yhteiskunnassa


Keskellä kesäloman helteistä päivää palasin eilen hetkeksi töihin. Jyväskylän Veturitalleilla järjestettiin Yhdessä koettua -tapahtuma osana Jyväskylän Kesän tapahtumatarjontaa. Yhdessä koettua on tapahtumien kiertue, jossa katsellaan 100-vuotiasta Suomea sijoitettujen lasten silmin. Kiertue on ennen Jyväskylää rantautunut jo Tampereelle, Kuopioon ja Poriin, ja vielä on edessä Oulu ja Helsinki. Sen pääjärjestäjä on lastensuojelun erityisosaamisen keskus Pesäpuu ry.

Yhdessä koettua -tapahtumissa on tuotu esiin sekä lastensuojelun historiaa että nykypäivää. Tekemämme, Sosiaali- ja terveysministeriön teettämä kaltoinkohtelua sijaishuollon historiassa käsitellyt selvitys on ollut mukana eri tapahtumissa, niin myös Jyväskylässä. Joka kaupungissa aihetta on lähestytty hieman eri näkökulmista, ja Jyväskyän tapahtuman aiheena oli Kotona?!

anne kalmari

Kansanedustaja Anne Kalmari avasi seminaarin.

Seminaarin avasi kansanedustaja Anne Kalmari. Minä, sosiaalityön professori Marjo Kuronen sekä Pesäpuu ry:n kokemusasiantuntija Onni Westlund keskustelimme siitä, miten eri tavoin koti määrittyy tekemässämme kaltoinkohteluselvityksessä historianäkökulmasta ja miten ne kokemukset toisaalta reflektoituvat tämän päivän kokemuksiin. Onni tekee työtä tällä hetkellä sijaishuollossa olevien nuorten parissa, ja hän kykeni tuomaan hienosti nykypäivän näkemystä historian rinnalle. Onni myös juonsi tilaisuuden yhdessä näyttelijä Aaro Vuotilan kanssa.

aaro ja onni

Aaro Vuotila ja Onni Westlund juonsivat tilaisuuden.

Emme Onnin ja Marjon kanssa luennoineet vaan keskustelimme tuoleilla istuskellen. Olimme toki suunnitelleet keskustelun teemoja, mutta formaatti sopi tilaisuuteen hyvin ja saimme hyvää palautetta keskustelun seurattavuudesta.

Aiheet keskusteluumme nostettiin Aaro Vuotilan esittämästä laulusta Oma koti. Aaro esitti laulunsa juuri ennen meidän vuoroamme. Laulun teksti on koottu sijoitettujen lasten työpajasta, jossa he miettivät, mikä tekee kodin. Laulussa mainittiin muun muassa avain, oma sänky sekä huolenpito.

Aaro oli tehnyt muitakin lauluja, jotka pohjautuivat Pesäpuu ry:n julkaisemaan Voimatarinoita-kirjan teksteihin, jotka ovat sijoitettujen nuorten tarinoita. Koskettavat, puhuttelevat laulut olivat tapahtumassa ensiesityksessään.

aaro

Näyttelijä Aaro Vuotila esitti tekemiään lauluja.

Meidän lisäksemme tapahtumassa esiintyivät taidekasvatuksen tutkija Tarja Pääjoki, joka puhui taiteellisesta toiminnasta ja kodin kokemuksesta.

tarja pääjoki

Taidekasvatuksen tutkija Tarja Pääjoki.

Vahvimman puheenvuoron pitivät kaksi kokemusasiantuntijaa, Niina ja Hennu, jotka puhuivat  lastensuojelun tabuista. Seminaarin lopussa Maria Kaisa Aula vielä suuntasi katsetta tulevaisuuteen.

kokemusasiantuntijat

Kokemusasiantuntijat muistuttivat, että lastensuojelu ei ole mustavalkoista.

Yleisradio kuvasi seminaarin suorana lähetyksenä Yle Areenaan. Jyväskylän Kesän sivuilta löytyy erinomainen tiivistelmä tilaisuuden sisällöistä, kannattaa tutustua ainakin siihen. Sosiaalisesta mediasta lisää tietoa löytyy hashtagilla #yhdessäkoettua, kannattaa katsoa ainakin Instagramista kuvat. Kiertueen omilta sivuilta löytyy lisää tietoa koko projektista.

