kirjallisuudesta


Olen ollut sikäli tyypillinen tyttö, että olen nuorempana lukenut L.M. Montgomeryn ja Louisa Alcottin tyttökirjaklassikoita. Rakastin, ja yhä rakastan eniten Uudenkuun Emiliaa, mutta Vihervaaran Anna on lähes yhtä tärkeä tyttökirjan sankaritar. Montgomery on valtavan suuri kirjailija niin Kanadassa kuin maailmanlaajuisesti, ja Anna-kirjat on filmatisoitu useaan kertaan.

Tarinan juoni on oikeastaan aika tavallinen: punatukkainen orpolapsi saapuu uuteen kotiinsa Vihervaaraan iäkkäiden sisarusten Marilla ja Matthew Cuthbertin luokse. Tullessaa Anna laittaa kaiken sekaisin, eikä tunnu sopeutuvan Avonlean ahtaaseen ilmapiiriin. Vastoinkäymisiä riittää, mutta vilpitön sydän ja älykkäät aivot apunaan Anna voittaa kaikki puolelleen.

Erityisen rakas  sekä minulle, että monille suunnilleen ikäisilleni naisille on ollut 1980-luvulla tehty filmatisointi Anna-kirjoista. Sullivan-yhtiöiden sarja oli melko uskollinen alkuperäisteoksille, ja Megan Follows on iskostunut monien mieleen täydellisenä Anna Shirleyna.

Mutta nyt kuuluu kummia uutisia: Annasta on tehty uusi versio. Uusi Vihervaaran Anna, joka on synkempi, traagisempi ja monipuolisempi kuin vanha sarja tai edes alkuperäinen tarina. Helsingin Sanomien jutun (kannattaa lukea!) mukaan käsikirjoittaja Moira Walley-Beckett on tuonut tarinaan aiempaa vahvemmin mukaan Annan lapsuuden ankeuden ja myös sävyjä kirjailija Montgomeryn synkästä elämänhistoriasta. (Valoisien tyttökirjojen kirjoittajan kuolema vuonna 1942 paljastui itsemurhaksi vasta hiljattain – uutinen, joka pääsi maininnaksi jopa blogiini asti.)

Sain vinkin tästä uudesta sarjaversiosta lukupiirissäni, jossa sovittiin uuden Anna, a lopussa (Anne, with an e) olevan lukupiirin seuraava rasti: katsotaan uusi sarja, kerrataan kirja ja jutellaan seuraavalla tapaamisella vaikutelmistamme. Rankasta pihauudistuksesta toipuessani ja jo viikon jatkunutta sotaharjoitusleskeyttä potiessani kaipasin jotain tunteikasta, mutta laadukasta katsottavaa. Onneksi on Netflix, ja onneksi aikaa tv:n katseluun. Katsoin ensimmäisen tuotantokauden kaikki seitsemän jaksoa eilen ja tänään, ja halusin kirjata ensivaikutelmia saman tien.

Ja olihan se erilainen. Huh! Ynnäilin katsoessani plussia ja miinuksia, ja päädyin siihen, että plussia on enemmän. Seuraavassa on sitten juonipaljastuksia, mutta ei mitenkään dramaattisia (ja niitä on Hesarin jutussakin, spoiler alert!)

Ensin ne miinukset: On ihan hyvä, että juoni ei seuraa kirjoja orjallisesti ja että sovelletaan – mitä järkeä olisi muuten tehdä uutta versiota? Mutta liioittelu on liioittelua, enkä oikein välittänyt esimerkiksi ensimmäisen kauden lopusta, jossa Vihervaaraan saapuu kaksi rikollista (pedataan uutta kautta), enkä myöskään alkupuolen kohtauksesta, jossa Matthew etsii Annaa tuodakseen tämän takaisin kotiin. Myös tulipalo oli ihan turha lisä. Kuinka paljon näin värikästä ja synkkää draamaa voi sijoittaa yhteen pikkukaupunkiin ilman, että se muuttuu saippuasarjamaiseksi?

