arkihelmiä


Kuten nyt epäilemättä kaikille lukijoille on käynyt selväksi, menin kesälomalla naimisiin. Juhlimme häitä perusteellisesti ja monipuolisesti. Valmisteluineen ja toipumisineen loma kuluikin melkolailla häätunnelmissa.

Mutta kyllä me muutakin teimme, esimerkiksi kävimme Mikkelin asuntomessuilla. Teimme paljon hyvää ruokaa, söimme hyviä ravintolaruokia ja vietimme aikaa ystävien kanssa. Yksi mökkikyläilykin mahtui lomapäiviin.

Uskomattomin juttu on se, että loman aikana minä hankin kuntosalijäsenyyden. Vieläkin olen asiasta hiukan yllättynyt ja hämmentynyt, sillä olen yläasteelta asti ollut hyvin kuntosalivastainen, eikä asenteeni ole osoittanut taipumisen merkkejä. Mutta yhtäkkiä minulla on kuukausikortti, ja yhtäkkiä minä nautin salilla treenaamisesta. Asia on niin iso, että kunhan pureskelen juttua vielä vähän aikaa, kirjoitan siitä blogiin ihan erikseen.

Eilen palasin työhuoneelle. Lomaan sisältyi elämää vankasti, perusteellisesti ja lopullisesti muuttanut asia, avioliitto. Valmistelin juhlia noin vuoden verran, mutta ei kyse ollut vain siitä että juhlat on nyt juhlittu. Avioliitto on iso juttu, ainakin minulle.

Tästä lähes kuntosalijäsenyyden veroisesta muutoksesta huolimatta tuntui eilen tosi hyvältä palata töihin. Ei niin ettenkö olisi vielä mielelläni jatkanut lomaa! Mutta tästä isosta elämänmuutoksesta huolimatta tuntui ihanan tutulta palata työhuoneelle, jossa mikään ei ollut muuttunut. Tätä entisellä pysymisen tunnetta auttaa se, etten vaihtanut sukunimeä avioliiton myötä. Näin ollen ei tarvitse alkaa säätää kirjastokorttien, sähköpostiosoitteen tai nimikylttien kanssa. Ainoa ulkoinen muutos on se, että aiemman yhden renkaan sijasta vasemmassa nimettömässäni on nyt kaksi sormusta.

Jollain tapaa tämä tuttuus tuntuu tosi oikealta. Parisuhteessamme avioliitto on samaan aikaan valtava elämänmuutos, mutta toisaalta se ei muuttanut yhtään mitään. Arki ei muutu sen hohdokkaammaksi tai vaikeammaksi häiden myötä. Olemme edelleen me kaksi, mutta nyt vain vielä julkisemmin sitoutuneita toisiimme. Silti edelleen pitää tyhjentää roskapussi ja imuroida viikonloppuna, ja asumme edelleen arkisin paljon erillään kummankin työpaikkojen sijoittelun vuoksi. Ja näinhän sen kuuluu mennä, happily ever after.

Sama töissä: vaikka loma oli ihana ja muutti kaiken, työ on silti ennallaan. Loma antoi energiaa ja voimia, ja katson syksyn työmäärää melko valoisasti ja omiin voimiini luottavana.

On mahdollista, että tästä tulee ensimmäinen syksy lähes kymmeneen vuoteen, jolloin en meinaa kuolla väsymykseen, itke iltaisin tai öisin huonouttani tai vajoa aina aiempaa syksyä syvemmälle riittämättömyyden suohon. Voi olla, että tästä tulee hyvä syksy. Ja se johtuu pääosin siitä, että tänä syksynä en ole pakotettu hakemaan uutta rahoitusta. Minulla on tutkimusrahoitus pitkälle eteenpäin, joten voin keskittyä siihen.

Että sikäli kaikki on kuitenkin toisin kuin pitkään aikaan.

Tällaisia iltoja voisi olla enemmän. Iltoja, jolloin mikään ei riko rauhan tunnetta sydämessä. Pari tuntia sitten kävin kylällä, ja silloin paistoi aurinko. Nyt vettä sataa niin kuin vain kesällä voi sataa: täysillä, suoraan, kukkapenkkiä pahoinpidellen. Rankkasade kestää hetken, kohta se on taas kevyempää ropinaa.

Pöydällä on kynttilöitä ja parin viikon takaisiin juhliin ostetuista neilikoista osa vielä sinnittelee maljakossa. Papu on palannut hoitopaikastaan (jossa oli reissuni ajan) ja nukkuu syvää, tyytyväistä unta tyynylläni. Matkalaukku on melkein purettu, mutta vain melkein, koska ei ole kiire.

