arkihelmiä


Joskus oli elämänvaihe, jolloin en katsonut televisiota juuri lainkaan. Vähitellen tilanne on kuitenkin muuttunut, ja huvittuneena olen tajunnut katsovani televisiota nykyään lähes päivittäin. Ehkä se osaltaan selittää hidastuneen lukutahdin?

Jotta vuosien päästä voin vielä muistaa, mikä minua sohvalle liimasi, listaan tänne muutamia tv-suosikkejani. Elokuvia katsomme tv-tarjonnasta tosi vähän, ja seuraamieni sarjojenkin luonne on muuttunut ihmissuhde- tai historiadraamoista komedian suuntaan. Tätä oli vähän vaikea myöntää itselle, mutta totta se on: melkein joka arki-illalle löytyy jotain katsottavaa, jos vain ehdin ja jaksan.

Jotenkin 2015-lukulaista on se, että katson eniten ns. comedy panel -tyyppisiä ohjelmia, joita onkin tarjolla melkein joka kanavalla. Ehdoton suosikkini, jota en halua missata, on MTV3:n Pitääkö olla huolissaan? keskiviikkoiltaisin. Tämän comedy panelin vakiokaarti koostuu kirjailijoista, ja jos naurattaa heitä itseäänkin, niin saa kyllä kotisohvallakin naururyppyjä. Kari Hotakainen, Miika Nousiainen ja Tuomas Kyrö ovat ihan mahtava, toisiaan täydentävä kolmikko, jonka Jenni Pääskysaari sitten koettaa pitää jotenkin ruodussa.

Vähän vastaava, ja jokseenkin yhtä hauska on Nelosen Hyvät ja huonot uutiset joka tulee maanantaisin. HHU:n vakiopanelistien kirjo on värikäs, mutta sarja on roolitettu hyvin ja käsikirjoitettu mainiosti.

Ylen vastaavista ”visailuista” suosikkini on urheiluteemainen Villi kortti. En olisi uskonut, miten hauska voi urheiluaiheinen ”keskusteluohjelma” tai ”kilpailu” olla, mutta Villi kortti on kyllä aivan estoton. Vakiojäsenissä ovat mm. Paula Noronen, Tommy Lindgren, Kalle Palander ja Pilvi Hämäläinen. Jenni Poikelus liittyi vakiokaartiin myös, mistä ilahduin. Jenspa vieraili ohjelmassa ensin, ja hänen selostuksensa Lindsey Vonnin pujottelusta saa minut edelleen nauramaan vedet silmissä. Tässä  on linkki Villin kortin facebook-sivuille, jossa klippi ohjelmasta on katsottavissa – toivottavasti linkki toimii (laita äänet päälle alusta asti).

Eilen olisi tullut Villin kortin olympialaiskooste, mutta minä katsoin Avalta Kaunis elämä -sarjaa. Sitä olin vähän odottanut, mutta kahden jakson perusteella olen vähän pettynyt. Sarjasta puuttuu aitouden tunne, se on lavastetun oloinen ja missien vuorovaikutus aika jähmeää. Ehkä se kuitenkin paranee loppua kohti – odotan mielenkiinnolla eräitäkin jaksoja sarjasta.

Viikonloppu alkaa aina perjantaisin Ylen Sohvaperunoita katsellessa. Sarja on hersyvän hauska, enkä ole yhtään tippaa kyllästynyt siihen. Tällä hetkellä uusia Sohvaperunoita on rekrytoitu taas lisää, minkä vuoksi omia suosikkeja näkee ruudussa aina vaan harvemmin. Mutta hauskoja ne ovat kaikki!