Muuten uudistus on minusta pääosin onnistunutta. Pidän siitä, ettei Annan aika hirvittävää lapsuutta ennen Avonleaan tuloa paineta villaisella. Hän jopa itse toteaa Marillalle, että on sääli ettei hänellä ole ollut mahdollisuutta olla lapsi. Anna on elättänyt itsensä vähintään 8-vuotiaasta asti. Marilla ja Matthew Cuthbert ymmärtävät tämän, samoin kuin sen miten traumatisoivassa ympäristössä Anna on kasvanut edellisissä ”perheissään”. Kasvattilapseen tai oikeammin piikaan kohdistettu väkivalta ei jää rivien väliin vaan näytetään kunnolla, ja tyttölapsen seksuaalinen haavoittuvuus tuodaan sekin esiin.

Lasten aseman huonous nousee minusta ylipäätään keskeiseksi teemaksi tässä sarjassa. Anna on huono-osainen ennen Vihervaaraan pääsyään, mutta sarjassa hänen rinnalleen on nostettu Cuthbertien apupoika Jerry. Jerry on ranskankielinen, köyhästä monilapsisesta perheestä. Hänellä ei ole roolia kirjassa, mutta sarjassa hän toimii peilinä sille, että lapsilla saattoi mennä huonosti myös muualla kuin aikansa lastenkodissa, joka oli hirviömäinen laitos. Kouluun pääseminen on ratkaisevaa: Jerry ei käy  koulua, koska hänen pitää olla työssä, vaikka ikää tuskin on enempää kuin Annallakaan. Jerry osaltaan auttaa Annaa ymmärtämään, että koulunkäynti on etuoikeus, ei pakko (koska Annaa kiusataan koulussa niin rajusti, ettei hän halua mennä sinne).

Koulukiusaaminen on toinen raskas lapsuuteen liittyvä aihe. Opettaja Phillipsin julmuus on vain sivujuonne, mutta valitettavasti täysin uskottava. Toisten lasten käytös Annaa kohtaan heijastelee heidän vanhempiensa suhtautumista. Orpolapseen ei haluta luottaa ennen kuin hän osoittaa itse olevansa muita parempi. Annalla on moninkertainen todistamisen taakka: sen lisäksi että hänen pitää vakuuttaa muut kelpoisuudestaan orpokotitaustansa takia, hänen terävä älynsä kyseenalaistetaan monta kertaa myös ihan vain siksi, että hän on tyttö.

Sarjan feminismi on nostettu aiemmissakin jutuissa esiin, sillä lasten huono-osaisuuden lisäksi se on sarjan keskeinen aihe. Annasta on mahdotonta käsittää, miksi Cuthbertit haluavat orpokodista pojan, kun hänenkaltaisensa vahva tyttö pystyy ihan kaikkiin samoihin töihin. Avonleassa toimii edistyksellisten äitien lukupiiri, johon Marillaakin pyydetään. Suffragetit mainittu! Pastori kehottaa Annaa valmistautumaan vaimon rooliin, mutta tämä itse näkee maailman avoimena, mahdollisuuksia täynnä – tämä on minusta juuri Montgomeryn hengessä tehtyä valoisuutta ja positiivisuutta.

Vielä muutama sana henkilöistä ja näyttelijöistä: niin paljon kuin Megan Followsista pidänkin, minusta tämä ”uusi Anna”, jota näyttelee Amybeth McNulty, näyttää enemmän Montgomeryn Annalta: laiha, lapsenkasvoinen, leveähymyinen vinoinen hampaineen – ja tietenkin täydellisen oranssitukkainen. Follows oli ehkä vähän liian kaunis rooliinsa, ja lisäksi näytti lettipäiseltä aikuiselta. Marilla ja Matthew on roolitettu upeasti, samoin Annan koulutoverit ja Jerry. True bosom friends eli Dianan ja Annan sydänystävyys on niinkuin pitääkin (…ikuisiksi ystäviksi tultais niinkuin Anna ja Diana… laulaa Maija Vilkkumaa).

Eniten pidin kuitenkin yllättäen kahdesta hahmosta. Rachel Lynde ei ole vain ilkeä vanha rouva naapurista, vaan Marillan sukulaissielu ja paras ystävä, lähes yhtä lempeä ja kiltti, ja pidin tästä muutoksesta. Ja sitten se järkyin juttu: Jonahthan Crombiekin on korvattavissa. Gilbert Blythen roolissa nähtävä Lucas Jade Zumann on täydellinen Gilbert, ja samoin kuin Annan roolissa, nyt näyttelijä ei näytä lapseksi puetulta aikuiselta. Olen vähän rakastunut, pakko myöntää. Mutta kukapa ei Gilbertiin rakastuisi…

Uuden sarjan trailerin voi katsoa vaikkapa Netflixin sivuilla. Jään mielenkiinnolla odottamaan toista kautta, joka toivottavasti ja todennäköisesti tehdään.

