innostusta


Viime viikolla eräänä päivänä ajatus työhuoneella istumisesta ahdisti. Erään kollegan ja ystävän kanssa oli tarkoitus lähiaikoina palaveerata aineistonkeruun tiimoilta, mutta tapaamisaikaa ei ollut vielä sovittu. Päähänpistosta laitoin viestin hänelle ja tarjouduin kyläilemään. Ystäväni on äitiyslomalla, ja äitiyslomalaisen häirintä työasioilla on tietenkin väärin. Hän kuitenkin oli jo aiemmin suostunut siihen, että hoidamme tämän asian yhdessä. Sitä paitsi kokemukseni mukaan suurin osa vanhempainvapaalla olevista (naisista) on vain mielissään, jos joku tulee välillä vähän puhumaan työasioista.

Minulla kävi tuuri: ystäväni ja hänen pikkupoikansa sen päivän meno ei ainoastaan ollut peruuntunut, vaan heillä myös oli auto käytössään. Hän ehdottikin, että sen sijaan että ajelisin heidän kotiinsa Jyväskylän lähikuntaan, tapaisimmekin Vaajakoskella Teeleidin tehtaanmyymälän Tikkulan samovaaribaarissa. Hurraa! Olin tietenkin heti valmis, sillä Tikkula oli minulle vielä uusi tuttavuus.

Teeleidi on teenystävän paratiisi Jyväskylässä. Aiemmin heillä oli kahvila Lutakon kaupunginosassa, mutta viime kesänä yritys vuokrasi käyttöönsä uudet tilat. Teeleidin teehuone sijaitsee nyt Kramsunkadulla Älylässä, aivan yliopiston kupeessa. En ole vielä ehtinyt käymään uusissa tiloissa, mutta nyt oli kiva tilaisuus käydä tutustumassa Tikkulaan.

Tikkulan tehtaanmyymälä sijaitsee Vaajakosken entisen tulitikkutehtaan tiloissa. Sinne täytyy käytännössä mennä jollain omalla kulkupelillä eli pyörällä tai autolla, sillä julkiset yhteydet eivät ole kovin kaksiset. Tikkulassa on pieni myymälän ja kahvilan yhdistelmä. Kahvilasta puhuminen taitaa kuitenkin olla virhe, sillä tarjolla on vain teetä.

Paikka ei ollut meille tuttu, joten emme olleet varmoja miten palaverin pitäminen siellä onnistuisi. Kun astuimme sisään kävikin ilmi, että kahvilassa ei ole varsinaisia pöytiä lainkaan. Sen sijaan seinustalla oli baarituolit ja kapea seinänvieruspöytä. Sehän riitti! Varmistimme myyjältä, että hänelle on ok jos vähän pidämme palaveria, ja totta kai se sopi hänelle. Olimme sillä hetkellä (ja suurimman osan ajasta) ainoat asiakkaat, joten emme häirinneet ketään tai vieneet paikkoja keneltäkään.

IMG_20170825_111652 (2)

Saimme mukilliset höyryävää mustaa teetä, kehotuksen nauttia herkkuja ja viihtyä vapaasti. Ja niinhän me viihdyimme! Itse työasia oli oikeastaan hoidettu viidessä minuutissa (otin minä läppärinkin esille muodon vuoksi), mutta perjantainen keskipäivään hetki sujui varsin leppoisasti jutellen ja kuulumisia vaihtaen. Pikkumies viihtyi hänkin hyvin, naureskeli vain ja innostui siinä vaiheessa kun tajusi, että tilassa kaikuu kivasti.

IMG_20170825_114839

Samovaaribaarissa tee luonnollisesti hautui kauniin kiiltävässä samovaarissa, jota tosin emme ihan osanneet käyttää… Santsimukilliset kuuluivat hintaan. Koska työntekijällä oli kiireitä tehtaanmyymälän takahuoneessa (miksipä hän olisi kahvilassa istunut meidän juttuja kuunnellen), hoidimme tarjoilut oma-aloitteisesti ensimmäisen kupin jälkeen. Myyjä huikkasi vain, että lähtiessä sitten maksetaan.

Lähtiessä ostin yhden paketin teetä mukaan. Teeleidin teet ovat kyllä levinneet upeasti. Laajan jälleenmyyjäketjun ansiosta niitä saa jo eri puolilta Suomea. Verkkokauppa tietenkin mahdollistaa ostamisen ihan mistä päin maata tahansa.

Ennen kuin Teeleidin teehuone muutti Kramsunkadulle, siellä oli tarjolla iltapäiväteetä voileipineen ja skonsseineen. En tiedä onko iltapäiväteetä tarjolla edelleen uusissa tiloissa. Muutama aktiivinen työkaverini järjesti välillä yhteisiä teeretkiä Lutakon Teeleidiin. Sen jälkeen kun muutin maalle, minun on ollut vähän vaikeampi osallistua yhteisiin rientoihin, kun en käy kaupungissa päivittäin. Silti olen ollut tavattoman iloinen aina, kun joku on jaksanut järjestää yhteisiä teeretkiä.

