kirjaseikkailuja 2008


Maaliskuu oli kirjakuukautena melko ok, tosin vähälukuinen. Alkupuolella kuukautta luin yllättäen ja melko suunnittelematta Aila Meriluodon esikoiskokoelman Lasimaalaus sekä Panu Rajalan runoilijaelämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea. Lasimaalaus teki kyllä vaikutuksen ja jätti jäljen. Harvoin ajattelen runoista näin, mutta sen kokoelman toivon löytäväni joskus omaan hyllyyni ja toivon, että se kulkee mukana vuosikymmeniä.

Sen jälkeen en oikeastaan lukenutkaan paljon mitään. Alan Hollinhurstin Vieraan lapsi vei eniten aikaa, vaikka ei Marina Lewyckan kirjakaan oikein odotuksia vastannut.

Kirjoitan tätä Heathrow’lla (vaikka julkaisenkin kyllä vasta pääsiäislomalla), ja kun katson maaliskuussa luettuja kirjoja, alan väistämättä miettiä turhanaikaista lukusitkeyttäni. Miksi ihmeessä jatkan sellaisten kirjojen kanssa, jotka eivät tunnu hyvältä? Jotenkin kai aina ajattelen, että onhan tämä kuitenkin suht ok, ja ehkä paranee loppua kohti. Juuri äsken kävin ostamassa kaupasta kirjan matkalukemiseksi, koska siihen tarkoitukseen varaamani opus oli niin tylsä, etten jaksa enää jatkaa sen kanssa. Pitäisi tehdä tällaisia ratkaisuja useammin.

Kuukauden loppupuolella luin tuoreimman Finlandia-voittajankin.

Mainokset

Joululoman lukukokemus oli Harry Potter -sarja. Olen mennyt sekaisin laskuissa, monesko kerta sarjan alkuosan lukemiselle tämä oli, mutta osat 5-7 olen muistaakseni lukenut vain kahdesti tätä ennen. Koko sarjaa en ole koskaan lukenut kerralla, ja tämä oli juurikin se mitä halusin kokeilla: halusin tarkastella Potterin saagaa kokonaisuutena ja analysoida sen osia osana kokonaisuutta.

Niinpä luettu on siis: Harry Potter ja viisasten kivi (1997, suom. 1998), Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1998, suom. 1999), Harry Potter ja Azkabanin vanki (1999, suom. 2000), Harry Potter ja liekehtivä pikari (2000, suom. 2001), Harry Potter ja Feeniksin kilta (2003, suom. 2004), Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2005, suom. 2006) ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset (2007, suom. 2008). Kaikkien kirjoittaja on brittiläinen J.K. Rowling.

Ja pöh! Olipa hyvää itsepetosta väittää, että tartuin kirjasarjan ensimmäiseen osaan jouluaatonaattona vain viileä kirjallisuusanalyysi mielessäni! Enhän minä pysty analysoimaan tai tarkastelemaan tai tekemään yhtään mitään asiantuntevaa ja rauhallista tästä näistä kirjoista, jotka vaikuttavat minuun aina niin voimakkaasti. Joka lukukerralla minä itken ja nauran vuorotellen ääneen, hypin hermostuksissani ylös alas ja vaellan unissani Tylypahkassa. Niin että tee siinä analyysia sitten. Todellisuudessa minä tarvitsin pitkästä aikaa kunnon seikkailua, enkä voisi ikinä tehdä näin läheisistä ja rakkaista kirjoista kunnollista kriittistä kirjallisuusanalyysia.

Sarjana lukemisesta ehdin havaita vain sen jo aiemminkin todetun, että ensimmäiset pari osaa ovat huomattavan paljon kevyempiä kuin loppupään kirjat. Ensimmäinen ja toinen osa ovat vielä lastenkirjoja, sillä Harry itsekin on lapsi. Hänen kasvaessaan tarinakin tiivistyy. Alussa ketään ei kuole, mutta neljänteen osaan päästäessä alkaa murhiakin olla, niin että ihan pikkulapselle en enää antaisi luettavaksi. Loppupään osissa onkin sitten jo monimutkaisia taikoja, joiden lukemiseen ja ennen kaikkea ymmärtämiseen tarvitaan ehkä vähän keskittymiskykyäkin.

