aamiaiskirjat


Kun viime kesänä muutin omakotitaloon, hankin halvimman mahdollisen pallogrillin, koska pitäähän sitä nyt omalla pihalla grilli olla. Sillä laitteella yritettiin grillausta eri seurueissa kolmeen kertaan viime kesänä, ja joka kerta lihat paistettiin lopulta pannulla hellalla.

Talven aikana taloon muutti puoliso, joka sattumoisin harrastaa ruoanlaittoa ja erityisesti grillijuttuja, joten takapihalle ilmaantui myös iso ja komea kaasugrilli. Hiilipallokin tulee vielä tänä kesänä käyttöön (mies aikoo saada sen toimimaan ja epäilemättä onnistuukin), mutta toistaiseksi olemme tehneet ihania herkkuja kaasugrillillä.

Minusta on aina mukavaa kokata vieraille, mutta kesällä vieraiden merkitys vielä jotenkin korostuu. Terassilla on iso pöytä, jossa on kyllä kivaa nauttia hidasta aamiaista kahdestaankin, mutta kunnon päivälliset, joissa pöytä notkuu, puheensorina täyttää pihan ja lapset juoksevat nurmiolla – niissä on kesän tunnelmaa.

Terassipöytä korkattiin käyttöön jo vappuna, ja kesävieraita on käynyt alkukesästäkin. Viime viikossa kuitenkin kiteytyi jotain niin kesäkeittiön ydintä, että en malta olla kuvailematta sitä tännekin. Meille siis tuli kolme opiskeluaikaista ystävääni, joista yksi viipyi pari yötä, yksi yhden yönseudun ja Turun Tilda perheineen muutaman tunnin ollessaan ohikulkumatkalla.

Jo monta kertaa tänä kesänä grillissä on kypsynyt lihavartaita, ja ne laitettiin nytkin marinoitumaan pari tuntia ennen grillausta. Vartaiden ohje on sovellettu Akseli Herlevin keittokirjasta, ja on ehdoton grillilihasuosikkini. Lihavartaat peitetään paksun öljy-valkosipuli-timjami-rosmariinipeiton alle, ja maku on loistava. Naudan entrecotepalojen lisäksi vartaisiin tuli tällä kertaa herkkusieniä (pekonikääreissä).

Suosittelen muuten hankkimaan kaksipiikkisiä metallivartaita grillaamiseen. Ne toimivat paljon kivemmin kuin yksipiikkiset vartaat, joissa ruokapalat helposti alkavat pyöriä kypsennyksen aikana. Kaksi piikkiä pitävät ruoan paremmin koossa.

Vartaissa on yleensä myös kesäkurpitsaa, mutta tällä kertaa kokeilin grillata ne erikseen. Reseptin salaisuus oli runsas sitruuna, ja grillatut kesäkurpitsapalat olivat niin maukkaita, että teen varmasti niitä toistekin. Kokeilin myös grillata sydänsalaatteja, mutta niistä ei tullut yhtä hyviä. Pitäisi ehkä kokeilla uudelleen vielä, sillä ajatus on hyvä, kaikki ei vain ehkä mennyt kerralla oikein.

Vartaat olivat siis tuttu, hyväksi havaittu resepti ja kasvikset uusia kokeiluja. Päälisäkkeeksi teimme risottoa, joka oli vähän molempia: tuttu ja suosikki, mutta uudella tavalla valmistettu. Puoliso valmisti sahramirisottoa ensimmäistä kertaa ulkokeittiössä, eli muurikan tulella isossa pannussa. Risotto tehdään meillä Saku Tuomisen ohjeen mukaan. Risottokokki ei hellan vierestä liikahda, sillä risottoa pitää sekoittaa koko ajan, jotta siitä tulee hyvä. Kesäkeittiössäkin risotto onnistui hyvin, ja vieraat tykkäsivät!

Harjoittelemista vaatii kuitenkin vielä se, että kahden kokin kesäkeittiössä kaikki ruoat olisivat valmiita samaan aikaan. Liha ja risotto pitäisi kumpikin tarjota heti tulelta nostamisen jälkeen, ja nyt aikataulut vähän lipsuivat. Seurustelu vieraiden kanssa ja tiivis grillaaminen eivät välttämättä ole helppoja suorituksia yhtä aikaa, heh.