 

Lokakuu on siinä mielessä kirjatoukan kuukausi, että sen lopussa on aina vuoden suurin kirjatapahtuma, Helsingin kirjamessut. Kuten aiemmin kerroin, tänä vuonna kirjamessut olivat minulle aivan erityiset, sillä ensimmäistä kertaa olin siellä esiintyjänä.

Sunnuntaina Eino Leino -lavalla toimittaja Unto Hämäläinen jutteli minun ja Ville Kivimäen kanssa toimittamastamme teoksesta Rauhaton rauha (Vastapaino 2015). Pidin Hämäläisen keskustelutyylistä: hän ei vain haastatellut meitä vaan oli kolmas, tasaveroinen keskustelija. Hän kertoi kuulijoille lukukokemuksestaan, luki muutamia lainauksia kirjasta ja kyseli niiden herättämien ajatusten pohjalta meiltä lisää. Haastattelu oli ehkä elämäni nopein 25 minuuttinen! Hämäläisen kanssa olisi mieluusti jutellut pidempäänkin.

14633004_10154457634089504_5248816929665429848_n

Kuva: Hannele Vettainen.

Mieltäni lämmitti erityisesti se, miten paljon tuttuja yleisössä oli. Muutenkin kuuntelijoita riitti, ja kustantajamme edustajat olivat todella tyytyväisiä. Kiitos kaikille paikalla olleille! Ja erityiskiitos omalle huutosakilleni, joka kannustaa ja tukee kaikissa elämän hyvissä ja huonoissa hetkissä  – tämä oli tietenkin niitä isoja ilon päiviä.

Kirjamessuilta ostin tuliaisiksi pari pokkaria ja yhden keittokirjan. Keittokirjan suhteen olin tehnyt jo vähän ennakkopohdintaa edellisenä päivänä. Selasin sitä tänään kotimatkalla, ja olen hyvin tyytyväinen hankintaan. Siitä keittokirjasta pitänee yrittää kirjoittaa vielä lähiviikkojen aikana tännekin! Lisäksi ruokamessujen puolelta hankin meille uuden pinnoitetun kattilan. Myös se ansaitsisi oman postauksensa, kunhan nyt testaan sen käyttöä.

Tämän kirjamessuilon päätteeksi voin vaivihkaa livauttaa tähän lokakuun varsin vaatimattomaksi jääneen lukulistan. Jälleen on mennyt monta iltaa niin, että olen vain ottanut kirjan käteen ja nukahtanut saman tien. Ei ole minusta enää lukijaksi entiseen malliin.

  • Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
  • Aura Korppi-Tommola: Miina Sillanpää. Edelläkävijä
  • Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Elämässä käy joskus juuri niin kuin toivoo.

Ensi viikonloppuna vietetään jälleen maan suurinta kirjatapahtumaa, Helsingin kirjamessuja. Olen käynyt siellä vuosien ajan sekä myyjänä että lukutoukkana, tosin aivan viime vuosina harvemmin. Tungoksesta huolimatta rakastan kirjamessujen tunnelmaa, näytteilleasettajien panostusta, bibliofiilien naurua ja lukemista rakastavien ihmisten tarttuvaa innostusta.

Kun kirjoittamisesta tuli ammatti, aloin haaveilla siitä, että jonain päivänä pääsisin vieraaksi messuille kirjailijapassilla. Olisin oikea kirjailija! Haave on toteutunut jo Jyväskylän kirjamessujen osalta pariinkin kertaan, ja ensi viikonloppuna olen kirjailijapassilla vieraana Helsingin kirjamessuilla.

Olen yhdessä Ville Kivimäen kanssa Unto Hämäläisen haastateltavana toimittamamme kirjan Rauhaton rauha (2015) tiimoilta Eino Leino -lavalla sunnuntaina klo 11:00 alkaen. Tervetuloa! Kirjan kustantanut Vastapaino on muutenkin mukavasti esillä messuilla, lisätietoja Vastapainon sivuilla.

Suosittelen myös Tiedekirjan järjestämää Tiedetoria torstaina ja perjantaina, jos silloin jo messuille ehditte. Tiedekirjan osastolla tapahtuu muutenkin koko messujen ajan vaikka mitä mielenkiintoista.

