elokuvat ja tv


Olen ollut sikäli tyypillinen tyttö, että olen nuorempana lukenut L.M. Montgomeryn ja Louisa Alcottin tyttökirjaklassikoita. Rakastin, ja yhä rakastan eniten Uudenkuun Emiliaa, mutta Vihervaaran Anna on lähes yhtä tärkeä tyttökirjan sankaritar. Montgomery on valtavan suuri kirjailija niin Kanadassa kuin maailmanlaajuisesti, ja Anna-kirjat on filmatisoitu useaan kertaan.

Tarinan juoni on oikeastaan aika tavallinen: punatukkainen orpolapsi saapuu uuteen kotiinsa Vihervaaraan iäkkäiden sisarusten Marilla ja Matthew Cuthbertin luokse. Tullessaa Anna laittaa kaiken sekaisin, eikä tunnu sopeutuvan Avonlean ahtaaseen ilmapiiriin. Vastoinkäymisiä riittää, mutta vilpitön sydän ja älykkäät aivot apunaan Anna voittaa kaikki puolelleen.

Erityisen rakas  sekä minulle, että monille suunnilleen ikäisilleni naisille on ollut 1980-luvulla tehty filmatisointi Anna-kirjoista. Sullivan-yhtiöiden sarja oli melko uskollinen alkuperäisteoksille, ja Megan Follows on iskostunut monien mieleen täydellisenä Anna Shirleyna.

Mutta nyt kuuluu kummia uutisia: Annasta on tehty uusi versio. Uusi Vihervaaran Anna, joka on synkempi, traagisempi ja monipuolisempi kuin vanha sarja tai edes alkuperäinen tarina. Helsingin Sanomien jutun (kannattaa lukea!) mukaan käsikirjoittaja Moira Walley-Beckett on tuonut tarinaan aiempaa vahvemmin mukaan Annan lapsuuden ankeuden ja myös sävyjä kirjailija Montgomeryn synkästä elämänhistoriasta. (Valoisien tyttökirjojen kirjoittajan kuolema vuonna 1942 paljastui itsemurhaksi vasta hiljattain – uutinen, joka pääsi maininnaksi jopa blogiini asti.)

Sain vinkin tästä uudesta sarjaversiosta lukupiirissäni, jossa sovittiin uuden Anna, a lopussa (Anne, with an e) olevan lukupiirin seuraava rasti: katsotaan uusi sarja, kerrataan kirja ja jutellaan seuraavalla tapaamisella vaikutelmistamme. Rankasta pihauudistuksesta toipuessani ja jo viikon jatkunutta sotaharjoitusleskeyttä potiessani kaipasin jotain tunteikasta, mutta laadukasta katsottavaa. Onneksi on Netflix, ja onneksi aikaa tv:n katseluun. Katsoin ensimmäisen tuotantokauden kaikki seitsemän jaksoa eilen ja tänään, ja halusin kirjata ensivaikutelmia saman tien.

Ja olihan se erilainen. Huh! Ynnäilin katsoessani plussia ja miinuksia, ja päädyin siihen, että plussia on enemmän. Seuraavassa on sitten juonipaljastuksia, mutta ei mitenkään dramaattisia (ja niitä on Hesarin jutussakin, spoiler alert!)

Ensin ne miinukset: On ihan hyvä, että juoni ei seuraa kirjoja orjallisesti ja että sovelletaan – mitä järkeä olisi muuten tehdä uutta versiota? Mutta liioittelu on liioittelua, enkä oikein välittänyt esimerkiksi ensimmäisen kauden lopusta, jossa Vihervaaraan saapuu kaksi rikollista (pedataan uutta kautta), enkä myöskään alkupuolen kohtauksesta, jossa Matthew etsii Annaa tuodakseen tämän takaisin kotiin. Myös tulipalo oli ihan turha lisä. Kuinka paljon näin värikästä ja synkkää draamaa voi sijoittaa yhteen pikkukaupunkiin ilman, että se muuttuu saippuasarjamaiseksi?

Muuten uudistus on minusta pääosin onnistunutta. Pidän siitä, ettei Annan aika hirvittävää lapsuutta ennen Avonleaan tuloa paineta villaisella. Hän jopa itse toteaa Marillalle, että on sääli ettei hänellä ole ollut mahdollisuutta olla lapsi. Anna on elättänyt itsensä vähintään 8-vuotiaasta asti. Marilla ja Matthew Cuthbert ymmärtävät tämän, samoin kuin sen miten traumatisoivassa ympäristössä Anna on kasvanut edellisissä ”perheissään”. Kasvattilapseen tai oikeammin piikaan kohdistettu väkivalta ei jää rivien väliin vaan näytetään kunnolla, ja tyttölapsen seksuaalinen haavoittuvuus tuodaan sekin esiin.

