tietokirjoja


Pitkästä aikaa luin perinteisen elämäkerran. Sain lahjaksi Siltala-kustantamon tuoreen panostuksen elämäkertojen genressä: Uuden ajan nainen. Hilja Pärssisen elämä. Teoksen ovat kirjoittaneet historiantutkija Marjaliisa Hentilä, Pärssisen kotipitäjästä kotoisin oleva Matti Kalliokoski, joka on perehtynyt Pärssisen elämäntarinaan, sekä Pärssisen veljen lapsenlapsi Armi Viita. Kolmikon toisiaan tukevat tiedot ja aineistot ovat olleet hyvä tausta teokselle, joka piirtää ehjän ja kokonaisen kuvan Suomen historian erään keskeisistä naispoliitikoista.

Hilja Pärssinen (1876-1935) oli omaa sukua Lindgren, suomennettuna Liinamaa. Hän oli pappisperheestä Halsualta, mutta koti ei ollut erityisen varakas. Koulutukseen ja kirjallisuuteen kuitenkin panostettiin, ja vaikka Hiljan vanhemmat kuolivat varhain, Hilja sai käydä opettajaseminaarin ja valmistua kansakoulunopettajaksi sisarustensa taloudellisella tuella. Hilja avioitui toisen opettajan, Jaakko Pärssisen kanssa, ja yhdessä he työskentelivät pitkään Viipurin työläiskaupunginosassa Tiiliruukissa. Kansakoulunopettajasta tuli yksi työväen naisliikkeen keskeisistä teoreetikoista, yksi kansainvälisimmistä naispoliitikoista omana aikanaan, kansanvaltuuskunnan ministeri vuonna 1918 ja pitkäaikainen kansanedustaja myös sisällissodan jälkeen.

parssinen kirja 2

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut 1900-luvun alun tapahtumista ja etenkin naisten äänioikeustaistelusta ennen vuoden 1905 suurlakkoa, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja uuden eduskunnan perustamista 1906. Suomalaista äänioikeustaistelua ei useinkaan historian kirjoissa esitellä kovin tarkkaan, vaan syntyy helposti vaikutelma että äänioikeus ”annettiin” naisille jotenkin itsestään selvänä asiana. Näin ei tokikaan ole ollut – naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus oli kansainvälisestikin tuohon aikaan niin mullistava asia, että olisi naiivia ajatella suuren poliittisen murroksen olleen itsestään selvyys ja osoitus jostain kuvitteellisesta ikiaikaisesta suomalaisesta tasa-arvosta. Sen eteen on taisteltu, ja haluaisin tietää tuosta kampanjoinnista lisää.

Hilja Pärssisen elämäkerta tuli siis oikein sopivalla hetkellä, sillä Pärssinen oli yksi äänioikeustaistelijoista. Samoin hän oli yksi ensimmäisistä naiskansanedustajista vuoden 1907 vaaleissa. Pärssinen sai myös ulkomaisilla matkoilla paljon huomiota ja puheenvuoroja erilaisissa kansainvälisissä tapahtumissa, koska muiden maiden naisliikkeet halusivat osoittaa, että naiset voivat myös erinomaisesti toimia kansanedustajina. Pärssinen oli kielitaitoinen ja erinomaisesti verkottunut muiden maiden työläisnaisliittojen keskeisten henkilöiden kanssa.

parssinen kirja 1

Ensimmäisistä naiskansanedustajista ja työläisnaispoliitikoista muistetaan yleensä mainita Miina Sillanpää. Sillanpää olikin ansioitunut poliitikko, ministeri ja vallankäyttäjä, joka työläistaustansa takia on sopinut hyvin työväenliikkeen omaan historiankirjoitukseen. Hilja Pärssinen tuli porvarillisesta perheestä ja oli ammatiltaan opettaja. Hänen ideologiansa ja vankkumaton uskonsa sosialismiin nousi hänen kokemuksistaan ja työstään köyhien ihmisten parissa. Hän oli koulutettu ja teoreettinen aktiivinen toimija, erinomainen puhuja ja kärkäs väittelijä, joka ei ehkä aivan Sillanpään tavoin ole sopinut työläisnaisten historian malliesimerkiksi. Kuitenkin hänen vaikutuksensa liikkeeseen on suuri, ja hänen uransa vertaansa vailla. Sosialismin teoreetikkona ja poliittisena nasitoimijana häntä on luonnehdittu ”Suomen Clara Zetkiniksi”.