Oman lisämausteensa kesäpäivälliseen toi ihastuttava kesäsää, tietenkin. Aurinkoiset päivät muuttuivat aamun aikana pilvisiksi, ja siinä vaiheessa kun pöytä oli katettu terassille ja ruoka muutamaa hetkeä vaille valmis, alkoi sataa. Kukaan ei vaatinut kaiken sisälle ronttaamista, joten söimme ulkona sateesta huolimatta. Toisella reunalla istuneet kastelivat niskansa, mutta onneksi pöytä pysyi kuivana – jos se nyt mikään onni on.

Jälkiruokakahvit joimme kuitenkin sisällä. Olin valmistellut sitruunaisen mansikkabritakakun, jonka yksi vieraista viimeisteli sillä aikaa kun minä juoksin grillijuttujen kanssa. Kakku oli hyvää, mutta valitettavasti en löydä ohjetta netistä. Ehkä lehden reseptipankki täydentyy uusimpien numeroiden ohjeista vähitellen.

Ruoanlaittokiireestä, sateesta ja sen sellaisesta huolimatta päivä oli ihana. Oli mahtavaa kutsua vieraita, avata kodin ovet ja tarjota kesäpäivällistä rakkaille ihmisille, jutella ja nauraa, kuunnella puheensorinaa ja hymyillä ihan kestohymyä koko päivän ajan. Yhtään kuvaa en ruokakempaloista ehtinyt napata, muut asiat olivat tärkeämpiä. Ensi viikonloppuna ruokaa laitetaan siskolleni ja hänen seuralaiselleen – ehkäpä kamera ehtii silloin paremmin mukaan.

Viime aikoina kirjablogeissa vatvotun aiheen (lue esim. täältätäältätäältä) vuoksi alkukaneetti:

Kyllä, sain tämän kirjan kustantamosta lahjaksi. Ei, kustantannustoimittaja, jolta kirjan sain, ei tiennyt että kirjoitan blogia ja välillä myös kirjoista. Sain kirjan, koska se kiinnosti ja koska kyseessä on kustantaja, jolle teen itsekin juuri nyt kirjaa. Suhteeni kustantajaan on siis mitä suurimmassa määrin kaupallinen, mutta se liittyy omaan projektiini, ei tähän teokseen.

Sivumennen sanottakoon, että tämä on ensimmäinen ja ainoa kirja, jonka olen koskaan saanut kustantajan suunnasta lahjaksi.

Pauliina Salminen on sanomalehti Keskisuomalaisen toimittaja, jolla tietääkseni on historia-alan koulutus. Hänen tietokirjansa Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia Itä-Karjalassa (2013) kertoo jatkosodan vuosista ja Suomen miehittämistä alueista. Kirjan aiheena on miehitysalueille tavallinen, mutta suomalaissotilaiden osalta varsin vaiettu aihe: itäkarjalaisten naisten ja suomalaisten sotilaiden väliset suhteet, niistä syntyneet lapset ja perustetut ja perustamatta jätetyt perheet. Suomen osalta samaa teemaa on käsitelty lähinnä saksalaissotilaiden ja suomalaisten naisten välisten suhteiden osalta – ja tässä puheenaiheessa saksalaisiin rakastuneet suomalaisnaiset syyllistettiin pitkään.

Salmisen kirjassa myötätunto on itäkarjalaisnaisten puolella. Suomalaissotilaat esitetään naisia useammin pettureita, perättömiä lupauksia antavina, epäluotettavina, hyväksikäyttäjinä ja vastuuttomina. Totta varmasti onkin, että itäkarjalaisten naisten asema on ollut vaikea: miehittäjävaltion sotilaille ei ollut paljon varaa sanoa ei, ja toisaalta suhteiden myötä saattoi saada esimerkiksi ruokaa perheelle.

Monet sotilaat lupailivat avioliittoa ja myös muuttoa Suomeen päästäkseen naisten vuoteeseen. Varsin usein valitettavasti paljastui, että sulhasella oli vaimo ja lapset odottamassa kotona. Tämä kävi ilmi sitten, kun sotaheila tuli raskaaksi ja alettiin keskustella elatuksesta. Toisinaan tilanne kärjistyi jopa varsin rumiin tekoihin: mies saattoi painostaa naista aborttiin (joka oli tietenkin laiton) ja mikä ehkä tunnetasolla vielä julmempaa, kieltää koko suhteen, väittää tyttöystävällään olleen jatkuvasti muitakin miehiä ja leimata rakkaudenvalojensa kohteen lähes prostituoiduksi.

