haaveita


Ennen kuin ryhdyn pureskelemaan viime viikon Rooman-loman tunnelmia, kerron teille muutaman sanan matkaa edeltäneestä Habitare-vierailustani. Kirjoitin tämän postauksen ensimmäisen version jo ennen häämatkaa, mutta wordpress kadotti luonnoksen jonnekin, enkä enää ehtinyt aloittaa alusta. Siksi teksti on nyt ehkä vähän epäinformatiivisempi eikä lainkaan niin fiilistelevä kuin heti Messukeskuksesta kotiuduttuani kirjoittamani.

Pääsin Design Pylsyn ystävällisellä avustuksella ensimmäistä kertaa vierailulle Habitareen. Habitare on sisutuksen ja desingin suuri vuotuinen messutapahtuma, jonne olen jo pitkään halunnut päästä nuuhkimaan tunnelmaa ja ihastelemaan kauniita sisustusideoita. Oma kotimme on ennen kaikkea viihtyisä kodin tuntuinen koti ja vasta toissijaisesti silmänilo ja designhelmillä kuorrutettu, mutta toki ymmärrän etteivät nämä kaksi asiaa aina sulje toisiaan pois (vaikka välillä siltä vaikuttaa).

Kävin Habitaressa perjantaina iltapäivällä jo vähän väsyneenä, mutta silti innokkaana. Huonekalupuolen ohitin melko nopeasti. Siellä olisi kivempaa kierrellä yhdessä puolison kanssa jossain vaiheessa, kun pohditaan jonkin isomman huonekalun hankintaa (ei siis ihan lähiaikoina) tai suunnitellaan yhdessä uutta kotia jonkin tulevaisuuden muuton yhteydessä. Nyt olin vähän liian väsy jaksaakseni keskittyä huonekaluihin. Sen sijaan kiertelin melko päämäärättömästi kodinsisustuksen osastojen lomassa. Ihastuin esimerkiksi Annon osaston rauhalliseen tunnelmaan. Suosikkini oli Havin osasto, jonka kauniin siniset seinät, harmonisen syksyiset värit, kynttilät ja huovat vastasivat täydellisesti syksyn tunnelmointia kaipaavaan mieleeni.

havi 1

havi 2

Havi on onnistunut minusta erinomaisesti viime vuosien brändiuudistuksessaan. Lapsuusmuistoihin kuuluvista vihreistä Havi-saippuoista ja mäntysuovasta on tultu pitkälle: Havi’s tuotemerkki tarjoaa tänä päivänä tyylikkäitä, kauniita ja harmonisia sisustustuotteita monenlaisiin koteihin. Kynttilätehtaalla Riihimäellä valmistetaan paljon muutakin kuin hyvälaatuisia tuikkuja, ja yrityksellä on pitkä historia. Olen ostanut Havin tuotteita viime aikoina lähinnä Imatralla sijaitsevasta tehtaanmyymälästä, mutta kerran myös verkkokaupasta. Nyt tein messuostoksia: kesästä muistuttavan tuoksukynttilän niihin iltoihin, kun olen yksin kotona, sekä ihanan pehmeän hamam-kylpypyyhkeen, jonka toinen puoli on froteeta. Olen suunnitellut hankkivani hamam-pyyhkeen treenikassiin, koska se menee pieneen tilaan ja kuivuu nopeasti, mutta nyt ostin pyyhkeen kyllä ihan vain hemmotteluksi itselleni.

Kävin myös tervehtimässä Anu Pylsyä Design Pylsyn osastolla. Anu on Joutsasta eli jokseenkin naapurista, ja tuttu pitkältä ajalta. Hänen vanhasta kyläkoulusta hienosti remontoimalla ateljeellaan on melkein pakko vierailla joka kesä, ja pari kertaa olen ollut siellä myös pihakirppistelemässä. Nyt mukaan tarttui musta leikkuulauta, joka mielestäni sopii hyvin meidän Lappeenrannan kotiin – ja kelpasi hyvin myös puolison makuun.

IMG_20170924_180814_650

Kanttarellit mökiltä, leikkuulauta Design Pylsy.