Pärssinen oli ennen kaikkea lasten ja naisten oikeuksien ja hoivan puolestapuhuja, jolle lasten köyhyyden lievittäminen oli tärkein poliittinen tavoite. Hän rakasti lapsia ja opettamista, mutta teki opettamisen lisäksi jatkuvasti muutakin työtä: kirjoitti runoja nimellä Hilja Liinamaa (yhteensä yhdeksän runokokoelmaa), toimitti lehtiä, kirjoitti jatkuvasti sekä kotimaisiin että ulkomaisiin lehtiin ja kiersi maata kysyttynä puhujana. Pärssinen johti pitkään Työläisnaisliittoa ja kuten sanottu, toimi myös kansanedustajana useita kausia. Vuoden 1918 tapahtumat olivat viedä hänet mukanaan. Pärssinen oli kansanvaltuuskunnan jäsen eli ministeriä vastaavassa asemassa punaisessa Suomessa, pakeni Venäjälle mutta palasi Suomeen ja kärsi vankeusrangaistuksen Hämeenlinnan naisvankilassa. Tuomion jälkeen hänet äänestettiin jälleen eduskuntaan.

Uuden ajan nainen etenee melko tavallisen elämäkerran tapaan aloittaen Hilja Lindgrenin perhetaustoista ja edeten vähitellen koulunkäynnin kautta ammattiin ja toimeliaiseen elämäään. Se pyrkii selittämään myös, miksi Pärssinen oli jossain määrin epäsuosittu, ja oikoo aiempia vääriä tietoja esimerkiksi avioliiton kariutumiseen liittyen.

Aina kun saan käsiini innostavan ja kiinnostavan elämäkerran mietin, että näitä pitäisi lukea enemmänkin. Silti tartun kovin harvoin elämäkertoihin, koska edelleen minua vaivaa ennakkoluulo siitä, että ne ovat tylsiä ja juonettomia. Mutta juuri lukemani Hilja Pärssisen elämäkerta todistaa jälleen, ettei näin ole! Pitäisi siis ahkerammin tarttua tähän genreen ja lukea enemmän elämäkertoja. Ehkä olen tulossa vanhaksi tai jotain, mutta minusta tuntuu että hyvä elämäkerta kertoo maailmasta ja antaa lukukokemuksena enemmän kuin monta keskinkertaista romaania yhteensä.

Jaanan blogista voit lukea, miten toista työväenluokkaista naiskirjailijaa tutkinut lukija Uuden ajan naista on lukenut.

Mainokset

Sulje silmät, sulje suu / sulje kaikki aistit niin tää helpottuu.

Osallistuin tänään Maatalousyrittäjien Eläkelaitoksen (Mela) Tieteiden talolla järjestämään työhyvinvointipäivään apurahatutkijoille. Ai miksikö Mela? Koska kun apurahatutkijoiden eläkevakuutusta ryhdyttiin joitakin vuosia sitten viimein sorvaamaan, todettiin että Melalla on yrittäjien vakuuttajana jo valmis järjestelmä, jota on helpohkoa soveltaa apurahatutkijoihin. Siksi Mela sai hoitaakseen apurahatutkijoiden eläkevakuuttamisen.

melapäivä 1

Kahvitauko Tieteiden talolla järjestetyssä apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivässä.

Eläkevakuutus on tosi tärkeä asia. Olen tehnyt apurahalla töitä karkeasti arvioiden runsaat seitsemän vuotta. Jos olisin koko tämän ajan työskennellyt ilman eläkekertymää, se olisi melkoinen puutos sosiaaliturvassa. Siksi Mela on minulle tärkeä organisaatio.

Apurahatutkijat eivät ole yliopiston palkkalistoilla, eli minulla ei ole työsuhdetta yliopistoon. Olen onnekas siinä, että minulla on apurahatutkijan statuksestani huolimatta ainakin toistaiseksi työhuone laitoksella. Olen työyhteisön jäsen kaikilla tavoin, joilla se on mahdollista. Meidän laitoksella apurahatutkijat ovat niin tasa-arvoisia kuin vain voi olla, ja siitä kiitos hyvälle johtamiselle. Kuitenkin esimerkiksi yliopiston vaaleissa minulla ei ole äänioikeutta, enkä saa henkilökunnan pysäköintilupaa (minulle kuitenkin annettiin vierailijakortti, joten asia hoitui). Konkreettisin puute kuitenkin on työterveyshuollon puuttuminen.

Kaikilla apurahatutkijoilla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin minulla. Mela on ryhtynyt nyt pohtimaan myös työhyvinvointia, ja tänään järjestetty apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivä oli ensimmäinen laatuaan. Kysyntä oli kova, joten päivä tuskin jää viimeiseksi tapahtumaksi.