Miehittäjän morsiamet perustuu arkistolähteisiin ja on juuri siksi todella lähellä aihettaan: empiria tulee esiin joka sivulla. Se on tietokirja, joten tyyli on lukijaa koskettava. Paikoitellen se menee sitten överiksi: tutkijana minua välillä ihmetytti kirjoittajan tekemät kärjistetyt tulkinnat. Esimerkiksi hän antaa ymmärtää (sanomatta ihan suoraan), että lapsikuolleisuuden kasvu ja suhteellinen määrä johtuisi myös lapsenmurhien lisääntymisestä. Vaikka lapsenmurhia varmasti tapahtui, se on kuitenkin niin äärimmäinen teko, että se on väkisinkin harvinaista – varmasti myös Itä-Karjalan olosuhteissa. On vaikea uskoa ilman perusteellisempaa tutkimusta, että lapsenmurhat olisivat aiheuttamassa imeväiskuolleisuuden tilastopiikkiä jatkosodan vuosina.

Voi olla, että minä puolestani tuossa asiassa tulkitsen kirjailijaa liikaa, mutta ehkä kyse on pienestä varovaisuudesta, jolla kirjan lähteiden käyttöön suhtaudun muutenkin. Miehittäjän morsiamet on tietokirja, joten on katsottava meriitiksi, että siinä ylipäätään on viitteitä. Kummallista sen sijaan on kirjallisuusluettelon alussa oleva ilmoitus, että kirjassa on käytetty runsaasti Itä-Karjalaa käsittelevää kirjallisuutta, esimerkiksi seuraavia. Mikä perustelu voi olla, että osa kirjallisuudesta on jätetty pois luettelosta? Se tuskin olisi lisännyt sivumäärää muutenkin pienikokoisessa kirjassa liikaa. Sen sijaan tutkimuskirjallisuuden valikoiminen lähdeluetteloon herättää kysymyksiä tutkimusetiikasta.

Toivottavasti joku tarttuu tähän aineistoon ja tekee siitä tutkimuksen. Kriittisen, tieteen sääntöjä noudattavan tutkimuksen, jossa ei tarvitse vedota lukijan tunteisiin niin paljon kuin tietokirjassa. Aihe on tärkeä ja kiinnostava. Suomalaisia sotilaita ei mielestäni tässä vedetä sen enempää lokaan kuin muitakaan miehittäjäsotilaita ympäri maailman ja kautta historian. Miehitystilanteissa tapahtuu aina vääryyksiä, mutta olisi tärkeää tuoda niitä esiin, myös suomalaisten ”sankarisotilaiden” osalta. Salmisen kirja osoittaa myös selkeästi, etteivät kaikki suomalaisten ja itäkarjalaisten suhteet sisältäneet hyväksikäyttöä, vaan myös syvää rakkautta ja palavia tunteita. Itä-Karjalassa myös lunastettiin lupauksia: mentiin naimisiin ja maksettiin aviottomien lasten elatusapuja.

Rahoituksen saaminen tällaiselle tutkimukselle tuskin olisi ongelma, niin kiinnostavasta aiheesta on kyse. Jään odottamaan lisää.

Nousin ja menin huoneeseeni, missä vietin koko aamun laatimassa luetteloa kirjoistani, mikä tuotti minulle melkoisesti työtä mutta myös suurta nautintoa, koska huoneeni ja kirjani ovat nyt hyvin hyvässä kunnossa ja järjestyksessä ja huoneeni on pesty ja puhdistettu, missä tilassa se ei ole ollut muutamaan menneeseen kuukauteen, niin paljon työtä ja huolta minulla on ollut.

Näin kirjoitti päiväkirjaansa merenkulkuhallituksen virkamies Samuel Pepys 16. helmikuuta vuonna 1667. Samuel Pepysin päiväkirja (The Diary of Samuel Pepys), joka on suomennettu vain osittain, kuului ilman muuta Lontoo-aiheiseen lukuhaasteeseeni. Pepys piti päiväkirjaa kymmenen vuoden ajan, kirjoitti sitä pikakirjoituksella eikä kertonut siitä edes vaimolleen. Ehkä juuri siksi päiväkirja on avoin ja värikäs. Avoimuutensa ja pitkän yhtäjaksoisen kestonsa vuoksi Pepysin päiväkirja on kuuluisa 1600-luvun Lontoon kuvaus. Kovin montaa vastaavaa päiväkirjaa menneisyydestä ei ole jäljellä, joten Pepysin päiväkirja on myös ainutlaatuinen hyppy historiaan. Välillä minunkin piti muistuttaa itseäni, etten ole lukemassa romaania, vaan ihan oikeaa tarinaa ihan oikeista ihmisistä. Tämä Pepys on todella tehnyt tämän kaiken, hänen vaimonsa on elänyt ja hengittänyt hänen vierellään, eikä kaikki olekaan puff! vain kuvitelmaa.

