kirjaseikkailut 2018


Sain hyvältä ystävältä vauvaonnittelukortin ja paketin, joka sisälsi poikkeuksellisesti lahjan minulle, ei niinkään vauvalle kuten suurin osa onnittelulahjoista hyvästä syystä on. Hän lähetti lyhyitä tekstejä sisältävän pienen kirjan nimeltä Lasten oppeja äideille (2018). Kirjan tekstit on toimittanut Sanna Wikström, joka on perustanut Hidasta elämää -sivuston. Kirjan muut kirjoittajat ovat kyseisen sivuston kirjoittajia.

Seuraan itsekin Hidasta elämää -sivun instagram-tiliä, vaikka välillä sen henkisyys meneekin hiukan sivuun omasta tavastani ajatella ja elää. Mutta tämä kirja osui kyllä hermoon ja tuli tarpeeseen. Ensinnäkin joulukuussa olin täysin kykenemätön lukemaan pitkiä tekstejä, joten kirja joka sisäsi vain muutaman sivun mittaisia ajatelmia ja tekstinpalasia, sopi todella hyvin sen hetkiseen mielentilaani. Toiseksi joulukuussa hormonimylläkän takia en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin vauvaan liittyviä ajatuksia, joten äitiysaiheinen kirja toimi siinäkin mielessä tosi hyvin. Luin kokoelmaa hitaasti, luku kerrallaan, itkin välillä kun jokin kohta kolahti tosi hyvin ja sain apua omien tunteitteni sanoittamiseen.

Kirjassa on monta kohtaa, joita haluaisin siteerata tähän. Esimerkiksi olotilani synnytyslaitoksella, kun vietin viikon sisällä sairaalassa tajuamatta ulkomaailmasta mitään, on ollut vaikeasti selitettävä. Susanna Erätuli kuvaa sitä mm. näin:

Kun lapsi syntyy, taivaan ikkuna aukeaa hetkeksi. Kun katsot pihalle, huomaat ihmisten kulkevan normaaleja ratojaan kouluun, töihin,  bussipysäkille. Tavallinen elämä jatkuu, mutta sinä tunnet jotain muuta – elämän ihmeen. Rajalla ajantaju taipuu ja ajattomuus virtaa hetkeen. Mikään ei ole tavallista.

Eniten olen käyttänyt kirjaa sanoittamaan ahdistustani siitä, miten rajusti elämäni on kuukaudessa muuttunut. Vaikka tiesin, että mikään ei ole lapsen syntymän jälkeen kuten ennen, muutoksen kokeminen konkreettisesti ja siihen sopeutuminen on ollut vähän kivuliasta. Yritän kuitenkin, ja uskon että ajan kanssa tämä lutviutuu paremmin. En ehkä ole niin vapaa tekemään mitä haluan, mutta kuten Eevi Minkkinen kirjassa toteaa, voin valinta suhtautumiseni.

Olen luopunut entisestä elämästäni mutta saanut nykyisen. Olen luopunut siitä, että saisin tulla ja mennä, miten haluan, mutta sain tilalle jotakin, mikä on maailman tärkein syy olla läsnä siellä, missä on, sellaisena kuin on.

En halua hehkuttaa liikaa, koska ihan kaikki tästä kirjasta ei sopinut minun pirtaani. Esimerkiksi tietty joogahenkisyys on minulle vierasta, enkä osaa meditoida tai hakea sisäistä rauhaa sillä tavoin. Se ei silti tarkoita, ettenkö kunnioittaisi sen kaltaista henkisyyttä – se vain ei ole minun juttuni, ja sen vuoksi osa teksteistä meni ohi minulta. Lisäksi paikoitellen teksteissä oli riveillä tai rivien välissä äitiyden kohottamista tietynlaiseen jumalattaruuteen, ja juuri sitä olen koettanut välttää ja pysyä kaukana liiasta äitiyden pyhittämisestä (tässä avuksi on mm. Irene Naakan kirja Hullu kuin äidiksi tullut). Äitiys on rooli johon koetan mahtua, mutta mitään yliluonnollista tai maagista tässä ei ole. Päin vastoin, äitiys sisältää raskausajasta asti käsittämättömän määrän kaikkea hyvinkin maallista ja konkreettistä kuten monenlaisia eritteitä, kipua, väsymystä, kyyneliä sekä ahdistusta ja muita tunnemyrskyjä – ja jälleen lisää eritteitä sekä vauvasta että äidistä.