Minäkin ilmoittauduin mukaan innoissani. Olen avoin erilaisille valmennuksille, joissa opitaan lisää itsensä johtamisesta: työtavoista ja niiden kehittämisestä, oman työn organisoinnista, kiireen tunnun vähentämisestä ja työn ja vapaa-ajan tasapainoittamisesta.

Tahdot irti pyörästä / joka pyörii muttei matkaas enää edistä / Juokset maaliin maalista / Muttet enää aikaan saa mitään kaunista.

Päivässä oli kaksi pääpuhujaa. Ensimmäisenä aivotutkija Minna Huotilainen puhui aivotutkimuksen näkökulmasta stressinhallinnasta ja työelämästä. Hänen viestinsä ei sinällään ollut mitenkään uusi, mutta jälleen kerran alleviivattu asia: kunnolla toimiakseen aivot tarvitsevat hyvää liikuntaa, riittävästi hyvää unta ja hyvää ruokaa. Huotilainen totesi, että nykyaikainen työelämä, tietotyö ja ihmisaivot eivät sovi kovin hyvin yhteen. Jotta niiden yhteensovittaminen sujuisi paremmin, ihmisen on hyvä tietää perusasiat aivojen toiminnasta (tunne aivosi) sekä se, mitä hänen työnsä vaatii (tunne työsi). Tehokkaan eli onnistuneen palautumisen merkitystä ei myöskään pidä aliarvioida. Hyvän ja riittävän unen lisäksi tarvitaan aktiivisuutta, kognitiivisia haasteita ja myönteisiä sosiaalisia kontakteja. Nauraminen on parasta palautumista.

Huotilainen jätti pohdittavaksi kaksi termiä: selektiivinen tunnollisuus ja tulevaisuusorientoitunut laiskuus. Selektiivinen tunnollisuus tarkoittaa sitä, että loputtomasta to do –listasta valitaan ne tehtävät, jotka ovat tärkeitä ja jotka hoidetaan hyvin. Listassa on usein paljon niitä, jotka voi hoitaa vähän vähemmällä paneutumisella ja puolitehoisesti. Tulevaisuusorientoitunut laiskuus kannustaa pohtimaan omaa tekemistä tulevaisuuteen katsoen: miten voisin tulevaisuudessa tehdä tämän vähän helpommalla, vähemmällä stressillä ja ahdistuksella, mutta yhtä hyvin tuloksin?

Taas kuuluu pam pam, sä kävelet pois / Tahdot yhen päivän ettei joku raivois.

Iltapäivän toinen puhuja oli työelämän parantaja Elina Henttonen Valtaamosta. Hän puhui siitä, miten kukin voi itse pyrkiä lisäämään työnsä mielekkyyttä. Mielekkyyden kulmakiviksi Henttonen esitti kolmea asiaa: merkityksellisyyden kokemusta, toimijuutta suhteessa omaan työhön ja tehtäviin sekä työn toimivia käytäntöjä. Mielekäs työ mahdollistuu kahdella tapaa. Ensimmäinen on oman työn tuunaaminen mielekkäämmäksi ja toinen käytäntöjen muuttaminen yhdessä. Iltapäivässä keskityttiin näistä ensimmäiseen.

melapäivä 2

Elina Henttosen ja Kirsi Lapointen kirja vaikutti hyvältä. Tilasin sen samalta istumalta omaan lähikirjastooni.

Painavimmin mieleeni jäi Henttosen esityksestä teesi kehittämisestä. Omia tai yhteisön työtapoja ei kannata kehittää vain siksi, että kehittäminen on trendikästä ja siitä voidaan tehdä raportti. Ei siis pidä tehdä kehittämistä vain kehittämisen vuoksi, vaan sen tavoite voi olla tilan tekeminen niille asioille, jotka jo tiedetään hyväksi. Kehittämisessä ei siis välttämättä ole kyse uuden luomisesta vaan siitä, että järjestämme työpöydältä pois käytäntöjä, jotka eivät hyödytä ketään ja vain vievät aikaa, jolloin resursseja (eli yleensä aikaa) vapautuu niille asioille, jotka ovat tärkeitä, mielekkäitä ja hyödyllisiä. Tavallaan kyse on siis selektiivisestä tunnollisuudesta: pitäisi valita, mitkä asiat haluaa tehdä erityisen hyvin, ja järjestää tilaa niille.

melapäivä 3

Asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Yliopisto ja akateeminen maailma on täynnä systeemejä ja rakenteita, jotka hidastavat siihen mielekkääseen osaan työtä pääsemistä. Kun siihen sitten pääsee, työhön tarttuminen voi olla todella vaikeaa. Minä rakastan kirjoittamista, mutta päivästä voi kulua useita tunteja tai viikosta useita päiviä, etten vain saa kirjoittamista käyntiin. Ei se ole niin helppoa. Välillä työ on niin vaikeaa, ajanhallinta tuskaista ja riittämättömyyden tunne kovaa, että todella kyseenalaistan, haluanko tehdä tätä työtä enää jatkossa.

