kirjaseikkailut 2017


Arundhati Royn uutta romaania odotettiin hartaasti. Hänen esikoisensa Joutavuuksien jumala (1997) on hieno kirja. Kun uusi romaani, Äärimmäisen onnen ministeriö (The Ministry of Utmost Happiness, 2017) viimein ilmestyi, se levisi heti kuin kulovalkea eri kielille. Roy kävi  Suomessakin tänä vuonna markkinoimassa kirjaansa. Myös minulla odotukset olivat korkealla.

Kirja on monipolvinen, värikäs ja eri tahoille kurotteleva, melkein tarinoiden sikermä. Sisäkkäisiä ja rinnakkaisia tarinoita on paljon, ja henkilöitä vilisee. Alkupuolen päähenkilö on Anjum, hijra, kolmannen sukupuolen edustaja. Tämän sukupuolivähemmistön näkökulma on yksi kirjan keskeinen aihe, mutta yhtä tärkeä teema on sodan mielettömyys. Kirjan henkilöt ja tapahtumat siirtyvät keskelle Kashmirin konfliktia, sen järjetöntä väkivaltaa, kidutuksia ja pimeyttä. Roy todella käyttää kirjallisuutta näyttääkseen maailmalle, mitä Kashmirissa on tapahtunut.

Äärimmäisen onnen ministeriö on hyvä kirja, mutta silti minun oli vaikea lukea sitä. Se osui ehkä myös huonoon vaiheeseen: luin sitä pienissä pätkissä ja hitaasti, ja välillä palatessani olin unohtanut kuka kukin oli, ja juoni meni välillä puuroksi mielessäni. Halusin niin kovasti pitää tästä ja upota Royn häikäisevään kieleen (josta kiitos erinomaiselle Hanna Tarkan käännökselle), mutta välillä teki mieli jättää koko kirja kesken. Yritin miettiä syytä siihen, ja totesin, että yksi syy on vieraus. Vaikka onkin mahtavaa matkustaa kirjojen avulla ympäri maailmaa, minusta tuntui etten päässyt nyt Royn kirjan kyytiin. Hänen kuvaamansa maailma oli niin vieras, niin täynnä hajuja, makuja ja värejä, etten pysynyt mukana. En osannut kieltä, sekosin vieraissa nimissä tuhat kertaa, en ymmärtänyt uskontoja enkä runoutta. En tiennyt mihin tarttuisin, ja niin jäin kirjan ulkopuolelle. Luin sen loppuun melko mekaanisesti. Täytyy kyllä tarkentaa, että sekä alussa että lopussa oli osuuksia, jotka veivät mukanaan, ja etenkin hijrayhteisön kuvaus oli valtavan kiinnostava. Olen vain kuullut antropologeilta hijroista, mutta kaunokirjallisuus on hieno keino tuoda esiin seksuaalivähemmistöjen totuutta.

Kirjojen vertailu keskenään ei ole reilua, mutta tavallaan se oli väistämätöntä. Luin samaan aikaan Elena Ferranten Napoli-trilogian kaksi osaa. Nekin kertovat vieraasta ympäristöstä, mutta ne molemmat kirjat luin parissa päivässä, koska ne vain veivät mukanaan. Äärimmäisen onnen ministeriö ei tuntunut juuri nyt oikealta kirjalta minulle.

Kriitikot ovat kuitenkin kiitelleet teosta, ja monista muista blogeista löydätte parempia analyyseja ja pohdintoja, ks. esim. Kirsin Book Club.

 

Mainokset

Lila tuli elämääni kansakoulun ensimmäisellä ja teki minuun heti vaikutuksen pahanilkisyydellään.

Elena Ferranten Napoli-sarjasta on kohistu jo jonkin aikaa, mutta jotenkin se on mennyt minulta oli. Kun lopulta sain aikaiseksi laittaa itseni kirjaston lainajonoon sarjan ensimmäiseen osaan, sainkin odottaa poikkeuksellisen kauan. Kun viime viikolla viimein sain hakea Ferranten kirjan Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011, suom. 2016) kirjastosta, jätin muut kirjat ja luin sen saman tien. Odotukset olivat korkealla, ja olipa ihanaa todeta, että kirja lunasti ne hyvin.

Ihan vähään aikaan minulla ei taas olekaan ollut yöpöydällä kirjaa, jota en malttaisi lopettaa. Nyt harmitti, että väsyn iltaisin niin nopeasti että ehdin toisinaan vain kymmenen sivua eteenpäin ennen nukahtamista. Viimeinen viidennes oli kyllä sitten jo luettava loppuun, vaikka herätyskello näytti jo lähelle puoltayötä ja tunnit aamuherätykseen hupenivat liian kanssa. Mutta en vain voinut lopettaa.