Kuitenkin juuri tuon väsymyksen ja konkreettisesti elämän perusasioihin pysähtymisen aiheuttaman kuormittuneisuuden sekä ison elämänmuutoksen takia tarvitsen muistutusta siitä, että on syytä yrittää nähdä tämän sumun läpi elämän värejä, ja koettaa – vaikka väkisin – nähdä kaiken kauneus ja hakea henkistä hyvinvointia. Välillä väsymys on voittamassa ja näen vain mustaa, mutta koetan muistaa Eveliina Salosen viestin:

Henkinen tila ja väljyys, avoimuus, joustavuus ja hengittävyys auttavat näkemään ja arvostamaan värien kirjoa. Pysähtymällä ja hellittämällä hetkeksi kerään itseni henkisesti yhteen paikkaan ja teen havaintoja ympärilläni. Huomaan tumman luumun ja tumman viininpunaisen eron ja kaikki harmaan eri sävyt. Henkinen avoimuus lisää kykyäni selviytyä hektisessä elämässä ja auttaa minua myös uusiutumaan. Uskaltamalla heittäytyä elämän väreihin, niihin tummiinkin, asiat alkavat taas tuntua joltakin ja elämä alkaa maistua.

Uskon, että tämä kirja tulee auttamaan minua myös tämän pikkuvauvavaiheen jälkeen. Äitiys on jatkuvaa muutosta lapsen kasvaessa ja kehittyessä, ja kirjasta voi ammentaa paljon myös myöhemmin. Siksi kiitos ❤ ystävälleni, joka tämän lähetti – tämä kirja jos jokin on kestävä lahja.

Mainokset

Minulla oli hienoja suunnitelmia äitiysloman lukemistoksi. Vaikka myönnän osan niistä olleen liioittelua (työhön liittyviä kirjoja – oikeasti?) niin jossain määrin järisyttävä oli vauvan mukanaan tuoma elämänmuutos myös lukuharrastuksen suhteen. Vauvan synnyttyä hiukan ennakoitua aiemmin joulukuun 2. päivä, lukemiseni jäivät siihen. En pystynyt väsymyksestä, hormonimyrskyltä ja kaiken muun uuden keskellä keskittymään yhtään mihinkään lukemiseen. Sairaalassa minulla oli mukana Eppu Nuotion Tarhapäivä, mutta ei se edennyt montaakaan sivua.

Sairaalasta kotiutumisen jälkeen palautin kaikki kirjaston kirjat, koska tajusin etten saa luettua niitä laina-aikojen puitteissa. Olin tehnyt monta varausta kirjauutuuksiin, mutta peruin niitä, koska en kerta kaikkiaan ehdi tai jaksa edelleenkään lukea. Uutuuskirjoissa lisäksi on usein lyhyempi laina-aika. Päätin, että luen omasta hyllystä joitain lukemattomia (niistä ei ole pulaa), jos lukemiselle olisi jossain vaiheessa aikaa.

Sen sijaan lainasin äänikirjoja. Imetys- ja pesimissessioiden aikana kuuntelimmekin Sisupussin kanssa Minna Canthin Agneksen, ja tänään aloitimme Mika Waltarin Mikael Hakimin jatkoksi keväällä kuuntelemalleni Mikael Karvajalalle. 

Joulukuussa olenkin lukenut vain yhden kirjan. Sain ystävältä vauvaonnitteluksi ja äitiyslahjaksi Lasten oppeja äidille -nimisen kirjan, joka sisältää lyhyitä tekstejä äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyen. Se on ollut hyvä ja tärkeä kirja, josta haluaisin kirjoittaa vielä ihan oman postauksen. Vaikka en ole ollenkaan varma, pystynkö tätä toivettani täyttämään nykyisessä elämäntilanteessani, jätän nyt kuitenkin vielä kirjoittamatta kirjasta tämän enempää.

