kirjaseikkailut 2018


Oikeastaan tarkoitukseni ei ole niinkään kirjoittaa otsikossa mainitusta kirjasta vaan siitä merkkipaalusta, että olen tämän myötä antanut ainakin pikkusormeni e-kirjoille.

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on hyvää, romanttista ja helppolukuista viihdettä Suomen kulttuurihistoriasta kiinnostuneille. Mustonen osaa elävän kerronnan ja tarinan kuljettamisen eteenpäin, vaikka nobeleita näillä teoksilla tuskin voitetaan. Mutta jokainen kirja on ollut nopeasti luettu, kiva lukukokemus,  jota ei ole mielellään laskenut käsistään.

Tänä vuonna ilmestynyt Taiteilijan vaimo on sarjan kuudes osa. Se sijoittuu 1920-luvun lopun Pariisiin ja Helsinkiin, ja sarjalle tyypilliseen tapaansa sitoo päähenkilöt osaksi maailman ja Suomen historiallisia tapahtumia sekä kulttuuriväkeä. En nyt mene juoneen sen enempää, mutta suosittelen lukemaan esimerkiksi Kirsin bookclubista hyvän sisältökuvauksen. Sieltä löytyy myös kiinnostavaa tietoa seuraavasta osasta – itse ehdin arvella vain, että tarinan kaksospojat joutunevat talvi- ja jatkosotiin, mutta tuolta linkin takaa löytyy muutakin kiinnostavaa pohdintaa.

Mutta se uusi lukuharrastuksen muoto! Olen kerran aiemmin lukenut e-kirjan. Silloin lainasin sen tabletilleni osana Ylen (?) kampanjaa 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Kampanjassa Ylen sivujen kautta pääsi lataamaan 100 kirjaa luettavaksi.

Nyt päätin kokeilla e-kirjaformaattia, kun Taiteiljian vaimoon oli yli 70 innokkaan lukijan jono Kajaanin kirjastossa. E-kirja oli saman tien saatavana.

Vaikka ohjeet on koetettu tehdä selkeäksi, minulla oli silti vaikeuksia ymmärtää, mikä ohjelma pitää ladata puhelimeen saadakseni kirjan käsiini, ja millaiset tunnukset tarvitsen. Lopulta se kuitenkin onnistui: minulla on nyt Ellislibrary-sovellus puhelimessani, ja pääsen Kainetin eli Kainuun kirjastoverkon tunnuksillani näkemään Kainetin kokoelmat. Taiteilijan vaimo oli lainattavana seitsemäksi tai neljäksitoista päiväksi, ja näistä valitsin pidemmän laina-ajan. Tänään, kun junamatkalla sain kirjan loppuun, palautin sen saman tien jonkun muun luettavaksi.

Alkuhankaluuksien jälkeen e-kirjan käyttö ei ollut teknisesti lainkaan hankalaa. Kokemus oli hyvin positiivinen siinä mielessä, että vaikka älypuhelimen näyttö on pieni, tekstin kokoa ja fonttia pystyi säätämään oman maun ja silmien mukaan, ja näytön värinkin saattoi valita päivä- tai yöasetuksena.

Valikoimaa näytti Kainetissa olevan pilvin pimein, sekä romaaneja että äänikirjoja. Päätinkin, että pitkien jonotusaikojen sijaan yritän jatkossa muistaa, että e-kirjan todennäköisesti saa nopeammin luettavaksi.

Ainoa kysymys on enää, missä e-kirjaa voisi lukea? Illalla sängyssä puhelimen näyttöä ei pitäisi selata, koska se vie tutkimusten mukaan yöunet. Junassa e-kirja oli ihan kätevä, mutta reissaamiset alkavat olla lähikuukausilta ohitse. Jos kulkisin esimerkiksi julkisilla kulkuvälineillä töihin, voisin työmatkalla hyvinkin lukea kirjaa älypuhelimesta. Tämän hetken arjessani e-kirjalle ei kuitenkaan löydy selkeää tarvetta muuten kuin kirjan nopeamman saatavuuden näkökulmasta.

