kirjaseikkailut 2013


Suunnittelin tekeväni postauksen joulukuussa luetuista ja ehkä samalla hieman pohtia omaa kirjavuottani 2013, mutta törmäsin hieman motivaatiota vähentävään esteeseen: siivousinnossani 0len heittänyt roskiin viime vuoden kalenterin, joka siis on ainoa paikka, jonne olen merkinnyt joulukuussa luetut kirjat. Argh. Nyt sitten haravoin muistiani… Muistan puolivälissä kuuta ajatelleeni, että tästä tulee varsin hyvä lukukuukausi, mutta en saa listaan Tiina-sarjan rippeiden lisäksi kuin neljä kirjaa:

Ja siis neljä viimeistä osaa Tiina-haasteesta:

  • Anni Polva: Älä itke, Tiina
  • Anni Polva: Tiina ja vieras poika
  • Anni Polva: Tiina vauhdissa
  • Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina

Jouluna en lukenut mitään muuta kuin Anne Tylerin Jää hyvästi, mutta luulisin lukeneeni sitä ennen jotain… Pää lyö tyhjää. Täydennän tähän, jos jonain päivänä muistan.

Koko kirjavuotta jos katsoo, niin kokonaisuus vaikuttaa ihan hyvältä. Luin yhteensä 117 kirjaa, joista osa tietokirjoja, osa sarjakuvia, osa romaaneja ja osa englanniksi. Kun selailen viime vuoden kirjaseikkailuja, vahvimpina tuntuvat mieleen jääneen hiljattain uusintaluettu Rosa Liksomin Hytti nro 6, John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä (ainahan Irvingit tekevät vaikutuksen), Ulla-Lena Lundbergin Jää ja Heidi Köngäksen Dora, Dora. Viihdyin erinomaisen hyvin myös esimerkiksi Minna Lindbergin kirjan Kuolema Ehtoolehdossa kanssa. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat taas on herättänyt ystäväpiirissäni eniten keskusteluja: osa lukijoista on pitänyt kirjaa tylsänä ja sekavana, mutta osa – kuten minä – varsin hyvänä kirjana, vaikka ei tokikaan Oksasen parhaana.

Listaa katsoessa huomaa, että taidan pitää melko paljon kotimaisesta kirjallisuudesta.

Ensi vuonna haluaisin lukea tätä vuotta enemmän vanhoja klassikoita, enemmän fantasiaa ja säännöllisemmin sarjakuvia.

Tulkoon ensi vuodesta(kin) hyvä kirjavuosi!

Mainokset

Ilon ja riemun päivä: sain kesän alussa asettamani Tiina-sarjan lukuhaasteeni loppuun. Jee! Ok, asetetin haasteen kesäksi ja ymmärrän kyllä, että elokuun lopun sijaan nyt on joulukuun loppupuoli, joten haastetta ei voi kutsua täysin onnistuneeksi. Yhtä kaikki, onnittelen itseäni, sillä lukuhaaste oli vaativampi kuin odotin.

Kyllähän Tiina-kirjat ovat nopealukuisia. Helposti menee kirja illassa, jos vain on aikaa siihen. Ongelma oli se, että minulla on ollut harvoin aikaa istua paria tuntia putkeen lukemassa ja jos sellainen harvinainen hetki olikin, Tiinat eivät välttämättä olleet se ykkösvalintani lukemistoksi. Haaste eteni hitaasti, mutta toisaalta varmasti: joka kuukausi luin aina muutaman.

Listaanpa kirjat nyt ensin ennenkuin kommentoin. Eli koko Anni Polvan 29-osainen Tiina-sarja näyttää näin komealta:

  • Tiina (1956)
  • Tiina aloittaa oppikoulun (1957)
  • Tiina kesälaitumilla (1958)
  • Tiina toimii (1959)
  • Tiina ei pelkää (1960)
  • Tiinalla on hyvä sydän (1961)
  • Tiina epäilee Juhaa (1962)
  • Tiina seikkailee (1963)
  • Tiina on aina Tiina (1964)
  • Tiinan uusi ystävä (1965)
  • Tiina saa ehdot (1966)
  • Tiinastako näyttelijä (1967)
  • Tiinaa harmittaa (1968)
  • Tiinalla on hauskaa (1969)
  • Tiinaa ei ymmärretä (1970)
  • Tiinan ampiaiskesä (1971)
  • Tiinaa tarvitaan (1972)
  • Tiina joutuu sairaalaan (1973)
  • Tiinakin ratsastaa (1974)
  • Tiina ottaa vastuun (1976)
  • Tiinalle otetaan pikkusisko (1978)
  • Tiina ei löydä Tinttamaria (1979)
  • Tiina saa suukon (1980)
  • Tiina eksyy (1981)
  • Tiina etsii juuriaan (1982)
  • Älä itke, Tiina (1983)
  • Tiina ja vieras poika (1983)
  • Tiina vauhdissa (1984)
  • Taitaa olla rakkautta, Tiina (1985)

Tiina-sarjan selkeä ongelma on mielestäni se, että se on niin pitkä. Kirjat on kirjoitettu vuosien 1956 ja 1985 välillä, mikä väkisinkin vaikuttaa tarinaan. Kirjoja ei ole tarkoitettu luettavaksi sarjana, toinen toisensa perään, sillä juonenkulku osasta toiseen ei täsmää ja toistoa on liikaa. Parhaiten Tiina-kirjat sopivatkin luettavaksi yksitellen, silloin tällöin. Toki hyödyllisintä on aloittaa alkupäästä, mutta kaikkia ei tarvitse eikä kannata lukea järjestyksessä.

Juonenkulun poukkoilu häiritsi, sillä sen vuoksi sekoittuivat esimerkiksi Tiinan ja Juhan iät. Jossain osassa (valitettavasti olen unohtanut missä) mainittiin, että Juha oli menossa rippikouluun mutta lykkäsi sitä vuodella, että pääsisi sinne samaan aikaan Tiinan kanssa. Toisaalta rippikoulusta vaietaan sen jälkeen pitkäksi aikaa kunnes yhtäkkiä joku aikuinen kommentoi paheksuen Tiinan ja Juhan suhdetta, kun eivät vielä edes rippikoulua ole käyneet ja silti koko ajan yhdessä. Välillä Veli menee kihloihin Punapäänsä kanssa, mutta seuraavassa kirjassa kihlat on jo unohdettu

Tiinan ja Juhan suhde on sarjaa kannatteleva aihe ensimmäisestä kirjasta viimeiseen. Edes Tiinan yliherkkä omatunto, jota pitää lepytellä piinallisilla käsitöillä tai muilla omatekoisilla rangaistuksilla, ole niin kirjasta toiseen kestävä aihe kuin Tiinan ja Juhan ystävyys, joka sarjan loppua kohti saa romanttisempia piirteitä. Todellakin, sarjan alkupu0lella Juha olisi saanut Tiinan nyrkistä, jos olisi yrittänyt jotain romanttista, mutta muutamassa viimeisessä kirjassa Tiina ja Juha jo suukottelevat, puhuvat naimisiinmenosta sitten joskus, miettivät rakkautta  – ja lopulta tietysti tunnustavat sen toisilleen. (Awww.) Kaikki tämä tietysti jatkuvan riitelyn ja tappelun keskellä, kuten Tiinan luonteeseen sopii.

Minua huvitti kovasti Tiinan feministinen asenne tulevaisuutta kohtaan. Kun Juha suunnittelee elättävänsä perheen ja Tiinan tekevän hänelle kotona ruokaa lounastunniksi, Tiina ilmoittaa useassa kirjassa, että hän aikoo mennä palkkatyöhön myös. Ei auta, vaikka Juhan vänkää vastaan, että eihän hänen eikä Tiinankaan äidit käy kodin ulkopuolella työssä – Tiina haluaa toimia eikä olla kotirouva. Koko sarjan läpi Tiinan toimeliaisuuden ja poikamaisuuden vastapainona toimivat saman talon tytöt Leila ja Elvi, joista erityisesti Leila on täysin päinvastainen Tiinan kanssa:

Ja vaikka hän [Leila] miten selitti, että naisellinen nainen ei tarvinnut matikkaa missään elämänsä vaiheessa, opettajat eivät ymmärtäneet häntä. Niiden mielestä ei yhteen- ja vähennyslasku yhdessä mini-kokoisen laskimen kanssa riittänyt kenellekään. Ei edes Leilalle, vaikka hän oli jo vuosia sitten päättänyt, että menisi naimisiin rikkaan miehen kanssa ja jäisi kotirouvaksi. (Tiina ja vieras poika)

