sisko


Arki on alkanut työntäyteisesti lomien jälkeen. En ole juurikaan lukenut mitään, ja kirjoittamisenergiani olen kanavoinut erääseen artikkeliin, jonka deadline lähestyy vääjäämättä.

Onneksi arjen keskellä on kivoja ja iloisiakin asioita. Saimme siskoltani ja hänen poikaystävältään häälahjaksi teatteriliput Tampereelle. Olemme aikaisemmin käyneet yhdessä katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmän Komisario Palmun erehdys, ja nyt liput olivat Tampereen Komediateatterin kesänäytelmään Kaasua, komisario Palmu! 

Lähdimme jo aamupäivällä kotoa, joten Tampereelle päästyämme (ja Helsingin vahvistustenkin saavuttua) lounastimme Pizzeria Lucassa. Luca Platanian pizzojen ääreen pääseminen on ollut pitkäaikainen haave, sillä hänen ja Saku Tuomisen pizzakirja on muuttanut tyystin meidän käsityksemme hyvästä pizzasta. Pizzeria Luca lunasti kaikki odotukset.

Pizzojen ääreltä suutasimme teatteriin. Olin lukenut kehuja Komediateatterin näytelmästä, mutta en kovin tarkasti. En osannut odottaa, että komisario Palmu taipuu näin hersyväksi komediaksi. Nauroin läpi näytelmän, ja se on kyllä ihan kokonaan loistavan ohjauksen ja erinomaisten näyttelijöiden ansiota.

Esko Roine oli tietenkin vakuuttava Palmu, ja hänen etsiväapulaisensa Kokki (Ari-Kyösti Seppo) ja Virta (Lari Halme) mahtava parivaljakko. Shown kuitenkin varasti taiteilija Kuurna (Aimo Räsänen), joka hallitsi näyttämöä aina kun sinne astui. Näyttelemällä juuri sopivasti yli, hän oli täydellinen komediahahmo.

Näytelmä perustuu Mika Waltarin kirjaan Kuka murhasi rouva Skrofin? Olen lukenut sen, mutta en muistanut murhaajaa – enhän minä ikinä muista kirjojen juonia. Parasta oli kuitenkin saada nauraa näin makeasti ja samalla oppia, että Waltarin Palmu-kirjoja voi todellakin tulkita ihan dramaattisena salapoliisikirjana, mutta niissä on myös paljon hauskaa ja etenkin värikkäitä rooleja.

Valitettavasti Kaasua, komisario Palmu! oli vain kesänäytelmä. Meillä oli liput toiseksi viimeiseen näytökseen, joten suositukseni menevät siltä osin hukkaan. Komediateatteria voin kuitenkin lämmöllä suositella, ja kun itse seuraavan kerran mietin viikonloppulomaa Tampereella, Komediateatterin ohjelma tulee varmasti tarkistettua.

Iltapäivänäytöksen jälkeen kävimme majoittautumassa komeilla maisemilla varustettuihin huoneisiin Ilveksen 16. kerrokseen. Kävimme pikapikaa coctaileilla Torni-hotellin Moro-baarissa ihailemassa Tampereen maisemia sieltä käsin, ja sen jälkeen kiiruhdimme ravintola Tiiliholviin. Se oli tuttu jo viime syksyn synttäripäivälliseltä, ja nyt oli kiva käydä syömässä ravintolan kesämenu. Palvelu oli edelleen erinomaista, ravintola kiva ja viihtyisä, ja ruoka herkullista. Sunnuntaina kävimme vähän ostoksilla, mutta aika nopeasti lähdimme kotiin Papun luokse.

Niin kiva viikonloppu minulla oli, etten muistanut ottaa yhtään kuvia. Käyntikohteiden lisäksi parasta oli hyvä seura. Sisko poikaystävineen on virkistävää ja jokseenkin harvinaista seuraa. Jos asuisimme lähempänä, viettäisimme varmaan enemmäkin aikaa yhdessä, mutta nyt tapaamiset ovat vähän satunnaisia. Asia tosin korjaantuu tässä kuussa, kun tapaamme eri yhteyksissä kolmena viikonloppuna peräkkäin. Hyvä niin!

