kirjaseikkailut 2014


Kahden puolen vuodenvaihdetta olen lukenut ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken kirjoja. Köyhän lokakuu. Päiväkirja (Oktober i Fattigsverige. Dagbok, 2012, suom. 2013) tarttui mukaan kirjastosta erään köyhyyttä ja väkivaltaa kokeneen ihmisen vinkistä, ja sen luettuani oli pakko lukea myös Alakosken aiempi romaani Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (Håpas du trifs bra i fengelset, 2010, suom. 2010). Köyhän lokakuusta en pystynyt joulun alla kirjoittamaan ja arvelin, että josko toisen kirjan jälkeen kykenisin jopa bloggaamaan näistä.

Mutta tiukkaa tekee nytkin. Luin Hyvää vangkilaa toivoo Jenna loppuun kaksi päivää sitten, ja vieläkään en oikein pysty sanomaan siitä mitään, alkaa vain itkettää, etenkin kun nyt hain hyllystä Köyhän lokakuun, joka poltti mieleeni jäljen joka ei hevillä unohdu. Jo esikoisromaanissaan Sikalat Alakoski käsitteli köyhää maahanmuuttajalapsuuttaan Ruotsissa, perheensä alkoholiongelmia ja väkivaltaa sekä sen kaiken vaikutusta lapsiin. Hyvää vangkilaa toivoo Jenna ja Köyhän lokakuu jatkavat samojen teemojen parissa, vain eri suunnista ja eri tyyleillä.

Hyvää vangkilaa toivoo Jenna kertoo Annista, jonka veli Sami on narkomaani. Annin kerronnan kautta avautuu huumeriippuvaisen ihmsen läheisen arki, väsymys, stressi, luottamuksen ja luottamuspulan välinen ristiriita, sekä yhteinen lapsuus – Sami ja Anni ovat toisilleen kaikki mitä on. Selvittäessään veljensä asioita Anni kohtaa jatkuvasti myös oman taustansa: perheen köyhyyden, vanhempien alkoholiongelmat, liian varhaisen aikuistumisen ja kaiken sen, mikä ajaa monet köyhien perheiden lapset päihteiden väärinkäyttäjiksi.

Köyhän lokakuu taas on alaotsikkonsa mukaisesti päiväkirja. Susanna Alakoski käy kirjassa läpi perhettään ja lapsuuttaan koskevia sosiaalitoimiston papereita. Raporteissa kerrotaan, kuinka lapset ovat hakeneet apua, kuinka perheen äiti on hakenut apua, kuinka äiti on yrittänyt itsemurhaa useita kertoja, isä käy aina ajoittain katkaisuhoidossa ja kuinka lapsi tulee lopulta itse pyytämään, että pääsisi sijaisperheeseen. Sijaisperheessä kaikki on hyvin, mutta Susanna oli siinä vaiheessa jo liian ahdistunut voidakseen olla siellä onnellinen. Häpeä perheen köyhyydestä on hallinnut hänen elämäänsä aikuisikään asti.

Kumpikaan näistä ei ole helppo kirja, mutta Köyhän lokakuu vaatii lukijalta keskittymistä myös tyylinsä vuoksi. Kirja koostuu pirstaleisesta tekstistä, jossa vuorottelevat lainaukset, lyhyt huomiot, pidemmät menneisyyden kuvaukset, tutkimustiedon punninta, nykyhetki, paniikkihäiriö ja sosiaalitoimiston lausunnot. Hyvää vangkilaa toivoo Jenna on tyyliltään perinteisempi ja siinä mielessä helpompi luettava, mutta ihan helpolla sekään ei lukijaansa päästä. Minulla ei ole kokemusta läheisen päihderiippuvuudesta, mutta silti kirja koski kovasti. En osaa edes kuvitella miten tällainen teksti vaikuttaisi lukijaan, joka tuntee aiheen paremmin, jopa valitettavan omakohtaisesti.

Hyvää vangkilaa toivoo Jennan aloitettuani itkin jo ensimmäisten 30 sivun jälkeen. Jatkoin, vaikka mieli teki antaa periksi. Juttelin tästä työpaikan kahvihuoneessa ja työkaverini sanoi, että älä jätä kesken. Että kannattaa lukea loppuun, sillä hänen mielestään Alakosken kirjoissa on raskaista aiheista huolimatta aina toivoa, jonkinlainen toivon pilkahdus. Juuri sillä hetkellä en sitä tajunnut, mutta nyt ehkä voin olla samaa mieltä. Koska olin lukenut Köyhän lokakuun tiesin, että Alakosken veli selvisi vuosikymmenten huumekierteestä lopulta kuiville. Se antoi toivoa, että kirjan Sami selviäisi myös, ja sen myötä myös kertoja-Anni selviäisi ainakin jollain tapaa.

