kirjaseikkailut 2018


– Köyhien kakaroita, kuka niistä välittää, sanoi kauppias ja kohautti olkapäitään. – Nyt se on tunkeutunut hienomman väen puolelle ja siksi nousee meteli.

– Onko sitten varma, että se on sama murhaaja? kysyi Björk.

– On se. Kaivaa silmät päästä ja sisäelimet mahasta ja sahaa ruumiin palasiksi. Siksi ne nimittää sitä teurastajaksi. Ja siksi kun yksi todistaja, ainoa joka sen on nähnyt, kysyi että mitä on säkissä, ja se sanoi että teurasjätettä.

 

Karl-Axel Björkin seikkailut ovat edenneet jo viidenteen osaan Virpi Hämeen-Anttilan dekkarissa Tiergartenin teurastaja (2018). Edellisestä osasta kirjoittaessani totesin, että Ritavuoren murha keväällä 1922 tulee vaikuttamaan Björkiin, ja ennustin että hän jättää virkamiehen työt ja siirtyy täyspäiväiseksi etsiväksi. Olin osittain oikeassa: Ritavuoren murhan jälkeen Björk ei halua jäädä ministeriöön, mutta kokoaikaiseksi rikosten selvittelijäksi hän ei ryhdy. Sen sijaan Björk vaihtaa maisemaan Berliiniin, jossa vastaan tulee tähän mennessä sarjan julmin ja hirvittävin murhaaja.

Yksi sarjan parhaista puolista on ollut juuri 1920-luvun Helsingin kuvaus, joten siirtymä Berliiniin on vähän pettymys. En tunne Berliiniä, joten kadut ja kaupunginosat voisivat yhtä hyvin olla Timbuktu, kun en pysty seuraamaan mukana samalla tavalla kuin aiemmissa osissa Helsingin kaduilla. Ymmärrän silti hyvin tarpeen vaihtaa maisemaa, se tekee sarjalle hyvää. Paikanvaihdos antaa lisää hengitysilmaa Björkin suhteisiin sekä arkkivihollisiinsa että ystäviinsä, perhesuhteista puhumattakaan. Tällä tavoin kirjailija saa yhden osan verran lisäaikaa rakennella näitä suhdekuvioita ilman, että lukija ehtii kyllästyä Björkin päättämättömyyteen. Etenkin naissuhteiden näkökulmasta hän kun ei tunnu saavan aikaan ratkaisua suuntaan eikä toiseen.

tiergartenin teurastaja

Kuten sanoin, Tiergartenin teurastaja on toistaiseksi sarjan julmin ja minua eniten hermostuttanut tarina. Se johtuu aiheesta: tarinan sarjamurhaaja, kutsumanimeltään Teurastaja, kaappaa lapsia, hyväksikäyttää näitä, tappaa heidät ja paloittelee ruumiit rituaalinomaisesti. Toki lapsiin kohdistuva väkivalta on aina kuvottavaa, mutta tutkimukseni takia olen viime vuosina tullut suorastaan yliherkäksi avuttomien lasten kaltoinkohtelulle.

– Minä en haluaisi mennä tämän murhaajan pään sisälle, sanoi Jacobi. – Siellä lienee jotain hyvin sairasta ja mustaa.

 

Blogissaan Kadonnutta 20-lukua etsimässä Virpi Hämeen-Anttila avaa seikkaperäisesti tarinan taustalla olevia todella eläneitä sarjamurhaajia sekä vanhoja lapsimurhaajista tehtyjä elokuvia, joissa aihetta käsitellään. En pysty lukemaan noita blogipostauksia kuin silmäilemällä, niin pahaa minun tekee. Fiktiona Teurastaja vielä on minunkin nieltävissäni, mutta kuva ihmisestä, joka todella on tehnyt jotain vastaavaa, tekee liian pahaa juuri nyt.

