juhlavaa


Viime viikolla meidän pienessä perheessämme oli moninkertaisesti syytä juhlaan. Nämä uutiset ovat niin hyviä ja tärkeitä, että vaikka nykypäivänä muutaman päivän takaiset uutiset ovat jo ”vanhentuneita”, haluan merkitä tämän juhlaviikon aikakirjoihin (aka blogiini).

Hyvät uutiset alkoivat 1. kesäkuuta. Silloin tuli tieto Suomen Akatemian myöntämistä huippuyksikkörahoituksista. Olen mukana Tampereen yliopiston kokemuksen historian tutkimuksen huippuyksikössä (HEX). Tämä tarkoittaa, että pääsen tekemään tutkimusta hyvin resurssoidussa, innovatiivisessa, kunnianhimoisessa, inspiroivassa ja kansainvälisessä tutkimusryhmässä.

Suomen Akatemian huippyksiköitä myönnettiin tänä vuonna 12 kappaletta. Ne ovat Akatemian rahoitusmallin runsaskätistä osuutta. Rahoitushakemusten läpimeno perustuu tutkimusidean innovatiivisuuteen, kansainvälisyyteen, vaikuttavuuteen ja tiedettä uudistavaan otteeseen. (Lisätietoja esimerkiksi Akatemian sivuilta, klik.) Tampereen yliopiston HEX-huipparissa on kaikkea tätä.

En voi millään muotoa ottaa kunniaa hakemuksen läpimenosta, sillä en ollut mukana tekemässä sitä. Pääsin huhtikuun alussa mukaan Akatemian tiloissa pidettyyn kansainvälisen tieteellisen raadin haastatteluun, mikä oli jännittävä mutta samaan aikaan erittäin kiinnostava uusi tilanne.

Sen lisäksi, että huippuyksikkö tuo perheemme elämään turvaa antaessaan minulle toimeentulon juuri alkaneen Koneen säätiön rahoittaman hankkeen jälkeenkin, se tarjoaa minulle myös niin innostavan ja iloisen paikan tehdä työtä, että tuskin maltan odottaa. Tunnen suurimman osan ryhmän tutkijoista, ja tiedän jo nyt että tulemme tekemään erittäin hyvää tutkimusta yhdessä. Älyllisesti huippari tulee olemaan minulle haaste, mutta kunnianhimolleni kyllä erittäin tervetullut sellainen.

Syksyllä tein Akatemian tutkijatohtorihakemukseni Tampereen yliopistoon, ja siinä yhteistyökumppanit olisivat olleet osittain juuri näitä samoja, joiden kanssa tulen huipparissa tekemään työtä. Minulla on siis ensin tämä nyt alkanut rahoitus, mutta todennäköisesti yhteistyö huipparin kanssa alkaa heti sen käynnistyessä ensi vuoden alussa. Mitä kaikkea se  käytännössä tarkoittaa, jää vielä nähtäväksi, mutta todennäköisesti ainakin seminaareja, konferensseja, keskusteluja, julkaisuja ja tiiviin, kannustavan ja hyvähenkisen oman tutkijayhteisön.

Tuskin oli tästä toivuttu, kun puoliso lähti vapaapäivältään töihin saamaan kunniamerkkiä. Kahvitilaisuus järjestettiin perjantaina 2. kesäkuuta ja kutsu noutamaan kunniamerkkiä oli tullut, mutta kutsussa ei kerrottu mikä prenikka olisi kyseessä. Varsin komean mitalin kanssa hän sitten tuli kotiin: perheessämme on ritari!

Virallinen kunniamerkin myöntöpäivä on Puolustusvoimain lippujuhla 4. kesäkuuta. Tasavallan presidentti myöntää kunniamerkkejä tämän päivämäärän lisäksi itsenäisyyspäivänä, mutta Puolustusvoimain lippujuhlassa painottuvat Puolustusvoimien henkilöstön kunniamerkit.

Suomessa on kolme ritarikuntaa, joista kunniamerkkejä jaetaan. Vapaudenristin ritarikunta, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta sekä Suomen Leijonan ritarikunta. Kaikilla niillä on vähän erilaiset perustamishistoriansa. Puolisolleni myönnettiin Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki. Olen ihan valtavan ylpeä!

hdr

Monen pilvisen ja kolean päivän jälkeen aurinko alkoi jälleen paistamaan. Auringossa hehkuvaa kesäaamua varjostivat vain uutiset Lontoosta: joko taas? Henkilökohtaisella tasolla viime viikko oli kuitenkin täynnä suurta iloa ja luottamusta tulevaisuuteen. Varjoisampia aikoja epäilemättä tulee taas, mutta ehkäpä näiden päivien innostamana jaksaa niiden varjojenkin yli.