Tikkula oli tosi viehättävä kokemus, ja seuraavaksi täytyy saada aikaiseksi vierailla Kramsunkadun teehuoneella. Houkuttelisi myös järjestää joskus kaveriporukalla teetasting. Siinä voisi oppia vaikka mitä, ja teelaatujen maistelu olisi yhdessäololle mitä laadukkain konteksti.

Mainokset

Kuten nyt epäilemättä kaikille lukijoille on käynyt selväksi, menin kesälomalla naimisiin. Juhlimme häitä perusteellisesti ja monipuolisesti. Valmisteluineen ja toipumisineen loma kuluikin melkolailla häätunnelmissa.

Mutta kyllä me muutakin teimme, esimerkiksi kävimme Mikkelin asuntomessuilla. Teimme paljon hyvää ruokaa, söimme hyviä ravintolaruokia ja vietimme aikaa ystävien kanssa. Yksi mökkikyläilykin mahtui lomapäiviin.

Uskomattomin juttu on se, että loman aikana minä hankin kuntosalijäsenyyden. Vieläkin olen asiasta hiukan yllättynyt ja hämmentynyt, sillä olen yläasteelta asti ollut hyvin kuntosalivastainen, eikä asenteeni ole osoittanut taipumisen merkkejä. Mutta yhtäkkiä minulla on kuukausikortti, ja yhtäkkiä minä nautin salilla treenaamisesta. Asia on niin iso, että kunhan pureskelen juttua vielä vähän aikaa, kirjoitan siitä blogiin ihan erikseen.

Eilen palasin työhuoneelle. Lomaan sisältyi elämää vankasti, perusteellisesti ja lopullisesti muuttanut asia, avioliitto. Valmistelin juhlia noin vuoden verran, mutta ei kyse ollut vain siitä että juhlat on nyt juhlittu. Avioliitto on iso juttu, ainakin minulle.

Tästä lähes kuntosalijäsenyyden veroisesta muutoksesta huolimatta tuntui eilen tosi hyvältä palata töihin. Ei niin ettenkö olisi vielä mielelläni jatkanut lomaa! Mutta tästä isosta elämänmuutoksesta huolimatta tuntui ihanan tutulta palata työhuoneelle, jossa mikään ei ollut muuttunut. Tätä entisellä pysymisen tunnetta auttaa se, etten vaihtanut sukunimeä avioliiton myötä. Näin ollen ei tarvitse alkaa säätää kirjastokorttien, sähköpostiosoitteen tai nimikylttien kanssa. Ainoa ulkoinen muutos on se, että aiemman yhden renkaan sijasta vasemmassa nimettömässäni on nyt kaksi sormusta.

Jollain tapaa tämä tuttuus tuntuu tosi oikealta. Parisuhteessamme avioliitto on samaan aikaan valtava elämänmuutos, mutta toisaalta se ei muuttanut yhtään mitään. Arki ei muutu sen hohdokkaammaksi tai vaikeammaksi häiden myötä. Olemme edelleen me kaksi, mutta nyt vain vielä julkisemmin sitoutuneita toisiimme. Silti edelleen pitää tyhjentää roskapussi ja imuroida viikonloppuna, ja asumme edelleen arkisin paljon erillään kummankin työpaikkojen sijoittelun vuoksi. Ja näinhän sen kuuluu mennä, happily ever after.

Sama töissä: vaikka loma oli ihana ja muutti kaiken, työ on silti ennallaan. Loma antoi energiaa ja voimia, ja katson syksyn työmäärää melko valoisasti ja omiin voimiini luottavana.

On mahdollista, että tästä tulee ensimmäinen syksy lähes kymmeneen vuoteen, jolloin en meinaa kuolla väsymykseen, itke iltaisin tai öisin huonouttani tai vajoa aina aiempaa syksyä syvemmälle riittämättömyyden suohon. Voi olla, että tästä tulee hyvä syksy. Ja se johtuu pääosin siitä, että tänä syksynä en ole pakotettu hakemaan uutta rahoitusta. Minulla on tutkimusrahoitus pitkälle eteenpäin, joten voin keskittyä siihen.

Että sikäli kaikki on kuitenkin toisin kuin pitkään aikaan.

Viime aikoina olen kirjoittanut sairauksistani blogiin aika surkeana ja ikävässä sävyssä. Välillä olisi hyvä muistuttaa, että pitkäaikaissairauksiin kuuluu myös hyviä juttuja. Itse sairaus ei tietenkään ole hyvä ja antaisin mitä vain ollakseni terve, mutta ei tämä arki pelkästään itkuista selviytymistaistelua ole. Ennen kaikkea itseni vuoksi, mutta myös tätä blogia lukevien käsityksen laajentamiseksi yritän jatkossa muistaa kirjoittaa enemmän myös etenkin diabetekseen liittyvistä hyvistä asioista.