Edelleen pidän paljon Azkabanin vangista. Se on rakenteeltaan toimiva ja jännittävä, ja sydämeni sulaa siinä kohdalla, jossa Harry löytää Siriuksen ja saa kummisetänsä takaisin. Neljäs osa, Liekehtivä pikari, on yksi sarjan parhaista, mutta Feeniksin kilta taas paikoitellen jopa tylsä. Harry on siinä ärsyttävän murrosikäinen, ja hänen mielialanvaihteluidensa ja tyhjänraivoamisensa kuvailuun suorastaan tuhlataan sivuja. Puoliverinen prinssi on kiinnostava, sillä siinä kerrotaan paljon niitä menneisyyden taustoja, joita lukijakin on jo viiden edellisen osan verran odottanut – kuten Harrykin. Sarjan lopetus taas… Kuoleman varjeluksissa on paljon hyvää, mutta myös onnahtelevia osuuksia, kuten naurettava keskustelu Kings Crossin asemalla, jossa Harry yrittää ratkaista, onko hän kuollut vai ei.

Rowlingin sanomaa rakkaudesta kaiken ylimmäisenä voimana on pidetty kuluneena ja kliseisenä, mutta minun sentimentaalinen, höpsö ja naiivi sydämeni haluaa uskoa siihen. Jos useampi ihminen ajattelisi niin kuin Harry Potter, maailma olisi parempi paikka elää. Toki Potterin maailmassa on sellainen etu, että hyvät ja pahat ovat aika selvästi jompaa kumpaa, mikä ei toimi meidän maailmassamme. En kuitenkaan jaksa olla kyyninen ja ikävä, kun kerran rakkauteen uskomalla saan itselleni paljon mukavamman elämän. Pidän myös todella tärkeänä kirjan sanomaa valinnoista: meitä ei tee se, millaisiksi synnymme, vaan se, millaisia valintoja teemme.

Rowlingin taikamaailmassa on paljon epäloogisuuksia ja puutteita, joille käännän selkäni ja kieltäydyn ajattelemasta niitä. Miksi pilata hyvä lukukokemus pohtimalla, mikä kaikki olisi voinut mennä pieleen? Niinpä kiitän jälleen kerran mielessäni J.K. Rowlingia, joka keksi hyvän idean, laitan Potterini hellästi takaisin hyllyyn ja pyyhin kyyneleet pois tältä erää. Nämä seitsemän kirjaa tarjosivat jälleen minulle loistavan pakoreitin arjesta, tekivät lomastani todellisen irtautumisen ja veivät minut seikkailuihin, joita kaipasin.

Tästä olen kirjoittanut ennenkin, mutta tänä iltana tekee mieli toistaa samaa virttä jälleen: toivon, etten muutu tässä maailmassa liikaa aikuiseksi, että menettäisin kyvyn heittäytyä esimerkiksi Tylypahkaan, kiintyä kirjojen henkilöihin, pidättää hengitystä jännityksestä kirjan tarinan huippukohdassa, itkeä aitoja kyyneliä tarinan takia ja nauraa ääneen hyvän jutun lukiessani.

Olen jo suunnitellut, että voisin viettää kevään mittaan Potter-viikonlopun ja vuokrata kaikki tähän mennessä tehdyt elokuvat. Olisi kiva kerrata nekin ennen kuin kesällä teattereihin tulee Puoliverisen prinssin filmiversio.

Aiemmin olen kirjoittanut blogiin luettuani Kuoleman varjelukset ensin englanniksi ja sitten suomeksi. Pelkään pahoin, ettei näistä ole sen enempää kirjallisuusanalyyseiksi kuin tästäkään postauksesta.