Jos kaikki sarjan kesälomat laskisi yhteen, Tiina ei juurikaan kävisi koulua ja ikääkin kertyisi melko monta vuotta ylimääräistä. Viimeisissä osissa Polva ei enää viittaa Tiinan ja Juhan ikään muuten kuin lopun halailu-rakkauskohtauksessa ohikulkijoiden kommenteissa: ”Että jo noin nuorina, hyvänen aika!” (Tosin Ylen Elävän arkiston artikkelin mukaan Tiina on lopussa 14-vuotias.) Ongelmaksi sanoisin myös sen, että Juha on melkeinpä sairaalloisen mustasukkainen. Tiinasta se on vain ihanaa, osoittaahan vahtiminen ja mustasukkaisuus, että Juha välittää hänestä. Kirjassa arvellaan, että kaikki miehet vaan ovat sellaisia – huh huh! Kun Juha paheksuu Tiinan näyttelemisharrastusta, Tiina lupaa ettei enää koskaan näyttele – ja pitää lupauksensa myös koulun hyväntekeväisyysjuhlassa (vaikka toki Juha saa siitä toisia syitä mustasukkaisuuden heräämiseen).

Mutta sitten niitä hyviä puolia. Tiina on kieltämättä aika mahtava tyyppi. Hyvä on, ehkä tappeluja voisi olla vähemmän (jos lapset tappelisivat nykyään niin paljon kuin Tiina, niin vanhempiin olisi jo otettu yhteyttä ja lastenhuoltotoimenpiteitä käynnistetty), mutta äkkipikaisuudestaan huolimatta Tiina on oikeamielinen ja rehellinen ja sellaisena erittäin sopiva tyttökirjan roolimalli. Tiina ei epäröi puolustaa heikompiaan, vaikka joutuisi itse kärsimään siitä – ja toisaalta hän osaa laittaa nämä harmin aiheet omiin mittasuhteisiinsa: mitä siitä jos hame repeytyy lisää, äiti suuttuu kuitenkin jo tuosta äsken tulleesta palkeenkielestä. Mustelmiin – jopa kasvoissa – ja kipuun Tiina suhtautuu ällistyttävän stoalaisesti: kyllä se siitä pian paranee.

Juuri Tiinan ihanteellisuus on saanut monet ärsyyntymään ja kyllästymään sarjaan jo alkuvaiheessa, mutta ehkä tämä on juuri niitä asioita, joissa koko sarjan lukeminen kannattaa. Minusta Tiina nimittäin ei ole ärsyttävä vaan johdonmukaisessa kirkasotsaisuudessaan sympaattinen. Toisenlainen Tiina ei olisi enää Tiina. Ehkä tuollainen naiivi hyvyys ei ole todellista, mutta hei – näyttäkää minulle realistinen tyttökirjan sankaritar, niin minä näytän teille hyvin epäsuositun tyttökirjan.

Olin kiinnostunut myös Tiina-sarjan ajankuvasta, olenhan 1950-luvun(kin) tutkija. Aikalaiskuvaus ohenee sitä mukaan kuin sarjan kirjoitusajankohta etääntyy 1950-luvusta. Lopulta edes rinnakkaiskoulujärjestelmää (jako kansa- ja oppikouluihin) ei enää mainita – Tiina vain käy koulua. Jossain vaiheessa sotainvalidit ovat osa Tiinan arkimaisemaa, mutta äkkiä eräässä kirjassa sodasta onkin kymmeniä vuosia. Kaiken järjen mukaan Tiinan vanhemmat ovat olleen sodan aikana nuoria, mutta luultavasti isä ei ole palvellut rintamalla, vaikka toisaalta isän sairasteluun ja heikkoon terveyteen viitataan jatkuvasti.

