some


Tänään laitoksemme tutkijayhdistys vieraili Yle Keski-Suomen tiloissa Jyväskylän keskustassa. Ryhmämme vastaanotti toimittaja Marika Paaso, joka ystävällisesti kierrätti meitä toimituksen tiloissa ja loppuun vielä laittoi tutkijat kommentoimaan seuraavan päivän aihetta – suomalaisuutta – mikrofoniin. Vierailu oli kiva ja antoi uutta näkökulmaa alueradioon, vaikken vieraillutkaan siellä ensimmäistä kertaa. Onnekas (kai) olen ollut, kun olen saanut tehdä Yle Keski-Suomen toimittajien kanssa yhteistyötä jo muutaman kerran tutkimukseni ja mm. olohuonetentin tiimoilta.

Vierailun aikana keskusteltiin paljon siitä, miten ja miksi tutkijoiden pitäisi näkyä mediassa. Niin sanottu yliopiston kolmas tehtävä, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, kuuluu kaikkien meidän työnkuvaan, mutta miten se määritellään järkevästi? Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja vuorovaikutus ns. suuren yleisön kanssa voi olla paljon muutakin kuin tutkimustulosten kertomista toimittajien välityksellä – esimerkiksi bloggaamista, twiittaamista, yleisöluentoja, lehtikirjoituksia ja niin edelleen.

Välillä oman tutkimusaiheen popularisointi voi olla vaikeaa. Kuitenkin se on jossain määrin tutkijan velvollisuus: pitää pystyä sanomaan, miksi oma tutkimusaihe on tärkeä yhteiskunnan tai yhteisön kannalta. Miksi tämä tutkimus on tehtävä? Jos ja kun teen tämän tutkimuksen, mitä siitä seuraa? Vaikka tutkijat usein kokevat toimittajien tavan suoraviivaistaa tutkimustuloksia kiusalliseksi, se on myös hyödyllinen taito. Tutkimuksen merkityksen kertominen niin, että sen ymmärtää myös henkilö, joka ei ole saman asian ammattilainen, ei ole välttämättä aina helppoa. Siksi toimittajat voivat olla isoksi hyödyksi tutkijoille – ja tietenkin päinvastoin.

Välillä voi olla vaikea miettiä, mitä vaikkapa varhaismodernin Ranskan historian tai elämäkerrontaan sisältyvien narratiivisten rakenteiden tutkimus merkitsee nykypäivänä. Kosketuspintoja kuitenkin olisi hyvä oppia löytämään. Aina ajankohtaisen jutun kohdalla ei ole pakko ottaa yhteyttä toimittajaan, vaan taitoja voi harjoitella tutkijoille tutummalla tekniikalla, kirjoittamalla. Pohdimme esimerkiksi tutkimusblogin perustamista. (Pitäisikö minun avata tutkimushommille oma blogi? Samaa olen miettinyt ennenkin.)

Keskusteluissa sivuttiin tutkijan brändäämistä, joka on melkeinpä kirosana akateemisessa maailmassa. Työssäni joudun aika paljon tasapainoilemaan sen kanssa, miten kerron työstäni julkisesti. Onko tutkijalla oltava kotisivut? (Entä jos niitä päivittää melko harvoin?) Onko Twitter-tili välttämätön aktiiviselle tutkijalle? Monesti tutkijat toivoisivat, että työ puhuisi puolestaan ja riittäisi näytöksi, eikä tutkijan tarvitsisi laittaa itseäänkin tarkastelun alle. Mutta maailma on muuttunut ja tänä päivänä keskustelua esimerkiksi tieteestä käydään paljolti verkossa ja sosiaalisessa mediassa. Jonkinlaisen, edes pinnallisen viestintästrategia miettiminen hyödyntää tutkijaa ja selkeyttää asioita. Mutta oma persoona brändinä? Siihen en sentään vielä usko, en tällä alalla, vaikka olen Lisa Sounion Brändikkään joskus lukenutkin.

Viimeisen vuoden sisällä olen kirjoittanut hyvin vähän työstäni blogiin. Se on ollut viestintästrateginen päätös: en ole halunnut kirjoittaa suoraan  tämänhetkisestä tutkimushankkeesta ja työstäni. Tämänpäiväinen keskustelu Ylen studiolla kuitenkin muistutti jälleen, että blogini yksi ulottuvuus on koko ajan ollut tutkimus ja tutkijan arki. Varmaankin palaan tutkijan elämä -teemaan sitten, kun seuraava hanke käynnistyy. Tässä vaiheessa noudatan kuitenkin valittua strategiaa ja kirjoitan työstäni vain kuten nyt, ihan muista kuin sisällöllisistä näkökulmista.

Vierailu oli kiinnostava ja siis herätti uinuvan mediapersoonani jälleen henkiin. Kiitos Helan tutkijoille retken järjestämisestä, kiitos Yle Keski-Suomi ja erityiskiitos Marika!

