tutkimusta


En halua valittaa, mutta…

(Tuolla aloituksella varmistan, että tiedätte valitusta olevan tulossa.)

Syksy alkaa vaatia verojaan. On ollut muutoin ihan hyvä syksy, mutta olen ollut tosi paljon liikenteessä. Ajattelin ensin etten laske, mutta laskin kuitenkin: häämatkan eli syyskuun puolivälin jälkeen olen ollut hieman yli puolet ajasta muualla kuin kotona. Jos laskisin täydet kotipäivät (siis joihin ei sisälly lähtöä tai saapumista), suhdeluku olisi vielä rankempi. Kuljettuja kilometrejä en ala laskea, se ei auta ketään.

Tavallista työmatkaa Jyväskylään ei lasketa, koska se kuuluu asiaan – silloin kuitenkin lähden kotoa ja palaan kotiin, vaikka päivät pitkiä ovatkin. Pääasiassahan olen matkustanut Helsingissä ja Lappeenrannassa. Lehmusten kaupungissa on toinen koti, mutta reissussa olemista se on sekin, ainakin puoliksi. Silloin teen etätöitä. Sairausloman jätin pois laskuista, koska se oli poikkeusaikaa. (Ja sisälsi syksyn parhaan roadtripin!)

Viime sunnuntaina tulin taas Helsingistä. Iltapäivällä huokaisin, että onpa kiva olla nyt yhtäjaksoisesti viikko kotona. Maanantaiaamuna muistin, että käyn Helsingissä kerran tälläkin viikolla. Kaikki eivät tietenkään ole vain työmatkoja. Esimerkiksi viime viikonloppuna olin ystävien häissä, ja aiemmin syksyllä oli yhdet häät Turussa.

Ei siinä mitään, kyllähän minä reissaan – se kuuluu tähän työhön ja siihen, että asun etäällä ystävistäni. Monet akateemisen maailman asiat tapahtuvat Helsingissä, eikä maakunnista tulevilta aina muisteta kysyä, mikä on sopiva aloitus- tai lopetusaika heidän matkustamistaan ajatellen. Haasteita on tänä syksynä tuottanut se, että Savonlinja on leikannut bussivuoroja kylältäni isolle kirkolle ja takaisin, joten yhä useammin lähtemiset ovat yön yli reissaamisia. Itse asiassa Savonlinja ei enää pysähdy kylän Matkahuollossa vaan minun pitäisi mennä hieman kauemmas 4-tien varteen pikavuoropysäkille. Ei mahdotonta, vain hieman kauemmas, hieman hankalammin. Mutta pysäkiltä lähteminen on selvästi ikävämpää kuin aiemmin. Koiviston Auto onneksi vielä pysähtyy ihan kylälläkin, ja äänestän jaloillani käyttämällä heidän vuorojaan aina kun mahdollista. Matkustamisen hankaluus myös lisää sitä, että jos Helsingissä on kaksi tilaisuutta samalla viikolla, olen helposti välipäivänkin siellä, jotta vältän pitkät bussimatkat.

Reissaamiseen tuntuu olevan kyllästynyt myös kissamme Papu. Pitkien poissaolojen ajan se on hoidossa, yhden tai kaksi yötä se pärjää yksin ja välillä sillä käy kotona ruokakupin täyttäjä ja hiekkalaatikon siivoaja. Mutta seuralliselle eläimelle satunnainen ruokakupin täyttäjän käynti on kovin vähän, ja yksinäinenhän tuo eläin on. Papu kiipeää hyvin hanakasti syliin melkein aina, kun istun pöydän ääressä. Se käpertyy uniasentoon ja alkaa kehrätä niin että talo tärisee. Se pyytää huomiota, puskee, kerjää ruokaa ja silityksiä. Se ulkoilee nykyään vain lyhyitä aikoja kerrallaan, mikä tosin johtunee marraskuun viehättävästä säästä eikä niinkään sen halusta olla ihmisten lähellä.