Lauantaisin katsomme yhdessä Putousta. En tiedä, katsoisinko sitä enää jos olisin yksin, mutta puolison kanssa se toimii hyvin lauantai-illan viihteenä. Sunnuntai-iltoihin taas on tullut Selviytyjät, jonka kiinnostavuus on ollut itselleni vähän yllätys. Vaikka Selviytyjät on tosi-tv:n klassikko, en ole koskaan katsonut sitä. Nyt kiinnostuin koska kuulin että siellä on mukana Radio Aallon Kimmo Vehviläinen, jota kuuntelen viitenä aamuna viikossa. En ollut tiennyt, miten hullu ja hurja ohjelma se on, varsinainen ihmiskoe jossa testataan sekä fyysistä että henkistä kestävyyttä, eikä todellakaan pelkästään hyvillä tavoilla tai positiivisessa hengessä. Osa viihdekokemusta on myös kuunnella maanantaiaamuisin 7-8 välillä Radio Aallon Dynastian oma heimoneuvosto, jossa Vehviläinen kertoo lisää juttuja ja Jarkko Valtee, Hanna Kinnunen ja Jari Peltonen kommentoivat omilla näkemyksillään. (Huom, Radio Aalto kuuluu samaan mediataloon kuin Nelonen – ei ihme että mainostavat ohjelmaa.)

Edellä oleva listaus kertoo hyvin, miten viihdepainotteista tv:n katselu meillä on. Mitä vaativammaksi tunnen työt ja mitä vaikeampia juttuja terveyspuolella kohtaan, sitä tärkeämpää minulle on, että televisiota katsellessa voin unohtaa ne asiat. Katson enää nykyään harvoin uutisia (ne luen puhelimella tai tietokoneella), enkä ole vähään aikaan katsonut kokonaisia draamasarjoja muualla kuin Netflixissä. Lisäksi nykypäivää on se, että kaikki edellä mainitsemani ohjelmat voi katsoa verkon kautta joko etukäteen tai viimeistään lähetysajan jälkeen. Television katselu ei siis enää ole kiinni ohjelman tietystä kellonajasta. Oman viihdekulutuskäyttäytymiseni muutos heijastelee myös mediakulttuurin muutosta laajemmin, sillä en todellakaan ole mitenkään originelli vaan aika keskiverto viihteen käyttäjä.

Sohvaperunat on saanut minut huomaamaan sen itsestään selvyyden, miten paljon kivempaa on katsoa televisiota jonkun kanssa. Kaikkia edellä mainittuja ohjelmia on kivempi katsoa niinä viikkoina, kun olemme yhdessä. Yksinkin katson, mutta ei se ole sama asia.

Mainokset

Paras hetki perjantaissa: Kävelen lumesta valkoisen kylänraitin läpi kotiin levästi hymyillen, sillä repussani on juuri kirjastosta haettu, kovasti odottamani Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa. Vatsanpohjaa kipristelee ihana odotuksen tunne, tieto siitä että hetken kuluttua saan avata kirjan, jonka tiedän imaisevan minut mukanaan. Kohta saan upota vuosikymmenten takaiseen Napoliin. Tekee mieli viivyttää aloitusta, koska mitä nopeammin aloitan, sitä nopeammin kirja päättyy – ja tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan tätä kirjaa sen viimeisen sivun jälkeen. Voi olla, että Napoli-sarja pitäisi oikeastaan ostaa itselle, niin paljon olen siitä tykännyt.

Edessä on viikonloppu, jossa kaikki on kohdallaan. Olemme kotona kahdestaan (tai kissa mukaanluettuna kolmestaan), ohjelmassa on vain olympialaisten kisastudiota, liikuntaa, ruoanlaittoa yhdessä ja herkullisia aterioita – sekä Ferranten kirjan lukemista. Ulkona on maailman kaunein talvi, tiedossa ei ole mitään kiireellistä tai stressin aihetta (paitsi ehkä Suomen hiihtäjien viestimenestys). Tällä viikolla on saatettu omalta pöydältä eteenpäin kaksi artikkelikäsikirjoitusta, joten työasiatkaan eivät juuri nyt paina.

Tänä viikonloppuna piti olla reissu, jota myös olin kovasti odottanut. Harmittaa että se siirtyi, mutta osa minusta on myös helpottunut. Juuri tätä olen tarvinnut, juuri tätä kaivannut. Viikonloppu ilman mitään erityistä, ihan vain kahdestaan. Ja kohta aloitan uuden kirjan.

Hyvää viikonloppua myös sinulle!

