yhteiskunnassa


Viime aikoina työkavereitten parissa on puhuttu ympäristöystävällisestä kuluttamisesta ja sen mukana jätemäärän pienentämisestä. Kuten tiedetään, maapallo kirjaimellisesti hukkuu muoviin. Omilla kulutustottumuksilla voi tehdä paljon tavaramäärän hallitsemiseksi (osta vain tarpeeseen), mutta näen myös tosi tärkeänä asiana jätteiden kierrätyksen. Ongelmallista minun järkeni mukaan on se jäte, jota ei hyötykäytetä uudelleen eli joka päätyy kaatopaikalle seuraavaksi tuhanneksi vuodeksi liuottaen kaikki myrkkynsä samalla maahan ja ilmakehään. Minulla ei ole ympäristöasioista kovin syvällistä tietoa, joten seuraavat jutut perustuvat vähän hatarahkoon tietoon ja interwebin antamiin tietoihin.

Suomessa on mahdollista kierrättää paljon, mutta valitettavasti kaikki eivät sitä mahdollisuutta käytä. Asumistilanteen vuoksi kierrätämme jätteitä käytännössä  neljällä eri paikkakunnalla. Olen konkreettisesti saanut huomata, että kierrättäminen olisi paljon helpompaa, jos järjestelmä olisi samanlainen joka paikassa.

Lasken peruskierrätykseen, siihen joka pitäisi tulla jo jokaiselta selkäytimestä, lasin, kartongin, metallin ja paperinkeräyksen. Biojäte kuuluu  myös tähän kategoriaan, ja luonnollisesti myös ns. vaarallisen jätteen (esimerkiksi lääkkeet, paristot, sähkölaitteet) kierrätys.

Kotona meillä on kolme jäteastiaa pihassa: seka-, energia- ja biojäte. Paperi, kartonki, lasi ja metalli viedään noin 500  metrin päässä olevalle kunnan kierrätyspaikalle. Kartonkijätteestä osa toki poltetaan sytykkeenä takassa ja uunissa. Vaativampien jätteiden keräys onkin sitten noin 20 kilometrin päässä kuntakeskuksessa. Käyttämättömät lääkkeet viedään lähellä olevaan apteekkiin. Lisäksi kerään käytetyt insuliinineulat purkkiin ja vien apteekkiin, josta ne hävitetään asianmukaisesti ja jätteenkäsittelijöiden sormenpäitä riskeeraamatta.

Biojätteen keräsin ensimmäisen vuoden ajan omaan kompostiin. Seuraavana talvena laiskistuin ja tilasin biojäteastiallekin tyhjennyksen lähiseudulta olevasta perheyrityksestä. Ajattelin, että kesällä voin taas hoitaa kompostoria, mutta enpä sitten ikinä tullut palanneeksi kompostoijaksi. Biojäte haetaan siis pihasta edelleen. Hirveän huono omatunto minulla ei siitä ole, sillä biojäte viedään samalla paikkakunnalla olevaan biopolttolaitokseen, jossa siitä valmistetaan biokaasua.

Suurin osa kotitaloutemme jätteestä on energiajätettä. Se poltetaan kunnan sivujen mukaan energiaksi leijupetikattilassa (en tiedä mikä se on). Hyödyksi kuitenkin menee. Puutarhajätteen keräyspiste on alle kilometrin päässä. Sinne viedään esimerkiksi pensaiden oksat ja muu sellainen. Ruohonleikkuusta tuleva ruohosilppu ja puiden lehdet menevät omaan lehtikompostikasaan.

Ongelmallista on siis vain näistä kaikista yli jäävä sekajäte. Sitä syntyy taloudessamme hyvin vähän, etenkin kun aika sinnikkäästi lajittelemme. Suurin ongelma on kissanhiekka, joka saamieni ohjeiden mukaan ei kuulu energiajätteeseen. Tämän voisin kyllä vielä tarkistaa, sillä tietoni on Jyväskylässä asumisen ajalta. Kissanhiekasta tai -ulosteista ei ole mainintaa kunnan lajitteluohjeissa.

Edellisestä käy ilmi, että maaseudun taajamassa asujalta jätteiden lajitteleminen edellyttää autoa, jonka omistaminen toki on ympäristörikos niin kauan kuin se ei kulje biokaasulla.

