kirjaseikkailut 2015


Joulukuussa luin muutaman opuksen, loman ansiosta edes hieman enemmän kuin syksyllä keskimäärin kuukaudessa ehdin. Kivoin uusi löytö oli JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään, joka oli pitkästä aikaa innostava ja koskettava sota-aikaan sijoittuva romaani.

Lisäksi jätin ainakin yhden kirjan kesken parin illan yrittämisen jälkeen – olen melkeinpä ylpeä siitä, että uskalsin jättää kehutun romaanin lukematta, kun yleensä sitkutan loppuun asti vaikka väkisin.

Mutta tässä siis joulukuussa luetut kirjat:

  • JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
  • Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani
  • L.M. Montgomery: Tiedän salaisuuden
  • Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja
  • Sofi Oksanen: Norma

 

Kuten moni muukin, minäkin kävin taannoin katsomassa Eddie Redmaynen tähdittämän elokuvan Kaiken teoria, jossa kerrottiin romantiikalla höystetty tarina fyysikko Stephen Hawkingin elämästä. En tiedä kumpi oli ensin, elämäkertaelokuva vai idea omaelämäkerrasta, mutta Hawkingilta on ilmestynyt lähivuosina myös omaelämäkerta Minun lyhyt historiani (My Brief History, 2013suom. 2015).

Uskoisin aika monen tarttuneen omaelämäkertaan juuri siksi, että elokuva herätti kiinnostuksen Hawkingin yksityiselämään. Sanon suoraan, että yksityiselämään, sillä vaikka Hawking nimenomaan kirjoittaa fysiikasta ja maailmankaikkeuden tutkimuksesta niin sanotusti yleisöystävällisesti, minä en silti ymmärtänyt yhtään mitään esimerkiksi kirjan mustia aukkoja käsittelevistä kohdista. En ehkä yrittänyt tarpeeksi, mutta luonnontiede on ollut 13-vuotiaasta asti minulle vähän sellaista kärpäsen surinaa korvissa. Pitäisi olla kiinnostunut, tiedän, mutta kun en… Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi luonnontieteen tutkijoita – arvostan tietenkin, vaikken ymmärräkään heidän tutkimuksiaan.

Mutta edellä kuvatusta kärpäsen surinasta johtuen Hawkingin kirja tarjosi minulle varsin vähän mielenkiintoista. Ehkä odotin, että hän olisi kertonut enemmän sairaudestaan ja sen vaikutuksesta arkeen. Hän kertoo siitäkin, mutta selvästi mieluummin ja innostuneemmin hän kuvailee tutkimuksiaan ja läpimurtojaan, kollegoitaan ja tutkimustuloksiaan. Tieteentekijänä en ihmettele sitä, vaan oikeastaan kunnioitankin: totta kai tutkija haluaa tulla muistetuksi tutkimuksestaan, ei sairaudestaan. Jossain kohdin Hawking viittaakin tähän itseironisella tyylillään, joka varmaan on hänen selviytymiskeinonsa arjessa, joka on terveisiin ihmisiin nähden melko vaivalloista.

Minun lyhyt historiani on lyhyt, todella. Sitäkään ei juuri ihmettele kun tietää, miten hidasta Hawkingin kirjoittaminen ja puhuminen on. Ehkä juuri lyhyys myös pelasti lukukokemukseni, sillä kovin pitkää fyysikkotarinaa en olisi jaksanut loppuun asti. Ja hykerryttävänä lisämausteena voin todeta, että kirjan valokuvat ovat aivan ihania.

 

Marraskuussa olen käynyt lapsuudesta asti tutussa lähikirjastossani. Olen lainannut paljon kirjoja, mutta syystä tai toisesta lukenut vain kolme. Onneksi jokainen niistä oli ehdottomasti lukemisen arvoinen:

  • Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
  • Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho
  • Leonie Swann: Ihmissutta ken pelkäisi

Yön sydän on jäätä oli ehkä näistä suurin pettymys: odotin kirjalta paljon, mutta siitä jäi jotenkin hiukan valju maku. Aion silti lukea seuraavankin osan Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvaa dekkarisarjaa. Lindgrenin Ehtoolehdon tuho oli trilogian päätösosa, ja Swannin Ihmissutta ken pelkäisi taas toinen osa lammaslauman seikkailuista kertovia kirjoja.