Mainokset

Sopivasti kansainvälisen tyttöjen päivän kunniaksi kävin tänään etsimässä synttärilahjaa 8-vuotta täyttävälle kummitytölleni. (Tekisi mieli taivastella miten aika menee näin nopeasti, mutta jätänpä sen nyt tällä kertaa.) Jokin aika sitten kysyin hänen äidiltään, millainen lahja olisi toivottu, ja sain lämpimän ja kauniin vastauksen:

Mielestäni paras lahja kirjoja rakastavalta kummitädiltä kirjoja rakastavalle kummitytölle on kirja!

Olen kerännyt kummitytölle Astrid Lindgrenin kirjat synttärilahjoiksi, mutta se sarja tuli jo täyteen. Nyt hän on itse lukuikäinen jo, ja kuulema tykkää esimerkiksi Ella ja kaveritkirjoista. Tämän Timo Parvelan sarjan minäkin tiesin, vaikken tunnekaan. Lisäksi kummityttö tykkää Isa ja Bea -kirjoista, jotka olivatkin sitten minulle ihan uusi juttu.

Samassa hyllyssä Timo Parvelan kirjojen kanssa kirjakaupassa olivat Siri Kolun Me Rosvolatsarja. Se olisi ehkä oma suosikkini näistä – tosin peruste on täysin mututuntuma, koska en ole mitään näistä luetelluista itse lukenut. Sen verran avasin kuitenkin Me Rosvolat -kirjan sivuja, että se näytti pienemmältä präntiltä kuin Ella ja kaverit, ja kirja oli muutenkin paksumpi. Ehkä vasta vuoden tai parin kuluttua? Päähenkilö on 10-vuotias, kun Ella käsittääkseni on eka- tai tokaluokkalainen.

Pelkän kirjan lisäksi aion laittaa pakettiin muutakin. (Luotan tässä siihen, että kummityttöni ei lue blogiani, eikä varmaan edes tiedä että tällainen on olemassa.) Haluan ostaa pienelle lukollisen päiväkirjan. Hänellä on kaksi pikkusisarusta, ja ison tytön rooli nousee vähitellen enemmän ja enemmän esiin hänen käytöksessään ja olemuksessaan. Ehkä hänellä jo alkaa olla salaisuuksia, joita ei halua kertoa siskolle tai veljelle? Sinällään lasten päiväkirjojen lukot ovat lähinnä koristeita, mutta minusta kyse on ennen kaikkea siitä ajatuksesta, että tytöllä voi olla jotain omaa ja tärkeää, joka ei kuulu muille. Silti en epäile, etteikö pikkuveli tai -sisko niin halutessaan saa päiväkirjan lukon murrettua, mutta se ei riitä syyksi olla hankkimatta sellaista.

Ensimmäinen oma päiväkirjani sisältää merkintöjä 6-vuotiaalta tyyliin ”RAKAS PÄIVÄKIJA TÄNÄÄN [SISKON NIMI] HUUSI KOVASTI. EIPÄ MUUTA HEI HEI RAKAS PÄIVÄKIRJA.” Ei ehkä kovin informatiivista – tai sitten juuri sitä mitä elämä silloin oli, alituista tappelua sisarusten kesken! Terveiset vaan siskolle, joka ei tietääkseni koskaan murtanut päiväkirjojeni lukkoja auki, enkä minä hänen.

 

Joululomalla se sitten tapahtui: liityin Instagramiin. Jo tähänkin asti olen ollut melko aktiivinen somettaja. Blogi on sosiaalista mediaa sekin, ja lisäksi olen Facebookissa, Twitterissä, LinkedInissä (tosin päivittämättömällä profiililla) ja nyt siis myös Instagramissa (eli Instassa tai IG:ssä, käyttäjän iästä riippuen). Yhtään erikoisen täsmällistä syytä uuteen palveluun liittymiseen ei ehkä ole, mutta ehkäpä kauniit valokuvat riittävät perusteeksi. En ole kovin hyvä kuvaaja enkä suhtaudu kovinkaan puritaanisesti julkaistujen kuvien laatuun – ammattivalokuvaajat olkoot erikseen. Mutta on mukavaa ottaa kuvia arjestaan ja tallentaa ne kaiken kansan nähtäville. Olin miettinyt Instagramia jo aiemmin, mutta torjunut ajatuksen. Varsinaisesti se alkoi kiinnostaa, kun siskoni liittyi, ja sisko tähän nytkin kannusti niin että viimeinenkin kynnys ylittyi.

