kirjaseikkailut 2017


Syyskuussa ehdin lukea vain kolme kirjaa, ja niistäkin kaksi lomalla. Miten ihmeessä arkeen saisi enemmän lukuaikaa? Nukahdan iltaisin niin nopeasti, että kirjat eivät ehdi edetä kuin muutaman sivun kerrallaan.

Ennen Roomaan lähtöä luin ensimmäisen osan Conn Igguldenin Keisari-sarjasta. Toista osaa en enää ehtinyt aloittaa, vaikka koko sarja ja koko joukko muita Igguldeneja löytyy kotoa omasta hyllystä. Roomassa mukana oli kotimaisia pokkareita, ja reissun jälkeen yöpöydälle on kertynyt kolme keskeneräistä kirjaa. Ehkä ensi kuussa saan nekin loppuun asti…

  • Conn Iggulden: Keisari 1 – Rooman portit
  • Eve Hietamies: Tarhapäivä
  • Roope Lipasti: Linnan juhlat

 

Mainokset

Kun luin Eve Hietamiehen kirjan Yösyöttö, minua ei oikeastaan naurattanut yhtään. Jatko-osa Tarhapäivä (2012) sen sijaan nauratti jo kovastikin. Ehkä se osui nyt vaan elämässä kohtaan, jossa nauratti muutenkin herkemmin, tai ehkä tarhaikäisen lapsen vanhemman murheet eivät tunnu niin ylivoimaisilta kuin vastasyntyneen vauvan yksinhuoltajan elämän kuviot.

Yösyöttö kertoi Antti Pasasesta, joka jää suoraan synnytyslaitokselta poikansa Paavon yksinhuoltajaksi kun Paavon äiti sairastuu psykoosiin. Tarhapäivässä Paavo on viisivuotias ja arki rullaa omalla painollaan. Antin tukena on edelleen isä ja muu lähiperhe, mutta etenkin saman elämäntilanteen jakava Enni ja hänen Terttu-tyttärensä sekä muita ystäviä ja naapureita. Yllättäen Antti saa vastuulleen myös Tertun, ja pikkutytön liittyminen miehen ja pojan kahden hengen perheeseen muuttaa arjen kiemuroita.

Tertun erilaisuus Paavoon nähden tuo kirjaan hersyvää huumoria ja melkein alleviivaa sitä, että kaikki lapset ovat erilaisia. Hietamies kertoo korostetusti sitä tärkeää tarinaa, ettei kukaan täytä vanhemmuuden ihanteiden kaikkia vaatimuksia, että vähemmälläkin lapset kasvavat terveiksi ja fiksuiksi, ja että riittää kun selviää.

Tekee kipeää lukea Paavon suhteesta äitiinsä. Pia-äidin ongelmat esitetään lähinnä Antin näkökulmasta, joten äidin varsinaisia syitä tai motivaatioita ailahtelevalle käytökselle ei voi tietää. Antin näkökulmasta Pia on sairautensa vuoksi välinpitämätön ja rakkaudeton äiti, joka ei ymmärrä miten kovasti Paavo janoaa äitinsä läheisyyttä ja huomiota. Kuitenkin Antti tajuaa, että Pian sairaus on se joka jyrää hänen persoonansa. Koska Paavo rakastaa äitiään, koettaa Anttikin auttaa ja tukea Piaa minkä verran pystyy. Loputtomasti ei kuitenkaan voi toista kannatella.

Yösyöttö on tulossa pian elokuvateattereihin filmatisointina, jonka pääosassa Antti Pasasena on Petteri Summanen. Odotan elokuvaa kovasti, sillä huolimatta siitä ettei Yösyöttö aikanaan naurattanut minua yhtään, se oli minusta tosi hyvä kirja. Tarhapäivä on vähintään yhtä hyvä. Haluan myös pian lukea sarjan kolmannen osan Hammaskeiju (2017), jossa Paavo on koululainen.

 

Vaikka etenkin alkukesästä ajelin autolla tavallista vähemmän (mikä oli sinällään mukavaa), loppukesästä autokilometrejä kertyikin taas vähintäänkin entiseen malliin. Myös äänikirjat etenivät, vaikka välillä olikin tyhjiä hetkiä ja jouduin turvautumaan musiikkiin autoviihteenä.

