musiikkia


Mikko Kuustonen on nuoruuden ajan idolini ja monin tavoin suosikkini myös aikuiseksi kasvettuani. Muutamien levyjen lisäksi minulla on koko joukko hänen biisiensä nuotteja, joista joitakin soitin aikanaan pianotunneillakin. Hänen musiikkinsa on kulkenut mukanani aina, tavalla tai toisella. Silti en ole koskaan nähnyt häntä livekeikalla, en ennen kuin eilen.

Abrakadabra ilmestyi vuonna 1992, jolloin olin 11-vuotias. Isosiskoni näki Kuustosen jossain – koulussa? kesäleirillä? – livenä, ja toi mukanaan Abrakadabran kuvista tehtyjä promokortteja. Niissä kuvissa Kuustosen hiukset ovat pitkät ja vankasti kiharat. Mahtavaa ysärilookkia! Se kortti on jossain tallessa vieläkin, toivon ainakin niin.

Lauleskelen aina välillä Abrakadabraa ja tarttuvaa Joo mä tuun -rallia, joista väistämättä nousee hymy huulille. Nuori runotyttösieluni henkäili aikanaan Auroraa ja koetti kovasti ymmärtää, mistä siinä lauletaan – vieläkään en oikeastaan tiedä, mutta onhan se jäätävän kaunis. Ei kyyneltäkään soi kotonani aina jos oli vähänkään sydänsurujen aihetta, eikä aina tarvinnut edes olla. Se vain on yksi suosikeistani: älä itke, nainen, keikarin vuoksi / hän ei ansaitse kyyneltäkään / eikö niin kun käännyit hän pakoon juoksi / hän ei ansaitse kyyneltäkään. Lämmin suhteeni kantriin ja bluesiin on pitkälti Kaartamo-Kettunen-Kuustonen -trion ansiota. Ruusunnuppu tyttöni mun / mulla on ikävä luokse sun / ja luokses palaankin taas kun / työt on tehty ja paikat on puts plank. Ja minä rakastan sitä huuliharppua aina kun se biisien väliosissa kuuluu!

Tänä yönä tulee talvi / ja tekee mustasta valkoisen  soi aina loka-marraskuussa. Se on kipeän koskettava erobiisi: minä jälleen kuvasi selaan / kaikki katseesi katselen […] Jospa tietäisit naiseni mitä on kaipuuni. Kuustosella on hyvin paljon sanoituksia, joissa kerrotaan reissuelämästä ja matkasta kotiin. Nykyään ymmärrän niitä vielä entistäkin paremmin, mitä tarkoittaa tunnen tämän ikävän / sillä on sun nimesi / niin ja vieläkin enemmän / kaipauksella on kasvosi. Se on yksi arkipäivieni teemalauluista – kuten myös joo mä tuun, avataan paras viini / joo mä tuun, nuku mun syliini, kun itsekin aika paljon ajelen Lappeenrannan ja kodin väliä.

Mikko Kuustonen

Mikko Kuustonen, Jyväskylä 16.3.2017

Kuustosen laulut ovat täynnä vahvoja, persoonallisia naisia. Laulussa Jerusalemiin Katariina kulki koko matkan / minä puoliväliin jäin, ja yksi rakastetuimmista Kuustosen lauluista lienee Onnentyttöhän kuulee  naurun enkelten / ja siihen nukahtaa. Kaartamo-Kettunen-Kuustonen -kokoonpano laulaa eräässä hienossa kappaleessa kuningattaresta ja toinen sanoitus kertoo kylmästä kuningattaresta. Ja entä sitten se ensirakkaus, joka oli aivan kuin Peyton Placen Allison / mulle opetit sen mitä rakkaus on.