Kuten esimerkiksi Leena Lumi toteaa blogissaanLoistava ystäväni on lukunautinto. Sitä on ihana lukea ja sen varaan heittäytyä. Tarinaa kertoo Elena Creco, ja romaanin ytimessä on kahden tytön, Elenan ja Lilan, erikoinen ja erityinen ystävyys. Tätä suhdetta ympäröi toisen maailmansodan jälkeinen Napoli, joka hahmottuu lasten näkökulmasta: alkuun koko maailma on oman talon piha ja lähikortteli, ja vähitellen se laajenee muihin kaupunginosiin, keskustaan, meren rannalle ja jopa Ischian saareen asti.

Elenan ja Lilan kortteli on Napolin köyhällä alueella. Se on maailma, jossa isän ammatti määrittelee sosiaalisen luokan: suutari, vahtimestari, puuseppä, torikauppias ja niin edelleen. On camorristiperhe eli rikollisjoukko, joita pelätään ja kunnioitetaan, on aikuisten maailma jonka kaikkia sävyjä ja verkostoja lapset eivät ymmärrä, vaikka ymmärtävätkin pelätä joitakin ihmisiä enemmän kuin toisia. Sota on jotain joka on ollut ennen kuin Elena ja Lila syntyivät, ja jonka aikaisista tapahtumista ei puhuta ääneen tai ainakaan lapsille.

Eräänä sunnuntai-iltana huhtikuun puolivälissä muistan, että lähdimme ulos kaikki viisi: Lila, minä, Carmela, Pasquale ja RIno. Me tytöt pukeuduimme niin näteiksi kuin osasimme, ja heti kun olimme päässeet ovesta ulos, punasimme huulemme ja maalasimme vähän silmiämme. Menimme täpötäydellä maanalaisella, ja Rino ja Pasquale istuivat vieressämme koko matkan silmä tarkkana. He pelkäsivät, että joku yrittäisi koskea meihin, mutta kukaan ei yrittänyt, seuralaisillamme oli liian vaarallisen näköiset naamat.

Elenan ja Lilan maailmassa väkivalta on jatkuvasti läsnä. On täysin normaalia, että isät toisinaan lyövät vaimojaan ja lapsiaan, ja että perheissä riidellään ja huudetaan. Se on sukupuolittunut maailma, jossa naisten ja tyttöjen kunnia liittyy suoraan heidän seksuaalikäyttäytymiseensä ja vaikuttaa koko perheeseen. Veljet puolustavat mutta myös vahtivat siskojaan, ja lapsesta asti yhdessä leikkineiden ryhmästäkin ollaan tarvittaessa valmiita tarttumaan väkivaltaan ”omien” tyttöjen kunnian puolesta. Köyhyys raastaa arkea, eikä etenkään nuorten ole helppoa sopeutua syntymässä saamaansa sosiaaliseen luokkaan. Nuoret haaveilevat rikkaaksi tulemisesta ja sosiaalisesta noususta, mutta heidän siihen löytämänsä keinot ovat erilaisia.

Elena ja Lila ovat molemmat kauniita ja lahjakkaita. Etenkin Lilan älykkyys, nopeaoppisuus ja käsityskyky ovat poikkeuksellisia, mutta hänen suutari-isänsä ei päästä häntä jatkamaan opintoja kansakoulun jälkeen. Elenan vanhemmat suostuvat opettajan vaatimukseen, ja Elenan kautta Lilakin opiskelee jonkin aikaa. Yhdessä tytöt ovat enemmän kuin he olisivat erillään, ja etenkin Elenalle ystävyys Lilaan on kaikki kaikessa. Elena tarvitsee Lilaa, mutta Lila ei tunnu tarvitsevan ketään – hän riittää itse itselleen. Elenan – ja koko korttelin – silmissä Lila on älykäs, kaunis, eikä pelkää mitään – hänellä on veitsi, jota hän on näyttänyt osaavansa tarvittaessa käyttää.

Ferranten romaani on huikean tarkkanäköinen kuvatessaan kahden tytön välistä suhdetta, perheitä ja ihmissuhteisiin liittyvää psykologiaa. Lila on minusta todella ärsyttävä, enkä aivan ymmärrä miksi Elena on hänestä niin riippuvainen. Mutta ei minun tarvitse pitää Lilasta ollakseni täysin tämän kirjan vietävissä. Luulin ensin, että kirjan nimi viittaa Elenan näkökulmasta Lilaan, ennen kuin vasta loppupuolella ymmärsin sen tarkoittavan molempia tyttöjä, heidän näkökulmiaan toisiinsa.