Joulupukki toi hartaasti toivomani Napoli-sarjan neljännen osan eli Elena Ferranten Kadonneen lapsen tarinan. Aloitin sitä eilen, ja tuntui upealta lukea hyvää kirjaa edes muutaman kymmenen sivun verran. Ehkä siis vähitellen pääni selvenee pahimmasta äitiysjumista ja pystyn vähän kerrassaan palaamaan kirjojen pariin. Lukutahti varmasti on jatkossakin hidas, koska iltaisin en pysy hereillä lukeakseni mitään. Silti: kun on kuukauden verran ollut lähes lukematta, tuntuu pienikin sivumäärä luksukselta. Harrastuksen tärkeyden ymmärtää vasta kun joutuu elämään jonkin aikaan ilman sitä.

Missä välissä tämä kuukausi taas vilahti… Kuvittelin lukevani marraskuussa vaikka kuinka paljon, koska puolivälissä kuukautta siirryin äitiyslomalle. Kyllä loma listan pituudessa näkyy, mutta ei niin paljon kuin voisi kuvitella. On ollut niin paljon muutakin tekemistä, esimerkiksi nukkumista. Nyt olen aloittanut myös tietokirjoja, saa nähdä saanko niitä ikinä loppuun vai jäävätkö selailuasteelle.

Mutta tässä siis marraskuussa lukemani kirjat siinä järjestyksessä kuin sain ne loppuun:

Taas on menty minulle tyypillisesti kotimaista kirjallisuutta painottaen ja 2000-luvulla kirjoitettujen teosten parissa. Venäläiset klassikot piti olla äitiysloman ohjelmassa, mitenkäs tässä nyt näin kävi..?

Se oli vitsi. En oikeasti meinannut suorittaa kirjallisuutta lomalla. Ehkä vähän Rikoksen ja rangaistuksen, mutta en nyt taida ehtiä sitäkään.

Yksi syksyn puhutuimpia ja kehutuimpia (ainakin minun pienissä someympyröissäni) on ollut Minna Rytisalon fiktiivinen Minna Canth -romaani Rouva C. (2018). Sain kirjan lyhyen jonottamisen jälkeen Kajaanin kaupunginkirjastosta, ja koska siihen oli jonoa, laina-aika oli normaalia lyhyempi.

Hyvä että on jonoa! Hyvä että tämä löytää lukijansa! Rouva C. ei ole yltänyt tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, mikä vähän ihmetyttää minua. Gummerruksen listoilta mukana on Pauliina Rauhalan Synninkantajat, joka sitten on varmaankin loistokas romaani voidakseen jättää Rouva C:n taakseen. Minä pidin tästä kirjasta valtavasti, joka sivusta, jokaisesta mietitystä lauseesta ja hienosta historiakuvasta. Pidin paljon enemmän kuin Rytisalon esikoisesta Lempi (2016).

Minna Canth on kiistatta tärkeä kirjailja ja henkilö Suomen historiassa. Rouva C. ei kilpaile elämäkertojen kanssa vaan on kuvitteellinen romaani yhdestä naisesta, joka haluaa muuttaa maailmaa. Kirja keskittyy Canthin nuoruuteen ja keski-ikään Jyväskylässä (kirjassa nimeämätön järvikaupunki), perhe-elämään lehtori Canthin vaimona ja törmäyksiin ympäröivien odotusten ja ahtaiden roolimallien kanssa. Rouva Canth ei halua olla vain äiti ja vaimo, ei halua tyytyä siihen asemaan jota häneltä odotetaan, vaan haluaa muuttaa maailmaa. ”Kohtu ei ole kohtalo, se ei saa olla”, laittaa Rytisalo kaimansa pohtimaan naisen tilanteesta. Miksi äitiys ja aviomiehen palveleminen katsotaan niin itsestään selvästi naisen tehtäväksi? Miksi niin, kun nainen kuitenkin on myös älykäs ja kykenevä íhminen myös moneen muuhun asiaan? Miksi avioliitossa toinen palvelee ja toinen on johtaja, kun myös kumppanuus on mahdollista?

