sarjakuvia


Vasta kolmannes kesästä takana ja olen ehtinyt kirjojen ääreen ihan riittävästi. Ehkä yleisestä lomailudiskurssista johtuen kesällä on sellainen olo, että pitäisi lukea enemmän. Tai ainakin pitäisi olla aikaa lukea enemmän; riippumatto ja sen sellaista, tiedättehän? Mutta en minä kyllä taida kesällä lukea sen enempää kuin muulloinkaan. En ole pitänyt viikkoa pidempää kesälomaa ikinä, joten lomalukemiston sijaan minulla on kesälukemisto. Luen usein enemmän esimerkiksi joululomalla.

Kesäkuussa luettujen listaa hallitsee odotetusti Anni Polvan Tiina-sarja. Olen lukenut sarjan kahdeksan ensimmäistä kirjaa. Koska tavoite on lukea kaikki 29 elokuun loppuun mennessä, olen vähän jäljessä aikataulusta. Heinäkuusta pitänee siis tulla entistä Tiina-painotteisempi, sillä elokuuksi on tiedossa hyvin vähän vapaa-aikaa (uusi työ päivisin ja iltatöinä omia projekteja).

Tiinat ovat niin nopealukuisia, että niistä kertyy pitkä lista, vaikka sivumääräisesti ei olla kovin pitkällä. Tiinojen lisäksi olen lukenut lisää Larcenetin sarjakuvia, yhden tietokirjan ja kolme romaania. Aki Ollikaisen Nälkävuodesta olisi varmaan pitänyt kirjoittaa tännekin, sen verran paljon sen pyöri mielessä lukemisen jälkeen. Heidi Köngästä ehdin lukea kaksikin kertaa, kun Dora, Doran jälkeen oli pakko juhannuspäivänä vielä lukaista pitkästä aikaa Luvattu. Yksi kiinnostava kirjaseikkailu on vielä hieman kesken, mutta postaan siitä mahdollisesti ensi viikolla.

  • Manu Larcenet: Pieniä voittoja
  • Manu Larcenet: Elämän oppitunteja (Pieniä voittoja 2)
  • Manu Larcenet: Millä on väliä (Pieniä voittoja 3)
  • Manu Larcenet: Kukin parhaansa mukaan (Pieniä voittoja 4)
  • Aki Ollikainen: Nälkävuosi
  • Anni Polva: Tiina
  • Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun
  • Anni Polva: Tiina kesälaitumilla
  • Anni Polva: Tiina toimii
  • Anni Polva: Tiina ei pelkää
  • Heidi Köngäs: Dora, Dora
  • Anni Polva: Tiinalla on hyvä sydän
  • Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet
  • Heidi Köngäs: Luvattu
  • Anni Polva: Tiina epäilee Juhaa
  • Anni Polva: Tiina seikkalee

Tutustuin sattumalta uuteen ranskalaiseen sarjakuvantekijään, Manu Larcenetiin (vai Larcenet’iin? en osaa ääntää ranskaa, joten kirjoitusasukin jää hataraksi). Nappasin kirjaston Kokeile näitä -hyllystä kaksi albumia Larcenetin ja Jean-Yves Ferrin sarjaa Maallemuuttajat (Le retour à la terre). Etsiessäni turhaan sarjan ensimmäistä osaa sarjakuvahyllystä löysin Larcenetin tuotannosta ensimmäisenä suomennetun albumin Robin Hood – Metsien ikämies (La légende de Robin des Bois, 2003, suom. 2005).

Maallemuuttajat -sarjaa on WSOY:n esittelyn mukaan suomennettu neljä osaa, joista luin siis toisen ja kolmannen osan. Osa 2, Siemenet vakoon (Les projets, 2003, suom. 2009), kertoo sarjakuvapiirtäjästä, joka on vaimoineen muuttanut maalle ja asettuu osaksi erikoista, pientä kyläyhteisöä. Vaimo haluaisi lapsen, mutta miestä kauhistuttaa. Kolmannessa albumissa Maailman laveudesta (Le Vaste monde, 2005, suom. 2010) ollaan sitten jo raskaana, ja jännitys saa toisenlaisia muotoja. Päähenkilö myös matkustaa sarjakuvafestivaaleille.