Vaikka sarjoihin kuuluvien kirjojen lukeminen ei ollut tarkoituksella valittu teema marraskuulle, nyt on silti kiva että iltalukemisena on ihan yksittäinen romaani.

Hyvää adventtiaikaa kaikille!

 

Ensimmäisen Ehtoolehto-kirjan Kuolema Ehtoolehdossa heinäkuussa 2013, toisen osan Ehtoolehdon pakolaiset viime helmikuussa ja nyt muistin tehdä kirjastoon varauksen sarja viimeiseen osaan Ehtoolehdon tuho. Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja sijoittuu ehdottomasti viime vuosien kotimaisen kirjallisuuden kärkeen, vaikka se ei Finlandia-palkintomaininnoissa ole menestynytkään. Mutta harva kirjailija osaa käsitellä niin vakavia asioita niin hersyvän hauskasti kuin Lindgren. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on samaa sarjaa, mutta huumori on hitusen erilaista.

Kolmannessa osassa tutut päähenkilöt Siiri ja Irma ystävineen ovat päässeet takaisin remonteerattuun palvelukotiin Ehtoolehtoon. Irman hilpeä ”Döden, döden, döden!” vain kaikuu, kun täysin koneistettu palvelukotikonsepti tappaa vanhuksia käytäville, treenihuoneeseen ja vailla huolenpitoa myös omaan sänkyynsä. Jos aiemmissa kirjoissa Lindgren on kritisoinut nykypäivän vanhustenhuoltoa sekä vanhusten kohtelua yhteiskunnassa, niin tässä kirjassa hän visio karmeaa tulevaisuutta, jota kohti suomalainen vanhustenhuolto on menossa. Tehokkuuden nimissä hoitajat korvataan roboteilla ja ruoka ties millä, eikä kukaan tiedä mitä palvelutalon seinien sisällä tapahtuu, kun vierailut on kielletty.

Ehkä kolmas osa ei enää kanna yhtä hyvin kuin aiemmat, mutta edelleen Lindgrenin kynä on terävä ja huumori osuvaa. Pidän valtavasti Siiristä ja Irmasta päähenkilöinä.

Minna Lindgrenin ansioksi lasken sen, että en halua koskaan ajatella vanhuuden olevan sairaus. Vanhat ihmiset ovat vanhoja, ja sairaudet on sitten erikseen. Tsemppiä Ehtoolehtoon!

Koska hauskuudestaan huolimatta Ehtoolehto-kirjoissa on niin paljon totuutta, ne ovat myös saaneet minut hieman pelkäämään vanhenemista ja vanhuutta. Siksi osallistun tällä kirjalla Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohtaan 22. Kirja joka saa sinut pelkäämään.

 

Minun on vieläkin vaikea myöntää, että lukutavoissani on tapahtunut muutos. Kun sama on toistunut jo monessa kuussa peräkkäin, on kai kuitenkin pakko tehdä se johtopäätös, että luen nykyään vain muutaman kirjan kuussa. Syyskuussa meni kolme, ja samaan lukuun pääsin lokakuussakin. Niin että otsikkoon viitaten: enemmän kai luskelen muutaman sivun illassa kuin luen kirjoja entiseen tapaan.

Kyllähän tämä muutos vähän harmittaa, mutta toisaalta mitään syytä harmiin ei ole. Luen juuri sen verran kuin ehdin, eikä elämässäni ole koskaan ollut vaihetta jolloin lukisin kaiken minkä haluan; lukemattomien ja lukemisen arvoisten kirjojen lista tulee aina ja ikuisesti olemaan pidempi kuin kukaan kirjatoukka ehtii suorittaa. Ja vaikka juuri nyt etenen sillä polulla hiukan hitaammin kuin ennen, tilanne sopii tähän hetkeen. Pääasia lienee kuitenkin se, ettei rakas harrastus muutu pakkopullaksi. Luen sen verran kuin hyvältä tuntuu.

Lokakuussa luin kolme eri puolille Eurooppaa sijoittuvaa kirjaa, joista kahdesta jälkimmäisestä bloggasin. Ekana luin irlantilaisen Colm Tóibínin novellikokoelman Äitejä ja poikia. Sitten listalla oli kaksi romaania, toinen Australiasta ja toinen Saksasta.