Yksi sellainen kiva juttu oli ohjelmassani pari viikkoa sitten, kun osallistuin laajaan diabetestutkimukseen nimeltä FinnDiane. Kuulin tutkimuksesta ykköstyyppiläisten keskusteluryhmän kautta ja laitoin sähköpostia tutkimushankkeelle. Sieltä soitettiin melko nopeasti ja sovimme ajan, jolloin vierailin Meilahdessa tutkittavana.

FinnDiane on jo 1990-luvulta asti käynnissä ollut pitkän ajan seurantatutkimus, jossa selvitetään diabeetikoiden lisäsairauksia synnyn mekanismeja kuten ympäristötekijöitä, elämäntapoja ja geenien vaikutusta. Selkokielistä(kin) lisätietoa tutkimuksesta löytyy hankkeen verkkosivuilta. Suomessa diabeteksen tutkimus todella on hyvin edistynyttä ja sitä tehdään paljon, koska ykköstyyppi on meillä yleisempää kuin muualla. Sen syytä ei vieläkään tiedetä.

Oli todella kiinnostavaa olla tällä kertaa tutkittavan roolissa tutkijan sijaan. Toki lääketieteellinen tutkimus on ihan eri juttu kuin minun edustamani ihmistieteiden alalla, mutta luin kyllä mielenkiinnolla esimerkiksi minulle etukäteen lähetetyn tiedotteen ja allekirjoitettavat suostumuslomakkeet. Perusasiat tutkimusetiikasta nimittäin ovat samoja, oli tieteenala mikä tahansa. Lääketieteessä tutkimusetiikka on luonnollisesti hyvin tiukkaa ja tarkkaa.

Itse osallistuminen oli helppoa. Täytin etukäteen lomakkeelle tiedot lähisuvun sairauksista ja tietenkin omat terveystietoni. Käytännössä hieman vaivaa vaati yhden vuorokauden virtsan kerääminen, mutta sitäkin varten sain astian ja hyvät ohjeet. Lähinnä huvitti viedä sitä saavia aamubussissa Meilahteen: ettepä tiedäkään mitä minulla on laukussani.

Tutkimushuoneeseen päästyäni käytiin ensin paperit läpi hyvin miellyttävän ja kohteliaan tutkijan kanssa. Verenpainemittauksen ja verikokeiden ottamisen jälkeen minun tehtäväni oli vain maata sängyllä viltin alla ja antaa tutkijan tehdä työnsä.

finndiane1

Peitto oli tarpeeseen, kun minua paleli kilpparin vajaatoiminnan takia herkästi.

Minusta mitattiin vaikka mitä, ja sain tietenkin kaikki tiedot itsellenikin. Suonten pituudet mitattiin ja tutkija laski sydämen pumppauksen nopeuden – tai jotain, en muista termiä enää. Tulos kuitenkin oli, että sydämeni pumppaa verta kaulasta lonkkaan n. 6,7 metriä sekunnissa ja kaulasta ranteeseen noin 6,3 metriä sekunnissa. En tiedä mitä tällä tiedolla teen, mutta onhan se kiinnostavaa! Kaulan laskimot (ehkä) ultrattiin ja seinämien paksuus mitattiin. Kaikki nämä arvot olivat minulla ihan terveitä ja hyviä.

finndiane2

Näitä kukkakuvia huoneen katossa tuijottelin ajankulukseni.

Toisessa tutkimushuoneessa minulle tehtiin kehonkoostumusmittaus, luuntiheysmittaus ja silmänpohjienkuvaus. Osteoporoosia minulla ei ole, mutta kehonkoostumus on turhan rasvapitoinen. Se ei tietysti ollut yllätys, kun en ole ollut kovin liikunnallinen vaan pikemminkin runsasruokainen ihminen, mutta onhan se hiukan eri asia saada faktat paperilla itselle.

Kaikenkaikkiaan tutkimukseen oli kehotettu varaamaan noin kolme tuntia, mutta minä pääsin lähtemään jo runsaan kahden tunnin kuluttua, koska homma oli sujunut niin vikkelästi. Minun pitää vielä lähettää muutama putkilo virtsanäytettä, ja homma oli siinä. Todella helppo tapa antaa panos maailman huippututkimukselle!

FinnDianesta  kutsutaan seurantakäynnille ilmeisesti viiden vuoden kuluttua. Tuo kehonkoostumuksen mittaus oli kuitenkin niin tavattoman mielenkiintoista, että olisi hauskaa päästä tekemään sellainen esimerkiksi puolen vuoden välein, tai edes kerran vuodessa. Hyödyllistä se olisi etenkin silloin, jos muuttaisin elämäntavoissani jotain. Vuoden alussa hyvin alkanut liikunnan lisääminen voisi esimerkiksi vaikuttaa rasvaprosenttiin, ja muutos toimisi erittäin suurena motivaattorina jatkaa liikuntaa tai muuttaa sen sisältöjä paremmin juuri minun terveyttäni edistäväksi.

