julkaisuja


Lokakuu on siinä mielessä kirjatoukan kuukausi, että sen lopussa on aina vuoden suurin kirjatapahtuma, Helsingin kirjamessut. Kuten aiemmin kerroin, tänä vuonna kirjamessut olivat minulle aivan erityiset, sillä ensimmäistä kertaa olin siellä esiintyjänä.

Sunnuntaina Eino Leino -lavalla toimittaja Unto Hämäläinen jutteli minun ja Ville Kivimäen kanssa toimittamastamme teoksesta Rauhaton rauha (Vastapaino 2015). Pidin Hämäläisen keskustelutyylistä: hän ei vain haastatellut meitä vaan oli kolmas, tasaveroinen keskustelija. Hän kertoi kuulijoille lukukokemuksestaan, luki muutamia lainauksia kirjasta ja kyseli niiden herättämien ajatusten pohjalta meiltä lisää. Haastattelu oli ehkä elämäni nopein 25 minuuttinen! Hämäläisen kanssa olisi mieluusti jutellut pidempäänkin.

14633004_10154457634089504_5248816929665429848_n

Kuva: Hannele Vettainen.

Mieltäni lämmitti erityisesti se, miten paljon tuttuja yleisössä oli. Muutenkin kuuntelijoita riitti, ja kustantajamme edustajat olivat todella tyytyväisiä. Kiitos kaikille paikalla olleille! Ja erityiskiitos omalle huutosakilleni, joka kannustaa ja tukee kaikissa elämän hyvissä ja huonoissa hetkissä  – tämä oli tietenkin niitä isoja ilon päiviä.

Kirjamessuilta ostin tuliaisiksi pari pokkaria ja yhden keittokirjan. Keittokirjan suhteen olin tehnyt jo vähän ennakkopohdintaa edellisenä päivänä. Selasin sitä tänään kotimatkalla, ja olen hyvin tyytyväinen hankintaan. Siitä keittokirjasta pitänee yrittää kirjoittaa vielä lähiviikkojen aikana tännekin! Lisäksi ruokamessujen puolelta hankin meille uuden pinnoitetun kattilan. Myös se ansaitsisi oman postauksensa, kunhan nyt testaan sen käyttöä.

Tämän kirjamessuilon päätteeksi voin vaivihkaa livauttaa tähän lokakuun varsin vaatimattomaksi jääneen lukulistan. Jälleen on mennyt monta iltaa niin, että olen vain ottanut kirjan käteen ja nukahtanut saman tien. Ei ole minusta enää lukijaksi entiseen malliin.

  • Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
  • Aura Korppi-Tommola: Miina Sillanpää. Edelläkävijä
  • Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Elämässä käy joskus juuri niin kuin toivoo.

Ensi viikonloppuna vietetään jälleen maan suurinta kirjatapahtumaa, Helsingin kirjamessuja. Olen käynyt siellä vuosien ajan sekä myyjänä että lukutoukkana, tosin aivan viime vuosina harvemmin. Tungoksesta huolimatta rakastan kirjamessujen tunnelmaa, näytteilleasettajien panostusta, bibliofiilien naurua ja lukemista rakastavien ihmisten tarttuvaa innostusta.

Kun kirjoittamisesta tuli ammatti, aloin haaveilla siitä, että jonain päivänä pääsisin vieraaksi messuille kirjailijapassilla. Olisin oikea kirjailija! Haave on toteutunut jo Jyväskylän kirjamessujen osalta pariinkin kertaan, ja ensi viikonloppuna olen kirjailijapassilla vieraana Helsingin kirjamessuilla.

Olen yhdessä Ville Kivimäen kanssa Unto Hämäläisen haastateltavana toimittamamme kirjan Rauhaton rauha (2015) tiimoilta Eino Leino -lavalla sunnuntaina klo 11:00 alkaen. Tervetuloa! Kirjan kustantanut Vastapaino on muutenkin mukavasti esillä messuilla, lisätietoja Vastapainon sivuilla.

Suosittelen myös Tiedekirjan järjestämää Tiedetoria torstaina ja perjantaina, jos silloin jo messuille ehditte. Tiedekirjan osastolla tapahtuu muutenkin koko messujen ajan vaikka mitä mielenkiintoista.

Omat messuvinkkinsä on antanut esimerkiksi Kaikki  päivät tulevat -blogin kirjailija Jaana.

Nähdään kirjamessuilla!