Susanna Alakoski on tänä päivänä, oman menneisyytensä selvittämisen jälkeen, vahva puhuja ja kannanottaja. Hänen viestinsä näissä molemmissa kirjoissa on – minun tulkintani mukaan – selvä: Yhteiskunnassa puhutaan rikollisuudesta, päihdeongelmista, mielenterveysongelmista, lastensuojelurikkomuksista, perheväkivallasta, maahanmuuttajien ongelmista ja muusta, ja niihin etsitään monia syitä. Nykyään jopa osataan nähdä näiden asioiden intersektionaalisuus – ilmiöt vaikuttavat toisiinsa. Silti Alakosken mukaan sanotaan aivan liian harvoin ääneen sitä, mikä näitä ongelmia aiheuttaa. Köyhyys. Köyhyys ajaa lapset ja vanhemmat päihdeongelmiin, köyhyys ajaa lapsen ja nuoren kadulle, pois kotoa ja rikolliselle polulle, köyhyys ahdistaa, masentaa ja aiheuttaa syvää häpeää ja lisää mielenterveysongelmia. Alakoski puhuu köyhyyden tunnistamisesta ja näkemisestä, ettei silmiä ummistettaisi. Että ongelmien syitä etsittäessä nähtäisiin ja sanottaisiin ääneen myös se, että köyhyys on ongelma.

Näiden kirjojen ja muutaman muun elämään liittyvän asian vuoksi minulla on viimeiset pari kuukautta ollut sysimusta sosiaalinen omatunto. Oman elämän hyvinvointi ja tasapaino tuntuvat korostetun suurilta lahjoilta. Minulla on työtä, terveyttä (no jaa, jossain määrin), ja yllin kyllin materiaa. Minulla on ystäviä ja turvaverkko, ja pääsen lääkäriin kun haluan. Minun ei tarvitse valita hammaslääkärikäynnin ja uusien kenkien hankinnan välillä, minä saan ne molemmat. Nämä ovat syitä olla onnellinen, mutta huono omatunto tulee siitä, etten tee juuri mitään parantaakseni osaltani niiden oloa, joilla on vähemmän kuin minulla.

Jos joskus tapaisin Susanna Alakosken, minulla ei olisi mitään kovin originellia sanottavaa, vain samaa, minkä epäilemättä monet muutkin ovat sanoneet. Silti haluaisin sanoa sen: Kiitos, tack så väldigt mycket. Dina böcker har varit viktiga för mig. All lycka till dig.

Minun on nyt pakko etsiä kevyempää luettavaa. Niin tärkeää kuin onkin lukea yhteiskunnallisia kirjoja, nyt on aika etsiä jotain kevyempää, tai ainakin eri aiheesta kertovaa. Välillä tuntuu, että olen liian herkkä lukemaan tällaista, mutta en voi olla lukemattakaan. Jospa luen vain jotain muuta välillä.

Taas on vuoden viimeinen kirjakuukausi ja sen myötä kokonainen kirjavuosi paketoitavissa. Joulukuussa käytin  kohtuuttomat kaksi viikkoa Haruki Mukaramin Norwegian Woodin parissa. Kun ei irtoa niin ei irtoa, mutta tapani mukaan en osannut keskenkään jättää. Se oli kuitenkin selkeä pettymys, sillä kehujen perusteella odotin jotain mieleenpainuvaa. Onneksi joululomalla oli arkea enemmän aikaa lukemiseen, joten joulukuun koko saldo ei jää Mukaramin takia pettymykseksi.

Luin lisää Susanna Alakoskea, päiväkirjamaisen menneisyysmatkan Köyhän lokakuu (2013). Olisin halunnut kirjoittaa Köyhän lokakuusta blogiinkin, koska se oli niin hyvä, mutta arki ajoi bloggaushaaveiden yli. Hain kirjastosta jo lisää Alakoskea, joten ehkä saan kirjoitettua tammikuussa lisää hänen tuotannostaan – elän toivossa. Joululomalla luin vanhoja tuttuja kirjoja kotikodin hyllystä: muun muassa yhden Terry Pratchettin ja Graham Greenen, josta olen blogannut silloin kun sen ensimmäisen kerran luin. Vanha blogikirjoitus on edelleen pätevä; vieläkään en ole nähnyt kirjan pohjalta tehtyä leffaa, mutta haluaisin nähdä.