Habitaren yhteydessä järjestettiin myös antiikkimessut, missä viihdyinkin pitkään. Vanhoja tavaroita pursuavien pöytien välissä oli tarjolla niin paljon silmänruokaa, että jos rahatilanteeni olisi parempi, olisin epäilemättä kantanut säkillisen kauniita astioita kotiin. Nyt kuitenkin tyydyin vain ihastelemaan, sillä antiikkimessuilla hinnat eivät varsinaisesti ole ”löytötasoa”.

antiikki 3

antiikki 1

antiikki 4

Sisustaminen ja kodin viihtyisäksi tekeminen on yksi niitä asioita, jotka yhdistävät minua ja puolisoani. Siksi uskon, että Habitaressa olisi kiva käydä jonain vuonna myös yhdessä. Vaikka minä ehkä viihdyn tilpehööriosastolla häntä paremmin, riittäisi Messukeskuksessa nähtävää reilusti molemmille. Ehkä jonain päivänä sitten!

Mainokset

Elämässä käy joskus juuri niin kuin toivoo.

Ensi viikonloppuna vietetään jälleen maan suurinta kirjatapahtumaa, Helsingin kirjamessuja. Olen käynyt siellä vuosien ajan sekä myyjänä että lukutoukkana, tosin aivan viime vuosina harvemmin. Tungoksesta huolimatta rakastan kirjamessujen tunnelmaa, näytteilleasettajien panostusta, bibliofiilien naurua ja lukemista rakastavien ihmisten tarttuvaa innostusta.

Kun kirjoittamisesta tuli ammatti, aloin haaveilla siitä, että jonain päivänä pääsisin vieraaksi messuille kirjailijapassilla. Olisin oikea kirjailija! Haave on toteutunut jo Jyväskylän kirjamessujen osalta pariinkin kertaan, ja ensi viikonloppuna olen kirjailijapassilla vieraana Helsingin kirjamessuilla.

Olen yhdessä Ville Kivimäen kanssa Unto Hämäläisen haastateltavana toimittamamme kirjan Rauhaton rauha (2015) tiimoilta Eino Leino -lavalla sunnuntaina klo 11:00 alkaen. Tervetuloa! Kirjan kustantanut Vastapaino on muutenkin mukavasti esillä messuilla, lisätietoja Vastapainon sivuilla.

Suosittelen myös Tiedekirjan järjestämää Tiedetoria torstaina ja perjantaina, jos silloin jo messuille ehditte. Tiedekirjan osastolla tapahtuu muutenkin koko messujen ajan vaikka mitä mielenkiintoista.

Omat messuvinkkinsä on antanut esimerkiksi Kaikki  päivät tulevat -blogin kirjailija Jaana.

Nähdään kirjamessuilla!

Tänään vietän iltapäivän Suomen Kansantietouden Tutkijain seuran VIII Kevätkoulussa. Kevätkoulun teemana on Kulttuurintutkijan selviytymispaketti, jota sitten puheenvuoroissa tarkastellaan eri näkökulmista. Minua pyydettiin puhumaan lyhyesti otsikolla Tiedetoimittaminen intohimona. Seuraavassa tiivistelmä siitä, mitä tänään puhun. Pahoittelut poikkeuksellisen pitkästä blogipostauksesta, tiivistin kyllä, mutta asiaa on paljon.

 Vuosina 2010 ja 2011 osallistuin Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan järjestämään, puolisentoista vuotta kestäneeseen Yrittäjäksi yliopistosta -koulutukseen, jossa kouluttajat Tiimiakatemiasta yrittivät saada tutkijoita ymmärtämään, mitä on oman osaamisen tunnistaminen, tunnustaminen ja itselle mielekkään työn tekeminen.

Yhden aikuisikäni tärkeimmistä oivalluksista sain kurssin lähijaksolla helmikuussa 2011. Oivallus oli hyvin yksinkertainen.

Lähijakson teemana oli oman osaamisen johtaminen, mikä aloitettiin oman osaamisen tunnistamisella. Aiemmin tilanteissa, joissa piti vapaasti kertoa omasta osaamisestaan, olin jumiutunut täysin ja mennyt jopa itkunsekaiseen lukkotilaan, koska koin etten osaa mitään. Minulla ei ollut kerrassaan mitään työkaluja oman osaamiseni tunnistamiseen. Pelkäsin tätä lähijaksoa, koska ajattelin että muut siellä tekevät hienoja listoja siitä, mitä kaikkea osaavat, ja minä en edelleenkään keksi yhtään asiaa minkä osaisin.