Pahoina päivinä voi voimautua: kun aika on / ole rauhassa, levoton / kun aika on / minä palaan, kun aika on.  Tai jaksaa vielä vähän aikaa / ehkä huomiseen. Tai muistaa valkoisen miehen kalpean rakkauden Taivas varjele –kappaleen sanoituksen avulla. Yhdestoista hetki avautui suuremmalle yleisölle viime syksynä Suvi Teräsniskan hienona versiona.

Viime vuosina Kuustonen on tehnyt enemmän muita kuin musiikkitöitä. Sanataituria on voitu nähdä muun muassa Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa, jossa hänen itseironinen huumorinsa loistaa. Vain elämää -tv-sarjaan osallistuminen sai Kuustosen innostumaan biisintekoon uudelleen, ja nyt on ilmestynyt pitkän tauon jälkeen uusi levy. Vain elämää -sarjastakin Kuustonen veti eilen kaksi biisiä, ja yleisössä moni muukin kuin minä oli selvästi odottanut etenkin Woyzeck-vetoa.

Huuliharppu

Mikko Kuustonen Jyväskylässä 16.3.2017

Huolimatta pitkän ajan faniudestani en ole koskaan nähnyt Kuustosta livekeikalla. Kun syksyllä kuulin, että Kuustonen tekee konserttisalikiertueen, ei tarvinnut kahdesti harkita lippuostoa. Eilinen konsertti sisälsi paljon uuden levyn kappaleita, joita en vielä eilen tuntenut, mutta nauroin ääneen kun tajusin osanneeni joka ikisen keikalla esitetyn vanhemman biisin ulkoa. Naurun ja silkan ilon seassa itkin myös, itkin jo keikan toisen biisin kohdalla. (Selitys: Kilpirauhasongelmat aiheuttavat herkkäitkuisuutta, ja olenhan minä muutenkin kauhea vetistelijä.)

Ostin uuden levyn, ja tiedän pitäväni siitä jo nyt. Se sisältää hauskasti viittauksia vanhoihin biiseihin. Esimerkiksi Käpälämäki-kappaleessa lauletaan joo mä meen, mä meen jota ei voi olla vertaamatta takavuosien joo mä tuun -hittiin – molemmat päättyvät samaan vierekkäin nukahtamiseen. Käpälämäki on muuten selkeästi tämän levyn hyväntuulisin laulu, ja kytkeytyy mielestäni myös vanhempaan Hyvällä tuulella -biisiin.

Mikko ja bändi

Mikko Kuustonen & bändinsä Jyväskylässä 16.3.2017

Eilisessä konsertissa yhdistyi hienosti vanhojen biisien nostalgia ja uusien promoaminen. Uusi bändi osoitti myös olevansa huippulaatua. Kaikenkaikkiaan ihanan iloinen musiikki-ilta, kiitos Mikko Kuustonen!

Hyvät ja huonot uutiset jatkuu uusin jaksoin ensi maanantaina. Jes!

Mainokset

Narkkarit ja pyörävarkaat, vasikat ja venkulat,
langenneet naiset ja vaimonhakkaajat.
Vappu jokapäiväinen on päättynyt,
joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Tämän vuoden parhaan ja tärkeimmät joululaulun palkintoa ei tarvitse edes harkita. Elias Kaskisen esittämä, Jarkko Meretniemen säveltämä, Lilli Loiri-Sepän sanoittama ja Leri Leskisen tuottama joululaulu Tuli joulu ilotaloon julkaistiin osana Helsinki Mission joulukeräystä, jossa puhutaan myötätunnon puolesta ja taistellaan yksinäisyyttä vastaan.

Kun kuulin laulun ensimmäisen kerran radiossa, kuulin vain osan sanoista ja ihmettelin niitä hiukan, mutta tuo yllä lainaamani säe kolahti niin että olisin halunnut kääntää radiota taaksepäin kuullakseni laulun uudelleen. Seuraavalla kerralla painoin jotain kohtia tekstistä mieleen, jotta pystyin sitten googlaamaan kappaleen.