Puoliso haettiin aamulla polttareihinsa. Toivon täydestä sydämestäni, että tämä sade kiertää sen paikan, jossa hän juhlii parhaimpien ystäviensä kanssa siirtymäriittiä poikamiehestä aviosäätyyn. Kunpa sade antaisi armon näiden miesten iloiselle juhlalle!

Tarkoitukseni oli kirjoittaa viime viikon konferenssimatkasta, mutta ajatukset ovat nyt liian samettisia, liian kesänhämäriä ja hiljaisia, että kykenisin kertomaan työmatkastani. Yritän kirjoittaa siitä huomenna, ehkä ajatukset ovat terävämpiä ja aktiivisempia silloin.

Nyt taidan laittaa villasukat jalkaan, lämmittää mukillisen kaakaota ja asettua sohvannurkkaan mukavaan asentoon. Kirja tai leffa iltaseuraksi, miten vain, mutta tätä rauhaa ja tyyntä tunnetta haluan vaalia. Viime viikon jälkeen olen ansainnut Eeva Kilpeni:

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja,

mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

(Eeva Kilpi, 1972)

 

Viimeksi ilahduin äsken, kun postinjakaja toi ison paketin kotiovelle asti ilman pyytämistä. Myös paketin sisältö ilahdutti: olen tänä vuonna ensimmäistä kertaa väitöskirjan esitarkastaja, ja paketissa oli kyseinen käsikirjoitus.

Viimeksi nauroin ääneen Kasper Strömmanin instagram-kuvalle, jossa hän teki ihanasti pilaa vakavasta asiasta. Kuva presidentti Trumpista allekirjoittamassa muiden miesten kanssa säädöstä, jolla estetään aborttiin liittyvä valistustyö hyväntekeväisyysjärjestöissä on levinnyt laajalti ja tyrmistyttänyt ainakin minut. Strömman sai minut ensimmäistä kertaa nauramaan sille kuvalle.

Kerrankin samaa mieltä Trumpin kanssa.

A post shared by Kasper Strömman (@kasperstromman) on

Viimeksi itkin vähäsen ilonkyyneliä eilen, kun eräs kavereistani lähetti synnytysosastolta kuvan vastasyntyneestä pikkutyttärestään.

Viimeksi suutuin ehkä eilen illalla puolisolle, joka touhotti jotain omaa juttuaan eikä kuunnellut mitä sanoin. En edes muista, mitä asia koski – se oli niitä arjen pieniä riitoja, jotka menevät ohi yhtä nopeasti kuin tulevatkin.

Viimeksi harmistuin tänään kun huomasin, että jostain syystä perjantaina ei menekään sitä bussivuoroa, jolla olisin halunnut mennä kaupunkiin. Joudun lähtemään tuntia aikaisemmin kuin olisin halunnut.

Viimeksi häkellyin maanantaina, kun eräs naapuri halusi myydä minulle Kirsi-sarjan laisisia säilytyspurkkeja hyvin edulliseen hintaan.

Viimeksi kokeilin jotain uutta eilen sekoittaessani smoothieen mansikoita, kiiviä ja banaaneja. Ja rahkaa ja vaniljajogurttia.

Viimeksi urheilin sunnuntaina, kun hiihdin talven ekan hiihtolenkin (7,2 km).

img_20170122_155314_400

Viimeksi luin hetki sitten ystäväni cv:tä, jonka hän lähetti kommentoitavaksi. Aiemmin päivällä luin työjuttuja. Eilen illalla luin Elina Pitkäkankaan romaania Kuura.

Viimeksi söin jauheliha-perunasoselaatikkoa. Itse tehtyä, tietenkin. Arkista ja hyvää.

Viimeksi herkuttelin juuri äsken syödessäni jauheliha-perunasoselaatikkoa. Lounaaksi söin hyvää marja-banaanismoothien, sekin oli herkkua. Erityisesti herkuttelin viime lauantaina ystäväni vauvakutsuilla.

img_20170121_191302_605

Viimeksi ostin tummansinisen trikoomekon läheiseltä kirpputorilta. Mekossa oli vielä laput paikoillaan, mutta hinta vain 5 euroa. Mekko on aikas kiva, mutta ajattelin tarjota sitä viikonloppuna myös siskolleni – se käy todennäköisesti meille kummallekin.