Suosittelen myös kiiruhtamaan vielä tällä viikolla galleria Hoppaan Jyväskylään, jossa on kiinteästi seminaarin teemoihin liittyvä taidenäyttely. Se on avoinna sunnuntaihin asti. Siellä on esillä muun muassa tämän postauksen kuvissa taustalla näkyvät Niina Vehmaan valokuvat, jotka ovat todella hengästyttäviä lapsikuvia. Lisätietoja näyttelystä löytyy Yhdessä koettua -kotisivuilta, klikkaa tästä.

Eilen aamuna harmitti lähteä kesken lomaa töihin. En olisi jaksanut kääntää häähumuisia aivojani takaisin työmoodiin ja keskusteluihin lastensuojelusta. Kannatti kuitenkin mennä, sillä kuten aina Pesäpuun kanssa työskennellessäni, myös tästä päivästä sain enemmän kuin odotin. Seminaari oli jälleen hieno muistutus minulle siitä, että tutkimuksellani on väliä tosi monille ihmisille. Työni on tärkeää, ja sen tajuaminen antaa valtavasti lisämotivaatiota tehdä parhaansa, joka päivä.

Kiitos Pesäpuu ja Yhdessä koettua -hankkeen porukka! Eilinen oli hieno päivä!

 

Mainokset

Viime viikolla meidän pienessä perheessämme oli moninkertaisesti syytä juhlaan. Nämä uutiset ovat niin hyviä ja tärkeitä, että vaikka nykypäivänä muutaman päivän takaiset uutiset ovat jo ”vanhentuneita”, haluan merkitä tämän juhlaviikon aikakirjoihin (aka blogiini).

Hyvät uutiset alkoivat 1. kesäkuuta. Silloin tuli tieto Suomen Akatemian myöntämistä huippuyksikkörahoituksista. Olen mukana Tampereen yliopiston kokemuksen historian tutkimuksen huippuyksikössä (HEX). Tämä tarkoittaa, että pääsen tekemään tutkimusta hyvin resurssoidussa, innovatiivisessa, kunnianhimoisessa, inspiroivassa ja kansainvälisessä tutkimusryhmässä.

Suomen Akatemian huippyksiköitä myönnettiin tänä vuonna 12 kappaletta. Ne ovat Akatemian rahoitusmallin runsaskätistä osuutta. Rahoitushakemusten läpimeno perustuu tutkimusidean innovatiivisuuteen, kansainvälisyyteen, vaikuttavuuteen ja tiedettä uudistavaan otteeseen. (Lisätietoja esimerkiksi Akatemian sivuilta, klik.) Tampereen yliopiston HEX-huipparissa on kaikkea tätä.

En voi millään muotoa ottaa kunniaa hakemuksen läpimenosta, sillä en ollut mukana tekemässä sitä. Pääsin huhtikuun alussa mukaan Akatemian tiloissa pidettyyn kansainvälisen tieteellisen raadin haastatteluun, mikä oli jännittävä mutta samaan aikaan erittäin kiinnostava uusi tilanne.

Sen lisäksi, että huippuyksikkö tuo perheemme elämään turvaa antaessaan minulle toimeentulon juuri alkaneen Koneen säätiön rahoittaman hankkeen jälkeenkin, se tarjoaa minulle myös niin innostavan ja iloisen paikan tehdä työtä, että tuskin maltan odottaa. Tunnen suurimman osan ryhmän tutkijoista, ja tiedän jo nyt että tulemme tekemään erittäin hyvää tutkimusta yhdessä. Älyllisesti huippari tulee olemaan minulle haaste, mutta kunnianhimolleni kyllä erittäin tervetullut sellainen.

Syksyllä tein Akatemian tutkijatohtorihakemukseni Tampereen yliopistoon, ja siinä yhteistyökumppanit olisivat olleet osittain juuri näitä samoja, joiden kanssa tulen huipparissa tekemään työtä. Minulla on siis ensin tämä nyt alkanut rahoitus, mutta todennäköisesti yhteistyö huipparin kanssa alkaa heti sen käynnistyessä ensi vuoden alussa. Mitä kaikkea se  käytännössä tarkoittaa, jää vielä nähtäväksi, mutta todennäköisesti ainakin seminaareja, konferensseja, keskusteluja, julkaisuja ja tiiviin, kannustavan ja hyvähenkisen oman tutkijayhteisön.