Joululomalla se sitten tapahtui: liityin Instagramiin. Jo tähänkin asti olen ollut melko aktiivinen somettaja. Blogi on sosiaalista mediaa sekin, ja lisäksi olen Facebookissa, Twitterissä, LinkedInissä (tosin päivittämättömällä profiililla) ja nyt siis myös Instagramissa (eli Instassa tai IG:ssä, käyttäjän iästä riippuen). Yhtään erikoisen täsmällistä syytä uuteen palveluun liittymiseen ei ehkä ole, mutta ehkäpä kauniit valokuvat riittävät perusteeksi. En ole kovin hyvä kuvaaja enkä suhtaudu kovinkaan puritaanisesti julkaistujen kuvien laatuun – ammattivalokuvaajat olkoot erikseen. Mutta on mukavaa ottaa kuvia arjestaan ja tallentaa ne kaiken kansan nähtäville. Olin miettinyt Instagramia jo aiemmin, mutta torjunut ajatuksen. Varsinaisesti se alkoi kiinnostaa, kun siskoni liittyi, ja sisko tähän nytkin kannusti niin että viimeinenkin kynnys ylittyi.

Älypuhelin helpottaa tätä erityisen paljon. Vaikka myönnän olevani hiukan someaddikti, en silti istu pitkiä aikoja seurueessa hiljaa puhelinta räpläten. Enkä kommunikoi vierustoverin kanssa somen välityksellä… Siskon kanssa tosin tätäkin sivuttiin joululomalla, mutta hyvässä hengessä ja asialle nauraen. Joululomalla uuden somevälineen käyttöönottoon oli hyvin tilaa, kun päivät täyttyivät lähinnä ruoalla, päiväunilla, televisiolla ja lyhyillä kävelyretkillä.

Kuluneen vuoden ajan olen pitänyt Facebookissa kuvapäiväkirjaa otsikolla Hyvien hetkien vuosi 2014. Ajatus syntyi viime vuoden joulukuussa, kun olin väsynyt ja – nyt voin sen julkisesti tunnustaa – ajoittain aika ahdistunut ja masentunut. Ajattelin, että tallentamalla jokaisesta päivästä jotain hyvää, jonkin hyvän mielen asian, muistan paremmin, että elämä on voittopuolisesti hyvää ja onnellista. Ehkä olotilani paranemisella ei ole mitään tekemistä kuvapäiväkirjani kanssa, mutta ainakin kulunut joulukuu on ollut huomattavasti parempi kuin vuodentakainen. Kuvapäiväkirja päättyy kolmen päivän kuluttua. Jatkossa tallennan kuvia arjesta Instagramiin, mutta en enää päiväkirjamuodossa.

Sosiaalisen median käyttämiseni on muuttunut tänä syksynä hiukan. Työasioiden osuus on vähentynyt blogissa ja Twitterissä vapaa-ajanosuuksien kasvaessa. Toisaalta blogiin on riittänyt tänä syksynä vähemmän aikaa kuin aiemmin, ja Twitter pysynee edelleen myös välineenä pitää yhteyttä ulkomaisiin tutkijakollegoihin. Facebook on aina ollut enemmän yksityisminän juttu, Instagram tulee varmasti myös olemaan sitä. Monet ihmettelevät, mikä ajaa näin monen sosiaalisen median välineen käyttämiseen tai mitä siitä oikein saan. Kysytään myös, miten voin ottaa riskin kertoa itsestäni niin paljon julkisesti. Ulkopuoliselle voikin näyttää siltä, että paljastan paljon. Ei välttämättä ole helppo havaita, että minulla on omat rajani, joita vartioin. Kerron verkossa vain sellaisia asioita, jotka voisin kertoa muutenkin kasvotusten ihmisille tai jotka muutenkin on helposti saatavissa selville. Vältän muista ihmisistä kertomista tai muiden ihmisten kuvaamista niin, että ketään voisi tunnistaa. Tiedostan  hyvin sen, että kerran verkkoon laitettu on siellä pysyvästi – jaan vain kuvia ja asioita, jotka eivät vahingoita minua tai muita ihmisiä.

Kun varovaisuuden muistaa, sosiaalinen media on rikkaus. Hieman erakoitumiseen taipuvaiselle ihmiselle sosiaalinen media antaa välineitä pitää yhteyttä ihmisiin, kun aina ei jaksa tavata. Sosiaalinen media pienentää maailmaa, kun yhteydenpito on helppoa pitkienkin matkojen takaa. Lisäksi se mahdollistaa täysin vieraiden ihmisten väliset kontaktit niin tekstin kuin kuvienkin muodossa. Muutamalla älypuhelimen hipaisulla voin nähdä kuvia Norjan vuonoilta, kuulla tarinoita beduiinien teltasta tai ihailla uralilaisten kansojen käsitöitä. Tai jos maailma ei kiinnosta, voin jutella helposti kavereiden kanssa, lähettää linkin juttuun tai kuvaan ja nauraa heidän kanssaan yhdessä, vaikka kilometrejä olisi välissä.

Ja sitten voin katsoa kissavideon.