Reissutyöksi muuttunut elämä näkyy monessa asiassa: blogin kirjoitustahdissa, luettujen kirjojen vähyydessä (en vaan jaksa edes kirjaan tarttua), väsyneenä tehdyissä (lohtu-)heräteostosten määrässä. Yritän edelleen ehtiä kuntosalille 2 kertaa viikossa, mutta aina se ei onnistu, eivätkä lenkkivaatteetkaan yleensä kulje mukana kun yritän matkustaa mahdollisimman pienin tavaroin. Sosiaalisia suhteita olen hoitanut huonosti, mutta se ei ole uutta – suuntaus ystävyyssuhteiden hoitamisessa on ollut alaspäin jo pitkään.

Muutoksen kuitenkin pyrin! Yritän järkeistää ajankäyttöäni ja ennakoida matkat niin, että liikunnalle ja ystäville olisi paremmin aikaa. Voimat kuitenkin ovat rajalliset, joten voi olla etten jatkossakaan kovin paljon kahvikuppostele pääkaupungissa ollessani (sitä voi olla vaikea ymmärtää, mutta sori – en vain aina jaksa tavata ihmisiä oltuani päivän jossain työhön liittyvässä riennossa). Aion jälleen tänäkin vuonna pitää pitkän joululoman, jolloin ehkä reissataan myös, mutta ainakaan en matkusta yksin ja työasiat mielessäni. Lähipäivien iloinen asia ovat pikkujoulut, joihin olen kutsunut ystäviä kahdenkymmenen yhteisen vuoden kunniaksi. Sotaharjoitusleskenä ollessani voin hyvin täyttää talon naisenergialla.

Kyllä kaikesta selviää, mutta koko ajan on käynyt kirkkaammaksi se, että minun on tehtävä tarkempia aikatauluja ja ennakoitava enemmän. Olen lukenut Anna Perhon ajanhallintaopasta ja koettanut miettiä, miten tähän kaikkeen saisi jotenkin rytmin. Ilman suunnittelua hajoan ennen pitkää tällaiseen matkatahtiin. Ongelma ei siis ole liika työmäärä vaan se, että vietän arjestani liian monia tunteja linja-autossa matkalla jonnekin.

Keväällä puolisolla on vähemmän harjoituksia kuin nyt syksyllä, joten tilanne on siltä osin valoisampi. Minun konferenssikalenterini kyllä näyttää täydeltä, mutta ehkä vähitellen opin sanomaan ei. Se nimittäin olisi kaikkein tehokkain tapa vähentää matkoja ja keskittyä tekemään varsinaista työtäni eli tutkimusta.

Mainokset

Sulje silmät, sulje suu / sulje kaikki aistit niin tää helpottuu.

Osallistuin tänään Maatalousyrittäjien Eläkelaitoksen (Mela) Tieteiden talolla järjestämään työhyvinvointipäivään apurahatutkijoille. Ai miksikö Mela? Koska kun apurahatutkijoiden eläkevakuutusta ryhdyttiin joitakin vuosia sitten viimein sorvaamaan, todettiin että Melalla on yrittäjien vakuuttajana jo valmis järjestelmä, jota on helpohkoa soveltaa apurahatutkijoihin. Siksi Mela sai hoitaakseen apurahatutkijoiden eläkevakuuttamisen.

melapäivä 1

Kahvitauko Tieteiden talolla järjestetyssä apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivässä.

Eläkevakuutus on tosi tärkeä asia. Olen tehnyt apurahalla töitä karkeasti arvioiden runsaat seitsemän vuotta. Jos olisin koko tämän ajan työskennellyt ilman eläkekertymää, se olisi melkoinen puutos sosiaaliturvassa. Siksi Mela on minulle tärkeä organisaatio.

Apurahatutkijat eivät ole yliopiston palkkalistoilla, eli minulla ei ole työsuhdetta yliopistoon. Olen onnekas siinä, että minulla on apurahatutkijan statuksestani huolimatta ainakin toistaiseksi työhuone laitoksella. Olen työyhteisön jäsen kaikilla tavoin, joilla se on mahdollista. Meidän laitoksella apurahatutkijat ovat niin tasa-arvoisia kuin vain voi olla, ja siitä kiitos hyvälle johtamiselle. Kuitenkin esimerkiksi yliopiston vaaleissa minulla ei ole äänioikeutta, enkä saa henkilökunnan pysäköintilupaa (minulle kuitenkin annettiin vierailijakortti, joten asia hoitui). Konkreettisin puute kuitenkin on työterveyshuollon puuttuminen.