Youtubesta löytyy videokin, kannattaa katsoa ja kuunnella. Vaikka en ehkä ole syrjätymistutkijoiden määritelmissä riskiryhmää, tämä sanoitus puhuttelee minuakin kovasti: Tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään /…/ tänä iltana me kaikki kotiin päästy on. 

Laulu on todella tämän päivän joululaulu muutenkin kuin siksi, että Romanian kerjäläiset ja rasistit on mainittu. Tämä laulu kertoo yhteiskuntamme eriarvoistumisesta sekä siitä, miten välillä tuntuu että ihmisen arvoa mitataan ulkoisella menestyksellä. Voi olla naiivia sanoa, että joulu tulee myös niille ihmisille, jotka eivät yhteiskunnan tai yhteisön mittareilla ole menestyneitä. Se voi olla naiivia, mutta joulun viesti kuuluu kaikille, myös laulun kuvaamille juurettomille ja likaisille.

Tuli joulu ilotaloon, tekokynttilöiden valoon
tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään.
Huorat, juopot, yksinäiset, Romanian kerjäläiset,
hetken joukko onnellinen katsoo lasta keskellään.

Outo valo loistaa ylle vanhan pahvilaatikon
siinä uinuu ihmislapsi, kenen lienee on.
Irtolaisten kuoro likainen ja juureton,
tänä iltana he kaikki kotiin päässeet on.

Ihan pieni ihmislapsi, vastasyntynyt,
aaltopahvilaatikossa hiljaa nukkuu nyt.
Joku vanhaan villapeittoon hänet käärinyt.
Joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Rasistit ja siirtolaiset, Välimeren pakolaiset
tarttuu hellyydellä hiljaa käsiin likaisiin.
Kuka vielä väittää ettei usko ihmeisiin?
Lapsi meidän jokaisen tuo valon sydämiin.

Narkkarit ja pyörävarkaat, vasikat ja venkulat,
langenneet naiset ja vaimonhakkaajat.
Vappu jokapäiväinen on päättynyt,
joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Tuli joulu ilotaloon,
tekokynttilöiden valoon,
tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään.
Irtolaisten kuoro likainen ja juureton,
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on.

Mutta nyt on joulu. Joulu on kaikkine piirteineen minulle rakas juhla, ja kyllä, myös sen lohdullisen sanoman vuoksi. Tänä iltana me kaikki kotiin päästy on. Tänä iltana ei tarvitse suorittaa, tänään kelpaan ja riitän juuri sellaisena kuin olen. Me kaikki kelpaamme, me kaikki olemme kotona.

Etukäteen odotin toukokuun viidettä päivää. Odotin  kovasti, pelkäsinkin vähän, mutta pidin sitä tärkeänä merkkipaaluna: toukokuun 5. päivä vuonna 2014 sain diagnoosin ykköstyypin diabeteksestä. Vuosipäivä herätti paljon tunteita: vielä ennen vappua lääkärin vastaanotolla aloin itkeä pelkästään mainitessani lähestyvän vuosipäivän. Jotenkin tuntui yhtä aikaa sankarilliselta ja kaamealta ja kurjalta, että tätä on kestänyt jo vuoden.

Mutta sitten tapahtui Elämä, ja vuosipäivä vilahti ohi ilman, että edes muistin sitä. Olin työmatkalla, tapasin Joulupukin (hetken ajattelin toivoa Joulupukilta, että parantaisi diabetekseni, mutta tajusin onneksi olla sanomatta sitä ääneen), kestitsin odotettuja vieraita, tein tarjouksen omakotitalosta, odotin, iloitsin ja lopulta petyinkin, mutta vuosipäivä vilahti mielessä vain hetkittäin. Esimerkiksi silloin, kun istuin Vesa-Matti Loirin ja Jyväskylä Sinfonian konsertissa Paviljongissa ja itkin, sillä olin alkuvuodesta ostanut lipun tuohon konserttiin juurikin siksi, että se oli vuosipäiväni tienoilla. Konsertissa itkin koska Eino Leino ja Loirin tulkinnat, mutta samaan aikaan minua odotti kaupungilla kolme rakasta ihmistä, joiden tarjoama kuohuviini ja etenkin nauruntäyteiset jutut saivat unohtamaan kaiken itsesäälin ja synkkyyden.