Pepys juoruilee kuninkaan ja hovin väen rakkausseikkailuista välillä niitä kauhistellen samalla kun itse käpälöi jokaista mahdollista vastaantulevaa kauniinpuoleista naista. Loppupuolella päiväkirjan kuvaamaa ajanjaksoa Pepysin vaimo lopulta huomaa tilanteen ja yrittää laittaa miehensä ruotuun, tämä on kun aikamoinen naistennaurattaja. Päiväkirjassa kuvataan myös ruttoepidemiaa, suurta tulipaloa Lontoossa sekä Englannin ja Hollannin välistä sotaa. Päiväkirja vilahtelee nimiä ja paikkoja, mutta koska luin kirjaa hitaasti aamulukemisena monen kuukauden ajan, tipahdin erityisesti henkilöissä kärryiltä moneen kertaan. Välillä se oli varsin tylsää luettavaa, mutta loppupuolella aloin vähitellen nauttia sen rytmistä. Kannattaa tutustua Pepysiin myös päiväkirjasta kertovilla nettisivuilla.

Yllä oleva lainaus sopii tähän viikkooni, sillä minäkin olen järjestänyt kirjani uudelleen. Taannoin täälläkin esittelemäni kirjahyllyhaave ratkesi kuten asioilla on tapana ratketa – helposti ja kivuttomasti. Kaverini kyseli facebookissa, kuka ostaisi häneltä lundiat, ja minä ehdin ekana huutokilpaan. Nyt on sitten yksi haave täytetty: minulla on kokonainen seinä laidasta laitaan peitetty kirjahyllyillä. Sain niin paljon uutta hyllytilaa, että toistaiseksi kaikki ei ole täynnä. Kunhan sitten jonain päivänä tuon työhuoneelta kirjat kotiin, tilanne muuttuu, mutta siihen asti nautiskelen ihanan väljästä kirjahyllystä.

Uuden hyllyn myötä koko olohuone piti järjestää uudelleen. Se on nyt ahtaampi, mutta seinästä seinään ylttävän kirjahyllyn katseleminen lohduttaa. Samalla kävi selväksi, että uusi sohva on myös pian hankintalistalla. Nykyinen on tähän tilaan sekä liian suuri että epäsopiva. Tiedän jo, millaisen sohva haluan, mutta ihan vielä ei ole sen aika – täytyy säästää rahaa ensin. Huonekalujen siirryttyä myös taulut pitää ripustaa uudelleen. Samalla saanen seinälle myös ryijyn, jonka ostin jokin aika sitten kirpputorilta.

Vielä Lontoo-lukuhaasteestani, jonka siis olen tehnyt itselleni tulevaa lomaa silmälläpitäen. Haaste on edennyt varsin huonosti. Olen lukenut Samuel Pepysin päiväkirjan lisäksi haasteeseen sopivasti vain Woolfin Mrs Dallowayn sekä Lessingin Muutoksen ajan, joka ei oikeastaan kerro Lontoosta mitään. Minun täytynee laittaa itselleni kirjastokielto vähäksi aikaa, sillä nytkin lainassa on pitkä rivi kirjoja, joilla ei ole mitään tekemistä Lontoon kanssa… Loma tuntuu niin kaukaiselta, että haastekin on unohtunut, mutta hei, siihen on alle kaksi kuukautta enää!

Luettua:

  • Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin
  • Rhoda Byrne: Salaisuus
  • L.M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat
  • Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupugin salakäytävät (uusintana näin pian, kun tuli tarve tarkistaa juttuja)

Ja aamupalan kera luettu on erityisellä innolla

  • Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Elokuvissakin on koettu elämyksiä katsoessa

  • Howl – Huuto
  • Sovinto

Suositus molemmista! Sen sijaan kaupunginteatterin Maaria Blomma ei varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaa erinomaisuudellaan.

Äänestänytkin olen, ja toivon kaikkien lukijoidenkin käyvän äänensä antamassa.