Silti Hämeen-Anttila avaa 1920-luvun Berliiniä ja Weimarin Saksaa tavalla, joka on tehokas. Ensimmäisen maailmansodan rauha koettiin häpeärauhaksi, ja sotakorvaukset herättivät katkeruutta. Inflaatio puristi, ja köyhyys oli sanoinkuvaamatonta. Kuuluisa ”iloinen 1920-luku” on tästä Berliini-kuvasta kaukana; tanssin, huumeiden ja alkoholin sumentama iloisuus vaikuttaa vain pakokeinolta köyhyydestä, epätasa-arvosta ja ahdistuksesta, joka yhtä lailla oli ihmisten elämää sodasta hitaasti toipuvassa Euroopassa.

Karl-Axel saa uusia ystäviä nopeasti, sekä kohtaa yhden vanhan rakkaan. Lopussa Karl-Axel on lähdössä Helsinkiin, mutta ulkomaanreissuja on tulossa lisääkin. Ehkäpä saamme seuraavan seikkalun jälleen Suomesta, mutta sen jälkeen jostain muusta Euroopan kaupungista?

Olen aiemmin kirjoittanut sarjan kolmannesta ja neljännestä osista.

Mainokset

Olen edellisen kerran listannut luettuja kirjoja toukokuun alussa. Kesällä luin ennätyksellisen vähän, ja hidas tai olematon luettujen lista yhdistettynä kirjoittamattomuuden tunnelmaan mahdollisti kirjapäiväkirjallekin kesätauon. Olen koettanut merkitä kalenteriin aina kun joku kirja tulee luetuksi, mutta yllättäen kalenterimerkitöjen täydentäjänä toimiikin Instagram: koetan kuvata lukemani kirjat #Kikkalukee2018 -hashtagin alle. Uskon kalenterin ja somen avulla saavani listattua ainakin suurimman osan kesäkirjoistani. Lista vaan on niin säälittävän lyhyt, että haluaisin uskoa unohtaneeni merkitä jotain.

Valitettavasti todennäköistä kuitenkin on, että tässä ovat kaikki. Kesällä yleistyi tapa, että nukahdin iltaisin avaamattakaan kirjaa. Pahin tilanne oli kesäkuussa, jolloin en ole merkinnyt luetuksi kuin yhden kirjan. Voiko niin käydä, ja vielä kesällä?

Toukokuussa:

  • Shannon Hale: Midnight in Austenland (hyllynlämmittäjistä)
  • Agatha Christie: Hautajaisten jälkeen
  • Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut
  • Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä (Flavia de Luce -sarjaa)

Kesäkuussa:

  • Elina Sana: Isän sota

Heinäkuussa:

  • Conn Iggulden: Kuninkaiden kuolema (Keisari-sarjan 2. osa)
  • Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan  päivä
  • Orvokki Autio: Pesärikko

Elokuussa:

  • Carol Shields: Kaiken keskellä Mary  Swann
  • Han Kang: Vegetaristi
  • Bengt Liljegren: Aleksanteri Suuri
  • Tommi Kinnunen: Pintti

Aika monenlaista kirjaa on taas tullut luettua, kun listaa katsoo. Chick litiä, perusbrittidekkareita, historiallista romaania, kotimaista uutta ja vanhempaa kirjallisuutta jne. Kaksi tietokirjaksi laskettavaakin mahtuu joukkoon. Ei huono!

Näistä kesällä luetuista vielä ainakin Pintistä on pakko kirjoittaa blogiin, kunhan saan kirja lainareissulta takaisin kotiin. Se on hyvä kirja, ja vahvisti että tykkään Kinnusesta kirjailijana kovasti. Han Kangin Vegetaristista taas en kyennyt kirjoittamaan, se oli vain niin perusteellisen outo teos. Hyvä, mutta outo. Itse en kyennyt kirjoittamaan, mutta suosittelen kaikille Vegetaristista kiinnostuneille Anna Pehkorannan esseetä  Maailmankirjat.net -sivustolla. Sen lukeminen auttaa jäsentämään hämmentävää teosta.