Tuskin oli tästä toivuttu, kun puoliso lähti vapaapäivältään töihin saamaan kunniamerkkiä. Kahvitilaisuus järjestettiin perjantaina 2. kesäkuuta ja kutsu noutamaan kunniamerkkiä oli tullut, mutta kutsussa ei kerrottu mikä prenikka olisi kyseessä. Varsin komean mitalin kanssa hän sitten tuli kotiin: perheessämme on ritari!

Virallinen kunniamerkin myöntöpäivä on Puolustusvoimain lippujuhla 4. kesäkuuta. Tasavallan presidentti myöntää kunniamerkkejä tämän päivämäärän lisäksi itsenäisyyspäivänä, mutta Puolustusvoimain lippujuhlassa painottuvat Puolustusvoimien henkilöstön kunniamerkit.

Suomessa on kolme ritarikuntaa, joista kunniamerkkejä jaetaan. Vapaudenristin ritarikunta, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta sekä Suomen Leijonan ritarikunta. Kaikilla niillä on vähän erilaiset perustamishistoriansa. Puolisolleni myönnettiin Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki. Olen ihan valtavan ylpeä!

hdr

Monen pilvisen ja kolean päivän jälkeen aurinko alkoi jälleen paistamaan. Auringossa hehkuvaa kesäaamua varjostivat vain uutiset Lontoosta: joko taas? Henkilökohtaisella tasolla viime viikko oli kuitenkin täynnä suurta iloa ja luottamusta tulevaisuuteen. Varjoisampia aikoja epäilemättä tulee taas, mutta ehkäpä näiden päivien innostamana jaksaa niiden varjojenkin yli.

 

Narkkarit ja pyörävarkaat, vasikat ja venkulat,
langenneet naiset ja vaimonhakkaajat.
Vappu jokapäiväinen on päättynyt,
joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Tämän vuoden parhaan ja tärkeimmät joululaulun palkintoa ei tarvitse edes harkita. Elias Kaskisen esittämä, Jarkko Meretniemen säveltämä, Lilli Loiri-Sepän sanoittama ja Leri Leskisen tuottama joululaulu Tuli joulu ilotaloon julkaistiin osana Helsinki Mission joulukeräystä, jossa puhutaan myötätunnon puolesta ja taistellaan yksinäisyyttä vastaan.

Kun kuulin laulun ensimmäisen kerran radiossa, kuulin vain osan sanoista ja ihmettelin niitä hiukan, mutta tuo yllä lainaamani säe kolahti niin että olisin halunnut kääntää radiota taaksepäin kuullakseni laulun uudelleen. Seuraavalla kerralla painoin jotain kohtia tekstistä mieleen, jotta pystyin sitten googlaamaan kappaleen.

Youtubesta löytyy videokin, kannattaa katsoa ja kuunnella. Vaikka en ehkä ole syrjätymistutkijoiden määritelmissä riskiryhmää, tämä sanoitus puhuttelee minuakin kovasti: Tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään /…/ tänä iltana me kaikki kotiin päästy on. 

Laulu on todella tämän päivän joululaulu muutenkin kuin siksi, että Romanian kerjäläiset ja rasistit on mainittu. Tämä laulu kertoo yhteiskuntamme eriarvoistumisesta sekä siitä, miten välillä tuntuu että ihmisen arvoa mitataan ulkoisella menestyksellä. Voi olla naiivia sanoa, että joulu tulee myös niille ihmisille, jotka eivät yhteiskunnan tai yhteisön mittareilla ole menestyneitä. Se voi olla naiivia, mutta joulun viesti kuuluu kaikille, myös laulun kuvaamille juurettomille ja likaisille.

Tuli joulu ilotaloon, tekokynttilöiden valoon
tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään.
Huorat, juopot, yksinäiset, Romanian kerjäläiset,
hetken joukko onnellinen katsoo lasta keskellään.

Outo valo loistaa ylle vanhan pahvilaatikon
siinä uinuu ihmislapsi, kenen lienee on.
Irtolaisten kuoro likainen ja juureton,
tänä iltana he kaikki kotiin päässeet on.

Ihan pieni ihmislapsi, vastasyntynyt,
aaltopahvilaatikossa hiljaa nukkuu nyt.
Joku vanhaan villapeittoon hänet käärinyt.
Joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Rasistit ja siirtolaiset, Välimeren pakolaiset
tarttuu hellyydellä hiljaa käsiin likaisiin.
Kuka vielä väittää ettei usko ihmeisiin?
Lapsi meidän jokaisen tuo valon sydämiin.

