kirjaseikkailut 2018


Puolisentoista vuotta sitten, syksyllä 2016, kuuntelin Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläisen työmatkoilla, ja silloin ajattelin että pitäisi ehkä kokeilla myös muita Waltarin historiallisia romaaneja äänikirjoina. Viime vuoden loppupuolella kuuntelin ensimmäiset 15 levyä Mikael Karvajalasta, ja nyt loput 15. Olipa taas elämys!

Olen lukenut Mikael Karvajalan viimeksi ehkä lukioikäisenä, tai silloin ainakin muistan ostaneeni vanhan painoksen sekä Mikael Karvajalasta että sen jatko-osasta, Mikael Hakimista, omaan hyllyyn. En ole varma, olenko lukenut kumpaakaan sen jälkeen. Vaikka muistan pitäneeni niistä kovasti, olen useimmiten palannut Waltarin historiallisista romaaneista suosikkiini Johannes Angelokseen. Nyt äänikirjamatka tuli siis hyvinkin tarpeeseen.

Muistin Mikael Karvajalasta lähinnä sen, että se sijoittuu uskonpuhdistuksen aikaan 1500-luvulle, ja että Mikael seikkailee ystävänsä Antin kanssa ympäri Eurooppaa osallistuen talonpoikien sotaan, protestanttisten suuntausten syntyyn ja moneen muuhun selkkaukseen. Muistin myös, että Mikaelin tarinaan liittyvät myös noitavainot, vaikka vasta lukemisen myötä mieleeni palasi, miten kipeällä tavalla pyhä inkivisitio Mikaelin elämää muovasi. Mutta pääasiallinen muistikuvani oli, että kirjassa käydään paljon taisteluita, ja että talonpoikien kapina ruhtinaita ja samalla katolista uskontoa, alistettua asemaansa ja pysyvää sääty-yhteiskuntaa vastaan oli tarinan keskeinen sisältö.

Olihan se toki, mutta oli kirjassa monta muutakin keskeistä tapahtumaa, muun muassa Tukholman verilöyly ja koko joukko sotia ja taisteluita. Mutta se mitä en ehkä muistanut kovin tarkkaan oli se, miten samansuuntaisia ajatuksia uskonnosta, jumalasta ja ihmisyydestä Mikael Karvajalka ja Sinuhe, egyptiläinen sisältävät. Kumpikin kirja kertoo ihmisen tarpeesta uskoa johonkin, mutta järjestelmät ovat vaihdettavissa kunkin johtajan vallanhimon mukaan. Ihmisten väliset sodat aiheutuvat uskonnoista, mutta niiden takana on harvoin aitoa uskoa tai jumaluutta. Yleensä kyse on siitä, että joku hyötyy jostain uskomalla johonkin, ja vie mukanaan laumoja. Jumalan nimissä tehdään paljon pahaa. Kirja päättyy niin hirveään kuvaukseen Rooman ryöstöstä vuodelta 1527, ettei sitä voinut kuunnella tuntematta silkkaa kauhua ihmisen pahuuden vuoksi.

Äänikirjan luki Veikko Honkanen. Hän herätti eloon erilaisin äänenpainoin ja eläytymisin niin Mikaelin kuin hänen ystävänsä Antin – joka muuten on aivan mainio pari Mikaelin rinnalla. Jokaiselle keskeiselle henkilölle oli oma ääni ja oma tulkinta, niin että missään vaiheessa ei tarvinnut pelätä, että äänikirjaa kuunnellessa henkilöt sekoittuisivat toisiinsa.

Sinuhea kuunnellessani välillä itkin (ja ehkä vähän vaaransin liikennettä), mutta Mikael Karvajalka ei mennyt aivan yhtä tunteisiin. Mutta erittäin viihdyttävästi sen kanssa kului satoja kilometrejä eri puolilla Suomea. Jossain vaiheessa haluan kuunnella myös Mikael Hakimin, mutta nyt on otettava väliin jotain kevyempää kuunneltavaa. Silti minun on sanottava, että kaikista äänikirjoista Waltarit kyllä sopivat minulle hyvin. Niissä riittää kuunneltavaa pitkäksi aikaa kerralla, tapahtumat ovat jännittäviä ja henkilöt hyvin tehtyjä, äänikirjojen lukijat taitavia ja juoni etenee niin, ettei katkoksellisuus haittaa. Ihan parasta autoviihdettä!