Kaikilla apurahatutkijoilla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin minulla. Mela on ryhtynyt nyt pohtimaan myös työhyvinvointia, ja tänään järjestetty apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivä oli ensimmäinen laatuaan. Kysyntä oli kova, joten päivä tuskin jää viimeiseksi tapahtumaksi.

Minäkin ilmoittauduin mukaan innoissani. Olen avoin erilaisille valmennuksille, joissa opitaan lisää itsensä johtamisesta: työtavoista ja niiden kehittämisestä, oman työn organisoinnista, kiireen tunnun vähentämisestä ja työn ja vapaa-ajan tasapainoittamisesta.

Tahdot irti pyörästä / joka pyörii muttei matkaas enää edistä / Juokset maaliin maalista / Muttet enää aikaan saa mitään kaunista.

Päivässä oli kaksi pääpuhujaa. Ensimmäisenä aivotutkija Minna Huotilainen puhui aivotutkimuksen näkökulmasta stressinhallinnasta ja työelämästä. Hänen viestinsä ei sinällään ollut mitenkään uusi, mutta jälleen kerran alleviivattu asia: kunnolla toimiakseen aivot tarvitsevat hyvää liikuntaa, riittävästi hyvää unta ja hyvää ruokaa. Huotilainen totesi, että nykyaikainen työelämä, tietotyö ja ihmisaivot eivät sovi kovin hyvin yhteen. Jotta niiden yhteensovittaminen sujuisi paremmin, ihmisen on hyvä tietää perusasiat aivojen toiminnasta (tunne aivosi) sekä se, mitä hänen työnsä vaatii (tunne työsi). Tehokkaan eli onnistuneen palautumisen merkitystä ei myöskään pidä aliarvioida. Hyvän ja riittävän unen lisäksi tarvitaan aktiivisuutta, kognitiivisia haasteita ja myönteisiä sosiaalisia kontakteja. Nauraminen on parasta palautumista.

Huotilainen jätti pohdittavaksi kaksi termiä: selektiivinen tunnollisuus ja tulevaisuusorientoitunut laiskuus. Selektiivinen tunnollisuus tarkoittaa sitä, että loputtomasta to do –listasta valitaan ne tehtävät, jotka ovat tärkeitä ja jotka hoidetaan hyvin. Listassa on usein paljon niitä, jotka voi hoitaa vähän vähemmällä paneutumisella ja puolitehoisesti. Tulevaisuusorientoitunut laiskuus kannustaa pohtimaan omaa tekemistä tulevaisuuteen katsoen: miten voisin tulevaisuudessa tehdä tämän vähän helpommalla, vähemmällä stressillä ja ahdistuksella, mutta yhtä hyvin tuloksin?

Taas kuuluu pam pam, sä kävelet pois / Tahdot yhen päivän ettei joku raivois.

Iltapäivän toinen puhuja oli työelämän parantaja Elina Henttonen Valtaamosta. Hän puhui siitä, miten kukin voi itse pyrkiä lisäämään työnsä mielekkyyttä. Mielekkyyden kulmakiviksi Henttonen esitti kolmea asiaa: merkityksellisyyden kokemusta, toimijuutta suhteessa omaan työhön ja tehtäviin sekä työn toimivia käytäntöjä. Mielekäs työ mahdollistuu kahdella tapaa. Ensimmäinen on oman työn tuunaaminen mielekkäämmäksi ja toinen käytäntöjen muuttaminen yhdessä. Iltapäivässä keskityttiin näistä ensimmäiseen.

melapäivä 2

Elina Henttosen ja Kirsi Lapointen kirja vaikutti hyvältä. Tilasin sen samalta istumalta omaan lähikirjastooni.

