kirjaseikkailut 2020


Matka jatkuu, ja maailma on Olofin jalkojen juuressa, kun hän kiitää kesän halki lainattu auto allaan ja lainattu nainen vierellään ja yhtäkkisessä riemussaan hän kääntyy Karinin puoleen ja sanoo sellaista, mikä eroaa täysin kevyen ironisesta sävystä, joka on siihen asti leimannut heidän keskusteluaan. ”Voisin matkustaa näin koko vuorokauden teidän kanssanne.”

Karin naurahtaa.

”Voisimme ajaa Tanskaan”, hän sanoo. Hän katselee Olofia hymy huulillaan. ”Miten me selitämme sen Svenille?”

Alex Schulman on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija. Hänen ensimmäinen iso menestyskirjansa oli Unohda minut (Glöm mig, 2016, suom. 2017), joka kertoi Schulmanin äidin Lisette Schulmanin alkoholismista ja sen vaikutuksista lapsiin ja perheeseen. Tarina on rankka ja koskettava, ja pidin siitä kovasti. Kuuntelin sen äänikirjana viime talvena vaunulenkeillä.

Unohda minut teki niin ison vaikutuksen, että kun huomasin Schulmanilta ilmestyneen toisen omaan elämään ja sukuun perustuvan kirjan, halusin heti sen lukulistalleni. Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev, 2018, suom. 2020) kertoo kirjailijan isovanhemmista, Karin ja Sven Stolpesta, Lisetten isästä ja äidistä (ja omalla tavallaan selittää Lisetten alkoholismia). Kirjan lähtökohta on Schulmanin tavoite ymmärtää omia yllättäviä raivokohtauksiaan ja sisällään kiehuvaa vihaa, joka tuntuu olevan yhteydessä etenkin äidinpuoleiseen sukuun. Mistä viha on saanut alkunsa, ja voiko kierrettä katkaista?

Sven Stolpe (1905-1996) oli ruotsalainen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja. Polta nämä kirjeet kertoo hänen vaimostaan Karinista (1907-2002) ja kirjailija Olof Lagercrantzista, sekä Svenin narsistisesta ja aggressiivisesta omistushalusta. Schulman löytää sekä vanhoja kirjeitä että päiväkirjoja, lukee Stolpen ja Lagercrantzin tuotantoja ja selvittää salaisuutta: miksi isoisä oli niin vihainen, ja miksi hänen tuotantonsa on täynnä kuvia pettävistä, epäluotettavista avionrikkojanaisista? Schulman löytää Karin Stolpen ja Olof Lagercrantzin rakkaustarinan, jonka Sven Stolpe tekee vihallaan traagiseksi.

Schulman korostaa, että kirja on romaani. Se perustuu silti todellisiin henkilöihin ja lähteisiin jotka kertovat oikeista tapahtumista. Hän käyttää silti kirjailijan mielikuvitusta kirjoittaessaan, mitä ehkä tapahtui kesällä 1932. Teos liikkuu eri aikatasoissa sekoittaen lähteitä, Alexin omia lapsuusmuistoja, nykypäivää ja fiktiivisiä osuuksia. Lopputulos ei ole sekava, vaan hienosti kokoon kudottu tarina mustasukkaisuudesta, rakkaudesta ja siitä, että joskus elämä ei mene niinkuin kuuluisi, eikä loppu aina ole onnellinen.

Pidin tästä, mutta vielä enemmän kirjasta Unohda minut. Vertailu tosin ei ole kovin hedelmällistä jo pelkästään siksi, että toisen luin kirjana, toisen kuuntelin äänikirjana. Eri väline tuottaa erilaisia kirjakokemuksia.

Helsingin Sanomien arvio kirjasta löytyy täältä.

Kustantajan kotisivujen mukaan kirjasta on tekeillä elokuva.

Luin helmikuussa Elizabeth Stroutin kirjan Kaikki on mahdollista (suom. 2019) ja pidin siitä. Mieltä jäi kuitenkin kaivelemaan se, että kirja kiertyi aina jollain tapaa Lucy Bartonin henkilön ympärille, enkä tiennyt kuka hän oli. Lucy Barton kun on Stroutin aiemman romaanin Nimeni on Lucy Barton (My Name is Lucy Barton, 2016, suom. 2018) kertoja. Nyt, kun viimein sain tämän kirjan käsiini, tekisi mieli lukea edellinen uudestaan.