Kun valot sammuu niin sä kaiken näät / Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät.

Kun työn mielekkyyttä ja mielettömyyttä pohdittiin pareittain, minulle kävi vähän niin kuin minulle usein vertaistuen kanssa käy: se alkaa masentaa. Lähdin tapahtumasta itku kurkkua puristaen, en suinkaan voimaantuneena. Päässä soi Haloo Helsingin musiikki, joka tuntuu kuvaavan täydellisesti (apuraha)tutkijan itsetutkiskelun, turhautumisen, riittämättömyyden ja yksinäisyyden täyteistä arkea.

Joku voimas vei, vaik sä huusit ei / Tää on hulluuden highway.

Kirjoitan tätä kotimatkalla bussissa, tapahtuman herättämät ajatukset tuoreena mielessä. Uskon, että voimaantumisen kokemus on vasta heräämässä. Muistiinpanojani selatessani pohdin ylös kirjaamiani asioita, ja ne tuntuvat tärkeiltä. Kiitos Mela, että järjestit tämän tapahtuman! Ja kiitos Haloo Helsinki voimabiisistä!

Avaa silmäsi ja hengität / kyllä huomenna sä ymmärrät / vielä elossa oot!

 

Ihan pikaisesti (etä)työpäivän päätteeksi listaan toukokuun kirjat. Pikaisesti, koska paljoa kerrottavaa ei ole. Kuukauden paras kirja oli ehdottomasti Tellervo Koivisto – elämäkerta, josta sitten tuli myös surullisen ajankohtainen.

Kuukauden loppupuolella luin oikeastaan vain yhtä kirjaa, selfhelp -osastoon kuuluvaa. Aloitin kirjan jo viime  kesänä, ja nyt luin sen loppuun. Haluaisin kirjoittaa siitä lähipäivinä, mutta pitää ensin etsiä oikeat sanat.

  • Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta
  • Anne Tyler: Nooan kompassi
  • Tiina Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus
  • Kirstin Neff: Itsemyötätunto. Luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi

Äänikirjoista kuuntelin Eeva Kilven Jatkosota, ikävöinnin aika sekä muutaman levyn verran Gustav Hägglundin omaelämäkertaa. Nyt äänikirjatkin ovat taas lopussa, enkä ole ehtinyt kirjastoon. Oman hyllyn äänikirjat on kuunneltu jo niin monta kertaa, että kaipaan uusia, mutta hätätilassa turvaudun omiinkin.

Ihmisen mieli on muovautunut monimutkaiseksi, ja yksi keskeisiä henkisiä tarpeita on merkityksellisyyden löytäminen omaan elämään. […] Merkityksellisyyden etsintä on erikoinen laji; mitä enemmän etsii, sitä enemmän voi käydä niin, ettei näe sitä, mikä on aivan nenän edessä.

Kollegani Anna oli ensimmäinen, joka kertoi minulle huijarisyndroomasta (näin ainakin muistelen). Hän linkitti jutun, ja hätkähdin tunnistaessani välittömästi itseni. Oli valtavan helpottavaa saada nimi tunteelle tai ajatukselle, joka varjosti ja varjostaa työntekoa ja monia arjen hetkiä. Psykologi Tiina Ekman on nyt kirjoittanut helppolukuisen kirjan aiheesta. Huijarisyndrooma. Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) (2017) on ehkä kevään tärkein kirja minun lukulistallani. Ja tämän kertomalla tulen myös nyt kirjoittaneeksi jotain hyvin henkilökohtaista, jota en ole monelle ihmiselle aiemmin avannut. Haluan tehdä sen, koska tästä kirjasta on ollut minulle apua, ja ehkä avoimuus asiassa voi helpottaa jonkun toisen vastaavassa tilanteessa olevan oloa.

Mistä oikein on kyse? Huijarisyndrooma ei Ekmanin mukaan ole välttämättä mikään varsinainen syndrooma jonka voisi diagnosoida kuin sairauden. Se on ennemminkin ajattelutapa tai ajatusmalli, joka on syvään juurtunut ja itselle vahingollinen. Ekmanin mukaan 70 prosenttia ihmisistä on jossain elämänsä vaiheessa ajatellut kuten Huijari, enemmän tai vähemmän tosissaan.