Omat messuvinkkinsä on antanut esimerkiksi Kaikki  päivät tulevat -blogin kirjailija Jaana.

Nähdään kirjamessuilla!

Sopivasti kansainvälisen tyttöjen päivän kunniaksi kävin tänään etsimässä synttärilahjaa 8-vuotta täyttävälle kummitytölleni. (Tekisi mieli taivastella miten aika menee näin nopeasti, mutta jätänpä sen nyt tällä kertaa.) Jokin aika sitten kysyin hänen äidiltään, millainen lahja olisi toivottu, ja sain lämpimän ja kauniin vastauksen:

Mielestäni paras lahja kirjoja rakastavalta kummitädiltä kirjoja rakastavalle kummitytölle on kirja!

Olen kerännyt kummitytölle Astrid Lindgrenin kirjat synttärilahjoiksi, mutta se sarja tuli jo täyteen. Nyt hän on itse lukuikäinen jo, ja kuulema tykkää esimerkiksi Ella ja kaveritkirjoista. Tämän Timo Parvelan sarjan minäkin tiesin, vaikken tunnekaan. Lisäksi kummityttö tykkää Isa ja Bea -kirjoista, jotka olivatkin sitten minulle ihan uusi juttu.

Samassa hyllyssä Timo Parvelan kirjojen kanssa kirjakaupassa olivat Siri Kolun Me Rosvolatsarja. Se olisi ehkä oma suosikkini näistä – tosin peruste on täysin mututuntuma, koska en ole mitään näistä luetelluista itse lukenut. Sen verran avasin kuitenkin Me Rosvolat -kirjan sivuja, että se näytti pienemmältä präntiltä kuin Ella ja kaverit, ja kirja oli muutenkin paksumpi. Ehkä vasta vuoden tai parin kuluttua? Päähenkilö on 10-vuotias, kun Ella käsittääkseni on eka- tai tokaluokkalainen.

Pelkän kirjan lisäksi aion laittaa pakettiin muutakin. (Luotan tässä siihen, että kummityttöni ei lue blogiani, eikä varmaan edes tiedä että tällainen on olemassa.) Haluan ostaa pienelle lukollisen päiväkirjan. Hänellä on kaksi pikkusisarusta, ja ison tytön rooli nousee vähitellen enemmän ja enemmän esiin hänen käytöksessään ja olemuksessaan. Ehkä hänellä jo alkaa olla salaisuuksia, joita ei halua kertoa siskolle tai veljelle? Sinällään lasten päiväkirjojen lukot ovat lähinnä koristeita, mutta minusta kyse on ennen kaikkea siitä ajatuksesta, että tytöllä voi olla jotain omaa ja tärkeää, joka ei kuulu muille. Silti en epäile, etteikö pikkuveli tai -sisko niin halutessaan saa päiväkirjan lukon murrettua, mutta se ei riitä syyksi olla hankkimatta sellaista.

Ensimmäinen oma päiväkirjani sisältää merkintöjä 6-vuotiaalta tyyliin ”RAKAS PÄIVÄKIJA TÄNÄÄN [SISKON NIMI] HUUSI KOVASTI. EIPÄ MUUTA HEI HEI RAKAS PÄIVÄKIRJA.” Ei ehkä kovin informatiivista – tai sitten juuri sitä mitä elämä silloin oli, alituista tappelua sisarusten kesken! Terveiset vaan siskolle, joka ei tietääkseni koskaan murtanut päiväkirjojeni lukkoja auki, enkä minä hänen.

 

Kirjan vuoden lukuhaasteen yksi kohta oli ”kirja, jonka päähenkilö ei ole ihminen”. Lukupiirin kanssa päätimme loppukesän kirjan sen pohjalta. Hyllyssäni on vuosia odottanut Richard Adamsin romaani Shardik, joten päätin tarttua siihen tässä kohdin lukuhaastetta.

Odotukset olivat kovat: Adamsin Ruohometsän kansa on ehdottoman loistava kirja, ja sen päähenkilöt todellakin ovat jotain muuta kuin ihmisiä. Shardikin nimihenkilö on karhu, joten ajattelin kirjan kertovan siitä. Mutta voi pettymys, Shardik ei olekaan oman kirjansa keskushenkilö vaan ihmiset, jotka tekevät siitä jumalan.