Edelleenkään en voi sanoa pitäväni tästä romaanista. Jostain (valitettavasti en muista mistä) olen mielestäni lukenut, että vuonna 1814 julkaistua Mansfield Parkia pidetään rakenteeltaan yhtenä Austenin ehjimmistä romaaneista. En osannut hahmottaa sitä, vaan Mansfield Park on minusta pitkäveteinen ja tylsä.

Suurin osa kirjan tenhosta katoaa siinä, että sen päähenkilö on kertakaikkisen ärsyttävä nuori nainen. Neiti Fanny Price pääsee pikkutyttönä kasvatiksi enonsa perheeseen ja oppii yläluokkaisen elämän tavat. Pienen ikänsä hän on rakastunut serkkuunsa Edmundiin, joka on ainoa perheessä, joka aidosti välittää Fannysta. Fanny on pienikokoinen, heikko terveydeltään eli väsyy säälittävän helposti, kiusallisuuteen saakka ujo ja vaatimaton ja kaino sekä loppumattoman nöyrä.

Olen kuullut väitettävän, että Jane Austen olisi kirjoittanut Fannyn henkilöön paljon itseään ja omia kokemuksiaan. Sitä en tiedä, mutta ainakin Fannyssa voi nähdä monia  1800-luvun alun ihanteellisen naisen piirteitä. Fannyn elämäntehtävä on palvella toisia, ja hänen oikeamielinen moraalinsa on hämmästyttävän tiukka. Hiljaisesta ja vaatimattomasta olemuksesta huolimatta Fanny osoittaa tahdonlujuutta, jos hänen periaatteitaan vastaan käydään. Jos vähän karrikoin, niin kirjan eräs viesti on myös, että miehet luulevat kyllä rakastuvansa iloisiin ja vilkkaisiin naisiin, mutta harmaa nurkkahiiri se lopulta voiton vie kuitenkin (eli pääsee naimisiin ja elää kunniallisen elämän).

Toisin kuin monet muut Austenin kirjat, Kasvattitytön tarina (suom. 1954) ei naurata minua. Fanny Price kitisee liikaa, että hänelle jaksaisi nauraa, eikä kirjailijatar pääse tällä kertaa sivuhenkilöissäkään aitoon vauhtiinsa. Fannyn enon vaimo, täysin flegmattinen lady Bertram on ehkä sivuhenkilöistä kaikkein hauskin, mutta hänen hössöttävä ja itsekäs sisarensa rouva Norris ei ole hassu vaan ärsyttävä. Fannyn serkut taas jäävät hyvin etäisiksi.

Kasvattitytön tarina ei ole varsinaisesti päähenkilön rakkaustarina, ja Fanny saavuttaakin onnensa vasta viimeisessä luvussa, ja asia sivuutetaan hyvin nopeasti. Sen sijaan suurin osa kirjasta kuvaa Fannyn serkkujen toilailuja naapuriin vierailemaan tulevien sisarusten, Mary ja Henry Crawfordin kanssa. Fanny joutuu seuraamaan, kuinka hänen rakas Edmundinsa hitaasti mutta varmasti rakastuu kauniiseen, älykkääseen ja vilkkaaseen Mary Crawfordiin. Maryn veli Henry on naistenmies, ja kun hän päättää saada Fannyn rakastumaan itseensä, seuraa siitä paljon ikävyyksiä Fanny-paralle. Siinä kohdin Fanny kyllä ärsyttämisen sijaan säälitti minua vähän: kun mies ei ymmärrä, mitä ei tarkoittaa, niin mitä nainen voi tehdä? 🙂

Mansfield Park on myös filmattu useaan kertaan. Olen nähnyt vuosien 1999 ja 2007 versiot, ja IMDb:sta löytyi vielä tieto, että vuonna 1983 kirjasta on tehty minisarja. Voisinpa veikata, että tuo kasariversio lyö laudalta uudemmat elokuvat, jotka eivät mitenkään erikoisia minusta ole. Minisarja voisi löytyä vaikka jostain kirjastosta tai divarista, täytyypä joskus etsiskellä.