Painavimmin mieleeni jäi Henttosen esityksestä teesi kehittämisestä. Omia tai yhteisön työtapoja ei kannata kehittää vain siksi, että kehittäminen on trendikästä ja siitä voidaan tehdä raportti. Ei siis pidä tehdä kehittämistä vain kehittämisen vuoksi, vaan sen tavoite voi olla tilan tekeminen niille asioille, jotka jo tiedetään hyväksi. Kehittämisessä ei siis välttämättä ole kyse uuden luomisesta vaan siitä, että järjestämme työpöydältä pois käytäntöjä, jotka eivät hyödytä ketään ja vain vievät aikaa, jolloin resursseja (eli yleensä aikaa) vapautuu niille asioille, jotka ovat tärkeitä, mielekkäitä ja hyödyllisiä. Tavallaan kyse on siis selektiivisestä tunnollisuudesta: pitäisi valita, mitkä asiat haluaa tehdä erityisen hyvin, ja järjestää tilaa niille.

melapäivä 3

Asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Yliopisto ja akateeminen maailma on täynnä systeemejä ja rakenteita, jotka hidastavat siihen mielekkääseen osaan työtä pääsemistä. Kun siihen sitten pääsee, työhön tarttuminen voi olla todella vaikeaa. Minä rakastan kirjoittamista, mutta päivästä voi kulua useita tunteja tai viikosta useita päiviä, etten vain saa kirjoittamista käyntiin. Ei se ole niin helppoa. Välillä työ on niin vaikeaa, ajanhallinta tuskaista ja riittämättömyyden tunne kovaa, että todella kyseenalaistan, haluanko tehdä tätä työtä enää jatkossa.

Kun valot sammuu niin sä kaiken näät / Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät.

Kun työn mielekkyyttä ja mielettömyyttä pohdittiin pareittain, minulle kävi vähän niin kuin minulle usein vertaistuen kanssa käy: se alkaa masentaa. Lähdin tapahtumasta itku kurkkua puristaen, en suinkaan voimaantuneena. Päässä soi Haloo Helsingin musiikki, joka tuntuu kuvaavan täydellisesti (apuraha)tutkijan itsetutkiskelun, turhautumisen, riittämättömyyden ja yksinäisyyden täyteistä arkea.

Joku voimas vei, vaik sä huusit ei / Tää on hulluuden highway.

Kirjoitan tätä kotimatkalla bussissa, tapahtuman herättämät ajatukset tuoreena mielessä. Uskon, että voimaantumisen kokemus on vasta heräämässä. Muistiinpanojani selatessani pohdin ylös kirjaamiani asioita, ja ne tuntuvat tärkeiltä. Kiitos Mela, että järjestit tämän tapahtuman! Ja kiitos Haloo Helsinki voimabiisistä!

Avaa silmäsi ja hengität / kyllä huomenna sä ymmärrät / vielä elossa oot!

 

Kuten nyt epäilemättä kaikille lukijoille on käynyt selväksi, menin kesälomalla naimisiin. Juhlimme häitä perusteellisesti ja monipuolisesti. Valmisteluineen ja toipumisineen loma kuluikin melkolailla häätunnelmissa.

Mutta kyllä me muutakin teimme, esimerkiksi kävimme Mikkelin asuntomessuilla. Teimme paljon hyvää ruokaa, söimme hyviä ravintolaruokia ja vietimme aikaa ystävien kanssa. Yksi mökkikyläilykin mahtui lomapäiviin.

Uskomattomin juttu on se, että loman aikana minä hankin kuntosalijäsenyyden. Vieläkin olen asiasta hiukan yllättynyt ja hämmentynyt, sillä olen yläasteelta asti ollut hyvin kuntosalivastainen, eikä asenteeni ole osoittanut taipumisen merkkejä. Mutta yhtäkkiä minulla on kuukausikortti, ja yhtäkkiä minä nautin salilla treenaamisesta. Asia on niin iso, että kunhan pureskelen juttua vielä vähän aikaa, kirjoitan siitä blogiin ihan erikseen.

Eilen palasin työhuoneelle. Lomaan sisältyi elämää vankasti, perusteellisesti ja lopullisesti muuttanut asia, avioliitto. Valmistelin juhlia noin vuoden verran, mutta ei kyse ollut vain siitä että juhlat on nyt juhlittu. Avioliitto on iso juttu, ainakin minulle.