Lucy Barton joutuu äkillisesti sairaalaan pitkäksi aikaa. Hänen äitinsä tulee käymään sairaalassa. Lucy ei ole juurikaan pitänyt yhteyttä vanhempiinsa kotoa lähdettyään, joten äidin vierailu on yllätys. Muutaman päivän vierailun ajan äiti pysyy Lucyn huoneessa, ja he puhuvat paljosta – ja välttelevät kipeimpiä asioita.

Olen työssäni pohtinut (joskaan en vielä kovin paljon kirjoittanut) hiljaisuutta, kertomista ja kertomatta jättämistä. Englanniksi on sana tellability tai untellability, joka tarkoittaa kertomista tai kertomisen mahdottomuutta. Nimeni on Lucy Barton on sisintä viiltävä kuvaus siitä, miten puhumatta jättäminen kertoo joskus enemmän kuin pisinkään puhe tai voimakkaimmatkaan sanat. En usko lukeneeni koskaan yhtä vaikuttavaa kirjaan vaikenemisesta.

Minua puhutteli juuri tämä vaikeneminen, mutta luulen että erilaisessa tilanteessa lukisin Lucy Bartonin eri näkökulmasta ja tulkitsisin sen eri tavalla. Nyt oli kuitenkin niin, että kun laskin kirjan käsistäni, kysyin ääneen: ”Mitä minä juuri luin?” Olin häkeltynyt ja hämmentynyt, mutta juuri siksi erittäin onnellinen lukija, kun olin saanut kirjasta näin paljon ajattelemista ja hienon lukukokemuksen, joka tuntui sydämessä asti.

Elizabeth Strout on nyt ollut esillä uuden suomennoksen Olive Kitteridgen vuoksi. Olive Kitteridge on minulle tuttu tv-sarjana muutaman vuoden takaa. Strout sai kirjasta Pulizer-palkinnon. Sain Olive Kitteridgen tänään kirjastosta, ja se on osa kesän to be read (#tbr) -pinoani. Siitä pinosta lisää lähipäivinä!

Kustantajan sivuilta löytyy tieto, että lisää Stroutia suomeksi on tulossa elokuussa, hieno juttu. Kahden kirjan perusteella olen jo ihailija.

Nimeni on Lucy Barton sopii Keskikirjastojen lukuhaasteen kohtaan 12. Kirjassa lennetään.

Norjalaiskirjailija Nina Lykken läpimurtoromaani Ei, ei ja vielä kerran ei (Nei og atter nei 2016, suom. 2019) näkyi vilkkaasti viime vuonna kirjablogeissa, ja taisi saada aika paljon kehuja. Minä lainasin tämän kyläkirjastostani vähän ennen sulkua. Aloitin lukemaan jo kerran, mutta olin liian väsynyt ja tuntui etten muistanut mitään lukemastani. Jätin kirjan kesken ja palasin nyt uudestaan.

Takakannessa kirjaa kuvaillaan satiiriksi, ja minun piti välillä muistuttaa itseäni siitä. Eläydyn aina niin helposti henkilöiden kipuiluihin, että minun voi olla vaikea muistaa, että kyse voi olla tarkotuksellisesta kärjistyksestä. Ei, ei ja vielä kerran ei kertoo kolmen aikuisen tahdottomuudesta: siitä, kun kaikki on liian hyvin, niin että ihminen tukehtuu omaan hyvinvointiinsa ja kaikkeuteensa, eikä kestä omaa elämäänsä.

Alku oli vaikea, koska sen aloittaa Ingrid, jonka tukahtuminen arkeen on ehkä kaikkein lähinnä masennusoireisia tunteita. Ingrid elää tavallista keskiluokkaista elämäänsä kuin kone, vaikka ei enää osaa sanoa miksi. Miksi hän käy koulussa opettamassa lapsia, miksi käydä suihkussa aamuisin tai jutella iloisesti ihmisten kanssa? Miksi ylipäätään tehdä mitään? Ingrid pitää yllä elämänsä kulissia, koska niin kuuluu tehdä, vaikkei tietäisi miksi. Ingridin pahoinvointi sai minutkin voimaan pahoin, se oli niin voimallista.

Paremmin löysin satiirin sävyt kahden muun henkilön osuuksissa. Ingridin mies Jan on saanut ylennyksen, mutta löytää toisenlaista virkistettä elämäänsä työpaikan nuoresta Hannesta. Hanne taas kuulee biologisen kellon tikittävän, mutta ei kykene sitoutumaan pitkiin suhteisiin, ja löytää Janista jotain toisenlaista.