Säännöllisen epäsäännöllisesti mediassa keskustellaan aikuisten puhelinriippuvuudesta. Keskustelu kytketään aina some-riippuvuuteen, fear-of-missing-out-ilmiöön ja sosiaalisen median huonoon vaikutukseen esimerkiksi keskittymiskyvyllemme tai kuten Ylen uutisessa lokakuussa ja viime viikon Hesarissa, suomalaisten parisuhteille, seksielämälle ja sen kautta syntyvyydelle. Oi tätä suorien korrelaatioiden vetämisen riemua!

Tunnistan sosiaalisen meidan liialliseen käyttöön liittyviä riskejä hyvin omassakin elämässäni, ja olen jättänyt sovelluksia pois puhelimestani ihan vain koska en halua niiden hallitsevan liikaa. Näissä puhelimen käyttöä koskevissa keskusteluissa usein kuitenkin unohtuu, että älypuhelimella  voi tehdä muutakin kuin somettaa. Meillä älypuhelimista luetaan esimerkiksi päivän lehti. Jos vaikkapa poliklinikan  odotushuoneessa selaan puhelintani, luen todennäköisemmin uutisia Hesarin tai Ylen uutispalveluista kuin kavereideni somepäivityksiä. Ja entäpä jos lukisin kirjaa? Onko puhelimen tuijottaminen aina jotekin paheksuttavaa? Jos illalla sängyssä luen puhelimestani e-kirjaa, onko se Suomen väestönkasvun ja alenevan syntyvyyden kannalta ongelmallisempaa kuin jos luen oikeaa kirjaa?

P.S. Keskeinen asia, jota tällä hetkellä älypuhelimellani teen, on verensokerisensorin lukeminen, syötyjen hiilihydraattien ja pistettyjen insuliinien merkitseminen sovellukseen. Tämä vain yksityiskohtana, koska huomenna 14.11. on jälleen maailman Diabetespäivä.

Mainokset

On aika paketoida uskomattoman nopeasti ohi vilahtanut lokakuu luettujen kirjojen osalta pakettiin. Mututuntumalta sanoisin, että olen ehtinyt lukea enemmän kuin viime vuosina yleensä kuukaudessa, mutta katsotaanpa listaa. Tässä siis siinä järjestyksessä kun kirjat luin:

  • Pirkko Soininen: Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja
  • Anneli Kanto: Veriruusut
  • Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (Flavia de Luce-sarjaa)
  • Robin Hobb: Narrin salamurhaaja
  • Marko Annala: Värityskirja

No kieltämättä viisi kirjaa on enemmän kuin viime aikoina olen kyennyt. Erityisen iloinen olen siitä, että olen ehtinyt kirjoittaa jopa kahdesta niistä blogiin, ja lisäksi vielä elokuussa luetusta Pintistäkin.

Myös vaihtelua on ollut enemmän kuin syyskuussa oli. Olen lukenut sekä tuoretta kotimaista että vähän vanhempaa (Veriruusut on jopa 2008 ilmestynyt), mutta myös ulkomaista kirjallisuutta – tosin melko uusia kirjoja kaikki. Siitä alkaa olla aikaa, kun olen viimeksi lukenut jotain joka on kirjoitettu ennen 2000-lukua. Pitäisiköhän tähän alkaa kiinnittää huomiota? Toisaalta miksipä en lukisi tuoretta kirjallisuutta, kun sitä kerran on hyvin saatavilla.

Olen tässä kuussa laittanut itseni Kajaanin kaupunginkirjaston varausjonoon usean uutuusteoksen kohdalle. Pisin jono on Enni Mustosen Taiteilijan vaimoon, ja aloinkin miettiä, että voisin kokeilla lainata sen e-kirjana – se on paremmin saatavilla. Kokemukseni e-kirjoista on vielä varsin rajoittunut, ehkä yksi tai kaksi kirjaa, mutta Taiteilijan vaimo voisi hyvinkin sopia seuraavaksi kokeiluksi. Pitää vain ensin selvittää, millainen ohjelma tablettiin pitää sitä varten ladata. Kirjaston sivuilla on kyllä ohjeet.