Lasten aseman huonous nousee minusta ylipäätään keskeiseksi teemaksi tässä sarjassa. Anna on huono-osainen ennen Vihervaaraan pääsyään, mutta sarjassa hänen rinnalleen on nostettu Cuthbertien apupoika Jerry. Jerry on ranskankielinen, köyhästä monilapsisesta perheestä. Hänellä ei ole roolia kirjassa, mutta sarjassa hän toimii peilinä sille, että lapsilla saattoi mennä huonosti myös muualla kuin aikansa lastenkodissa, joka oli hirviömäinen laitos. Kouluun pääseminen on ratkaisevaa: Jerry ei käy  koulua, koska hänen pitää olla työssä, vaikka ikää tuskin on enempää kuin Annallakaan. Jerry osaltaan auttaa Annaa ymmärtämään, että koulunkäynti on etuoikeus, ei pakko (koska Annaa kiusataan koulussa niin rajusti, ettei hän halua mennä sinne).

Koulukiusaaminen on toinen raskas lapsuuteen liittyvä aihe. Opettaja Phillipsin julmuus on vain sivujuonne, mutta valitettavasti täysin uskottava. Toisten lasten käytös Annaa kohtaan heijastelee heidän vanhempiensa suhtautumista. Orpolapseen ei haluta luottaa ennen kuin hän osoittaa itse olevansa muita parempi. Annalla on moninkertainen todistamisen taakka: sen lisäksi että hänen pitää vakuuttaa muut kelpoisuudestaan orpokotitaustansa takia, hänen terävä älynsä kyseenalaistetaan monta kertaa myös ihan vain siksi, että hän on tyttö.

Sarjan feminismi on nostettu aiemmissakin jutuissa esiin, sillä lasten huono-osaisuuden lisäksi se on sarjan keskeinen aihe. Annasta on mahdotonta käsittää, miksi Cuthbertit haluavat orpokodista pojan, kun hänenkaltaisensa vahva tyttö pystyy ihan kaikkiin samoihin töihin. Avonleassa toimii edistyksellisten äitien lukupiiri, johon Marillaakin pyydetään. Suffragetit mainittu! Pastori kehottaa Annaa valmistautumaan vaimon rooliin, mutta tämä itse näkee maailman avoimena, mahdollisuuksia täynnä – tämä on minusta juuri Montgomeryn hengessä tehtyä valoisuutta ja positiivisuutta.

Vielä muutama sana henkilöistä ja näyttelijöistä: niin paljon kuin Megan Followsista pidänkin, minusta tämä ”uusi Anna”, jota näyttelee Amybeth McNulty, näyttää enemmän Montgomeryn Annalta: laiha, lapsenkasvoinen, leveähymyinen vinoinen hampaineen – ja tietenkin täydellisen oranssitukkainen. Follows oli ehkä vähän liian kaunis rooliinsa, ja lisäksi näytti lettipäiseltä aikuiselta. Marilla ja Matthew on roolitettu upeasti, samoin Annan koulutoverit ja Jerry. True bosom friends eli Dianan ja Annan sydänystävyys on niinkuin pitääkin (…ikuisiksi ystäviksi tultais niinkuin Anna ja Diana… laulaa Maija Vilkkumaa).

Eniten pidin kuitenkin yllättäen kahdesta hahmosta. Rachel Lynde ei ole vain ilkeä vanha rouva naapurista, vaan Marillan sukulaissielu ja paras ystävä, lähes yhtä lempeä ja kiltti, ja pidin tästä muutoksesta. Ja sitten se järkyin juttu: Jonahthan Crombiekin on korvattavissa. Gilbert Blythen roolissa nähtävä Lucas Jade Zumann on täydellinen Gilbert, ja samoin kuin Annan roolissa, nyt näyttelijä ei näytä lapseksi puetulta aikuiselta. Olen vähän rakastunut, pakko myöntää. Mutta kukapa ei Gilbertiin rakastuisi…

Uuden sarjan trailerin voi katsoa vaikkapa Netflixin sivuilla. Jään mielenkiinnolla odottamaan toista kautta, joka toivottavasti ja todennäköisesti tehdään.

 

Mainokset

Jokin aika sitten näin uusimman, kolmannen Onneli ja Anneli -elokuvan trailerin. En pystynyt katsomaan traileria loppuun asti, yritin kahdesti. Järkytyin siitä, että vielä 2015-luvulla lastenkoti esitetään hirviömäisenä paikkana, josta prinsessaunelmaa elävät ”normaalit” pikkutytöt pelastavat harmaisiin puettuja lapsia. Eikö lastenkodissa elävien lasten toiseuttamista ole tehty jo tarpeeksi? Miksi heidät edelleen laitetaan uhrin asemaan, ja miksi lastenkoti on edelleen jotain ankeaa ja ankaraa? Kiukustuin, ja avauduin asiasta Facebookissa. Nopeasti sain ystävällisen, mutta melko selkeän viestin eri puolilta tuttavapiiriäni: älä arvioi, ennen kuin katsot elokuvan ja luet kirjan sen taustalla.

Parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen on Saara Cantellin ohjaama elokuva. Se perustuu Marjatta Kurenniemen vuonna 1971 julkaistuun kirjaan Onneli, Anneli ja orpolapset, joka on Onnelista ja Annelista kertovan kirjasarjan kolmas osa. Kirjojen filmatisoinneista olen nähnyt tätä ennen ensimmäisen, ja pidin siitä kovasti. Jostain syystä Onneli ja Anneli -kirjat ovat jääneet lapsuudessa minulta lukematta, mutta ei siksi että niitä olisi jotenkin erityisesti vältelty – kaikki lastenkirjat, edes ne klassikot, nyt vaan eivät osuneet meidän käsiimme, ja nämä ovat menneet ohi.

Traileria en edelleenkään kyennyt katsomaan, mutta nielin ylpeyteni ja lainasin kirjastosta yhteisniteen Onneli ja Anneli, jossa on kolme ensimmäistä kirjaa yhdessä. Varasin liput ystäväni ja hänen lastensa kanssa leffaan, ja olin valmis muuttamaan mielipiteeni. Ennen elokuvaan menoa ehdin lukea kaksi ensimmäistä kirjaa, mutta juurikin Onneli, Anneli ja orpolapset jäi vielä lukematta.

Olipa ihanaa saada muuttaa mielipiteensä. Filmatessaan Onneli ja Anneli -kirjoja Saara Cantell on ollut varsin uskollinen kirjojen juonelle ja ennen kaikkea hengelle. Viimeisimmässä elokuvissa hän on samalla linjalla. Muutokset joita hän on tehnyt, ovat kuitenkin ratkaisevia sen kannalta, että lastensuojelun historian pimeitä puoli tutkinut ihminen pystyy katsomaan elokuvan ja lähtemään sieltä onnellisena hymyillen.

Juonesta muutama sana: tarinassa Onnelin ja Annelin naapuriin Ruusukujalle tulee lastenkoti. Sitä johtaa ensimmäisestä kirjasta tuttu Minna Pinna, ja hänen johtamistyylinsä muistuttaa aika paljon niitä lastenkodin autoritäärisiä johtajattaria, joista lastensuojelun menneisyysselvitystä tehdessä kuulin ihan liikaa. (Onneksi väkivaltaa ei sentään lastenkirjassa tai -elokuvassa ole.) Yksi poika karkaa, ja Onneli ja Anneli auttavat häntä ja muita lastenkodin lapsia pääsemään eroon Minnasta. Lopussa lastenkotiin saadaan hyväsydäminen johtaja ja kaikki on hyvin.

Listaan tähän tärkeimmät pointit, joita haluan elokuvan tulkinnasta nostaa esiin. Nämä ovat nyt lastensuojelun historian tutkijan näkökulmasta esitetty, ja esim. ystäväni joka hoitaa työkseen perheisiin liittyviä asioita lakimiehenä katsoi elokuvaa eri tavoin. Samoin epäilemättä mukana olleet 6- ja 8-vuotiaat, ja epäilemättä joku jolla asiaan ei ole työperäistä kytköstä katsoisi tarinan myös omalla tavallaan.

  • Elokuvan nimi on muutettu. Siinä ei ole sanaa orpolapset vaan salaperäinen muukalainen, joka on ehkä vähän turhan jännittäväkin nimi juoneen nähden, mutta tuhat kertaa parempi kuin orpolapsista puhuminen. Myös Ruusukujalle saapuvan laitoksen nimi on lastenkoti, ei orpokoti.
  • Toisin kuin Kurenniemen kirjassa, elokuvassa kerrotaan lastenkodista ennen Minna Pinnaa. Siellä oli aiemmin ihana johtajatar joka leikki lasten kanssa ja kaikki olivat onnellisia. Mutta johtajatar tuli vanhaksi ja joutui lähtemään, ja Minna tuli tilalle, ja kaikki muuttui. Tämä on elokuvassa vain pieni pätkä, mutta minusta on hienoa näyttää, että lastenkoti sinällään ei ole paha paikka. Se oli hyvä silloin, kun lapset saivat leikkiä ja aikuiset kohtelivat lapsia oikein ja tasa-arvoisesti, mutta Minnan kaltainen yksilö teki siitä lapsille sopimattoman. Tämä on pieni, mutta tärkeä kohta elokuvaa.
  • Kirjassa lastenkodista karkaavalla pojalla on siellä pikkuveli. Elokuvassa pikkuveljestä on tehty pikkusisko, mikä on pieni, mutta ihan kiva yksityiskohta.
  • Elokuvassa lapsia on lastenkodissa vähemmän kuin kirjassa. Vastaa paremmin nykypäivän ryhmäkokoja.
  • Minna Pinnasta hankkiudutaan eroon, voitte itse selvittää miten. Kirjassa hänestä ei kuulla koskaan enää mitään, mutta huhutaan että hän on Kiinassa. Cantellin versio on inhimillisempi: Minna löytää paikan, jossa hän ei kiusaa lapsia, mutta saa komentaa jonoon ja nimittää muita numeroilla nimien sijaan. Kiltimpi ratkaisu kiinalaisten kannalta.
  • Lopetus on paras, ja ilokseni se löytyi myös kirjasta: portin päällä olevan lastenkoti-tekstin peittää kukkiva köynnös. Tekstistä jää näkyviin vain sana koti.