Narkkarit ja pyörävarkaat, vasikat ja venkulat,
langenneet naiset ja vaimonhakkaajat.
Vappu jokapäiväinen on päättynyt,
joulu alkaa rääkäisystä än ja yy ja tee ja nyt.

Tuli joulu ilotaloon,
tekokynttilöiden valoon,
tyypit jotka uskoi ettei kelpaa mihinkään.
Irtolaisten kuoro likainen ja juureton,
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on
tänä iltana me kaikki kotiin päästy on.

Mutta nyt on joulu. Joulu on kaikkine piirteineen minulle rakas juhla, ja kyllä, myös sen lohdullisen sanoman vuoksi. Tänä iltana me kaikki kotiin päästy on. Tänä iltana ei tarvitse suorittaa, tänään kelpaan ja riitän juuri sellaisena kuin olen. Me kaikki kelpaamme, me kaikki olemme kotona.

Suomen Kansatieteililijöiden yhdistys Ethnos ry järjestää joka toinen vuosi pienen tieteenalamme tärkeimmän kotimaisen konferenssin, Kansatieteen päivät. Tänä keväänä järjestämisvuoro oli Turussa, jossa Turun yliopiston ja Åbo Akademin etnologian ja kansatieteen oppiaineet isännöivät ja emännöivät päiviä viime torstaina ja perjantaina.

Aiheena oli Liikuttava tieto? Kulttuurinen ymmärrys ja vuoropuhelu. Kollegani kanssa olimme järjestäneet työryhmän, jossa keskusteltiin etnologian monista mahdollisuuksista yhteiskunnalliseen tutkimukseen. Kuin juuri sopivasti teemaan istuen kollegani kutsuttiin ministeriöön asiantuntijaksi, joten vedin työryhmän yksin. Meillä oli neljä esitelmää, joista yksi oli omani.

Oma työryhmäni onnistui hyvin: esitelmät olivat valtavan mielenkiintoisia, ne keskustelivat niin keskenään kuin yhteiskunnan eri ongelmakohtien kanssa, yleisöä riitti ja kysymyksiä sateli. Olisin voinut valmistautua paremmin, mutta keskiviikkona iltapäivällä oli projektin deadline, joten tulin Kansatieteen päiville melkoisen uupuneena ilman kunnon valmistautumista.

Omasta väsymyksestäni huolimatta innostuin ja motivoiduin Kansatieteen päivien ansiosta jälleen kerran. Tieteenalamme on niin pieni, että useimmat tuntevat toisensa. Päivillä tapaakin aina tuttuja, ja on kiva vaihtaa kuulumisia. Kaikilla on aina uusia projekteja ja uusia näkökulmia, ja keskustelut ovat vilkkaita. Ja aina tutustuu myös uusiin ihmisiin! Tälläkin kertaa juttelin pitkään vaikeiden aiheiden tutkimuksesta erään uuden tuttavan kanssa, mutta vaihdoin kuulumisia myös monen vanhan tuttavan kanssa.

Erityisen voimakkaan innostuksen tunteen valtaan pääsin kollegoideni ansiosta. Olin erityisen ylpeä tänä vuonna jyväskyläläisten ystävieni panoksesta. Meikäläiset esiintyivät päivillä monin tavoin edukseen, pidimme hyviä esityksiä ja puhuimme tärkeistä asioista. Meidän oppiaineellamme menee hyvin!

Sen tajuaminen aiheuttikin valtaisan motivaatiopuuskan. Oli ilahduttavaa kuunnella esityksiä tutkimuksesta, joka vaikuttaa, joka ei nöyristele vaan esittää oman näkökulmansa kautta uutta tietoa maailmastamme. Jos vielä muutama vuosi sitten minusta tuntui, että etnologit ja kansatieteilijät kipuilivat sen kanssa, että meillä ei olisi ollut tilaa yhteiskunnassa, niin nyt sellaisesta vaatimattomuudesta ei ollut tietoakaan. Etnologisen tiedon paikka ja erityisyys nähtiin, sitä nostettiin aktiivisesti esiin ja sen kautta parannettiin maailmaa monessa eri projektissa.