Mutta kurssin vetäjät eivät kysyneet sitä kertaakaan. He eivät pyytäneet meitä kertomaan, mitä me osaamme. Sen sijaan kysyttiin jotain ihan muuta, jotain johon vastaaminen oli paljon helpompaa: Mitä tehdessäni olen tyytyväinen? Mitkä asiat saavat sukat pyörimään jaloissani?

Kirjoitin paperille (ja myöhemmin blogiin) olevani onnellisimmillani silloin, kun

  • Luen
  • Kirjoitan
  • Keskustelen siitä, mitä olen lukenut
  • Teen tutkimusta, joka etenee (ja joka vaikuttaa)

Oli melkoinen valaistumisen kokemus ymmärtää, että juuri noissa asioissa olen myös hyvä, ja mikä tärkeämpää, noissa asioissa olen halukas kehittämään itseäni ja oppimaan lisää. Siksi noissa asioissa voin tulla vielä paremmaksi.

Kun tätä puheenvuoroa varten etsin selityksiä sanalle intohimo, päädyin monille niin sanottuun positiiviseen psykologiaan kuuluville sivustoille. Näillä sivuilla kirjoitettiin siitä, miten merkityksellistä ihmiselle on tehdä jotain, minkä hän kokee tärkeäksi ja miten siitä saa sisällön koko elämälle – merkityksetön työ on elämän heittämistä hukkaan. Lisäksi varoitetaan, että intohimo sekoitetaan usein asioihin joissa henkilö on taitava.

Suhtaudun tällaiseen hieman kriittisesti. Vaikka työn merkityksellisyys on itsellenikin tärkeää, koska muuten ei jaksa aamuisin nousta sängystä ja lähteä töihin, niin pelkkä positiivinen psykologia ei maksa laskuja tai tuo elämään turvaa (paitsi kalliita koulutuksia myyville konsulteille). Intohimoa voi kokea myös asioissa, joissa ei ole kovin hyvä, mutta aitoon intohimoon liittyy halu kehittyä ja oppia lisää. Positiivisuuteen ohjaavat konsultit ovat oikeilla jäljillä, mutta ripaus realismia tekee heidän asiastaan uskottavamman.

Realismia tarvitaan, sillä tiedetoimittaminen tai tietokirjojen tekeminen ei ole norppien makoilua aurinkoisella kivellä. Kuten auringossa makoilu, ei tiedetoimittaminenkaan kyllä elätä, mutta toimittamisessa tulee myös välillä hiki ja raivo.

Kun mietin tätä puhettani, kirjoittelin paperille asioita, joita tiedetoimittaminen mielestäni on. Lista oli tällainen:

Tiedetoimittaminen on

  • Ajanhallintaa
  • Lukemista, lukemista, lukemista
  • Kommentointia (rakentavasti!)
  • Kokonaisuuksien ja yksityiskohtien tasapainoa
  • Neuvotteluja
  • Kompromisseja
  • Pitkiä työpäiviä
  • Kireitä aikatauluja
  • Liian pian tulevia deadlineja
  • Liian paljon sähköposteja
  • Pilkkuja ja niiden viilausta
  • Iloa
  • Onnistumista

Ja lopuksi juhlaa, kun kirja on valmis.

Se tunne, kun ensimmäisen kerran sain käsiini kirjan, jonka kannessa oli oma nimi. Se oli hurja tunne, yksi unelma täyttyi. Minä olin tehnyt kirjan, minä juuri, ihan tavallinen ihminen, maalaistyttö, varpaat mullassa kasvanut. Minä, joka suhtaudun kirjoihin kuin pyhiin esineisiin, ja jonka mielestä jokainen kirjailija on pieni nero. Minä olin tehnyt kirjan.

Sittemmin idealistinen suhtautumiseni kirjoihin ja niiden tekemiseen on hiukan rapissut, mutta syvä ilo valmiista kirjasta on edelleen jäljellä.

Aikatauluja olen rakastanut aina, ja suhtaudun omissa kirjoitustöissäni melkoisella kiintymyksellä deadlineihin. Ilman deadlineja en saa mitään tehtyä, ja lykkään niitä vain poikkeustilanteissa. Koska kaikkien ihmisten suhde aikarajoihin ei ole samanlainen, vaatii toimitustyö oman itsen johtamisen lisäksi myös muiden ohjaamista ja johtamista.