Lappeenrannassa kerrostaloyhtiössä peruskierrätys on ihan tuttua, mutta lisäksi taloyhtiössä kerätään muovipakkaukset. Kun aloin lajitella muovia erikseen huomasin nopeasti, että se vaatii ison astian – kotitaloudessamme syntyy eniten muovijätettä. Energiajätteen sijaan Etelä-Karjalassa kerätään kuivajätettä. Kaupungin sivuilta löytyy tieto, että kuivajäte poltetaan energiaksi. Sekajäteastiaa ei ole lainkaan. Mikä ei kuivajätteeseen sovi, kuuluu ns. vaarallisiin jätteisiin. Kaupungin sivuilta löytyy paljon lajitteluohjeita, mutta kun esimerkiksi hain tietoa, mihin astiaan valokuvat kuuluisivat, en sitä löytänyt (kotona ne ovat energiajätettä). Kiinnostavaa sen sijaan on tieto, että kissanhiekan ja -ulosteet voi lajitella kuivajätteeseen.

Helsingissä ollessamme lajittelemme myös muovin erikseen. Taloyhtiössä ei kuitenkaan ole kuiva- tai energiajätettä, vaan peruskierrätyksen ja muovin jälkeen loput menevät sekajäteastiaan. Helsingin seudun ympäristöpalvelujen (HSY) mukaan sekäjätteestä poltetaan sähköä ja kaukolämpöä. HSY tarjoaa erinomaisen lajitteluoppaan, josta olen hakenut apua monta kertaa muuallakin ollessani – suosittelen!

Neljäs kierrätyspaikkakuntamme on kesämökkikaupunki Mikkeli. Mökkeilyn osalta minulla on huono omatunto, sillä emme kierrätä paljoakaan, lähinnä poltettavan kartongin takkaan ja biojätteen kompostiin. Lähin kierrätyspiste on noin 10 kilometrin päässä Ristiinassa. Ensi kesänä voisin yrittää parantaa tässä ja lajitella mökillä edes peruskierrätyksen verran. Ristiinan kierrätyspiste on kyllä hyvä, siitä lajittelu ei ole kiinni vaan lähinnä siitä että mökille pitäisi järjestää astioita eri jätteille ja lisäksi viitsiä tehdä se kierrätysreissu. Koska mökkiä käyttävät muutkin kuin me kaksi, tämä ei ole vain minun päätettävissäni, mutta omat jätteemme voin kyllä jatkossa lajitella paremmin.

Nyt näihin kaikkiin alkaa jo olla tottunut, mutta edelleen olen monta kertaa ollut ihmeissäni, mihin astiaan mikäkin roska kuuluu. Voisiko pakkauksissa lukea selkeämmin niiden materiaali? Eniten harmia tuottaa termien sekalaisuus. Ymmärrykseni mukaan sekä energiajäte (Joutsa), kuivajäte (Lappeenranta) että sekajäte (Helsinki) poltetaan energiaksi. Miksi niitä pitää nimittää eri tavoin? Sekajäte merkitsee kotona aivan eri asiaa kuin Helsingissä, ja se kyllä on kierrätystä vaikeuttava asia.

Ja minä sentään yritän parhaani. Miten toimii sellainen, jonka motivaatio kierrätykseen ja tiedonhankintaidot ovat syystä tai toisesta matalammat? Todennäköisesti hän laittaa kaikki jätteet samaan pussiin, mikä on ongelma sitten ihan kaikille.

Asiaa ei varsinaisesti edistä kierrättämättömyydestä syyllistäminen. Moni keskusteli somessa viime kesänä uutisesta, jossa kerrottiin miten Jyväskylän ammattikorkeakoulun opiskelijat olivat tutkineet jyväskyläläisten kuluttajien sekajätepussien sisältöjä. Uutisoinnissa kauhisteltiin sitä, että samassa pussissa on niin biojätettä, valokuvia, lääkemääräyksiä, lääkkeitä kuin esimerkiksi paristoja tai leluja. Jos ei uutisen, niin viimeistään siitä seuranneen keskustelun sävy oli minun korviini jossain määrin tekopyhää ja erittäin syyllistävää. En tarkoita, että näin huolimaton lajittelu olisi oikein, mutta vika ei välttämättä ole aina kokonaan lajittelijassa. Myös ohjeita pitää toistaa usein ja jatkuvasti, eivätkä ne saisi olla puutteellisia tai ristiriitaisia.

Ohjeet ovat turhia vasta sitten, kun kaikki osaavat lajitella ja ennen kaikkea ymmärtävät miksi sitä tehdään. Myös eri jätteiden jatkokäsittelystä kertominen usein ja toistuvasti voisi auttaa. Yhä vieläkin elää käsityksiä, että eri astioihin lajitellut jätteet kipataan jätteidenkäsittelylaitoksella samaan pataan kaikki. Näiden urbaanilegendojen (?) jatkuva toistaminen tuskin motivoi kierrättämään. Se kertoo puutteista ohjeissa ja kierrättämisen merkityksen ymmärtämisessä laajalti, ei vain yksittäisten hoopojen kohdalla.