Tästä lähes kuntosalijäsenyyden veroisesta muutoksesta huolimatta tuntui eilen tosi hyvältä palata töihin. Ei niin ettenkö olisi vielä mielelläni jatkanut lomaa! Mutta tästä isosta elämänmuutoksesta huolimatta tuntui ihanan tutulta palata työhuoneelle, jossa mikään ei ollut muuttunut. Tätä entisellä pysymisen tunnetta auttaa se, etten vaihtanut sukunimeä avioliiton myötä. Näin ollen ei tarvitse alkaa säätää kirjastokorttien, sähköpostiosoitteen tai nimikylttien kanssa. Ainoa ulkoinen muutos on se, että aiemman yhden renkaan sijasta vasemmassa nimettömässäni on nyt kaksi sormusta.

Jollain tapaa tämä tuttuus tuntuu tosi oikealta. Parisuhteessamme avioliitto on samaan aikaan valtava elämänmuutos, mutta toisaalta se ei muuttanut yhtään mitään. Arki ei muutu sen hohdokkaammaksi tai vaikeammaksi häiden myötä. Olemme edelleen me kaksi, mutta nyt vain vielä julkisemmin sitoutuneita toisiimme. Silti edelleen pitää tyhjentää roskapussi ja imuroida viikonloppuna, ja asumme edelleen arkisin paljon erillään kummankin työpaikkojen sijoittelun vuoksi. Ja näinhän sen kuuluu mennä, happily ever after.

Sama töissä: vaikka loma oli ihana ja muutti kaiken, työ on silti ennallaan. Loma antoi energiaa ja voimia, ja katson syksyn työmäärää melko valoisasti ja omiin voimiini luottavana.

On mahdollista, että tästä tulee ensimmäinen syksy lähes kymmeneen vuoteen, jolloin en meinaa kuolla väsymykseen, itke iltaisin tai öisin huonouttani tai vajoa aina aiempaa syksyä syvemmälle riittämättömyyden suohon. Voi olla, että tästä tulee hyvä syksy. Ja se johtuu pääosin siitä, että tänä syksynä en ole pakotettu hakemaan uutta rahoitusta. Minulla on tutkimusrahoitus pitkälle eteenpäin, joten voin keskittyä siihen.

Että sikäli kaikki on kuitenkin toisin kuin pitkään aikaan.

Keskellä kesäloman helteistä päivää palasin eilen hetkeksi töihin. Jyväskylän Veturitalleilla järjestettiin Yhdessä koettua -tapahtuma osana Jyväskylän Kesän tapahtumatarjontaa. Yhdessä koettua on tapahtumien kiertue, jossa katsellaan 100-vuotiasta Suomea sijoitettujen lasten silmin. Kiertue on ennen Jyväskylää rantautunut jo Tampereelle, Kuopioon ja Poriin, ja vielä on edessä Oulu ja Helsinki. Sen pääjärjestäjä on lastensuojelun erityisosaamisen keskus Pesäpuu ry.

Yhdessä koettua -tapahtumissa on tuotu esiin sekä lastensuojelun historiaa että nykypäivää. Tekemämme, Sosiaali- ja terveysministeriön teettämä kaltoinkohtelua sijaishuollon historiassa käsitellyt selvitys on ollut mukana eri tapahtumissa, niin myös Jyväskylässä. Joka kaupungissa aihetta on lähestytty hieman eri näkökulmista, ja Jyväskyän tapahtuman aiheena oli Kotona?!

anne kalmari

Kansanedustaja Anne Kalmari avasi seminaarin.

Seminaarin avasi kansanedustaja Anne Kalmari. Minä, sosiaalityön professori Marjo Kuronen sekä Pesäpuu ry:n kokemusasiantuntija Onni Westlund keskustelimme siitä, miten eri tavoin koti määrittyy tekemässämme kaltoinkohteluselvityksessä historianäkökulmasta ja miten ne kokemukset toisaalta reflektoituvat tämän päivän kokemuksiin. Onni tekee työtä tällä hetkellä sijaishuollossa olevien nuorten parissa, ja hän kykeni tuomaan hienosti nykypäivän näkemystä historian rinnalle. Onni myös juonsi tilaisuuden yhdessä näyttelijä Aaro Vuotilan kanssa.

aaro ja onni

Aaro Vuotila ja Onni Westlund juonsivat tilaisuuden.