Yksi viime vuoden suuritöisimpiä, mutta myös hienoimpia työjuttujani oli suomalaista rauhankriisiä käsittelevän teoksen Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944-1950 (Vastapaino) julkistaminen. Toimitin teoksen yhdessä Ville Kivimäen kanssa. Harmittaa, etten syksyn ja talven timmellyksessä ole ehtinyt kunnolla kirjoittaa kaikesta hienosta, mitä kirjaan liittyy, sillä tämä teos on minulle tärkeä, ja olen siitä syystäkin ylpeä. Rauhaton rauha tuo uutta tietoa ja tutkimusta niin kutsutusta lyhyestä 1940-luvusta, ja avaa lukijansa silmät näkemään sodan merkitykset uusilla tavoilla.

Kirjan hienoimpia artikkeleita ovat professori Marja Tuomisen Lapin jälleenrakennusta käsittelevä teksti, sekä Ville Kivimäen sotilaiden tunnemaisemaa syksyllä 1944 käsittelevä luku. Molemmat on taitavasti kirjoitettuja, uusia näkökulmia ja oivalluksia antavia – ja ehdottoman mieleenpainuvia.

Rauhattoman rauhan kanssa olen kulkenut syksyn ja talven aikana niin Helsinkiin kuin Kuopioonkin, ja esitellyt sitä myös kotikaupungissa Jyväskylässä. Tänään se on taas esillä, kun on keväinen huippupäivä eli Jyväskylän kirjamessut. Olen siellä haastateltavana professori Petri Karosen kanssa, joka myös on kirjoittanut teokseen rauhankriisistä.

Kirjoitin kirjastamme Uutistamoon alkutalvesta, linkkaa tänne ja lue lyhyt (lukuaika 5 minuuttia) juttu, josta saat paremman käsityksen teoksen sisällöistä. Ja tervetuloa kirjamessuille yleisöön!

Joskus on erinomaisen hyvä uskaltaa kirjaseikkailuilla oman tutun lukupiirin ulkopuolelle. Syystä tai toisesta minulle ei ollut koskaan tullut mieleen lukea Matti Röngän romaaneja. Luen dekkareita varsin harvoin, ja muutenkin olin ohittanut hänet vain kirjoittavana uutisankkurina, jonka tuotokset eivät kuulu omaan kirjahyllyyni.

Sain ennakkokäsityksistäni erittäin ansaitun opetuksen, kun tulin lukeneeksi Röngän uusimman romaanin Eino (2015). Tartuin tähän mielenkiintoiseen ja hyvin puhuttelevaankin historialliseen romaaniin siksi, että Rönkä luki minun kirjani.

En aiemmin tiennyt, että teoksilla oli yhteyttä, mutta kustantaja Vastapaino ymmärsi. Eino kuvaa sodan jälkeistä aikaa, veteraanien arpia, sodan jättämiä jälkiä yhdessä miehessä, sodan jälkien siirtymistä sukupolvelta eteenpäin. Kun yhdessä Ville Kivimäen kanssa toimittamani teos Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944-1950 syksyllä julkaistiin, Matti Rönkä oli kutsuttuna kommentaattorina julkkareissa (kuten myös Tuomas Tepora, mutta Tuomaksen kirjaa en ole vielä ehtinyt lukea). Rönkä oli perehtynyt 1940-luvun loppuun ja tuonaikaiseen Suomeen, yhteiskuntaan, veteraaneihin ja siihen, mitä tapahtui mutta mistä ei juuri puhuttu.

Röngän kirjan nimihenkilö Eino on sodankäynyt mies, vanha veteraani kunnan terveyskeskuksessa. Hänet on viety sinne muistihäiriöiden vuoksi. Einon pojanpoika Joonas löytää Ukkinsa kotoa vanhoja kuvia ja karttoja, ja alkaa kysellä. Ukki ei mielellään kerro, haluaa olla hiljaa, koska on ollut hiljaa vuosikymmenien ajan. Mutta mikä oli Kerttu-mummin hiljaisuuden taustalla? Miksi mummin syntymäpäivälahjat löytyvät avaamattomina? Miksi Eino-ukin ampumahaavan arpi ei ole sodasta?

Eino muistaa, kuten on muistanut joka päivä kirjan kuvaamista tapahtumista alkaen. Eikä sotakaan jätä, sillä sellaista ei olekaan, joka sodasta haavoitta selviäisi. Rauhattomassa rauhassa Ville Kivimäki kuvaa veteraanisukupolvea painajaisten sukupolveksi, sillä he näkivät paljon enemmän painajaisia elämänsä aikana kuin ihmiset yleensä näkevät. Myös Einon unet ovat voimakkaita ja täynnä jo aikoja kuolleita läheisiä:

Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat. Eikä auta vaikka kuinka toivoi että unohtaisi, että ne pysyisivät poissa. Haihtuisivat armeliaasti, niin kuin pahinkin tykistökeskitys joskus loppui, kun puri hammasta ja piti päätä piilossa ja toisteli, että taas on hetken lähempänä se jyskeen loppu. Mutta tässä yösodassa ei tule huokaisuttavaa unohdusta. Kaikki tuntuu olevan vain entistä elävämpänä mielessä, tositapaukset ja unen kuvitelmat ja mahdottomuudet siihen päälle.