Yksi kesän parhaita lukuelämyksiä oli omasta hyllystä muuttokaaoksen keskellä uusintalukuun viimein päässyt Orvokki Aution ”pesäpallotrilogia” Pesärikko. Kävimme talvella perheen kanssa katsomassa teoksen pohjalta dramatisoidun, Mikko Roihan ohjaaman näytelmän Jyväskylän kaupunginteatterissa, minkä jälkeen minua poltteli kovin ehtiä lukea kirja uudelleen. Olen lukenut sen joskus nuorempana, ja pidin siitä jo silloin, minkä vuoksi myös olen joskus hankkinut kirjan divarista omaan hyllyyn.

pesarikko

Pesärikko sisältää Orvokki Aution kolme teosta: Viistotaival (1980), Kotipesä (1982)ja Merkki päällä (1985)Sarja kertoo Armista ja Olavista sekä heidän avioliitostaan. Perhekuvauksen lisäksi trilogia kertoo myös eteläpohjalaisuudesta, mielenterveysongelmista, sukupuolirooleista ja niiden ahtaudesta Kekkosen Suomessa, sekä siitä tyhjyydestä, jonka valtaan ihminen joutuu huomatessaan elävänsä jonkun muun suunnittelemaa elämää, kun eikä tiedä pitäisikö olla pettynyt itseen vain muihin ihmiseen. Väistämättä kirjaan lukiessa mieleen tulee Zen Cafén kappale Eipä tiennyt tyttö (sanat Samuli Putro):

Eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta
on alttarilta äidiksi
ja kuinka vaihtuu rytmit vuosien
Eipä tiennyt tyttö kuinka liikkuu aika
pitkin Pohjanmaata laahustaen
pellonreunan routaa suosien

[…]

Nyt jos kestät tämän vuoden
niin on seuraava
jos kestät sen niin kestät sitten varmaan vielä yhden

 

Armi on nuori tyttö, joka ihastuu itseään selvästi vanhempaan pirssikuskiin Olaviin. Olavi on kahden vahvan naisen, Ilmin ja Laimin kasvattama, ison talon poika ja perijä.

Ilmi ja Laimi ovat oikein perinteisen niskavuorelaisella tavalla vahvoja, mutta hämäläisyyden sijaan he ovat sydämiään myöten eteläpohjalaisia. ”Hillitte ittes!” kiteyttää minusta kaiken siitä, mikä on näille naisille tärkeää: ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, mitä perheessä tapahtuu. Oleellinen virke on myös: ”Mitä siitä ny ihmisekkin sanoo.” Ilmin ja Laimin vahvuus vangitsee ja varjostaa kaikkia muita, mutta  lopulta tarinan vahvin nainen on Armi. Olavin rooliksi jää olla heikko ja huolehdittava näiden vahvojen naisten keskellä, eksynyt ja surullinen hahmo joka ei tiedä mitä oikeastaan haluaa, koska ei ole koskaan itse sitä päättänyt.

Tätä luku- ja näytelmäkokemusta värittää voimakkaasti se, että puolet minusta on pohjalaista. Äidilleni teos on erityisen tärkeä, mutta jotenkin minusta tuntuu kaikenkaikkiaan siltä, että Pesärikkoa on helpompi ymmärtää, jos tietää edes jotain eteläpohjalaisuudesta.

Yleisradio on tehnyt kirjan pohjalta kolmiosaisen minisarjan. Olen ehkä nähnyt sen joskus, vaikka en tarkasti muista. Mutta muistan, että Pekka Valkeejärvi on kuin ilmetty Olavi. Kirjan pohjalta sovitettu näytelmä oli hieno kokemus, joka myös näiden vahvojen aka pelottavien naisroolien takia on jäänyt kestovitsiksi perheemme sisäiseen huumoriin (ja painajaisiin). Näytelmä oli monen teatterin yhteistuotanto, joka on nähty eri puolilla Suomea. Jos se vielä kiertää jossain, niin suosittelen. Keskisuomalaisen arvion näytelmästä voit lukea täältä, Kouvolan Sanomien arvio puolestaan täällä.