Emme Onnin ja Marjon kanssa luennoineet vaan keskustelimme tuoleilla istuskellen. Olimme toki suunnitelleet keskustelun teemoja, mutta formaatti sopi tilaisuuteen hyvin ja saimme hyvää palautetta keskustelun seurattavuudesta.

Aiheet keskusteluumme nostettiin Aaro Vuotilan esittämästä laulusta Oma koti. Aaro esitti laulunsa juuri ennen meidän vuoroamme. Laulun teksti on koottu sijoitettujen lasten työpajasta, jossa he miettivät, mikä tekee kodin. Laulussa mainittiin muun muassa avain, oma sänky sekä huolenpito.

Aaro oli tehnyt muitakin lauluja, jotka pohjautuivat Pesäpuu ry:n julkaisemaan Voimatarinoita-kirjan teksteihin, jotka ovat sijoitettujen nuorten tarinoita. Koskettavat, puhuttelevat laulut olivat tapahtumassa ensiesityksessään.

aaro

Näyttelijä Aaro Vuotila esitti tekemiään lauluja.

Meidän lisäksemme tapahtumassa esiintyivät taidekasvatuksen tutkija Tarja Pääjoki, joka puhui taiteellisesta toiminnasta ja kodin kokemuksesta.

tarja pääjoki

Taidekasvatuksen tutkija Tarja Pääjoki.

Vahvimman puheenvuoron pitivät kaksi kokemusasiantuntijaa, Niina ja Hennu, jotka puhuivat  lastensuojelun tabuista. Seminaarin lopussa Maria Kaisa Aula vielä suuntasi katsetta tulevaisuuteen.

kokemusasiantuntijat

Kokemusasiantuntijat muistuttivat, että lastensuojelu ei ole mustavalkoista.

Yleisradio kuvasi seminaarin suorana lähetyksenä Yle Areenaan. Jyväskylän Kesän sivuilta löytyy erinomainen tiivistelmä tilaisuuden sisällöistä, kannattaa tutustua ainakin siihen. Sosiaalisesta mediasta lisää tietoa löytyy hashtagilla #yhdessäkoettua, kannattaa katsoa ainakin Instagramista kuvat. Kiertueen omilta sivuilta löytyy lisää tietoa koko projektista.

Suosittelen myös kiiruhtamaan vielä tällä viikolla galleria Hoppaan Jyväskylään, jossa on kiinteästi seminaarin teemoihin liittyvä taidenäyttely. Se on avoinna sunnuntaihin asti. Siellä on esillä muun muassa tämän postauksen kuvissa taustalla näkyvät Niina Vehmaan valokuvat, jotka ovat todella hengästyttäviä lapsikuvia. Lisätietoja näyttelystä löytyy Yhdessä koettua -kotisivuilta, klikkaa tästä.

Eilen aamuna harmitti lähteä kesken lomaa töihin. En olisi jaksanut kääntää häähumuisia aivojani takaisin työmoodiin ja keskusteluihin lastensuojelusta. Kannatti kuitenkin mennä, sillä kuten aina Pesäpuun kanssa työskennellessäni, myös tästä päivästä sain enemmän kuin odotin. Seminaari oli jälleen hieno muistutus minulle siitä, että tutkimuksellani on väliä tosi monille ihmisille. Työni on tärkeää, ja sen tajuaminen antaa valtavasti lisämotivaatiota tehdä parhaansa, joka päivä.

Kiitos Pesäpuu ja Yhdessä koettua -hankkeen porukka! Eilinen oli hieno päivä!

 

Kuten eilen kerroin, vietin viime viikon konferenssimatkalla. Matkan syynä oli Society for the History of Childhood and Youth (SHCY) -yhdistyksen konferenssi Rutgersin yliopistossa Camdenissa, New Jerseyssä. Osallistuin työryhmään, jossa oli mukana tutkijoita eri maissa tehdyistä lastensuojelun menneisyysselvityksistä. Minä tietenkin edustin meidän tutkijaryhmää Suomesta.