Maallemuuttajat on ehdottomasti sympaattinen sarjakuva, mutta ehkä minua hieman harmitti, että en aloittanut sarjaa alusta asti. Sivun mittaisiin, kuusiruutuisiin strippeihin pääsi kyllä helposti jyvälle, mutta olisin halunnut tietää, mistä tarina alkoi. Larcenetin piirrosjälki on ihan toimivaa. Pienillä jutuilla tehdään hahmoista persoonallisia – tai sitten pientä suurennellaan, kuten nenien kohdalla.

Nenät ovat keskeisiä henkilöiden piirroskuvissa myös Robin Hoodin vanhuudenpäivistä kertovassa Metsien ikämies -albumissa. Tämän kanssa nauroin ääneenkin monta kertaa, sillä tykkäsin sen ideasta: Robin Hood on vanhentunut, mutta elää edelleen Sherwoodin metsässä Pikku Johnin kanssa. Maailma ympärillä on muuttunut, mutta Robinilla on siitä vain hämärä käsitys, sillä ajantaju tuntuu kadonneen – riesana kun on Alzheimerin tauti. Vaikka sama vitsi toistuu vähän eri variaatioina useammassakin kohtaa, se nauratti minua silti tehokkaasti:

Alzheimerin herra lamauttaa minua päivä päivältä hiukan enemmän. Liian usein sattuu, että ryöstän rikkailta, mutten muistakaan, kelle fyrkat piti antaa.

Nottinghamin sheriffi on edelleen Robinin arkkivihollinen, mutta tarinan mittaan selviää myös, minne Marian-neito on jäänyt, ja miten aika on kohdellut tuota Robinin suurta rakkautta.

Manu Larcenetin kotisivut ovat valitettavasti vain ranskaksi. Luulisi kansainvälisestikin menestyneen sarjakuvataiteilijan haluavan kotisivuilleen myös englanninkielisen osion, mutta ehkä tämä on sitä ranskalaisuutta… Heh. Joka tapauksessa tämä oli kiva ja piristävä lukukokemus, ja etsin kyllä käsiini muutkin Larcenetin suomennetut sarjakuvat jahka saan aikaiseksi.

 

Niin huonosti seuraan mitä maailmassa tapahtuu, että Stephen Kingin Musta torni -sarjasta tehdyn sarjakuva-albumisarjan aloittaja Revolverimiehen alku (The Gunslinger Born, 2007, suom. 2008) oli minulle uusi löytö kirjastosta. Hyvä löytö kyllä ja oikealla hetkellä, sillä viime aikoina olen taas katsellut kaipaavasti Musta torni -sarjaani hyllyssä. Tekisi mieli lukea se taas, mutta en uskalla aloittaa, sillä pelkään sitä tehoa, millä sarja vei mukanaan ensimmäisellä lukukerralla. Nyt juuri ei olisi aikaa upota mihinkään kirjaan ihan niin syvälle.

Revolverimiehen alku kertoo tarinan kronologisen alun, ei siis sitä kohtausta autiomaassa, josta kirjasarja alkaa. Sarjakuvassa Roland on nuori poika ja taistelee ensimmäisen taistelunsa vihollistaan vastaan, ansaitsee revolverimiehen nimikkeensä ja lähtee ensimmäiseen tehtäväänsä oman ryhmänsä, oma ka mukanaan. Mukana on myös Susan Delgado, Rolandin elämän rakkaus, joskin ehkä vähän hengettömänä – tai siis laimeana, pahoittelut lipsahduksesta.

Viihdyin tämän sarjakuvan kanssa kyllä, mutta enimmäkseen hienojen kuvien vuoksi. Mustan tornin lukemisesta on sen verran aikaa, etten osannut vertailla yksityiskohtien kuvaamista sarjakuvassa ja romaanissa. Oikeastaan fiilikseni ovat hyvin samanlaiset kuin arviossa Lumonetissä (josta olen lainannut myös kuvan): Mustan tornin faneille sarjakuva on nannaa, mutta en usko että tarinaa tuntematon saa tästä puoliksikaan yhtä hyvää lukukokemusta.