 

Huikeata istua toukokuun puolivälissä terassilla illalla niin, että varjossa on täydellisen lämmin ja mukava olo. Erinomainen bloggausympäristö, ei muuta kuin toimeen pitkästä aikaa.

Huhtikuussa lukemistani kirjoista mielen päälle pyörimään jäi etenkin Liane Moriartyn romaani Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, 2016, suom. 2017). Australialaiskirjailijan teoksia on suomennettu useita, ja Big little lies on tehty HBO:n sarjaksikin (en tosin ole nähnyt sitä). Kirjailijalla on selkeästi kansainvälistä nostetta, enkä ihmettele. Hänen teoksensa ovat laadukasta viihdettä, joka ei väheksy tai aliarvioi lukijaansa, mutta ei myöskään vaadi liikaa.

moriarty

Yksityiskohta kirjan kannesta. Kansikuva puhutteli minua kovasti, se on suunniteltu minusta hienosti kirjan tarinaan ja ajatukseen sopivaksi.

Tavalliset pikku pihajuhlat kertoo kolmesta sydneyläisestä perheestä, jotka kohtaavat grillin äärellä. Tapahtuu jotain – en spoilaa kertomalla mitä – ja tämän tapahtuman jännite on koko kirjan ydin. Rinnakkain seurataan aikaa sen jälkeen sekä hetkiä ennen sitä, eri henkilöiden näkökulmista. Alkuperäinen nimi Truly Madly Guilty kuvaa ehkä suomennosta paremmin, mistä on kyse: erilaisten ihmisten erilaisista tavoista käsitellä syyllisyyttä.

Vaikka tarinakin on puhutteleva, kirja jäi kuitenkin eniten mieleeni sen ärsyttävän rakenteen vuoksi. Moriarty kuljettaa lukijaa kohti h-hetkeä – sitä tapahtumaa – samalla määrätietoisesti ja salakavalasti paljastamatta mistä on kyse. Minulla alkoi jo mennä kärsivällisyys, kun asian ympärillä pyörittiin kuin ihmiset juhannuskokon äärellä: tuijotettiin, pohdittiin, pelättiin mutta ei menty loppuun asti kertomaan, mistä oikein on kyse. Ärsytystä lisäsi metatunne, että juuri tätä lukijan ärsyttämistä Moriarty on kirjoitusteknisellä ja -rakenteellisella ratkaisullaan on varmaankin tavoitellutkin, ja tunsin kulkevani lukijana täysin hänen ohjauksessaan.

Kirjan lopussa olin kuitenkin tyytyväinen, etten kurkkinut ratkaisua etukäteen. Sillä kun siihen tapahtumaan viimein päästiin, ja tarina kulki pidemmälle siitä eteenpäin, ärsytys lientyi ja ikään kuin toivuin kirjan päähenkilöiden kanssa samaa tahtia.

Kyllä, tulen lukemaan lisääkin Moriartyn kirjoja, kun sopivasti kirjastossa vastaan tulee. Aiemmin olen lukenut Hyvän aviomiehen

Kustantajan sivuilla on lisätietoa Liane Moriartysta ja hänen muista suomennetuista romaaneistaan.

Vips vaan,  sanoi kevät kun vilahti ohi. Milloin oli maaliskuu? Juurihan huhtikuu alkoi, miten nyt voi olla jo toukokuu?

Tässä nyt lista maalis- ja huhtikuussa lukemistani kirjoista, joita on yhteensä neljä. Parista viimeisimmästä olen jo hahmotellut mielessäni postaustakin, mutta koska kirjoittamiselle ei ole löytynyt viime aikoina oikein kipinää, jätän noista postaukset hautumaan. Linkittelen sitten myöhemmin tähän postaukseen, jos saan kirjoitettua muutamia ajatuksia lukemistostani. Olen nimittäin saanut hyllynlämmittäjistäkin jo kaksi luettua!