En ollut ennen käynyt Ameriikan mailla, joten matka jännitti vähäsen. Turhaa tosin, sillä mitään erityistä Amerikka-kokemusta tästä ei tullut. Viivyin niin vähän aikaa, että konferenssi olisi yhtä hyvin voinut olla missä tahansa muualla – en tutustunut ympäristööni juuri ollenkaan.

En ehtinyt kaupungille pääosin siksi, että konferenssi oli niin hyvä ja mielenkiintoinen. Lastensuojelun historiaa käsitteleviä työryhmiä oli useita, ja niiden lisäksi lapsuusmuistoja (joka on minua tietenkin kiinnostava aihe) käsiteltiin monissa erinomaisissa esitelmissä.

campus center

Campus Center, Rutgers University, Camden, NJ

Konferenssissa pääpaino oli työryhmätyöskentelyssä, ja keynote-luentoja oli vain yksi. Tästä voisimme ehkä Suomessakin ottaa oppia, sillä meillä kolmipäiväisessä konferenssissa on aina vähintään kaksi, jopa kolme keynote-luennoitsijaa. Niin hyviä kuin ne usein ovatkin, tutkimusta tehdään ja keskusteluja käydään nimenomaan työryhmissä ja niiden välitiloissa eli kahvitauoilla.

Keynote-luennon  piti Dr. Nara Milanich (Barnard College, Columbia University). Hänen tutkimusaiheitaan ovat esimerkiksi lapsuuden ja perheen historia, sukupuolihistoria sekä sosiaalisen epätasa-arvon tutkimus.

keynote

Dr. Nara Milanich, keynote in SHCY 2017.

Milanichin keynote oli ehkä yksi parhaimmista keynote-luennoista, joita olen koskaan kuullut. Hän puhui hyvin voimakkaasti, vahvoja sanoja käyttäen pakolaisleireistä, niiden lapsista sekä lapsista turvapaikanhakijoina. Hänen mukaansa näiden ihmisten kohtelussa ei tunneta lapsuuden historiaa; jos tunnettaisiin, nähtäisiin pienet ihmiset ehkä lapsina, ei vain turvapaikanhakijoina ja sen kautta uhkana. Milanichin esimerkit olivat Yhdysvalloista sekä etenkin Meksikon laittomien siirtolaisten parista, mutta kaikki kuulijat eri puolilta maailmaa pystyivät tunnistamaan samat ilmiöt, saman apua tarvitsevien lasten väärin kohtelun ja hädän. Samoja teemoja kuin luennossa löytyy Milanichin maaliskuussa Washington Post -lehdessä julkaistusta kirjoituksesta Nations have separated children from parents before. It never ends well. Suosittelen lämmöllä.

Yhden parituntisen verran pakenin Rutgersin kampukselta. Olin selaillut konferenssiohjelmassa annettuja vinkkejä läheisistä museioista, ja päätin kokeilla jotain, mitä en ollut ikinä kokeillut: oikeaa taistelulaivaa. Pakko myöntää, että puolisolla oli osuutta tähän valintaan. Pohdintani kannattaisiko laivaa käydä katsomassa muuttui varmuudeksi, kun hän osoitti viesteissä selvää ihailua: ”Oooh… New Jersey… Mene ihmeessä.” Ja lisäksi selvää kateutta, että pääsen näkemään paatin.

Yksin sotalaivaan vierailulle saapuva ulkomaalainen nuorehko nainen herätti vain lievää ihmetystä, ja vierailu oli  kyllä ihan kiinnostava. Audio-oppaan kanssa kiersin laivaa ja opin aika paljon uutta. Vesipullo olisi kannattanut olla mukana, sillä New Jerseyn paahteessa portaiden kiipeily ylös-alas alkoi käydä työstä. Onneksi osan aikaa kierros kulki ilmastoiduissa sisätiloissa.

