kirjaseikkailut 2017


Helmikuun hitain kirja oli P.D. Jamesin dekkari Murhaajan mieli. Luin sitä iltaisin väsyneenä vain muutama sivu kerrallaan niin, etten oikein tavoittanut juonta missään vaiheessa. Seuraavana iltana olin jälleen ihan pihalla henkilöistä ja murhan ratkaisuille oleellisista kellonajoista, todistajanlausonnoista ja sen sellaisista. En varmaan ikinä ole lukenut yhtä dekkaria yli kahta viikkoa, mutta nyt kävi niin.

Helmikuun nopein luku puolestaan oli Elena Ferranten Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, jonka luin yhdessä viikonlopussa. Onneksi sattui niin, että kun varaus tuli lähikirjastoon, edessä oli juuri rento, vapaa viikonloppu, johon mahtui aikaa kirjan lukemiselle. Olin odottanut tätä Napoli-sarjan kolmannen osan suomennosta jo aika malttamattomana.

Näiden lisäksi lukaisin vielä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan olympiamatkan, ja siinä olikin helmikuun kirjat. Eipä näitä enää listaksi tarvitse laittakaan.

Kolmen luetun kirjan lisäksi kuuntelin Kaari Utrion Ruma kreivitär -äänikirjan ja aloitin työmatkojen viihteeksi Katja Ketun Kätilöä. Alkuvuonna kuuntelussa oli Eeva Kilven Jatkosodan aika, sekin taitaa olla mainitsematta täällä, vaikka kuuntelu kesti kauan. Äänikirjajonossa on toinen osa Waltarin Mikael Karvajalasta. Kuuntelin sen ensimmäisen osan syksyllä, mutta en ehtinyt aloittaa toista osaa kun siihen tuli kirjastossa varaus, ja oli pakko palauttaa se. Pian palaan keskiajan tunnelmiin, sillä Kätilö on edennyt melko nopeasti.

Mainokset

Marras- ja joulukuun vaihde meni niin kiireisenä, että päätin kirjata marraskuussa luetut kirjat blogiin vasta seuraavan kuun vaihteessa. Eli marras- ja joulukuu tulevat nyt yhtenä nippuna.

Loppuvuonna minulla oli useita hyviä lukukokemuksia. Pääsin Elena Ferranten Napoli-sarjaan sisälle. Uusi Rosa Liksomin kirja sykähdytti, samoin Pajtom Statovichin toinen romaani.

Loppuvuoden kirjajulkisuus eli Finlandiaehdokkaat ovat menneet minulta jokseenkin ohitse, yhtäkään niistä en ole lukenut. Juha Hurmeen voittajateoksen haluaisin jossain vaiheessa lukea, mutta juuri nyt jonossa on paljon muutakin (hyvää). Arundhati Royn uutta romaania luin monen viikon ajan, käytännössä suurimman osan marraskuusta.

 

Isä teki minusta valkoisen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan.

Rosa Liksomiin voi luottaa. Jälleen kerran hänen uusin romaaninsa on kirja, jota on vaikea laskea käsistään. Samalla oli kuitenkin pakko välillä lepuuttaa sekä itseä että ajatuksia, sillä kirjan sisältö ei ole mitään kevyttä huttua. Osa minusta halusi myös lukea hitaasti, jotta ehtisin nautiskella Liksomin ihanasta murteesta, joka vei mukanaan muutaman ensi sivun kestäneen tottumisen jälkeen. En halunnut, että tarina loppuu, mutta samalla ahmin sivuja innokkaana.

Everstinna (2017) on yhden naisen kertomus, joka sisältää hänen neljä elämäänsä: lapsuuden jääkäri-isän talossa, nuoruuden Everstin vaimona, toipumisen ajan ja lopulta vanhan naisen vetäytymisen ja rauhan. Nuorena Everstinna on tulisieluinen natsi, oikeistolainen, kansallismielinen nainen joka uskoo yhteen kansakuntaan ja yhteen johtajaan. 1930- ja 40-lukujen hurmoksellisen aatteellisuuden lisäksi kirjan keskeinen aihe on perheväkivalta. Avioliitto isän jääkäriveljen kanssa on aluksi kaunis, lopulta painajainen. Kun Eversti alkaa lyödä, kuolema tulee jatkuvasti lähelle.