 

Mainokset

Narkkarit ja pyörävarkaat, vasikat ja venkulat,
langenneet naiset ja vaimonhakkaajat.
Vappu jokapäiväinen on päättynyt,
joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Tämän vuoden parhaan ja tärkeimmät joululaulun palkintoa ei tarvitse edes harkita. Elias Kaskisen esittämä, Jarkko Meretniemen säveltämä, Lilli Loiri-Sepän sanoittama ja Leri Leskisen tuottama joululaulu Tuli joulu ilotaloon julkaistiin osana Helsinki Mission joulukeräystä, jossa puhutaan myötätunnon puolesta ja taistellaan yksinäisyyttä vastaan.

Kun kuulin laulun ensimmäisen kerran radiossa, kuulin vain osan sanoista ja ihmettelin niitä hiukan, mutta tuo yllä lainaamani säe kolahti niin että olisin halunnut kääntää radiota taaksepäin kuullakseni laulun uudelleen. Seuraavalla kerralla painoin jotain kohtia tekstistä mieleen, jotta pystyin sitten googlaamaan kappaleen.

Youtubesta löytyy videokin, kannattaa katsoa ja kuunnella. Vaikka en ehkä ole syrjätymistutkijoiden määritelmissä riskiryhmää, tämä sanoitus puhuttelee minuakin kovasti: Tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään /…/ tänä iltana me kaikki kotiin päästy on. 

Laulu on todella tämän päivän joululaulu muutenkin kuin siksi, että Romanian kerjäläiset ja rasistit on mainittu. Tämä laulu kertoo yhteiskuntamme eriarvoistumisesta sekä siitä, miten välillä tuntuu että ihmisen arvoa mitataan ulkoisella menestyksellä. Voi olla naiivia sanoa, että joulu tulee myös niille ihmisille, jotka eivät yhteiskunnan tai yhteisön mittareilla ole menestyneitä. Se voi olla naiivia, mutta joulun viesti kuuluu kaikille, myös laulun kuvaamille juurettomille ja likaisille.

Tuli joulu ilotaloon, tekokynttilöiden valoon
tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään.
Huorat, juopot, yksinäiset, Romanian kerjäläiset,
hetken joukko onnellinen katsoo lasta keskellään.

Outo valo loistaa ylle vanhan pahvilaatikon
siinä uinuu ihmislapsi, kenen lienee on.
Irtolaisten kuoro likainen ja juureton,
tänä iltana he kaikki kotiin päässeet on.

Ihan pieni ihmislapsi, vastasyntynyt,
aaltopahvilaatikossa hiljaa nukkuu nyt.
Joku vanhaan villapeittoon hänet käärinyt.
Joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Rasistit ja siirtolaiset, Välimeren pakolaiset
tarttuu hellyydellä hiljaa käsiin likaisiin.
Kuka vielä väittää ettei usko ihmeisiin?
Lapsi meidän jokaisen tuo valon sydämiin.

Narkkarit ja pyörävarkaat, vasikat ja venkulat,
langenneet naiset ja vaimonhakkaajat.
Vappu jokapäiväinen on päättynyt,
joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Tuli joulu ilotaloon,
tekokynttilöiden valoon,
tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään.
Irtolaisten kuoro likainen ja juureton,
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on.

Mutta nyt on joulu. Joulu on kaikkine piirteineen minulle rakas juhla, ja kyllä, myös sen lohdullisen sanoman vuoksi. Tänä iltana me kaikki kotiin päästy on. Tänä iltana ei tarvitse suorittaa, tänään kelpaan ja riitän juuri sellaisena kuin olen. Me kaikki kelpaamme, me kaikki olemme kotona.

Minulla oli vaikka mitä suunnitelmia joulua varten. Esimerkiksi olen jo ostanut tarvikkeet pensseleitä myöten muutamien tuolien maalaamista varten. Tarkoitus oli, että tuolit olisivat jouluna olleet kunnossa. Kun näytti siltä ettei toteudu, laskin tavoitetta: olisi edes yksi niistä uudessa maalissa. Loppujen lopuksi niistä ei yksikään ole edes nähnyt hiomapaperia.