Ottaen huomioon millaisella ihailulla suhtaudun Robin Hobbiin, mainintoja hänestä on blogissani hämmentävän vähän. Itse asiassa hakutuloksia hänen nimellään tulee vain muutama, eikä rakkainta sarjaa, Näkijän tarua, mainita sitäkään. En ole kirjoittanut yhdestäkään Robin Hobbin kirjasta tänne. En käsitä miksi en. Ovatko nämä jotain liian läheistä, liian rakasta, että olisi kyennyt kirjoittamaan?

Ainakin olen aina Kuudesta herttuakunnasta palattuani sydän herkillä, eivätkä kirjat yleensä jätä rauhaan kovin helposti. Kun ensimmäisen sivun kääntää, on pakko jatkaa lukemista loppuun, koska ajatukset ovat vain kirjassa. Juuri näinhän erinomainen fantasia toimii, ja juuri siksi Robin Hobb on niin hyvä kirjailija.

Kaikista rakkain minulle – ja tiedän että monille muillekin – on Hobbin ensimmäinen Näkijä-kuningassuvun äpärästä ja salamurhaajasta FitzUljaksesta kertova trilogia Näkijän taru (The Farseer Trilogy)joka on ilmestynyt 1990-luvun loppuvuosina myös suomeksi. Hobbin teoksista on lisäksi käännetty Lordi Kultainen-sarja (The Tawny Man Trilogy), joka jatkaa samojen henkilöiden parissa kuin Näkijän tarukin, ja palauttaa lohikäärmeet maailmaan. Osa Hobbin teoksista on kääntämättä, mutta nyt käsissäni oli uuden sarjan, Narri ja näkijä, ensimmäinen osa. Toinen osa ilmestyy suomeksi helmikuussa.

Narrin salamurhaaja (The Fitz and the Fool trilogy: The Fool’s Assassin 2014, suom. 2018) tuo lukijan eteen vuosiltaan vanhan mutta ulkoisesti iättömän FitzUljaan, joka elää erillään Peuralinnan hovista yhdessä vaimonsa Mollyn kanssa kaivaten vain suttaan Yönsilmää. Koska maailman silmissä FitzUljas on kuollut, hän käyttää nimeä Tom Mäyräviiru, ja hoitaa Vitsametsän kartanoa tyttärensä Nokkosen puolesta. Maailma ja hovin juonittelut ovat kaukana, eikä Fitz halua takaisin salamurhaajan elämään. Kunnes tapahtuu se, mikä nostaa kenen tahansa suojeluvaistot: hänestä tulee isä vielä kerran. Molly synnyttää erikoisen, pienikokoisen tyttären vielä vanhoilla päivillään, ja vaikka Fitz toisin toivoisi, Näkijän suvun tytärtä ei voi piilottaa tai suojella loputtomasti maailmalta.

Kuinka usein ihminen tietää varmasti toimineensa oikein? En usko, että niin käy usein kenenkään elämässä, ja entistä harvinaisemmaksi se käy, kun on saanut lapsen. Siitä lähtien kun minusta oli tullut isä, olin jälkeenpäin epäillyt kaikkia päätöksiä, jotka olin tehnyt vastuullani olevien lasten suhteen – Nokkosen, Onnen ja jopa Velvollisuuden. Eritoten Pörrin kanssa tunsin kompastelevani katastrofista toiseen.

Robin Hobbin nerokkuus on hienon fantasiamaailman lisäksi henkilöissä. Fantasiakirjoissa hyvä ja paha erottuvat yleensä selkeästi ja turhankin mustavalkoisesti, mutta Hobbin henkilöt ovat useimmiten molempia. He tekevät virheitä, joutuvat valitsemaan vain huonojen vaihtoehtojen välillä, toimivat impulsiivisesti ja vahingossa väärin tahtomattaan, suuttuvat, oikuttelevat, ymmärtävät toisiaan väärin, iloitsevat ja antavat ennakkoluulojen ja vihan, kateuden, rakkauden tai itsesäälin tunteiden sumentaa järkeään – aivan kuten meillekin jatkuvasti käy. Vaikka Kuusi herttuakuntaa on maailma täynnä fantasiaa, se on kuitenkin myös ihanan inhimillinen, ja henkilöihin on helppo kiintyä ja samastua.

