Ihmisen mieli on muovautunut monimutkaiseksi, ja yksi keskeisiä henkisiä tarpeita on merkityksellisyyden löytäminen omaan elämään. […] Merkityksellisyyden etsintä on erikoinen laji; mitä enemmän etsii, sitä enemmän voi käydä niin, ettei näe sitä, mikä on aivan nenän edessä.
Kollegani Anna oli ensimmäinen, joka kertoi minulle huijarisyndroomasta (näin ainakin muistelen). Hän linkitti jutun, ja hätkähdin tunnistaessani välittömästi itseni. Oli valtavan helpottavaa saada nimi tunteelle tai ajatukselle, joka varjosti ja varjostaa työntekoa ja monia arjen hetkiä. Psykologi Tiina Ekman on nyt kirjoittanut helppolukuisen kirjan aiheesta. Huijarisyndrooma. Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) (2017) on ehkä kevään tärkein kirja minun lukulistallani. Ja tämän kertomalla tulen myös nyt kirjoittaneeksi jotain hyvin henkilökohtaista, jota en ole monelle ihmiselle aiemmin avannut. Haluan tehdä sen, koska tästä kirjasta on ollut minulle apua, ja ehkä avoimuus asiassa voi helpottaa jonkun toisen vastaavassa tilanteessa olevan oloa.
Mistä oikein on kyse? Huijarisyndrooma ei Ekmanin mukaan ole välttämättä mikään varsinainen syndrooma jonka voisi diagnosoida kuin sairauden. Se on ennemminkin ajattelutapa tai ajatusmalli, joka on syvään juurtunut ja itselle vahingollinen. Ekmanin mukaan 70 prosenttia ihmisistä on jossain elämänsä vaiheessa ajatellut kuten Huijari, enemmän tai vähemmän tosissaan.
Huijarisyndroomaksi kutsutaan sisäistä tunnetta, ettei kaikista onnistumisistaan huolimatta usko osaavansa oikeasti. Tuntee olevansa feikki, kuin tyhjä tynnyri, joka kumisee. Itse sen tietää, ja sitten vain odottaa, milloin muu maailma oivaltaa saman. Kokemukseen liittyy ajatus, että onnistumiset ovat onnenkantamoisia tai ylettömän suurten ponnistusten tulosta. Huijari vähättelee onnistumistensa merkitystä.
Huijariajattelu on etenkin nuorten, korkeastikoulutettujen naisten ongelma, mutta myös miehet kärsivät tästä ajattelutavasta. Se kiertyy huonoon itsetuntoon ja vääristyneeseen minäkuvaan. Usein seurauksena on masennusta ja etenkin työuupumuksen kierre: Huijari tekee hurjasti töitä voidakseen olla varma pärjäämisestään ja siitä, ettei jää kiinni omasta osaamattomuudestaan.
Hyvin monta kertaa olen minäkin vähätellyt väitöskirjaani, ajatellut että sain sen läpi jotenkin vahingossa, ja sen jälkeen olen työllistynyt tuurilla ja sattuman oikusta. Kunhan Sattuma saa tarpeekseen, tämä onnenkantamoinen päättyy. On vaatinut ihan tietoista puhetta sisäiselle kriitikolleni (tai Huijarilleni), etten selitä esimerkiksi minulle osoitettuja yhteistyöpyyntöjä joillain ulkoisilla, minusta riippumattomilla tekijöillä vaan yritän uskoa asian niin kuin se on: minä osaan joitain juttuja, olen hyvä siinä mitä teen, ja minulla on annettavaa niin kollegoille, tiedeyhteisölle kuin tälle yhteiskunnallekin. En ole vahinko. Työni ei ole vahinko.
Ekmanin kirja pohjautuu hänen työhönsä psykologina. Varsinaisena ”tutkimustapauksina” kirjassa toimii viisi naista, joiden tarinat kehystävät ja juonentavat kirjaa. Suorat lainaukset näistä elämäntarinoista ovat paikoin kivuliasta luettavaa:
Tarvitsen koko ajan vahvistusta ja kehuja, tai pohja murenee alta pois. Samalla kun on vaikea uskoa mitään myönteistä, on hirveän tärkeää saada myönteistä palautetta, jotain sellaista mitä voidaan mitata tai mikä voidaan todistaa. Koen, että elämänkokemus on tuonut uskoa omaan osaamiseeni. Sellaiset kokemukset auttavat, kun voidaan todentaa, että työn tulos on itse tehty ja aikaansaatu, eikä se ole voinut syntyä vahingossa.
Työelämä on alue, jossa huijariajattelu vaikuttaa eniten ja tavallisimmin. Se voi kuitenkin vahingoittaa myös ihmissuhteita, niin työpaikalla kuin kotonakin. Riittämättömyyden tunne liittyy tähän suoraan, samoin jatkuva epäonnistumisen pelko. Joskus voi olla vaikea luottaa ihmisiin tai muodostaa ystävyyssuhteita, koska pelkää ettei kelpaa todellisena itsenään vaan ainoastaan tietyssä roolissa, naamion kanssa.
Ulkopuolisuuden tunne rinnastetaan kipuun; se on viesti siitä, että jotain on vialla ja on syytä reagoida. On etsittävä yhteisö, johon kuulua, ennen kuin ulkopuolisuus ja yksinäisyys aiheuttavat vakavampia oireita, kuten ahdistusta, masennusta ja uniongelmia. […] Huijariajattelussa ulkopuolisuuden tunne on looginen seuraamus, koska paljastumisen pelossa on pidettävä todellinen minuus piilossa.
Kirjan luettuani huokasin ja hymyilin: tämä kirja kertoo paljon ”vakavammista” tapauksista kuin minä, ja minun syndroomani ei ehkä ole ihan pahimmasta päästä. Sitten tein kirjan lopussa olevan testin, ja sain pelottavan korkean pistemäärän. Ehkä olisi aika hyväksyä, että minussakin asuu pieni Huijari, alkaa vähitellen hiljentää sitä ja sitä mukaan päästä eroon koko tyypistä. Matka Huijarista normaalisti, terveitä ajatuksia itsestään ajattelevaksi ei ole selvä eikä helppo, mutta askel kerrallaan sanoi mummo lumessa ja sitä rataa.