Jan ja Hanne ovat sinällään aidon tuntuisessa elämäntuskassaan kärjistettyjä kuin pilapiirroksen hahmot. Nautin tämän kirjan lukemisesta kovasti, ja heräsin jopa eräänä aamuna aikaisemmin ehtiäkseni lukea vähän aikaa ennen lapsen heräämistä.

Nina Lykken kotisivut ovat norjaksi, mutta sieltä löytyy tietoa hänen kaikista romaaneistaan. Uusin on julkaistu 2019. Suomalaisen kustantajan Gummerruksen sivuilla ei ole vielä mainintaa uusista suomennoksista.

Keskikirjastojen lukuhaasteetta varten minun piti saada lukusuositus joltain lapselta ja nuorelta. Videopuhelussa ystäväperheeseen pyysin 11-vuotiasta kummityttöäni suosittelemaan minulle jotain kirjaa. Hänen ei tarvinnut asiaa kauaa miettiä: Neropatin päiväkirjat. Tyttö pitää erityisesti hauskoista, naurattavista kirjoista (meillä käydessään hänellä oli yhdessä vaiheessa tapana hakea aina hyllystäni Kilon poliisi ja lukea sitä aikuisille ääneen).

IMG_7953

Hain eräänä päivänä kaupungissa käydessäni kummitytön perheestä lainaksi yhden osan suositeltua sarjaa. Kirjailija Jeff Kinney on yhdysvaltalainen sarjakuvapiirtäjä ja kirjailija, jonka luoma Neropatin päiväkirja -sarja (Wimpy Kid) on valtavan suosittu ympäri maailman.  Luin sarjan 14. osan Remppaa pukkaa (Diary of a Wimpy Kid: Wrecking Ball, 2019). Ei haitannut, vaikka en tuntenut sarjaa aiemmin, pääsin ihan hyvin jyvälle.

Ymmärrän hyvin, miksi kummityttöni suositteli tätä kirjaa ja miksi sarja on suosittu. Minuakin nauratti, vaikka huumori ei ehkä ihan mahakipunauruun asti minuun purrutkaan. Hyvällä tuulella tätä silti sai lukea. Kirjan layout on tehty päiväkirjamaiseksi fonttia ja kuvitusta käyttäen. Hetkittäin ärsytti jatkuva isojen kirjaimien käyttö sanoja painottamassa, mutta tunnistin ärsytyksen johtuvan siitä että olen liian aikuinen lukemaan tekstiä jossa on käytetty paljon tehokeinoja.

Erityisesti juuri piirrokset tekstin lomassa olivat minusta tosi hyviä. Esimerkiksi alla oleva kuva esittää päähenkilö Gregin isoveljen näkemystä siitä, miksi Gregin kannattaa kiivetä katolle eikä hänen: isompaan sattuu enemmän, jos putoaa. Nerokasta! Onneksi omat sisarukseni eivät osanneet käyttää tätä perustelua kun olimme pieniä, olisin varmasti uskonut.

IMG_7955

Miksi isoveljeen sattuu pudotessa enemmän kuin pikkuveljeen. Kuva Jeff Kinneyn kirjasta Neropatin päiväkirja: Remppaa pukkaa.

Vaikka suomennos on varmaan ollut haastavaa monien tekstin sisältämien vitsien vuoksi (ne kun eivät aina käännyt kielissä suoraan sanasta sanaan), suomenkielinen versio oli ihan hyvää luettavaa. Voisin silti kuvitella, että joku nuori lukija voisi innostua myös alkuperäiskielisistä Wimpy Kid -kirjoista. Kuvitus kuitenkin tukee lukemista, eikä teksti ole liian vaikeatajuista.

Kirjasarjalla on omat kotisivut, joilta löytyy paljon lisämateriaaleja. Kotimaisen kustantajan sivuilta löytyy myös lyhyt esittely.

IMG_7951

Anna-Elina Isoaro, Tove Jansson ja Kari Hotakainen. Tai siis heidän kirjansa.

Maaliskuussa luin yllättävän paljon. Koska aika ei riitä kirjoittamaan kaikista erikseen, tässä muutama teos yhteispostauksena lyhyillä maininnoilla.

Anna-Elina Isoaron runokokoelman Rakkautta ja vasta-aineita. Runoja äidiksi tulemisesta (2016) lainasin hetken mielijohteesta kirjastoreissulla. Muistin, että Keskikirjastojen lukuhaasteeseen kuuluu myös kotimaista runoutta. Mielessäni olin suunnitellut siihen kohtaan ihan eri kirjan, mutta Isoaron kokoelman alaotsikko oli lupaava. Äitiyden kysymysten keskellähän itsekin päivittäin painin, ja kysymyksiin on harvoin vastauksia tällä keskeneräisyyden oppimatkalla.