Päällimäinen tunne, jota Eino mielestäni kuvaa, on kipu. Eino-ukki on elänyt pitkän elämän, jota voisi kutsua päällisin puolin hyväksi ja menestyneeksi, mutta kipunsa hän on salannut koko ajan. Einon ja pojanpoika Joonaksen asettaminen rinnakkain korostaa iän merkitystä: Ukki valmistautuu  kuolemaan, melkein toivookin sitä jo, että pääsisi kivustaan, toivoisi pojanpojan toimivan oikein tai ainakin oikeammin elämässään kuin hän toimi. Joonas taas on aivan elämänsä alussa, kaikki vaihtoehdot avoimina ja mahdollisuuksien avaimet käsissään, hyvinvoinnin ja varakkuuden keskellä syntynyt. Kontrasti on toimiva, todella.

Välillä toivoin, että saisin kuulla myös Kerttu-mummin näkökulman asioista ja hänen ja Einon yhteisestä elämästä. Mutta en sittenkään, en halua. Tämä on Einon tarina, ja sellaisena ehyt ja koskettava.

Jotenkin tyhmästi olin ajatellut, että tällä viikolla saisi tehtyä töitäkin, siis ihan oikeasti kirjoitettua konferenssipaperia. Onneksi siihen deadlineen on vielä vähän aikaa, sillä en kyllä juuri nyt voi ajatellakaan kirjoittamista. Lähestyvä väitöstilaisuus on jännittänyt minua kovasti jo viime viikosta asti. Olen levoton, en todellakaan voisi keskittyä tieteen tekemiseen juuri nyt. Onneksi päiviin on riittänyt muutakin puuhaa muun muassa median ansiosta.

Yllättävän hyvin väitöstiedotteeni on mennyt läpi mediassa. Keskisuomalainen lyhensi tiedotetta vähän ja julkaisi sen, haastattelukynnys ei sentään ylittynyt. Eilen olin Yle Keski-Suomen haastattelussa, tänään kuvattiin pieni pätkä televisiota varten; se saattaapi tulla huomenna ulos ihan valtakunnan tasollakin, saas nähdä miten käy, alueuutisissa nyt ainakin. Huomenna tapaan sitten vielä Joutsan Seudun eli kotiseudun paikallislehden toimittajan.

Jännä juttu tuo media. Toimittajille vastaamiseen on ohjattu ja tohtorikoulutettavia valmisteltu, mutta jotenkin viime viikolla tiedotteen julkitultua en sitten kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että siihen kukaan tarttuisi. Tämä huomio tuntuu yllättävältä, mutta on toki tervetullutta. Mielelläni kerron tutkimuksestani myös akateemisen maailman ulkopuolella. Tämän takiahan tätä työtä on tehty: että saa vaikuttaa, että saa ottaa kantaa.

Huomenna vielä asioiden hoitoa pitopalvelun kanssa juhlia varten ja sitten illan verran keskittymistä ja rauhoittumista. Musiikki onneksi auttaa, kuten aina.

Viime viikolla juhlittiin jälleen yhden haaveen täyttymistä, hyvän yhteistyön hedelmiä. Yhdessä historioitsija Keijo Rantasen kanssa toimittamani tietokirja Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla (Atena kustannus) julkistettiin samaan aikaan kun Työväenmuseo Werstaalla avattiin 1950-luvusta kertova näyttely Maat, metsät, tehtaat

Pressitilaisuus on vakava asia. Minä ja Keijo esittelemässä kirjaa, takavasemmalla kustannustoimittajamme Atenasta. Kuva: Iina Wahlström.

Pressitilaisuus on vakava asia. Minä ja Keijo esittelemässä kirjaa, takavasemmalla kustannustoimittajamme Atenasta. Kuva: Iina Wahlström.

Kirja ja näyttely ovat syntyneet rinta rinnan1950-luvun tutkimuksen epävirallisen verkostomme tuotteina, ja kumpaakin on rahoittanut Koneen säätiö, kirjaamme lisäksi Palkansaajasäätiö.