Leena ”Leijonanharja” Landerin romaani Käsky (2003) oli vähän pettymys, ehkä. Tai en ole ihan varma. (Tämähän alkaa lupaavasti.) Kirjakokemukseen vaikuttaa todella vahvasti Aku Louhimiehen kirjaan pohjautuva elokuva, joka jätti minuun jäljen kuvillaan ja Eero Ahon roolisuorituksella. Elokuvan roolimiehitys oli liikaa mielessä ja sotkeutui kirjan kuvauksiin, enkä kyennyt tulkitsemaan romaanin juontakaan ilman koko ajan taustalla pyöriviä kohtauksia elokuvasta.

Käsky on kuitenkin tärkeä teos sekä kirjana että elokuvana. Se kertoo vuoden 1918 tapahtumista näkökulmista, jotka eivät liian usein pääse esille: mikrotaso, elämäntarinat, rakkaustarina, omatunnon tarina, lapsen kohtalo. Jääkäri, joka ei ole sankari valkoisena eikä punaisena, vaan ihminen kaikessa hämmennyksessään. Punainen nainen, joka kuolisi mieluummin kuin synnyttäisi lahtarin lapsen, ja joka ei kadu muuta kuin kiinni jäämistään. Ja sotatuomari, joka ei kestä sotaansa eikä tuomioitaan.

Jokin kirjassa ei toimi, mutta en saa otetta siitä mikä siinä ontuu. Elokuvakin olisi ollut parempi, jos Samuli Vauramolla olisi enemmän kuin yksi ilme (toki se yksikin ilme on ihan kaunis, mutta ei aina ihan riittävä), ja jotain samankaltaista jäykkää ja epätodellista kirjassakin on, joka jättää häiritsevän väärän soinnun ilmaan. Ehkä tämä juttu selviää, kun jonain päivänä luen Käskyn toisen ja kolmannen kerran. En varmasti lähiaikoina, mutta kenties jonain päivänä, sillä kuten sanottu, tämä on tärkeä kirja. Haluaisin myös lukea muuta Leena Landerilta, ainakin Tummien perhosten kodin, ja ehkäpä muutakin. Osaatteko suositella jotain?

Käskyn piinaavin, ikävin ja julmin osuus oli lukujen mottoina toimivissa johdannoissa. Niissä Lander jatkaa Ilmari Kiannon linjaa ja vertaa punaisia naisia naarassusiin. Vertaukset sattuvat kipeästi, niin julmia ne ovat, mutta pelottavan osuvia kirjan kuvauksiin, ja ehdottoman tehokkaita kerronnan keinona. Toinen hyvä juonellinen osuus on nostaa pikkupoika Eino tarinan keskiöön: hän on kirjailijan isoisä, jonka tarina Käsky tavallaan on.

Historioitsija Maria Lähteenmäki on kirjoittanut Käsky -romaanista Työväentutkimus -lehdessä.

Kuva elokuvajulisteesta on lainattu Helsinki-Filmin sivuilta. Sama kuva on pokkarini kannessa, joten ei ihme, että elokuva oli niin kovasti mielessä.

Brittiläisestä kirjailijasta Eric Malpassista (1910-1996) ei löydy pikagooglauksella kovin paljoa tietoa (Wikinkin artikkeli on lyhyt.) Häneen liitetään usein sellaisia sanoja kuten ”lämmin huumori” ja ”elämän kuvaaja”. Luettuani vuonna 1978 ilmestyneen romaanin Tuuli sadetta lietsoo (The Wind Brings Up The Rain, suom. 1981), voin olla samaa mieltä ainakin tuosta jälkimmäisestä. Malpass kirjoittaa ihanasti elämästä, mutta Tuuli sadetta lietsoo ei ole hassunhauska kirja. Se on vakava kirja elämästä ja kuolemasta, sodasta ja rakkaudesta.

Kirja sijoittuu englantilaiseen pikkukaupunkiin. Kehyksenä toimivat maailmansodat: ensimmäinen on alku ja toinen päätös. Sodat – Malpassin kiehtovana metaforana on nuoria miehiä houkutteleva huora – ovat tärkeitä, sillä ne ratkovat ihmisten elämää ja kuolemaa.