Ensinnä kuuntelin Sophie Hannahin dekkarin Nimikirjainmurhat, jonka lukijana toimii Lars Svedberg. Kyseessä on uusi Hercule Poirot -dekkari, ja se näkyy kannessa, jossa kirjailijan nimeä ei mainosteta liiemmälti. Itse asiassa tajusin vasta kotona lainanneeni kirjastosta Poirotin, joka ei ole Agatha Christien kirjoittama, niin huonosti cd-koteloa vilkaisin.

Olin aika varma, että Hannah ei voi onnistua Christien perikunnan hänelle antamassa tehtävässä herättää Poirot henkiin. Silti viihdyin tämän murhamysteerin parissa ihan kohtalaisesti. Olen samaa mieltä kuin Kirsin kirjanurkan Kirsi: Poirot oli turhan ilkeä tarinan minäkertojalle, etsivä Catchpoolille. Ei Hercule Poirot ole ystävilleen ilkeä, vaikka välillä naljaileekin. Samoin olen myös sitä mieltä, että tarinaa viivytettiin ihan turhaan kertaamalla Boxham-hotellissa tapahtunut kolmen ihmisen salaperäinen murha eri kertojien kuvaamana. Kirsi on blogissaan varsin ankara. Minä ehkä kuitenkin olen ennemmin samaa mieltä kuin Amman lukuhetkessä todetaan: tuskinpa Agatha-rouva sentään haudassaan pyörii, vaikkei Sophie Hannahin dekkari mikään mestariteos olekaan.

Nimikirjainmurhien jälkeen en ehtinyt kirjastoon etsimään uutta kuunneltavaa. Ratkaisu löytyi omasta hyllystä, jonne olin jossain vaiheessa ehtinyt hamstrata kirpputorilta avaamattomassa paketissa löytyneen Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi -äänikirjan. Ja siitä muodostuikin kesän hilpein kirjakokemus! Häpeäkseni nimittäin myönnän, että tämä Paasilinnan klassikko on minulta lukematta, enkä ole myöskään nähnyt Risto Jarvan ohjaamaa elokuvaa. Nyt onneksi korjasin kirjan osalta asian.

Jäniksen vuosi kertoo toimittaja Vatasesta, joka kesäiltana lähtee metsään etsimään auton töytäisemää jänistä, ja jokseenkin selittämättömästi jättää koskaan palaamatta takaisin. Vatanen ja jänis niin sanotusti hyppäävät oravanpyörästä ja kiertävät Savoon, Kainuuseen ja Lappiin asti ennen kuin palaavat etelään. Vatanen elättää itsensä satunnaisilla töillä, liikkuu luonnossa tottuneesti ja kiintyy jänikseen enemmän kuin yhteenkään ihmiseen.

Toivottavasti Jäniksen vuotta luetaan kouluissa vielä, niin hauska ajankuva 1970-luvusta se on. Se on myös mestarillinen ihmisen, luonnon ja yhteiskunnan kuvaus. Kirja on käännetty ilmeisesti jotain parillekymmenelle kielelle. Leffaksi sen on ohjannut Risto Jarvan lisäksi myös joku ranskalaistekijä, joten ihan pelkäksi maalaiskomediaksi sitä ei kannata niputtaa. Paasilinna kuvaa hienosti sitä, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat kulkumieheen ja jänikseen. En voinut olla ajattelematta, että vastaava ei enää tänä päivänä olisi mahdollista. Vatanen seikkailee Kekkosen Suomessa, jossa ihminen vielä voi vain kadota entisestä elämästään. Tuntemattomia yleensä autetaan, eikä lähtökohtaisesti suhtauduta epäluuloisesti. Taksilla ajellaan sinne ja tänne, ja välillä metsässä voi kohdata pontikankeittäjän.

Luin Paasilinnan kirjoja joskus lapsena ja nuorena, ja muistan että ne olivat aika hauskoja. Myös Jäniksen vuosi nauratti minua kovasti, mistä osa toki oli lukijana toimineen Ahti Jokisen ansiota. En todellakaan vie tätä äänikirjaa takaisin kirpikselle vaan säilytän aarteen hyllyssä: Vatasen seuraan voi ja kannattaa palata jatkossakin.

Edellä jo linkitin Amman lukuhetkeen, ja tästäkin äänikirjasta voi lukea sieltä Aino-Marian kokemuksia ja tunnelmia.