Isoaron runokokoelma oli kyllä aika pettymys. Yksikään runo ei oikeastaan puhutellut minua, vaan jäin teksteistä etäälle. Runojen puhe äitiydestä oli liian henkevää minulle, tai jollain tapaa jäin kyydistä jo alkumetreillä. Ei minun tyyliäni siis lainkaan.

Anna-Elina Isoaron runokokoelmalla kuittaan Keskikirjastojen lukuhaasteen kohdan 4. Kotimainen runokirja.

Lukuhaaste mielessäni olin katsonut kotihyllystä valmiiksi Tove Janssonin kirjan Kuvanveistäjän tytär (Bildhuggarens dotter, 1968). Vuonna 1914 syntyneet Janssonin lapsuusmuistoihin perustuva teos ilman muuta sopisi haasteen kohtaan, jossa luetaan 1920-luvulle sijoittuvaa kirjaa. Mutta kuinkas sitten kävikään: aloitin lukemisen ja tajusin, että olen lukenut kirjan aiemminkin, vaikka en sitä kannen perusteella muistanut.

En siis saanut tätä mukaan lukuhaasteeseen, mutta luin sen silti loppuun, koska kyse on ihanasta kirjasta. Novellimaisten lukujen päähenkilö, kertojaminä kuvaa maailman lapsen näkökulmasta mielikuvituksellisesti ja vilpittömästi. Boheemin perheen arki tuo monesti väistämättä mieleen muumiperheen.

Autoilu vähentyi kertarysäyksellä neljä viikkoa sitten, joten äänikirjojen kuuntelukin tyrehtyi. Vähitellen sain kuitenkin kuunneltua loppuun Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien (kirja 2002). Se oli kyllä juuri niin hyvä kuin muistinkin, mutta äänikirjana lopetus tuli vähän nopeasti. Lukiessa siihen olisi ollut helpompi palata pureskelemaan ja miettimään.

Näiden jälkeen tartuin kotihyllystä kirjaan, jota olen jo monta vuotta ihaillut ulkonäöltä, mutta joka on tähän asti jäänyt lukematta.

IMG_7952

Turun yliopiston Suomen historian professorin Kirsi Vainio-Korhosen teos Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa (2008) on sujuvalukuinen naisten, lasten ja arjen historiaa käsittelevä teos. Valistuksen vuosisata, 1700-luku on minulle aika vieras aikakausi, joten sikäli saatoin upota kreivitär Sophie Creutzin elämäntarinaan avoimin silmin ja ilman ennakko-odotuksia.

Pidän siitä, millä tavoin Vainio-Korhonen kertoo myös historiantutkijan lähteistä ja niiden käytöstä. Kaikkea ei voida tietää juuri kreivitär Sophien elämästä, mutta yhdistelemällä tietoja hänen läheisistään sekä omasta yhteiskuntaluokastaan yleensä saadaan varsin kattava kuva siitä, millainen hänen elämänsä on voinut olla.

Koska tämän ajan nimistö ja henkilöt eivät olleet minulle ennestään tuttuja, menin välillä sekaisin aatelisperheissä ja suku- ja kummikytköksissä, mutta ei se paljoakaan haitannut. Nyt kun sain tämän luettua, haluaisin lukea myös teoksen ”jatko-osan” (vaikka ei kai se varsinaisesti sitä ole) Sofie Munsterhjelmin aika, joka käsittelee 1800-lukua naisten arjen näkökulmasta.

Mustat valkeat valheet (Big Little Lies, 2014, suom. 2015) saattaa olla australialaisen Liane Moriartyn tunnetuin romaani. Sen mainetta on edistänyt kirjan pohjalta HBO:n tv-sarja, jossa näyttelevät upeat tähdet kuten Reese Witherspoon ja Nicole Kidman. Haluasin nähdä sarjan joskus, mutta eipä tässä kiire.

Moriartyn kirjojen päähenkilöt ovat yleensä naisia, ja ainakin niissä mitä olen lukenut, nimenomaan keskiluokkaisia naisia. Usein nimenomaan kotiäitejä, jotka elävät oudossa kukaonhyvääiti -kilpailun maailmassa, jota on vaikea tunnistaa. Onko tämä varakkaiden perheiden ihmeellinen kupla samalla myös satiirinen kuvaus tällaisesta elämäntavasta? En tiedä Moriartysta tarpeeksi voidakseni tulkita näin. Toki on myös selvää, että vanhempien – etenkin äitien – hössötys ja kilpailu lasten koulun ympärillä tuntuu oudolta omassa, pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa on luotettava, tasa-arvoinen peruskoulu ja ammattitaitoiset opettajat.