Mainokset

Pitkästä aikaa luin perinteisen elämäkerran. Sain lahjaksi Siltala-kustantamon tuoreen panostuksen elämäkertojen genressä: Uuden ajan nainen. Hilja Pärssisen elämä. Teoksen ovat kirjoittaneet historiantutkija Marjaliisa Hentilä, Pärssisen kotipitäjästä kotoisin oleva Matti Kalliokoski, joka on perehtynyt Pärssisen elämäntarinaan, sekä Pärssisen veljen lapsenlapsi Armi Viita. Kolmikon toisiaan tukevat tiedot ja aineistot ovat olleet hyvä tausta teokselle, joka piirtää ehjän ja kokonaisen kuvan Suomen historian erään keskeisistä naispoliitikoista.

Hilja Pärssinen (1876-1935) oli omaa sukua Lindgren, suomennettuna Liinamaa. Hän oli pappisperheestä Halsualta, mutta koti ei ollut erityisen varakas. Koulutukseen ja kirjallisuuteen kuitenkin panostettiin, ja vaikka Hiljan vanhemmat kuolivat varhain, Hilja sai käydä opettajaseminaarin ja valmistua kansakoulunopettajaksi sisarustensa taloudellisella tuella. Hilja avioitui toisen opettajan, Jaakko Pärssisen kanssa, ja yhdessä he työskentelivät pitkään Viipurin työläiskaupunginosassa Tiiliruukissa. Kansakoulunopettajasta tuli yksi työväen naisliikkeen keskeisistä teoreetikoista, yksi kansainvälisimmistä naispoliitikoista omana aikanaan, kansanvaltuuskunnan ministeri vuonna 1918 ja pitkäaikainen kansanedustaja myös sisällissodan jälkeen.

parssinen kirja 2

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut 1900-luvun alun tapahtumista ja etenkin naisten äänioikeustaistelusta ennen vuoden 1905 suurlakkoa, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja uuden eduskunnan perustamista 1906. Suomalaista äänioikeustaistelua ei useinkaan historian kirjoissa esitellä kovin tarkkaan, vaan syntyy helposti vaikutelma että äänioikeus ”annettiin” naisille jotenkin itsestään selvänä asiana. Näin ei tokikaan ole ollut – naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus oli kansainvälisestikin tuohon aikaan niin mullistava asia, että olisi naiivia ajatella suuren poliittisen murroksen olleen itsestään selvyys ja osoitus jostain kuvitteellisesta ikiaikaisesta suomalaisesta tasa-arvosta. Sen eteen on taisteltu, ja haluaisin tietää tuosta kampanjoinnista lisää.

Hilja Pärssisen elämäkerta tuli siis oikein sopivalla hetkellä, sillä Pärssinen oli yksi äänioikeustaistelijoista. Samoin hän oli yksi ensimmäisistä naiskansanedustajista vuoden 1907 vaaleissa. Pärssinen sai myös ulkomaisilla matkoilla paljon huomiota ja puheenvuoroja erilaisissa kansainvälisissä tapahtumissa, koska muiden maiden naisliikkeet halusivat osoittaa, että naiset voivat myös erinomaisesti toimia kansanedustajina. Pärssinen oli kielitaitoinen ja erinomaisesti verkottunut muiden maiden työläisnaisliittojen keskeisten henkilöiden kanssa.