Tässä luetut listana:

  • Haruki Mukarami: Norwegian Wood
  • Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu
  • Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
  • Terry Pratchett: Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät
  • Sirpa Kähkönen: Graniittimies
  • Graham Greene: Kiveä kovempi

Kun vuoden päättyessä mietin kulunutta vuotta kirjaseikkailujen näkökulmasta, mielee nousee muutama erityisen helmeilevä kokemus. Kirjoista, jotka jäivät mieleen pitkäksi aikaa, mainittakoon esimerkiksi Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali, joiden jatko-osaa odotan mielenkiinnolla. Silvia Avallonen Teräksen helteinen kesä ja työläiskaupunginosan kovat kadut jättivät minuun jäljen, samoin Douglas Couplandin Eleanor Rigbyn yksinäisyyden kuvaus. Edellä mainituista kirjoista voin linkittää blogipostauksiin, mutta lisäksi luin monta kirjaa, joista en ehtinyt blogata. Juuri hiljattain sellainen oli Susanna Alakosken Köyhän lokakuu, ja pidin tänä vuonna paljon mm. Kjell Westön kirjasta Kangastus 38 sekä Tommi Kinnusen esikoisesta Neljäntienristeys.

Ensi vuonna toivon ehtivät bloggaamaan enemmän lukemistani kirjoista. Sinällään lukutavoitteita minulla ei ole, muuta kuin perustavoite: kunpa matkalleni osuisi iloisia, onnellisia, tunteita herättäviä ja mieleenpainuvia kirjoja, jotka veisivät minut seikkailuille ympäri maailman, eri aikoihin ja paikkoihin, erilaisten ihmisten kanssa, ja joiden kanssa viihtyisin hyvin.

Sirpa Kähkösen Graniittimies (2014) on selkeästi tämän vuoden joulukirjani, vaikka pukki ei sitä tuonut ja itse asiassa luin kirjan loppuun jo jouluaattona. Mutta olin varannut sen joululukemiseksi, tai oikeastaan vain hetkeen jolloin olisi aikaa keskittyä, aikaa siihen että odotettu kirja saisi arvoisensa hetken. Kirja on odottanut hyllyssäni sitä sopivaa hetkeä marraskuusta asti, ja minä olen odottanut, että saisin lukea lempikirjailijani uutuuden, jota on kovasti kehuttu.

Graniittimies kuvaa minulle varsin vierasta aikaa ja paikkaa, Neuvostoliiton alkuaikojen Pietaria. Olen lukenut Kähkösen tietokirjan, joka kuvaa maailmansotien välisen ajan Suomea ja niitä vasemmistolaisia, jotka jäivät tänne ja joilta osa läheisistä lähti sinne. Graniittimies kääntää katseen niihin lähtijöihin. 1920-luvun alussa, sisällissodan haavojen ollessa vielä auki, kipeitä ja kirveleviä, monet suomalaiset lähtivät rajan yli itään. Neuvostoliiton piti olla unelmien valtio, vastata tasa-arvon ja ihmisoikeuksien huutoon, mutta siitä tulikin ihan jotain muuta. On helppo ymmärtää lähtijöitä, sillä työntäviä tekijöitä oli paljon ja usko parempaan tulevaisuuteen ja maailmaan luja. On sitäkin surullisempaa, että elämä ei mennyt niin kuin he ajattelivat, eikä työläisten paratiisi ollut sitä mitä odotettiin.

Kähkösen tapa kuvata ihmisiä on yhtä herkkää kuin Kuopio-sarjassa. Silti minusta tuntuu, että vaikka edelleen ollaan niin lähellä ihmisen ihoa kuin mahdollista, tässä ollaan kuitenkin konkreettisemmin elämässä kiinni, enemmän kiveä ja vähemmän tunnetta. Tätä on vaikea selittää, mutta ehkä ero johtuu siitä, että Kuopio-sarjan viimeisimmät kirjat ovat olleet yhdenpäivänromaaneja, jolloin utuisuuteen jää enemmän tilaa. Pidän tästä muutoksesta, jos se nyt on yhtään mikään muutos kirjailijan omassa tyylissä; se voi hyvinkin olla vain oma tulkintani.