Moriartyn kirjoissa tapahtuu jokin yllättävä, traaginenkin käänne, joka muuttaa joukkoa ihmisiä ympärillä. Mustat valkeat valheet kertoo samaan tapaan joukosta naisia, joiden elämät risteytyvät lasten aloittaessa samalla luokalla koulussa. Vanhempien järjestämässä varainkeruujuhlassa tapahtuu onnettomuus. Kirja etenee kohti tätä juhlaa pala palalta, päivä päivältä, ja lukijaa pidetään loppuun asti tietämättömänä ”onnettomuuden” todellisesta luonteesta.

Pidän Moriartyn kirjoista kovasti, ja heti kun kirjastot taas aukeavat, aion varata seuraavan. Aiemmin luettuna on Hyvä aviomies sekä Tavalliset pikku pihajuhlat, ja äänikirjana kuuntelin äitiyslomalla kirjan Nainen joka unohti. Moriartyn suomennetuista teoksista lukematta on vielä siis Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista. Kustantajan sivujen mukaan uusi suomennettu Moriartyn kirja ilmestyy lokakuussa 2020. Se on nimeltään Sulje silmäsi ja laske kymmeneen.

Mustat valkeat valheet kuittaa Keskikirjastojen lukuhaasteen kohdan 10. Kirja jonka nimessä on väri.

Vaikka ajattelin, etten pysty lukemaan juuri nyt yhtään koulukiusaamista tai vastaavaa rankkaa aihetta käsittelevää kirjaa, tartuin kuitenkin Silloin tällöin onnellisen luettuani pinossa seuraavana olevaan miettimättä aihetta sen enempää. Onneksi kyse oli aika erilaisesta kirjasta, vaikka vaikeista lapsuuskokemuksista oli tässäkin kyse.

Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule, 2014, suom. 2019) on kirjoittajan Édouard Louisin (synt. 1992) lapsuuskokemuksiin perustuva pako- tai lähtötarina. Sanon pako- tai lähtötarina siksi, että päähenkilön ja kertojan Eddyn on paettava, lähdettävä, päästävä pois lapsuusympäristöstään. Se on päivänselvää alusta asti. Hänen on lähdettävä, jotta tämä kirja voisi syntyä.

Eddy Bellegueule (kirjailijan alkuperäinen oma nimi) asuu ranskalaisessa pikkukaupungissa. Perheen köyhyys on pahveja ikkunoissa, nälkää ja etenkin näköalattomuutta. Eddyn perhe, kaverit, koko yhteisö on kiinnittynyt tehtaaseen, jonne Eddynkin oletetaan menevän töihin heti koulun päätyttyä. Kaikki kulkevat samaa polkua, koska niin on aina ollut ja on aina oleva. Erilaisuus on rikos, ja tuota rikosta Eddy tekee päivittäin, voimatta itse mitään sille että poikkeaa porukasta.

Eddyn yritykset sulautua joukkoon ovat riipaisevaa luettavaa. Samoin sattuu lasten kokema köyhyys. Kirjaa on markkinoitu kertomalla, että ensimmäinen kustantaja hylkäsi käsikirjoituksen, koska nykypäivän Ranskassa ei ole tällaista köyhyyttä. En tiedä uskoisiko joku, jos vastaava tarina kirjoitettaisiin Suomesta.

Takakannen kirjailijaesittelyssä mainitaan, että kirjailija on opiskellut sosiologiaa. Sen huomaa rivien välissä, sillä Louis analysoi luokan, köyhyyden, rasismin, sukupuolen ja erilaisuuden kokemuksia hyvin tarkasti ja taitavasti. Haluaisin lukea jotain muutakin hänen kirjoittamaansa, sillä Ei enää Eddy oli hyvä ja mieleenpainuva. Se ei päästä helpolla, mutta ei sen kuulukaan. Se vaatii lukijalta sietokykyä, mutta Eddy-päähenkilö on niin viaton ja herkkä, että väistämättä hänen puolestaan kestää lukea mitä vain. Toki olisin suonut – ihan Eddyn itsensä takia – että loppu olisi ollut toisenlainen.

Seuraava sivu »