Myönnän: biojätteen lajittelu on niin helppoa, että onnistuu lapseltakin, eikä bioaineksen laittamista sekajätteeseen voi perustella mitenkään. Sekajäteastioita tutkineiden opiskelijoiden blogissa selitetään, miksi sekajätteessä ei saa olla esimerkiksi metallia: se rikkoo polttouunin. Ilmeisesti Jyväskylässä sekajäte siis tarkoittaa poltettavaa jätettä? Jälleen kerran sama termi eri merkityksellä!

Vielä olisi kuitenkin voitu kauhistelun lisäksi kertoa muun muassa se, mihin roskapussista löytyneet väärin lajitellut asiat olisi pitänyt laittaa. Minä tiedän, että vanhat lääkkeet viedään apteekkiin, tämä lajittelija ei välttämättä tiedä. Entä minne reseptit tai valokuvat olisi pitänyt lajitella? Paperinkeräysastiassa on todennäköisemmin tonkijoita kuin sekajätepussissa – en minäkään haluaisi laittaa henkilötietoja sisältäviä papereitani paperinkeräykseen. Koska seka- tai kuivajätekin on tämän uutisoinnin perusteella väärin, ihmettelen miten ne pitäisi hävittää. Kerrostalossa paperien polttaminen lienee kiellettyä.

Ohjeiden lisäksi hankaluutta tuottaa jäteastioiden määrä keittiöissä. Vain kotona omakotitalossa meillä on tarpeeksi tilaa kaikille eri jätelajeille. Kerrostaloasunnoissa eri roskisten kanssa on aika paljon säätämistä, eikä tilaa vain ole kaikille. Tämä on selkeästi aika iso kierrättämistä vaikeuttava asia, sillä eteisen naulakossa tai keittiön nurkassa lojuvat roskaniput eivät ole kovin kivoja. Koska sekä Lappeenrannassa että Helsingissä asumisessa on kuitenkin jossain määrin väliaikaisuuden tuntu, en ole jaksanut kovin paljon panostaa kierrätysastioiden järkeistämiseen. Lappeenrannan keittiöön ostin sopivammankokoiset jäteämpärit muovijätteen kerätyksen alettua, Helsingin asunnossa mennään sillä mitä siellä on. Jos asuisimme jommassa kummassa kaupungissa pysyvästi, pyytäisin vaikkapa jonkun ammattijärjestäjän apua lajittelun helpottamiseksi.

Minä lajittelen mielelläni, mutta on turha väittää että se ainakaan tässä elämänvaiheessa olisi jotenkin helppoa. Se vaatii aika paljon vaivaa ja huolellisuutta. Motivaatiota on ja kyllä minä lajittelen, mutta älkää tulko viisastelemaan kierrättämisen helppoudesta. Paljon helpompaa olisi laittaa kaikki samaan pussiin.

 

Mainokset

Keskellä kesäloman helteistä päivää palasin eilen hetkeksi töihin. Jyväskylän Veturitalleilla järjestettiin Yhdessä koettua -tapahtuma osana Jyväskylän Kesän tapahtumatarjontaa. Yhdessä koettua on tapahtumien kiertue, jossa katsellaan 100-vuotiasta Suomea sijoitettujen lasten silmin. Kiertue on ennen Jyväskylää rantautunut jo Tampereelle, Kuopioon ja Poriin, ja vielä on edessä Oulu ja Helsinki. Sen pääjärjestäjä on lastensuojelun erityisosaamisen keskus Pesäpuu ry.

Yhdessä koettua -tapahtumissa on tuotu esiin sekä lastensuojelun historiaa että nykypäivää. Tekemämme, Sosiaali- ja terveysministeriön teettämä kaltoinkohtelua sijaishuollon historiassa käsitellyt selvitys on ollut mukana eri tapahtumissa, niin myös Jyväskylässä. Joka kaupungissa aihetta on lähestytty hieman eri näkökulmista, ja Jyväskyän tapahtuman aiheena oli Kotona?!

anne kalmari

Kansanedustaja Anne Kalmari avasi seminaarin.

Seminaarin avasi kansanedustaja Anne Kalmari. Minä, sosiaalityön professori Marjo Kuronen sekä Pesäpuu ry:n kokemusasiantuntija Onni Westlund keskustelimme siitä, miten eri tavoin koti määrittyy tekemässämme kaltoinkohteluselvityksessä historianäkökulmasta ja miten ne kokemukset toisaalta reflektoituvat tämän päivän kokemuksiin. Onni tekee työtä tällä hetkellä sijaishuollossa olevien nuorten parissa, ja hän kykeni tuomaan hienosti nykypäivän näkemystä historian rinnalle. Onni myös juonsi tilaisuuden yhdessä näyttelijä Aaro Vuotilan kanssa.

aaro ja onni

Aaro Vuotila ja Onni Westlund juonsivat tilaisuuden.