Kirja päättyy Elenan ja Lilan ollessa 16-vuotiaita. Laitoin saman tien varaukseen toisen osan, ja tammikuussa ilmestyy kolmannen osan suomennos. Italiassa on aloitettu kirjasarjaan perustuvan tv-version filmatisointi. Osa kirjan maineesta on joidenkin mukaan saanut nostetta siitä, että kirjailija pysyy niin tiukasti näkymättömissä, ja Ferrante on salanimi. En osaa ajatella, että sillä olisi suurta merkitystä minulle, tiedänkö minkä näköinen kirjailija on.

Kuten Leena Lumelle (ja epäilemättä monelle muullekin), minulle tuli tästä kirjasta mieleen Silvia Avallonen Teräs (2010). Se teki minuun suuren vaikutuksen, mutta jotekin Ferranten Loistava ystäväni ei ollut yhtä ahdistava. Molemmissa Italia on kuuma ja pölyinen, mutta Loistava ystäväni oli viihdyttävämpi ja lennokkaampi kuin Teräs.

Vähän lipsahti tämä marraskuu  jo pitkälle ennen kuin muistin kirjata lokakuussa luetut kirjat tänne blogiin. Lokakuuta leimasi sairaspedillä makaaminen. Historiantutkimuksen päivät vietin pääosin hotellissa kurkku käheänä, ja silloin tuli luettua hieman tavallista enemmän. Nyt leikkauksen jälkeen sairauslomalla olen lukenut vähemmän kuin ennalta luulin. Televisio on ollut kova kilpailija kirjoille.

Mutta tässä siis lokakuussa lukemani kirjat lukujärjestyksessä:

  • Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
  • Maaret Kallio: Lujasti lempeä
  • Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
  • Kaari Utrio: Hupsu rakkaus
  • Agatha Christie: Lentävä kuolema
  • Dan Brown: Enkelit ja demonit

Listan viimeisin, Enkelit ja demoniteteni välillä yöpöydällä niin hitaasti, että meinasi hermo mennä. Sen lukemiseen oli kuitenkin ihan selkeä tarkoitus, joka liittyy – tietenkin – Roomaan. Palaan asiaan lähiaikoina!

 

Syyskuussa ehdin lukea vain kolme kirjaa, ja niistäkin kaksi lomalla. Miten ihmeessä arkeen saisi enemmän lukuaikaa? Nukahdan iltaisin niin nopeasti, että kirjat eivät ehdi edetä kuin muutaman sivun kerrallaan.

Ennen Roomaan lähtöä luin ensimmäisen osan Conn Igguldenin Keisari-sarjasta. Toista osaa en enää ehtinyt aloittaa, vaikka koko sarja ja koko joukko muita Igguldeneja löytyy kotoa omasta hyllystä. Roomassa mukana oli kotimaisia pokkareita, ja reissun jälkeen yöpöydälle on kertynyt kolme keskeneräistä kirjaa. Ehkä ensi kuussa saan nekin loppuun asti…

  • Conn Iggulden: Keisari 1 – Rooman portit
  • Eve Hietamies: Tarhapäivä
  • Roope Lipasti: Linnan juhlat

 

Kun luin Eve Hietamiehen kirjan Yösyöttö, minua ei oikeastaan naurattanut yhtään. Jatko-osa Tarhapäivä (2012) sen sijaan nauratti jo kovastikin. Ehkä se osui nyt vaan elämässä kohtaan, jossa nauratti muutenkin herkemmin, tai ehkä tarhaikäisen lapsen vanhemman murheet eivät tunnu niin ylivoimaisilta kuin vastasyntyneen vauvan yksinhuoltajan elämän kuviot.

Yösyöttö kertoi Antti Pasasesta, joka jää suoraan synnytyslaitokselta poikansa Paavon yksinhuoltajaksi kun Paavon äiti sairastuu psykoosiin. Tarhapäivässä Paavo on viisivuotias ja arki rullaa omalla painollaan. Antin tukena on edelleen isä ja muu lähiperhe, mutta etenkin saman elämäntilanteen jakava Enni ja hänen Terttu-tyttärensä sekä muita ystäviä ja naapureita. Yllättäen Antti saa vastuulleen myös Tertun, ja pikkutytön liittyminen miehen ja pojan kahden hengen perheeseen muuttaa arjen kiemuroita.