Juuri nyt en pysty paljoa liikkumaan, mutta ehkä sitten kun saan taas terveys-sairaus -puntarin enemmän terveen puolelle. FinnDianesta saamani tulokset ovat vielä osittain lukematta, kun tietoa tuli niin paljon. Tämä oli ehdottomasti win-win -juttu: sekä tutkijat että tutkittava saivat lisätietoa.

Mikko Kuustonen on nuoruuden ajan idolini ja monin tavoin suosikkini myös aikuiseksi kasvettuani. Muutamien levyjen lisäksi minulla on koko joukko hänen biisiensä nuotteja, joista joitakin soitin aikanaan pianotunneillakin. Hänen musiikkinsa on kulkenut mukanani aina, tavalla tai toisella. Silti en ole koskaan nähnyt häntä livekeikalla, en ennen kuin eilen.

Abrakadabra ilmestyi vuonna 1992, jolloin olin 11-vuotias. Isosiskoni näki Kuustosen jossain – koulussa? kesäleirillä? – livenä, ja toi mukanaan Abrakadabran kuvista tehtyjä promokortteja. Niissä kuvissa Kuustosen hiukset ovat pitkät ja vankasti kiharat. Mahtavaa ysärilookkia! Se kortti on jossain tallessa vieläkin, toivon ainakin niin.

Lauleskelen aina välillä Abrakadabraa ja tarttuvaa Joo mä tuun -rallia, joista väistämättä nousee hymy huulille. Nuori runotyttösieluni henkäili aikanaan Auroraa ja koetti kovasti ymmärtää, mistä siinä lauletaan – vieläkään en oikeastaan tiedä, mutta onhan se jäätävän kaunis. Ei kyyneltäkään soi kotonani aina jos oli vähänkään sydänsurujen aihetta, eikä aina tarvinnut edes olla. Se vain on yksi suosikeistani: älä itke, nainen, keikarin vuoksi / hän ei ansaitse kyyneltäkään / eikö niin kun käännyit hän pakoon juoksi / hän ei ansaitse kyyneltäkään. Lämmin suhteeni kantriin ja bluesiin on pitkälti Kaartamo-Kettunen-Kuustonen -trion ansiota. Ruusunnuppu tyttöni mun / mulla on ikävä luokse sun / ja luokses palaankin taas kun / työt on tehty ja paikat on puts plank. Ja minä rakastan sitä huuliharppua aina kun se biisien väliosissa kuuluu!

Tänä yönä tulee talvi / ja tekee mustasta valkoisen  soi aina loka-marraskuussa. Se on kipeän koskettava erobiisi: minä jälleen kuvasi selaan / kaikki katseesi katselen […] Jospa tietäisit naiseni mitä on kaipuuni. Kuustosella on hyvin paljon sanoituksia, joissa kerrotaan reissuelämästä ja matkasta kotiin. Nykyään ymmärrän niitä vielä entistäkin paremmin, mitä tarkoittaa tunnen tämän ikävän / sillä on sun nimesi / niin ja vieläkin enemmän / kaipauksella on kasvosi. Se on yksi arkipäivieni teemalauluista – kuten myös joo mä tuun, avataan paras viini / joo mä tuun, nuku mun syliini, kun itsekin aika paljon ajelen Lappeenrannan ja kodin väliä.

Mikko Kuustonen

Mikko Kuustonen, Jyväskylä 16.3.2017

Kuustosen laulut ovat täynnä vahvoja, persoonallisia naisia. Laulussa Jerusalemiin Katariina kulki koko matkan / minä puoliväliin jäin, ja yksi rakastetuimmista Kuustosen lauluista lienee Onnentyttöhän kuulee  naurun enkelten / ja siihen nukahtaa. Kaartamo-Kettunen-Kuustonen -kokoonpano laulaa eräässä hienossa kappaleessa kuningattaresta ja toinen sanoitus kertoo kylmästä kuningattaresta. Ja entä sitten se ensirakkaus, joka oli aivan kuin Peyton Placen Allison / mulle opetit sen mitä rakkaus on.

Pahoina päivinä voi voimautua: kun aika on / ole rauhassa, levoton / kun aika on / minä palaan, kun aika on.  Tai jaksaa vielä vähän aikaa / ehkä huomiseen. Tai muistaa valkoisen miehen kalpean rakkauden Taivas varjele –kappaleen sanoituksen avulla. Yhdestoista hetki avautui suuremmalle yleisölle viime syksynä Suvi Teräsniskan hienona versiona.

Viime vuosina Kuustonen on tehnyt enemmän muita kuin musiikkitöitä. Sanataituria on voitu nähdä muun muassa Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa, jossa hänen itseironinen huumorinsa loistaa. Vain elämää -tv-sarjaan osallistuminen sai Kuustosen innostumaan biisintekoon uudelleen, ja nyt on ilmestynyt pitkän tauon jälkeen uusi levy. Vain elämää -sarjastakin Kuustonen veti eilen kaksi biisiä, ja yleisössä moni muukin kuin minä oli selvästi odottanut etenkin Woyzeck-vetoa.