Emme Onnin ja Marjon kanssa luennoineet vaan keskustelimme tuoleilla istuskellen. Olimme toki suunnitelleet keskustelun teemoja, mutta formaatti sopi tilaisuuteen hyvin ja saimme hyvää palautetta keskustelun seurattavuudesta.

Aiheet keskusteluumme nostettiin Aaro Vuotilan esittämästä laulusta Oma koti. Aaro esitti laulunsa juuri ennen meidän vuoroamme. Laulun teksti on koottu sijoitettujen lasten työpajasta, jossa he miettivät, mikä tekee kodin. Laulussa mainittiin muun muassa avain, oma sänky sekä huolenpito.

Aaro oli tehnyt muitakin lauluja, jotka pohjautuivat Pesäpuu ry:n julkaisemaan Voimatarinoita-kirjan teksteihin, jotka ovat sijoitettujen nuorten tarinoita. Koskettavat, puhuttelevat laulut olivat tapahtumassa ensiesityksessään.

aaro

Näyttelijä Aaro Vuotila esitti tekemiään lauluja.

Meidän lisäksemme tapahtumassa esiintyivät taidekasvatuksen tutkija Tarja Pääjoki, joka puhui taiteellisesta toiminnasta ja kodin kokemuksesta.

tarja pääjoki

Taidekasvatuksen tutkija Tarja Pääjoki.

Vahvimman puheenvuoron pitivät kaksi kokemusasiantuntijaa, Niina ja Hennu, jotka puhuivat  lastensuojelun tabuista. Seminaarin lopussa Maria Kaisa Aula vielä suuntasi katsetta tulevaisuuteen.

kokemusasiantuntijat

Kokemusasiantuntijat muistuttivat, että lastensuojelu ei ole mustavalkoista.

Yleisradio kuvasi seminaarin suorana lähetyksenä Yle Areenaan. Jyväskylän Kesän sivuilta löytyy erinomainen tiivistelmä tilaisuuden sisällöistä, kannattaa tutustua ainakin siihen. Sosiaalisesta mediasta lisää tietoa löytyy hashtagilla #yhdessäkoettua, kannattaa katsoa ainakin Instagramista kuvat. Kiertueen omilta sivuilta löytyy lisää tietoa koko projektista.

Suosittelen myös kiiruhtamaan vielä tällä viikolla galleria Hoppaan Jyväskylään, jossa on kiinteästi seminaarin teemoihin liittyvä taidenäyttely. Se on avoinna sunnuntaihin asti. Siellä on esillä muun muassa tämän postauksen kuvissa taustalla näkyvät Niina Vehmaan valokuvat, jotka ovat todella hengästyttäviä lapsikuvia. Lisätietoja näyttelystä löytyy Yhdessä koettua -kotisivuilta, klikkaa tästä.

Eilen aamuna harmitti lähteä kesken lomaa töihin. En olisi jaksanut kääntää häähumuisia aivojani takaisin työmoodiin ja keskusteluihin lastensuojelusta. Kannatti kuitenkin mennä, sillä kuten aina Pesäpuun kanssa työskennellessäni, myös tästä päivästä sain enemmän kuin odotin. Seminaari oli jälleen hieno muistutus minulle siitä, että tutkimuksellani on väliä tosi monille ihmisille. Työni on tärkeää, ja sen tajuaminen antaa valtavasti lisämotivaatiota tehdä parhaansa, joka päivä.

Kiitos Pesäpuu ja Yhdessä koettua -hankkeen porukka! Eilinen oli hieno päivä!

 

Viime viikolla meidän pienessä perheessämme oli moninkertaisesti syytä juhlaan. Nämä uutiset ovat niin hyviä ja tärkeitä, että vaikka nykypäivänä muutaman päivän takaiset uutiset ovat jo ”vanhentuneita”, haluan merkitä tämän juhlaviikon aikakirjoihin (aka blogiini).

Hyvät uutiset alkoivat 1. kesäkuuta. Silloin tuli tieto Suomen Akatemian myöntämistä huippuyksikkörahoituksista. Olen mukana Tampereen yliopiston kokemuksen historian tutkimuksen huippuyksikössä (HEX). Tämä tarkoittaa, että pääsen tekemään tutkimusta hyvin resurssoidussa, innovatiivisessa, kunnianhimoisessa, inspiroivassa ja kansainvälisessä tutkimusryhmässä.

Suomen Akatemian huippyksiköitä myönnettiin tänä vuonna 12 kappaletta. Ne ovat Akatemian rahoitusmallin runsaskätistä osuutta. Rahoitushakemusten läpimeno perustuu tutkimusidean innovatiivisuuteen, kansainvälisyyteen, vaikuttavuuteen ja tiedettä uudistavaan otteeseen. (Lisätietoja esimerkiksi Akatemian sivuilta, klik.) Tampereen yliopiston HEX-huipparissa on kaikkea tätä.