Odottaessani turhaan unta ennen lentokentälle lähtöä pari viikkoa sitten, luin muun muassa Timo Mäkelän sarjakuvanovellikokoelman Rooma (2004). Löysin sen kirja-alesta suorastaan nolon halvalla nyt, kun olin jo monta vuotta katsellut sitä kaipaavasti kirjakaupassa. Joskus nuukailu ja saamattomuus kannattaa, kai.

Rooma on siis novellikokoelma. Niminovelli kertoo matkasta Roomaan, ikuiseen kaupunkiin. Muut tarinat eivät liitykään sitten aiheeseen mitenkään, eikä tarvitsekaan. Pidän Mäkelän kynänjäljestä, ja lyhyet tarinat toimivat hyvin.

Juuri nyt en voi tarkistaa muiden novellien nimiä tai palauttaa mieleen, mikä niistä oli suosikkini, sillä kirja ei ole tällä hetkellä käytettävissä. Tuossa se on vieressäni sohvalla kyllä, mutta sen päällä nukkuu tyytyväisenä Papu, enkä tietenkään voi herättää pikkuista. (Papu-tin-tin!) Rooman lukeminen ei kestänyt pitkään, mutta mukanaan se kivasti vei, ja on kaunis sarjakuvakirja pideltäväksi ja katseltavaksi.

Tästä sarjakuva-albumista kirjoittaminen kirjapäiväkirjaan meinasi ihan unohtua, kun se oli niin nopealukuinen eikä jättänyt kovin syvää jälkeä. Timo Mäkelän ja Jukka Parkkarin kolmeen sarjakuvanovelliin jakautuva teos Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri (2006) näyttää nykyään Suomen sankarin viittaa kantavan C.G.E. Mannerheimin uudenlaisesta näkökulmasta. Mitään Uralin perhosia ei tässä nyt piirrellä, vaan kuvaa huumorintajuisesta, itsetietoisesta, tavallisesta naisiin menevästä upseerista.

Ensimmäinen osa kertoo Mannerheimin nuorena upseerina tekemästä vakoilu- ja tutkimusmatkasta Aasian halki. Toinen osa kertoo tiikerinmetsästyksestä ja kolmas Hitlerin vierailusta Mannerheimin syntymäpäiville jatkosodan aikana. Näiden lisäksi kirjassa on lyhyt prologi Mannerheimin viimeisistä päivistä sveitsiläisessä parantolassa.

Erityisesti minua kiinnosti tässä se, että tarinoiden ja piirrosten takana on laaja lähdeaineisto. Esimerkiksi matkasta Aasian halki sekä ihmissyöjätiikerin metsästyksestä on olemassa valokuvia, joita on käytetty sarjakuvien pohjana. Kunkin tarinan lopussa on siihen liittyvä valokuva. Myös ainakin Mannerheimin muistelmat ovat kuluneet tekijöiden käsissä. (Ne löytyvät omastakin hyllystä, mutta täysin lukeamatta… Valitettavasti edes tämä sarjakuva ei herättänyt kiinnostusta niiden lukemiseen.)

Lyhyestä virsi kaunis eli tästä päiväkirjamerkinnästä tuli nyt lyhyt, kun Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri -sarjakuvan lukemisesta on jo aikaa, se on jo palautettu kirjastoonkin niin etten voi sitä selaamalla palauttaa mieleen ajatuksia sen lukemisesta.

Kuva kirjan kannesta on lainattu täältä.

Huh, minua ihan puistattaa. Hitaasti, pala palalta luin Alan Mooren varsin kuuluisan viisiosaisen sarjakuvaromaanin Helvetistä (From Hell, 1991-1996). En voinut lukea sitä nopeasti, kun se teki niin pahan olon.