Kesäkuussa riemuitsin täällä blogissakin päässeeni kilpirauhasen poistoleikkauksen jonoon. Sen enempää en ole ehtinyt kilppariuutisia kertoillakaan, mikä on ehkä hyvä viesti: hoitotasapaino oli melko hyvä läpi kesän, ja silloin ei ole paljon kerrottavaakaan. Sitten häämatkan alla sain tiedon leikkauspäivästä ja jännitin, osuuko syysflunssa juuri siihen. No ei osunut, sairastin Historiantutkimuksen päivien aikaan hotellissa, ja pääsin lokakuun lopussa leikkaukseen.

Nyt opettelen elämään ilman kilpirauhasta.

Se on helpompaa kuin luulin, ainakin toistaiseksi. Vertaistukipalstalla jylläävät yleensä huonot kokemukset, koska ne joilla kaikki on mennyt hyvin eivät yleensä vertaistukea kaipaa. Huonojen kokemusten lukemisen keskellä aloin kuitenkin miettiä, suhtaudunko liian luottavaisesti leikkaukseen. Entä jos jotain sattuu? Entä jos kaikki ei menekään hyvin? Kilpirauhasleikkauksen kaksi suurinta riskitekijää ovat kalsiumarvojen romahdus sekä äänihuulten väliaikainen vaurioituminen. Luin molemmista aivan kamalia kauhutarinoita, minkä vuoksi en leikkausta edeltävällä viikolla enää niin tiuhaan avannut vertaistukipalstaa.

Kaikki meni tosi hyvin. Minut leikattiin heti aamulla, ja iltapäivään asti olin tokkurainen ja väsynyt, mikä on tietenkin luonnollista nukutuksen jälkeen. Illalla olin kuitenkin jo aika pirteä. Hengitysputki oli poistettu nukkuessani ja se aiheutti kurkkukipua sekä ääneni muuttumisen variksen raakkumiseksi. Seuraavaan aamuun mennessä ääneni oli kuitenkin jo ennallaan ja äänihuulet toimivat normaalisti. Veriarvoissa ei ollut mitään huomauttamista ja pääsin heti leikkausta seuraavana aamuna kotiin.

Haava kaulassani on pienempi kuin odotin. Naureskelin saavani tuleviksi vuosiksi takuuvarman halloween-asusteen, kun kaulassa on tikkien jäljet kuin irtileikatun pään jäljiltä konsanaan. Mutta höpsis! Eilen vaihdoin haavaa suojaavan teipin, ja yllätyin miten pieni ja huomaamaton haava on. Ei niin että se katoaisi kokonaan, mutta en usko että puolen vuoden kuluttua sitä huomaa kukaan, ellen erikseen sano. Seuraaviin itsenäisyyspäivän juhliin taidan kuitenkin hankkia sellaisen kaulapantakorun, enemmän oman mielenrauhani vuoksi kuin siksi että haavaa pitäisi erityisesti peitellä.

Sairauslomaa minulla on kaksi viikkoa. Alkuun ajattelin, että jos voin näin hyvin niin en tarvitse sitä ja että palaan takaisin töihin muutaman päivän kuluttua. Mutta sitten tuli uupumusaalto ja ymmärsin että ehkä nyt on ihan hyvä rauhoittua pariksi päiväksi.

paps nojatuolissa

Papu osaa rentoutumisen paljon minua paremmin.

Ensimmäinen syy on tietenkin se, että huolimatta hyvästä voinnistani minun on hyvä muistaa että kaulassani on leikkaushaava. Vaikka se ei ole erityisen kipeä, on haavaa kuitenkin suojattava, eikä lääkäri huvin vuoksi kieltänyt kaikkea liikuntaa viikoksi. Ensi viikolla saan jo käydä kävelylenkeillä, mutta kuntosali on paussilla kaksi viikkoa.

Toinen syy on se, että osittain tämä hyvinvointi on vain ulkoista. Väsymys tulee välillä sellaisina (onneksi lyhytkestoisina) aaltoina, ettei sitä voi vastustaa. Eikä ihme! Pitkän aikaa kehoni on taistellut kilpirauhasen liikatoiminnan kanssa ja olen syönyt lääkitystä siihen. Yhtäkkiä kaikki muuttuu: liikatoiminnassa ollut kilpirauhanen on poissa, ja tilalla on aamuisin otettu tabletti kilpirauhashormonia tyroksiinia. Vaikka kuinka on tavallinen  ja paljon käytetty lääke, niin eihän se sama asia ole kuin toimiva kilpirauhanen. Annostus on toistaiseksi täysin arvailua, ja ensimmäinen verikoekontrolli todennäköisesti vasta parin kuukauden kuluttua.