Huuliharppu

Mikko Kuustonen Jyväskylässä 16.3.2017

Huolimatta pitkän ajan faniudestani en ole koskaan nähnyt Kuustosta livekeikalla. Kun syksyllä kuulin, että Kuustonen tekee konserttisalikiertueen, ei tarvinnut kahdesti harkita lippuostoa. Eilinen konsertti sisälsi paljon uuden levyn kappaleita, joita en vielä eilen tuntenut, mutta nauroin ääneen kun tajusin osanneeni joka ikisen keikalla esitetyn vanhemman biisin ulkoa. Naurun ja silkan ilon seassa itkin myös, itkin jo keikan toisen biisin kohdalla. (Selitys: Kilpirauhasongelmat aiheuttavat herkkäitkuisuutta, ja olenhan minä muutenkin kauhea vetistelijä.)

Ostin uuden levyn, ja tiedän pitäväni siitä jo nyt. Se sisältää hauskasti viittauksia vanhoihin biiseihin. Esimerkiksi Käpälämäki-kappaleessa lauletaan joo mä meen, mä meen jota ei voi olla vertaamatta takavuosien joo mä tuun -hittiin – molemmat päättyvät samaan vierekkäin nukahtamiseen. Käpälämäki on muuten selkeästi tämän levyn hyväntuulisin laulu, ja kytkeytyy mielestäni myös vanhempaan Hyvällä tuulella -biisiin.

Mikko ja bändi

Mikko Kuustonen & bändinsä Jyväskylässä 16.3.2017

Eilisessä konsertissa yhdistyi hienosti vanhojen biisien nostalgia ja uusien promoaminen. Uusi bändi osoitti myös olevansa huippulaatua. Kaikenkaikkiaan ihanan iloinen musiikki-ilta, kiitos Mikko Kuustonen!

Hyvät ja huonot uutiset jatkuu uusin jaksoin ensi maanantaina. Jes!

Historia- ja kulttuurialan ihmisenä minun olisi tietysti pitänyt hankkia Museokortti heti kun se aikanaan lanseerattiin. Totesin kuitenkin, että käyn varsin vähän museoissa, niin ettei se kannata. Vähän siitä kuitenkin oli huono omatunto, ja kun viime kesän alussa Taidematkustaja-blogin Laura kirjoitti Museokortti-järjestelmän uudistuneesta asiakassivusta, minäkin tein päätöksen kortin hankinnasta.

Kun kesäloman ensimmäinen museokäynti koitti Sibeliusten kotimuseossa Ainolassa, minä tein heti kassalla hankinnan. Ainolasta sain mukaani väliaikaisen kortin, mutta varsin nopeasti postilaatikkoon tipahti varsinainen keltainen Museokorttini.

Museokortin paras ilo on ollut se, että se madaltaa kynnystä käydä museoissa. Sekä Lauran että museokorttini ansiosta olen syksyn aikana oppinut, että museossa – etenkin taidemuseossa – voi vain piipahtaa. Aina ei tarvitse olla erityinen vapaapäivä tai erityisen juhlava tunnelma ja paljon aikaa. Näyttelyn voi käydä katsomassa lounastunnilla, tai jos on pieni ylimääräinen hetki, voi tutussa museossa käydä katsomassa vain yhdenkin teoksen. Jokainen museokäynti kuitenkin tekee ihmiselle hyvää: ”Kulttuurimuodoissa erityisesti museoissa käyminen vaikutti positiivisimmin itse koettuun terveydentilaan.” 

Aivan niin paljon en ole museoissa käynyt kuin vielä syksyllä suunnittelin. Sinebrychoffin taidemuseon asetelmanäyttely jäi käymättä, samoin en ehdi Kansallismuseon Renessanssi. Nyt! -näyttelyyn. Ateneumissa  olen kuitenkin nähnyt sekä Alice Neelin että Amedeo Modiglianin näyttelyt, ja Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa ihastuin Ron Mueckin jättipatsaisiin. Yksi hienoimmista näyttelykokemuksista oli Helsingin taidemuseossa suuren suosion saanut Yayoi Kusaman näyttely, joka on auki vielä pari viikkoa.