Äänikirjoista olen kuunnellut Katja Ketun Kätilön sekä Mika Waltarin Mikael Karvajalan jälkimmäisen puoliskon.

Puolisentoista vuotta sitten, syksyllä 2016, kuuntelin Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläisen työmatkoilla, ja silloin ajattelin että pitäisi ehkä kokeilla myös muita Waltarin historiallisia romaaneja äänikirjoina. Viime vuoden loppupuolella kuuntelin ensimmäiset 15 levyä Mikael Karvajalasta, ja nyt loput 15. Olipa taas elämys!

Olen lukenut Mikael Karvajalan viimeksi ehkä lukioikäisenä, tai silloin ainakin muistan ostaneeni vanhan painoksen sekä Mikael Karvajalasta että sen jatko-osasta, Mikael Hakimista, omaan hyllyyn. En ole varma, olenko lukenut kumpaakaan sen jälkeen. Vaikka muistan pitäneeni niistä kovasti, olen useimmiten palannut Waltarin historiallisista romaaneista suosikkiini Johannes Angelokseen. Nyt äänikirjamatka tuli siis hyvinkin tarpeeseen.

Muistin Mikael Karvajalasta lähinnä sen, että se sijoittuu uskonpuhdistuksen aikaan 1500-luvulle, ja että Mikael seikkailee ystävänsä Antin kanssa ympäri Eurooppaa osallistuen talonpoikien sotaan, protestanttisten suuntausten syntyyn ja moneen muuhun selkkaukseen. Muistin myös, että Mikaelin tarinaan liittyvät myös noitavainot, vaikka vasta lukemisen myötä mieleeni palasi, miten kipeällä tavalla pyhä inkivisitio Mikaelin elämää muovasi. Mutta pääasiallinen muistikuvani oli, että kirjassa käydään paljon taisteluita, ja että talonpoikien kapina ruhtinaita ja samalla katolista uskontoa, alistettua asemaansa ja pysyvää sääty-yhteiskuntaa vastaan oli tarinan keskeinen sisältö.

Olihan se toki, mutta oli kirjassa monta muutakin keskeistä tapahtumaa, muun muassa Tukholman verilöyly ja koko joukko sotia ja taisteluita. Mutta se mitä en ehkä muistanut kovin tarkkaan oli se, miten samansuuntaisia ajatuksia uskonnosta, jumalasta ja ihmisyydestä Mikael Karvajalka ja Sinuhe, egyptiläinen sisältävät. Kumpikin kirja kertoo ihmisen tarpeesta uskoa johonkin, mutta järjestelmät ovat vaihdettavissa kunkin johtajan vallanhimon mukaan. Ihmisten väliset sodat aiheutuvat uskonnoista, mutta niiden takana on harvoin aitoa uskoa tai jumaluutta. Yleensä kyse on siitä, että joku hyötyy jostain uskomalla johonkin, ja vie mukanaan laumoja. Jumalan nimissä tehdään paljon pahaa. Kirja päättyy niin hirveään kuvaukseen Rooman ryöstöstä vuodelta 1527, ettei sitä voinut kuunnella tuntematta silkkaa kauhua ihmisen pahuuden vuoksi.

Äänikirjan luki Veikko Honkanen. Hän herätti eloon erilaisin äänenpainoin ja eläytymisin niin Mikaelin kuin hänen ystävänsä Antin – joka muuten on aivan mainio pari Mikaelin rinnalla. Jokaiselle keskeiselle henkilölle oli oma ääni ja oma tulkinta, niin että missään vaiheessa ei tarvinnut pelätä, että äänikirjaa kuunnellessa henkilöt sekoittuisivat toisiinsa.