Älypuhelin helpottaa tätä erityisen paljon. Vaikka myönnän olevani hiukan someaddikti, en silti istu pitkiä aikoja seurueessa hiljaa puhelinta räpläten. Enkä kommunikoi vierustoverin kanssa somen välityksellä… Siskon kanssa tosin tätäkin sivuttiin joululomalla, mutta hyvässä hengessä ja asialle nauraen. Joululomalla uuden somevälineen käyttöönottoon oli hyvin tilaa, kun päivät täyttyivät lähinnä ruoalla, päiväunilla, televisiolla ja lyhyillä kävelyretkillä.

Kuluneen vuoden ajan olen pitänyt Facebookissa kuvapäiväkirjaa otsikolla Hyvien hetkien vuosi 2014. Ajatus syntyi viime vuoden joulukuussa, kun olin väsynyt ja – nyt voin sen julkisesti tunnustaa – ajoittain aika ahdistunut ja masentunut. Ajattelin, että tallentamalla jokaisesta päivästä jotain hyvää, jonkin hyvän mielen asian, muistan paremmin, että elämä on voittopuolisesti hyvää ja onnellista. Ehkä olotilani paranemisella ei ole mitään tekemistä kuvapäiväkirjani kanssa, mutta ainakin kulunut joulukuu on ollut huomattavasti parempi kuin vuodentakainen. Kuvapäiväkirja päättyy kolmen päivän kuluttua. Jatkossa tallennan kuvia arjesta Instagramiin, mutta en enää päiväkirjamuodossa.

Sosiaalisen median käyttämiseni on muuttunut tänä syksynä hiukan. Työasioiden osuus on vähentynyt blogissa ja Twitterissä vapaa-ajanosuuksien kasvaessa. Toisaalta blogiin on riittänyt tänä syksynä vähemmän aikaa kuin aiemmin, ja Twitter pysynee edelleen myös välineenä pitää yhteyttä ulkomaisiin tutkijakollegoihin. Facebook on aina ollut enemmän yksityisminän juttu, Instagram tulee varmasti myös olemaan sitä. Monet ihmettelevät, mikä ajaa näin monen sosiaalisen median välineen käyttämiseen tai mitä siitä oikein saan. Kysytään myös, miten voin ottaa riskin kertoa itsestäni niin paljon julkisesti. Ulkopuoliselle voikin näyttää siltä, että paljastan paljon. Ei välttämättä ole helppo havaita, että minulla on omat rajani, joita vartioin. Kerron verkossa vain sellaisia asioita, jotka voisin kertoa muutenkin kasvotusten ihmisille tai jotka muutenkin on helposti saatavissa selville. Vältän muista ihmisistä kertomista tai muiden ihmisten kuvaamista niin, että ketään voisi tunnistaa. Tiedostan  hyvin sen, että kerran verkkoon laitettu on siellä pysyvästi – jaan vain kuvia ja asioita, jotka eivät vahingoita minua tai muita ihmisiä.

Kun varovaisuuden muistaa, sosiaalinen media on rikkaus. Hieman erakoitumiseen taipuvaiselle ihmiselle sosiaalinen media antaa välineitä pitää yhteyttä ihmisiin, kun aina ei jaksa tavata. Sosiaalinen media pienentää maailmaa, kun yhteydenpito on helppoa pitkienkin matkojen takaa. Lisäksi se mahdollistaa täysin vieraiden ihmisten väliset kontaktit niin tekstin kuin kuvienkin muodossa. Muutamalla älypuhelimen hipaisulla voin nähdä kuvia Norjan vuonoilta, kuulla tarinoita beduiinien teltasta tai ihailla uralilaisten kansojen käsitöitä. Tai jos maailma ei kiinnosta, voin jutella helposti kavereiden kanssa, lähettää linkin juttuun tai kuvaan ja nauraa heidän kanssaan yhdessä, vaikka kilometrejä olisi välissä.

Ja sitten voin katsoa kissavideon.