Kevät tulee kovaa vauhtia. Tänään etsin salakäytäviä Tourujoen ja vanhan hautausmaan suunnalla.

Lehmusten varjoja Puistokadulla

Sairauslomaa on jäljellä 9 päivää. Tavallaan toivon, että se loppuisi jo, mutta toisaalta en, sillä peukalonjänne on edelleen kipeä. Minun pitää taas skarpata sen lepuuttamisessa.

Kai-Veikko Vuoristo on Helsingin Kauppakorkeakoulun emeritusprofessori. Hän on muun muassa kirjoittanut hiihtovaelluksesta kertovan kirjan Hankien kimallus (1984), mutta minun hyllyyni on jostain takavuosien kirja-alesta kulkeutunut uudempi tietokirjamainen vaellusopus Missä pitkospuut päättyvät. Retkielämyksiä erämaassa (2007). Monet kermaperseisyyteni tuntevat varmaan ihmettelevät, mitä vaeltamisesta kertova kirja tekee hyllyssäni, ja mitä oikein olen kuvitellut hankkiessani tällaisen kirjan. Totuus kuitenkin on, että minussakin asuu pieni luontomatkailija, ja tietyin varauksin ja läksyni oppineena retkeily kiinnostaa minua edelleen. Lappi kutsuu myös minua, vaikkakin mukavuudenhaluni suodattaa kutsun varsin pehmeäksi.

Kai-Veikko Vuoriston kirja vastaa hyvin tähän Lapin ikävään ja retkeilyn nälkään. Kirjan mukana pääsee nojatuolimatkalle (tai aamiaismatkalle, kuten minun hitaasti lukiessani tätä kirjaa) jotakuinkin kaikkiin Pohjois-Lapin kansallispuistoihin. Vuoristo kertoo kavereittensa kanssa tekemistä retkistään eri vuosikymmeninä ja pääsee samalla kommentoimaan vuosikymmenten mukanaan tuomia muutoksia ei ainoastaan varusteisiin vaan esimerkiksi myös suojelualueiden laajuuteen ja retkeilijöiden yleistymiseen liittyen.

Erämaata vaelletaan niin sateessa kuin poutasäässä, talvella kuin kesällä, keväällä ja syksylläkin. Kaikki vuodenajat ja erämaiden sään vaihtelevuus tulevat esiin. Vuoristo ei säästele lukijaa vaikeuksia kuvatessaan, vaikka totuushan on, kuten hän itse sen muotoilee:

Usein käy kuitenkin niin, että vastoinkäymiset ja pahatkin kommellukset, jotka tapahtuessaan eivät suinkaan hymyilytä, kruunaavat jälkikäteisarvioinneissa koko reissun. Kielteinen kokemus ikään kuin jalostuu myönteiseksi elämykseksi saadessaan ajan patinaa ja ennen kaikkea siinä tapauksessa, että vastus on onnistuttu voittamaan tavalla tai toisella. Näin on ainakin minulle käynyt useita kertoja.

Nostalgiaa, Vuoristo, sitä se on.

Pääosin pidin Vuoriston kirjasta, mutta yksi asia häikkäsi aika paljon. Kokeneena, retkeilyn varsin alkeellisin varustein vuosikymmeniä sitten aloittaneena eränkävijänä Vuoristo nimittäin syyllistyy kirjassaan välillä lievään besserwisserlyyn. Vuoristo toistaa muutaman kerran teoksen varrella juttuja, jotka tulkitsen elitistimatkailijan tyylisiksi. Hän jakaa retkeilijät ”todellisiin eränkävijöihin” ja niihin, jotka tulevat metelöiden, huippuvarusteillaan hifistellen, kerran tai kaksi vuodessa käymään kansallispuistossa päiväseltään, ihastelevat maisemia ja luulevat näin nähneensä luontoa, palaavat sitten hotellin aulabaariin juopottelemaan ja vertaamaan muka-aitoja luontokokemuksiaan. Todelliset eränkävijät sen sijaan eivät liikoja varusteilla leuhki, kulkevat autiotuvalta tai laavulta toiselle luontoa hiljaa kunnioittaen ja viipyvät reissulla aina pitkään ja hartaasti. Valmiit polut ovat nössöille kaupunkilaisille, oikeaa metsää se olla pitää.