Hassua, että melkein viime kesästä asti olen miettinyt, miltä ensimmäinen vuosipäivä sitten tuntuu – ja sitten en juuri edes huomaa koko päivämäärää. Se on hyvä merkki, onhan? Ainakin ajattelen sen niin.

Puolivuotispäivänäni olin vielä aika katkera ja ahdistunut, mutta kun pian sen jälkeen löysin itseni taas itkemästä keskellä päivää yksinkertaisesti päätin, että nyt loppuu ruikuttaminen. Ei se siihen loppunut, tuskin loppuu ikinä, mutta väheni ainakin huomattavasti.

Hyvin minulla menee. Kuherruskuukausi sairauteni kanssa jatkuu ja pärjään pienillä insuliiniannoksilla. Pitkäaikaissokeri (HbA1c) on 6,1, mikä siis on erittäin hyvä. Vuositarkastuksessa sain uudet insuliinikynät, sellaiset joilla saa annosteltua lääkettä puolen yksikön välein.

Kuten tasan vuosi sitten kirjoitin, kaikki on muuttunut. Voisi olla vaikeaa sanoa tarkkaan, missä kohdin muutos on tapahtunut. Mutta se ainakin, etten ota asioita enää itsestään selvyyksinä. Ja toivottavasti ainakin tartun hetkeen, enkä anna haaveiden mennä ohitse. Elämä on nyt ja huomenna, enkä halua tuhlata sitä asioihin tai ihmisiin, joista en pidä.

Yksi asia on kulkenut (insuliinien lisäksi) mukana koko vuoden. Aika pian sairastumisen jälkeen löysin Mary Chapin Carpenterin, amerikkalaisen folk- ja countrylaulajan, jonka levy Ashes and Roses on soinut jokseenkin tauotta läpi vuoden. Rakastan levyn melankolista, viipyilevää tunnelmaa, laulajattaren käheää ääntä ja herkkiä sanoituksia. Don’t need much to be happy on lohduttanut minua kymmeniä kertoja tänä vuonna ja muodostunut voimabiisiksi. Monta kertaa vuosipäivää ajatellessani suunnittelin, että kirjoitan laulun sanat tänne silloin. Nyt vuosipäivä meni jo, mutta laulun saatte silti, koska siinä on kaikki. Kuunnella voi vaikkapa spotifyssa tai youtubessa liveversiona tai levyltä.

Don’t need much to be happy

four walls and a roof over head

books and food in my belly

cool sheets upon the bed

A fire that warms up December

sound of a thaw in the eaves

sometimes it’s hard to remember

how tough we are to please

All in good time

somehow I find

days that still shine with light

all in good stead

I’m safe and I’m fed

with dreams in my head

good night

The feel of my hand being taken

driving at night all alone

the breeze on a warm summer evening

coming home

All in good time

somehow you find

days that still shine with light

all in good stead

You’re safe and you’re fed

with dreams in your head

good night

Don’t need much to be happy

a friend to soften a fall

and something to show for my labors

after all

I had to learn to be grateful

I had to learn how to see

mistakes that might have proved fatal

are gifts I now receive

Minulla on kaikki.

Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää. Sen tavoitteena on muun muassa kiinnittää huomiota kehitysmaiden tyttöjen oloihin sekä siihen, miten tärkeää tyttöjen koulutus on köyhyyden poistamisessa.