Jani Toivolan esittämä kaupunginjohtaja oli ihan hauska hahmo, ja hänen tekemänsä tarkastusmatka lastenkotiin osoitti aivan todellisen huolen myös tämän päivän sijaishuollossa, niin laitoksissa kuin perheissä. Lastensuojelun sijaishuollon valvonnassa oli suuria puutteita Kurenniemen kirjoittaessa kirjansa, mutta ei valvonta ole ongelmatonta tänäkään päivänä. Kulisseja on helppo rakentaa, mutta muistetaanko lapsilta kysyä miten heillä menee? Kaupunginjohtajakin käveli lasten ohitse ja keskittyi enemmän valokuvattavana olemiseen.

Elokuva alleviivaa sitä, että lasten kannalta paras aikuinen on sellainen, joka leikkii lasten kanssa. Sellainen, joka ei suhtaudu lapsiin alentuvasti tai vähätellen vaan kohtelee heitä ihmisinä, ei jonakin toisena. Tämä koskee etenkin lapsia, jotka eivät eri syistä voi kasvaa biologisessa perheessään. Lapsen oikeuksien sopimus on maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus, ja se koskee ihan jokaista lasta.

Kaiken kaikkiaan Saara Cantell on onnistunut tuomaan Kurenniemen kirjan nykypäivään ihan onnistuneesti. Nyt olen kyennyt katsomaan trailerinkin loppuun asti. Edelleen olen sitä mieltä, että traileri on ahdistava, ihan vain siksi että tekemäni tutkimus on edelleen ihollani ja sielussani. Onneksi kuitenkin menin katsomaan elokuvan, koska samalla tulin lukeneeksi lastenkirjaklassikon. Mielipiteen muuttaminen tällaisessa asiassa on mukavaa, ja sain hyvän läksyn siitä, että ei pidä älähtää ja arvostella, ennen kuin on selvillä asiasta vähän paremmin.

Kokonaan toisia keskusteluja ovat sitten ne, joihin Facebook-aloitustani kommentoineet tuttavat tarttuivat tulkinnan lisäksi: lapsinäyttelijöiden ohjaus ja tönkkö näytteleminen, tai se mistä Onneli ja Anneli -kirjat ylipäätään kertovat, lasten yksinäisyydestä ja vanhempien huomion tarpeesta. Onnelin ja Annelin maailma on pakopaikka yksinäisille lapsille, ja sinällään epäilemättä toiminut hyvin myös fantasian tarjoamana pakoreittinä arjesta – oli lapsi sijoitettu kodin ulkopuolelle tai yksinäinen omassa kodissaan.

Elokuvasarjalla on omat kotisivut. Siellä voit katsoa vaikka sen trailerin tai tutustua aiempiin elokuviin.

Sain jo jokin aika sitten eräältä kaveriltani Frank Herbertin Dyyni-sarjan ensimmäisen osan. Hän antoi sen minulle sen jälkeen, kun olimme keskustelleen science fictionista ja tunnustin, että tunnen genreä kovin huonosti. Olen enemmän fantasiakirjallisuuden lukija, vaikka pienet vierailut scifin pariin ovatkin kiinnostaneet. Ainahan näiden kahden genren välinen raja ei ole ihan selkeäkään. Dyyni kuulemma on ns. perusscifiä: sijoittuu avaruuteen, on klassikko maineeltaan ja sisältää teknisiä kommervenkkeja. Toisaalta Herbertin luoma maailma on mitä suurimmassa määrin fantasiakirjallisuutta eri kansoineen, maineen ja kulttuurihistorioineen.