Kun ajattelee, miten suuri muutos tämä on keholleni (kilpirauhashormoni vaikuttaa aika moneen asiaan, sekä ruumiiseen että mieleen) niin ehkä on ihan syytä olla vähän aikaa hissun kissun, rauhoittua ja antaa elimistölle ja mielelle aikaa sopeutua.

minä ja lappeen kirkko

Talvella on pimeää. Lappeen kirkon tornissa on valo.

Niinpä minä vietän nyt aikaa Lappeenrannan kakkoskodissamme. Olen katsonut Netflixistä viimeinkin House of Cardsia (eka kausi alkaa olla loppupuolella, olen vähän koukussa), lukenut Arundhati Royn uutta kirjaa (se on hyvä, mutta vielä kesken – suosittelen silti jo nyt luettavaksi) ja tehnyt ruokaa pitkää ja kiireistä työviikkoa puurtavalle puolisolle. Eilen kävelin kauppakeskukseen asti ja istuin leffateatterissa kaksi elokuvaa peräkkäin. (Return to Montauk ja Ikitie, joista jälkimmäisestä vahva suositus.)

ikitie juliste

Erinomainen elokuva. Viisi tähteä.

Tänään aion kävellä Lappeenrannan upseerikerholle lounaalle (suosikkilounaspaikkani tässä kaupungissa). Uskon, että lyhyt kävelymatka aurinkoisessa talvisäässä on vain ja ainoastaan hyväksi sekä fyysiselle että henkiselle voinnille. Huomenna tarkoitus on jo siirtyä auton rattiin ja käydä muun muassa Pulsan asemalla. Haluaisin myös käydä Satamatie 6:ssa vielä tällä lomalla – paikan kahvit ovat ihania, ja haluan ostaa lisää Hitohyvän valmistamaa glögiä. Uuteen Tuntemattomaan on varattu liput.

Lomasta huolimatta olen välillä lukenut työsähköposteja, mutta en vielä jaksanut vastata tai reagoida – poissaoloviestin sähköpostissa pitäisi toimia ja kertoa, ettei vastausta ihan heti kannatakaan odottaa. Tarkoitus on lähipäivinä pohtia vähän oman työn organisointia ja ajankäyttöä, ja sitä varten minulla on mukanani kirjoja. Ensi viikolla tarkoitus on myös kyläillä ystävien luona, ja sitten uskon jo alkavani hoitaa työasioita vaikka pari tuntia kerrallaan.

muki

Aamukahvi työpaikan mukista riittänee päivän työtehtäväksi.

Jollain tapaa sairausloma tuntuu ihmeellisen olemattomalta tilalta. Päivät kuluvat ilman, että teen yhtään mitään. Niin se on tarkoituskin, mutta tuntuu myös vähän hullulta. Ihan kuin katselisin vain sivusta kaiken lipumista ohi, enkä yltä tarttumaan kiinni mistään. Ei niin että tarvitsisikaan. Yritän nauttia tekemättömyydestä. Pari pientä juttua per päivä riittää, ja sellaiseksi lasketaan myös suihkussa käynti ja aamukahvin juominen. Tätähän olen odottanut koko syksyn: ajanjaksoa, jolloin voin vain olla ja piiloutua kaikelta työltä ja vaikealta ja maailman pahuudelta. Miksi tästä nauttiminen silti herättää hieman syyllisyyttä?

 

Ennen kuin ryhdyn pureskelemaan viime viikon Rooman-loman tunnelmia, kerron teille muutaman sanan matkaa edeltäneestä Habitare-vierailustani. Kirjoitin tämän postauksen ensimmäisen version jo ennen häämatkaa, mutta wordpress kadotti luonnoksen jonnekin, enkä enää ehtinyt aloittaa alusta. Siksi teksti on nyt ehkä vähän epäinformatiivisempi eikä lainkaan niin fiilistelevä kuin heti Messukeskuksesta kotiuduttuani kirjoittamani.

