Etukäteen odotin toukokuun viidettä päivää. Odotin  kovasti, pelkäsinkin vähän, mutta pidin sitä tärkeänä merkkipaaluna: toukokuun 5. päivä vuonna 2014 sain diagnoosin ykköstyypin diabeteksestä. Vuosipäivä herätti paljon tunteita: vielä ennen vappua lääkärin vastaanotolla aloin itkeä pelkästään mainitessani lähestyvän vuosipäivän. Jotenkin tuntui yhtä aikaa sankarilliselta ja kaamealta ja kurjalta, että tätä on kestänyt jo vuoden.

Mutta sitten tapahtui Elämä, ja vuosipäivä vilahti ohi ilman, että edes muistin sitä. Olin työmatkalla, tapasin Joulupukin (hetken ajattelin toivoa Joulupukilta, että parantaisi diabetekseni, mutta tajusin onneksi olla sanomatta sitä ääneen), kestitsin odotettuja vieraita, tein tarjouksen omakotitalosta, odotin, iloitsin ja lopulta petyinkin, mutta vuosipäivä vilahti mielessä vain hetkittäin. Esimerkiksi silloin, kun istuin Vesa-Matti Loirin ja Jyväskylä Sinfonian konsertissa Paviljongissa ja itkin, sillä olin alkuvuodesta ostanut lipun tuohon konserttiin juurikin siksi, että se oli vuosipäiväni tienoilla. Konsertissa itkin koska Eino Leino ja Loirin tulkinnat, mutta samaan aikaan minua odotti kaupungilla kolme rakasta ihmistä, joiden tarjoama kuohuviini ja etenkin nauruntäyteiset jutut saivat unohtamaan kaiken itsesäälin ja synkkyyden.

Hassua, että melkein viime kesästä asti olen miettinyt, miltä ensimmäinen vuosipäivä sitten tuntuu – ja sitten en juuri edes huomaa koko päivämäärää. Se on hyvä merkki, onhan? Ainakin ajattelen sen niin.

Puolivuotispäivänäni olin vielä aika katkera ja ahdistunut, mutta kun pian sen jälkeen löysin itseni taas itkemästä keskellä päivää yksinkertaisesti päätin, että nyt loppuu ruikuttaminen. Ei se siihen loppunut, tuskin loppuu ikinä, mutta väheni ainakin huomattavasti.

Hyvin minulla menee. Kuherruskuukausi sairauteni kanssa jatkuu ja pärjään pienillä insuliiniannoksilla. Pitkäaikaissokeri (HbA1c) on 6,1, mikä siis on erittäin hyvä. Vuositarkastuksessa sain uudet insuliinikynät, sellaiset joilla saa annosteltua lääkettä puolen yksikön välein.

Kuten tasan vuosi sitten kirjoitin, kaikki on muuttunut. Voisi olla vaikeaa sanoa tarkkaan, missä kohdin muutos on tapahtunut. Mutta se ainakin, etten ota asioita enää itsestään selvyyksinä. Ja toivottavasti ainakin tartun hetkeen, enkä anna haaveiden mennä ohitse. Elämä on nyt ja huomenna, enkä halua tuhlata sitä asioihin tai ihmisiin, joista en pidä.

Yksi asia on kulkenut (insuliinien lisäksi) mukana koko vuoden. Aika pian sairastumisen jälkeen löysin Mary Chapin Carpenterin, amerikkalaisen folk- ja countrylaulajan, jonka levy Ashes and Roses on soinut jokseenkin tauotta läpi vuoden. Rakastan levyn melankolista, viipyilevää tunnelmaa, laulajattaren käheää ääntä ja herkkiä sanoituksia. Don’t need much to be happy on lohduttanut minua kymmeniä kertoja tänä vuonna ja muodostunut voimabiisiksi. Monta kertaa vuosipäivää ajatellessani suunnittelin, että kirjoitan laulun sanat tänne silloin. Nyt vuosipäivä meni jo, mutta laulun saatte silti, koska siinä on kaikki. Kuunnella voi vaikkapa spotifyssa tai youtubessa liveversiona tai levyltä.

Don’t need much to be happy

four walls and a roof over head

books and food in my belly

cool sheets upon the bed

A fire that warms up December

sound of a thaw in the eaves

sometimes it’s hard to remember

how tough we are to please

All in good time

somehow I find

days that still shine with light

all in good stead

I’m safe and I’m fed

with dreams in my head

good night

The feel of my hand being taken

driving at night all alone

the breeze on a warm summer evening

coming home

All in good time

somehow you find

days that still shine with light

all in good stead

You’re safe and you’re fed

with dreams in your head

good night

Don’t need much to be happy

a friend to soften a fall

and something to show for my labors

after all

I had to learn to be grateful

I had to learn how to see

mistakes that might have proved fatal

are gifts I now receive

Minulla on kaikki.

Advertisements