Rytisalo maalaa kauniin, jopa idealistisen kuvan Canthien avioliitosta. En tiedä kuinka paljon Canth-elämäkerrat tukevat tätä käsitystä avioparin kumppanuudesta ja  poikkeuksellisesti tasa-arvoisuudesta, mutta onhan jokseenkin luonnollista ajatella, ettei Minna Canth olisi voinut kirjoittaa ja puhua kuten puhui ilman aviomiehensä tukea ja avarakatseisuutta.

Pidin siitä, miten Rytisalo kuvaa Minnan osittaista ajautumista Canthin vaimoksi – suuri romanttinen rakkaus olisi fiktionakin yliampuvaa, mutta rakastuminen, sen jälkeinen järkytys avioliiton arjesta ja sitoutuminen yhteistyöhön ja ystävyyteen ja sen kautta rakkauteen tuntuu uskottavalta. Tärkeä peili Minna Canthin elämänvalinnoissa on seminaarista saatu ystävä Flora, jonka Rytisalo kuitenkin myöntää fiktioksi. Ilman Floraa Canthin ideat ja ajatukset kuitenkin jäisivät ilman vertailukohtaa, joten Floran henkilöhahmo on tärkeä. Myös piika Riika, joka jää täysin sivuhenkilöksi, mutta silti hyvin oleellliseksi Canthin perheen kannalta, on tärkeä osa palapeliä josta koostuu Rouva C.

Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi, että toisessa ihmisessä voi olla turva.

Juuri nyt minua puhuttelee kovasti se, miten kauniisti Rytisalo kirjoittaa Ferdinandin ja Minnan keskinäisestä rakkaudesta. Miten lähes vierasta ihmistä voi aluksi pelästyä, mutta lopulta oppii toisen tavat, yksityiskohdat ja tuoksun, ja lopulta ilman niitä on niin vaikea olla ettei elämässä ilman Ferdinandia ole muuta kuin mustaa. Kirja päättyy Canthin elämän Jyväskylä-vaiheen päättymiseen ja siirtymiseen leskenä ja seitsemän lapsen äitinä (paheksuttava lukumäärä!) Kuopioon kauppiaaksi.

Lapsi nukkui, pikkuinen tyttö, eikä Minna tiennyt yhtään, mitä sellaisen kanssa olis pitänyt tehdä. Rakkaus juuri maailmaan tulleeseen ihmiseen ei ole keveää eikä helppoa, sillä siinä on veren, pelon ja kauhun haju. Minna tunsi sen nenässään selvästi, eikä mikään muu ollutkaan selvää. […]

Miten sellaisen pitää elossa, joka on hento kuin varpusen mahanalushöyhen ja joka ihan äsken työntyi tähän maailmaan veden keskeltä, oppi hengittämään vasta kaksi päivää sitten? Miten tällaisen vastuun voi kantaa, ei mitenkään, ajatus oli kauhea ja Minnan kasvot olivat kaulaa myöten märät, ja sitten olivat kädetkin.

Mutta ehkä Rytisalo osuu kuitenkin eniten maaliin siinä, miten hän kuvaa Minnan kautta ristiriitaa naiseuteen kohdistuvien odotusten ja arjen elämän välillä. Miten naisen roolia äitinä pidetään jumalallisena ja pyhänä, ja miten vähän eväitä siihen annetaan. Miten tieto siitä, miten lapset saavat alkunsa, on peitetty, ja silti on kyse naisen siveellisyydestä. Tai miten naisen oletetaan osaavan hoitaa lasta, vaikka yhtään ainoaa neuvoa asiasta ei ole annettu. Minnan kauhu ja pelko esikoistyttären synnyttyä on juuri nyt kauneinta, mitä olen pitkään aikaan lukenut, kun oma esikoinen potkii rinnan alla ja mielessä risteilevät pelot ja epävarmuudet, joiden ajattomuuden Rytisalo tuo hienosti esiin – kuten myös sen, että äiti voi olla monella tapaa, kunhan muistaa pitää huolta myös itsestään. Pahinta lasten kannalta ei ole äiti jolla on muutakin elämää kodin ulkopuolella vaan äiti, joka ei voi hyvin.