En voi millään muotoa ottaa kunniaa hakemuksen läpimenosta, sillä en ollut mukana tekemässä sitä. Pääsin huhtikuun alussa mukaan Akatemian tiloissa pidettyyn kansainvälisen tieteellisen raadin haastatteluun, mikä oli jännittävä mutta samaan aikaan erittäin kiinnostava uusi tilanne.

Sen lisäksi, että huippuyksikkö tuo perheemme elämään turvaa antaessaan minulle toimeentulon juuri alkaneen Koneen säätiön rahoittaman hankkeen jälkeenkin, se tarjoaa minulle myös niin innostavan ja iloisen paikan tehdä työtä, että tuskin maltan odottaa. Tunnen suurimman osan ryhmän tutkijoista, ja tiedän jo nyt että tulemme tekemään erittäin hyvää tutkimusta yhdessä. Älyllisesti huippari tulee olemaan minulle haaste, mutta kunnianhimolleni kyllä erittäin tervetullut sellainen.

Syksyllä tein Akatemian tutkijatohtorihakemukseni Tampereen yliopistoon, ja siinä yhteistyökumppanit olisivat olleet osittain juuri näitä samoja, joiden kanssa tulen huipparissa tekemään työtä. Minulla on siis ensin tämä nyt alkanut rahoitus, mutta todennäköisesti yhteistyö huipparin kanssa alkaa heti sen käynnistyessä ensi vuoden alussa. Mitä kaikkea se  käytännössä tarkoittaa, jää vielä nähtäväksi, mutta todennäköisesti ainakin seminaareja, konferensseja, keskusteluja, julkaisuja ja tiiviin, kannustavan ja hyvähenkisen oman tutkijayhteisön.

Tuskin oli tästä toivuttu, kun puoliso lähti vapaapäivältään töihin saamaan kunniamerkkiä. Kahvitilaisuus järjestettiin perjantaina 2. kesäkuuta ja kutsu noutamaan kunniamerkkiä oli tullut, mutta kutsussa ei kerrottu mikä prenikka olisi kyseessä. Varsin komean mitalin kanssa hän sitten tuli kotiin: perheessämme on ritari!

Virallinen kunniamerkin myöntöpäivä on Puolustusvoimain lippujuhla 4. kesäkuuta. Tasavallan presidentti myöntää kunniamerkkejä tämän päivämäärän lisäksi itsenäisyyspäivänä, mutta Puolustusvoimain lippujuhlassa painottuvat Puolustusvoimien henkilöstön kunniamerkit.

Suomessa on kolme ritarikuntaa, joista kunniamerkkejä jaetaan. Vapaudenristin ritarikunta, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta sekä Suomen Leijonan ritarikunta. Kaikilla niillä on vähän erilaiset perustamishistoriansa. Puolisolleni myönnettiin Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki. Olen ihan valtavan ylpeä!

hdr

Monen pilvisen ja kolean päivän jälkeen aurinko alkoi jälleen paistamaan. Auringossa hehkuvaa kesäaamua varjostivat vain uutiset Lontoosta: joko taas? Henkilökohtaisella tasolla viime viikko oli kuitenkin täynnä suurta iloa ja luottamusta tulevaisuuteen. Varjoisampia aikoja epäilemättä tulee taas, mutta ehkäpä näiden päivien innostamana jaksaa niiden varjojenkin yli.

 

Narkkarit ja pyörävarkaat, vasikat ja venkulat,
langenneet naiset ja vaimonhakkaajat.
Vappu jokapäiväinen on päättynyt,
joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Tämän vuoden parhaan ja tärkeimmät joululaulun palkintoa ei tarvitse edes harkita. Elias Kaskisen esittämä, Jarkko Meretniemen säveltämä, Lilli Loiri-Sepän sanoittama ja Leri Leskisen tuottama joululaulu Tuli joulu ilotaloon julkaistiin osana Helsinki Mission joulukeräystä, jossa puhutaan myötätunnon puolesta ja taistellaan yksinäisyyttä vastaan.

Kun kuulin laulun ensimmäisen kerran radiossa, kuulin vain osan sanoista ja ihmettelin niitä hiukan, mutta tuo yllä lainaamani säe kolahti niin että olisin halunnut kääntää radiota taaksepäin kuullakseni laulun uudelleen. Seuraavalla kerralla painoin jotain kohtia tekstistä mieleen, jotta pystyin sitten googlaamaan kappaleen.

Youtubesta löytyy videokin, kannattaa katsoa ja kuunnella. Vaikka en ehkä ole syrjätymistutkijoiden määritelmissä riskiryhmää, tämä sanoitus puhuttelee minuakin kovasti: Tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään /…/ tänä iltana me kaikki kotiin päästy on. 