Alla Museokortin sivulta kopioitu listaus korttini käytöstä:

MUSEOKÄYNNIT


Nykytaiteen museo Kiasma
29-10-2016 15:48:52

Ateneumin taidemuseo
29-10-2016 14:07:04

HAM Helsingin taidemuseo
19-10-2016 14:17:16

Tampereen museot, Museokeskus Vapriikki
24-09-2016 14:20:44

Ateneumin taidemuseo
22-09-2016 11:47:40

Sara Hildénin taidemuseo
22-08-2016 15:53:05

Kansallismuseo
17-08-2016 14:02:58

Lottamuseo
17-07-2016 14:40:24

Ainola
17-07-2016 13:59:00

Olen höylännyt korttiani lähinnä Tampereella ja Helsingissä. Seuraavaksi pitäisikin ulkoiluttaa sitä myös lähempänä eri kotejamme: Suomen käsityön museossa Jyväskylässä on Dora Jungin näyttely joka pitää nähdä, ja Lappeenrannassa Etelä-Karjalan museon näyttely Väri on valoa kuulostaa valtavan mielenkiintoiselta – sinne on pakko päästä näkemään maailman ensimmäisiä värivalokuvia. Ja kunhan kesä koittaa ja lähdemme taas kesämökille Etelä-Savoon, haluan viimein käydä Mikkelissä Päämajamuseossa. Myös uudistunut Lenin-museo Tampereella on ehdottomasti käyntikohteiden listalla, olen kuullut siitä paljon hyvää. Didrichsenin taidemuseossa helmikuussa avautuva Juho Rissasen näyttely kuulostaa taas melkeinpä pakolliselta museovierailulta Helsingissä käydessä.

Vaikka oma Museokorttini käyttölistaus kalpenee varsinaisten museoharrastajien rinnalla, se on silti huomattavan paljon pidempi kuin se olisi ilman tätä korttia. Jo tähän mennessä korttini on maksanut hintansa (59 e) moneen kertaan takaisin, enkä epäröi uusia sitä heinäkuussa, kun uusimisen aika tulee.

Tänään vietän iltapäivän Suomen Kansantietouden Tutkijain seuran VIII Kevätkoulussa. Kevätkoulun teemana on Kulttuurintutkijan selviytymispaketti, jota sitten puheenvuoroissa tarkastellaan eri näkökulmista. Minua pyydettiin puhumaan lyhyesti otsikolla Tiedetoimittaminen intohimona. Seuraavassa tiivistelmä siitä, mitä tänään puhun. Pahoittelut poikkeuksellisen pitkästä blogipostauksesta, tiivistin kyllä, mutta asiaa on paljon.

 Vuosina 2010 ja 2011 osallistuin Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan järjestämään, puolisentoista vuotta kestäneeseen Yrittäjäksi yliopistosta -koulutukseen, jossa kouluttajat Tiimiakatemiasta yrittivät saada tutkijoita ymmärtämään, mitä on oman osaamisen tunnistaminen, tunnustaminen ja itselle mielekkään työn tekeminen.

Yhden aikuisikäni tärkeimmistä oivalluksista sain kurssin lähijaksolla helmikuussa 2011. Oivallus oli hyvin yksinkertainen.

Lähijakson teemana oli oman osaamisen johtaminen, mikä aloitettiin oman osaamisen tunnistamisella. Aiemmin tilanteissa, joissa piti vapaasti kertoa omasta osaamisestaan, olin jumiutunut täysin ja mennyt jopa itkunsekaiseen lukkotilaan, koska koin etten osaa mitään. Minulla ei ollut kerrassaan mitään työkaluja oman osaamiseni tunnistamiseen. Pelkäsin tätä lähijaksoa, koska ajattelin että muut siellä tekevät hienoja listoja siitä, mitä kaikkea osaavat, ja minä en edelleenkään keksi yhtään asiaa minkä osaisin.

Mutta kurssin vetäjät eivät kysyneet sitä kertaakaan. He eivät pyytäneet meitä kertomaan, mitä me osaamme. Sen sijaan kysyttiin jotain ihan muuta, jotain johon vastaaminen oli paljon helpompaa: Mitä tehdessäni olen tyytyväinen? Mitkä asiat saavat sukat pyörimään jaloissani?

Kirjoitin paperille (ja myöhemmin blogiin) olevani onnellisimmillani silloin, kun

  • Luen
  • Kirjoitan
  • Keskustelen siitä, mitä olen lukenut
  • Teen tutkimusta, joka etenee (ja joka vaikuttaa)

Oli melkoinen valaistumisen kokemus ymmärtää, että juuri noissa asioissa olen myös hyvä, ja mikä tärkeämpää, noissa asioissa olen halukas kehittämään itseäni ja oppimaan lisää. Siksi noissa asioissa voin tulla vielä paremmaksi.

Kun tätä puheenvuoroa varten etsin selityksiä sanalle intohimo, päädyin monille niin sanottuun positiiviseen psykologiaan kuuluville sivustoille. Näillä sivuilla kirjoitettiin siitä, miten merkityksellistä ihmiselle on tehdä jotain, minkä hän kokee tärkeäksi ja miten siitä saa sisällön koko elämälle – merkityksetön työ on elämän heittämistä hukkaan. Lisäksi varoitetaan, että intohimo sekoitetaan usein asioihin joissa henkilö on taitava.