Viime viikon vietin Barcelonassa. Osallistuin International Oral History Associationin konferenssiin, jonka teemana tällä kertaa oli valta ja demokratia – Power and democracy. Edellisen kerran osallistuin saman organisaation konferenssiin neljä vuotta sitten Prahassa. Kuten silloinkin, myös nyt varsin suureksi paisuneen konferenssin järjestelyissä oli toivomisen varaa, mutta sisällöt kyllä aina vain yhtä kiinnostavia.

1-WP_20140711_001Tällä kertaa esitelmäni käsitteli yhtä väitöskirjani palasta: seksuaalihuumoria ja seksuaalista häirintää tehtaissa. Työryhmässäni oli eräs brittitutkija, jonka tapaamista olin odottanut ja toivonut, joten reissu oli hyvin onnistunut jo siinäkin mielessä. Esitelmäni meni jokseenkin rutiinilla, mutta ennen kaikkea verkostoitumisen takia reissu tuntui hyvältä.

Melkoisen raskaan talven jälkeen Barcelona-viikko oli myös ansaittua lomaa. Sisko oli jälleen matkaseurana, ja yhdessä kävelimme kaupunkia ympäri, shoppailimme alennusmyynneissä ja maistelimme cavaa. Ehkä paras museokokemus oli Joan Miro -museo, mutta Gaudin La Pedrera oli myös mieleenpainuvan hieno. Bareclonassa ei ollut tukahduttavan kuuma, sillä hellettä helpotti koko ajan puhaltava merituuli, ja parina päivänä vieläpä satoikin. Majoituimme airbnb:n kautta, mikä oli kyllä onnistunut kokemus. Lisäksi oli kiva löytää kirppariketju, sillä jotenkin oma hohtonsa on minulle siinäkin, että ostaa kirpparivaatteita ulkomailta.

Ehkä Barcelona ei ole kaupunkina elämäni rakkaus, mutta tuntui hyvältä silti käydä sieltä. Lisäksi konferenssireissu oli ihanasti puoliksi työtä, puoliksi lomaa, mistä oli ihanaa ajautua varsinaiselle kesälomalle. Nyt lomailen, ajattelen kyllä töitä koska en voi olla ajattelemattakaan, mutta lomaa tästä tekee se, ettei niitä töitä tarvitse tehdä. Niiden ajattelu silloin tällöin ei tee pahaa. Sunnuntaina palaan hetkeksi työminään kun luennoin entisellä kotipaikkakunnallani, mutta muutoin elän ilman tarkkoja aikatauluja. Elämäni ensimmäinen pitkä kesäloma – hurraa!

 

Juhannuksena sisko kokeili kattilaleipää, tuota vaivaamatta valmista trendiherkkua. Leipä oli niin hyvää, että sitä syötiin enemmän kuin on terveellistä. Pakkohan sitä oli kokeilla itsekin.

Tein kattilaleipäni samalla reseptillä kuin sisko, eli Ideasiepon blogia seuraten. Epäilemättä muitakin ohjeita olisi tarjolla, googleosumia kun on melkoisen paljon, mutta tuo ohje oli toimiva.

Sekoitin ainekset eilen illalla ja jätin taikinan peitettynä tekeytymään. Kun tänään tulin Sepänaukion kirpparilta, painelin ilmakuplia taikinasta pois ja käärin sen jauhoitettuun keittiöpyyhkeeseen kohoamaan. Parin tunnin kuluttua kuumensin kattilan uunissa, tipautin taikinan sinne ja paistoin noin 45 minuuttia. Leipä jäi hieman kosteaksi sisältä, eli ilmeisesti paistoaika oli liian lyhyt – minua kuitenkin jo odotettiin pihassa, joten hiukan kiirehdin paistoajan kanssa. Mutta kaikki meni niin kuin pitikin: taikinan hiiva toimi itsekseen, kattilaan ei jäänyt mitään kiinni ja niin edelleen – koko taika onnistui!

Leipä suoraan uunista otettuna.

Leipä suoraan uunista otettuna.

1-WP_20140629_011

Nam, nam, nam.

Leipä on to-del-la hyvää. Nyt tein sen pelkistä valkoisista vehnäjauhoista, mutta sisko ehti jo kokeilla myös hieman tummempaa leipää. Aivan karkeat jauhot tähän tuskin sopivat, sillä taikinaa ei vaivata lainkaan, ja vehnästä syntyy helpoiten sitko.