Päähenkilö on Nell Dorman, kaunis, vaalea walesilaisnainen, joka rakastaa elämänsä aikana kolmea miestä. Nell on kiltti, vaatimaton ja hiljainen, mutta tarpeen tullen vahva sekä vihassa että rakkaudessa. Nell asuu appensa ja anoppinsa luona, jotka sortavat nöyrää miniää minkä ehtivät. Melkei koko miehen suku piinaa Nelliä, paitsi isotäti Mabel, jonka luona asuu saksalaisvanki, sekä vähitellen käly Alice, joka on Nellin vastakohta, mutta ymmärtää tätä silti – tai ehkä juuri siksi.

Nellin elämän tärkein asia on hänen poikansa Benbow – jonka nimi on minusta vähän hassu, se on se lämpimän huumorin kohta, joka sai minut hymyilemään koko kirjan läpi – Benbow Dorman. Benbow on vakava, pidättyväinen poika, joka kasvaa sopivasti aikuiseksi vastatakseen toisen maailmansodan kutsuun.

Kirjan nimi Tuuli sadetta lietsoo on ote A.E. Housmanin runosta. Muutenkin kirjassa viitataan usein runoihin, romaaneihin ja jonkun kerran myös sävellyksiin, ja kääntäjä Ritva Lassila on uskollisesti lisännyt niihin kaikkiin selventävät viittaukset. En ole pitkään aikaan nähnyt yhdessä kirjassa näin usein tuota sivun alareunan pikkulisäystä ”suom. huom.”. Selvennykset olivat kyllä hyviä, sillä tunnen runoutta niin mitättömän vähän (lue: en yhtään), että tarvitsin tuota tukea lukemiseen.

Erityisesti kirjan lopusta huomaa, että se on aikansa ja ympäristönsä lapsi: kirjoitettu kylmän sodan aikana ja brittinäkökulmasta. Mutta sehän ei ole vika, vaan ominaisuus.

Tuuli sadetta lietsoo oli minusta hyvä romaani. Se sai minut haikeaksi. Pidin Nellistä paljon, ja olisin toivonut hänelle parempia kohtaloita. Kuitenkin ihailin hänen voimaansa. Tekisi mieli joskus lukea jotain muuta Malpassin kirjoittamaa, mutta en halua tarttua niihin huumoripitoisemmiksi sanottuihin kirjoihin nyt aivan pian. Haluan viipyä vielä hetken aikaa tässä melankolisessa, elämänmakuisessa tunnelmassa ja muistaa Nellin, Benbown ja isotäti Mabelin ja muut Ingerbyn ihmiset.

Ja sitten sivuseikka: huumori taisikin olla piilotettu kansilehteen. Takakannessa oli peräti kaksi kertaa melko pahoja kirjoitusvirheitä (Nellin sukunimi oli kirjoitettu Norman ja Benbown nimi Bensow), ja juonikin oli melko tavalla pieleen kuvattu ajoitusta myöten.

Olen ollut uskomattoman saamaton viime aikoina. Luin Erlend Loen romaania L (L, 1999, suom. 2000) toista viikkoa, vaikka kyseessä ei todellakaan ole erityisen ”vaikea” tai laaja teos. Ehkä viime aikainen pahantuulisuuskin on johtunut tästä kirjallisuuden puutteesta. Kuten J toteaa Lyhytaaltoradiossa:

”Kaunokirjallisella rintamalla tuntuvat kirjat ennemminkin vain lisäävän myöhästymissakkoja kuin edistyvän. Toivottavasti joulukuu on tässä suhteessa parempi, tällainen (vapaa-ajan) älyllinen taantuma ei saa jatkua kauempaa.”