Melkein hengästyneenä luin kirjaa loppuun. Viimeisen luvun otsikon nähtyäni en olisi halunnut lukea enempää, en halunnut tuntea sivujen hupenevan koska tiesin, etten saa toista osaa käsiini pitkään aikaan. Koska Robin Hobb ei päästä lukijoitaan helpolla, hän kääntää nytkin viimeisten rivien tapahtumat tilanteeseen, jota en olisi osannut odottaa. Miten ja miksi niin käy, ja millä tavoin tarina jatkuu, en tiedä. Nyt vain mietin, ehtisinkö lukea Näkijän tarun ja ehkä jopa Lordi Kultaisen trilogian ennen helmikuuta.

Robin Hobbin suomennetut teokset löytyvät listana Otavan sivuilta. Koko tuotannosta kiinnostuneen kannattaa sukeltaa kirjailijan omille kotisivuille.

– Hyvä Jumala, tuutteko te miehet Herran huoneeseen pyssyjen kanssa! Lakki päästä kirkossa! huusi mustaan hameeseen ja röijyyn pukeutunut tukeva nainen Lempille ja Lauhalle.

Hämmentyneinä Lempi ja Lauha tempaisivat lakit päästään ja letti putosi lakin alta.

– Ei ne olekaan miehiä. Ne on tyttöjä, sanoi raskaana oleva nuori nainen.

– Olkoon vaikka sianporsaita, mutta pyssyjen kanssa ei kirkkoon tulla!

– Meidät käskettiin tänne, kun täällä kuulemma liikkuu varkaita, Lempi selitti ja työnsi aseensa vaivihkaa Lauhalle. – Mee sää noitten kanssa tohon ovipieleen.

– No jo on, kun huora on pistetty varkaita jahtaamaan, sanoi mustapukuinen nainen, käänsi selkänsä ja meni kiivaasti omaan penkkiinsä.

Anneli Kannon Veriruusut (2008) on ollut tänä vuonna erittäin ajankohtainen. Romaaniin perustuvaa näytelmää on vuoden 1918 sodan muistovuoden kunniaksi esitetty ainakin KOM-teatterissa ja Jyväskylän Huoneteatterissa. En ole nähnyt kumpaakaan, valitettavasti.

Veriruusut kertoo vuoden 1918 tapahtumista naisten näkökulmasta, etenkin niiden naisten jotka eivät jääneet kotiin vaan tarttuivat itsekin aseisiin. Hameet vaihdettiin kaartilaisten housuihin, ja vähälläkin sisällissodan historian tuntemisella tietää, mitä siitä seurasi. Taisteluissa ja etenkin vankileirillä sodan päätyttyä kaikki housuja käyttävät punaisen puolen naiset tapettiin kysymättä tai juurikaan kuulustelematta, ehkä toisinaan raiskauksen jälkeen.

Luin Veriruusuja matkalla Helsingistä kotiin toissaviikolla. Välillä piti laskea kirja kädestä, kun sattui niin. Seuraavana viikonloppuna ilmoitin kotona, että haluan nyt lukea tämän loppuun. Asetuin lukutuoliini ja päätin kestää. Itkin suoraa huutoa, vaikka Kanto tuskin on tavoitellut erityisen itkuista kirjaa. Mutta en itkenyt kaipuusta tai surusta tai juonenkäänteistä tai henkilöiden takia vaan siksi, että tämä kirja on niin totta. Se on romaani, mutta Kanto ei liioittele yhtään. Päin vastoin, minusta tuntuu että hän on vähän pidätellyt, eikä kerro sisällissodasta edes sitä kauheinta versiota.

Sattumoisin samalla viikolla kun luin Veriruusut, Nobelin rauhanpalkinto annettiin Nadia Muradille ja Denis Mukwegelle, jotka tekevät työtä auttaakseen seksuaalista väkivaltaa kokeneita sodan uhreja – useimmiten siis naisia (Ylen uutiset 5.10.2018). Raiskaus ja seksuaalinen alistaminen ovat sodankäynnin aseita tänäkin päivänä, ja vain 100 vuotta sitten Suomessa tätä väkivaltaa tehtiin omankin maan sisällä, omia kansalaisia kohtaan.