Ostin kirjamessuilta jouluruokakirjan, jossa on herkulliselta vaikuttava saaristolaisleivän ohje. Tarkoitukseni oli testata ohjetta ennen joulua. Jos leipä ei olisi hyvää, voisimme jälleen ostaa takuuvarmasti hyvän saaristolaisleivän joulupöytään. Mutta teinkö leipää? Ostinko edes tarvikkeita? En päässyt edes siihen vaiheeseen, että olisin katsonut leivän ainekset ja hommannut ne kaupasta kotiin odottamaan sopivaa hetkeä.

Jossain vaiheessa kuvittelin, että minulla on kiireetön, pitkä loma. Että joululomalla on aikaa aloittaa tuolihuppujen ompelu häitä varten. Naurattaisi, jos en olisi vähän väsynyt.

IMG_20161217_175726.jpg

Myös marraskuu on ollut jokseenkin kaoottinen. Tajusin yhtäkkiä, että en ole saanut kauden influenssarokotetta. Otan sen aina, koska diabeetikkona haluan kaikin keinoin välttää sairastumista. Muistan, että paikallislehdessä oli jossain vaiheessa syksyä ilmoitus rokotusajoista, mutta kerran sen nähtyäni koko asia on mennyt pois mielestä. Rokotteet on jaettu jo. Onneksi niitä on jäljellä, ja soitto terveyskeskukseen riitti: saan rokotteeni huomenna.

Mutta jotain sentään. Sain joulukortit ajallaan postiin, ja muutamia pakettejakin lähti. Ystäviä en ole juurikaan ehtinyt joulukuussa tavata, mutta kävin kuitenkin tervehtimässä yhtä kolmeviikkoista vauvaa. Eilen puolestaan juhlittiin nuorimman kummityttöni neljättä syntymäpäivää. En minä siis täysin epäsosiaalinen eläin ole ollut.

Perjantaina olin myös Koneen Säätiön puurojuhlissa. Onneksi satuin olemaan Helsingin suunnalla muutenkin, sillä vaikka puurojuhlassa ei varsinaista asiaa edistettykään, oli lämminhenkinen minglaustilaisuus kiva kokemus.

Minua väsyttää niin etten jaksa ajatella. Ei pelkästään henkisesti (ehkä vähiten siksi) vaan jokseenkin kokonaisvaltaisesti. Elimistö on taas sekaisin, ja sain jokin aika sitten jälleen uuden tautidiagnoosin. Sen ajatteleminen vie loputkin energiat, enkä ole jaksanut keskittyä oikein mihinkään viimeiseksi kuluneen viikon aikana. Tapaan tammikuun lopussa lääkärin, kirjoitan sitten lisää – tällä hetkellä en itsekään oikein tiedä, mistä on kyse.

Tänään laitoin kotiin joulua. Siistin paikat päällisin puolin, laittelin koristeita ja valmistelin paikan joulukuuselle. Kuusi haetaan huomenna, mutta sisälle se tulee vasta parin päivän päästä. Tänään tein viimeiset työjutut ja suljin työkoneen toivottavasti visusti kiinni kahdeksi viikoksi.

Tänään kotiin tuli joulu.

Mökillä vietetyt rapujuhlat ovat nyt jo kahtena vuonna peräkkäin asettuneet kesän ja syksyn taitekohtaan. Olemme rapurallanneet syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna, jolloin kaupoista on jo vaikea löytää rapurekvisiittaa. Rapuja sen sijaan on vielä hyvin saatavilla.

Ennen avopuolisoni tapaamista olin osallistunut rapujuhliin vain kerran aiemmin. Edelleen rapujen avaaminen sujuu minulta hitaammin kuin muilta, mutta aika nopeasti tähän ihanaan ruokajuhlaan pääsee mukaan. Oleellista lienee on hyvä seura ja ensiluokkaiset ravut – näihin kahteen panostamalla muut osat juhlasta ovat vähemmän tärkeitä.

Laatuseura tarkoittaa meillä lähimpiä ihmisiä: puolisoni serkku perheineen, ja jos aikataulut vain sopivat niin puolison velikin on aina tervetullut joukkoon. Ehkä jonain päivänä saan oman siskonikin avecinsa kanssa mukaan näille rapukesteille.