parssinen kirja 1

Ensimmäisistä naiskansanedustajista ja työläisnaispoliitikoista muistetaan yleensä mainita Miina Sillanpää. Sillanpää olikin ansioitunut poliitikko, ministeri ja vallankäyttäjä, joka työläistaustansa takia on sopinut hyvin työväenliikkeen omaan historiankirjoitukseen. Hilja Pärssinen tuli porvarillisesta perheestä ja oli ammatiltaan opettaja. Hänen ideologiansa ja vankkumaton uskonsa sosialismiin nousi hänen kokemuksistaan ja työstään köyhien ihmisten parissa. Hän oli koulutettu ja teoreettinen aktiivinen toimija, erinomainen puhuja ja kärkäs väittelijä, joka ei ehkä aivan Sillanpään tavoin ole sopinut työläisnaisten historian malliesimerkiksi. Kuitenkin hänen vaikutuksensa liikkeeseen on suuri, ja hänen uransa vertaansa vailla. Sosialismin teoreetikkona ja poliittisena nasitoimijana häntä on luonnehdittu ”Suomen Clara Zetkiniksi”.

Pärssinen oli ennen kaikkea lasten ja naisten oikeuksien ja hoivan puolestapuhuja, jolle lasten köyhyyden lievittäminen oli tärkein poliittinen tavoite. Hän rakasti lapsia ja opettamista, mutta teki opettamisen lisäksi jatkuvasti muutakin työtä: kirjoitti runoja nimellä Hilja Liinamaa (yhteensä yhdeksän runokokoelmaa), toimitti lehtiä, kirjoitti jatkuvasti sekä kotimaisiin että ulkomaisiin lehtiin ja kiersi maata kysyttynä puhujana. Pärssinen johti pitkään Työläisnaisliittoa ja kuten sanottu, toimi myös kansanedustajana useita kausia. Vuoden 1918 tapahtumat olivat viedä hänet mukanaan. Pärssinen oli kansanvaltuuskunnan jäsen eli ministeriä vastaavassa asemassa punaisessa Suomessa, pakeni Venäjälle mutta palasi Suomeen ja kärsi vankeusrangaistuksen Hämeenlinnan naisvankilassa. Tuomion jälkeen hänet äänestettiin jälleen eduskuntaan.

Uuden ajan nainen etenee melko tavallisen elämäkerran tapaan aloittaen Hilja Lindgrenin perhetaustoista ja edeten vähitellen koulunkäynnin kautta ammattiin ja toimeliaiseen elämäään. Se pyrkii selittämään myös, miksi Pärssinen oli jossain määrin epäsuosittu, ja oikoo aiempia vääriä tietoja esimerkiksi avioliiton kariutumiseen liittyen.

Aina kun saan käsiini innostavan ja kiinnostavan elämäkerran mietin, että näitä pitäisi lukea enemmänkin. Silti tartun kovin harvoin elämäkertoihin, koska edelleen minua vaivaa ennakkoluulo siitä, että ne ovat tylsiä ja juonettomia. Mutta juuri lukemani Hilja Pärssisen elämäkerta todistaa jälleen, ettei näin ole! Pitäisi siis ahkerammin tarttua tähän genreen ja lukea enemmän elämäkertoja. Ehkä olen tulossa vanhaksi tai jotain, mutta minusta tuntuu että hyvä elämäkerta kertoo maailmasta ja antaa lukukokemuksena enemmän kuin monta keskinkertaista romaania yhteensä.

Jaanan blogista voit lukea, miten toista työväenluokkaista naiskirjailijaa tutkinut lukija Uuden ajan naista on lukenut.

Kirjablogeista olen bongannut käsitteen hyllynlämmittäjä. Se tarkoittaa kirjaa, joka on lukemattomana hyllyssä, eli vain pitää paikkaa lämpimänä.  Näitä kirjoja on varmasti kaikilla kirjoja kotiin hankkivilla; teoksia, joita ostohetkellä kuvittelee lukevansa, mutta lopulta ei kuitenkaan saa aikaiseksi.

Siitä asti, kun puoliso toi omat kirjansa yhteiseen kotiin, jatkuva ajatukseni on ollut kirjojen poisto omasta  kodista. Ei tietenkään kokonaan, mutta vähemmäksi niitä olisi hyvä saada. Kahden kirjoja keräilleen ihmisen hyllyt nimittäin täyttyvät liian kanssa, eikä mitenkään voi olla tarpeen omistaa näitä kaikkia itse. Mutta kun osa on vielä lukemattakin!