Kirjan koukuttavuus ei niinkään perustu erityisen sujuvaan kieleen tai mieleenpainuviin henkilöihin, vaan juuri tarinan aitouteen. Eihän tätä voi olla lukematta. Kanto onnistuu minusta erittäin hyvin kuvaamaan sitä intoa ja osittain epätoivoa, jolla punaiset sotaan ryhtyivät – alistettu asema ja toivottomuus olivat hyvää maaperää monen nuoren innolle sotia. Parasta kirjassa onkin punaisten sodankäynnin kaaoksellisuuden kuvaus. Lukijana tuntuu, ettei näillä ole missään vaiheessa mahdollisuutta voittaa sotaa, niin järjestäytymätöntä ja villiä toimintaa joukoissa tapahtuu. Ei sotaa näin käydä, ja etenkin kun lopputulos on hyvin tiedossa, tekee mieli huutaa ja pysäyttää: älkää menkö, haudatkaa aseenne älkääkä ampuko. Tai sitten: ampukaa vaan, kuolette te kumminkin valkoisen terrorin käsissä sodan jälkeen, ei väliä mitä teette nyt. Housut jalassanne ja kivääri kädessänne olivat kuolemantuomio naisille tuohon aikaan.

Tuoreempi Kannon kirja Lahtarit kertoo samasta sodasta nuorten valkoisten miesten näkökulmasta. Luen senkin vielä tämän syksyn aikana, näin päätin.

P.S. Pitkistä housuista tuli väkivaltaisen, epänaisellisen punikkihuoran merkki sodan aikana. Kesti useita vuosikymmeniä ennen kuin naisten pitkät housut muuttuivat hyväksytyksi arkipukeutumiseksi. Lisää aiheesta erittäin hyvässä etnologian alan väitöskirjassa: Arja Turunen: ”Hame, housut, hamehousut! Vai mikä on tulevaisuutemme?” Naisten päällyshousujen käyttöä koskevat pukeutumisohjeet ja niissä rakentuvat naiseuden ihanteet suomalaisissa naistenlehdissä 1889-1945 (2011).

Talo on valmis mutta elämä ei. Raili ymmärtää, ettei hän olekaan sellainen, millaiseksi on itseään luullut. Ei sitkeä akka, ei sisukas puurtaja, ei kaikkea taitava sekatyöläinen, vaan arka nainen joka pysyttelee koko ajan elämän ulkoreunalla. Ei tässä kylässä asuminen ollut valinta vaan ennemminkin perintö. Ainoa valinta, minkä hän oli tehnyt, oli muutto pois täältä, mutta sekin kumoutui, kun hän päätti palata takaisin tähän kylään, missä kaikki oli valmistettu lasista. Kaikki oli samaan aikaan viiltävää sekä haurasta: lautaset, morttelit, potat, perheet ja elämät.

Ei tarvinnut kahdesti miettiä: Tommi Kinnusen Pintti (2018) piti hankkia omaan hyllyyn kirjaston sijaan. Olen pitänyt tosi paljon Kinnusen kahdesta edellisestä romaanista Neljäntienristeys (2014) ja Lopotti (2016), enkä pettynyt nytkään.

Kaksi edellistä kertoivat osittain samoista henkilöistä, mutta nyt Kinnunen siirtyy eri kylään ja eri paikkaan. Sama tyyli on kuitenkin tallella: ihmisistä läheltä kertova ote, joka saa kiintymään henkilöihin, vaikka tapahtumat eivät suuria olisikaan. Tosin tässä kirjassa on myös tapahtumia. Tarina kerrotaan kolmen päivän osalta, ja jokaisessa on jokin käänne keskellä arkea ja työtä.

Tarinan päähenkilöitä ovat kolme sisarusta, Jussi, Raili ja Helmi. He asuvat kylässä jonka elämä pyörii lasitehtaan ympärillä, ja kaikki ovat myös tehtaalla töissä. Kirja sijoittuu sodanjälkeiseen Suomeen, sulkeutuneeseen maailmaan joka vähitellen kuitenkin avautuu. Asenteet, perinteet, ennakkoluulot ja sosiaaliset jaot ovat ennallaan, ja siinä mielessä lasitehtaan kylä voisi olla mistä tahansa vuosikymmeneltä.