Epäilemättä Shardikin tarina menee lukuhaasteeseen läpi, sillä vaikka Shardik ei ole kirjassa ajatteleva tai juonta eteenpäin vievä henkilö, se on kuitenkin koko tarinan keskus. Sinänsä juoni on herkullinen ja kiinnostava: ihmiset uskovat Shardikin olevan kauan poissa ollut jumala, ja jumalan nimissä aletaan tehdä kaikenlaista pahuutta kuten käydä sotia. Miten vallanhimo muuttaa ihmistä? Adams kuvaa, miten aluksi puhtaana säteillyt usko jumaluuteen joutuu väistymään kunnianhimon tieltä. Mikä on jumaluutta ja mikä ihmisyyttä, ja voiko ihminen luoda jumalan?

Mutta voi pettymysten pettymys: kirja on oikeastaan aika tylsä. Olen nyt parisen viikkoa takunnut sitä ja päässyt noin puoleenväliin. Tekisi mieli antaa periksi, sillä tuntuu etten jaksa enää kiinnostua kirjan tapahtumista, koska se on kerronnaltaan niin onnettoman junnaavaa, sekavaa, nimet poukkoilevat enkä hahmota karttaa yhtään. Jaksan sivun tai kaksi illassa, joten kirja ei juurikaan etene.

Jättäisin ehkä Shardikin vielä mieluummin kesken, jos keksikin jonkun kivemman eläinpäähenkilöisen kirjan. Haluaisin lukea jotain, mitä en ole ennen lukenut, siksi Ruohometsän kansa, Lokki Joonatan tai Kaislikossa suhisee eivät sovi. En myöskään haluaisi lukea lastenkirjaa, vaikka kieltämättä rajaa aikuisten lastenkirjojen välille ei aina voi vetää. Ainahan voin lukea Beatrix Potteria… Olisiko teillä, armaat lukijani, kirjavinkkejä tähän kohtaan?

Huomasin Jyväskylän kaupunginkirjastossa jo jokin aika sitten kivan ja melko haastavankin lukuhaasteen, joka järjestetään Kirjan vuoden 2015 kunniaksi. Lukuhaaste 2015 sisältää pitkän listan erilaisia kuvauksia kirjoista. Haasteen kotisivujen mukaan se on suomennettu versio Popsugar-sivuston lukuhaasteesta. Tarkoitus on lisätä lukemista vuonna 2015, ja lista motivoi tähän. Kirjaston sivulta saa vinkkejä eri tematiikan kirjoista, ja sieltä ohjataan myös lukuhaasteen Facebook-sivulle. Osa lukuhaasteen teemoista on helpompi täyttää (esim. naisen kirjoittama kirja, käännöskirja) kuin toiset (esim. näytelmä, muistelma), mutta ihan hauskaa koettaa saada vuoden aikana lista kokonaan täyteen.

Päätin tehdä lukuhaasteesta oman välisivun tähän blogiin ja merkitä sinne jatkossa haasteen etenemistä. Kaikista kirjoista en varmasti ehdi blogiin kirjoittaa, mutta linkitän sivulle aina kun voin. Tässä kuitenkin tähän mennessä (vuoden alusta lähtien siis) haasteeseen luetut kirjat:

Perinteinen romanssi: Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola

Humoristinen kirja: Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Naisen kirjoittama kirja: Jayne Anne Phillips: Suojelus

Ystäväsi suosittelema kirja: Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Finlandia-palkittu kirja: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirja lukulistasi loppupäästä: ”Se pitäisi joskus lukea, mutta…”: Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea

Tulevaisuuteen sijoittuva kirja: Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta

Käännöskirja: Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Runoteos: Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Sunnuntain Helsingin Sanomissa julkaistiin jälleen listaus syksyn uutuuskirjoista, erikseen kauno- ja tietokirjapuolilta. Viime vuonna olin itsekin mukana tietokirjalistauksessa Onnen aika? -kirjamme kanssa, mutta tänä vuonna tutustuin listaan ihan vain keskivertolukijana. Tai oikeastaan en ehtinyt edes lukea luetteloa ennen kuin Facebookissa ja Twitterissä alkoi vilahdella kommentteja siihen liittyen. Kiinnostuin kommenttien takia ja hain työpaikan kahvihuoneesta sunnuntaihesarin c-osan ihan vain tämän listan takia (oli siinä kyllä muutakin hyvää luettavaa).