Tertun erilaisuus Paavoon nähden tuo kirjaan hersyvää huumoria ja melkein alleviivaa sitä, että kaikki lapset ovat erilaisia. Hietamies kertoo korostetusti sitä tärkeää tarinaa, ettei kukaan täytä vanhemmuuden ihanteiden kaikkia vaatimuksia, että vähemmälläkin lapset kasvavat terveiksi ja fiksuiksi, ja että riittää kun selviää.

Tekee kipeää lukea Paavon suhteesta äitiinsä. Pia-äidin ongelmat esitetään lähinnä Antin näkökulmasta, joten äidin varsinaisia syitä tai motivaatioita ailahtelevalle käytökselle ei voi tietää. Antin näkökulmasta Pia on sairautensa vuoksi välinpitämätön ja rakkaudeton äiti, joka ei ymmärrä miten kovasti Paavo janoaa äitinsä läheisyyttä ja huomiota. Kuitenkin Antti tajuaa, että Pian sairaus on se joka jyrää hänen persoonansa. Koska Paavo rakastaa äitiään, koettaa Anttikin auttaa ja tukea Piaa minkä verran pystyy. Loputtomasti ei kuitenkaan voi toista kannatella.

Yösyöttö on tulossa pian elokuvateattereihin filmatisointina, jonka pääosassa Antti Pasasena on Petteri Summanen. Odotan elokuvaa kovasti, sillä huolimatta siitä ettei Yösyöttö aikanaan naurattanut minua yhtään, se oli minusta tosi hyvä kirja. Tarhapäivä on vähintään yhtä hyvä. Haluan myös pian lukea sarjan kolmannen osan Hammaskeiju (2017), jossa Paavo on koululainen.

 

Vaikka etenkin alkukesästä ajelin autolla tavallista vähemmän (mikä oli sinällään mukavaa), loppukesästä autokilometrejä kertyikin taas vähintäänkin entiseen malliin. Myös äänikirjat etenivät, vaikka välillä olikin tyhjiä hetkiä ja jouduin turvautumaan musiikkiin autoviihteenä.

Ensinnä kuuntelin Sophie Hannahin dekkarin Nimikirjainmurhat, jonka lukijana toimii Lars Svedberg. Kyseessä on uusi Hercule Poirot -dekkari, ja se näkyy kannessa, jossa kirjailijan nimeä ei mainosteta liiemmälti. Itse asiassa tajusin vasta kotona lainanneeni kirjastosta Poirotin, joka ei ole Agatha Christien kirjoittama, niin huonosti cd-koteloa vilkaisin.

Olin aika varma, että Hannah ei voi onnistua Christien perikunnan hänelle antamassa tehtävässä herättää Poirot henkiin. Silti viihdyin tämän murhamysteerin parissa ihan kohtalaisesti. Olen samaa mieltä kuin Kirsin kirjanurkan Kirsi: Poirot oli turhan ilkeä tarinan minäkertojalle, etsivä Catchpoolille. Ei Hercule Poirot ole ystävilleen ilkeä, vaikka välillä naljaileekin. Samoin olen myös sitä mieltä, että tarinaa viivytettiin ihan turhaan kertaamalla Boxham-hotellissa tapahtunut kolmen ihmisen salaperäinen murha eri kertojien kuvaamana. Kirsi on blogissaan varsin ankara. Minä ehkä kuitenkin olen ennemmin samaa mieltä kuin Amman lukuhetkessä todetaan: tuskinpa Agatha-rouva sentään haudassaan pyörii, vaikkei Sophie Hannahin dekkari mikään mestariteos olekaan.

Nimikirjainmurhien jälkeen en ehtinyt kirjastoon etsimään uutta kuunneltavaa. Ratkaisu löytyi omasta hyllystä, jonne olin jossain vaiheessa ehtinyt hamstrata kirpputorilta avaamattomassa paketissa löytyneen Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi -äänikirjan. Ja siitä muodostuikin kesän hilpein kirjakokemus! Häpeäkseni nimittäin myönnän, että tämä Paasilinnan klassikko on minulta lukematta, enkä ole myöskään nähnyt Risto Jarvan ohjaamaa elokuvaa. Nyt onneksi korjasin kirjan osalta asian.

Jäniksen vuosi kertoo toimittaja Vatasesta, joka kesäiltana lähtee metsään etsimään auton töytäisemää jänistä, ja jokseenkin selittämättömästi jättää koskaan palaamatta takaisin. Vatanen ja jänis niin sanotusti hyppäävät oravanpyörästä ja kiertävät Savoon, Kainuuseen ja Lappiin asti ennen kuin palaavat etelään. Vatanen elättää itsensä satunnaisilla töillä, liikkuu luonnossa tottuneesti ja kiintyy jänikseen enemmän kuin yhteenkään ihmiseen.