Kirjan päähenkilö ja alkuosan kertoja on Klara, joka hiihtää tuoreen aviomiehensä Iljan kanssa rajan yli Karjalaan ja asettuu asumaan Petrogradiin kevättalvella 1922. Kaupunki on kurja paikka niin tulijoille kuin sen muillekin asukkaille, joista erityisesti katulasten olosuhteet tuodaan Klaran työn kautta lukijoiden eteen. Kaupunkiolosuhteiden kurjuuden, maaseudulla näkemänsä väkivallan ja karttuvan elämänkokemuksensa myötä Klara ei enää usko aatteeseen yhtä kirkasotsaisesti kuin pitäessään lukupiiriä kotipuolessa, mutta ajatukset ideologian kehittämisestä on paras pitää omana tietona – ihmisiä katoaa, kuulustellaan kidutetaan, aseman ja työn ja turvan voi menettää koska tahansa.

Klara on siitä hyvä päähenkilö, etten aivan varauksettomasti pitänyt hänestä. Hän on vahva, mutta myös sokea, heikko ja itsepäinen. Se tekee lukemisesta mielenkiintoisempaa kuin jos päähenkilö on helppo tapaus. Hänen miehestään Iljasta olisin halunnut tietää lisää, sillä hän jää vaimoaan yksiulotteisemmaksi. Juuri kukaan ei tunnu pitävän Iljasta, mutta silti hänellä on ystäviä ja lähes  uskollinen vaimo. Miksi? En käsittänyt häntä, ja olisi ollut mukava ymmärtää hänen uskoaan kommunismiin ja aatteeseensa.

Toinen kiinnostava piirre kirjassa on sen käsitys rakkaudesta. Ihmiset kyllä rakastuvat ja menevät naimisiin, mutta yhtään (konservatiiviseen tapaan määriteltynä) onnellista tai kestävää avioliittoa tai parisuhdetta ei kirjassa kuvata. Aivan kuin rakkaus puhtaana kuuluisi vain lapsille, ja aikuisten maailmassa siihen aina sotkeutuu jotain muuta, elämä.

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että Graniittimies löytyy omasta hyllystäni, sillä epäilemättä tulen lukemaan sen uudelleen useita kertoja. Suuret odotukset ehkä tekivät lukukokemukselle karhunpalveluksen siinä mielessä, että niitä oli vaikea täyttää. En sulkenut kirjan viimeistä sivua aivan niin haltioituneena kuin odotin tai olisin toivonut. Silti voin sanoa, että Kähkönen on kirjoittanut suuren romaanin, jota suosittelen luettavaksi.

Muiden kirjabloggajien juttuja en ole juuri lukenut, koska välttelin niitä odotuksessani. Niitä löytyy kuitenkin paljon pienellä vaivalla.

Tänä pimeänä, välillä masentuneena mutta pääosin onnellisena kuukautena olen lukenut taas monta hyvää kirjaa. Onneksi parista niistä olen ehtinyt bloggaamaankin, mutta edelleen olisi ollut muutama blogipostauksen arvoinen. Esimerkiksi luin marraskuussa ensimmäisen osan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni -sarjasta; toinen osa on juuri nyt menossa. Knausgård on varmaankin parin viime vuoden puhutuimpia kirjailijoita ja Taisteluni kai jonkinlainen kirjatapaus, ja hänestä on kirjoitettu postaus toisensa perään monissa kirjablogeissa ja monenmonituisissa lehtijutuissa. Silti minullakin on tunne, että jotain pitäisi saada muotoiltua noista kirjoista, vaikka en tiedäkään vielä, mitä sanoisin. Ainakin ensimmäinen osa kuitenkin herätti paljon tunteita ja toivon, että toisen osan luettuani olisin paremmin valmis kirjoittamaan jotain tuosta norjalaisesta kirja-aiheesta.