Viimeksi tapasin meidän kylän kirpparin omistajan Sirkun. Sirkku on ystävällinen ja mukava, ja pitää hyvää huolta Romppa Ruusa -kirpparistaan. Paikka on ilo niin ostajille kuin myyjillekin!

img_20170120_123215_227

Viimeksi päätin, että vaikka kuinka ei olisi aikaa, yritän huomenna käydä taas hiihtämässä. Työt eivät ole yhtä tärkeitä kuin liikunta, ja minulla on kuitenkin hyvin vähän hiihtomahdollisuuksia per talvi. Ne pitää hyödyntää.

Viimeksi inspiroiduin eilen nähdessäni ensimmäistä kertaa hääkutsumme valmiina painovedoksena. Kävin katsomassa koevedoksen ja se oli juuri sellainen kuin piti. Koko matkan takaisin työpaikalle nautin auringonpaisteesta ja hymyilin leveästi samalla kun mietin hääjärjestelyjä.

Löysin tämän kivan meemin Pitsiniekka-blogista. En haasta ketään mukaan, mutta olisi mukava lukea lisää näitä Viimeksi-postauksia ihan ilman pakottavaa haastettakin.

 

Minulla oli vaikka mitä suunnitelmia joulua varten. Esimerkiksi olen jo ostanut tarvikkeet pensseleitä myöten muutamien tuolien maalaamista varten. Tarkoitus oli, että tuolit olisivat jouluna olleet kunnossa. Kun näytti siltä ettei toteudu, laskin tavoitetta: olisi edes yksi niistä uudessa maalissa. Loppujen lopuksi niistä ei yksikään ole edes nähnyt hiomapaperia.

Ostin kirjamessuilta jouluruokakirjan, jossa on herkulliselta vaikuttava saaristolaisleivän ohje. Tarkoitukseni oli testata ohjetta ennen joulua. Jos leipä ei olisi hyvää, voisimme jälleen ostaa takuuvarmasti hyvän saaristolaisleivän joulupöytään. Mutta teinkö leipää? Ostinko edes tarvikkeita? En päässyt edes siihen vaiheeseen, että olisin katsonut leivän ainekset ja hommannut ne kaupasta kotiin odottamaan sopivaa hetkeä.

Jossain vaiheessa kuvittelin, että minulla on kiireetön, pitkä loma. Että joululomalla on aikaa aloittaa tuolihuppujen ompelu häitä varten. Naurattaisi, jos en olisi vähän väsynyt.

IMG_20161217_175726.jpg

Myös marraskuu on ollut jokseenkin kaoottinen. Tajusin yhtäkkiä, että en ole saanut kauden influenssarokotetta. Otan sen aina, koska diabeetikkona haluan kaikin keinoin välttää sairastumista. Muistan, että paikallislehdessä oli jossain vaiheessa syksyä ilmoitus rokotusajoista, mutta kerran sen nähtyäni koko asia on mennyt pois mielestä. Rokotteet on jaettu jo. Onneksi niitä on jäljellä, ja soitto terveyskeskukseen riitti: saan rokotteeni huomenna.

Mutta jotain sentään. Sain joulukortit ajallaan postiin, ja muutamia pakettejakin lähti. Ystäviä en ole juurikaan ehtinyt joulukuussa tavata, mutta kävin kuitenkin tervehtimässä yhtä kolmeviikkoista vauvaa. Eilen puolestaan juhlittiin nuorimman kummityttöni neljättä syntymäpäivää. En minä siis täysin epäsosiaalinen eläin ole ollut.

Perjantaina olin myös Koneen Säätiön puurojuhlissa. Onneksi satuin olemaan Helsingin suunnalla muutenkin, sillä vaikka puurojuhlassa ei varsinaista asiaa edistettykään, oli lämminhenkinen minglaustilaisuus kiva kokemus.

Minua väsyttää niin etten jaksa ajatella. Ei pelkästään henkisesti (ehkä vähiten siksi) vaan jokseenkin kokonaisvaltaisesti. Elimistö on taas sekaisin, ja sain jokin aika sitten jälleen uuden tautidiagnoosin. Sen ajatteleminen vie loputkin energiat, enkä ole jaksanut keskittyä oikein mihinkään viimeiseksi kuluneen viikon aikana. Tapaan tammikuun lopussa lääkärin, kirjoitan sitten lisää – tällä hetkellä en itsekään oikein tiedä, mistä on kyse.

Tänään laitoin kotiin joulua. Siistin paikat päällisin puolin, laittelin koristeita ja valmistelin paikan joulukuuselle. Kuusi haetaan huomenna, mutta sisälle se tulee vasta parin päivän päästä. Tänään tein viimeiset työjutut ja suljin työkoneen toivottavasti visusti kiinni kahdeksi viikoksi.