Toivottavasti Jäniksen vuotta luetaan kouluissa vielä, niin hauska ajankuva 1970-luvusta se on. Se on myös mestarillinen ihmisen, luonnon ja yhteiskunnan kuvaus. Kirja on käännetty ilmeisesti jotain parillekymmenelle kielelle. Leffaksi sen on ohjannut Risto Jarvan lisäksi myös joku ranskalaistekijä, joten ihan pelkäksi maalaiskomediaksi sitä ei kannata niputtaa. Paasilinna kuvaa hienosti sitä, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat kulkumieheen ja jänikseen. En voinut olla ajattelematta, että vastaava ei enää tänä päivänä olisi mahdollista. Vatanen seikkailee Kekkosen Suomessa, jossa ihminen vielä voi vain kadota entisestä elämästään. Tuntemattomia yleensä autetaan, eikä lähtökohtaisesti suhtauduta epäluuloisesti. Taksilla ajellaan sinne ja tänne, ja välillä metsässä voi kohdata pontikankeittäjän.

Luin Paasilinnan kirjoja joskus lapsena ja nuorena, ja muistan että ne olivat aika hauskoja. Myös Jäniksen vuosi nauratti minua kovasti, mistä osa toki oli lukijana toimineen Ahti Jokisen ansiota. En todellakaan vie tätä äänikirjaa takaisin kirpikselle vaan säilytän aarteen hyllyssä: Vatasen seuraan voi ja kannattaa palata jatkossakin.

Edellä jo linkitin Amman lukuhetkeen, ja tästäkin äänikirjasta voi lukea sieltä Aino-Marian kokemuksia ja tunnelmia.

Heinäkuun lopussa olisi ollut rutiininomaisen luettujen kirjojen katsauksen aika, mutta jätin sen väliin osin unohduksesta, osin tarkoituksella. Luin heinäkuussa niin vähän, että ahdisti. Miten lomakuukauteen voi mahtua niin vähän kirjoja? Lomallahan nimenomaan pitäisi lukea paljon! Siksi päätin raportoida kesällä luetut kirjat sitten yhdessä köntissä. Kuvittelin petraavani elokuussa. No, eihän se niin mennyt. Myöskään loppukesä ei tuonut apua lukemattomuuteeni.

Syy on tietenkin täällä toisessa blogissa: häät. Lomaan mahtui tavallista vähemmän paikallaan olemista, eikä autonratissa oikein pysty lukemaan (äänikirjoja kyllä kuuntelin). Iltaisin nukahdin yleensä vain muutaman sivun jälkeen.

Nopea nukahtaminen johtui myös kirjavalinnoista. Suurimman osan heinä- ja elokuusta kului kahlaten läpi Tulen ja jään laulu -sarjan ensimmäistä ja toista osaa. Ensimmäisen luin loppuun joskus elokuun alkupuolella (viikkokausien hitaan etenemisen jälkeen), mutta toista osaa en enää jaksanut kuin reiluun puoleenväliin. Kirjastosta lainattuun kirjaan tuli varaus, enkä saanut enää uusittua sitä. Kovin paljon ei harmittanut, että sain syyn jättää Kuninkaiden koitoksen kesken.

En tiedä, miksi Tulen ja jään laulu ei enää sytytä kuten aiemmin. Olen lukenut alkupuolen osia englanniksi silloin kun kirjat olivat suuressa hypetyksessä. Nyt kevään ja kesän aikana katsoimme sarjan kuusi ensimmäistä kautta melko nopeassa tahdissa, ja puoliso alkoi lukea kirjoja. Ajattelin, että innostun kirjoista suomeksi paremmin, ja aloitin lukemisen. Nyt pari päivää sitten luovutin kolmannen osan, Miekkamyrskyn kanssa. Antaa olla. Maailmassa on myös kirjoja, joista innostun, joten ehkä ei kannata tuhlata aikaa kirjoihin joita jaksan vain pari sivua kerrallaan.

Näistä syistä heinä- ja elokuun kirjalista on kovin lyhyt. Ajallisesti nämä listasta löytyvät on siis luettu joko heinäkuun alussa tai elokuun lopussa. Välissä oleva aika on kulunut Westerosissa.

  • Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot
  • Anneli Kanto: Pyöveli
  • George R.R. Martin: Valtaistuinpeli
  • Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat
  • Alexander McCall Smit: Nainen joka käveli auringossa
  • Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

 

Seuraava sivu »