Pääsin Design Pylsyn ystävällisellä avustuksella ensimmäistä kertaa vierailulle Habitareen. Habitare on sisutuksen ja desingin suuri vuotuinen messutapahtuma, jonne olen jo pitkään halunnut päästä nuuhkimaan tunnelmaa ja ihastelemaan kauniita sisustusideoita. Oma kotimme on ennen kaikkea viihtyisä kodin tuntuinen koti ja vasta toissijaisesti silmänilo ja designhelmillä kuorrutettu, mutta toki ymmärrän etteivät nämä kaksi asiaa aina sulje toisiaan pois (vaikka välillä siltä vaikuttaa).

Kävin Habitaressa perjantaina iltapäivällä jo vähän väsyneenä, mutta silti innokkaana. Huonekalupuolen ohitin melko nopeasti. Siellä olisi kivempaa kierrellä yhdessä puolison kanssa jossain vaiheessa, kun pohditaan jonkin isomman huonekalun hankintaa (ei siis ihan lähiaikoina) tai suunnitellaan yhdessä uutta kotia jonkin tulevaisuuden muuton yhteydessä. Nyt olin vähän liian väsy jaksaakseni keskittyä huonekaluihin. Sen sijaan kiertelin melko päämäärättömästi kodinsisustuksen osastojen lomassa. Ihastuin esimerkiksi Annon osaston rauhalliseen tunnelmaan. Suosikkini oli Havin osasto, jonka kauniin siniset seinät, harmonisen syksyiset värit, kynttilät ja huovat vastasivat täydellisesti syksyn tunnelmointia kaipaavaan mieleeni.

havi 1

havi 2

Havi on onnistunut minusta erinomaisesti viime vuosien brändiuudistuksessaan. Lapsuusmuistoihin kuuluvista vihreistä Havi-saippuoista ja mäntysuovasta on tultu pitkälle: Havi’s tuotemerkki tarjoaa tänä päivänä tyylikkäitä, kauniita ja harmonisia sisustustuotteita monenlaisiin koteihin. Kynttilätehtaalla Riihimäellä valmistetaan paljon muutakin kuin hyvälaatuisia tuikkuja, ja yrityksellä on pitkä historia. Olen ostanut Havin tuotteita viime aikoina lähinnä Imatralla sijaitsevasta tehtaanmyymälästä, mutta kerran myös verkkokaupasta. Nyt tein messuostoksia: kesästä muistuttavan tuoksukynttilän niihin iltoihin, kun olen yksin kotona, sekä ihanan pehmeän hamam-kylpypyyhkeen, jonka toinen puoli on froteeta. Olen suunnitellut hankkivani hamam-pyyhkeen treenikassiin, koska se menee pieneen tilaan ja kuivuu nopeasti, mutta nyt ostin pyyhkeen kyllä ihan vain hemmotteluksi itselleni.

Kävin myös tervehtimässä Anu Pylsyä Design Pylsyn osastolla. Anu on Joutsasta eli jokseenkin naapurista, ja tuttu pitkältä ajalta. Hänen vanhasta kyläkoulusta hienosti remontoimalla ateljeellaan on melkein pakko vierailla joka kesä, ja pari kertaa olen ollut siellä myös pihakirppistelemässä. Nyt mukaan tarttui musta leikkuulauta, joka mielestäni sopii hyvin meidän Lappeenrannan kotiin – ja kelpasi hyvin myös puolison makuun.

IMG_20170924_180814_650

Kanttarellit mökiltä, leikkuulauta Design Pylsy.

Habitaren yhteydessä järjestettiin myös antiikkimessut, missä viihdyinkin pitkään. Vanhoja tavaroita pursuavien pöytien välissä oli tarjolla niin paljon silmänruokaa, että jos rahatilanteeni olisi parempi, olisin epäilemättä kantanut säkillisen kauniita astioita kotiin. Nyt kuitenkin tyydyin vain ihastelemaan, sillä antiikkimessuilla hinnat eivät varsinaisesti ole ”löytötasoa”.

antiikki 3

antiikki 1

antiikki 4

Sisustaminen ja kodin viihtyisäksi tekeminen on yksi niitä asioita, jotka yhdistävät minua ja puolisoani. Siksi uskon, että Habitaressa olisi kiva käydä jonain vuonna myös yhdessä. Vaikka minä ehkä viihdyn tilpehööriosastolla häntä paremmin, riittäisi Messukeskuksessa nähtävää reilusti molemmille. Ehkä jonain päivänä sitten!