Heinäkuun lopussa olisi ollut rutiininomaisen luettujen kirjojen katsauksen aika, mutta jätin sen väliin osin unohduksesta, osin tarkoituksella. Luin heinäkuussa niin vähän, että ahdisti. Miten lomakuukauteen voi mahtua niin vähän kirjoja? Lomallahan nimenomaan pitäisi lukea paljon! Siksi päätin raportoida kesällä luetut kirjat sitten yhdessä köntissä. Kuvittelin petraavani elokuussa. No, eihän se niin mennyt. Myöskään loppukesä ei tuonut apua lukemattomuuteeni.

Syy on tietenkin täällä toisessa blogissa: häät. Lomaan mahtui tavallista vähemmän paikallaan olemista, eikä autonratissa oikein pysty lukemaan (äänikirjoja kyllä kuuntelin). Iltaisin nukahdin yleensä vain muutaman sivun jälkeen.

Nopea nukahtaminen johtui myös kirjavalinnoista. Suurimman osan heinä- ja elokuusta kului kahlaten läpi Tulen ja jään laulu -sarjan ensimmäistä ja toista osaa. Ensimmäisen luin loppuun joskus elokuun alkupuolella (viikkokausien hitaan etenemisen jälkeen), mutta toista osaa en enää jaksanut kuin reiluun puoleenväliin. Kirjastosta lainattuun kirjaan tuli varaus, enkä saanut enää uusittua sitä. Kovin paljon ei harmittanut, että sain syyn jättää Kuninkaiden koitoksen kesken.

En tiedä, miksi Tulen ja jään laulu ei enää sytytä kuten aiemmin. Olen lukenut alkupuolen osia englanniksi silloin kun kirjat olivat suuressa hypetyksessä. Nyt kevään ja kesän aikana katsoimme sarjan kuusi ensimmäistä kautta melko nopeassa tahdissa, ja puoliso alkoi lukea kirjoja. Ajattelin, että innostun kirjoista suomeksi paremmin, ja aloitin lukemisen. Nyt pari päivää sitten luovutin kolmannen osan, Miekkamyrskyn kanssa. Antaa olla. Maailmassa on myös kirjoja, joista innostun, joten ehkä ei kannata tuhlata aikaa kirjoihin joita jaksan vain pari sivua kerrallaan.

Näistä syistä heinä- ja elokuun kirjalista on kovin lyhyt. Ajallisesti nämä listasta löytyvät on siis luettu joko heinäkuun alussa tai elokuun lopussa. Välissä oleva aika on kulunut Westerosissa.

  • Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot
  • Anneli Kanto: Pyöveli
  • George R.R. Martin: Valtaistuinpeli
  • Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat
  • Alexander McCall Smit: Nainen joka käveli auringossa
  • Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

 

Loppukesällä olen lukemistossani keskittynyt vain Tulen ja jään laulu-sarjan ensimmäiseen ja toiseen osaan. Ne eivät hirveästi innosta ja etenevät siksi hitaasti, mutta haluan olla sinnikäs päästäkseni sarjan myöhempiin osiin, joita en ole lukenut. Välillä kuitenkin olen irrottautunut Westerosista kuten nyt viime päivinä, kun sain kirjastosta lainaksi Virpi Hämeen-Anttilan uuden Karl Axel Björk-dekkarin Koston kukat (2017).

Sarja edellinen osa Kuka kuolleista palaa (2016) sijoittui vuoden 1922 kesään, ja nyt eletään saman vuoden loppua. Helsingin oopperassa ammutaan näyttämölle nuori, kaunis laulajatar. Muutama päivä myöhemmin ase pamahtaa näyttämöllä uudestaan. Poliisi on neuvoton, sillä johtolangat tuntuvat päättyvän jokainen vuorollaan.

Onneksi poliiseilla on apunaan Karl Axel Björk, tuo sisäministeriön virkamies ja konttorirotta, joka vapaa-ajallaan harjoittelee kamppailulajeja ja ratkoo rikoksia. Karl Axel on paikalla ensimmäisen murhan sattuessa ja pääsee alusta asti mukaan murhatutkimuksiin.

En tiedä oliko Hämeen-Anttilan dekkarissa tällä kertaa tavallista helpompi juoni vai oliko minun ajatukseni kirkkaampi, mutta kerrankin olin oikeilla jäljillä syyllisen etsinnässä paljon ennen Björkiä. Selvennykseksi todettakoon, että minä en yleensä ikinä tiedä murhaajaa etukäteen, joten olen tästä arvauksestani jokseenkin hämmästynyt. Epäilen kyllä, että muutkin lukijat tietävät tappajan aika nopeasti, sillä Björkin ja poliisien virhepäättely tutkimuksissa on aika ilmeinen.