Mitkä teokset sitten kiinnostivat minua eniten näistä luetteloista? Kotimaisen kaunokirjallisuuden puolelta ilahduin tiedosta, että Juha Itkoselta on tulossa uusi romaani. Pidin hänen kahdesta ensimmäisestä kirjastaan valtavasti ja vaikka sen jälkeen olen ollut vähän pettynyt, olen silti hänen suhteensa positiivisin odotuksin. Tutustuisin mielelläni myös Hannu Salaman Hakemisen riemu -kirjaan, sillä alaotsikko Harri Salmisen luistelmia ei voi olla kiinnostamatta kun Harrista on tullut luettua aiemminkin parissa Salaman romaanissa. Tuula-Liina Variksen psykologista jännitystä lupaava romaani voisi myös olla hyvä.

Esseitä en juuri ole lukenut, mutta Ulla-Lena Lundbergin esseet ovat epäilemättä kiinnostavia ja voisivat hyvin toimia sisäänheittäjänä uuden tekstilajin suuntaan. Ulkomaisen kaunokirjallisuuden listaus ei juuri herättänyt kiinnostustani. Joukossa oli kyllä tuttuja nimiä, mutta olen kovin huonosti kärryillä useimmista niistä. Cormac McCarthyn uuden kirjan valitsisin ehkä ensimmäisenä.

Itseasiassa paljon kiinnostavampi listaus löytyi tietokirjojen puolelta, josta löysin monta kirjaa kuvitteelliselle to be read -listalle lisättäväksi. Se on sikäli jännä juttu, etten juurikaan lue tietokirjoja – halu on kova, mutta en saa aikaiseksi, kun romaanit toimivat niin paljon paremmin työn vastapainona. Esimerkiksi elämäkertojen lukijana olen suunnattoman laiska. Leena Kirstinän kirjoittama Kirsi Kunnaksen elämäkerta syksyn uutuuskirjoissa olisi varmasti tosi kiinnostava, mutta minulta on lukematta vielä monta muutakin pidempään jonossa ollutta elämäkertaa. Mutta ehkä jonain päivänä. (Ja samalla teen päätöksen ryhdistäytyä elämäkertojan suhteen – ainakin yksi pitää lukea vielä ennen joulua!) Boel Westlinin kirjoittama Tove Janssonin elämäkerta on eräs lukemattomien listalla oleva, mutta silti kiinnostaisi lukea Westlinin ja Helen Svenssonin toimittama Toven Janssonin kirjeiden kokoelma. Kirjeistä historiantutkimuksen lähteenä kiinnostuneena lukisin kirjekokoelmaa ehkä monenlaisiakin näkökulmia mielessäni. Samoin aikalaisdokumenttina ja kokemuskerronnan kannalta kiintoisa on varmastikin Polina Zerebtsovan päiväkirja Tsetsenian sodasta.

Mirkka Lappalaiselta ilmestyy uusi tietokirja – Lappalaisen nimi on totuttu yhdistämään hyvään laatuun. Jos olisin valveutuneempi, lukisin mieluusti myös Li Anderssonin ja Susanna Kosken dialogikirjan. Ehkä tietokirjapuolen listan ensimmäisenä kiinnitin kuitenkin huomioni Mikko Majanderin esseekokoelmaan Lukemisen hulluus, joka jo nimellään puhuttelee ketä tahansa kirjallisuutta harrastavaa. Alaotsikossa sen luvataan sisältävän esseitä kirjallisuudesta ja musiikista, ja koska kirjoittajana on poliittisen historian tutkija, kiinnostavuus on jokseenkin varmaa. Listalla ovat aktivoituneet myös folkloristit: Seppo Knuuttila ja Ulla Piela ovat toimittaneet Ympäristömytologia -nimisen teoksen, joka tulee tietenkin SKS:ltä ulos. Ja vielä historia yhdistyy kirjallisuustieteeseen: Juha Järvelän ja Marjo Vallitun kirjoittamaa Komisario Palmun jäljillä on odotettu siitä asti, kun Juhan Waltari-aiheinen väitöskirja valmistui.

En tiedä, ehdinkö lukea näistä mitään, mutta ainakaan minulle syksyn kirjasato ei ole minkäänlainen pettymys. Päinvastoin: erityisesti tietokirjapuolella on tulossa paljon hyvää.

 

Seuraava sivu »