Marraskuuhun liittyy kuitenkin nyt ikävä unohtamisen tunne. Olen varma, että olen lukenut McCall Smithin Angus-kirjan ja Mma Ramotswen välissä jotain muuta, mutta en saa päähäni mitä se oli. Muistan jopa kuinka palautin kirjoja kirjaston palautusautomaattiin, jotain jonka juuri sain luettua, mutta en kuollaksenikaan juuri nyt saa mieleeni mikä kirja on kyseessä. Huoh, tätä varten varmaankin kirjastosta saa niitä lainauskuitteja. Ehkäpä mielestä kadonnut kirja palaa ajatuksiin huomenna tai joskus, ja jos ei palaa, niin se ei ehkä ollut tärkeä. Tekisi  mieli kysyä joltain, joka kävi luonani sillä viikolla, että mikä kirja oli yöpöydälläni…

Määrällisesti kirjakuukausi ei kai ole sen kummempi kuin muutkaan, mutta arvelen lukeneeni vain hyviä kirjoja. Kaikki olivat lisäksi itselleni uusia, paitsi yksi Mma Ramotswe-kirjoista.

  • John Boyle: Kapina laivalla
  • Silvia Avallone: Teräs
  • Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
  • Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja.
  • Alexander McCall Smith: Unien Angus
  • Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa
  • Alexander McCall Smith: Harhapolkuja savannilla
  • Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina
  • Leena Lander: Tummien perhosten koti

 

Nämä ovat hämmästyttäviä, nämä marraskuun päivät. Sitä luulisi, että syvimmän kaamoksen aikaan olisi jatkuvasti väsynyt ja mieli sinisenä maailman harmaudesta. Mutta en minä ole, ihme kyllä. Alkusyksy oli niin tolkutonta kiirettä, että tämänhetkinen elämänmeno tuntuu ihan luksukselta. Välillä toki väsyttää, mutta sitten aina tulee joku joka sanoo jotain kivaa, tai Twitterissä käydään jokin hauska keskustelu, tai saan viestin joltain ihanalta ihmiseltä.

Minulla ei ole kiire minnekään, enkä ole tehnyt moneen viikonloppuun töitä. Hoidan tehtäväni, totta kai, ja työni sisältö on välillä niin suurta ja vaikeaa, että sen kanssa eläminen päivästä toiseen tuntuu mahdottomalta. Mutta selviän siitä päivä toisensa jälkeen erityisesti kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että tiedän työlläni olevan merkitystä. Toinen syy ovat työkaverit.

Tänään oli juuri niin ankea maanantaiaamu kuin vain voi maanantai olla. Vaikka viikonloppu oli silkkaa lepoa, maanantaiaamuna olin väsynyt, ja töihin lähtö oli tahmeaa kuin terva. Aamupäivällä meillä oli kuitenkin sovittu pieni palaveri tämän viikon työasioista, ja hetkessä kaksi työkaveriani saivat minut nauramaan. Edessä on epäilemättä jälleen haasteita täynnä oleva viikko, mutta se ei tunnu enää mahdottomalta vaan aivan käsiteltävissä olevalta.

Hyvää tuulta viime päiviin on tuonut myös Mma Ramotswe. Pitkästä aikaa lainasin kirjastosta muutaman uuden niteen Alexander McCall Smithin naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjasta, ja olen viihtynyt kirja päivässä -tahdilla niiden kanssa viikonlopusta tähän uuden viikon alkuun. Tarkoitus oli lainata aiemmin lukemattomia kirjoja, mutta en muistanut etulehden kuvauksen perusteella jo lukeneeni näistä yhden, Teetä ja sympatiaa (Tea Time for the Traditionally Built, 2009, suom. 2011). Muistin kyllä osan kirjan tapahtumista sitten, kun sitä luin, mutta kaksi muuta olivat minulle kokonaan uusia. Harhapolkuja savannilla (The Double Comfort Safari Club, 2010, suom. 2012) ja Häähuumaa lauantaina (The Saturday Big Tent Wedding Party, 2011, suom. 2013) olivat kumpikin juuri niin ihania kuin vain mma Ramotswen seikkailut voivat olla.

Välillä olen nauranut kovastikin. Mma Ramotswe on nainen, jolla on perinteinen ruumiinrakenne, mistä McCall Smith saa irti ihanan sympaattista huumoria. Myös Mma Makutsin teräväsärmäinen luonne on lämpimän pilkan kohteena, erityisesti heikkouksien kohdalla. Mma Makutsilla ei uskoisi olevan heikkouksia, mutta on hänellä: kauniit kengät. Niistä on puhuttu jo aiemmissakin kirjoissa.