Dyyni-sarjan keskiössä on Atreidesien suku, joka sarjan alussa muuttaa Arrakisin planeetalle. Arrakis on hiekka-aavikkoa, kuivaa ja kovaa maata, jossa viihtyvät vain karmaisevat hiekkamadot. Kuitenkin kyseessä on universumin kannalta mitä tärkein paikka, sillä Arrakis ainoana tuottaa rohtoa, josta ihmiset ovat jokseenkin riippuvaisia. Rohtokaupan hallitsija hallitsee muita, joten Atreidesin suku on vallan huipulla. Ensimmäisessä osassa esitellään herttua Leto ja hänen (jalka)vaimonsa lady Jessica sekä heidän poikansa Paul, josta myhöhemmin tulee legendojen ennustama Muaid’Dib, pelastaja.

Luin ensimmäisen osan toukokuussa ja jäin odottamaan seuraavaa, mutta en ole muistanut kuin kerran etsiä myöhempiä osia kirjastosta ja silloin tyhjin tuloksin. Ilmeisesti kaikkia osia ei ole edes suomennettu? Ehdin jo vähän unohtaa koko sarjan, kunnes huomasin, että Yle Areenassa on katsottavana kolmiosainen tv-sarja Children of Dune. Se perustuu Herbertin sarjaan, mutta ilmeisesti sen myöhempiin osiin, sillä Paul Atreides on ollut hallitsija jo 12 vuotta. Mutta oliko pelastaja lopulta sittenkään pelastaja? Paulin jälkeen seurataan hänen lastensa matkaa heidän etsiessään omaa tietään.

Sarja on Areenassa vielä ehkä noin viikon – suosittelen, vaikka olen kerrankin vähän kriittinen. Se sisältää varsin vähän toimintaa ja paljon huokailevaa tuijottamista, filosofista ja elämän peruskysymyksiä käsittelevää pohdintaa, toisaalta myös yliluonnollisia voimia. Teknisiltä tehosteiltaan sarja ei ole kovin hyvä. Lisäksi siinä ilmeisesti oletetaan, että katsoja tuntee henkilöt ja kirjat, sillä esim. hassuja vaatteita ei selitetä millään tavoin, vaikka niille oli Arrakisissa selvät perusteet. Sarjan jokainen jakso on puolitoistatuntinen ja pakko tunnustaa, että väsyin välillä. En silti malttanut olla katsomatta sitä loppuunkaan; Children of Dune eteni hyvin ainakin parilla matkalla Helsinkiin, kun bussissa oli hyvin aikaa keskittyä.

Yle Areenan sivujen mukaan sarja on ”ylistetty”. Ehkä onkin, omana aikanaan eli vuonna 2003. Toisaalta en tunne muita Herbertin teosten filmatisointeja, joten en osaa verrata. Ainakin David Lynchin elokuva 1980-luvulta olisi kiinnostava. Näyttelijäkaarti tässä sarjassa ainakin on hyvä: mukana muun muassa Susan Sarandon ja James McAvoy.

Jo viime vuoden helmikuussa päätin, että ensimmäisenä arkipäivänä väitöksen jälkeen en suinkaan mene töihin vaan käytän aikani tyhjäpäisimpään asiaan mitä keksin: katson kaikki Twilight-sarjan elokuvat. Säästin niitä oikein, enkä katsonut yhtäkään, vaikka kirjojen myötä uteliaisuus elokuviin hiukan heräsikin. Odotuksen, hermoilun, kaiken paineen ja viime viikon kiireen keskellä tämä ajatus oli noussut niin tärkeäksi, että löysin viime viikolla aikaa etsiä sarjan elokuvia kirjastosta. Kaksi löysinkin kirjastosta ja kolme vuokrasin digiboxin kautta.

Tein vähän varaslähdön ja katsoin ensimmäisen osan jo sunnuntai-iltana. Maanantaina kuitenkin vain löhösin olohousut jalassa olohuoneen lattialla, söin välillä juhlien tähteitä ja naureskelin vampyyritarinalle. Se oli ihana päivä! Juuri sellainen kuin oli tarkoituskin: yhtään aivosolua ei tarvinnut käyttää eikä miettiä väitöstä; sen sijaan vain tapitin huonoja elokuvia ja välillä nauroin niille ääneen, välillä vähän liikutuinkin (no ehkä kerran, muistaakseni, yllättävän vähän kuitenkin).

Jotain hyvääkin: Cullenien talo oli mahtava, paljon tyylikkäämpi kuin olin kuvitellut. Ja niittykukkaketo-kohtaukset olivat asetelmaltaan kauniit, jos päähenkilöillä olisi vain ollut jotain järkevää sanottavaa. (”Ikuisesti…” ei riitä.) Myös susilauman koiranpentumainen käytös keskenään oli jokseenkin hellyyttävää, ja Alice Cullen oli lumoava.