Kerran mie kysyin Everstiltä, että miksi se kiuttaa minua ja suoranaisesti yrittää tappaa minut harva se kuukausi. Siihen se vastasi, että sitä ruoskii ketä rakastaa.

Everstin väkivaltaisuus ja perheväkivallan tarina on jopa naurettavan kliseinen. Miestään huomattavasti nuorempi nainen rakastaa sokeasti, eikä usko muiden varoituksia. Jos jotain vikaa onkin ja mies vihaisuudessaan pelottava, nuori rakkaus parantaa ja eheyttää, ja lempeys jää jäljelle. Jokaisen hakkaamisen jälkeen hän rakastaa vielä, haluaa antaa anteeksi ja unohtaa, sillä suhteessa on myös onnellisia hetkiä. Vaikka kaikki toistuu ja suhteessa pysyminen on pelottavaa, Everstinna toteaa pelkäävänsä vielä enemmän sitä, mitä elämällä olisi antaa ilman Everstiä. Kaikki tietävät Everstistä, kukaan ei puutu – eivät edes lääkärit, jotka lähettävät hakatun vaimon aina takaisin kotiin. Vaaditaan nuori ja yhteisön ulkopuolinen lääkäri, ennen kuin kierre katkeaa.

Aattelin, että pittäähän sen johonki vihansa purkaa, muute se saapi syänkohtauksen ja kuolee. Sitä mie en halunu. Mie hunteerasin, että kyllä mie kestän. Että Everstin rakhaus puhistuu vähitellen ja syvenee suuremmaksi ko ikinä. Että kunnioitus, johon kaikki kahen ihmisen välilä perustuu, löytyy uuesthaan.

Kirjan loppupuolella, kun Everstinnan kirjailijan ammatti vahvistuu, aloin epäillä että taustalla voisi olla todellinen henkilö. Kuitenkin vasta lukemisen jälkeen minulle selvisi, että Everstinnan henkilöhahmo perustuu kirjailija Annikki Kariniemen elämään. Tätä ei tuoda kirjassa esiin, eikä se millään tavoin ole kirjailijaelämäkerta. Everstinna on fiktiivinen romaani. Yhteys on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava, että se tekee tarinasta jotenkin vielä vahvemman: tämä on niin uskomaton elämä, että sen on pakkokin olla totta.

En ole lukenut yhtäkään tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, voittajasta puhumattakaan. Lukutahtini on hiipunut niin, että ylipäätään en voi kehua lukeneeni kovin paljon tänä vuonna. Otannan kapeudesta huolimatta sanoisin silti, että Liksomin Everstinna on paras tänä vuonna lukemani kotimainen romaani. Vähintääkin olen samaa mieltä kuin Lumiomena hyvässä ja tarkassa kirjapostauksessaan syyskuulta: ”…Liksomin romaani on ihan helvetin hyvä kirja.”

P.S. Ystävät: tämä löytyy minulta omasta hyllystä, eli jos haluatte ohittaa kirjastojonon niin lainaksi saa!

Arundhati Royn uutta romaania odotettiin hartaasti. Hänen esikoisensa Joutavuuksien jumala (1997) on hieno kirja. Kun uusi romaani, Äärimmäisen onnen ministeriö (The Ministry of Utmost Happiness, 2017) viimein ilmestyi, se levisi heti kuin kulovalkea eri kielille. Roy kävi  Suomessakin tänä vuonna markkinoimassa kirjaansa. Myös minulla odotukset olivat korkealla.