Huijarisyndroomaksi kutsutaan sisäistä tunnetta, ettei kaikista onnistumisistaan huolimatta usko osaavansa oikeasti. Tuntee olevansa feikki, kuin tyhjä tynnyri, joka kumisee. Itse sen tietää, ja sitten vain odottaa, milloin muu maailma oivaltaa saman. Kokemukseen liittyy ajatus, että onnistumiset ovat onnenkantamoisia tai ylettömän suurten ponnistusten tulosta. Huijari vähättelee onnistumistensa merkitystä.

Huijariajattelu on etenkin nuorten, korkeastikoulutettujen naisten ongelma, mutta myös miehet kärsivät tästä ajattelutavasta. Se kiertyy huonoon itsetuntoon ja vääristyneeseen minäkuvaan. Usein seurauksena on masennusta ja etenkin työuupumuksen kierre: Huijari tekee hurjasti töitä voidakseen olla varma pärjäämisestään ja siitä, ettei jää kiinni omasta osaamattomuudestaan.

Hyvin monta kertaa olen minäkin vähätellyt väitöskirjaani, ajatellut että sain sen läpi jotenkin vahingossa, ja sen jälkeen olen työllistynyt tuurilla ja sattuman oikusta. Kunhan Sattuma saa tarpeekseen, tämä onnenkantamoinen päättyy. On vaatinut ihan tietoista puhetta sisäiselle kriitikolleni (tai Huijarilleni), etten selitä esimerkiksi minulle osoitettuja yhteistyöpyyntöjä joillain ulkoisilla, minusta riippumattomilla tekijöillä vaan yritän uskoa asian niin kuin se on: minä osaan joitain juttuja, olen hyvä siinä mitä teen, ja minulla on annettavaa niin kollegoille, tiedeyhteisölle kuin tälle yhteiskunnallekin. En ole vahinko. Työni ei ole vahinko.

Ekmanin kirja pohjautuu hänen työhönsä psykologina. Varsinaisena ”tutkimustapauksina” kirjassa toimii viisi naista, joiden tarinat kehystävät ja juonentavat kirjaa. Suorat lainaukset näistä elämäntarinoista ovat paikoin kivuliasta luettavaa:

Tarvitsen koko ajan vahvistusta ja kehuja, tai pohja murenee alta pois. Samalla kun on vaikea uskoa mitään myönteistä, on hirveän tärkeää saada myönteistä palautetta, jotain sellaista mitä voidaan mitata tai mikä voidaan todistaa. Koen, että elämänkokemus on tuonut uskoa omaan osaamiseeni. Sellaiset kokemukset auttavat, kun voidaan todentaa, että työn tulos on itse tehty ja aikaansaatu, eikä se ole voinut syntyä vahingossa.

Työelämä on alue, jossa huijariajattelu vaikuttaa eniten ja tavallisimmin. Se voi kuitenkin vahingoittaa myös ihmissuhteita, niin työpaikalla kuin kotonakin. Riittämättömyyden tunne liittyy tähän suoraan, samoin jatkuva epäonnistumisen pelko. Joskus voi olla vaikea luottaa ihmisiin tai muodostaa ystävyyssuhteita, koska pelkää ettei kelpaa todellisena itsenään vaan ainoastaan tietyssä roolissa, naamion kanssa.

Ulkopuolisuuden tunne rinnastetaan kipuun; se on viesti siitä, että jotain on vialla ja on syytä reagoida. On etsittävä yhteisö, johon kuulua, ennen kuin ulkopuolisuus ja yksinäisyys aiheuttavat vakavampia oireita, kuten ahdistusta, masennusta ja uniongelmia. […] Huijariajattelussa ulkopuolisuuden tunne on looginen seuraamus, koska paljastumisen pelossa on pidettävä todellinen minuus piilossa.

Kirjan luettuani huokasin ja hymyilin: tämä kirja kertoo paljon ”vakavammista” tapauksista kuin minä, ja minun syndroomani ei ehkä ole ihan pahimmasta päästä. Sitten tein kirjan lopussa olevan testin, ja sain pelottavan korkean pistemäärän. Ehkä olisi aika hyväksyä, että minussakin asuu pieni Huijari, alkaa vähitellen hiljentää sitä ja sitä mukaan päästä eroon koko tyypistä. Matka Huijarista normaalisti, terveitä ajatuksia itsestään ajattelevaksi ei ole selvä eikä helppo, mutta askel kerrallaan sanoi mummo lumessa ja sitä rataa.