Sanomattakin on selvää, että itse kuulun Vuoriston kategorioinnissa siihen alempaan kastiin. Minua vähän tietenkin ärsytti tämä havaintoni, ja asettauduin puolustuskannalle: myöskään luontomatkailun viikonlopputuristit eivät aina sotke puistoja tai metelöi luonnossa. Luonnosta voi nauttia  monella eri tapaa, eikä kaikkia ole tarkoitettu eränkävijöiksi. Minusta omat, varsin voimauttavat luontoelämykseni ovat yhtä tärkeitä kuin Vuoriston ”aidommat”, ja kaltaisiani luontomatkailijoita on ihan turha katsoa nenänvartta pitkin. Näistä ”kevytturisteistahan” Lapin matkailu elää, ei omatoimisista eränkävijöistä.

Ei Vuoristo sitä varmaan tarkoituksella tai pahalla tee, mutta saa minut vierastamaan kirjaansa näillä sekä riveiltä että rivien välistä havaittavilla arvioillaan. Siksi minä en halua pitää tätä kirjaa enää hyllyssäni, ja harvinaista kyllä, aion laittaa kirjan kiertoon. Yleensä ostan kirjoja niin harkiten, ettei niistä tarvitse luopua. Koska Missä pitkospuut päättyvät on kuitenkin hyvä kirja ja suorastaan hohkaa erämään kutsua, aion lähettää sen tuntureihin ystävälleni, jolle se paremmin sopii. Hän voi sitten itse laittaa kirjan eteenpäin, jos haluaa.

Aamiaiskirjallisuuteni tuntuu painottuvan turkulaisiin (nais)historioitsijoihin (aiemmin tässä aamupalalukemistossa on ollut mm. Anne Ollilan ja Kirsi Vainio-Korhosen teokset). Tänä keväänä olen hitaasti ja lueskellut läpi Marjo Kaartisen teoksen Arjesta ihmeisiin. Eliitin kulttuurihistoriaa 1500 – 1800-luvun Euroopassa (2006). Kirja on edennyt hitaasti ja pieninä palasina ensinnäkin siksi, että minulle tuli taas välillä lehti, jolloin aamiaiskirjaa ei tarvittu, ja toiseksi tietenkin sen vuoksi, että aamiaiskirjahetkieni luonteeseen kuuluu hidas eteneminen muutama sivu kerrallaan.

Tosin tätä Kaartisen tutkimusta olisi mielellään lukenut pidempiäkin jaksoja, niin mielenkiintoinen sen oli. En ole erityisen kiinnostunut uuden ajan alun historiasta, mutta olen jostain kirja-alelaarista joskus hamstrannut Arjesta ihmeisiin sen ihastuttavan ulkoasun vuoksi. Myös sisältä kirja oli miellyttävää luettavaa: kauniisti taitettu, värikuvia havainnollistamassa huolellista, hyvin toimitettua tekstiä.

Vaikka aamiaiskirjojen tarkoituksena on käsitellä aiheita, jotka eivät liity omaan työhöni mitenkään, huomasin monta kertaa yhdistäväni yksityiskohtia Kaartisen tekstistä erääseen kirjaprojektiin, jossa olen ollut koko talven ajan mukana. Niin sitä vaan kantaa kaikessa tekemisessään mukana tuota omaa projektia! Kiinnitin myös huomiota siihen, miten taitavasti Kaartinen osaa tehdä niin sanottua populaaria tiedettä: sujuvaa, helppotajuista tekstiä voi hyvin lukea olematta kiinnostunut lähteistä tai siitä, mitä loppuviitteiden takana on, mutta viiteapparaatti on kuitenkin olemassa, samoin laaja kirjallisuusluettelo sekä laaja alkuperäisaineisto. Ammattilaisen työtä – tällaisen kirjan minäkin haluaisin joskus osata tehdä!

Arjesta ihmeisiin kertoo ajasta ja aiheesta, josta tiedän itse varsin vähän. Siksi en osaa kommentoida sisällöllisiä asioita, mitä vaikeuttaa myös palapelipäinen lukutapani. Kolme pääteemaa, yhteisö, ruumis ja luomakunta, ovat kaikki niin laajoja teemoja, että niistä voisi kirjoittaa omat kirjansa (ja on tietysti kirjoitettukin). Huonomman kirjoittajan (ja/tai huonon kustannustoimittajan?) käsittelyssä näin laajat teemat voisivat tehdä kirjasta pahastikin hajanaisen, mutta Kaartinen onnistuu kyllä vetämään langat yhteen, ja kirja on minusta ehjä kokonaisuus.