Ehkä yksi tärkeimmistä asioista, mitä toimittaminen on minulle opettanut, liittyy epätäydellisyyden myöntämiseen ja virheiden hyväksymiseen. Sellaista kirjaa ei olekaan, johon ei joku virhe jäisi. Epätäydellisyyden hyväksyminen ei tarkoita, etteikö aina voisi pyrkiä minimoimaan virheet ja tekemään niin hyvää työtä kuin mahdollista – oma nimi kannessa merkitsee, että jokainen virhe on ikään kuin minun virheeni. Mutta yöuniani en enää ikinä aio menettää siksi, että jostakin puuttuu pilkku tai on väärä sanamuoto. Näinkin on tapahtunut, eikä siitä ole kauaakaan. Asiasisällön täytyy olla oikein, mutta on tärkeää osata myös lopettaa jossain vaiheessa se pilkun viilaaminen.

Tiedetoimittaminen on kehittänyt minua kirjoittajana ja tutkijana. Viimeisin julkaisuni oli sosiaali- ja terveysministeriölle tehty raportti lastensuojelun menneisyydestä. Raportin kannessa on seitsemän kirjoittajan nimet. Kirjoittamisen organisoinnin vastuu oli minulla ja väitän, etten olisi pystynyt yhdistämään seitsemää erilaista tekstin tuottajaa, erilaisia aikatauluja ja kirjoitustapoja ilman vankkaa toimituskokemusta.

Juuri nyt elän sikäli poikkeuksellisessa tilanteessa, että osallistun julkaisutoimintaan lähinnä vai kirjoittajana. Kieltämättä on ihan hauska seurata toimittajien työtä eri kokoomateoksissa Kirjoittajan näkökulmasta. Epäilemättä ennen pitkää jokin uusi kirjaprojekti kuitenkin käynnistyy.

On nimittäin hyvä tietää, että on olemassa jotain, josta pitää. Että ainakin jokin osa-alue työssäni on jotain, johon suhtaudun intohimoisesti, lähes nälkäisesti. Kirjojen toimittaminen ja epäilemättä tulevaisuudessa myös ihan itse kirjojen kirjoittaminen tulee olemaan osa elämääni varmasti vielä pitkään. Olen sanonut kustannustoimittajalleni, että vielä minä sen teen, teen oman tietokirjan (väitöskirjan lisäksi siis), ja minulla on tapana pitää lupaukseni. Välillä myös pohdin, voisinko elättää itseni kustannustoimittajana. En tiedä, onko kiristyvässä kustannusmaailmassa minulle täysipäiväistä sijaa, mutta ainakin tutkijuuteni rakentuu vahvasti tiedetoimittamisen ja oman kirjoitustyön tasapainoon. Lukeminen, kirjoittaminen ja luetusta keskusteleminen saavat edelleen sukat pyörimään minun jaloissani, joskin muitakin asioita listaan on tänä päivänä tullut, kuten kukkapenkin kuokkiminen.

 

TOIVE

(Tadeusz Borowskin muistolle)

 

Minä haluaisin puhua tänään niin värikkäästi ja selkeästi

että lapset juoksisivat luokseni kuin puistoon

joka avartuu aurinkoisessa valossaan

 

Minä haluaisin puhua tänään niin lämpimästi ja

yksinkertaisesti

että vanhat ihmiset tuntisivat itsensä tarpeellisiksi

 

Haluaisin puhua niin että sanani

löytäisivät hymyjen sisimpään kyynelten takana

 

Haluaisin puhua niin tyynesti ja hiljaisesti tänään

että ihmiset voisivat levätä seurassani

nauraa ja itkeä

vaieta ja laulaa

 

Haluaisin puhua ankarasti ja vihaisesti tänään

niin että he löytäisivät kadotetut unelmansa

siiven joka kerran kohosi heidän olkapäistään

 

En haluaisi puhua,

vaan käyttää sanojani niin

että ihmiset tavoittaisivat sanani

paljain käsin.