Tänä vuonna minulla on ollut kaksi erityisen tärkeää tyttöihin, poikiin, miehiin, naisiin ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvää kokemusta. Ne molemmat liittyvät kampanjoihin ja – kuten 2010-luvulla kuuluu – olen saanut kokemukseni sosiaalisen median kautta. Ensimmäinen on Always-tuotemerkin lanseeraama Like a girl -kampanja (#likeagirl). Kamppiksen videolla eri-ikäisiä lapsia ja nuoria pyydetään esittämään eleitä: Miten heität palloa, kun sinua pyydetään heittämään palloa kuin tyttö? Miten juokset, kun kehotus on juosta kuin tyttö? Vain pikkutytöille ”juosta kuin tyttö” tarkoittaa, että juostaan niin kovaa kuin pystytään, tai että tyttö heittämässä palloa tarkoittaa ihmistä heittämässä palloa niin hyvin kuin osaa. Vanhemmat lapset ja nuoret esittävät ”kuin tyttö” -teemat jonakin naurettavana, huonona, osaamattomana ja heikkona. Olisin varmasti itse tehnyt samoin. Mutta miksi?

Katso itse. Käytä muutama minuutti elämässäsi ja – jos siltä tuntuu – muuta käsityksiäsi.

Toinen minua koskettanut video on Emma Watsonin puhe UN Womenin HeForShe -kampanjan (#HeForShe) julkaisussa. Näyttelijätär puhui koskettavasti ja hyvin tasa-arvosta ja tämän päivän feminismistä: feminismi ei tarkoita naisten valtaan miesten yli vaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Se tarkoittaa sitä, että tyttö tai poika voi heittää palloa juuri niin kuin haluaa tulematta arvostelluksi sukupuolensa mukaan. Watsonin puhe vaatii sinulta hieman enemmän aikaa kuin edellinen video, mutta kokeile ihmeessä.

HeForShe -kampanja on tärkeä myös Suomen tasolla, sillä myös meillä feminismiin liitetään liian usein vääriä mielikuvia. Myös meillä nuoret pojat ovat tyttöjä enemmän syrjäytymisvaarassa, ja myös täällä miehellä pitää olla oikeus olla juuri oma itsensä ilman, että häneltä vaaditaan tietynlaista mieheyttä. Aivan kuten tyttöjenkin pitää saada olla oma itsensä. Aivan kuten niidenkin, jotka eivät kuulu kumpaankaan näistä sukupuolittuneista ryhmistä.

Tänään osallistuin Suomalaisen Naisliiton Minna Canth -seminaariin Jyväskylässä. Välillä ei voi kuin hämmästellä, miten hitaasti maailma muuttuu. Minna Canth julisti jo 1880-luvulla, että ”Naiskysymys ei ole vain naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys.” Ja silti YK:n pitää vielä tänä päivänä perustaa asian puolesta kampanja? Silti – kun törmään jossain UN Womenin kojussa #HeForShe -kamppiksen tuotteisiin, ostan ihan vain tukeakseni. Ja siksi tässä postauksessa on noita hashtageja – pieni ele minun suunnastani.

Tämän päivän seminaarissa toimittaja, kirjailija Aino Suhola tapansa mukaan puhui yleisönsä pyörryksiin. Ainon puheet herättävät aina paljon ajatuksia, ristiriitaisiakin. Ja aina niistä saa jotain mukaansa. Tämän päivän poimintani liittyy itsetuntoon, omaan ääneen ja sen tunnistamiseen, omaan itseen ja itsetuntoon:

Itsessäni minussa on se ihme, jota ulkopuolelta etsin.

Hyvää tyttöjen päivää kaikille, erityisesti tytöille ja naisille! Peeässäksi vielä yksi video, josta ei voi muuta kuin tulla onnelliseksi:

Syyskuu on tuonut uuden työn, samalla aikaa vanhat velvollisuudet ja ihanat tehtävät ovat kulkeneet mukana. Olen ollut kiireisempi kuin koskaan, mutta samalla nauttinut olostani valtavasti. Teen työtä ihan uudenlaisella motivaatiolla ja innolla; vaikka työpäivät ovat usein pitkiä, lähden kotiin hymyillen ja tulen seuraavana aamuna iloisesti uudestaan.