Tänään kotiin tuli joulu.

Reissujen ja muiden kiireiden takia en tänä vuonna ole päässyt enkä tule pääsemään yksiinkään pikkujouluihin. Tänään kuitenkin, kuin sattumalta, huomasin viettäväni pikkujouluja ihan itsekseni.

Ensin kävin joulumarkkinoilla kylällä. Sitten aloin askarrella joulukortteja, ja siihen upposikin useampi tunti. Laitoin riisipuuron kypsymään haudekattilaan ja kuuntelin Jouluradiota samalla. Täydellistä!

Tänä iltana aion vielä laittaa hiukan joulukoristeita kotiin ja katsoa sen jälkeen vielä katsomatta olevat kaksi jaksoa Gilmoren tyttöjen Vuosi elämästä -jatkoa Netflixistä. Puuro hautunee sopivasti siihen mennessä, ja sen kanssa on luumukeittoa. Ehkäpä kaapista löytyy vielä glögitiivistettä täydellistämään pikkujouluiltani, Fazerin joulusuklaan kera.

Tällaisiako viikonloppuiltani olivat ennen kuin puoliso tuli elämääni? Yksinoloa, yksin puuhastelua? Tämä on ollut mukava päivä, mutta ei suinkaan siksi että kaipaisin tätä yksinolemisen rauhaa, vaan koska tämä on poikkeuksellinen tilanne. Tänä viikonloppuna olemme eri kaupungeissa, ja luulen että vaikka ikävä on kova (ja puhelin sekä soi että piippaa), kumpikin meistä ottaa ilon irti mahdollisuudesta tehdä yksin asioita (esim. jouluvalmisteluja). Sitten kun ollaan taas yhdessä on kivempi tehdä yhteisiä juttuja, eikä kumpikaan kaipaa ns. omaa rauhaa. Osa-aikainen etäsuhde on tehnyt meistä melkoisia toisiimme liimautujia, hehheh.

Tämä pikkujoulupäivä mahdollistui vain siksi, että puhalsin pelin poikki ja anoin lisäaikaa yhdelle artikkelille. Se piti palauttaa vuoden loppuun mennessä, mutta totesin etten jaksa. Se on yhteisartikkeli, ja kaksi muuta kirjoittajaa olivat aikataulussa. Minä vain en kyennyt enää. Oli pakko laskea rimaa ja sanoa, että nyt en pysty.

Jään joululomalle poikkeuksellisen aikaisin, jo viikon kuluttua. Ensi viikko on taas säntäilyä Helsingin ja Jyväskylän välillä, mutta perjantaista aloitan loman. Kyllä sitä on jo odotettukin tässä talossa, kyllä tosiaan.

Syyskuussa sain erittäin toivotun synttärilahjan: Meri-Tuuli Lindströmin uuden Pataruokaa-keittokirjan. Meillä on jo Meri-Tuulin Mökin keittokirja, ja koska tykkäämme siitä kovasti, odotukset olivat korkealla myös uuden kirjan suhteen. Odotuksia lisäsi myös se, että sekä minä että puoliso pidämme kovasti hitaasti meheväksi haudutetuista lihapadoista. Grillin lisävarusteissa on suuri pata, ja talvella käytämme vanhaa valurautapataa näiden herkkujen valmistukseen.

Meri-Tuulin kirjassa on paljon muutakin tietoa kuin reseptit. Siinä kerrotaan eri lihoista ja ruhon osista, mihin mitäkin voi käyttää. Erityisesti ilahduin siitä, että kirjassa kerrotaan mitkä lihat voi korvata toisillaan – aina kun ei ole juuri sitä reseptissä mainittua saatavilla. Myös hirvenliha on mukana näissä lisäosuuksissa, vaikka hirvenlihaohjeita tai riistapatareseptiä ei kirjassa varsinaisesti olekaan. Sitä vähän kaipasimme kyllä. Kirjassa on oma osuus alkoholista ruoanlaitossa, ohjeet kanin paloitteluun sekä vinkkejä papujen ja herneiden käyttöön pataruoissa. Erityisesti ilahduin liha-, kana-, kasvis- ja kalaliemen ohjeista, sillä laadukas liemi on hyvän padan perusta.