Heikkouteni kauniisiin astioihin on saanut suurta yllykettä viime vuosina, kun puolison lähisukulaisissa on astioihin vielä pahemmin hurahtaneita – ja minun onnekseni myös asiantuntemusta. Astiavitriini on täyttynyt hitaasti mutta varmasti etenkin erilaisilla lasiastioilla, ja samalla oma makuni astioiden suhteen on muuttunut. Arvostan astioiden kauneutta, mutta harvoin hankin mitään vain koristeeksi. Astian pitää olla käyttöesine, ja siksi en osta mitään ylettömän arvokkaita keräilyharvinaisuuksia.

Jo varmaan kymmenen vuoden ajan olen kerännyt pala palalta itselleni Arabian vanhaa Kosmos-sarjaa. Tuo vihreänruskea astiasarja on Gunvor Olin-Grönqvistin suunnittelema, ja se on ollut Arabian tuotannossa 1960- ja 1970-luvuilla. Olen saanut ystäviltä lahjaksi monia osasia astiastooni, sillä sarjaa on aika usein kirpputoreiden löytökoreissa edulliseenkin hintaan. Kosmos-kokoelmani on jo aika suuri.

kosmos 1

Mutta niin se ihmisen maku muuttuu: minä aion luopua Kosmoksestani. Vähän kipeäähän se tekee, mutta asia on kuitenkin kypsynyt vähitellen. Emme juuri koskaan käytä näitä astioita, mikä on vähän sääli. Huomaan kuitenkin valitsevani mieluummin valoisampia, keveämpiä astioita kattaukseen. Vuoden sisällä yhdistämme puolison Lappeenrannan kodin astiat yhteisiin, ja Kosmos jäisi siinäkin prosessissa ylijäämäksi. Odottaessani ja toivoessani sitä vaihetta, että meillä on vain yksi koti, yritän myös järkeistää astioiden määrää ja yhteensopivuutta. Ja sitä paitsi M inhoaa Kosmosta… (Mutta hän on moneen kertaan sanonut, ettei siitä sen takia tarvitse luopua – päätös on kokonaan minun tekemäni.)

kosmos 2

Sovin jo astioita keräilevän sukulaisen kanssa häntä kiinnostavien osasten kohtalosta, mutta lopuille yritän löytää ostajan tai jälleenmyyjän. Painavien posliiniastioiden roudailu pitkin maata ei ole ihan simppeli juttu, joten täytyy suunnitella miten tämän toteutan. Onneksi ei ole kiire. Ja aina on myös SPR:n Kontti, joka saisi Kosmoksesta hyvät rahat hyvään tarkoitukseen.

Esineet ovat vain esineitä, tiedän sen. Mutta silti tuntuu kuin yksi vaihe elämässä päättyisi, kun Kosmokset poistuvat. Nyt on oikea aika, tiedän sen, mutta silti mieli on vähän haikea. Se toki korjaantuu, kunhan alan tehdä kirpputorilöytöjä paremmin sopivilla astioilla ja tyhjä koko vitriinissä täyttyy.

Viime viikolla eräänä päivänä ajatus työhuoneella istumisesta ahdisti. Erään kollegan ja ystävän kanssa oli tarkoitus lähiaikoina palaveerata aineistonkeruun tiimoilta, mutta tapaamisaikaa ei ollut vielä sovittu. Päähänpistosta laitoin viestin hänelle ja tarjouduin kyläilemään. Ystäväni on äitiyslomalla, ja äitiyslomalaisen häirintä työasioilla on tietenkin väärin. Hän kuitenkin oli jo aiemmin suostunut siihen, että hoidamme tämän asian yhdessä. Sitä paitsi kokemukseni mukaan suurin osa vanhempainvapaalla olevista (naisista) on vain mielissään, jos joku tulee välillä vähän puhumaan työasioista.