Mutta olivathan ne huonoja elokuvia, ei pääse yli eikä ympäri. Ei mitään omaperäistä, jokseenkin jähmeää näyttelemistä, pinnallinen ote henkilöhahmoihin ilman mitään syytä, miksi henkilöitä voisi ymmärtää, tukea, heidän puolestaan innostua tai surra. Kirjat luin vielä innokkaasti, mutta leffassa kaikki kliseet tuntuivat vielä siirappimaisemmilta ja päähenkilöt niin karikatyyreiltä, ettei ketään voinut ottaa oikein tosissaan. Tosin eihän se ole tarkoituskaan, mutta jotenkin minä pidin näistä henkilöistä enemmän kirjojen perusteella.

Mikä johtaakin keskeiseen kysymykseen: kumpaan joukkueeseen juuri sinä kuulut, Edwardin ja Jacobin? Kirjojen perusteella minä olin enempi Edwardin kannalla, mutta leffojen jälkeen menisin kyllä Jacobin laumaan, vaikka vampyyrit tässä se selkeästi älykkäämpi joukkio ovatkin.

Muutama viikko sitten Yle Teema näytti elokuvan Pikku naisia. Kyse ei ollut tällä kertaa omaa sukupolveni naisia yhdistävästä vuoden 1994 elokuvaversiosta, jossa Winona Ryder näyttelee Marchin perheen kirjailijatarta, Josephinea. Nyt näytetty versio oli vuodelta 1949. Roolituksessa mainittiin ensimmäisenä Elizabeth Taylor, ja koska Jon esittäjä yleensä on tarinan päähenkilö, luulin Taylorin näyttelevän häntä. Kavereiden kanssa mietimme kyllä, että roolitus ei ehkä olisi erityisen sopiva – on vaikea kuvitella Elizabeth Tayloria Jo Marchina.

En ollut kotona, kun leffa tuli telkkarista, joten tallensin sen ja katsoin nyt vasta. Iloinen yllätys olikin, että Elizabeth Taylor roolina olikin kaunotar Amy March. June Allyson oli Jo, kaunis Janet Leigh oli Meg, ja pikkuista Bethiä esitti tunteella lapsitähti Margaret O’Brien. Marchin perheen köyhyys ei vaikuttanut uskottavalta tässä versiossa, mutta toisaalta 1940-luvun värikylläiset maisemalavasteet ja puvut olivat varsinaista karkkia silmille.

IMDb paljasti, että Pikku naisista on tehty elokuva jo vuonna 1933. Siinä versiossa Jo Marchia on näytellyt itse Katharine Hepburn! Se olisi kiinnostavaa nähdä! Wikipedia puolestaan paljastaa, että filmatisointeja on tehty peräti kuusi, joista viimeisin vuonna 2001.

Olen lukenut Louisa M. Alcottin romaanin, mutta siitä on aika kauan. Piti hakea kirja hyllystä ja kaivaa tietoa netistä ennen kuin tajusin, että sekä tänään näkemäni että vuoden 1994 elokuvaversio ovat itse asiassa yhdistäneet kaksi kirjaa: Pikku naisia  sekä Viimevuotiset ystävämme, josta on ilmestynyt uusi suomennos nimellä Pikku naisia II.

Vuoden 1994 elokuvaversio on omassa dvd-hyllyssä yksi niistä takuuvarmoista rainoista, joita kannattaa katsoa jos tekee mieli vähän itkeä. Sota-ajan konteksti ja hellyttävä tarina ovat tietenkin eläytyvälle sielulle aina herkistäviä, mutta Beth on tietysti se henkilö, jonka kohdalla vesiputous ainakin alkaa.

Tarina on kaikessa romanttisuudessaan ja kirkasotsaisuudessaan sydämellinen ja hyvä. Vaikka Jo March ärsyttää minua kohkaamisellaan, ei hänestä kuitenkaan voi olla pitämättä. Kirjan lukemisesta on niin kauan, etten erota enää, mitkä kohdat ovat alkuperäisteosta ja mitä elokuvaa varten sovellettuja. Tänään sain nähdä, että ilmeisesti tietyt tilanteet, jopa sanatarkasti eräät vuorosanatkin ovat niin keskeistä materiaalia, että ne on säilytetty sellaisenaan ainakin näissä kahdessa elokuvaversiossa, jotka olen nähnyt. Esimerkiksi professori Bhaerin kosinta kaatosateessa, sateenvarjon alla – tyhjät kädet, jotka eivät enää ole tyhjät… Siinä on romantiikannälkäisille lääkettä.