Hyllynlämmittäjät-haaste vastaakin juuri tähän tarpeeseen. Haastan itseni lukemaan omasta hyllystä aiemmin lukemattomia kirjoja. Hyvä (ja ilmeisesti alkuperäisen haasteen mukainen) tavoite olisi yksi hyllynlämmittäjä kuukaudessa, mutta koska lukutahtini on tällä hetkellä kovin hidas, kohtuullisempi tavoite on yksi hyllynlämmittäjä per kaksi kuukautta.

Valikoin toistaiseksi melko pienen pinon, mutta näitä olisi vaikka kuinka paljon lisääkin. En vain halua tehdä ensimmäisestä hyllynlämmittäjä-haasteestani liian vaikeaa heti kättelyssä. Mukana on viisi kirjaa. Näiden pitäisi siis olla luettuna suunnilleen tämän vuoden aikana, himpun verran saa mennä 2019 puolelle.

hyllynlammittajat

Hyllynlämmittäjissäni on niin klassikoita kuin vähemmän tunnettujakin teoksia. Yksi tietokirja, yksi englanninkielinen chick lit. Vaihtelua siis löytyy. Hyllynlämmittäjäni ovat:

  • R.L. Stevenson: Jekyll ja Hyde. Tästä ei tarvinne sanoa mitään. Klassikko pitäisi olla luettuna.
  • Georges Simenon: Kirje tuomarilleni. Tämä on itse asiassa tullut minulle äidin kirjahyllystä.
  • Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna. Luin Kuninkaan Annan joskus jo aika kauan sitten, mutta jatko-osa unohtui.
  • Shannon Hale: Midnight in Austenland. Tämän chick lit -kirjan ekan osan luin heti kun se postista aikanaan kotiin tuli.  Toinen osa jäi silloin, nyt on hyvä tilaisuus korjata asia.
  • Douwe Draaisma: Muistikirja. Tämä on oikeastaan työjuttu.

Tämä kuulostaa helpommalta kuin se on. Nämä kirjat ovat olleet jo toista kuukautta valmiina odottamassa, että aloittaisin ensimmäisen. Otin sen kerran mukaan Lappeenrantaan, siinä kaikki. Yhtäkään en siis vielä ole avannut.

Raportoin sitten, miten tässä käy!

Nykyään tulee luettua enimmäkseen melko tuoretta kirjallisuutta. Välillä tekee kuitenkin hyvää tarttua myös niihin kirjaston uutuushyllyn takana oleviin teoksiin, jotka ovat syystä tai toisesta aiemmin jääneet lukematta. Nyt tartuin itselleni kokonaan uuteen kirjailijaan. Eeva Joenpellon tuotanto on jäänyt minulta kokonaan lukematta, mutta nyt sain korjattua asian.

Otin Joenpellon teoksen Vetää kaikista ovista (1974) mukaan kirjastosta huomattuani takakannesta, että se sijoittuu sisällissodan jälkeiseen aikaan. Rauhaan paluun problematiikkaa tullut pohdittua työnkin puolesta, ja mikäpä sen ajankohtaisempaa kuin lukea juuri nyt jotain vuoteen 1918 liittyvää.

Kirjan lukeminen kesti minulta kolme viikkoa. Se on pitkä aika minulle, vaikka ottaisikin huomioon viime aikojen hitaan lukutahdin. Olin väsynyt, ja jaksoin lukea vain pari sivua illassa, välillä en sitäkään vähää. Vetää kaikista ovista ei heti tempaissut minua mukaansa niin, että olisin valvonut kirjan kanssa iltojani. Inhosin yhtä päähenkilöistä, kauppias Oskari Hännistä, niin että puistatti, enkä ymmärtänyt hänen aikuistuvia tyttäriään.

Mutta sitten puolivälin tienoilla tapahtui jotain. Yhtäkkiä huomasin päivällä miettiväni, miten Hännisen tytärten, Anjan ja Inkerin, kävisi seuraavaksi. Mietin, mistä Hännisen vaimo Salme löysi voiman pysyä paikallaan, ja miten Anjan Lauri-mies olikin puusilmäinen. Eli tapahtui se, mitä hyvien kirjojen kanssa tapahtuu: kiinnyin kirjan henkilöihin.