Sekä konferenssien että uuden työn myötä olen syyskuun aikana ollut paljon tien päällä. Se väistämättä vaikuttaa lukutahtiin, sillä matkoilla kirjat etenevät hitaammin: minulla ei vain ole aikaa rauhoittua kirjan ääreen kuten koti-iltoina. Ilokseni voin kuitenkin todeta kuukauden kirjakoostetta tehdessäni, että vaikka olen lukenut matkoilla vain vähän, kirjat ovat olleet mitä parhaiten reissuihin kohdennettuja. Englannissa luin Hilary Mantelin Susipalatsia, ja viime viikonvaihteessa kävin pikavisiitillä Tukholmassa Peter Englundin Kuningatar Kristiina mukanani. Listaa pidentää lisäksi eräänä sunnuntaina luettu lastenkirjapino: lukupiirissämme oli lastenkirjateema ja tutustuin Kreetta Onkelin lastenkirjan lisäksi Risto Räppääjään muutaman niteen verran. Niistäkin minun piti kirjoittaa tänne, mutta reissuelämä verottaa selkeästi blogiakin.

Tässä luettelona syyskuun kirjat:

  • Hilary Mantel: Susipalatsi
  • Doris Lessing: Kesä ennen pimeää
  • Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa
  • Sinikka ja Tiina Nopola: Hetki lyö, Risto Räppääjä
  • Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kauhea makkara
  • Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja Nuudelipää
  • Enni Mustonen: Lapsenpiika
  • Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
  • Peter Englund: Kuningatar Kristiina

Tänä(kin) iltana kävelin hämärässä tai oikeammin pimeässä syysillassa kotiin, katselin ruskan värjäämiä puita katulamppujen valossa ja mietin, miten paljon syksystä pidän. Kai syksyllä syntynyt on aina syksyn lapsi, en tiedä, mutta totuus on etten minään muuna vuodenaikana tunne olevani yhtä vahva ja valmis mihin tahansa. Samaan aikaan ilmassa on kuitenkin jotain melankolista, jotain purevaa ja kirkasta, joka taittaa liialta ilolta terän – mutta se ei tunnu pahalta. Tove Janssonin sanoittama Höstvisa on kaikkein paras tällaisten ilojen kuvaaja. Vaikka Bo Anderssonin version voittanut ei toki ole, linkitän tähän toisen, tuoreemman videon, jossa tunnelma on enemmän sellainen mitä juuri nyt tunnen, vaikka versiossa viimeinen säe puuttuukin:

Nu blåser storm därute och stänger sommarns dörr,
det är försent för att undra och leta.
Jag älskar kanske mindre, än vad jag gjorde förr
men mer än du nånsin får veta.
Nu ser vi alla fyrar kring höstens långa kust
och hör vågorna villsamma vandra.
En enda sak är viktig och det är hjärtats lust
och att få vara samman med varandra.

Minä omistan niin paljon, mutta se, mitä tunnen häntä kohtaan, ahmaisee kaiken; minä omistan niin paljon, mutta ilman häntä kaikki on arvotonta. (von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset)

Eilen olin katsomassa elokuvateatterissa Metropolitan oopperan tuotantoa Jules Massenet’n oopperasta Werthervon Goethen tarina onnettoman rakkauden vuoksi itsemurhaan päätyvästä nuoresta runoilijasta on kuin tehty oopperaan: suurta rakkautta, josta vapauttaa vain kuolema. METn toteutus oli toimiva, mutta selkeästi upeinta oli – jälleen kerran – saksalaistenori Jonas Kaufmann, joka hallitsi näyttämöä niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisestikin.