Moore kirjoittaa jälleen väkivallasta ihmisessä ja ihmisyydessä ja psykologisoi väkivaltaa hirmu taitavasti, minkä jo Watchmen ja V for Vendetta osoittivat hänen osaavan. Helvetistä kertoo Viiltäjä-Jackin tarinan, tai yhden mahdollisen tarinan hänestä, sillä hänen henkilöllisyytensähän on yksi rikoshistorian ikuisista salaisuuksista. Viiltäjä-Jack murhasi prostituoituja Lontoossa syksyllä 1888, ja hänestä tuli kuuluisa erityisesti siksi, että nuo murhat oli tehty varsin raa’asti, verisesti ja julmasti.

Jos olisin lukenut Mooren tarinan kirjana, olisin kestänyt sitä ehkä paremmin, sillä tekstissä voi oikoa verisimpiä kohtia. Mutta sarjakuvana en päässyt pakoon verta, viiltoja ja silpomista. Eddie Campbellin kuvitus ei ole tässä valokuvantarkkaa, vaan sarjakuva on mustavalkoinen ja karkealla jäljellä piirretty. Se toimii todella tehokkaasti.

Mooren tarinassa seurataan murhaajaa alusta asti, ei siis selvitetä kuka sen teki. Sarjakuva pohjautuu teoriaan, että Viiltäjä-Jack olisi ollut kuningattaren hovilääkäri sir William Gull. Prinssi Albertilla on avioliitto ja lapsi salaa Lontoon halvemmilla kujilla. Kun tämä paljastuu kuningattarelle, Albertin vaimo viedään mielisairaalaan ja Gullin tehtävänä on hoidella avioliitosta ja lapsesta tienneet viisi prostituoitua. Gull on vähän, köh, erikoinen luonne, minusta, ja hänelle murhatehtävä on myös okkultistinen rituaali, joka tapahtuu Lontoon karttakuvassa.

Jokaisen viiden osan lopussa on Mooren laatima laaja liiteosa, jossa hän käy sivu sivulta, lähes ruutu ruudulta läpi, mistä missäkin on kyse, kenen tutkimukseen hän kulloinkin tarinansa etenemisen perustaa ja mitkä kohdat ovat täysin fiktiota. Viiteapparaatin laajuus ja perusteellisuus hämmästytti, kun en osannut sellaista odottaa: Mooren on täytynyt todella olla kiinnostunut Viiltäjä-Jackista nähdäkseen näin paljon vaivaa – ja mitä näin perusteellinen kiinnostus verisestä murhaajasta ja hänen tekosistaan taas kertookaan piirtäjästä, jääköön muiden arvioitavaksi…

Moore liikkuu myös kiinnostavasti eri aikatasoissa ja jotenkin onnistui vakuuttamaan ainakin minut siitä, ettei Helvetistä kerro ainoastaan Viiltäjä-Jackista, vaan väkivallasta yhteiskunnassamme, väkivallasta ihmisessä.

Luin Helvetistä suomeksi, mikä oli hyvä ratkaisu ainakin alkupuolella olleiden Gullin monologien aikana. En ymmärtänyt hänen kaikkea filosofiaansa edes äidinkielelläni, joten englanniksi olisi varmaankin mennyt vielä enemmän ohitse. Kaikesta julmuudesta huolimatta pidin tästä ehkä enemmän kuin V for Vendettasta, mutta kyllä Watchmen on edelleen parasta Moorea, mitä olen lukenut.

Osan Mary Kellyn murhakohtauksesta (joka oli pitkä ja roiskui) löysin täältä. Siinä erottuu hyvin Campbellin piirrosjälki, mutta parasta on, jos vain luette itse.

Sarjakuvasta on tehty elokuva, jossa pääosaa (ei Gullia vaan sarjamurhaajaa etsinyttä poliisia) esittää Johnny Depp. Johnny onkin suurin syy, miksi voisin joskus vuokrata leffan. En usko, että nauttisin kovinkaan paljoa tämän viiltelyn näkemisestä elokuvana, ja sitä paitsi elokuvaa on jossain moitittu huonoksi, pinnalliseksi ja lässyttäväksi. Vaikea olisikin tämän sarjakuvaromaanin syvällisyyttä saada elokuvaan.