Joissain arvioissa Pintin tarkkoja lasinvalmistuksen kuvauksia moitittiin kansatieteellisen tarkoiksi – ikään kuin se olisi huono asia. Minä en kokenut niin, sillä pidin lasinpuhalluksen työvaiheiden ja tekemisen kuvauksia oleellisena osana päähenkilöiden ja kylän tarinaa. Myös jostain (valitettavasti en muista mistä joten en voi linkittää lähdettä) muistan lukeneeni, että Kinnunen ohittaa insestiepäilyn vain viitteellisenä ja jättää sen käsittelemättä. Olen täysin eri mieltä. Kinnunen nimenomaan käsittelee sen sellaisena kuin se 1950-luvun Suomessa käsiteltiin. Tunnistin aiheen, oireet, reaktiot ja kivun välittömästi, tosin omien töitteni takia olen ehkä tähän asiaan tuntosarvet herkällä muutenkin.

Usein kun luen hyvien kirjailijoiden teoksia, mieli alkaa kaivata niitä aiempia. Olen Pintin lukemisen jälkeen pohtinut, että pitäisi uusintalukea Neljäntienristeys, ja ehkä myös Lopotti. Mutta sitten aina haen kirjastosta lisää uutta luettavaa, ja kertaamiset jäävät. Ehkä joskus, ehkä jossain toisessa tilanteessa sitten. Mutta siksi ne ovat omassa hyllyssä, että voin palata niiden pariin koska tahansa.

Syyskuussa olen reissannut kirjojen kanssa 1920-luvun Berliinistä 2000-luvun Botswanaan. Luin neljä kirjaa:

  • Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja
  • Saara Turunen: Sivuhenkilö
  • Alexander McCall Smith: Kelpo rouva johtajat (Naisten etsivätoimisto / Mma Ramotswe-sarjaa)
  • Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Erikoista kyllä, kaikki nämä lukemani kirjat ovat ilmestyneet tänä vuonna, Kelpo rouva johtajat toki suomennoksena nyt ja alkuperäisenä vähän aiemmin (2016). Tähän vaikuttaa varmasti se, että Kajaanin kaupunginkirjastossa on tosi houkuttelevasti esillä uutuuskirjoja heti sisäänkäynnin luona, enkä aina pääse sitä pöytää pidemmälle kun lainattavia on jo löytynyt hyvä määrä. Tämähän ei tietenkään ole miinusta kirjastolle, päin vastoin, kertoo siitä miten toimivaa on laittaa uutuuksia hyvin esille. Se kertoo myös siitä aiemminkin huomaamastani asiasta, että maakuntakirjastoissa uutuuskirjat ovat hyvin saatavilla ilman pitkiä jonoja, toisin kuin usein pääkaupunkiseudulla.

Käyn kaupassa. Ostan salaatinkerän, leipäpaketin ja banaanitertun. Laitan kaiken pyöränkoriin ja talutan pyörääni pitkin katuja. Tekee mieli olla ulkoilmassa ja kävellä. Nousen ylös pitkin Laivurinkatua. Erään talon kulmalla huomaan jonkun naisen tuijottavan minua oudosti. Mietin johtuuko se siitä, että hän on lukenut kirjani. Korjaan ryhtiäni ja kävelen naisen ohi pontevin askelin.

Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö (2018) käsittelee esikoiskirjailijan tuskaa. Kun kirja on julkaistu ja haave näin toteutettu, pitäisi osata ottaa vastaan sen aiheuttamat reaktiot. Mutta miten? Kirjan minä-henkilö (jota koetan kovasti olla samaistamatta Saara Turuseen itseensä, vaikka ilmeisesti kokemuksissa paljon samaa autofiktion tapaan onkin) kipuilee kritiikin ja menestyksen välillä, eikä tiedä mitä kummallakaan niistä tekisi.

Ensin kirja lytätään valtakunnan arvostetuimmassa mediassa. Sitten se saa ison kirjallisuuspalkinnon. Siinä välissä kirjailijalta tuntuu olevan hukassa niin elämä kuin oma itsekin.