Kiiruhdin kotiin mieli läikkyen Wertherin surullisen kohtalon vuoksi. Tein nopeasti välttämättömät iltatoimet ja mahdollisimman pian hain kirjahyllystä Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset (Die Leiden des jungen Werthers, 1774, suom. ensimmäisen kerran 1904, minun kappaleeni suom. 1992) ja upposin uudelleen tähän romanttiseen tarinaan. Juuri tällaisia hetkiä varten minulla on kirjahylly: kun tarve lukea jokin kirja iskee juuri nyt, ei huomenna tai kun kirjasto aukeaa, on suuri siunaus voida kävellä omaan kirjastoon ja hakea sieltä tarvittu teos.

Mietin, että Werther on oikeastaan aika naurettava hahmo. Kuten Kaufmann itse väliajan haastattelussa totesi, suurin haaste hänelle on saada Wertherin hahmo todelliseksi kuulijalle, ettei katsoja ajattelisi – kuten helppoa on – että hei hellitä vähän, anna jo olla, äläkä viitsi olla noin teatraalinen. Kirjaa lukiessa naurettava vaikutelma on helpompi välttää, sillä von Goethe rakentaa päähenkilönsä mielisairaudeksi luokiteltavan tunnemyrskyn vähä vähältä. Mutta oopperassa pitää sanoa paljon hitaasti laulamalla, tuoda esiin se kaikki, mitä säveltäjä on teokseensa ladannut, tulkita se niin ettei kukaan jää yleisössä kylmäksi.

Eikä jäänyt. Kaufmann on kyllä ilmiömäinen näyttelijä ja tulkitsija. Hänen Wertheriinsä oli helppo uskoa – ja METn yleisön aplodeista ja bravo-huudoista päätellen en ollut ainoa, johon Wertherin tarina Kaufmannin tulkintana teki vaikutuksen, eikä esimerkiksi The New York Timesin arvioijakaan säästele sanojaan Kaufmannia kehuessaan.

Oopperalibretto ja romaani ovat kaksi eri teosta, mutta niissä oli kyllä yllättävänkin paljon samaa. Alkuperäisteoksen kertaaminen heti musiikkielämyksen jälkeen ei välttämättä ole viisasta, mutta nyt se oli paikallaan. Tuntui hoivaavalta ja rauhoittavalta lukea Wertherin ja Charlotten rakkaustarina uudestaan. Välillä yksityiskohtien samankaltaisuus yllätti – libretossa ollaan paikoin suoraan kirjan sivuilla. Esimerkiksi oopperan kuuluisin aaria Porquoi me réveiller? on suoraan kirjan sivuilta, ja itse asiassa siis Ossianin laulusta. Tarinan loppu oli hiukan erilainen kirjassa ja libretossa, mutta ohjaajan tulkinnasta riippuu miten sen ottaa, ja oleellisimmalta osaltaan tarina ei muutu: Werther ampuu itseään epätoivoissaan ja kuolee haavoihinsa.

Suosittelen vielä kuuntelemaan tuon aarian, jota on nimitetty myös oodiksi itsesäälille. Tämä youtubessa luonnollisesti laittomasti oleva pätkä on Bastillen oopperasta vuodelta 2010. Pääosissa ovat samat laulajat: Kaufmann Wertherinä ja Sophie Koch Charlottena. Tässä puvustus on tismalleen kirjan mukainen: Werther käytti sinistä takkia ja keltaista liiviä jatkuvasti, koska siinä asussa hän tapasi Charlotten ensimmäisen kerran. METn uutta tuotantoa voi vilkuilla heidän omilla sivuillaan, jonka linkitin ylempänä. Kirjassa aarian suomennos menee näin (lisää voit lukea esim. täältä):

Miksi herätät minut, sinä keväinen ilma? Sinä hyväilet ja sanot: Minä kostutan sinua taivaan pisaroilla! Mutta lakastuksen hetki on lähellä, lähellä myrsky, joka varistaa lehteni! Huomenna tulee vaeltaja, tulee hän, joka näki minut komeudessani, hänen katseensa tähyää minua kaikilta kedoilta, mutta minua ei vain löydy.”