”Meistä tulee uskomattoman onnellisia, Harry. Minusta tulee sinun vaimosi. Sinusta tulee suuri kirjailija. Ja menet opettamaan yliopistoon. Minä olen aina haaveillut, että pääsisin yliopiston opettajan rouvaksi. Sinun vierelläsi olisin maailman onnellisin nainen. Ja meillä olisi iso koira, auringonkeltainen, labradorinnoutaja, jonka nimi olisi Storm. Odota minua, odotathan?” Ja minä vastasin: ”Jos on tarpeen, minä odotan sinua vaikka koko ikäni.” Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sitten minä nukahdin, ja kun heräsin, aurinko oli laskemassa ja Nola oli kadonnut.”

Joskus tulee vastaan kirjoja, joihin tarttumista lykkää ja lykkää, ja sitten kun viimein ryhtyy asiaan, katuu ettei tehnyt sitä aiemmin. Sveitsiläisen Joël Dickerin läpimurtoteos Totuus Harry Quebertin tapauksesta (La vérité sur l’affaire Harry Quebert, 2012, suom. 2014) on tällainen kirja. Tiiliskiven paksuinen pokkari on odottanut hyllyssäni vaikka kuinka kauan, mutta miksi, oi miksi en tajunnut tarttua siihen aiemmin? Juuri nyt, pari päivää viimeisen sivun jälkeen, olen edelleen vaikuttunut. Ajattelen ehkä jopa, että jos tänä vuonna suosittelen ihmisille yhtä kirjaa, niin se olisi tämä. (No, ehkä myös Anneli Kannon Veriruusut, mutta ihan eri syistä.)

Kirjailija Harry Quebertin puutarhasta löytyy 30 vuotta aiemmin kadonneet tytön Nola Kallagherin ruumis. Paljastuu, että Quebertilla on ollut aikanaan suhde tuolloin 15-vuotiaaseen Kallagheriin, ja Quebert pidätetään murhasta epäiltynä. Hänen ystävänsä, nuori kirjailijanalku Marcus Goldman ei usko Harryn syyllisyyteen, ja alkaa selvittää vanhoja tapahtumia. Pikkukaupungin salaisuudet alkavat paljastua vähän kerrallaan. Joku tai jotkut eivät halua, että Marcuksen tutkimus etenee. Kuka tappoi Nola Kallagherin ja miksi? Voiko 34-vuotiaalla ja 15-vuotiaalla olla rakkaussuhde? Onko rakkaus avain kaikkeen vai pahan alku ja juuri? Entä mikä on kirjailijan paratiisi?

Goldmanin tarinan juoni laajenee ystävän puolustuksesta monisyiseksi tapahtumaketjuksi, johon on sekaantunut enemmän henkilöitä kuin pienestä kaupungista uskoisi löytyvän. Tarina kulkee eri aikatasoissa, ja myös kerronnan tasot ja kertojaäänet vaihtuvat Goldmaninsta Quebertiin sekä tarvittaessa muihin. Sekaannuksien vaaraa ei kuitenkaan ole, tämä on lukijaystävällinen lukuromaani parhaasta päästä.

Murhamysteerin lisäksi Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Ja on se myös kirja rakkaudesta, joskin rakkaus näyttäytyy sivuilla todella monenlaisessa muodossa, eikä Dicker julista vain yhdenlaista oikeaa tapaa rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Tämä todella vei minut mukanaan, kulki mielessä päivisin ja tuli uniin. Aamuöiden valvottuina tunteina (nyt kun tämän syksyn valvomisteni syykin on kerrottu julkisesti) en voinut lukea Harry Quebertia, sillä olisin varmasti vain valvonut koko yön lukien tarinaa eteenpäin. Yöllä on parasta lukea jotain ei niin kovin koukuttavaa, jotta nukahtaminen uudelleen on ylipäätään mahdollista.

Cmorella on juuri julkaistu kirjaan pohjautuva tv-sarja (traileri YouTubessa, HS:n arvio täällä). Aina kun näen sen mainoksen, mieleni tekee nähdä sarja, vaikka ensin ajattelin etten voisi kuvitella tätä filmattuna. Mutta saa nähdä, riippuu nyt lähiviikkojen muista muuttujista ostanko Cmorelta sen verran katseluaikaa, että näkisin tv-sarjankin.