Yksityiselämässään Karl Axel solmiutuu aiempaa syvemmälle ongelmiinsa kahden (tai kolmen) naisen loukussaan. Kaunis, sivistynyt ja varakas serkku Lisbet odottaa Björkin aloitetta, mutta eläväinen ja kiihkeä ystävä Ida on hänkin Björkille kovin läheinen ja tuttavallinen. Kuten kirjailija toteaa: ”Hänen käytettävissään näytti olevan vain kapea kieleke itsenäisyyden ja sitoutumisen välillä, ja sen päällä hän etsi tasapainoa.”

Historiallinen romaani on aina oman aikansa tuote, teki kirjailija miten tarkan taustatyön tahansa. Hämeen-Anttila on arkistonsa kolunnut ja piirtää 1920-luvun Helsingistä erittäin tarkan kuvan. Sinne tänne hän myös tiputtelee vertailuja nykypäivään. Hän laittaa esimerkiksi Björkin pohtimaan miten hirveää olisi, jos automobiileja olisi Helsingissä enemmän kuin nyt. Mihin ne kaikki mahtuisivat pysäköimäänkään! Ja koska autot kehittyessään epäilemättä muuttuisivat suuremmiksi ja nopeammiksi, muuttuisivat kadut jalankulkijoille vaarallisiksi.

Edellisestä osasta kirjoittaessani jo totesin, että Björkin lähimmän esimiehen, sisäministeri Ritavuoren murha lähestyy. Tuskin spoilaan juonta kovin paljon (koska kaikki tietävät murhan olevan tulossa) jos kerron, että Koston kukat päättyy Ritavuoren kuolemaan. Joudun siis odottamaan vielä seuraavaan osaan ennen kuin selviää, mikä kytkös tapahtumalla on Björkin uraan. Veikkaukseni on, että se saa hänet jättämään ministeriön lopullisesti ja keskittymään rikosten selvittämiseen.

Edelleen lukuvinkki: Hämeen-Anttilan blogi Kadonnutta 20-lukua etsimässä on oiva tietopaketti.

Kesäkuu meni sikäli kivasti, että ehdin jopa lukea muutaman kirjan ja etenkin sain blogatuksi yhdestä niistä. Asiaa auttoi hieman se, että matkustin – lentokentällä ja -koneessa lukemiseen löytyy yleensä hyvää aikaa. Tässä lista luetuista:

  • Agatha Christie: Vaitelias todistaja
  • Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt
  • Laila Hietamies: Kallis kotimaa
  • Martina Haag: Minä uskoin meihin
  • Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
  • Anthony Doer: Kaikki se valo jota emme näe

Näistä luetuista kaikkein eniten suunnittelin kirjoittavani Martina Haagin kirjasta Minä uskoin meihin. Kirjoitustarve nousi lähinnä huvittuneisuudesta: ehkä kipeästä ja vaikeasta avioerosta kertova kirja ei ole parasta mahdollista lukemista omia häitä valmistelevalle. Kirja oli kuitenkin hyvä, vaikka en koe olevani varsinaista kohderyhmää juuri nyt tänä kesänä.

Äänikirjoina kuuntelin jälleen kerran Kaari Utrion Saippuaprinsessan, koska se on omassa hyllyssä ja tuli apuun kun en päässyt hakemaan kirjastosta lisää kuunneltavaa. Aloitin kuuntelemaan uutta Poirot-seikkailua, mutta kesäkuun puolivälin jälkeen autoilut vähenivät niin että kuunteleminen ei ole oikein edennyt.

Myönnän: en tiennyt, kuka on Nadia Comaneci. Nyt tiedän: romanialainen voimistelija, joka vuoden 1976 olympialaisissa sai täydet 10 pistettä suorituksestaan – ensimmäisenä maailmassa. Ranskalaisen, romanialaistaustaisen Lola Lafonin romaani Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (La petite communiste qui ne souriait jamais, 2014, suom. 2017) kertoo fiktion keinoilla Nadian tarinan. Tämän jälkeen minäkin muistan, kuka on Nadia.

Kirjan on sanottu kertovan kommunistihallinnon vaikutuksista ihmisiin. Sen voi myös nähdä urheiljan elämäkertana. Toki minäkin luin siinä nuo piirteet, mutta ennen kaikkea se oli minulle erityisen voimakas ja vahva tyttöyden, naiseuden ja ruumiillisuuden kuvaus.