 

-Tadeusz Rósewicz-

Uusi vuosi on alkanut, vaikka en oikein muista missä välissä syksykään ehti mennä. Joulun alla urakoin työasiaa deadlinen hiostamana kovemmin kuin pitkään aikaan, ja olin aika näännyksissä joululoman alkaessa. Toisaalta pidin myös elämäni pisimmän ja täysin töistä irrallisen joululoman, mikä kieltämättä tuli tarpeeseen.

Joululoma oli valehtelematta elämäni paras. Se oli ensimmäinen joulu omassa talossa, mistä olin haaveillut vuosia. Lisäksi se oli ensimmäinen joulu, jonka vietin yhdessä jonkun kanssa – siis muun kuin lapsuusperheen. Varsin perinteisiin jouluelementteihin perustuneiden juhlapyhien lisäksi joululomaan mahtui kyläilyjä, vuoden vaihtamista ystävien luona Helsingissä, teatteria, Tukholmaa ja ennen kaikkea pitkä jakso yhdessäoloa, mikä oli eri puolilla Suomea asuvalle pariskunnalle aikamoista luksusta.

Haaveiden toteutuminen on hykerryttävää. Niin kauan kuin olen haaveillut omasta talosta olen myös haaveillut siitä, että saisin jouluna kutsua perheeni luokseni päivälliselle. Nyt sekin toteutui: muun muassa tätä tarkoitusta silmällä pitäen hankitun ruokapöydän ympärille kokoontui Tapaninpäivänä koko lähiperheeni. Olimme tehneet sekä uusia että perinteisiä jouluruokia, ja tunnelma oli lämmin ja leppoisa. Joulupäivällinen tuntui hyvältä myös siksi, että lähiperheen piirissä on juuri nyt myös sairautta ja ikäviä asioita, jotka oli mukava unohtaa joulun ja yhdessäolon myötä edes hetkeksi.

Mutta nyt on tammikuu ja arki. Olen palannut työasioiden äärelle, nihkeästi tosin, sillä loma erotti minut työasioista hyvin tehokkaasti. Myös blogi on ollut heitteillä, sillä jostain syystä kirjoittaminen ei ole tuntunut tärkeältä viime aikoina. Ehkä asia korjaantuu tänä vuonna, ehkä ei – blogi on kuitenkin vain minun omani, joten se elää minun elämänvaiheideni tahdissa.

Joulupukki toi kirjoja, joista haluaisin blogata. Toivotaan, että saan aikaiseksi!

Tuntuu uskomattomalta, että en ole kirjoittanut blogiin kahteen kuukauteen. Aiemmin kahden kuukauden tauko olisi ollut täysin mahdoton ajatus, mutta niin vain nyt on käynyt. Blogi on ollut paljon mielessä, mutta sehän ei tietenkään lukijoille asti näy – täällä on vain ollut suorastaan synkeä hiljaisuus.

Syitä on toki monia, mutta suurin ehkä yleinen saamattomuus. Keväällä masennuin (vaikka toisin yritin väittää) muun muassa diabeteksen kanssa. Heitin itseni hoitamisen sikseen, ja vasta aivan viime päivinä olen yrittänyt ottaa asiasta taas kiinni. En edes yritä selittää, sillä olen huomannut että muiden on vaikea ymmärtää hoitomotivaation puutetta näin selvässä asiassa. Jos jätän pistämättä insuliinia, sairastutan itseni. Silti insuliineja ei ole paljon kesän aikana kulunut, koska en ole nähnyt mitään järkeä missään hoitamiseen liittyvässä. Täysin epäloogista, tiedän, mutta silti todellisuuttani. Mutta ei hätää, ryhtiliike on aluillaan ja elokuussa tapaan taas d-hoitajani ja saan valittaa hänelle, mikä minut sai lopettamaan itseni hoitamisen lähes kokonaan.

Kesäkuusta alkaen ajatukseni ja arkeni on lisäksi täyttänyt ihan jokin muu. Tapahtui jotain niin suurta, että sen mittakaavaa vieläkin välillä sulattelen. Minä nimittäin toteutin haaveeni ja muutin maalle. Löysin viimein minun tarpeisiini sopivan talon, uskalsin jättää tarjouksen ja kesäkuun vaihtuessa heinäkuuksi kannoin (läheisten ystävällisellä avustuksella) tavarani ja kissani sisään omakotitaloon. Ei lienee ihme, jos bloggaaminen hiukan jäi muun tekemisen alle.