Kattilaleipä on ehkä helpoin leipä mitä tiedän. No joo, ehkä yläasteen kotsantunnilla tehdyt teeleivät ovat vielä helpompia. Ainoa vaikeus syntyy siitä, että kattilaleipä vaatii aikaa ja sen kautta hieman suunnittelua. Mutta vaivaamista se ei vaadi, ainoastaan sitä aikaa.

Kattilaleivän voi tehdä myös padassa. Minulla on valurautapata ja luulen, että seuraavan satsin teen siinä. Loma lähestyy ja epäilen, että sen aikana teen yhden jos toisenkin satsin tätä herkkua.

Väitöstilaisuutta, karonkkaa ja tohtorijuhlia vahvasti myötäelänyt sisko tiesi, millä tasolla liikkuvaa kirjallisuutta juuri nyt kaipasin. Twilight-maratonin jälkeen yritin lukea Gabriel García Márquezin kirjaa Patriarkan syksy, mutta jaksoin vain muutaman kymmenen sivua. Juhannuslomalle pakkasin mukaan huomattavasti hyväntuulisempaa ja kevyempää luettavaa, mutta ei hätää: sisko oli lainannut minua varten kirjastosta juuri sopivaa hattaraa. Brittiläisen Victoria Connellyn ensimmäinen suomennettu romaani Etsin sinua, Mr. Darcy (Mr. Darcy Forever, 2012, suom. 2013), on juuri niin hupsu kuin nimensäkin.

Kirja on nykypäivän versio Järjestä ja tunteista. On siskokset, Mia ja Sarah, jotka ovat luonteeltaan kuin yö ja päivä. Siskokset ovat riitaantuneet vuosia aiemmin ja nyt olisi aika sovinnolle, jos menneet vaan saadaan puhuttua selväksi. Kuvioon kuuluu tietysti myös tarinan herrasmiehet eversti Brandon ja Edward Ferrars sekä renttumainen Willoughby – toki nykypäivän vaatteissa. Kirjan idea on ihan nokkela, mutta valitettavasti Connellyn kynästä ei ole syntynyt yhtä nokkelaa tekstiä kuin esimerkiksi Helen Fieldingillä hänen uudelleen kirjoittaessaan Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Dialogi on välillä niin puisevaa että nolottaa, ja siskokset ovat kummallisia. Erityisesti Sarahin kohdalla ärsyttää: Connelly on tehnyt järkisiskosta sairaalloisen pakko-oireisen, mutta minusta tuntuu ettei hän tiedä pakko-oireista yhtään mitään, kunhan on vähän pintaa selvittänyt, jotta on voinut käyttää sanaa ja osaa sairauden piirteistä kirjassaan.

Mutta silti luin kirjan melkein yhdeltä istumalta – näinhän se usein on sen pahimmanlaatuisen hömpän kohdalla. Kirja on selvästi suunnattu Austen-fanien suurelle joukolle: teksti vilisee lainauksia ja viittauksia Austenin kirjoihin. Oma erityinen kuorrute on se, että kirja sijoittuu Bathiin vuotuisten Austen-festivaalien aikaan. Oijjoi! Jos jotain, niin valtavan ikävän Bathiin tämä kirja nostatti ja aloin jo miettiä, josko syksyllä konferenssireissullani voisin poiketa yhdeksi yöksi jälleen Bathiin. Yksikin ilta siellä olisi aikamoista herkkua, ja pääsisin täydentämään Austen-krääsäkokoelmaani.

Kankeahkon tekstinsä lomassa Connelly paljastaa myös jotain itsestään kirjoittaessaan päähenkilöt kuvailemaan suhdettaan Austeniin. Tai ainakin uskon, että useimmat Austen-lukijat ajattelevat juuri näin, kuten kirjan Sarah:

Joskus on aivan eksyksissä kun ei tiedä, mitä luettavaa valitsisi, mutta Jane Austenin taika piileekin juuri siinä, että nuo kuusi kirjaa voi lukea kuinka monta kertaa tahansa ja aina niistä löytää jotain uutta ja nautinnollista. Nuorena niitä lukee ennen kaikkea rakkaustarinoina – jännittää, saavatko rakastavaiset toisensa vai eivät. Myöhemmin kirjoissa alkaa nähdä muutakin kiehtovaa, kuten niiden huumorin ja ihmissuhteiden monimutkaiset vivahteet. Ne muodostavat oman pikku maailmansa, enkä voi sanoin kuvailla iloa, jota siihen pakeneminen tuottaa.