Kirja on monipolvinen, värikäs ja eri tahoille kurotteleva, melkein tarinoiden sikermä. Sisäkkäisiä ja rinnakkaisia tarinoita on paljon, ja henkilöitä vilisee. Alkupuolen päähenkilö on Anjum, hijra, kolmannen sukupuolen edustaja. Tämän sukupuolivähemmistön näkökulma on yksi kirjan keskeinen aihe, mutta yhtä tärkeä teema on sodan mielettömyys. Kirjan henkilöt ja tapahtumat siirtyvät keskelle Kashmirin konfliktia, sen järjetöntä väkivaltaa, kidutuksia ja pimeyttä. Roy todella käyttää kirjallisuutta näyttääkseen maailmalle, mitä Kashmirissa on tapahtunut.

Äärimmäisen onnen ministeriö on hyvä kirja, mutta silti minun oli vaikea lukea sitä. Se osui ehkä myös huonoon vaiheeseen: luin sitä pienissä pätkissä ja hitaasti, ja välillä palatessani olin unohtanut kuka kukin oli, ja juoni meni välillä puuroksi mielessäni. Halusin niin kovasti pitää tästä ja upota Royn häikäisevään kieleen (josta kiitos erinomaiselle Hanna Tarkan käännökselle), mutta välillä teki mieli jättää koko kirja kesken. Yritin miettiä syytä siihen, ja totesin, että yksi syy on vieraus. Vaikka onkin mahtavaa matkustaa kirjojen avulla ympäri maailmaa, minusta tuntui etten päässyt nyt Royn kirjan kyytiin. Hänen kuvaamansa maailma oli niin vieras, niin täynnä hajuja, makuja ja värejä, etten pysynyt mukana. En osannut kieltä, sekosin vieraissa nimissä tuhat kertaa, en ymmärtänyt uskontoja enkä runoutta. En tiennyt mihin tarttuisin, ja niin jäin kirjan ulkopuolelle. Luin sen loppuun melko mekaanisesti. Täytyy kyllä tarkentaa, että sekä alussa että lopussa oli osuuksia, jotka veivät mukanaan, ja etenkin hijrayhteisön kuvaus oli valtavan kiinnostava. Olen vain kuullut antropologeilta hijroista, mutta kaunokirjallisuus on hieno keino tuoda esiin seksuaalivähemmistöjen totuutta.

Kirjojen vertailu keskenään ei ole reilua, mutta tavallaan se oli väistämätöntä. Luin samaan aikaan Elena Ferranten Napoli-trilogian kaksi osaa. Nekin kertovat vieraasta ympäristöstä, mutta ne molemmat kirjat luin parissa päivässä, koska ne vain veivät mukanaan. Äärimmäisen onnen ministeriö ei tuntunut juuri nyt oikealta kirjalta minulle.

Kriitikot ovat kuitenkin kiitelleet teosta, ja monista muista blogeista löydätte parempia analyyseja ja pohdintoja, ks. esim. Kirsin Book Club.

 

Lila tuli elämääni kansakoulun ensimmäisellä ja teki minuun heti vaikutuksen pahanilkisyydellään.

Elena Ferranten Napoli-sarjasta on kohistu jo jonkin aikaa, mutta jotenkin se on mennyt minulta oli. Kun lopulta sain aikaiseksi laittaa itseni kirjaston lainajonoon sarjan ensimmäiseen osaan, sainkin odottaa poikkeuksellisen kauan. Kun viime viikolla viimein sain hakea Ferranten kirjan Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011, suom. 2016) kirjastosta, jätin muut kirjat ja luin sen saman tien. Odotukset olivat korkealla, ja olipa ihanaa todeta, että kirja lunasti ne hyvin.

Ihan vähään aikaan minulla ei taas olekaan ollut yöpöydällä kirjaa, jota en malttaisi lopettaa. Nyt harmitti, että väsyn iltaisin niin nopeasti että ehdin toisinaan vain kymmenen sivua eteenpäin ennen nukahtamista. Viimeinen viidennes oli kyllä sitten jo luettava loppuun, vaikka herätyskello näytti jo lähelle puoltayötä ja tunnit aamuherätykseen hupenivat liian kanssa. Mutta en vain voinut lopettaa.