Taloni on minun pieni turvasatamani, minun palaseni maailmaa. Aluksi paikka tuntui vieraalta, vähän kolkoltakin, mutta kun sain omat tavarat paikalleen ja kissan kotiin, olo parani. Loma-aikana vieraita on riittänyt joka viikko ja etenkin viikonloppuisin, mikä lisää kotoisuuden tuntua kun saa laittaa tarjoiluja ja hyysätä ihmisiä. Aikaa on ollut myös illoille mukavassa nojatuolissa telkkarin tai hyvän kirjan äärellä. Mutta yllättävä ajatus tuli tänään: ehkä kuitenkin eniten kodin tunnetta on tullut siitä, kun olen uurastanut pihatöitä. Eilen ja tänä iltana olen työpäivän jälkeen tehnyt pihalla hommia, ja haaveillut siitä mitä kaikkea pihaani laitan. Oman kukkapenkin rikkaruohojen kitkeminen, kompostin sekoittelu, viinimarjojen kypsymisen seuraaminen ja kyllä, myös nurmikon leikkuu (silloin kun ruohonleikkuri toimii) on minusta ihanaa, kun se kaikki kuuluu omaan pihaan ja osaksi tulevaisuuden haaveita.

Nyt kuukauden päivät tässä asuttuani olen päättänyt perustaa talolleni ja pihalleni oman blogin, joka keskittyy paljosta haaveilevan mutta mitään osaamattoman ihmisen vimmaan perustaa puutarha. Linkitän sen tännekin kunhan saan jonkinlaisen blogialoituksen kyhättyä; nyt on jo lomakin ohi ja paluu töihin tapahtunut, mikä ehkä vähentää vapaa-aikaa, mutta toisaalta tuo kirjoittamisen ja koneen ääressä istumisen jälleen osaksi arkipäiviä.

Kovin paljoa en ole kesän aikana lukenut, mutta tässä listana kesä- ja heinäkuussa luetut kirjat. Osan niistä yhdistän tässä jonain päivänä kirjan vuoden lukuhaasteeseen, jota vieläkin sinnikkäästi yritän suorittaa, vaikka oikeastaan en enää usko, että saan sitä täyteen. Mutta yritän niin paljon kuin ehdin!

  • Maria Carole: Tuulen tyttäriä
  • C.J. Sansom: Musta tuli
  • Teuvo Pakkala: Vaaralla
  • Rachel Joyce: Miss Queenie Hennesseyn rakkauslaulu
  • Frank Herbert: Dyyni 2: Muad’dib
  • Justin Cronin: Linnake
  • Raija Oranen: Miljonääri
  • Raija Oranen: Palatsi
  • Raija Oranen: Ruletti
  • Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies. Elämä ja vähäisemmät teot

Eilen oli ehkä kivoin päivä pitkään aikaan. Osallistuin ystäväni kanssa kansalaisopiston kynttiläkurssille. Olen joskus pikkutyttönä tehnyt 4H-kerhossa kynttilöitä kastamalla, mutta siitä oli melko etäiset mielikuvat. Nyt olimme koko päivän Vaajakoskella opiston taideluokassa ja teimme jotain konkreettista käsillämme. Tuntui hyvältä oppia uutta, tehdä jotain itselle mieluista ja suoraan käyttöön tulevaa ja olla ajattelematta töitä koko päivän.

Eri työvaiheita kynttiläpajassa.

Eri työvaiheita kynttiläpajassa.

Ryhmässä oli myös kiva henki. Mukana oli aloittelijoiden joukossa myös kokeneita kynttilöiden tekijöitä, jotka ystävällisesti ja kivasti neuvoivat aloittelijoita alkuun. Kurssin opettajalla Hannele Torniaisella oli tilanne hallussaan – pidettyjä kursseja on selvästikin useita takana niin, että hän tiesi miten homman saa käyntiin, sujumaan päivän läpi ja lopuksi hyvin pakettiin.

Ihan itse tein! Lopputuloksena syntyi kynttilöitää kevään väreissä.

Ihan itse tein! Lopputuloksena syntyi kynttilöitä kevään heleissä väreissä.