Mitä se liikuttava  etnologinen tieto sitten on? Se on kulttuurista, ihmisten arkea käsittelevää tietoa, joka kuvaa merkityksiä ja merkitysrakenteita. Etnologisen tiedon avulla näkymättömästä voidaan tehdä näkyvä, voidaan huomioida kokemus ja sen kerronta tai käsitellä aiemmin vaiettuja aiheita sensitiivisesti. Etnologin katse on ihmisessä ja ihmisen toiminnasta tai siitä syntyneissä jäljissä, ihmisen paikasta osana yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Olen aiemmin kirjoittanut ainakin vuoden 2012 ja 2014 Kansatieteen päivistä. Vuonna 2012 päivät järjestettiin meidän laitoksellamme. Vuoden 2008 Kansatieteen päivät olivat ensimmäinen konferenssi johon osallistuin tohtorikoulutettavana – tosin vain kuunteluoppilaana silloin.

Tavoistani poiketen ostin tänä vuonna toinen toistaan kauniimpia ystävänpäiväkortteja (Harjun Paperista, sivumennen sanoen) ja lähetin niitä ystävilleni eri puolille Suomea. Laitoin kortteihin ensimmäisen luokan postimerkit ja asiaankuuluvat 1.lk tai priority -merkinnät. Ystävänpäivä oli tänä vuonna sunnuntai, joten suunnittelin korttien ehtivän perjantaina perille. Laitoin koko yli 10 kortin nipun samaan aikaan postilaatikkoon: torstaiaamuna n. klo 8:00, laatikon tyhjennysaika on noin klo 9.

Osa korteista ehti perjantaiksi: yksi viereiseen kylään, yksi Helsinkiin. Suurempi osa oli perillä vasta maanantaina, esimerkiksi Turkuun, Jyväskylään ja osa Helsinkiin menevistä korteista. Huvittavaa on se, että lähetin eräälle  ystäväpariskunnalle kummallekin oman kortin, ja toinen heistä sai sen perjantaina ja toinen maanantaina. Siis samaan aikaan samasta paikasta samaan osoitteeseen lähetetyt kortit. (Varmaan kiva viikonlopun yli ajatella, että olen muistanut vai toista heistä ystävänpäivänä.)

Kaikkien korttien perillepääsystä en ylipäätään ole varma, koska kaikki vastaanottajat eivät ole niihin reagoineet. Toivon kuitenkin, ettei niitä ole jäänyt sentään matkan varrelle. Epäilisin käyttämäni laatikon tyhjennysaikaa, mutta koska osa korteista oli perjantaina perillä, pitänee päätellä että laatikko oli tyhjennetty ajallaan.

Tämäkö on seuraus siitä, että Postissa on irtisanottu runsaasti väkeä viime vuosina? Tehostetaan toimintaa, mutta laatu laskee – tai ainakin luotettavuus. En yhtään ihmettele, että kilpailijoiden pakettipalvelut ovat suosittuja. Jos Posti voisi markkinoida itseään luotettavana yhtiönä, se pärjäisi epäilemättä R-kioskeja paremmin pakettikilpailussa.

Postimaksut nousivat jälleen. Koska Postin kulkuun ei voi luottaa, alan jatkossa ostaa 2. luokan postimerkkejä ja ennakoida lähetykset mahdollisuuksien mukaan paremmin. Ei sillä tunnu olevan mitään väliä, onko kortissa tai kirjeessä kalliimpi tai halvempi merkki, kaksi tai mieluiten kolme päivää postin kulkuun pitää varata kuitenkin.

Tänään osallistuin Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran, Tekniikan historian seuran, Teollisuusperintöseuran ja Työväenmuseo Werstaan yhdessä järjestämään seminaariin Tampereella. Seminaarin pontevana otsikkona oli Tehdas, työ ja teollisuusperintö globalisoituvassa maailmassa ja se oli kaksipäiväinen; valitettavasti pääsin mukaan vain jälkimmäiseen päivään.

Kirjoitan tätä bussissa matkalla Tampereelta Helsinkiin. On taas hyvä mieli. Olen luultavasti ennenkin täällä kirjoittanut, että Werstaassa on jotain taikaa: mitä ikinä siellä järjestetäänkään, tapahtuma on onnistunut ja lähden sieltä hyväntuulisena ja tyytyväisenä. Niin tänäänkin.