Minulla kävi tuuri: ystäväni ja hänen pikkupoikansa sen päivän meno ei ainoastaan ollut peruuntunut, vaan heillä myös oli auto käytössään. Hän ehdottikin, että sen sijaan että ajelisin heidän kotiinsa Jyväskylän lähikuntaan, tapaisimmekin Vaajakoskella Teeleidin tehtaanmyymälän Tikkulan samovaaribaarissa. Hurraa! Olin tietenkin heti valmis, sillä Tikkula oli minulle vielä uusi tuttavuus.

Teeleidi on teenystävän paratiisi Jyväskylässä. Aiemmin heillä oli kahvila Lutakon kaupunginosassa, mutta viime kesänä yritys vuokrasi käyttöönsä uudet tilat. Teeleidin teehuone sijaitsee nyt Kramsunkadulla Älylässä, aivan yliopiston kupeessa. En ole vielä ehtinyt käymään uusissa tiloissa, mutta nyt oli kiva tilaisuus käydä tutustumassa Tikkulaan.

Tikkulan tehtaanmyymälä sijaitsee Vaajakosken entisen tulitikkutehtaan tiloissa. Sinne täytyy käytännössä mennä jollain omalla kulkupelillä eli pyörällä tai autolla, sillä julkiset yhteydet eivät ole kovin kaksiset. Tikkulassa on pieni myymälän ja kahvilan yhdistelmä. Kahvilasta puhuminen taitaa kuitenkin olla virhe, sillä tarjolla on vain teetä.

Paikka ei ollut meille tuttu, joten emme olleet varmoja miten palaverin pitäminen siellä onnistuisi. Kun astuimme sisään kävikin ilmi, että kahvilassa ei ole varsinaisia pöytiä lainkaan. Sen sijaan seinustalla oli baarituolit ja kapea seinänvieruspöytä. Sehän riitti! Varmistimme myyjältä, että hänelle on ok jos vähän pidämme palaveria, ja totta kai se sopi hänelle. Olimme sillä hetkellä (ja suurimman osan ajasta) ainoat asiakkaat, joten emme häirinneet ketään tai vieneet paikkoja keneltäkään.

IMG_20170825_111652 (2)

Saimme mukilliset höyryävää mustaa teetä, kehotuksen nauttia herkkuja ja viihtyä vapaasti. Ja niinhän me viihdyimme! Itse työasia oli oikeastaan hoidettu viidessä minuutissa (otin minä läppärinkin esille muodon vuoksi), mutta perjantainen keskipäivään hetki sujui varsin leppoisasti jutellen ja kuulumisia vaihtaen. Pikkumies viihtyi hänkin hyvin, naureskeli vain ja innostui siinä vaiheessa kun tajusi, että tilassa kaikuu kivasti.

IMG_20170825_114839

Samovaaribaarissa tee luonnollisesti hautui kauniin kiiltävässä samovaarissa, jota tosin emme ihan osanneet käyttää… Santsimukilliset kuuluivat hintaan. Koska työntekijällä oli kiireitä tehtaanmyymälän takahuoneessa (miksipä hän olisi kahvilassa istunut meidän juttuja kuunnellen), hoidimme tarjoilut oma-aloitteisesti ensimmäisen kupin jälkeen. Myyjä huikkasi vain, että lähtiessä sitten maksetaan.

Lähtiessä ostin yhden paketin teetä mukaan. Teeleidin teet ovat kyllä levinneet upeasti. Laajan jälleenmyyjäketjun ansiosta niitä saa jo eri puolilta Suomea. Verkkokauppa tietenkin mahdollistaa ostamisen ihan mistä päin maata tahansa.

Ennen kuin Teeleidin teehuone muutti Kramsunkadulle, siellä oli tarjolla iltapäiväteetä voileipineen ja skonsseineen. En tiedä onko iltapäiväteetä tarjolla edelleen uusissa tiloissa. Muutama aktiivinen työkaverini järjesti välillä yhteisiä teeretkiä Lutakon Teeleidiin. Sen jälkeen kun muutin maalle, minun on ollut vähän vaikeampi osallistua yhteisiin rientoihin, kun en käy kaupungissa päivittäin. Silti olen ollut tavattoman iloinen aina, kun joku on jaksanut järjestää yhteisiä teeretkiä.