Etsin sinua, Mr. Darcy on romanttista komediaa, joka ei jätä syvää muistijälkeä, mutta jonka parissa viihtyy hyvin näin esimerkiksi juhannuksena.

 

Pari viikkoa sitten maalla sisko ehdotti, että kävisimme poimimassa nokkosia. Sattumalta – tai ehkä juuri siksi, että paras sesonki oli käynnissä – olin juuri lukenut paristakin naistenlehdestä nokkosreseptejä ja kehuja kasvin ravintoarvoista. Nokkosen rautapitoisuus on toki tiedetty, mutta en ollut koskaan ennen yrittänytkään poimia nuoria lehtiä.

Sateisena sunnuntaiaamuna kuljimme sitten pellonreunoja ja puutarhan mutkia nokkosia etsien. Ja löytyihän niitä, totta kai. Poimiminen oli muovihanskat kädessä hidasta, kun märät lehdet takertuivat sormiin. Mukaan tuppasi väkisinkin suolaheinää… Sisko ilmeisesti poimi ronskimmin myös varsia mukaan, minä nirsoilin ja napsin vain lehtiä. Varret olisi varmasti hyvin voineet olla mukana, sillä tuohon aikaan kevättä nokkoset olivat noin 10 cm korkeita, eli varretkin vielä tosi pehmeitä.

WP_20140511_003 Sain kokoon nokkosen lehtiä ehkä litran, puolitoista. Sisko oli ahkerampi ja jäi vielä keräämään kun minä jo kyllästyin ja lähdin. Mietin kyllä ihaillen, että jotkut jaksavat kerätä näitä niin paljon, että niitä riittää kuivattavaksi ja myyntiikin. Minä sain kokoon parin ruokakerran annoksen.

Otin lehdet mukaan kotiin ja ryöppäsin ne samana iltana. Saatoin keittää niitä vahingossa vähän liikaakin, vähempikin olisi ehkä riittänyt, ja ravintoarvot olisivat ehkä pysyneet parempina. Yllätyin siitä, miten voimakas pinaatin tuoksu kotiin levisi nokkosista. Rautako siinä tuoksui? Tuntui ihanalta keittää jotain itse poimittua, sillä pieniä mustikkamääriä lukuunottamatta omavaraistalouteni koostuu vain parvekkeen yrttiviljelmästä eli ei juuri mistään.

Pinaattia tuli suunnilleen kahden ruokakerran annoksen verran. Tein jo yhden satsin nokkoslettuja, joita söinkin lounaaksi monena päivänä tällä viikolla. Laitoin nokkosen lisäksi lettuihin pinaattia, että sain nokkoset riittämään pidempään. Puolet nokkosistani pakastin, ja jäin miettimään, mitä niistä tekisin. Nokkossämpylöitä monet kehuvat, mutta niihin voisi käyttää kuivattuakin nokkosta, jos jossain tulisi vastaan. Ehkä nokkos-pinaattikeittoa?

Toisaalta tykkään kovasti niistä itse tehdyistä, isoista pinaattiletuista, vaikka niiden hiilihydraattimäärää olikin vaikea arvioida. Mutta niissä on jauhoja ja maitoa, joten niissä täytyy olla melko paljon hiilareita. (En siis karppaa, vaan tarvitsen tiedon insuliinimäärän laskemista varten.) Kalsium hidastaan raudan imeytymistä, joten parhaiten nokkosen ja pinaatin hyödyt tulisivat esiin jossain ruoassa, jossa ei ole maitoa. Kauramaitoonkin on lisätty kalsiumia, mutta en ole tutkinut, onko sitä siinä yhtä paljon kuin tavallisessa maidossa.

Reseptien tutkiminen on mukavaa puuhaa. On kiva miettiä ja suunnitella kun tiedän, että pakasteessa on jemmassa annos rautaa – ihan itse kerättyä.

Seuraava sivu »