IMG_20170606_154437

Voimistelukoulua perustava valmentaja Béla huomaa Nadian koulun pihalla ja vie hänet mukanaan sisäoppilaitokseen jo kuusivuotiaana. Nadian elämässä voimistelu on tärkeintä, se on ainoa asia. Hän on sinnikäs, keskittymiskykyinen ja lahjakas. Näillä eväillä hänestä tulee yksi 1900-luvun menestyneimmistä urheilijoista.

Tytön ruumis ei kuitenkaan kauaa pysy keijukaismaisena. Tytöstä kasvaa nainen, ja samalla katoaa jotain mitä valmentaja, yleisö ja tuomarit Nadialta odottavat. Ruumiin kiusaaminen on alusta asti pakkomielteistä, mutta se muuttuu täysin häiriöityneeksi kortisonin ja kipulääkkeiden avulla elämiseksi. Kuukautiset poistetaan, ruokaa annetaan vain nimeksi, velttous on heikkoutta ja tahdonlujuus voittajuutta.

Romanian dikaattori Ceausescu nostaa Nadian yhdeksi Romanian kansallissankareista. Vallan lähipiirissä oleminen ei tuo pelkkää hyvää: Nadia päätyy Ceausescun pojan vierelle.

Lafon sanoo jo ensimmäisellä lehdellä, että kirja ei ole totta. Siksi on vaikea tietää, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Lafon korostaa tätä tulkintojen moniulotteisuutta tuomalla kirjailijan keskustelukumppaniksi kuvitteellisen Nadian, joka puhelinkeskusteluissa kommentoi kirjan käsikirjoitusta, usein aika kriittisesti. Tämä kuvitteellinen Nadia haluaa kirjailijan ymmärtävän kommunistista Romaniaa paremmin, monipuolisemmin ja katsovan sitä vähemmän länsimaisten ennakkoluulojen kautta.

Maailmankirjat-sivuston arviossa Riitta Vaismaa kyseenalaistaa tämän rakenteellisen ratkaisun. Hänen mielestään kirjailija asettaa kuvitteellisessa Nadiassa itselleen opponentin. Minun mielestäni juuri tämä opponentti-rakenne toteuttaa kirjan tavoitteen: osoittaa, ettei kukaan pysty tietämään totuutta Nadista.

Tulkintoja on esitetty esimerkiksi siitä, oliko Nadia Nicu Ceausescun tyttöystävä vai rooliin pakotettu seksilelu. Ja miksi Nadia loikkasi länteen vain  kaksi viikkoa ennen Ceausescun kukistamista? Myös Lafonin esitys Nadian loikkaamisen jälkeisistä viikoista ja kuukausista on hätkähdyttävä, enkä tiedä mihin uskoa. Juuri sitä on historia: erilaisia tulkintoja. Kuvitteellinen kertoja on minusta hyvä keino osoittaa lukijalle, että totuuden Nadiasta tietää vain Nadia itse, jos hänkään.

Läpi kirjan teemana on ruumis ja tytön ruumiillisuus. Voimistelu, ilo onnistuneista suorituksista, voimistelun kauneus. Toisaalta laihuus, lihominen, rintojen kasvu, kuukautiset. Naiseksi kasvu, ja loikkaamisen jälkeen lihominen. Nadia on koko elämänsä muiden katseiden arvioitavana; jokainen gramma hänen reisissään on kuin julkista omaisuutta, kaikilla on Nadian vartalosta mielipide.

Tänä päivänä Nadia Comaneci on edelleen voimistelija. Hän on naimisissa toisen voimistelijan Bart Connerin kanssa, heillä on yhteinen yritys. Mikä ilahduttavinta, hän on myös äiti. Mainitsen asian siksi, että kirjaa lukiessani olin aika varma, että ymmärtämätön valmentaja tuhoaa Nadian mahdollisuudet saada lasta.

Kirjan luettuani olin hiljainen ja hämmentynyt kaikesta mitä olin juuri lukenut. Sitten tein kuten 2015-luvulla tehdään: otin tabletin ja googlasin. Vinkki: Youtubesta löytyy koko joukko videoita Nadian huippusuorituksista, muun muassa se maailman ensimmäinen täyden kympin suoritus. Niissä näkyy jotain, mistä kirja ei kerro. Nadia hymyilee kyllä suorituksensa päätteeksi.

 

Seuraava sivu »