Tikkula oli tosi viehättävä kokemus, ja seuraavaksi täytyy saada aikaiseksi vierailla Kramsunkadun teehuoneella. Houkuttelisi myös järjestää joskus kaveriporukalla teetasting. Siinä voisi oppia vaikka mitä, ja teelaatujen maistelu olisi yhdessäololle mitä laadukkain konteksti.

Kuten nyt epäilemättä kaikille lukijoille on käynyt selväksi, menin kesälomalla naimisiin. Juhlimme häitä perusteellisesti ja monipuolisesti. Valmisteluineen ja toipumisineen loma kuluikin melkolailla häätunnelmissa.

Mutta kyllä me muutakin teimme, esimerkiksi kävimme Mikkelin asuntomessuilla. Teimme paljon hyvää ruokaa, söimme hyviä ravintolaruokia ja vietimme aikaa ystävien kanssa. Yksi mökkikyläilykin mahtui lomapäiviin.

Uskomattomin juttu on se, että loman aikana minä hankin kuntosalijäsenyyden. Vieläkin olen asiasta hiukan yllättynyt ja hämmentynyt, sillä olen yläasteelta asti ollut hyvin kuntosalivastainen, eikä asenteeni ole osoittanut taipumisen merkkejä. Mutta yhtäkkiä minulla on kuukausikortti, ja yhtäkkiä minä nautin salilla treenaamisesta. Asia on niin iso, että kunhan pureskelen juttua vielä vähän aikaa, kirjoitan siitä blogiin ihan erikseen.

Eilen palasin työhuoneelle. Lomaan sisältyi elämää vankasti, perusteellisesti ja lopullisesti muuttanut asia, avioliitto. Valmistelin juhlia noin vuoden verran, mutta ei kyse ollut vain siitä että juhlat on nyt juhlittu. Avioliitto on iso juttu, ainakin minulle.

Tästä lähes kuntosalijäsenyyden veroisesta muutoksesta huolimatta tuntui eilen tosi hyvältä palata töihin. Ei niin ettenkö olisi vielä mielelläni jatkanut lomaa! Mutta tästä isosta elämänmuutoksesta huolimatta tuntui ihanan tutulta palata työhuoneelle, jossa mikään ei ollut muuttunut. Tätä entisellä pysymisen tunnetta auttaa se, etten vaihtanut sukunimeä avioliiton myötä. Näin ollen ei tarvitse alkaa säätää kirjastokorttien, sähköpostiosoitteen tai nimikylttien kanssa. Ainoa ulkoinen muutos on se, että aiemman yhden renkaan sijasta vasemmassa nimettömässäni on nyt kaksi sormusta.

Jollain tapaa tämä tuttuus tuntuu tosi oikealta. Parisuhteessamme avioliitto on samaan aikaan valtava elämänmuutos, mutta toisaalta se ei muuttanut yhtään mitään. Arki ei muutu sen hohdokkaammaksi tai vaikeammaksi häiden myötä. Olemme edelleen me kaksi, mutta nyt vain vielä julkisemmin sitoutuneita toisiimme. Silti edelleen pitää tyhjentää roskapussi ja imuroida viikonloppuna, ja asumme edelleen arkisin paljon erillään kummankin työpaikkojen sijoittelun vuoksi. Ja näinhän sen kuuluu mennä, happily ever after.

Sama töissä: vaikka loma oli ihana ja muutti kaiken, työ on silti ennallaan. Loma antoi energiaa ja voimia, ja katson syksyn työmäärää melko valoisasti ja omiin voimiini luottavana.

On mahdollista, että tästä tulee ensimmäinen syksy lähes kymmeneen vuoteen, jolloin en meinaa kuolla väsymykseen, itke iltaisin tai öisin huonouttani tai vajoa aina aiempaa syksyä syvemmälle riittämättömyyden suohon. Voi olla, että tästä tulee hyvä syksy. Ja se johtuu pääosin siitä, että tänä syksynä en ole pakotettu hakemaan uutta rahoitusta. Minulla on tutkimusrahoitus pitkälle eteenpäin, joten voin keskittyä siihen.

Että sikäli kaikki on kuitenkin toisin kuin pitkään aikaan.

Seuraava sivu »