Tein erilaisiin muotteihin sekä valkoisia että värillisiä kynttilöitä. Myös kastamista kokeilin, ja pitkät valkoiset kynttilät ovat todella kauniit. Jos suinkin mahdollista, aion mennä syksyllä samalle kurssille uudestaan. Silloin tehtaillaan kynttilöitä joulun väreissä, ja niistä saisi ihania lahjoja.

Tänään harrastusviikonloppu jatkui kirjamessuilla. Jyväskylän kirjamessut järjestettiin nyt välivuoden jälkeen. Pienethän ne ovat syksyn suuriin etelämpänä järjestettäviin kirjamessuihin verrattuna, mutta kiva silti, että kirja-alan väki jaksoi ne taas järjestää. Kävin kuuntelemassa pari haastattelua, kiertelin kojujen väleissä ja tein hieman ostoksiakin.

Viime aikoina kirjoittaminen on takunnut kovasti, mikä on näkynyt täällä blogissakin hidastuneena päivitystahtina. Tällä hetkellä työssäni on vaihe, jossa minun ei paljonkaan tarvitse kirjoittaa. Ne työhön liittyvät tekstit, mitä tämän vuoden puolella olen kirjoittanut, ovat syntyneet aikamoisella hiellä. Tiedän kuitenkin, että kirjoittaminen on minulle luontevin viestintämuoto, ja onnellisimmillani olen ollut kirjoittaessani (silloin kun se sujuu). Tänään kirjamessuilla se kaikki tuntui äkisti varmalta ja hetken mielijohteesta kävin vielä ennen sanomassa sen kaiken ääneen aiemmin yhteistyökumppanina toimineelle kustannustoimittajalle. Tai en minä kaikkea sanonut, sen haaveeni vain: Että vielä minä kirjoitan kirjan. Että juuri nyt ei ole siihen mahdollisuutta, mutta kyllä minä vielä sen teen. Ideakin on vain hämärä ajatus, mutta motivaatio ainakin on paikallaan, minä haluan kirjoittaa kirjan. Kustannustoimittajani hymyili ja totesi, että hyvä, palaamme siis asiaan.

Messuilta kävelin purevassa viimassa kaupungin läpi työhuoneelle. Tarkoitus oli edistää menetelmäartikkelia, jonka deadline oli jo tammikuussa. Olen saanut siihen kirjan toimittajilta enemmän lisäaikaa kuin voi kohtuudella odottaa, mutta teksti on jumiutunut monta kertaa. Ilman kirjoitusinspiraatiota sen tekeminen on ollut työlästä, eikä artikkelissa oikein ole ollut juonta tai järkeä. Pyörin tänään iltapäivällä työtuolillani tavalliseen tapaan tehden kaikkea muuta kuin työtä. Mutta sitten tapahtui jokin liikahdus työ-aika -jatkumolla, ja yhtäkkiä tajusin, että kello on puoli viisi, ja artikkelini on edistynyt aimo harppauksen. Yhtäkkiä tiesin, miten saan sen koottua pakettiin ja mitä siitä vielä puuttuu. Tuntui kuin jokin kirjoittamisen lukko olisi hävinnyt, ja se tuntui helpolta taas.

Eihän se sitä ole; tieteellisen kirjoittamisen sanominen helpoksi olisi lukijalle – ja itselle – valehtelua. Mutta ainakaan en ole enää jumissa sen kirjoituslukon takana, joka tämän menetelmäartikkelin kanssa esti kaiken luovuuden. Oli jo aikakin, sillä viikon kuluttua se saisi olla jo valmis, eikä ensi viikolla ole kovin montaa iltaa* aikaa työpöydän ääressä istumiseen.

En tiedä, tarkoittaako kirjoittamisen ilon ainakin hetkellinen palaaminen myös sitä, että blogin päivitystahti vähitellen palaisi ennalleen. Toivotaan niin, sillä tämä blogi on minulle tärkeä monin eri tavoin, eikä vähiten juuri kirjoittamisen ilon vuoksi.

Juuri nyt ulkona sataa lunta, mutta siitä huolimatta toivon aurinkoisia kevätpäiviä kaikille!

* Puhun illoista, koska tämän menetelmäartikkelin kirjoittaminen ei kuulu tämän hetkiseen varsinaiseen leipätyöhöni, joten olen tehnyt sitä iltaisin ja viikonloppuisin.

Seuraava sivu »