Kirjan päättyessä ymmärsin, miten hienosti etenkin kirjan naishahmot on kirjoitettu. Yksikään henkilö ei ole yksiselitteisesti jotain, vaan jokaisessa on hyvää ja pahaa, heikkoutta ja vahvuutta, väriä ja mustavalkoisuutta. Jokaiseen heistä vaikuttaa oma aikansa ja ajan odotukset, myös juuri käyty sota. Naisten roolit, odotuksia ja toiveita kahlitsevat rajat on kuvattu niin hyvin, että jo pelkästään naiskuvien vuoksi tämä kirja oli hyvä lukukokemus.

Kirja kertoo siis kauppias Oskari Hännisestä ja hänen perhepiiristään vuoden 1919 tienoilla. Oskarilla on vaimo, johon välit ovat viilenneet, ja kaksi aikuista tytärtä Anja ja Inkeri. Tyttärillä on kummallakin omat toiveensa ja avioliittosuunnitelmansa, eikä Hänninen pysty heitä vastustamaan – eikä lopputulokset aina käänny kuten odotetaan.

Rauhaan paluun aika on kirjan tapahtumien konteksti, mutta vain ajallinen tausta; sinällään teos ei kovin kiinteästi pohdi juuri sodan vaikutusta, vaikka se kunnan politiikassa tuntuukin. Sen sijaan se kertoo ihmisistä ajan virrassa, omassa kylässään ja omissa ympyröissään. Jotenkin nämä kaikki ihmiset ovat odotuksiensa ja toiveidensa kanssa keskellä aikaansa, ja kuten aina, osa toiveista kariutuu, osa muuttuu lähes tunnistamattomaksi.

Vasta nyt tätä kirjoittaessa sain tietää, että Vetää kaikista ovista on Joenpellon Lohja-sarjaksi nimetyn neliosaisen sarjan aloitus. En ollut pohtinut tapahtumapaikan sijaintia, eikä minulla ole kytköksiä Lohjalle, mutta luultavasti minun täytyy lukea ainakin seuraava osa.

Jos olisin ahkerampi lukija, tarttuisin näiden romaanien jälkeen tai ohessa myös Tiina Mahlamäen tutkimuksiin Eeva Joenpellosta. Hänen väitöskirjansa Naisia kansalaisuuden kynnyksellä (2005) käsitteli juuri Lohja-sarjaa. Muutamia vuosia myöhemmin hän julkaisi Joenpellon kirjailijamuotokuvan Kuinka elää ihmisiksi? (2009). Täällä voit lukea Mahlamäen blogia.

 

Tammikuun alku käynnistyi mukavasti lukemisten suhteen, mutta sitten tahti taas hiipui työkiireiden lisätessä väsymystä iltaisin. Ikävää on tietysti se, etten ole kirjoittanut yhdestäkään lukemastani kirjasta blogiin.

Tammikuussa luin yhteensä viisi kirjaa:

  • Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
  • Eve Hietamies: Hammaskeiju
  • George Orwell: Vuonna 1984
  • Heidi Köngäs: Hyväntekijä
  • Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

Päätin myös, että kuvaan instagramiin kaikki tänä vuonna lukemani kirjat. Kolme ensimmäistä pääsivät  yhteiskuvaan, Hyväntekijän kuvasin heti luettuani, mutta Hiljaisuus unohtui kuvata ja sitten vaihdoinkin taas kaupunkia ja kirja jäi kotiin. Se pääsee siis kuvaan vasta vähän myöhemmin eli huomenissa.

Parhaillaan yöpöydällä on P.D. Jamesin dekkari, ja hyllyssä monta kivaa kirjaa kirjastosta. Lisäksi aikomus on toteuttaa hyllynlämmittäjä-haaste tänä vuonna. Palaan siihen, kunhan harkitsen valintoja kotona kirjahyllyn ääressä jonkin aikaa.