Ensiluokkaiset ravut puolisoni hankkii joka vuosi tuttavaltaan Mäntyharjulta. Tänä vuonna lastissa oli muutamia erityisen isoja rapuja. Kieltämättä isot ravut ovat kivempia syödä, kun leivän päälle kertyy tavaraa hiukan edes nopeammin…

Keitimme ravut perjantai-iltana. Keittäminen on taidelaji, ja puolisoni on kehittynyt siinä vuosi vuodelta taivammaksi. Suolaa pitää olla riittävästi, mutta ei liikaa. Vesi ei saa kiehua, ainoastaan ”hymyillä”, ja ravut pitää jäähdyttää mahdollisimman nopeasti (teimme etukäteen toisen liemen, joka oli jäähtynyt kun kypsät ravut siirrettiin siihen ja vietiin järveen jäähtymään). Kruununtillin kanssa ei nuukailla. Keittäminen tapahtuu meillä Juha Jormanaisen Suomalaisen rapukirjan ohjeiden mukaisesti.

IMG_20160904_083751

Rapurallaa!

Rapujuhliin kuuluu oma rekvisiittansa, aivan kuten jouluun, vappuu tai pääsiäiseenkin. Paperinen pöytäliina rapukuvioisen kaitaliinan kanssa on paras, koska sen voi alkuruoan jälkeen poistaa suoraan takkaan – rapujen syönnin jälkeen pöytä on usein varsin likainen. Mökillä käytetään lähinnä kertakäyttöastioita, joita saa raputeemalla vaikka kuinka paljon. Kattaus oli punaista ja valkoista! Tänä vuonna saimme myös kaulurit, joita tosin juhlakansan pienimmät vierastivat kovin – aikuiset sen sijaan käyttivät ruokalappuja innoissaan.

Meidän rapujuhlissa lauletaan ensimmäisen snapsin kohdalla Helan går, huudetaan hep tyttörapujen kohdalla ja snapseja naukkailevat ne jotka haluavat. Alkuruokaan kuluu sujuvasti puolitoista tai kaksikin tuntia.

Ravut ovat tietenkin rapujuhlien pääosassa, mutta kyllä niillä muillakin ruokalajeilla on väliä. Tälläkin kertaa teimme ruoat yhdessä, ja ne valmisteltiin alku- ja pääruoan välissä pidetyllä tauolla. Lohi savustettiin, siikliperunat keitettiin, ja aamupäivästä asti grillissä muhinut possunniska (ohje Koko vuoden grillauskirjasta) haettiin sisään ja nyhdettiin tarjolle. Salaatti oli yksinkertainen vihreä salaatti vuohenjuustolla. Tässä välissä lapset söivät jo jälkkärinsä ja siirtyivät nukkumaan, kun aikuiset vasta pääsivät pääruokaan.

Jälkiruokakin onnistui tällä kertaa ihan nappiin. Tein jo edellisenä iltana pannacottaa Hellapoliisin ohjeen mukaan, ja iltapäivällä oli valmistellut omena-kanelikompotin pannacotan kylkeen. Ohje oli neljälle, mutta jaoin sen kuuteen kuppiin, koska monta tuntia kestäneen ruokaorgian lopuksi riitti ihan pieni makea jälkiruoka kahvin ja avecin kera.

IMG_20160903_215832

Omena-vanilja-kanelipannacotta

Rapujuhlapäivä oli aurinkoinen, lämmin ja valoisa. Yöllä alkoi sataa, ja tänään on tullut syksy. Mökillä on kosteaa ja Saimaalla utua. On taas alkanut se aika vuodesta, jolloin kynttilät kuuluvat pöytään aamuin illoin. Tervetuloa syksy!

Omassa perheessäni mökki on rantasauna, jossa ei lapsuusmuistojeni mukaan vietetty yhtä saunareissua pidempää aikaa. Kesällä maatilalla riitti työtä kellon ympäri, ja lapset olivat mukana töissä. Nyt puolison mukana olen viime kesästä asti saanut viettää aikaa aivan erilaisesssa mökkeilykulttuurissa, jossa mökki on suvun yhteinen, siellä ollaan suurin osa kesälomasta tai ainakin niin paljon kuin mahdollista, ja ”oleminen” tarkoittaa täydellistä vapautta tehdä tai olla tekemättä. Puolisoni on kasvanut kaikki lapsuutensa kesät täällä, ja on hauskaa kuunnella hänen ja hänen serkkujensa muistoja lapsuuden kesistä. Kaikilla on täällä hyvä olla.

ranta

Vietimme juhannusta mökillä, jonne kokoontui myös muuta sukua. Juhannusaatto meni hyvin perinteisissä tunnelmissa: syötiin, saunottiin, istuttiin iltaa ja käytiin kylän kokolla. Seuraavana aamuna nukuimme pitkään ja aloitimme päivän aamu-uinnilla. Koko viikonlopun olen levännyt, rentoutunut ja ollut onnellinen.