Saran Kirjat -blogista löytyi sekä kiinnostava postaus että siihen liittyvä keskustelu Alcottiin ja Pikku naisiin liittyen, kannattaa käydä lukemassa. Sen perusteella voi todeta, että niin monen nuoren tytön suosikki kuin Jo March onkin ollut, moni on myös pettynyt siihen, millaiseksi Jo muuttuu myöhemmissä Alcottin kirjoissa. Liityn tähän joukkoon, vaikka Jo ei varsinainen suosikkityttökirjasankarini ole koskaan ollutkaan.

 

Lenkin jälkeen sukset lumessa.

Lenkin jälkeen sukset lumessa.

Ihmiset olivat innoissaan niin suurenmoisen ja (heidän käsittääkseen) niin ennen kokemattoman talven hyökkäyksestä. Nekin, jotka pelkäsivät ja inhosivat kylmyyttä ja lunta, joutuivat pian hopeisten arktisten öiden lumoihin ja liittyivät keskiaikaiseen näytelmään, jossa kelkkailtiin, kokoonnuttiin nuotioiden äärelle ja vietettiin iltaa tähtien alla. Tuntui aivan siltä kuin se riemukas halvaustila, jonka talvi joskus laskee joulun jalkojen juureen, olisi muuttunut pysyväksi. Monet vaatekerrokset tekivät ruumiista salaperäisemmän ja houkuttelevamman kuin se oli ollut moneen vuoteen, tietty ritarillisuus palasi, ja taistelu luonnonvoimia vastaan pienensi jokaista juuri sen verran, että ihmiset tajusivat, että ihmisyyden perusominaisuuksia oli ja olisi vastakin hauraus. Lumoutuneet asukkaat eivät liikkuneet eivätkä tehneet työtä yhtä paljon kuin tavallisesti, mutta he elivät paljon paremmin kuin koskaan ennen. (Mark Helprin: Talvinen tarina).

Tämä talvi tuntuu olevan ohi ennen kuin se alkoikaan. Ulkona on perjantain lumipyryn jälkeen satanut lähinnä vettä. Talon piha kiiltelee vetisessä jäässä, johon tarvitaan enemmän ja enemmän hiekoitushiekkaa – tuota kevään korvalla kiroukseksi muuttuvaa pikkusoraa. Lunta on lähinnä nimeksi. Kevät on toki ihana asia, mutta en toivoisi sitä vielä, kun talvikin on vielä kunnolla kokematta.

Vähän aikaa oli ihanaa, kun oli tarpeeksi kylmä että edes tuntui talvelta. Lumen puute vain vaivaa. Ilman lunta talvesta jää puuttumaan sen oleellisimpia asioita: narskuva ääni kenkien alla, valkoisena hohtavat puut, lumihanki johon voi upota polviaan myöten. (Vrt. esim. postaukseni talvella 2010.) Ja ennen kaikkea jää puuttumaan talviurheilu.

Joskus elokuussa jo aloin odottaa laskettelukautta, viime talven ihana kokeilu mielessäni. Ostin varusteetkin innokkassa odotuksessani. Kuitenkin olen päässyt tähän mennessä vain kerran rinteeseen. Toki Laajavuori ja muut lähiseudun rinteet ovat auki, mutta sää ei houkuttele yhtään, enkä usko rinteiden olevan kovin hyvässä kunnossa kaltaiselleni aloittelijalle. Tänään paikkasin talviurheilukauden vajautta korkkaamalla viimeinkin hiihtokauteni. Kävin ystävän kanssa Ladun Majalla tarkistamassa, josko latu olisi tehty. Puskaradio oli kertonut, että Ladun Majalla voi hiihtää, vaikka kaupungin tiedotuksen mukaan siellä ei ole latuja (vieläkään). Mutta oli siellä: paikoin märkä ja pehmeä, mutta latu kuitenkin. Ja sunnuntaihiihtelijöitä ihan kivasti, vaikkei kyllä ruuhkaksi asti.

Omaa talviliikuntaa enemmän olenkin sitten katsonut Sothsin olympialaisia, etenkin hiihtoa, ja ihaillut Niskasen sisaruksia. Jos jotain urheilulajia seuraisin säännöllisesti, se olisi varmaan hiihto. Tykkään hiihtokilpailujen kisakatsomoista, jännityksestä, suoritusten seuraamisesta ja välineurheilun yhdistymisestä keskittyneeseen fyysiseen treeniin. Hiihto on hyvä laji.

Mark Helprinin kirjasta Talvinen tarina (Winter’s Tale) on juuri tullut ensi-iltaan elokuva. Talvinen tarina, jota siteeraan tuossa edellä, on yksi kauneimmista talven kuvauksista, mitä olen koskaan lukenut – kilpailee ykkössijasta Tove Janssonin Taikatalven kanssa. Pelkään vähän katsoa elokuvaa, jonka pohjana olevaa kirjaa rakastan niin kovasti, mutta toisaalta en voi olla katsomattakaan. Leffa ei tullut vielä ensi-iltaviikonloppunaan Jyväskylään, joten odottelen hetken. Toivottavasti Talvinen tarina tuo tähän loskasäähän sitä talven taikaa, joka nyt tuntuu puuttuvan.