Sinuhea kuunnellessani välillä itkin (ja ehkä vähän vaaransin liikennettä), mutta Mikael Karvajalka ei mennyt aivan yhtä tunteisiin. Mutta erittäin viihdyttävästi sen kanssa kului satoja kilometrejä eri puolilla Suomea. Jossain vaiheessa haluan kuunnella myös Mikael Hakimin, mutta nyt on otettava väliin jotain kevyempää kuunneltavaa. Silti minun on sanottava, että kaikista äänikirjoista Waltarit kyllä sopivat minulle hyvin. Niissä riittää kuunneltavaa pitkäksi aikaa kerralla, tapahtumat ovat jännittäviä ja henkilöt hyvin tehtyjä, äänikirjojen lukijat taitavia ja juoni etenee niin, ettei katkoksellisuus haittaa. Ihan parasta autoviihdettä!

Pitkästä aikaa luin perinteisen elämäkerran. Sain lahjaksi Siltala-kustantamon tuoreen panostuksen elämäkertojen genressä: Uuden ajan nainen. Hilja Pärssisen elämä. Teoksen ovat kirjoittaneet historiantutkija Marjaliisa Hentilä, Pärssisen kotipitäjästä kotoisin oleva Matti Kalliokoski, joka on perehtynyt Pärssisen elämäntarinaan, sekä Pärssisen veljen lapsenlapsi Armi Viita. Kolmikon toisiaan tukevat tiedot ja aineistot ovat olleet hyvä tausta teokselle, joka piirtää ehjän ja kokonaisen kuvan Suomen historian erään keskeisistä naispoliitikoista.

Hilja Pärssinen (1876-1935) oli omaa sukua Lindgren, suomennettuna Liinamaa. Hän oli pappisperheestä Halsualta, mutta koti ei ollut erityisen varakas. Koulutukseen ja kirjallisuuteen kuitenkin panostettiin, ja vaikka Hiljan vanhemmat kuolivat varhain, Hilja sai käydä opettajaseminaarin ja valmistua kansakoulunopettajaksi sisarustensa taloudellisella tuella. Hilja avioitui toisen opettajan, Jaakko Pärssisen kanssa, ja yhdessä he työskentelivät pitkään Viipurin työläiskaupunginosassa Tiiliruukissa. Kansakoulunopettajasta tuli yksi työväen naisliikkeen keskeisistä teoreetikoista, yksi kansainvälisimmistä naispoliitikoista omana aikanaan, kansanvaltuuskunnan ministeri vuonna 1918 ja pitkäaikainen kansanedustaja myös sisällissodan jälkeen.

parssinen kirja 2

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut 1900-luvun alun tapahtumista ja etenkin naisten äänioikeustaistelusta ennen vuoden 1905 suurlakkoa, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja uuden eduskunnan perustamista 1906. Suomalaista äänioikeustaistelua ei useinkaan historian kirjoissa esitellä kovin tarkkaan, vaan syntyy helposti vaikutelma että äänioikeus ”annettiin” naisille jotenkin itsestään selvänä asiana. Näin ei tokikaan ole ollut – naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus oli kansainvälisestikin tuohon aikaan niin mullistava asia, että olisi naiivia ajatella suuren poliittisen murroksen olleen itsestään selvyys ja osoitus jostain kuvitteellisesta ikiaikaisesta suomalaisesta tasa-arvosta. Sen eteen on taisteltu, ja haluaisin tietää tuosta kampanjoinnista lisää.