Kuten esimerkiksi Leena Lumi toteaa blogissaanLoistava ystäväni on lukunautinto. Sitä on ihana lukea ja sen varaan heittäytyä. Tarinaa kertoo Elena Creco, ja romaanin ytimessä on kahden tytön, Elenan ja Lilan, erikoinen ja erityinen ystävyys. Tätä suhdetta ympäröi toisen maailmansodan jälkeinen Napoli, joka hahmottuu lasten näkökulmasta: alkuun koko maailma on oman talon piha ja lähikortteli, ja vähitellen se laajenee muihin kaupunginosiin, keskustaan, meren rannalle ja jopa Ischian saareen asti.

Elenan ja Lilan kortteli on Napolin köyhällä alueella. Se on maailma, jossa isän ammatti määrittelee sosiaalisen luokan: suutari, vahtimestari, puuseppä, torikauppias ja niin edelleen. On camorristiperhe eli rikollisjoukko, joita pelätään ja kunnioitetaan, on aikuisten maailma jonka kaikkia sävyjä ja verkostoja lapset eivät ymmärrä, vaikka ymmärtävätkin pelätä joitakin ihmisiä enemmän kuin toisia. Sota on jotain joka on ollut ennen kuin Elena ja Lila syntyivät, ja jonka aikaisista tapahtumista ei puhuta ääneen tai ainakaan lapsille.

Eräänä sunnuntai-iltana huhtikuun puolivälissä muistan, että lähdimme ulos kaikki viisi: Lila, minä, Carmela, Pasquale ja RIno. Me tytöt pukeuduimme niin näteiksi kuin osasimme, ja heti kun olimme päässeet ovesta ulos, punasimme huulemme ja maalasimme vähän silmiämme. Menimme täpötäydellä maanalaisella, ja Rino ja Pasquale istuivat vieressämme koko matkan silmä tarkkana. He pelkäsivät, että joku yrittäisi koskea meihin, mutta kukaan ei yrittänyt, seuralaisillamme oli liian vaarallisen näköiset naamat.

Elenan ja Lilan maailmassa väkivalta on jatkuvasti läsnä. On täysin normaalia, että isät toisinaan lyövät vaimojaan ja lapsiaan, ja että perheissä riidellään ja huudetaan. Se on sukupuolittunut maailma, jossa naisten ja tyttöjen kunnia liittyy suoraan heidän seksuaalikäyttäytymiseensä ja vaikuttaa koko perheeseen. Veljet puolustavat mutta myös vahtivat siskojaan, ja lapsesta asti yhdessä leikkineiden ryhmästäkin ollaan tarvittaessa valmiita tarttumaan väkivaltaan ”omien” tyttöjen kunnian puolesta. Köyhyys raastaa arkea, eikä etenkään nuorten ole helppoa sopeutua syntymässä saamaansa sosiaaliseen luokkaan. Nuoret haaveilevat rikkaaksi tulemisesta ja sosiaalisesta noususta, mutta heidän siihen löytämänsä keinot ovat erilaisia.

Elena ja Lila ovat molemmat kauniita ja lahjakkaita. Etenkin Lilan älykkyys, nopeaoppisuus ja käsityskyky ovat poikkeuksellisia, mutta hänen suutari-isänsä ei päästä häntä jatkamaan opintoja kansakoulun jälkeen. Elenan vanhemmat suostuvat opettajan vaatimukseen, ja Elenan kautta Lilakin opiskelee jonkin aikaa. Yhdessä tytöt ovat enemmän kuin he olisivat erillään, ja etenkin Elenalle ystävyys Lilaan on kaikki kaikessa. Elena tarvitsee Lilaa, mutta Lila ei tunnu tarvitsevan ketään – hän riittää itse itselleen. Elenan – ja koko korttelin – silmissä Lila on älykäs, kaunis, eikä pelkää mitään – hänellä on veitsi, jota hän on näyttänyt osaavansa tarvittaessa käyttää.