juhannuskokko

Voisin kirjoittaa esimerkiksi juhannuksen ruoista tai jutteluista tai maisemista, mutta kirjoitan siitä mikä on eniten mielessä. Kevään ajan olen taistellut taas hankalien verensokerien kanssa, ja diabeetikon arki on ollut kaikkea muuta kuin leppoista. Siksi olen syvästi hämmästynyt, että juhannusaatosta tähän iltaan en ole mitannut yhtäkään yli 10 verensokeriarvoa. Jokainen mittaustulos mahtuu haarukkaan 3,6-9,6. Alle neljän on käyty kahdesti, enkä kummallakaan kerralla ehtinyt huomata matalan oireita; molemmilla kerroilla olin juuri aloittamassa kakun syöntiä, joten apu oli lähellä. Pääosin lukemat ovat liikkuneet 4,5 ja 7 välillä, olin syönyt mitä tahansa.

Osasyy hyviin lukemiin voi olla se, että mittaan hieman harvemmin kuin työpäivinä, mutta kyllä mittauksia silti kertyy 6-7 joka päivä. Mökillä syödään melko tuhtia ruokaa, ja näenkin pääsyynä sokerien tasaisuuteen täydellisen stressittömyyden. Kun olo on näin hyvä, ja ympäristössä pelkkää kauneutta, leppoisuutta ja hyväksyntää, myös ihmisen keho reagoi olemalla terve ja tyytyväinen.

Puolison loma alkoi virallisesti tänään, joten jatkoimme mökkeilyä edelleen pari päivää. Kävimme hiukan alennusmyynneillä kaupungilla ja hoidimme arkea odottaneita asioita. Poikkesimme myös Mikkelin Kenkäveroon, jossa vietimme kivan kahvitauon. Kenkäveron perennatarhassa loistivat pionit upeimmillaan ja lampaat rouskuttivat heinää varjoisassa aitauksessaan hyvin tyytyväisen oloisina.

kenkävero

kenkäveron lampaat

Kenkäveron puodista sain lahjaksi korun. Se on kotimaisen korutaiteilijan Vernada designin kaulakoru, jossa on hohtavassa hopearenkaassa sanat unelmoi, usko, taistele ja uskalla. Tänään ei ollut mikään erityinen päivä, ja lahja yllätti minut ihan täysin. Sekin on yksi uusia asioita elämässäni: saada joskus lahja ihan vain koska. Koska ei tarvita mitään erityistä syytä. Koska niin vain voi tehdä.

Koru merkitsee minulle paljon, enkä ihan sattumanvaraisesti ihastunut siihen kaupassa (niin paljon että puoliso halusi sen minulle antaa, koska oletettavasti tajusi merkityksen). Korun sanat kuvaavat diabeetion arkea ja sopivat motoksi kenelle tahansa pysyvän sairauden tai vamman kanssa taisteleville. Sillä vaikka se joskus on näinkin helppoa kuin nyt juhannuksena, niin silti olen mitannut ja pistänyt jatkuvasti, enkä voi sairautta edes juhlapyhinä unohtaa. Tämä koru on uusi voimakoruni, ja sen teho moninkertaistuu sen rakkauden myötä, joka sen antamiseen sisältyy.

koru

Seuraavat viisi viikkoa teen töitä varsin kevyellä otteella ja keskityn nauttimaan kesästä – ensimmäisestä kokonaisesta, yhteisestä kesästämme yhdessä. Mökin polut tulevat minullekin tutummiksi, mutta vietämme paljon aikaa myös yhteisessä kodissamme, johon muutin tasan vuosi sitten.

P.S. Juhannuksen rentouttavaa leppoisuutta voi lukea myös esimerkiksi Torpan tytön blogista, jossa Ilonan ihanat kuvat hehkuvat kesän parhaita puolia.

Marraskuussa 2009 olen kirjoittanut blogiini akateemisesta hauskanpidosta eli virkaanastujaisluennosta, johon sain osallistua, kun laitoksellemme tuli uusi Suomen historian professori. Kirjoitin silloin muun muassa näin:

Professorien työhön kuuluu minun mielestäni opetuksen, tutkimuksen ja hallinnon lisäksi myös pieni sivutehtävä: toimia esikuvana ja mallina omaa uraa pohtiville, alkutaipaleella oleville tutkijoille. Tällä hetkellä en tee mitään konkreettista yhteistyötä uuden professorimme kanssa, mutta uskon yhteistyökuvioita löytyvän tulevina vuosina, ja odotan niitä ilolla.