Kirjasarjaa voisi analysoida monesta eri suunnasta: muun muassa kasvatuksen (Tiinan vanhempien kasvatusperiaatteet poikkeavat useimpien muiden naapuriperheiden kasvatuksesta), perhehistorian (Tiinan lähipiirissä on useita rikkonaisia perheitä, etenkin yksinhuoltajaäitejä), yhteiskuntaluokkien (Tiinan perhe on hyvin keskiluokkainen, mutta Tiina kohtaa niin varakkaista kuin hyvin köyhistäkin perheistä tulevia lapsia) tai jo mainittujen sukupuoliroolien ja tytöille ja pojille asetettujen odotusten näkökulmista. Blogipostaukseni on kuitenkin jo nyt liian pitkä, joten parempi tyytyä nyt tähän.

Seuraavaksi haluaisin löytää jostain Ylen vanhan tv-sarjan, joka pohjautuu Tiina-kirjoihin. Sarjasta on Elävässä Arkistossa muutamia klippejä, mutta kokonaista jaksoa en ole koskaan nähnyt.

Huomiseen lukupiirin pikkujouluun jokainen tuo jonkin kirjan, minkä tahansa, ja esittelee sen muille. Luettu, lukematon, hyvä, huono – mikä vain. Tällä käynnistämme lukupiirin jälleen, sillä syksy on kulunut jokaisen vuorollaan kahlatessa Harriet Beecher Stowen übertylsää Setä Tuomon tupaa. Emme ole kokoontuneet kertaakaan sitten kesän, joten päätimme luovuttaa Setä Tuomon kanssa ja pitää pikkujoulut.

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

Päätin esitellä lukupiiriläisille Ali Shaw’n esikoisromaanin Tyttö joka muuttui lasiksi (The Girl With Glass Feet, 2009, suom. 2011). En siksi, että se olisi ollut erikoisen hyvä – edes esikoiseksi – vaan koska siinä on poikkeuksellisen kaunis kansi, ja koska siinä on hyvä idea.

Kansikuvasta ensin: oheinen kuva on otettu joulukynttilöideni vieressä, eikä se anna täyttä oikeutta herkälle, tarinan tunnelmaan ihanasti sopivalle kansikuvalle. Samaa linjaa on ilmeisesti jatkettu Shaw’n toisen romaanin kohdalla (ks. Shaw’n kotisivut).

Tarina kertoo Ida Maclairdista, joka muuttuu hitaasti mutta varmasti lasiksi. Muutos on alkanut jaloista, varpaankärjistä, ja nyt Ida jo kävelee hankalasti lasittumisen edetessä vähitellen jalkateristä ylöspäin. Vain kerran elämässään Ida on kuullut jonkun mainitsevan jotain samankaltaiseen viittaavaakaan, ja nyt on hän on palannut St Hauda’s Land -nimiseen paikkaan etsimään apua. Ida kohtaa Midaksen, joka on nykykielellä syrjäytynyt, vahvasti introvertti, psykologin tarpeessa oleva, neuroottinen mutta kiltti ja hyväntahtoinen nuori valokuvaaja. Vaikka Midas kammoaa koskettaa ihmisiä, hän kuitenkin rakastuu välittömään ja lämpöiseen (paitsi lasiosiltaan) Idaan. Yhdessä he etsivät apua.

Kirjan aiheena voi ajatella olevan avun etsintä ja löytyminen, mutta apua ei välttämättä saakaan (vain) lasiksi muuttuva Ida vaan myös Midas, jonka elämä on aika karua ja yksinäistä ennen Idaan tutustumista.

Kuten sanottu, minusta idea on hyvä. Ajatus kalvavasta taudista, johon ei ole olemassa hoitoa, ei tietysti ole kovin originelli, mutta lasittuminen on kiinnostavaa ja havainnollisesti kuvailtu. Idasta on helppo pitää ja lukijana toivoin hänelle parasta. Midasta kävi sääliksi, vaikka hänen neuroosejaan olikin paikoin vaikea ymmärtää tai niihin oli vaikea samastua.

Sääli, että Shaw yrittää liikaa. Tyttö joka muuttui lasiksi sisältää liian paljon sivupolkuja, liian monta vaikeaa isäsuhdetta, liian monta eri tavalla onnetonta perhettä ja liian paljon neurooseja. Siinä on vähän liikaa kaikkea, jonka keskeltä sinänsä sympaattisen tarinan löytäminen voi käydä monelle, minua kriittisemmälle lukijalle liian työlääksi.