Laulu on todella tämän päivän joululaulu muutenkin kuin siksi, että Romanian kerjäläiset ja rasistit on mainittu. Tämä laulu kertoo yhteiskuntamme eriarvoistumisesta sekä siitä, miten välillä tuntuu että ihmisen arvoa mitataan ulkoisella menestyksellä. Voi olla naiivia sanoa, että joulu tulee myös niille ihmisille, jotka eivät yhteiskunnan tai yhteisön mittareilla ole menestyneitä. Se voi olla naiivia, mutta joulun viesti kuuluu kaikille, myös laulun kuvaamille juurettomille ja likaisille.

Tuli joulu ilotaloon, tekokynttilöiden valoon
tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään.
Huorat, juopot, yksinäiset, Romanian kerjäläiset,
hetken joukko onnellinen katsoo lasta keskellään.

Outo valo loistaa ylle vanhan pahvilaatikon
siinä uinuu ihmislapsi, kenen lienee on.
Irtolaisten kuoro likainen ja juureton,
tänä iltana he kaikki kotiin päässeet on.

Ihan pieni ihmislapsi, vastasyntynyt,
aaltopahvilaatikossa hiljaa nukkuu nyt.
Joku vanhaan villapeittoon hänet käärinyt.
Joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Rasistit ja siirtolaiset, Välimeren pakolaiset
tarttuu hellyydellä hiljaa käsiin likaisiin.
Kuka vielä väittää ettei usko ihmeisiin?
Lapsi meidän jokaisen tuo valon sydämiin.

Narkkarit ja pyörävarkaat, vasikat ja venkulat,
langenneet naiset ja vaimonhakkaajat.
Vappu jokapäiväinen on päättynyt,
joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Tuli joulu ilotaloon,
tekokynttilöiden valoon,
tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään.
Irtolaisten kuoro likainen ja juureton,
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on.

Mutta nyt on joulu. Joulu on kaikkine piirteineen minulle rakas juhla, ja kyllä, myös sen lohdullisen sanoman vuoksi. Tänä iltana me kaikki kotiin päästy on. Tänä iltana ei tarvitse suorittaa, tänään kelpaan ja riitän juuri sellaisena kuin olen. Me kaikki kelpaamme, me kaikki olemme kotona.

Suomen Kansatieteililijöiden yhdistys Ethnos ry järjestää joka toinen vuosi pienen tieteenalamme tärkeimmän kotimaisen konferenssin, Kansatieteen päivät. Tänä keväänä järjestämisvuoro oli Turussa, jossa Turun yliopiston ja Åbo Akademin etnologian ja kansatieteen oppiaineet isännöivät ja emännöivät päiviä viime torstaina ja perjantaina.

Aiheena oli Liikuttava tieto? Kulttuurinen ymmärrys ja vuoropuhelu. Kollegani kanssa olimme järjestäneet työryhmän, jossa keskusteltiin etnologian monista mahdollisuuksista yhteiskunnalliseen tutkimukseen. Kuin juuri sopivasti teemaan istuen kollegani kutsuttiin ministeriöön asiantuntijaksi, joten vedin työryhmän yksin. Meillä oli neljä esitelmää, joista yksi oli omani.

Oma työryhmäni onnistui hyvin: esitelmät olivat valtavan mielenkiintoisia, ne keskustelivat niin keskenään kuin yhteiskunnan eri ongelmakohtien kanssa, yleisöä riitti ja kysymyksiä sateli. Olisin voinut valmistautua paremmin, mutta keskiviikkona iltapäivällä oli projektin deadline, joten tulin Kansatieteen päiville melkoisen uupuneena ilman kunnon valmistautumista.

Omasta väsymyksestäni huolimatta innostuin ja motivoiduin Kansatieteen päivien ansiosta jälleen kerran. Tieteenalamme on niin pieni, että useimmat tuntevat toisensa. Päivillä tapaakin aina tuttuja, ja on kiva vaihtaa kuulumisia. Kaikilla on aina uusia projekteja ja uusia näkökulmia, ja keskustelut ovat vilkkaita. Ja aina tutustuu myös uusiin ihmisiin! Tälläkin kertaa juttelin pitkään vaikeiden aiheiden tutkimuksesta erään uuden tuttavan kanssa, mutta vaihdoin kuulumisia myös monen vanhan tuttavan kanssa.

Erityisen voimakkaan innostuksen tunteen valtaan pääsin kollegoideni ansiosta. Olin erityisen ylpeä tänä vuonna jyväskyläläisten ystävieni panoksesta. Meikäläiset esiintyivät päivillä monin tavoin edukseen, pidimme hyviä esityksiä ja puhuimme tärkeistä asioista. Meidän oppiaineellamme menee hyvin!