Silloin tehtäväänsä nimitetty professori oli Pirjo Markkola, josta sittemmin tuli lähes väitöskirjan ohjaajaan verrattavissa oleva läheinen tukihenkilö, yhteistyökumppani ja viimeisen puolentoista vuoden ajan myös lähin esimieheni hankkeen johtajana. Paljon on vettä virrannut Tourujoessa verrattuna siihen arkaan ja epävarmaan aloittelevaan tohtorikoulutettavaan, jollainen syksyllä 2009 Pirjoon tutustuessani olin! En osannut tuolloin kuvitellakaan, miten syvää ja hedelmällistä yhteistyö voi olla, ja miten suuresti Pirjoa kunnioitan ja ihailen monin eri tavoin.

Valitettavasti kaikki hyvä päättyy aikanaan: Pirjo siirtyi tämän vuoden alusta kotikaupunkiinsa Tampereelle historian professoriksi. Eilen hän piti juhlaluentonsa siellä, ja minulla oli ilo ja kunnia olla mukana juhlissa.  Eilen oli nautinnollista olla Tampereella, huomata tuntevansa sieltäkin jo koko joukon ihmisiä, kuunnella kaksi tärkeää puheenvuoroa juhlaluentojen muodossa (toinen juhlaluennon pitäjä oli sosiaalityön professori Timo Harrikari) ja nauraa vedet silmissä hyväntuulisessa iltajuhlassa.

IMG_20160413_201240.jpg

Olen tällä viikolla ollut kotona, koska väsyin. Eilen autoilin Tampereelta kotiin myöhään illalla, ja kotipihassa katsoin tähtikirkasta taivasta ja mietin, että kaikki on sentään täällä melko hyvin. Ehkä Tampere vei nyt Jyväskylästä jotain tai jonkun, jota ei voi korvata, mutta yhteistyö Pirjon kanssa onneksi jatkuu.

Uusi vuosi on alkanut, vaikka en oikein muista missä välissä syksykään ehti mennä. Joulun alla urakoin työasiaa deadlinen hiostamana kovemmin kuin pitkään aikaan, ja olin aika näännyksissä joululoman alkaessa. Toisaalta pidin myös elämäni pisimmän ja täysin töistä irrallisen joululoman, mikä kieltämättä tuli tarpeeseen.

Joululoma oli valehtelematta elämäni paras. Se oli ensimmäinen joulu omassa talossa, mistä olin haaveillut vuosia. Lisäksi se oli ensimmäinen joulu, jonka vietin yhdessä jonkun kanssa – siis muun kuin lapsuusperheen. Varsin perinteisiin jouluelementteihin perustuneiden juhlapyhien lisäksi joululomaan mahtui kyläilyjä, vuoden vaihtamista ystävien luona Helsingissä, teatteria, Tukholmaa ja ennen kaikkea pitkä jakso yhdessäoloa, mikä oli eri puolilla Suomea asuvalle pariskunnalle aikamoista luksusta.

Haaveiden toteutuminen on hykerryttävää. Niin kauan kuin olen haaveillut omasta talosta olen myös haaveillut siitä, että saisin jouluna kutsua perheeni luokseni päivälliselle. Nyt sekin toteutui: muun muassa tätä tarkoitusta silmällä pitäen hankitun ruokapöydän ympärille kokoontui Tapaninpäivänä koko lähiperheeni. Olimme tehneet sekä uusia että perinteisiä jouluruokia, ja tunnelma oli lämmin ja leppoisa. Joulupäivällinen tuntui hyvältä myös siksi, että lähiperheen piirissä on juuri nyt myös sairautta ja ikäviä asioita, jotka oli mukava unohtaa joulun ja yhdessäolon myötä edes hetkeksi.

Mutta nyt on tammikuu ja arki. Olen palannut työasioiden äärelle, nihkeästi tosin, sillä loma erotti minut työasioista hyvin tehokkaasti. Myös blogi on ollut heitteillä, sillä jostain syystä kirjoittaminen ei ole tuntunut tärkeältä viime aikoina. Ehkä asia korjaantuu tänä vuonna, ehkä ei – blogi on kuitenkin vain minun omani, joten se elää minun elämänvaiheideni tahdissa.

Joulupukki toi kirjoja, joista haluaisin blogata. Toivotaan, että saan aikaiseksi!

Seuraava sivu »