Ihan vain esimerkin vuoksi lainaan tähän otteen kirjasta Harhapolkuja savannilla. Mma Ramotswe on lähdössä erästä juttua selvittäessään savannille turistikohteeseen, ja pohtii matkavarusteita. Tämä nauratti minua, koska khakinväriset vaatteet ovat minusta jokseenkin käsittämätön ilmiö.

Kaikki safarille lähtevät matkailijat käyttivät khakinvärisiä vaatteita, ja monet naiset – jopa ne, joilla oli perinteinen ruumiinrakenne – käyttivät khakihousuja, joissa oli paljon taskuja. Se oli virhe. Mma Ramotswe ajatteli; perinteisen ruumiinrakenteen omaavilla naisilla oli onnea omistaa mukavat, sisäänrakennetut istuinpehmikkeet, mutta se ei tarkoittanut, että heidän kannatti kiinnittää muiden huomio niihin käyttämällä tyköistuvia housuja. Sopivin vaate naiselle, jolla oli perinteinen ruumiinrakenne, oli pitkä hame tai väljä mekko, joka liehui hänen ympärillään niin, että se korosti hänen perinteistä muotoaan.

Eikä Mma Ramotswe myöskään osannut kuvitella itseään khakinvärisissä vaatteissa. Se ei ensinnäkään ollut naisille sopiva väri, eikä se onnistunut naamioimaan siihen pukeutuneita niin, etteivät villieläimet tunnistaneet heitä. Leijonat ja sen sellaiset eivät olleet niin tyhmiä, että eivät olisi huomanneet khakinvärisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Sellaiset oliot tiesivät vallan hyvin, että khakinvärisiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset olivat vain ihmisiä, joilla oli rusehtavat vaatteet ja jotka olivat näin ollen villieläimille aivan yhtä vaarallisia kuin siniseen, punaiseen tai muuhun kirkkaaseen väriin sonnustautuneet. Jos halusi maastoutua, oli varmasti parasta valita vihreä vaate. Se saattoi saada ihmisen muistuttamaan puuta, jos sattui olemaan pitkä, tai pensasta, jos oli lyhyehkö.

Aiemmin olen kirjoittanut, miten olen lukenut Mma Ramotswea melkeinpä elämäntaito-oppaana. Tälläkin kertaa tuntui siltä, että minulla olisi häneltä paljon opittavaa. Tänään olen pohtinut erityisesti sitä, miten luontevan hyväksyvästi Mma Ramotswe kohtelee kaikkia ihmisiä. Vaikka heillä olisi ärsyttäviä tapoja ja luonteenpiirteitä – kuten esimerkiksi sihteeri ja apulaisetsivä Mma Makutsilla on – Mma Ramotswe ei hermostu tai syytä heitä, vaan suhtautuu kunnioittavasti ja lämmöllä. Kunpa itsekin muistaisi suhtautua yhtä rakentavasti ihmisiin silloinkin, kun he saavat savun nousemaan korvista tai vain kulmat kurtistumaan. Ystävällisyydessä kanssakulkijoita kohtaan Mma Ramotswe sopii mitä parhaimmaksi opettajaksi.

Ja Botswana sitten. Se on edelleen kirjoissa kuin pieni paratiisi. Mma Ramotswe rakastaa isänmaataan, ja niin rakastaa Botswanaa myös kirjailija McCall Smith, sellaisella ihastuksella ja kunnioituksella hän kirjoittaa Botswanasta ja sen asukkaista, Kalaharista puhaltavan tuulen erityisestä tuoksusta jonka vain botswana voi tunnistaa, perinteisistä tavoista ja kohteliaisuudesta, karjasta ja sen merkityksestä Botswanalle.

Tämä ihanan rauhallinen ja onnellinen marraskuu ei jatku loputtomiin, mutta toistaiseksi nautin siitä täysin siemauksin. Kiireet ovat jo oven takana, mutta jotenkin tämänhetkinen tilanne antaa uskoa siihen, että voin saada nekin hoidetuksi ilman loppuunpalamisen uhkaa ja kovin montaa työhuoneella vietettyä viikonloppua.

Löysinpä ihanan kirjan kirjaston ”Kokeile näitä” -hyllystä! Olen pitänyt Alexander McCall Smithin kirjoista kovasti. Tähän asti olen lukenut Mma Ramotswe -sarjaa (jota sivumennen sanoen on taas tarttunut kirjastosta mukaan) sekä yhden osan Scotland Street 44 -sarjaa. Nyt lainaamani Unien Angus (Dream Angus, 2006, suom. 2007) on aivan oma tarinansa. Se kuuluu kirjasarjaan, jossa kirjailijat kertovat uudelleen eri maiden mytologioista tuttuja tarinoita.