Sekä näyttelyn että kirjan idea on siinä, että viisikymmentäluku nähdään mielestämme liian usein yksiulotteisena, kultaisena ja onnellisena vuosikymmenenä raskaiden sotien ja 1960-luvun rakennemuutoksen välissä. Purkkapallonostalgian yhteydessä puhutaan Helsingin olympialaisista, Armi Kuuselasta ja kahvin säännöstelyn loppumisesta, jolloin vuosikymmenen varjoisat puolet jäävät sivuun. Tavoitteena on osoittaa, että kuten muutkin ajat, myös 1950-lukuun kuuluu sekä valoja että varjoja, sekä onnea että vaikeuksia. Elintason kohoamisesta huolimatta 1950-lukuun kuului taloudellista ahdinkoa, niin aatteiden kuin elämisenkin ahtautta, eikä sodan varjo vielä ollut väistynyt. Kuten kirjan johdannossa totean:

Valot ja varjot elävät rinnakkain ja tarvitsevat toisiaan. Kun muistetaan molemmat, muodostuu elämänmakuinen, värikäs ja rehellinen kuva menneisyydestä.

Onnen aika? on toteutunut haave. Kun kahden ystäväni kanssa aloimme vuonna 2008 pohtia, että 1950-luvun nostalgiaa pitäisi purkaa ja samalla koota yhteen samasta asiasta kiinnostuneita ihmisiä, oli alusta asti tavoitteena tehdä sekä museonäyttely että tietokirja. Kun viime viikon torstaina juhlimme näyttelyn avajaisia, joissa uunituore kirja oli näkyvästi esillä, oli olo kyllä huikea. Onnen aika? jos jokin osoittaa, että haaveisiin kannattaa uskoa – tai ainakin olla varovainen niiden kanssa, sillä ne saattavat hyvin toteutuakin.

Onnen aika? sisältää runsaasti ennen julkaisemattomia kuvia yhteistyömuseoidemme kokoelmista, siis Työväenmuseo Werstaalta, Suomen maatalousmuseo Sarasta ja Metsämuseo Lustosta. Museonäyttely aloitti nyt siis Werstaalta ja jatkaa sitten matkaansa Sarkaan Loimaalle ja Lustoon Punkaharjulle – suosittelen!

Tänään sain: kynän, tulitikut, pikkulehtiön magneetilla, mandariinin, vaaleanpunaisen kuitukassin,vähän esitteitä, paljon karkkia, useita kivoja kohtaamisia ja yhden hyvän esiintymiskokemuksen.

Olin kollegan kanssa Educa-messuilla Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liiton (HYOL) vieraana kertomassa syksyllä ilmestyneestä kirjastamme Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään (SKS 2012). Matkustimme aamujunalla Pasilaan, messuilimme muutaman tunnin ja ehdimme illaksi kotiin.

HYOL:n messuosasto oli kivassa yhteisrykelmässä nimeltä Opettajan olohuone. Samassa oli monia eri aineiden opettajien yhdistysten osastoja, ja niiden keskellä oli pieni lava. Kukin aineenopettajajärjestö oli järjestänyt jotain ohjelmaa lavalle. Jo etukäteen olin innoissani ohjelmasta, sillä juuri ennen meitä esiintyi äidinkielenopettajien vieraana kirjailija Sirpa Kähkönen. Niin suuri Kähkösen ihailija olen, että hänen puheensa kuunteleminen oli yksi päivän parhaita hetkiä.

Ei sillä, omakin esiintyminen oli mukavaa. Meitä haastatelleen HYOL:n edustajan kanssa olimme valmistelleet dialogia niin, että tiesimme suunnilleen, mitä oli tulossa ja mitä sanoisimme. Esityksen jälkeen aika monta kuulijaa tuli juttelemaan ja kyselemään lisää tai vain kiittämään – muun muassa eräs joka tunnusti lukevansa blogiani, mikä oli tosi hauska kuulla. Kotimatkalla juttelimme, että juuri yleisön palautteessa oli koko jutun ydin, se syy miksi reissu kannatti tehdä.

Lapsi matkalla maailmaan -kirjan tekemisestä tuntuu olevan jo kauan, vaikka eihän siitä ole vielä vuottakaan, kun tekstejä viimeisteltiin. Olen vain keskittynyt sen jälkeen niin syvästi muihin asioihin, että kirja on alkanut jo tuntua etäiseltä. Ei monen vuoden työ kuitenkaan ihan kovin helposti mielestä katoa, joten vähällä vaivalla kirjan jutut palasivat mieleen. Edelleenkin olen ihan tyytyväinen kirjaan, josta sopivasti tämän esiintymisen alla ilmestyi laaja arvostelu Agricola-historiaverkossa.

Kiitos HYOL:lle kutsusta, tuttaville tapaamisista, yleisölle kuuntelusta ja kohtaamisesta, messuesittelijöille krääsästä, kollegalle hyvästä seurasta – ja Papulle lämpimästä kotiintulotervehdyksestä.

 

Seuraava sivu »