Tyttö joka muuttui lasiksi on tietyllä tapaa maagista realismia. Jo perusjuoni, lasiksi muuttuminen, on tietysti hieman maagista, mutta kirjan maailmassa on muitakin elementtejä, jotka tuovat mieleen sadut ja tarinat. Onhan jo Midaksen nimikin tietysti viittaus legendoihin, mutta muutakin löytyy.

Tytön joka muuttui lasiksi on lukenut muun muassa Lumiomenan Katja, joka oli aika paljon samaa mieltä kuin minä. Enemmän kirjasta ovat pitäneet esimerkiksi Kirjamielellä -blogin marjis sekä Susa Järjellä ja tunteella –blogista.

Luin Rosa Liksomin romaanin Hytti nro 6 (2011) ensimmäisen kerran helmikuussa 2012, mutta silloin en syystä tai toisesta kirjoittanut siitä tänne. Nyt tuli äkillinen tarve lukea uudestaan Liksomia. Tämä tarve syntyi, kun kävin työkaverin kanssa katsomassa Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä jo ilmeisesti toista vuotta pyörivän monologinäytelmän  Mie sanon suohraan, joka perustuu Liksomin novelleihin. Monologinäytelmä on toki sen esittäjän Maritta Viitamäen juhlaa, mutta ennen kaikkea osoitus Liksomin huikeista kirjoittajantaidoista. Jokainen novelli (joista vain yksi oli minulle kouluajoilta tuttu) oli jotenkin yhtä aikaa hauska ja kauhea. Yleisö nauroi paljon, mutta välillä nauru takertui kurkkuun – Liksom kun pistelee uskomattoman taitavasti elämämme ja maailmamme arkoihin paikkoihin. Vaikka tekee mieli nauraa emännälle, joka ampuu juopon miehensä hirvikiväärillä, niin ei sitä sitten kuitenkaan oikein pysty. Ei, vaikka asia esitetään komedian keinoin.

Mie sanon suohraan on ollut tänä syksynä uusintaensi-illassa, ja näytöksen ovat olleet jotakuinkin loppuunmyytyjä. Ei ihme, sillä tunnin mittainen näytelmä ei jätä kylmäksi.

Näytelmän jälkeen tartuin siis saman tien uudelleen Hytti nro 6:een, koska kaipasin lukea Liksomia ja nauttia hänen sanataituruudestaan. Lisäksi minulle oli jäänyt ensimmäisestä lukukerrasta tunne, että kirja ansaitsee tulla uusituksi. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa sitä lukiessani en pitänyt siitä aluksi, väsyin junahytin ahdistavuuteen ja toinen toisensa perään samanlaisilta näyttäviin Siperian kaupunkeihin. Kuitenkin viimeisen sivun käännettyäni tuntui, että kirja oli loistava kokonaisuus, tarkkaan hiottu ja huolella kirjoitettu (ja kustannustoimitettu).

Nyt toisella lukukerralla tiesin siis odottaa hyvä lukukokemusta. Nautiskelin kirjasta viipyillen, palasin välillä kappaleita taaksepäin vain saadakseni lukea sanoja uudestaan. Pidin kirjasta tavattomasti.

Erityiseen tunnelmapalan sain Hytti nro 6:sta, kun otin sen mukaan lomalleni. Kirjan kannessa kuvaillaan:

Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua.

Minun junani kulki etelään, eikä nykyaikaisen IC-junan istumapaikalla ylipäätään ole kovin paljon yhteistä neuvostoajan pitkän matkan junahytin kanssa, mutta liikkeellä olin yhtä kaikki kuten kirjan päähenkilötkin. Ja aamua odotettiin myös yhtä lailla, kaamosajan hämärää aamua, joka antaa odottaa itseään niin pitkään että päivän jo ehtii luulla kääntyneen illaksi ennen kuin aamu hetkeksi valkenee.

Toisilla junamatkoilla luin sitten toisia kirjoja, mutta tämä jäi kyllä loman parhaaksi kirjaseikkailuksi.

Marraskuu se on tavalliseen tapaansa ollut pimeä kuukausi. Valon vähenemisen huomaa jatkuvasti eri tilanteissa; kuinka tällä viikolla on tähän ja tähän aikaan jo hämärää. En minä erityisesti pimeää inhoa, mutta marraskuun kuraa ja harmautta kylläkin. Onneksi olen päässyt pois kurjasta säästä kivoilla kirjaseikkaluilla.