Suhtaudun tällaiseen hieman kriittisesti. Vaikka työn merkityksellisyys on itsellenikin tärkeää, koska muuten ei jaksa aamuisin nousta sängystä ja lähteä töihin, niin pelkkä positiivinen psykologia ei maksa laskuja tai tuo elämään turvaa (paitsi kalliita koulutuksia myyville konsulteille). Intohimoa voi kokea myös asioissa, joissa ei ole kovin hyvä, mutta aitoon intohimoon liittyy halu kehittyä ja oppia lisää. Positiivisuuteen ohjaavat konsultit ovat oikeilla jäljillä, mutta ripaus realismia tekee heidän asiastaan uskottavamman.

Realismia tarvitaan, sillä tiedetoimittaminen tai tietokirjojen tekeminen ei ole norppien makoilua aurinkoisella kivellä. Kuten auringossa makoilu, ei tiedetoimittaminenkaan kyllä elätä, mutta toimittamisessa tulee myös välillä hiki ja raivo.

Kun mietin tätä puhettani, kirjoittelin paperille asioita, joita tiedetoimittaminen mielestäni on. Lista oli tällainen:

Tiedetoimittaminen on

  • Ajanhallintaa
  • Lukemista, lukemista, lukemista
  • Kommentointia (rakentavasti!)
  • Kokonaisuuksien ja yksityiskohtien tasapainoa
  • Neuvotteluja
  • Kompromisseja
  • Pitkiä työpäiviä
  • Kireitä aikatauluja
  • Liian pian tulevia deadlineja
  • Liian paljon sähköposteja
  • Pilkkuja ja niiden viilausta
  • Iloa
  • Onnistumista

Ja lopuksi juhlaa, kun kirja on valmis.

Se tunne, kun ensimmäisen kerran sain käsiini kirjan, jonka kannessa oli oma nimi. Se oli hurja tunne, yksi unelma täyttyi. Minä olin tehnyt kirjan, minä juuri, ihan tavallinen ihminen, maalaistyttö, varpaat mullassa kasvanut. Minä, joka suhtaudun kirjoihin kuin pyhiin esineisiin, ja jonka mielestä jokainen kirjailija on pieni nero. Minä olin tehnyt kirjan.

Sittemmin idealistinen suhtautumiseni kirjoihin ja niiden tekemiseen on hiukan rapissut, mutta syvä ilo valmiista kirjasta on edelleen jäljellä.

Aikatauluja olen rakastanut aina, ja suhtaudun omissa kirjoitustöissäni melkoisella kiintymyksellä deadlineihin. Ilman deadlineja en saa mitään tehtyä, ja lykkään niitä vain poikkeustilanteissa. Koska kaikkien ihmisten suhde aikarajoihin ei ole samanlainen, vaatii toimitustyö oman itsen johtamisen lisäksi myös muiden ohjaamista ja johtamista.

Ehkä yksi tärkeimmistä asioista, mitä toimittaminen on minulle opettanut, liittyy epätäydellisyyden myöntämiseen ja virheiden hyväksymiseen. Sellaista kirjaa ei olekaan, johon ei joku virhe jäisi. Epätäydellisyyden hyväksyminen ei tarkoita, etteikö aina voisi pyrkiä minimoimaan virheet ja tekemään niin hyvää työtä kuin mahdollista – oma nimi kannessa merkitsee, että jokainen virhe on ikään kuin minun virheeni. Mutta yöuniani en enää ikinä aio menettää siksi, että jostakin puuttuu pilkku tai on väärä sanamuoto. Näinkin on tapahtunut, eikä siitä ole kauaakaan. Asiasisällön täytyy olla oikein, mutta on tärkeää osata myös lopettaa jossain vaiheessa se pilkun viilaaminen.

Tiedetoimittaminen on kehittänyt minua kirjoittajana ja tutkijana. Viimeisin julkaisuni oli sosiaali- ja terveysministeriölle tehty raportti lastensuojelun menneisyydestä. Raportin kannessa on seitsemän kirjoittajan nimet. Kirjoittamisen organisoinnin vastuu oli minulla ja väitän, etten olisi pystynyt yhdistämään seitsemää erilaista tekstin tuottajaa, erilaisia aikatauluja ja kirjoitustapoja ilman vankkaa toimituskokemusta.

Juuri nyt elän sikäli poikkeuksellisessa tilanteessa, että osallistun julkaisutoimintaan lähinnä vai kirjoittajana. Kieltämättä on ihan hauska seurata toimittajien työtä eri kokoomateoksissa Kirjoittajan näkökulmasta. Epäilemättä ennen pitkää jokin uusi kirjaprojekti kuitenkin käynnistyy.