Sen tajuaminen aiheuttikin valtaisan motivaatiopuuskan. Oli ilahduttavaa kuunnella esityksiä tutkimuksesta, joka vaikuttaa, joka ei nöyristele vaan esittää oman näkökulmansa kautta uutta tietoa maailmastamme. Jos vielä muutama vuosi sitten minusta tuntui, että etnologit ja kansatieteilijät kipuilivat sen kanssa, että meillä ei olisi ollut tilaa yhteiskunnassa, niin nyt sellaisesta vaatimattomuudesta ei ollut tietoakaan. Etnologisen tiedon paikka ja erityisyys nähtiin, sitä nostettiin aktiivisesti esiin ja sen kautta parannettiin maailmaa monessa eri projektissa.

Mitä se liikuttava  etnologinen tieto sitten on? Se on kulttuurista, ihmisten arkea käsittelevää tietoa, joka kuvaa merkityksiä ja merkitysrakenteita. Etnologisen tiedon avulla näkymättömästä voidaan tehdä näkyvä, voidaan huomioida kokemus ja sen kerronta tai käsitellä aiemmin vaiettuja aiheita sensitiivisesti. Etnologin katse on ihmisessä ja ihmisen toiminnasta tai siitä syntyneissä jäljissä, ihmisen paikasta osana yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Olen aiemmin kirjoittanut ainakin vuoden 2012 ja 2014 Kansatieteen päivistä. Vuonna 2012 päivät järjestettiin meidän laitoksellamme. Vuoden 2008 Kansatieteen päivät olivat ensimmäinen konferenssi johon osallistuin tohtorikoulutettavana – tosin vain kuunteluoppilaana silloin.

Tavoistani poiketen ostin tänä vuonna toinen toistaan kauniimpia ystävänpäiväkortteja (Harjun Paperista, sivumennen sanoen) ja lähetin niitä ystävilleni eri puolille Suomea. Laitoin kortteihin ensimmäisen luokan postimerkit ja asiaankuuluvat 1.lk tai priority -merkinnät. Ystävänpäivä oli tänä vuonna sunnuntai, joten suunnittelin korttien ehtivän perjantaina perille. Laitoin koko yli 10 kortin nipun samaan aikaan postilaatikkoon: torstaiaamuna n. klo 8:00, laatikon tyhjennysaika on noin klo 9.

Osa korteista ehti perjantaiksi: yksi viereiseen kylään, yksi Helsinkiin. Suurempi osa oli perillä vasta maanantaina, esimerkiksi Turkuun, Jyväskylään ja osa Helsinkiin menevistä korteista. Huvittavaa on se, että lähetin eräälle  ystäväpariskunnalle kummallekin oman kortin, ja toinen heistä sai sen perjantaina ja toinen maanantaina. Siis samaan aikaan samasta paikasta samaan osoitteeseen lähetetyt kortit. (Varmaan kiva viikonlopun yli ajatella, että olen muistanut vai toista heistä ystävänpäivänä.)

Kaikkien korttien perillepääsystä en ylipäätään ole varma, koska kaikki vastaanottajat eivät ole niihin reagoineet. Toivon kuitenkin, ettei niitä ole jäänyt sentään matkan varrelle. Epäilisin käyttämäni laatikon tyhjennysaikaa, mutta koska osa korteista oli perjantaina perillä, pitänee päätellä että laatikko oli tyhjennetty ajallaan.

Tämäkö on seuraus siitä, että Postissa on irtisanottu runsaasti väkeä viime vuosina? Tehostetaan toimintaa, mutta laatu laskee – tai ainakin luotettavuus. En yhtään ihmettele, että kilpailijoiden pakettipalvelut ovat suosittuja. Jos Posti voisi markkinoida itseään luotettavana yhtiönä, se pärjäisi epäilemättä R-kioskeja paremmin pakettikilpailussa.

Postimaksut nousivat jälleen. Koska Postin kulkuun ei voi luottaa, alan jatkossa ostaa 2. luokan postimerkkejä ja ennakoida lähetykset mahdollisuuksien mukaan paremmin. Ei sillä tunnu olevan mitään väliä, onko kortissa tai kirjeessä kalliimpi tai halvempi merkki, kaksi tai mieluiten kolme päivää postin kulkuun pitää varata kuitenkin.

Tänään osallistuin Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran, Tekniikan historian seuran, Teollisuusperintöseuran ja Työväenmuseo Werstaan yhdessä järjestämään seminaariin Tampereella. Seminaarin pontevana otsikkona oli Tehdas, työ ja teollisuusperintö globalisoituvassa maailmassa ja se oli kaksipäiväinen; valitettavasti pääsin mukaan vain jälkimmäiseen päivään.