Ah kuinka samaa mieltä olenkaan, paitsi tuosta älyllisyydestä, sillä vapaa-aikanani lukemat kirjat edustavat usein lukulistani älyllisesti helpointa osuutta. Enkä ole ihan varma, kannattaako kirjallisuutta nyt ylipäätään leimata älykkääksi tai älyllisesti taannuttavaksi. Ehkä joku muu sana sopisi paremmin…

Ehkä hitaus Loen romaanin kohdalla johtui myös siitä, että loikkasin siihen täysin erilaisesta maailmasta. Ib Michaelin Vaniljatyttö -trilogian runomainen, rönsyilevä kieli oli jotain aivan toisenlaista kuin Erlend Loen lyhyet, verbittömät lauseet, arkirealismi ja komiikka. En meinannut päästä vauhtiin L:n kanssa ja alkuun inhosinkin sitä: se tuntui tylsältä ja tarkoituksettomalta. Onneksi kirja muuttui paremmaksi, tai minä totuin tyyliin ajan mittaan, sillä loppua kohti nautin siitä jo kovasti ja nauroin ääneenkin.

L kertoo Erlendistä ja hänen kavereistaan, jotka edustavat sitä sukupolvea, joka ei rakentanut Norjaa. Erlend haluaa tehdä jotain suurta, nostaa Norjan maailmankartalle. Hän keksii mielikuvituksellisen teorian, päättää tehdä tutkimusmatkan, kerää seurueen ja hankkii jopa rahoituksen. Tässä kohdin en voinut kuin nauraa, sillä Erlendin rahanhankinta on mahtavaa parodiaa arkipäivääni kuuluvasta apurahakamppailusta.

Erlend seurueineen matkustaa autiolle saarelle tekemään tutkimusta. Tutkimusmatkasta muodostuu, no ei ehkä aivan menestyksekäs, mutta mielenkiintoinen kuitenkin. Näin sitä tiedettä tehdään, hehee. 🙂 Kirjassa on jopa mainio valokuvaliite tutkimusmatkailijoista saarellaan – Loe on todellakin vienyt kaverinsa saarelle.

Loe kirjoittaa lyhyitä, toteavia lauseita, arkikieltä, joka pursuaa yksityiskohtia ja tarkkuutta. L paranee loppua kohti, mutta ei silti ole minusta Loeta parhaimmillaan. Ehkä aihe on vieras ja keinotekoisen tuntuinen, vaikka Loen huumori paikoitellen osuu minuunkin. Silti pidin enemmän esimerkiksi Dopplerista. Oli L kuitenkin parempi kuin Tosiasioita Suomesta, mutta Maria&Jose on edelleen ehdoton Loe-suosikki, ja tuskin sen paikkaa voi mikään horjuttaa. Supernaiivi on vieläkin lukematta.

Jonain kirjastoiltana lukioaikoina kuljin kirjastoni hyllyjen välissä etsien jotain uutta luettavaa. Käteeni osui tanskalaisen Ib Michaelin (s. 1945) Vaniljatyttö (Vanillepigen, 1991, suom. 1998). Lainasin sen ja saman tien trilogian muut osat, Kahdestoista ratsastaja (Den tolvte rytter, 1993, suom. 1999) ja Kirje kuulle (Brev til månen, 1995, suom. 1999). Silloin en ollut vielä lukenut kovin paljoa nykyaikaista maagista realismia, ja Michael teki valtavan vaikutuksen. Myöhemmin Vaniljatyttö -trilogia oli usein kirja-alessa tarjouksessa, ja ostin sen omaankin hyllyyni. Nyt tänä syksynä Vaniljatyttö on kuiskinut minulle kirjahyllystä ja kutsunut uusintakierrokselle: vieläkö se tenhoaa yhtä lujaa kuin yhdeksän vuotta sitten?

Ib Michaelin trilogia on omaelämäkerrallinen kuvaus lapsuudesta ja nuoruudesta sekä matkasta oman suvun historiaan. Ensimmäinen osa, Vaniljatyttö, kuvaa kertojaminän lapsuutta rikkaassa roskildelaisessa perheessä. Isoäiti kertoo tarinoita merenkulkija-enosta Viggosta, joka meni naimisiin vaniljatyttönsä kanssa etelämeren saarella. Pikkusisko Lulú rampautuu poliosta, isä voittaa kaikki ratsastuskilpailut ja on menestyksekäs naissankari, äiti kyllästyy lopulta kaikkeen ja lähtee Afrikkaan. Äidin paluu on käännekohta, johon liittyy Lulún ihmeenkaltainen paraneminen. Mielikuvitus laukkaa, veli kertoo tarinoita siskolleen ja elää niitä todeksi unissaan.