Eli marraskuussa luettua:

Määrällisesti lukusaldo on peruskauraa, mutta laadullisesti pidän marraskuuta aika onnistuneena kirjakuukautena. Sekä Marissa Mehrin, Ulla-Lena Lundbergin että Per Olov Enqvistin kirjat jäivät mieleen. Maaninkavaara sen sijaan oli hieman pettymys, sillä odotukseni olivat (ehkä kohtuuttomankin) korkealla. Tiina-sarjaan tartuin marraskuun viimeisellä viikolla ja tahkosin muutaman peräjälkeen, kunnes taas kaipasin taukoa niistä. Mutta jäljellä on enää muutama, joten uskon Tiina-haasteeni päättyvän vielä ennen vuodenvaihdetta.

Finlandiavoittajasta kirjoittaminen on vähän onttoa. Kaikki on jo sanottu, joten olisi kai parempi vain olla sanomatta mitään. Ulla-Lena Lundbergi Jää (Is, 2013) kuitenkin teki minuun jotain sellaista jälkeä, josta en pääse irti muuta kuin kirjoittamalla – vaikka loppujen lopuksi siitä jäljestä minussa tuskin osaan sanoa sanaakaan.

Jää on ihana kirja. Kaunis ja hyvä, mutta samalla kova ja julma. Ennen kaikkea se on on täynnä väriä ja elämää, eikä synkistele turhaan tai kieriskele kurjuudessa. Jää kertoo elämästä saaristossa sodanjälkeisessä Suomessa, jossa moni asia on vielä kortilla, mutta meri samanlainen kuin ennenkin.

Jouduin palauttamaan pikalainani jo kirjastoon, muuten lainaisin tähän palasia Lundbergin taidokkaasta ihmiskuvauksesta. Erityisesti rakastin Lundbergin kuvaamaan joulua, ja toinen erityisesti mieleen jäänyt kohtaus oli kesästä, ehkä juhannuksesta, ja nuorisosta elämässä nuoruuttaan laiturilla, tytöt mekoissaan ja pojat tukka taakse kammattuna, ja kuinka kesälomalaiset eivät alkuunkaan pärjänneet saariston pojille tyttöjen ihailussa.

Lundberg kuvaa luotolaisiaan samalla rakkaudella, jolla Petter Kummel seurakuntaansa rakastaa. Viat näytetään vikoina, mutta pääosin ihmisiin suhtaudutaan kunnioittavasti ja lämmöllä. Tällaisesta kerronnasta tulee hyvä mieli. Pitkään odotin jotain tapahtuvaksi, pelkäsin pahinta mutta en halunnut uskoa siihen, vaan toivon jotain tavallisempaa, jotain romaanimaisempaa tapahtuvaksi. Odotin Petterin haksahtavan johonkin toiseen naiseen tai tekevän jotain muuta yhtä typerää, mutta Lundberg ei onneksi päästä näin helpolla. Se käännekohta, joka on jollain tapaa minusta aika selvästi tulossa läpi kirjan, pitää sentään Monan ja Petterin rakkaustarinan puhtaana ja hyvänä.

Olen lukenut Lundbergin Marsipaanisotilaan joskus vuosia sitten. Hämärästi muistin sen kertovan ruotsinkielisestä perheestä sodan jaloissa, ja ettei perheessä kaikki ollut ihan kohdallaan. Jää jatkaa tuon Kummelin perheen tarinaa siinä mielessä, että Jään päähenkilöt Petter ja Mona Kummelin on tavattu jo Marsipaanisotilaassa. Mutta ei tämä jatko-osa ole, sillä kirjat voi hyvin lukea irrallaankin. Kieltämättä mielessä kävi, että Lundbergin seuraavan romaanin päähenkilö on sitten varmaankin Monan ja Petterin tytär Sanna, joka jo tässä on oma henkilönsä, tarkkaan ja lempeydellä kuvattu, mutta jonka tarina jää auttamatta kesken. Mielikuvaani vahvisti tämä Suomen Kuvalehden juttu, jossa Lundberg kertoo omasta taustastaan saaristolaisena.