Kuten hyvässä keittokirjassa tänä päivänä kuuluu olla, kuvitus on kaunista ja sopii hyvin kirjan henkeen. Kreetta Järvenpään ottamat kuvat henkivät Meri-Tuulin rentoa, boheemia ja runsaita makuja arvostavaa ruoanlaittoa. Pataruoat eivät ole kauhean kaunista ruokaa, joten arvostan ammattikuvaajan taitoa keittokirjan kuvituksessa todella paljon!

img_20161108_190002

Ensimmäiseksi koetimme moskovanpataa, johon tuli lihan lisäksi suolakurkkuja, sinihomejuustoa ja smetanaa. Se oli ihan taivaallisen hyvää. Luulin, ettei pataruoka enää voi parantua, kunnes puoliso teki minulle samasta kirjasta chorizo-naudanlihapataa. Se oli varmasti parasta pataa mitä olen ikinä syönyt. Valitettavasti siitä(kään) ei tullut yhtään kuvaa, koska muistin kuvaamisen vasta kun lautanen oli melkein tyhjä…

img_20161015_175849

Pyhäinpäivänä teimme ruokaa yhdessä, ja reseptiksi oli valittu Meri-Tuulin ohjeista kukkoa viinissä. Ostimme siihen kokonaisen luomukanan, ja lopputulos oli maukas ja mehukas.

Teemme yleensä patojen lisukkeeksi perunoita muussina tai keitettynä, mutta myös riisi-kaura toimi hyvin kukkopadan kanssa. Alkupalana meillä oli salaattia. Molemmilla kerroilla pata-annoksesta on syöty vähintään kaksi päivää. Pakko kuitenkin tunnustaa, että uudelleen lämmitettynä toisena päivänä kukkoa viinissä ei ollut erityisen esteettinen herkku.  Tajusin kuitenkin syöväni mahdottoman rumaa ruokaa vasta annoksen loppuvaiheessa, niin hyvältä se edelleen maistui.

img_20161108_190124

Seuraavaksi haluaisin kokeilla hurmaavalta kuulostavaa ohjetta vasikanposket madeirakastikkeessa. Tai ehkä punajuuri-rubiinipataa, sillä punajuuret ovat nyt parhaimmillaan. Tai ehkä fiilistelemme häämatkaodotusta ja teemme roomanlammasta. Miten vain, tänä talvena tulemme herkuttelemaan erinomaisilla pataruoilla.

Kirjoitin tänään viestiin kahdelle ystävälleni, että tuntuu kuin lokakuun myötä elämässä olisi enemmän valoa. Syyskuu oli lyhyt, mutta raskas. Mutta nyt se on ohi. Lokakuu ei jatku kiireettömänä, mutta ehkä kuitenkin paineettomampana.

Oman lisänsä syyskuuhun toi sairastelu. Kilpirauhasen liikatoiminta ei tee samalla tavalla väsyneeksi ja voimattomaksi kuin vajaatoiminta, mutta liikatoiminnan aiheuttama hengenahdistus ja rintakipu lamaannuttivat alkuun. Oireet ovat jo helpottaneet, ja siksikin tuntuu valoisammalta.

Kilpirauhasen liikatoiminta on aiheuttanut unettomuutta, mikä on minulle melko harvinaista, sillä olen hyvä nukkuja. Se myös vaikuttaa työkykyyn, joskin aina sitten helpottaa kun väliin tulee yksikin paremmin nukuttu yö.

Jotain mystistä on unen kannalta kesämökissä. Olimme viime viikonloppuna siellä viimeistä kertaa tältä sesongilta. Nukuin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täyden yöunen heräämättä kertaakaan kahdeksaan tuntiin. Tai no, näin unta ja nousin kerran istumaan sängyssä miettien, missä ihmeessä olen, mutta sain jotenkin järkeiltyä keskelle unta sen, että olen mökillä, ja painoin pään takaisin tyynyyn olematta kunnolla hereillä. Myös puoliso nukkuu mökillä erinomaisen hyvin. Jotain taikaa siinä on, jotain vapauttavaa ja rentouttavaa. Siellä ei ole työasiat tai muut taakat mielessä, vaan lepo on syvää ja rentouttavaa.Mökillä oli jo aika kylmä, mutta kuitenkin häikäisevän kaunista, etenkin aamuauringossa.

img_20161001_212037-1

Syksy etenee jälkipuoliskolleen, ja kaikki tuntuu taas jollain tapaa hallinnassa olevalta. Esitelmiä ja luentoja on seuraavan kahden kuukauden aikana vaikka muille jakaa, mutta mitäs tuosta. Kyllähän niitä tekee, ne ovat kivoja osia tästä työstä. Toivon silti löytäväni aikaa myös tv-sarjoille, kirjoille ja takkatulelle.Voisiko joku vanhoista keskeneräisistä käsitöistä vaikkapa edetä taas askeleen?

Seuraava sivu »