Kahdestoista ratsastaja on matka suvun menneisyyteen. Tarinan mukaan suku on saanut alkunsa espanjalaisesta palkkasoturista, joka 1800-luvulla ratsasti, ryösti ja raiskasi Tanskassa. Kirjailija kuvittaa sukunsa historiaa ja kokoaa johtolangoista mielikuvituksellisen tarinan, josta ei vauhtia, rakkautta, petosta ja pettymystä puutu. Välillä käydään sisällissodan aikaisessa Meksikossa, välillä liikutaan tanskalaisen kartanon puutarhassa, välillä piikatytön sairasvuoteella.

Kirje kuulle palaa jälleen lähemmäs nykyaikaa ja kertojaminän nuoruuteen. Pikkupojasta on kasvanut teini, jonka varaan isä laskee koko joukon unelmia kysymättä pojalta itseltään mitään. Ylpeänä isä seuraa vierestä teinipojan menestystä tyttöjen parissa ja kilparatsastuskentillä, kunnes poika romuttaa isän haaveet alkamalla ajatella itse. Kirjailja ei juurikaan kuvaa isän tuskaa, se tulee esiin vain muutamalla lauseella eikä ole pääasia. Nuoren miehen matka runoilevaksi, boheemiksi lääketieteenopiskelijaksi Kööpenhaminaan on lopulta isän ja pojan suhteen ristiriitaisuutta tärkeämpi kuvauksen kohde. Michael kertoo kasvusta ja nuoruudesta, mutta ei tee yksinkertaista lopetusta jossa päähenkilöstä ”tulisi jotain” tai hän päätyisi jonnekin. Suvun menneisyyden ratkaisu on tärkeä osa myös tätä kirjaa, mutta lopetuksellaan Michael kokoaa yhteen koko trilogiansa.

Michaelin kieli on kaunista luettavaa, mistä ansaitsee varmasti kunniansa myös suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen. Välillä tarina on maagisempi, välillä realistisempi, mutta kulkee koko ajan eteenpäin. Välillä Michael sirottelee tekstin sekaan lauseita, jotka varmaankin on tarkoitettu jonkinlaisiksi suuriksi totuuksiksi, kuten ”suurin kauneus on aina mykkää” (tai jotain sinnepäin, kirja jäi kotiin joten en saa suoraa lainausta). Sellaiset taidelauseet ovat joskus hienoja ja tietyssä mielialassa saatan jopa keräillä niitä, mutta tällä kertaa ne vähän huvittivat ja ärsyttivätkin. Onneksi niitä ei ole liikaa. Joskus nykyaikainen kirjallisuus tuntuu vaan niin kamalan teennäiseltä.

Ensimmäisen osan luin varovasti, peläten lukioaikaisen lukukokemuksen suurtakin muutosta. Toinen osa oli parempi kuin muistin, samoin kolmas. Lukukokemus oli silti nyt kovasti erilainen. Ehkä en enää suitsuttaisi Michaelia niin täynnä innostuksen paloa kuin aikanaan, enkä pidä Vaniljatyttö -trilogiaa minään vuosisadan merkkiteoksena. Viihdyttäviä, taiten tehtyjä kirjoja ne ovat silti, ja voin suositella kokeiltavaksi esimerkiksi näinä syysmyrskyisinä iltoina. Kynttilä pöydällä ja kuuma kuppi kaakaota tai teetä sopivat hyvin kirjojen tunnelmaan.

Kirjailijan kuva täältä.

Kuvan orkidea ei ole vaniljankukka, mutta tuoksuu minusta vaniljalta. Kuva WWF:n sivuilta.

Seuraava sivu »