Angus on kelttiläisen mytologian unen ja rakkauden jumala. Pienessä kirjassa McCall Smith kertoo limittäin Anguksen tarinan sekä tarinoita hänen vaikutuksestaan ihmisten elämässä. Minuun tämä upposi kuin häkä. Syitä on monia. Viime aikoina olen nukkunut levottomasti ja nähnyt unia eri tavoin stressaavista asioista, ja ajatus lempeitä, osin hempeitäkin unia antavasta jumalasta oli ennen nukahtamista jokseenkin lohdullinen (vaikka tyrannosaurus Rex sitten tulisikin uniini). Lisäksi olen opiskeluaikana myynyt kelttikoruja ja omastakin koruhyllystä löytyy Anguksen sydän -riipus. Kolmas syy lienee kirjailijan tyyli: pidän McCall Smithin kirjoitustavasta kovasti, ja toistaiseksi ainakin olen aina saanut hänen kirjoistaan paljon hyvää mieltä.

En ole lukenut muita myytti-sarjan kirjoja. Unien Anguksen sisäsivulla mainostetaan, että sarjan kirjoittajat ovat huipputekijöitä, ja lista on kieltämättä vaikuttava: minulle tuntemattomampien nimien lisäksi siitä löytyy niin Margaret Atwood kuin A.S. Byattkin. Aloin miettiä, kuka suomalainen kirjailija voisi kirjoittaa Kalevalasta vastaavan uudelleenrakennetun version kansainvälistä levitystä varten. Penjami huomauttaa Unien Anguksesta kirjoittaessaan, että suomalaista mytologiaa tulkitsisi varmasti eri tavoin, jos olisi asunut pidempään ulkomailla. (Skotlantilainen McCall Smith on asunut Afrikassa.) Se voisi kieltämättä toimia, mutta toki Suomessakin asuva kirjailija voisi tulkita uudelleen Kalevalaa. Suosikkikirjailijani Sirpa Kähkönen? Tai Kjell Westö? Miten Juha Itkonen sanoittaisi mytologiaa? Tai Anna-Leena Härkönen? Vai saisiko vanhempaan sukupolveen kuuluva kirjailija myytistä irti enemmän – vaikkapa Eeva Kilpi? Se, kenen sankarin tarina kerrottaisiin Kalevalasta, onkin sitten toinen kysymys. Kullervo on ehkä helpoiten irrotettavissa muusta tarinasta, mutta se on kyllä kauhean traaginen…

Unien Anguksesta ei löydy kovin paljon blogipostauksia, mutta edellä linkitetty Penjamin postaus kannattaa lukea, ja sen lisäksi vaikkapa The Guardianin arvostelu.

Tätä kirjoittaessa tein hämmästyttävän havainnon: Tammen nettisivuilla ei ole kirjailijasivuja lainkaan. Tai minä en ainakaan löytänyt, kun koetin etsiä kustantajan esittelyä kirjasta. Sivuilta on vain linkki kirja.fi -sivustolle, joka ei minusta korvaa kustantajan tarjoamaa tietoa kirjoistaan ja kirjailijoistaan. Olenko vain huono surffaaja vai oliko havaintoni oikea? Jos vika oli minussa, pahoittelen virhettäni ja totean, että kirjailijatiedot oli sitten hyvin piilotettu keskivertokävijältä.

 

Tänä vuonna olen aiempaa useammin tehnyt niin, että lukiessani kiinnostavan ja innostuneen bloggauksen jostain tutusta kirjablogista, etsin kyseisen kirjan saman tien ja varaan sen kirjastosta. Usein nämä kirjat ovat uudehkoja, sillä tuore kirjallisuus painottuu monissa blogeissa. Siksi kirjoihin on tehtävä varaus. Useimmiten kirjabloggaajien suositukset ovat päteneet, siis osuneet myös minun kirjamakuuni. Italialaisen Silvia Avallonen esikoisromaani Teräs (Acciaio, 2010, suom. 2014) oli juuri tällainen kirja. LuinLeena LumenAnnika K:n ja Suketuksen bloggaukset, ja pakkohan Teräs oli sitten metsästää kirjastosta.