Tässä lista:

Kun elokuussa kyselin ehdotuksia kirjoista, joiden päähenkilö olisi eläin, sain erinomaisen hauskalta kuulostavan vinkin lukea saksalaisen Leonie Swannin kirjoja. Meni syksyyn, ennen kuin sain aikaiseksi etsiä kirjailijan teoksia kirjastosta, mutta kyllä kannatti. Olen nyt lukenut Swannin esikoisromaanin Murha laitumella (Glennkill, 2005, suom. 2007) ja sen jatko-osa on onneksi jo odottamassa.

Murha laitumella kertoo lammaslaumasta, jonka paimen George löytyy kuolleena laitumelta. Koska George oli hyvä paimen ja kiintynyt lampaisiinsa, päättävät lampaat selvittää murhaajan. Viisain laumasta on neiti Maple, jonka rakentamat päättelyketjut ja yksityiskohtien huomioiminen ovat vertaansa vailla. Ennen kaikkea neiti Maple osaa kysyä oikeita kysymyksiä, kuten oikean rikosetsivän kuuluukin. Merkittävästi tutkimusta edistävät myös muun muassa muistilammas Mopple the Whale, jolla on aina vähän nälkä ja joka muistaa kaiken kuulemansa. Lauman johtaja on sir Ritchfield, ja rohkeutta edustaa Othello, nelisarvinen musta pässi. Monia muitakin hersyvän hyviä henkilöhahmoja tarinasta löytyy, sillä lauma on melkoisten yksilöiden kokoelma. Yksilöt erottavatkin Georgen lauman muista lammaslaumoista. Jokainen laumassa on vähän erilainen kuin toiset, jokainen on persoona ja nimetty erikseen.

Swann inhimillistää lampaat hauskasti, mutta samalla aika ajoin muistuttaa niiden lammasmaisista ominaisuuksista kuten hajuaistista, lauman merkityksestä (”Yksikään lammas ei saa jättää laumaa.”) ja siitä ,etteivät kaikki ihmisten asiat ole lampaiden maailmassa käsitettäviä.

En ole vielä aloittanut jatko-osaa, mutta varmasti siihen tartun, ehkä jopa ennen meidän lukupiiriä, jota varten tätä luin. Murha laitumella menee myös Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohtaan 7. Kirja, jonka päähenkilöt eivät ole ihmisiä.

Yksi syy aiemmin ihmettelemääni elo-syyskuun kirjojen vähyyteen oli se, että olin unohtanut yhden kirjan töihin (hups). Ostin pokkarikaupasta joskus matkalukemiseksi australialaisen Liane Moriartyn kirjan Hyvä aviomies (The Husband’s Secret, 2013, suom.  2014) ja työtavaroiden joukossa matkalukeminen oli kulkeutunut työhuoneen kaappiin. Sieltä löysin sen, muistin että kirja oli aika kiva ja viimein muistin ottaa sen kotiin loppuun luettavaksi.

Olen koettanut miettiä, mihin genreen Hyvä aviomies kuuluisi, mutta en ole oikein keksinyt miten sen luokittelisin. Se on viihderomaani, kyllä, mutta ei ihan chick-litin tasoista siirappia kuitenkaan. Se on selkeästi naisille suunnattu kirja: sen kaikki päähenkilöt ovat naisia, miehet ovat sivurooleissa naisten arjen rakentumisen eri puolien ollessa keskiössä. Hyvä aviomies ei ole mitenkään yllättävä tai kokeellinen, aiheeltaan kantaaottava tai mitään sellaista, mutta se on hyvin kirjoitettu, siinä on hyvä tarina ja osa henkilöistäkin suorastaan mukavia – ja ne vähemmänkin mukavat kiinnostavia.

Henkilöitä on useita, sillä Hyvä aviomies rakentuu usean päähenkilön toisiinsa kietoutuvista tarinoista noin yhden viikon ajalta ennen pääsiäistä Sydneyssä. Keskeisin on ehkä Cecilia, joka pyörittää täydellisen perheenäidin kotitalouttaan Tupperware-kutsuineen, koulun vanhempainneuvostoineen ja muine sosiaalisine aktiviiteetteineen. Moriarty vihjaa, vaikkei suoraan sanokaan, että Cecilialla on jonkinlaisia pakkomielteitä esimerkiksi kodinhoidon täsmällisyyden suhteen, mutta koska hän on kuin suoraan kotiäidin opaskirjan mallikappale, kukaan ei näe hänen neuroottisen tarkasti hoidetussa taloudessaan mitään kummallista. Cecilia nyt vain on täydellinen, kuten ovat myös hänen kolme tytärtään sekä matkustelevaa työtä tekevä aviomies John-Paul. Perhe on täydellinen, kuten avioliittokin, kunnes Cecilia avaa kirjeen jota hänen ei olisi pitänyt avata, eikä John-Paulin kirjoittaa. Kirjeen lukemisen jälkeen tapahtumat kärjistyvät viikossa.

