mikä vain. Tällä käynnistämme lukupiirin jälleen, sillä syksy on kulunut jokaisen vuorollaan kahlatessa Harriet Beecher Stowen übertylsää Setä Tuomon tupaa. Emme ole kokoontuneet kertaakaan sitten kesän, joten päätimme luovuttaa Setä Tuomon kanssa ja pitää pikkujoulut.

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

Päätin esitellä lukupiiriläisille Ali Shaw’n esikoisromaanin Tyttö joka muuttui lasiksi (The Girl With Glass Feet, 2009, suom. 2011). En siksi, että se olisi ollut erikoisen hyvä – edes esikoiseksi – vaan koska siinä on poikkeuksellisen kaunis kansi, ja koska siinä on hyvä idea.

Kansikuvasta ensin: oheinen kuva on otettu joulukynttilöideni vieressä, eikä se anna täyttä oikeutta herkälle, tarinan tunnelmaan ihanasti sopivalle kansikuvalle. Samaa linjaa on ilmeisesti jatkettu Shaw’n toisen romaanin kohdalla (ks. Shaw’n kotisivut).

Tarina kertoo Ida Maclairdista, joka muuttuu hitaasti mutta varmasti lasiksi. Muutos on alkanut jaloista, varpaankärjistä, ja nyt Ida jo kävelee hankalasti lasittumisen edetessä vähitellen jalkateristä ylöspäin. Vain kerran elämässään Ida on kuullut jonkun mainitsevan jotain samankaltaiseen viittaavaakaan, ja nyt on hän on palannut St Hauda’s Land -nimiseen paikkaan etsimään apua. Ida kohtaa Midaksen, joka on nykykielellä syrjäytynyt, vahvasti introvertti, psykologin tarpeessa oleva, neuroottinen mutta kiltti ja hyväntahtoinen nuori valokuvaaja. Vaikka Midas kammoaa koskettaa ihmisiä, hän kuitenkin rakastuu välittömään ja lämpöiseen (paitsi lasiosiltaan) Idaan. Yhdessä he etsivät apua.

Kirjan aiheena voi ajatella olevan avun etsintä ja löytyminen, mutta apua ei välttämättä saakaan (vain) lasiksi muuttuva Ida vaan myös Midas, jonka elämä on aika karua ja yksinäistä ennen Idaan tutustumista.

Kuten sanottu, minusta idea on hyvä. Ajatus kalvavasta taudista, johon ei ole olemassa hoitoa, ei tietysti ole kovin originelli, mutta lasittuminen on kiinnostavaa ja havainnollisesti kuvailtu. Idasta on helppo pitää ja lukijana toivoin hänelle parasta. Midasta kävi sääliksi, vaikka hänen neuroosejaan olikin paikoin vaikea ymmärtää tai niihin oli vaikea samastua.

Sääli, että Shaw yrittää liikaa. Tyttö joka muuttui lasiksi sisältää liian paljon sivupolkuja, liian monta vaikeaa isäsuhdetta, liian monta eri tavalla onnetonta perhettä ja liian paljon neurooseja. Siinä on vähän liikaa kaikkea, jonka keskeltä sinänsä sympaattisen tarinan löytäminen voi käydä monelle, minua kriittisemmälle lukijalle liian työlääksi.

Tyttö joka muuttui lasiksi on tietyllä tapaa maagista realismia. Jo perusjuoni, lasiksi muuttuminen, on tietysti hieman maagista, mutta kirjan maailmassa on muitakin elementtejä, jotka tuovat mieleen sadut ja tarinat. Onhan jo Midaksen nimikin tietysti viittaus legendoihin, mutta muutakin löytyy.

Tytön joka muuttui lasiksi on lukenut muun muassa Lumiomenan Katja, joka oli aika paljon samaa mieltä kuin minä. Enemmän kirjasta ovat pitäneet esimerkiksi Kirjamielellä -blogin marjis sekä Susa Järjellä ja tunteella –blogista.

Seuraava sivu »