Oikeastaan tarkoitukseni ei ole niinkään kirjoittaa otsikossa mainitusta kirjasta vaan siitä merkkipaalusta, että olen tämän myötä antanut ainakin pikkusormeni e-kirjoille.

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on hyvää, romanttista ja helppolukuista viihdettä Suomen kulttuurihistoriasta kiinnostuneille. Mustonen osaa elävän kerronnan ja tarinan kuljettamisen eteenpäin, vaikka nobeleita näillä teoksilla tuskin voitetaan. Mutta jokainen kirja on ollut nopeasti luettu, kiva lukukokemus,  jota ei ole mielellään laskenut käsistään.

Tänä vuonna ilmestynyt Taiteilijan vaimo on sarjan kuudes osa. Se sijoittuu 1920-luvun lopun Pariisiin ja Helsinkiin, ja sarjalle tyypilliseen tapaansa sitoo päähenkilöt osaksi maailman ja Suomen historiallisia tapahtumia sekä kulttuuriväkeä. En nyt mene juoneen sen enempää, mutta suosittelen lukemaan esimerkiksi Kirsin bookclubista hyvän sisältökuvauksen. Sieltä löytyy myös kiinnostavaa tietoa seuraavasta osasta – itse ehdin arvella vain, että tarinan kaksospojat joutunevat talvi- ja jatkosotiin, mutta tuolta linkin takaa löytyy muutakin kiinnostavaa pohdintaa.

Mutta se uusi lukuharrastuksen muoto! Olen kerran aiemmin lukenut e-kirjan. Silloin lainasin sen tabletilleni osana Ylen (?) kampanjaa 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Kampanjassa Ylen sivujen kautta pääsi lataamaan 100 kirjaa luettavaksi.

Nyt päätin kokeilla e-kirjaformaattia, kun Taiteiljian vaimoon oli yli 70 innokkaan lukijan jono Kajaanin kirjastossa. E-kirja oli saman tien saatavana.

Vaikka ohjeet on koetettu tehdä selkeäksi, minulla oli silti vaikeuksia ymmärtää, mikä ohjelma pitää ladata puhelimeen saadakseni kirjan käsiini, ja millaiset tunnukset tarvitsen. Lopulta se kuitenkin onnistui: minulla on nyt Ellislibrary-sovellus puhelimessani, ja pääsen Kainetin eli Kainuun kirjastoverkon tunnuksillani näkemään Kainetin kokoelmat. Taiteilijan vaimo oli lainattavana seitsemäksi tai neljäksitoista päiväksi, ja näistä valitsin pidemmän laina-ajan. Tänään, kun junamatkalla sain kirjan loppuun, palautin sen saman tien jonkun muun luettavaksi.

Alkuhankaluuksien jälkeen e-kirjan käyttö ei ollut teknisesti lainkaan hankalaa. Kokemus oli hyvin positiivinen siinä mielessä, että vaikka älypuhelimen näyttö on pieni, tekstin kokoa ja fonttia pystyi säätämään oman maun ja silmien mukaan, ja näytön värinkin saattoi valita päivä- tai yöasetuksena.

Valikoimaa näytti Kainetissa olevan pilvin pimein, sekä romaaneja että äänikirjoja. Päätinkin, että pitkien jonotusaikojen sijaan yritän jatkossa muistaa, että e-kirjan todennäköisesti saa nopeammin luettavaksi.

Ainoa kysymys on enää, missä e-kirjaa voisi lukea? Illalla sängyssä puhelimen näyttöä ei pitäisi selata, koska se vie tutkimusten mukaan yöunet. Junassa e-kirja oli ihan kätevä, mutta reissaamiset alkavat olla lähikuukausilta ohitse. Jos kulkisin esimerkiksi julkisilla kulkuvälineillä töihin, voisin työmatkalla hyvinkin lukea kirjaa älypuhelimesta. Tämän hetken arjessani e-kirjalle ei kuitenkaan löydy selkeää tarvetta muuten kuin kirjan nopeamman saatavuuden näkökulmasta.