Aamupäivällä olin kuuntelemassa tehdaspaikkakuntia ja tehdasyhteisöjen kokemushistoriaan käsittelevässä työryhmässä. Kolme esitelmää käsittelivät hienosti toisiaan täydentäen eri teollisuuspaikkakuntia. Pari viikkoa sitten Åbo Akademissa väitellyt historioitsija Matias Kaihovirta puhui Billnäsistä, kanssani samalta laitokselta viime syksynä väitellyt historioitsija Juuso Marttila Strömforsista ja Turussa kansatieteeseen väitöskirjaa valmisteleva Maria Vanha-Similä Forssan tehdasyhteisöstä.

Iltapäivällä koko seminaariväki kokoontui Werstaan auditorioon kuuntelemaan neljän meritoituneen professorin esitelmiä. Pirjo Markkola puhui sukupuolinäkökulmasta agraarista teolliseen yhteiskuntaan sekä sukupuolihistorian tutkimuksesta ja haastoi pohtimaan myös ”vahvan naisen” kertomusta, mikä minua kovasti kiinnostaakin. Kari Teräs käsitteli jatkosodan ajan teollisuuden kohtaamia haasteita. Hannu Itkonen taas puhui kotipaikkansa Varkauden teollisuushistoriasta, ja Pauli Kettunen jymäytti kaikki hiljaisiksi erinomaisella esitelmällään työväentutkimuksen muutoksista sekä erilaisista linjauksista 1970-luvulta tähän päivään.

Kaikki kuulemani esitelmät olivat antoisia, mutta eniten minulla on hyvä mieli päivän yleisestä tunnelmasta. Siitä asti, kun astuin Werstaan ovesta sisään, sain tervehtiä tuttuja ja vaihtaa kuulumisia, jutella kevyesti ja yhtä lailla vakavasti. Tunsin kuuluvani joukkoon ja puhuvani samaa kieltä kuin muut, samoista asioista kiinnostuneet ihmiset. Olin omieni joukossa. Tuntui taas kerran vahvasti siltä, että tämä on sitä mitä haluan tehdä: tutkia työtä, työn muutosta ja työn merkityksiä, ehkä myös työväenluokkaa, työväkeä ja työväenliikettä, analysoida sukupuolittuneita rakenteita ja sukupuolittavia työkäytänteitä.

Nämä ”mitä haluan oikeasti tehdä” -tyyppiset ajatukset ovat vahvasti mielessä juuri nyt siksi, että syksyllä akateemisessa maailmassa eletään kaikkein kiivainta hakusesonkia. Minäkin olen tehnyt pitkää päivää saadakseni hakemuksen kokoon. Vaikka tähän akateemiseen lottoarvontaan osallistuminen on todennäköisyyslaskennan kautta tarkasteltuna turhauttavaa, se on myös voimavara: olen upottanut hakemukseen monia niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä ja joiden tutkiminen toisi mielestäni lisäarvoa yhteiskuntaan.

Väistämättä päivän aikana sivuttiin useaan kertaan myös tämän hetken levotonta poliittista tilannetta. Kulttuurin, historian ja politiikan tutkijoina minun ja ystävieni on vaikea hyväksyä tai niellä sellaista historian väärinkäyttöä, jota viime päivinä ja viikkoina on saanut Suomessa nähdä. Suomi tuntuu jakaantuneen jyrkästi kahtia, eikä poliitikoilla tunnu olevan halua estää vastakkainasettelua, joka purkautuu mitä uskomattomimmilla tavoilla. En olisi ikinä voinut uskoa saavani nähdä tänä päivänä otetun kuvan, jossa Ku Klux Klaanin asuun pukeutunut henkilö heiluttaa Suomen lippua. Käsittämätöntä ymmärtämättömyyttä, ja jos ei typeryyden piikkiin voi laittaa niin sitä suurempi rikos tuo teko mielestäni on. Eivätkö ihmiset oikeasti enää erota oikeaa ja väärää?

Maailmassa tuntuu olevan enemmän epätasapainoa ja vihaa kuin voin käsittää tai käsitellä, ja ristiriitaisia tunteita lisää se, että henkilökohtaisesti, omassa pienessä kokemusmaailmassani, olen juuri nyt onnellisempi kuin koskaan.