On nimittäin hyvä tietää, että on olemassa jotain, josta pitää. Että ainakin jokin osa-alue työssäni on jotain, johon suhtaudun intohimoisesti, lähes nälkäisesti. Kirjojen toimittaminen ja epäilemättä tulevaisuudessa myös ihan itse kirjojen kirjoittaminen tulee olemaan osa elämääni varmasti vielä pitkään. Olen sanonut kustannustoimittajalleni, että vielä minä sen teen, teen oman tietokirjan (väitöskirjan lisäksi siis), ja minulla on tapana pitää lupaukseni. Välillä myös pohdin, voisinko elättää itseni kustannustoimittajana. En tiedä, onko kiristyvässä kustannusmaailmassa minulle täysipäiväistä sijaa, mutta ainakin tutkijuuteni rakentuu vahvasti tiedetoimittamisen ja oman kirjoitustyön tasapainoon. Lukeminen, kirjoittaminen ja luetusta keskusteleminen saavat edelleen sukat pyörimään minun jaloissani, joskin muitakin asioita listaan on tänä päivänä tullut, kuten kukkapenkin kuokkiminen.

 

Suomen Kansatieteililijöiden yhdistys Ethnos ry järjestää joka toinen vuosi pienen tieteenalamme tärkeimmän kotimaisen konferenssin, Kansatieteen päivät. Tänä keväänä järjestämisvuoro oli Turussa, jossa Turun yliopiston ja Åbo Akademin etnologian ja kansatieteen oppiaineet isännöivät ja emännöivät päiviä viime torstaina ja perjantaina.

Aiheena oli Liikuttava tieto? Kulttuurinen ymmärrys ja vuoropuhelu. Kollegani kanssa olimme järjestäneet työryhmän, jossa keskusteltiin etnologian monista mahdollisuuksista yhteiskunnalliseen tutkimukseen. Kuin juuri sopivasti teemaan istuen kollegani kutsuttiin ministeriöön asiantuntijaksi, joten vedin työryhmän yksin. Meillä oli neljä esitelmää, joista yksi oli omani.

Oma työryhmäni onnistui hyvin: esitelmät olivat valtavan mielenkiintoisia, ne keskustelivat niin keskenään kuin yhteiskunnan eri ongelmakohtien kanssa, yleisöä riitti ja kysymyksiä sateli. Olisin voinut valmistautua paremmin, mutta keskiviikkona iltapäivällä oli projektin deadline, joten tulin Kansatieteen päiville melkoisen uupuneena ilman kunnon valmistautumista.

Omasta väsymyksestäni huolimatta innostuin ja motivoiduin Kansatieteen päivien ansiosta jälleen kerran. Tieteenalamme on niin pieni, että useimmat tuntevat toisensa. Päivillä tapaakin aina tuttuja, ja on kiva vaihtaa kuulumisia. Kaikilla on aina uusia projekteja ja uusia näkökulmia, ja keskustelut ovat vilkkaita. Ja aina tutustuu myös uusiin ihmisiin! Tälläkin kertaa juttelin pitkään vaikeiden aiheiden tutkimuksesta erään uuden tuttavan kanssa, mutta vaihdoin kuulumisia myös monen vanhan tuttavan kanssa.

Erityisen voimakkaan innostuksen tunteen valtaan pääsin kollegoideni ansiosta. Olin erityisen ylpeä tänä vuonna jyväskyläläisten ystävieni panoksesta. Meikäläiset esiintyivät päivillä monin tavoin edukseen, pidimme hyviä esityksiä ja puhuimme tärkeistä asioista. Meidän oppiaineellamme menee hyvin!

Sen tajuaminen aiheuttikin valtaisan motivaatiopuuskan. Oli ilahduttavaa kuunnella esityksiä tutkimuksesta, joka vaikuttaa, joka ei nöyristele vaan esittää oman näkökulmansa kautta uutta tietoa maailmastamme. Jos vielä muutama vuosi sitten minusta tuntui, että etnologit ja kansatieteilijät kipuilivat sen kanssa, että meillä ei olisi ollut tilaa yhteiskunnassa, niin nyt sellaisesta vaatimattomuudesta ei ollut tietoakaan. Etnologisen tiedon paikka ja erityisyys nähtiin, sitä nostettiin aktiivisesti esiin ja sen kautta parannettiin maailmaa monessa eri projektissa.

Mitä se liikuttava  etnologinen tieto sitten on? Se on kulttuurista, ihmisten arkea käsittelevää tietoa, joka kuvaa merkityksiä ja merkitysrakenteita. Etnologisen tiedon avulla näkymättömästä voidaan tehdä näkyvä, voidaan huomioida kokemus ja sen kerronta tai käsitellä aiemmin vaiettuja aiheita sensitiivisesti. Etnologin katse on ihmisessä ja ihmisen toiminnasta tai siitä syntyneissä jäljissä, ihmisen paikasta osana yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Olen aiemmin kirjoittanut ainakin vuoden 2012 ja 2014 Kansatieteen päivistä. Vuonna 2012 päivät järjestettiin meidän laitoksellamme. Vuoden 2008 Kansatieteen päivät olivat ensimmäinen konferenssi johon osallistuin tohtorikoulutettavana – tosin vain kuunteluoppilaana silloin.

Seuraava sivu »