Minulla oli niin suuria vaikeuksia ymmärtää päähenkilöä ja sen kautta pitää hänestä, että kirjan päätyttyä tajusin pitäneeni joistakin yksityiskohdista kirjan tarinassa enemmän kuin kokonaisuudesta. Pidin siitä, miten Turunen kuvaa kirjailijan toimeentulovaikeuksia: rikki mennyt pesukone romahduttaa talouden, ja esikoiskirjailijan vanhemmat osittain elättävät häntä, koska tuloja ei ole tai ne ovat niin pienet. Pidin siitä, miten minä-kertoja kuvaa haaveitaan ja visioitaan ironisesti – kaikkihan me haluamme tulla joksikin ja muuttaa maailmaa, mutta nämä haaveet ovat yleensä kaukana pienen ihmisen arjesta. Pidin vuorovaikutusta kertojan siskon lapsen kanssa kuvattiin sekä siitä, miten tavallisuudesta tulee jotenkin erikoista, kun Turunen laittaa arjen kuvaajaksi itsetunnoltaan heikon, masennusoireista kärsivän kirjailijan. Yksinäisyyden kokemuksen kuvaus oli jäätävän tehokasta ja surullista. Ja pääosin pidin myös Turusen kauniista kielestä ja huolellisista lauseista, tyylistä joka piti läpi kirjan.

Sen sijaan en voinut ymmärtää, miksi minä-kertoja ei tehnyt elämänsä palasille mitään. Eniten minua kiusasi hänen kotinsa toisen huoneen katossa oleva koukku, joka herätti mielikuvia joiden vuoksi minä-kertoja asuu vain yhdessä huoneessa. Ehkä kiinnostavampaa kuin tämä kirjan jokseenkin irrationaalinen yksityiskohta (varmaan symboli jollekin jota en tajua) on se, miksi tämä seikka ärsytti minua niin kovasti – ehkä en vain juuri tämänhetkisessä elämänvaiheessani kestä (muiden) saamattomuutta omien vetelehtimiskipuilujeni keskellä, ja toisaalta olen niin kotikeskeinen ihminen, etten käsitä moista epämukavuudessa kieriskelyä, kun mahdollisuus olisi valita toisinkin.

En ole lukenut Turusen esikoista, sitä joka sai suuren lehden esikoiskirjapalkinnon ja jonka julkaisuajankohdan päiväkirjoihin Sivuhenkilö perustuu. Pitäisi varmaan, mutta en tiedä miten osaisin suhtautua siihen nyt, kun tämän kirjan kautta pääsin tirkistelemään ikään kuin toiselle puolelle. Ehkä luen sen joskus, mutta ainakin pidän pitkän tauon niin että Sivuhenkilön herättämät ajatukset eivät tule sotkemaan toisen kirjan lukukokemusta.

Ja miksi, voi miksi asioita pitää kuvata banaanitertun ostamisen tarkkuudella kuten alussa lainaamassani kohdassa? Onko tämä jokin knausgårdilainen trendi tällä vuosikymmenellä?

Alun lainauksen jälkeen teksti jatkuu, ja spoilaan sen verran että ihan kirjan lopussa on jopa vähän valoa:

Vasta seuraavassa kadunkulmassa huomaan raahaavani perässäni vessapaperin palasta ja suustani pääsee tahaton äännähdys. Irrotan kostean paperin kengänpohjasta ja heitän sen tien sivuun. Katselen ympärille, huomasiko kukaan? Katua lähestyy harmaatakkinen mies, joka teeskentelee, ettei nähnyt tekoani. Punastun, vaikka kylmä kevättuuli hyytää ihoa. Jatkan matkaa ja päätän, että nyt olisi aika unohtaa koko kirja-asia. En voisi käyttää loppuelämääni nöyristelemällä nurkissa ja janoamalla kiitosta tuntemattomilta ihmisiltä.

Ja osittain päätökseni jopa onnistuukin, joitain yksinäisiä iltoja lukuunottamatta. Noina iltoina kasvatan nahkaa.

Tsemppiä vaan seuraavien kirjojen vastaanottoon.

Seuraava sivu »