Hilja Pärssisen elämäkerta tuli siis oikein sopivalla hetkellä, sillä Pärssinen oli yksi äänioikeustaistelijoista. Samoin hän oli yksi ensimmäisistä naiskansanedustajista vuoden 1907 vaaleissa. Pärssinen sai myös ulkomaisilla matkoilla paljon huomiota ja puheenvuoroja erilaisissa kansainvälisissä tapahtumissa, koska muiden maiden naisliikkeet halusivat osoittaa, että naiset voivat myös erinomaisesti toimia kansanedustajina. Pärssinen oli kielitaitoinen ja erinomaisesti verkottunut muiden maiden työläisnaisliittojen keskeisten henkilöiden kanssa.

parssinen kirja 1

Ensimmäisistä naiskansanedustajista ja työläisnaispoliitikoista muistetaan yleensä mainita Miina Sillanpää. Sillanpää olikin ansioitunut poliitikko, ministeri ja vallankäyttäjä, joka työläistaustansa takia on sopinut hyvin työväenliikkeen omaan historiankirjoitukseen. Hilja Pärssinen tuli porvarillisesta perheestä ja oli ammatiltaan opettaja. Hänen ideologiansa ja vankkumaton uskonsa sosialismiin nousi hänen kokemuksistaan ja työstään köyhien ihmisten parissa. Hän oli koulutettu ja teoreettinen aktiivinen toimija, erinomainen puhuja ja kärkäs väittelijä, joka ei ehkä aivan Sillanpään tavoin ole sopinut työläisnaisten historian malliesimerkiksi. Kuitenkin hänen vaikutuksensa liikkeeseen on suuri, ja hänen uransa vertaansa vailla. Sosialismin teoreetikkona ja poliittisena nasitoimijana häntä on luonnehdittu ”Suomen Clara Zetkiniksi”.

Pärssinen oli ennen kaikkea lasten ja naisten oikeuksien ja hoivan puolestapuhuja, jolle lasten köyhyyden lievittäminen oli tärkein poliittinen tavoite. Hän rakasti lapsia ja opettamista, mutta teki opettamisen lisäksi jatkuvasti muutakin työtä: kirjoitti runoja nimellä Hilja Liinamaa (yhteensä yhdeksän runokokoelmaa), toimitti lehtiä, kirjoitti jatkuvasti sekä kotimaisiin että ulkomaisiin lehtiin ja kiersi maata kysyttynä puhujana. Pärssinen johti pitkään Työläisnaisliittoa ja kuten sanottu, toimi myös kansanedustajana useita kausia. Vuoden 1918 tapahtumat olivat viedä hänet mukanaan. Pärssinen oli kansanvaltuuskunnan jäsen eli ministeriä vastaavassa asemassa punaisessa Suomessa, pakeni Venäjälle mutta palasi Suomeen ja kärsi vankeusrangaistuksen Hämeenlinnan naisvankilassa. Tuomion jälkeen hänet äänestettiin jälleen eduskuntaan.

Uuden ajan nainen etenee melko tavallisen elämäkerran tapaan aloittaen Hilja Lindgrenin perhetaustoista ja edeten vähitellen koulunkäynnin kautta ammattiin ja toimeliaiseen elämäään. Se pyrkii selittämään myös, miksi Pärssinen oli jossain määrin epäsuosittu, ja oikoo aiempia vääriä tietoja esimerkiksi avioliiton kariutumiseen liittyen.

Aina kun saan käsiini innostavan ja kiinnostavan elämäkerran mietin, että näitä pitäisi lukea enemmänkin. Silti tartun kovin harvoin elämäkertoihin, koska edelleen minua vaivaa ennakkoluulo siitä, että ne ovat tylsiä ja juonettomia. Mutta juuri lukemani Hilja Pärssisen elämäkerta todistaa jälleen, ettei näin ole! Pitäisi siis ahkerammin tarttua tähän genreen ja lukea enemmän elämäkertoja. Ehkä olen tulossa vanhaksi tai jotain, mutta minusta tuntuu että hyvä elämäkerta kertoo maailmasta ja antaa lukukokemuksena enemmän kuin monta keskinkertaista romaania yhteensä.

Jaanan blogista voit lukea, miten toista työväenluokkaista naiskirjailijaa tutkinut lukija Uuden ajan naista on lukenut.

Seuraava sivu »