Lähteistä ja lähdekritiikistä olisin mielelläni lukenut vielä enemmän, mutta tällaisessa suurelle yleisölle tuotetussa kirjassa niitä ”tylsää ammattisanastoa” sisältäviä osuuksia kai väkisinkin karsitaan. Tai en tiedä, sellainen oletus vain tuli mieleen.

Kirsi Vainio-Korhonen on professori entisessä opinahjossani, Turun yliopiston historian laitoksessa. (Hän on muuten ensimmäinen nainen, joka on nimitetty Suomen historian professoriksi.) Suomen herttuattaren arvoitus. Suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta (2009) on ihastuttava pieni esseekokoelma, joka on kirjoitettu varsin populaarilla otteella. Kahdeksaan lukuun jaetut elämäntarinat 1700-luvulta olivat varsin laadukasta aamiaisluettavaa.

Olen aina innostunut 1800-luvusta enemmän kuin 1700-luvusta, jostain syystä joka jääköön nyt analysoimatta. Vainio-Korhosen kirja sai minut kuitenkin kiinnostuneena toteamaan, että 1700-luku ja etenkin juuri Ruotsin ajan loppu voisi olla varsin mielenkiintoinen tutkimus- ja lukukohde. Ainakin nämä naisten pienoiselämäkerrat loivat eteen varsin värikkään vuosisadan. Ei ehkä aivan yhtä jännittävän kuin seuraava vuosisata, mutta jännä silti omine erikoispiirteineen.

Haluaisin lukea myös Vainio-Korhosen kirjan Sophie Creutzin aika (2008), sillä se voisi olla vähemmän sirpalemainen keskittyessään vain yhteen sukuun ja perheeseen, yhteen päähenkilöön. Suomen herttuattaren arvoituksen yhtä aikaa vahvuus ja heikkous on sen rakenne. Pieniä esseemäisiä elämäkertoja on helppo lukea ja lähestyä. Monen henkilön esillä pitäminen avaa kirjaan myös laajemman yhteiskunnallisen kirjon kuin aatelisperheen elämäkerta tekisi (aatelisperheestä riittää helpommin lähteitä kokonaisen kirjan kirjoittamiseen, kun köyhemmästä naisesta on tavallisesti niin vähän jälkiä, että muutamassa sivussa on sanottu kaikki mahdollinen ja vähän enemmänkin). Mutta toisaalta tarinat ovat liian lyhyitä ja liian hyviä, että ne tuntuisivat riittäviltä. Olisin halunnut tietää lisää ihastuttavan temperamettisesta kauppias Maria Augustinista tai ravintoloitsija Eva Falckista. Myös kehruumestarittarista olisi voinut kirjoittaa tarkemmin. Nyt heidän nimensä vain tuntuivat vilahtavan ohitse, ja kirjasta jää sirpalemainen tunne.

Anna Kortelainenko aloitti tämän trendin kirjoittaa historian tutkijan työstä jännittävänä puuhana arkistoissa, melkein salapoliisityönä, jälkien etsimisenä uudestaan ja uudestaan eri vihjeiden perusteella? Vainio-Korhonen ei onneksi lähde aivan yhtä liukkaasti siihen kirjoitustyyliin, mutta kuvaa kyllä kirjassaan myös tutkijan työtä, tai ainakin niitä tutkijan työn hyviä ja innostavia puolia. 🙂

Kirsi Vainio-Korhonen on naishistorioitsija. Hän tuo tälläkin kirjalla jälleen esiin elämäkertoja, joilla on merkitystä historiassa, vaikka niiden painoarvoa ei aina ole tunnustettu. Kuten aiemminkin jo sanoin, pidän kirjasta sen yhteiskuntaluokkien laajuuden vuoksi. Lopun henkilöhakemistosta löytyvät yhtä hyvin Anna, keisarinna kuin Anna, paimenenleski, yhtä hyvin Casanova kuin Liisa, suutarintytär. Tässä nimihakemistossa Maria, piika, on Marie Antoinetten, kuningatar, edellä – ja kaikki nämä naiset ovat oman elämäkertansa ansainneet. Tämän kirjan lukeminen myös vahvisti tunnettani siitä, että naishistorian kirjoittaminen on tärkeää, mikä tekee myös omasta tutkimuksestani tärkeän.

Seuraava sivu »