Teräs on monia asioita. Se on nuorisoromaani, koska sen päähenkilöt ovat 13-vuotiaat Anna ja Francesca. Se on työläisromaani, koska se sijoittuu Piombinon terästehtaan varjostamaan kaupunkiin, sen kuumille kaduille ja hiekkarannoille, tehtaan kuumuuteen ja vuokrakasarmien hiostavaan helteeseen. Se on luokkaromaani, jossa elintasoerot tuodaan esiin turistien ja italialaisen työväenluokan välillä, mutta myös koulutuksen ja perhetaustojen tuomilla lähtökohtaeroilla nuorten välille. Teräs on hätkähdyttävä, koska se kertoo työväenluokasta maailmassa, josta työväenluokasta ei puhuta, koska se ei ole muodikasta.

Romaani hätkähdyttää myös käsityksellään nuoruudesta. 13-vuotiaat päähenkilötytöt ovat juuri puhkeamassa lapsuudesta naiseuteen, siirtymässä toiseen maailmaan. Tytöt ovat teinejä, selvästi nuoria ja nuorisoa, mutta nuoruudessa roikkuvat kiinni myös heidän ympärillään pyörivät nuoret miehet, jotka elävät jo osittain aikuisten elämää. Vaikka näillä miehillä on työtä ja – jollakin – jo lapsiakin, he kulkevat illat yökerhoissa kokaiiniviikset nenän alla ja koettavat uskoa, että tämä on elämä jonka he haluavat. Toisaalta nuoruuden onni näyttäytyy hyvin epätasaisena: Anna ja Francesca ovat huomattavan kauniita kukkeudessaan, mutta 16-vuotiaana lapsen saanut naapurintyttö ohitetaan lyhyellä säälivällä katseella. Anna ja Francesca kohtelevat kaikella itsevarmuutensa suomalla julmuudella niitä samanikäisiä tyttöjä, jotka eivät ole yhtä kauniita. Näiden tyttöjen joukossa on muun muassa Lisa, jonka hahmotan jollain tapaa tarinan kertojana, ulkopuolisena tarkkailijana, joka näkee Annan ja Francescan tarkemmin ja terävämmin kuin muut.

Annasta ja Francescasta haluaisi kovasti pitää, mutta he ovat niin julmia, että se on vaikeaa. Toisaalta he käyvät sääliksi, koska ovat niin viattomia, ja erityisesti Francescan tuska ja romahtavat haaveet herättävät valtavasti sympatiaa. Tekisi mieli sanoa, että älä tee tuota ratkaisua, koeta vielä, olet vasta 14 ja sinulla on kaikki mahdollisuudet maailmassa. Toisin sanoen kirja herättää valtavasti tunteita, joista kaikki eivät kuitenkaan ole pelkästään hyviä. Francesca on perheväkivallan uhri, ja hänen isänsä on selkeästi tarinan pahis. Hetken verran luulin, että Avallone päästää pahiksen helpolla, mutta ei, tämä on liian taitavasti tehty romaani, jotta pahikselle kävisi niinkuin saduissa. Asiat eivät ole mustavalkoisia.

Rakkaudestahan tässäkin on kyse. Rakkauden kaipuusta eri muodoissaan: Ystävyydestä, vanhemmuudesta, parisuhteesta. Eroista ja yhdessäoloista, kaipuusta entisen rakastetun luo. Rakkaudesta jonka ääneen sanominen on liian pelottavaa, koska se voi särkeä kaiken. Perinteinen rakkausromaani on kuitenkin kaukana Avallonen kielestä ja kirjan tunnelmasta, jotka todella tulevat iholle. Helteinen Toscana tuntui tulevan suomalaiseen pakkaseen tämän romaanin sivuilta, melkein luulin olevani lähdössä rannalle minäkin.

En halua kertoa juonesta liikaa, koska kirja oli niin kerta kaikkisen hyvä. Lukekaa muista blogeista jäsentyneemmät arviot. Sanonpa vaan, että vaikka Teräs ei jättänyt kovin hyvää oloa lukemisen jälkeen, olen silti todella iloinen, että tulin varanneeksi sen kirjastosta.

Silvia Avallonen kotisivut ovat italiaksi – kurkkaa jos kielimuuri ei ole este. Teräs on ollut niin suuri menestys, että uskon Avallonen toisen romaaninkin ilmestyvän suomeksi ennen pitkää.

 

Seuraava sivu »