Kirjoitan tätä bussissa matkalla Tampereelta Helsinkiin. On taas hyvä mieli. Olen luultavasti ennenkin täällä kirjoittanut, että Werstaassa on jotain taikaa: mitä ikinä siellä järjestetäänkään, tapahtuma on onnistunut ja lähden sieltä hyväntuulisena ja tyytyväisenä. Niin tänäänkin.

Aamupäivällä olin kuuntelemassa tehdaspaikkakuntia ja tehdasyhteisöjen kokemushistoriaan käsittelevässä työryhmässä. Kolme esitelmää käsittelivät hienosti toisiaan täydentäen eri teollisuuspaikkakuntia. Pari viikkoa sitten Åbo Akademissa väitellyt historioitsija Matias Kaihovirta puhui Billnäsistä, kanssani samalta laitokselta viime syksynä väitellyt historioitsija Juuso Marttila Strömforsista ja Turussa kansatieteeseen väitöskirjaa valmisteleva Maria Vanha-Similä Forssan tehdasyhteisöstä.

Iltapäivällä koko seminaariväki kokoontui Werstaan auditorioon kuuntelemaan neljän meritoituneen professorin esitelmiä. Pirjo Markkola puhui sukupuolinäkökulmasta agraarista teolliseen yhteiskuntaan sekä sukupuolihistorian tutkimuksesta ja haastoi pohtimaan myös ”vahvan naisen” kertomusta, mikä minua kovasti kiinnostaakin. Kari Teräs käsitteli jatkosodan ajan teollisuuden kohtaamia haasteita. Hannu Itkonen taas puhui kotipaikkansa Varkauden teollisuushistoriasta, ja Pauli Kettunen jymäytti kaikki hiljaisiksi erinomaisella esitelmällään työväentutkimuksen muutoksista sekä erilaisista linjauksista 1970-luvulta tähän päivään.

Kaikki kuulemani esitelmät olivat antoisia, mutta eniten minulla on hyvä mieli päivän yleisestä tunnelmasta. Siitä asti, kun astuin Werstaan ovesta sisään, sain tervehtiä tuttuja ja vaihtaa kuulumisia, jutella kevyesti ja yhtä lailla vakavasti. Tunsin kuuluvani joukkoon ja puhuvani samaa kieltä kuin muut, samoista asioista kiinnostuneet ihmiset. Olin omieni joukossa. Tuntui taas kerran vahvasti siltä, että tämä on sitä mitä haluan tehdä: tutkia työtä, työn muutosta ja työn merkityksiä, ehkä myös työväenluokkaa, työväkeä ja työväenliikettä, analysoida sukupuolittuneita rakenteita ja sukupuolittavia työkäytänteitä.

Nämä ”mitä haluan oikeasti tehdä” -tyyppiset ajatukset ovat vahvasti mielessä juuri nyt siksi, että syksyllä akateemisessa maailmassa eletään kaikkein kiivainta hakusesonkia. Minäkin olen tehnyt pitkää päivää saadakseni hakemuksen kokoon. Vaikka tähän akateemiseen lottoarvontaan osallistuminen on todennäköisyyslaskennan kautta tarkasteltuna turhauttavaa, se on myös voimavara: olen upottanut hakemukseen monia niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä ja joiden tutkiminen toisi mielestäni lisäarvoa yhteiskuntaan.

Väistämättä päivän aikana sivuttiin useaan kertaan myös tämän hetken levotonta poliittista tilannetta. Kulttuurin, historian ja politiikan tutkijoina minun ja ystävieni on vaikea hyväksyä tai niellä sellaista historian väärinkäyttöä, jota viime päivinä ja viikkoina on saanut Suomessa nähdä. Suomi tuntuu jakaantuneen jyrkästi kahtia, eikä poliitikoilla tunnu olevan halua estää vastakkainasettelua, joka purkautuu mitä uskomattomimmilla tavoilla. En olisi ikinä voinut uskoa saavani nähdä tänä päivänä otetun kuvan, jossa Ku Klux Klaanin asuun pukeutunut henkilö heiluttaa Suomen lippua. Käsittämätöntä ymmärtämättömyyttä, ja jos ei typeryyden piikkiin voi laittaa niin sitä suurempi rikos tuo teko mielestäni on. Eivätkö ihmiset oikeasti enää erota oikeaa ja väärää?

Maailmassa tuntuu olevan enemmän epätasapainoa ja vihaa kuin voin käsittää tai käsitellä, ja ristiriitaisia tunteita lisää se, että henkilökohtaisesti, omassa pienessä kokemusmaailmassani, olen juuri nyt onnellisempi kuin koskaan.

Seuraava sivu »