Pari viikkoa sitten näin televisiossa jutun olohuonetentistä. Olohuonetentti on tilaisuus, jossa kansanedustajaehdokkaita kutsutaan omaan kotiin tentattavaksi omille kavereille. Siis aika pieni, suljetulle piirille suunnattu vaalitentti. Innostuin välittömästi ja pyysin ystävää ja kollegaa auttamaan järjestelyissä – eikä hänenkään houkuttelemisensa vaatinut kuin muutaman sekunnin. Ideahan on aivan loistava!

Olohuonetentti on kuin Keskustan vanhat tupaillat päivitettynä 2010-luvulle. Siinä missä tupailtaan kokoonnuttiin sparraamaan omaa ehdokasta, olohuonetenttiin kutsutaan monien puolueiden ehdokkaita, eikä ketään suosita – ainakaan minun mielestäni. Kaikille esitetään yhtä tiukkoja kysymyksiä, ja tavoite on tuoda keskustelu politiikasta lähemmäs ihmisiä.

Näissä eduskuntavaaleissa olohuonetentit ovat nousseen suorastaan ilmiöksi. Pääkaupunkikeskeisesti toki, kuten monet asiat tässä maassa, mutta olohuonetenttejä on järjestetty myös muissa kaupungeissa. Jokainen olohuonetentti on epäilemättä järjestäjänsä näköinen. Me halusimme puhua koulutuksesta ja koulutuspolitiikasta, ja vieraat olivat työkavereita yliopistolta.

Kovin paljon väkeä olohuoneeseeni ei mahtunut, mutta se ei haitannut ehdokkaita: saimme hienon viiden puolueen ehdokasjoukon kertomaan omista ja puolueidensa arvoista ja linjauksista koulutukseen liittyen. Ehdokkaiden innokkuus johtui epäilemättä siitä, että olohuonetentti on niin uusi juttu, eikä Jyväskylässä näitä ole järjestetty, ainakaan kovin montaa (kuulin huhuja yhdestä ainejärjestön organisoimasta). Myös media oli helppo saada kiinnostumaan tuoreesta, ajankohtaisesta ilmiöstä. Kutsuin mediaa paikalle oikeastaan ehdokkaiden vuoksi: yleisö oli niin pieni, että toivoin heidän ajallisen panostuksensa kertautuvan median kautta saavutettuna yleisönä.

WP_20150413_009

Olohuonetentissä tentattavina olivat kuvassa vasemmalta lukien Aila Paloniemi (Kesk.), Elina Sillanpää (Vihr.), Pauliina Holm (Kok.), Susanna Huovinen (SDP) ja Eila Tiainen (Vas.).

Ilta oli aika menestys. Sekä tentattavat että yleisö olivat innoissaan, keskustelu oli vilkasta ja aika loppui totaalisesti kesken. Ei se mitään, että minun ja kollegani laatimia kysymyksiä ei ehditty käydä kokonaan läpi, sillä sitäkin arvokkaampaa on minusta se, että yleisö otti kriittisesti osaa keskusteluun. Tänään töissä monet kiittivät ja eilen aloitettuja keskusteluja jatkettiin edelleen; vaalit ovat tärkeä asia tutkijoille, eikä oman puolueen löytyminen ole aina helppoa. Minä luulin jo päättäneeni puolueeni, mutta olohuonetentti palautti minut takaisin lähtöruutuun. Tänä iltana olisi tarkoitus lukea ainakin parin puolueen vaaliohjelmia ja koettaa päättää… Ehkä olohuonetentin jälkeen on myös helpompi mennä kadulla juttelemaan ehdokkaille, kun jotkut asiat jäivät hampaankoloon.

Seuraavan kerran toivottavasti järjestän olohuonetentin kuntavaalien aikaan. Silloin osaan toivottavasti paremmin laatia kysymyksiä, mutta toisaalta aiheet ovat silloin hyvin konkreettisia, oman kaupungin ja lähiympäristön asioita ja päätöksiä.

Tätä kautta vielä kerran lämpimät kiitokset osallistumisinnosta kaikille hienoille ehdokkaille sekä hyvälle yleisölle! Kuten eräs yleisöstä sanoi kahvilla tentin jälkeen, kaikki nämä viisi ehdokasta ansaitsisivat päästä eduskuntaan, sen verran fiksuja ja osaavia poliitikkoja ovat.

Keskisuomalainen ja ksml.tv tekivät jutun illasta, sieltä kuvamateriaalia halukkaille. Ja kiitokset hyvälle toimittajalle Shahin Doagulle kuvaajineen!