Aiemmin en tajunnutkaan, miten helppoa sarjakuvan lukeminen on. Kuinka hyviä kuvat ovatkaan, tai kuinka hienosti ja monessa kerroksessa tarina ikinä kulkeekaan, miten tehokkaasti se viekään mukanaan, siitä saa kuitenkin halutessaan äänet pois päältä. Toisin sanoen: lukiessa ei tarvitse kuulla, kuinka nyrkki osuu leukaan. Ei tarvitse kuulla, millaista ääntä veri pitää lainehtiessaan tai miten luu murskaantuu. Henkilöillä on sarjakuvassakin äänensä, mutta elokuva muuttaa ne konkreettisiksi ääniksi. Kun vielä istuu hyvällä äänentoistolla varustetussa elokuvateatterissa, tuntuu elokuva myös penkin tärinänä. Elokuva voi siis olla sekä näköä, kuuloa että tuntoaistia koskettava kokemus.

Kävin siis katsomassa Watchmen -elokuvan, enkä minä pettynyt siihen. Kunnollisia arvosteluja elokuvan onnistumisesta on netti pullollaan, joten turha minun on niitä asioita toistaa. Toisaalta en oikein osaakaan analysoida sitä elokuvana, sillä tiesin jo etukäteen pitäväni tarinasta paljon, vaikka elokuvan voi odottaakaan kykenevän toistamaan kaikkea kirjan monikerroksellisuutta. Vaikka sarjakuva on todella raaka ja aiheutti lukukokemuksenakin pahoinvointia, en jotenkin osannut ollenkaan varautua siihen, miten kova elokuva oli. Tarina ei säästele ketään, eikä väkivallan ja verenlennätyksen (tai sen yhden seksikohtauksen) aikana käännetä kameraa sievistelevästi sivuun. Jon on ilkosen alasti suurimman osan elokuvaa, eikä siinäkään leikitä häveliäisyydellä ja hyvä niin.

En silti ole varma, olisinko ihan välttämättä halunnut tietää, miltä kuulostaa ja näyttää, kun suolet lentävät kattoon. En todellakaan pidä väkivallasta enkä ole tottunut katsomaan tällaisia elokuvia. Ehkä siksi reagoin jokaiseen leukaan rusahtavaan lyöntiin niin voimakkaasti. Jossain kohdin vierustoverini nauroi, kun minua puistatti. Hänkin kyllä oli hiljaa siinä kohdalla, jossa minulta pääsi ääneen älähdys ja voihkaisu ja oli pakko kääntää katse pois kankaalta. En vain voinut katsoa, kuinka ihmisen kädet katkaistaan sirkkelillä, en vain voinut.

Leffateatteri oli arki-iltana melko tyhjä. Naisia oli vähemmän kuin miehiä, ja salissa haisi nuoren miehen hiki. Yök. Onneksi lähes kolmetuntinen elokuva vei mukanaan niin, etten ehtinyt kuin välillä vähän murehtia hengitysvaikeuksia.

Minulla meni pari päivää, että teki mieli itkeä, jos aloin miettiä Watchmenia liikaa. Silti nyt jo kolme yötä myöhemmin olisin valmis katsomaan elokuvan uudelleen. Tai ehkä pitäisi lukea sarjakuva, taas. Se on varmaan pakko hankkia jossain vaiheessa itsellekin.

Watchmenissa on paljon huumoriakin, myös elokuvaversiossa, vaikka nyt vähän vakavaan sävyyn sen kovuudesta kirjoitankin. Jottei menisi ihan synkistelyksi, tässä YouTube helmi: millainen olisi lauantaiaamun piirrossarja Watchmenista? Hihii, tämän todellinen pirullisuus tai ironia ei ehkä avaudu kuin sarjakuvan lukeneille, mutta hauska on silti.

Kuva Comedianin pinssistä (jossa ei ole hilloa vaan verta) on lainattu täältä.

Seuraava sivu »