Juuri tällaisia viikonloppuja olen kaivannut niinä kaamoksen aikoina, jolloin puursin lähes joka lauantai ja sunnuntai väikkärin parissa. Tänä viikonloppuna olen ollut aivan rauhassa itsekseni, siivonnut kotia, katsonut telkkaria, tehnyt käsitöitä, kokkaillut herkkuja ja nukkunut yhdet päikkäritkin.

Tasainen oma rauhani on kuitenkin sisältänyt sekä kiljuvaa naurua että nyyhkyttävää itkeskelyä. Olen herkästi liikuttuvaa sorttia ja eläydyn voimakkaasti erilaisissa tilanteissa, oli liikutukseen syytä tai ei. Tämä viikonloppu on tarjonnut monenlaista syytä liikutusitkuihin ja toisaalta myös ääneen nauramista.

Kun Suomen naishiihtäjät kilpailivat viestissä, olin juuri bussissa matkalla maalta kaupunkiin. Kuuntelin kisaa radion välityksellä ja jännitin niin että vatsaan koski. Kisa oli hieno – onnea Suomen hiihtojoukkue! Olin niin kisatunnelmassa, että kun Aino-Kaisa Saarinen haastattelussa oman osuutensa jälkeen melkein itki riemusta ja jännityksestä, kävi minulle samoin. Kun kisa päättyi upeaan hopeasuoritukseen, kuljin kaupungilla niin leveä hymy kasvoillani (napit korvissa edelleen, radiolähetys jatkui), että vastaantulijatkin kääntyivät katsomaan. Kuuntelin radioon asti kantautuvaa Suomen joukkueen ilonkiljuntaa ja pyyhin tippaa omastakin silmäkulmastani. Hieno päivä!

Illalla nauruntäyteinen liikutusitku muuttui sitten ihan silkaksi nauruksi, kun katsoin lauantaiseen tapaan Putousta. Ei, kaikki Putouksen vitsit eivät minuunkaan uppoa, mutta suurin osa kyllä, ja yleensä eniten se varsinaisten kisahahmojen lisäksi näytettävä komiikka: viikkokatsaus ja muut sketsit. Kun pikaidiots-kisa käynnistyi, mietin että Mikko Kuustonen olisi herkullinen hahmo parodioitavaksi. En ehtinyt ajatella asiaa loppuun, kun Iina Kuustonen jo käveli lavalle isäänsä parodioiden – jestas että repesin. Jo sitä ennen Armi Toivosen parodia Jenni Vartiaisesta osui niin nappiin ettei rajaa. Nauroin niin kovaa ihan itsekseni, että naapuritkin varmana kuulivat.

Putouksen jälkeen katsoin vielä pari jaksoa australialaista hömppäsarjaa McLeodin tyttäret, joka tulee uusintana arkisin. Olen tallentanut sitä kesästä asti ja katsonut aina kun ehdin. Sarja on käsittämätöntä soopaa, mutta viihdyttävää sellaista, etenkin alkupuoleltaan. Olin sarjan alkaessa tsekannut juonipaljastuksia sen verran, että tiesin ennen pitkää toisen päähenkilöistä kuolevan – ja juuri sen suosikkini. Nyt pääsin tähän dramaattiseen jaksoon asti, ja voitte vaan kuvitella miten vuolaasti itkin hautajaisjakson ajan. Se on vain tv-sarja eikä oikeastaan ollenkaan tosielämästä kertova, mutta ihmisten surun katseleminen on varma keino saada minut itkemään. Sitäpaitsi kyse on siitä, että siskokset ovat toistensa parhaita ystäviä, joten empatiaitku tulee myös tietenkin siitä, että oma siskoni on minulle läheinen – olisi kammottavista kammottavinta joutua hänen hautajaisiinsa, ajatuskin itkettää, huh. McLeodin tyttäret siirtyy nyt aikaan ilman suosikkihahmoani, joten en tiedä jaksanko enää pitkään seurata sarjaa. Ehkä vähän aikaa, ehkä.

Melkein yhdet viikonlopun liikutusitkut sain myös tänään, kun tein niin hyvää feta-kesäkurpitsalasagnea.

Kohta pääsen itkeskelemään liikutuksesta jälleen, kun Suomen viestijoukkue saa mitalinsa. Ehdottomasti katson tämän palkintojenjaon, niin onnellinen ja iloinen olen tuon joukkuueen puolesta!

Seuraava sivu »