Säännöllisen epäsäännöllisesti mediassa keskustellaan aikuisten puhelinriippuvuudesta. Keskustelu kytketään aina some-riippuvuuteen, fear-of-missing-out-ilmiöön ja sosiaalisen median huonoon vaikutukseen esimerkiksi keskittymiskyvyllemme tai kuten Ylen uutisessa lokakuussa ja viime viikon Hesarissa, suomalaisten parisuhteille, seksielämälle ja sen kautta syntyvyydelle. Oi tätä suorien korrelaatioiden vetämisen riemua!

Tunnistan sosiaalisen meidan liialliseen käyttöön liittyviä riskejä hyvin omassakin elämässäni, ja olen jättänyt sovelluksia pois puhelimestani ihan vain koska en halua niiden hallitsevan liikaa. Näissä puhelimen käyttöä koskevissa keskusteluissa usein kuitenkin unohtuu, että älypuhelimella  voi tehdä muutakin kuin somettaa. Meillä älypuhelimista luetaan esimerkiksi päivän lehti. Jos vaikkapa poliklinikan  odotushuoneessa selaan puhelintani, luen todennäköisemmin uutisia Hesarin tai Ylen uutispalveluista kuin kavereideni somepäivityksiä. Ja entäpä jos lukisin kirjaa? Onko puhelimen tuijottaminen aina jotekin paheksuttavaa? Jos illalla sängyssä luen puhelimestani e-kirjaa, onko se Suomen väestönkasvun ja alenevan syntyvyyden kannalta ongelmallisempaa kuin jos luen oikeaa kirjaa?

P.S. Keskeinen asia, jota tällä hetkellä älypuhelimellani teen, on verensokerisensorin lukeminen, syötyjen hiilihydraattien ja pistettyjen insuliinien merkitseminen sovellukseen. Tämä vain yksityiskohtana, koska huomenna 14.11. on jälleen maailman Diabetespäivä.

On aika paketoida uskomattoman nopeasti ohi vilahtanut lokakuu luettujen kirjojen osalta pakettiin. Mututuntumalta sanoisin, että olen ehtinyt lukea enemmän kuin viime vuosina yleensä kuukaudessa, mutta katsotaanpa listaa. Tässä siis siinä järjestyksessä kun kirjat luin:

  • Pirkko Soininen: Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja
  • Anneli Kanto: Veriruusut
  • Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (Flavia de Luce-sarjaa)
  • Robin Hobb: Narrin salamurhaaja
  • Marko Annala: Värityskirja

No kieltämättä viisi kirjaa on enemmän kuin viime aikoina olen kyennyt. Erityisen iloinen olen siitä, että olen ehtinyt kirjoittaa jopa kahdesta niistä blogiin, ja lisäksi vielä elokuussa luetusta Pintistäkin.

Myös vaihtelua on ollut enemmän kuin syyskuussa oli. Olen lukenut sekä tuoretta kotimaista että vähän vanhempaa (Veriruusut on jopa 2008 ilmestynyt), mutta myös ulkomaista kirjallisuutta – tosin melko uusia kirjoja kaikki. Siitä alkaa olla aikaa, kun olen viimeksi lukenut jotain joka on kirjoitettu ennen 2000-lukua. Pitäisiköhän tähän alkaa kiinnittää huomiota? Toisaalta miksipä en lukisi tuoretta kirjallisuutta, kun sitä kerran on hyvin saatavilla.

Olen tässä kuussa laittanut itseni Kajaanin kaupunginkirjaston varausjonoon usean uutuusteoksen kohdalle. Pisin jono on Enni Mustosen Taiteilijan vaimoon, ja aloinkin miettiä, että voisin kokeilla lainata sen e-kirjana – se on paremmin saatavilla. Kokemukseni e-kirjoista on vielä varsin rajoittunut, ehkä yksi tai kaksi kirjaa, mutta Taiteilijan vaimo voisi hyvinkin sopia seuraavaksi kokeiluksi. Pitää vain ensin selvittää, millainen ohjelma tablettiin pitää sitä varten ladata. Kirjaston sivuilla on kyllä ohjeet.

Seuraava sivu »