Kevättä odotellessa.

Eilen ja tänään olen tehnyt jotain mitä en ole koskaan aiemmin kokenut: kuunnellut paikan päällä kansallista, korkeatasoista musiikkikilpailua. Jyväskylän pianokilpailu järjestetään ilmeisesti kolmen vuoden välein. Kilpailuun osallistui tänä vuonna 45 soittajaa, joista kuusi eteni välierien kautta kaksipäiväiseen finaaliin.

En ole riittävän musikaalinen tunnistaakseni esimerkiksi soittaako joku väärin vai ei. Mutta musiikin kuunteleminen ja siitä nauttiminen ei vaadi asiantuntijuutta, ainoastaan kykyä kuunnella ja antaa musiikin viedä mukanaan.

Finaalissa soittajat olivat saaneet valita rajatusta listasta pianokonserton soitettavakseen. Kolme kuudesta finalistista soitti Lisztin pianokonsertto nro 3:n, joten se alkoi jo vähän tulla tutuksi jopa minunkaltaiselleni puukorvaiselle kuuntelijalle. Jopa minä tunnistin näistä kolmesta parhaan esityksen: Jan-Paul Roozeman oli todella hyvä. Hänen soittovuoronsa oli finaalin viimeisenä, eikä paikka ollut helppo. Edellä soitti Martin Malmgren, jonka valitsema Prokofjevin pianokonsertto nro 5 oli musiikillisesti jotain ihan muuta kuin Liszt. Lisäpaineita saattoi tulla siitä, että Malmgren selvisi vaikeasta kappaleesta hienosti, minkä seuraava soittaja varmasti kuuli. Mutta Roozeman pärjäsi hyvin ja soitti Lisztiä niin että se tuntui ihan uudelta. Pidin kovasti myös finaalin eilen aloittaneesta Justas Stasevskijsta, joka soitti Beethovenia.

Kilpailun voitti Martin Malmgren, Roozeman oli toinen, kolmas Anni Collan ja neljäs Einar Englundia tunteella tulkinnut Miikka Taipale. Myös kaksi sijoittamatonta finalistia, Stasevskij ja vasta 15-vuotias (kyllä!) Karoliina Ruhno palkittiin, mikä oli oikein: molemmat soittivat upeasti. (Tulokset voi lukea esim. Ylen sivuilta.)

Ja upea oli myös Jyväskylä Sinfonia, jonka ylikapellimestarina on hiljattain aloittanut nuori Ville Matvejeff – pianisti hänkin. Kotikaupungissani on kyllä erinomaisen hyvä orkesteri, jota kehutaan muuallakin kuin täällä kotipuolessa. Teatteritalon (ei vieläkään konserttitaloa!) täyttöaste on konserteissa käsittääkseni aika korkea.

Pianokilpailussa oli omanlaisensa tunnelma, joka erotti sen tavallisesta konsertista. Nuoret soittajat jännittivät ja tekivät parhaansa, ja heidän suorituksissaan oli jotain erityistä juuri tilanteenkin vuoksi. Etukäteen en ollut varma, miten jaksaisin istua kaksi iltaa klassisen äärellä peräkkäin, mutta hyvin se sujui: kilpailutilanne innosti ja motivoi. Kokemus oli hieno!

Odotan jo mielenkiinnolla, että saan käsiini Minna Lindgrenin ja Olli Löytyn kirjan Sinfoniaanisin terveisin (2014), koska itsekin haluaisin oppia paremmaksi ja analyyttisemmäksi klassisen musiikin kuuntelijaksi. Tämä pianokilpailu oli kiva tilaisuus oppia taas lisää musiikista. Nämä illat nostivat jälleen esiin ajatuksen Sinfonian kausikortin hankkimisesta: oppisin varmasti parhaiten, jos kävisin säännöllisesti kuuntelemassa. Ehkä jonain päivänä!

 

Seuraava sivu »