Jaana on lukenut Lundbergin aiempia teoksia, Kuninkaan Annan ja Kökarin Annanjotka kieltämättä alkoivat houkutella myös minua. Jaanalta myös sain kuulla, että Ulla-Lena Lundberg on etnologi! Hurraa!

Luin Amman lähes hengästyneen arvion Marissa Mehrin esikoisromaanista Veristen varjojen ooppera (2013) ja laitoin sen saman tien varaukseen kirjastosta. En ole lukenut juuri mitään (vai yhtään mitään?) oopperan maailmaan sijoittuvaa kirjallisuutta, joten kiinnostuin heti tästä. Nyt kun luin Amman kirjoituksen uudelleen, huomaan lukukokemuksessamme olevan paljon samaa.

Hän ei yrittänyt palata menneeseen tai muuttaa sitä, hän halusi vain päätöksen. Että tämä moskovalainen painajainen olisi ohi. Siihen hän tarvitsi Tšaikovskia. Ja Jevgeni Oneginia. Hän tarvitsi noita herkkiä, kosketeltavan kauniita sointuja, jotka kulkivat kuin vesi tahdista toiseen liukuen. Se helli kasvoja, käsiä ja vartaloa. Se oli kirkasta ja sinistä. Juliettesta se ei ollut musiikkia, vaan ennemminkin tunne.

Se oli rakkaus.

Mutta rakkaus kehen?

Olin syyskuussa kuuntelemassa ja katsomassa Anna Netrebkon tähdittämän MET:n HD-lähetyksen Jevgeni Oneginista ja sen tapahtumat ja henkilöt olivat vielä hyvin tuoreena mielessä. Tšaikovskin Jevgeni Onegin on Veristen varjojen oopperan tärkein sisäkkäinen teos, vaikka kirja viliseekin suoria ja epäsuoria viittauksia klassiseen musiikkiin. En tajunnut niistä juuri mitään muuta kuin että viittauksia oli.

Tarina kertoo Juliettesta, joka on päätynyt juuri neuvostoajan jälkeiselle Venäjälle, pikkukaupungin oopperataloon Jevgeni Oneginin apulaisohjaajaksi. Juliette rakastuu syvästi Dmitriin, oopperalavojen nousevaan tähteen, mutta rakkaussuhde ei ole onnellinen. Dmitrin kanssa Juliette päätyy Moskovaan, ja todellisuus, kuvitelmat ja harhat alkavat sekoittua yhdeksi isoksi mylläkäksi. Lopulta niin Juliette itse kuin lukijakaan ei saa selville, mikä on totta ja mikä ei – mitä oikeastaan tapahtuu.

En pitänyt Juliettesta, ja vielä vähemmän Dmitristä. Juliette käyttäytyi niin kummallisesti, etten kyennyt ymmärtämään häntä. Dmitrissä ei ollut mitään rakastettavaa, enkä voinut käsittää miksi Juliette yhä uudelleen ja uudelleen antoi miehen kohdella itseään kuin tiskirättiä. Rakkauden vuoksi ihminen tekee mitä vaan, sanotaan, mutta missä se rakkaus oli? Mehr ei antanut minusta perusteita Julietten rakkaudelle. Oliko se vain himoa? Vai nauttiko Juliette alistamisesta?

Mutta juuri rakkaudessa on kirjan ydin. Dmitri on Onegin, ja jokainen tulkitsee häntä eri tavoin. Toisten mielestä Onegin rakasti todella Tatjanaa. Minä taas olen ajatellut (vähän kuin Tatjana itsekin), että Onegin oli vain seikkailija, joka huomasi Tatjanan arvon vasta, kun tällä oli rikkautta ja korkea asema. Tästä tulkittuna oma suhtautumiseni on selvä: koska en pidä Oneginista, en voi pitää Dmitristäkään.

Amman lisäksi Veristen varjojen oopperan ovat lukeneet esimerkiksi Kirjakulkuri ja Mari A. sekä HS:n kriitikko.

Ja kuuluisan, intohimossaan repivän loppukohtauksen Jevgeni Oneginista voitte kuunnella vaikkapa täältä. Tai vielä parempaa, pätkän Tatjanan kirjekohtauksesta – upea Anna Netrebko!

Seuraava sivu »