Ferranten romaani on huikean tarkkanäköinen kuvatessaan kahden tytön välistä suhdetta, perheitä ja ihmissuhteisiin liittyvää psykologiaa. Lila on minusta todella ärsyttävä, enkä aivan ymmärrä miksi Elena on hänestä niin riippuvainen. Mutta ei minun tarvitse pitää Lilasta ollakseni täysin tämän kirjan vietävissä. Luulin ensin, että kirjan nimi viittaa Elenan näkökulmasta Lilaan, ennen kuin vasta loppupuolella ymmärsin sen tarkoittavan molempia tyttöjä, heidän näkökulmiaan toisiinsa.

Kirja päättyy Elenan ja Lilan ollessa 16-vuotiaita. Laitoin saman tien varaukseen toisen osan, ja tammikuussa ilmestyy kolmannen osan suomennos. Italiassa on aloitettu kirjasarjaan perustuvan tv-version filmatisointi. Osa kirjan maineesta on joidenkin mukaan saanut nostetta siitä, että kirjailija pysyy niin tiukasti näkymättömissä, ja Ferrante on salanimi. En osaa ajatella, että sillä olisi suurta merkitystä minulle, tiedänkö minkä näköinen kirjailija on.

Kuten Leena Lumelle (ja epäilemättä monelle muullekin), minulle tuli tästä kirjasta mieleen Silvia Avallonen Teräs (2010). Se teki minuun suuren vaikutuksen, mutta jotekin Ferranten Loistava ystäväni ei ollut yhtä ahdistava. Molemmissa Italia on kuuma ja pölyinen, mutta Loistava ystäväni oli viihdyttävämpi ja lennokkaampi kuin Teräs.

Vähän lipsahti tämä marraskuu  jo pitkälle ennen kuin muistin kirjata lokakuussa luetut kirjat tänne blogiin. Lokakuuta leimasi sairaspedillä makaaminen. Historiantutkimuksen päivät vietin pääosin hotellissa kurkku käheänä, ja silloin tuli luettua hieman tavallista enemmän. Nyt leikkauksen jälkeen sairauslomalla olen lukenut vähemmän kuin ennalta luulin. Televisio on ollut kova kilpailija kirjoille.

Mutta tässä siis lokakuussa lukemani kirjat lukujärjestyksessä:

  • Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
  • Maaret Kallio: Lujasti lempeä
  • Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
  • Kaari Utrio: Hupsu rakkaus
  • Agatha Christie: Lentävä kuolema
  • Dan Brown: Enkelit ja demonit

Listan viimeisin, Enkelit ja demoniteteni välillä yöpöydällä niin hitaasti, että meinasi hermo mennä. Sen lukemiseen oli kuitenkin ihan selkeä tarkoitus, joka liittyy – tietenkin – Roomaan. Palaan asiaan lähiaikoina!

 

Syyskuussa ehdin lukea vain kolme kirjaa, ja niistäkin kaksi lomalla. Miten ihmeessä arkeen saisi enemmän lukuaikaa? Nukahdan iltaisin niin nopeasti, että kirjat eivät ehdi edetä kuin muutaman sivun kerrallaan.

Ennen Roomaan lähtöä luin ensimmäisen osan Conn Igguldenin Keisari-sarjasta. Toista osaa en enää ehtinyt aloittaa, vaikka koko sarja ja koko joukko muita Igguldeneja löytyy kotoa omasta hyllystä. Roomassa mukana oli kotimaisia pokkareita, ja reissun jälkeen yöpöydälle on kertynyt kolme keskeneräistä kirjaa. Ehkä ensi kuussa saan nekin loppuun asti…

  • Conn Iggulden: Keisari 1 – Rooman portit
  • Eve Hietamies: Tarhapäivä
  • Roope Lipasti: Linnan juhlat

 

Seuraava sivu »