Puoli seitsemältä herätyskello raastoi Cecilian julmasti ja nopeasti hereille. Hän makasi kyljellään kasvot John-Pauliin päin, ja he avasivat silmänsä yhtä aikaa. He olivat niin lähekkäin, että heidän nenänsä melkein koskettivat toisiaan.

Cecilia katsoi punaisten suonien pientä kirjailua John-Paulin silmävalkuaisissa, nenän ihohuokosia, harmaata parransänkeä vahvassa, lujassa, rehellisessä leuassa.

Kuka tuo mies oli?

Samalla asuinalueella tarinaan liittyy Cecilian tytärten koulussa St Angelassa työskentelevä leskirouva Rachel. Rachelilla on poika Rob, jonka vaimoa Laurenia Rachel inhoaa, mutta joiden poika Jacob on mummonsa silmäterä. Rachel elää tasaista elämää, mutta kärsii sisäisesti: hänen tyttärensä Janie murhattiin teini-iässä, eikä murhaajaa koskaan löytynyt. Rachel tietää tappajan, mutta ei ole löytänyt todisteita tätä nyt jo aikuista miestä vastaan. Kunnes hän katsoo vanhaa videonauhaa, josta paljastuvat Janien lähes viimeiset hetket. Rachelin painajainen tiivistyy pääsiäisen alusviikolla, jolloin on myös Janien murhan vuosipäivä, Rachelin vuotuinen sururituaali.

Ruudussa näkyi enää lumisadetta, ja Rachelin pää nytkähti, kuin häntä olisi lyöty. 

Sika. Murhaaja.

Rachel oli pullollaan adrenaliinia, täynnä vihan antamaa energiaa. Tämähän oli todiste! Uusi todiste kaikkien näiden vuosien jälkeen!

Vaikka Cecilian ja Rachelin elämissä on draamaa ja tuskaa kerrakseen, kaikkein kipeiten minuun osui Tessin osuus tarinasta. Tess on elänyt koko ikänsä sisaruksellisessa, melkein symbioottisessa suhteessa serkkunsa Felicityn kanssa. Nyt heillä on yhteinen firma kolmestaan: Tess, Felicity ja Tessin aviomies Will. Kunnes eräänä iltana tapahtuu juuri se käsittämättömin: Felicity ja William kertovat rakastuneensa toisiinsa. Tess ottaa poikansa Liamin ja karkaa samantien Sydneyyn äitinsä luokse. Liam menee St Angelan kouluun, ja Tess tutustuu myös Racheliin ja Ceciliaan. Täysin hajalle lyödyn luottamuksen kokoaminen, oikean ja väärän pohtiminen ja Tessin tilanteen kamaluus olisi syvällisemmin käsiteltynä romaanin aihe sinällään, mutta jo Moriartyn kevyemmälläkin käsittelytavalla se tuntui kipeältä. Kirjan naisista Tess oli suosikkini kaikessa tuskan ja elämänjanon purkauksissaan.

Tess tuli ajatelleeksi, että hänen tuskansa Willin ja Felicityn takia teki kaikista tunteista voimakkaampia, niin että kaikki mikä tuntui hyvältä, kuten moottoripyörän kallistuminen tai Connorin käsi reidellä, tuntui entistä paremmalta. Vielä viime torstaina Tess oli elänyt pehmeää, vaimennettua, tuskatonta pientä elämää. Tämä torstai-ilta oli kuin nuoruutta: huikaisevan kipeää ja äärimmäisen kaunista.

Mutta tekipä kuinka kipeää hyvänsä, Tess ei halunnut olla kotona Melbournessa leipomassa, katsomassa telkkaria ja hoitamassa laskutusta. Hän halusi olla juuri tässä, kiitää moottoripyörän selässä sydän jyskyttäen, tietäen olevansa elossa.

Lukuhaasteeni Kirjan vuosi 2015 on edennyt surkeasti, mutta osallistun silti tällä kohtaan 29. Kirja jonka tapahtumat sijoittuvat paikkaan, jossa olet aina halunnut käydä, sillä jo pitkään haaveeni on ollut päästä Australiaan.

Seuraava sivu »