battleship nj 2

battleship nj 1

Opin muun muassa, että Battleship New Jersey kuuluu suurimpaan taistelulaivaluokkaan, ja on siis ihan jäätävän iso. Se on ottanut osaa niin toiseen maailmansotaan, Korean sotaan kuin Vietnamin sotaankin. Näyttelyssä esiteltiin tykkejä ja aseita, mutta  myös kuuluisimpia kapteeneja ja amiraaleja. Audio-oppaasta saattoi kuunnella lukuisia laivalla palvelleiden veteraanien muisteluita, ja kierroksella ei oppinut ainoastaan New Jerseyn olosuhteista vaan ylipäätään merimieselämästä. Paikallisille laiva on tärkeä, koska se on valmistettu telakalla New Jerseyssä (siitä kai nimikin), ja on kunniakkaan taisteluhistoriansa vuoksi osa osavaltion historiaa.

jefferson bridge

Benjamin Franklinin silta

Camden (New Jersey) yhdistyy Philadelphiaan (Pennsylvania) Benjamin Franklinin sillalla. Silta on komea näky, todella! Vietin aikaa lähinnä Camdenin puolella, mutta Philadelphian historiaa amerikkalaisen demokratian kehtona mainostettiin niin usein, että sinne olisi kiinnostavaa palata joskus. Konferenssi-illallinen järjestettiin Pennsylvanian historiallisen yhdistyksen tiloissa Philadelphiassa, mutta sitä lukuunottamatta en käynyt Phillyn puolella kuin sen verran mitä junamatka lentokentälle vaati.

Matkasta opin sen, että aikaeroon kannattaa varautua. En ole aiemmin kokenut vastaavaa (Kiinan reissulla aikaero ei rasittanut yhtään jostain syystä). Heräsin joka yö kolmen maissa, eli siihen aikaan kun Suomessa on aamu. En siis nukkunut yhtäkään kunnollista yöunta, mikä alkoi kyllä jo viimeisenä päivänä vaikuttaa aika tavalla jaksamiseen ja mielialaan. Väsymys oli yksi syy, miksi en vain kyennyt jalkautumaan turistiksi. Loppujen lopuksi suurin osa vaihtamistani dollareista jäi lompakkoon, sillä en syönyt kertaakaan ravintoloissa (konferenssi-isännät tarjosivat lounaat ja myös iltasapuskaa), enkä käynyt yhdessäkään kaupassa. Jopa Battleship New Jerseyn museokauppa, josta olin ajatellut ostaa tuliaisia, oli kiinni vierailuni aikaan, joten rahat säästyivät siinäkin!

SHCY:n seuraava konferenssi on vuonna 2019 Sydneyssä, Australiassa. Sinne en lähde neljäksi päiväksi, vaan varaan samaan yhteyteen loman – ehkä puolisokin pääsee sillä kertaa reissuun mukaan. Osallistuin nyt ensimmäistä kertaa SHCY:n konferenssiin, mutta tunnelma oli niin hyvä ja keskustelut niin antoisia, että haluan ilman muuta tavata näitä ihmisiä uudestaan. Eli Sydney 2019, täältä tullaan!

 

Viime viikolla meidän pienessä perheessämme oli moninkertaisesti syytä juhlaan. Nämä uutiset ovat niin hyviä ja tärkeitä, että vaikka nykypäivänä muutaman päivän takaiset uutiset ovat jo ”vanhentuneita”, haluan merkitä tämän juhlaviikon aikakirjoihin (aka blogiini).

Hyvät uutiset alkoivat 1. kesäkuuta. Silloin tuli tieto Suomen Akatemian myöntämistä huippuyksikkörahoituksista. Olen mukana Tampereen yliopiston kokemuksen historian tutkimuksen huippuyksikössä (HEX). Tämä tarkoittaa, että pääsen tekemään tutkimusta hyvin resurssoidussa, innovatiivisessa, kunnianhimoisessa, inspiroivassa ja kansainvälisessä tutkimusryhmässä.

Suomen Akatemian huippyksiköitä myönnettiin tänä vuonna 12 kappaletta. Ne ovat Akatemian rahoitusmallin runsaskätistä osuutta. Rahoitushakemusten läpimeno perustuu tutkimusidean innovatiivisuuteen, kansainvälisyyteen, vaikuttavuuteen ja tiedettä uudistavaan otteeseen. (Lisätietoja esimerkiksi Akatemian sivuilta, klik.) Tampereen yliopiston HEX-huipparissa on kaikkea tätä.

En voi millään muotoa ottaa kunniaa hakemuksen läpimenosta, sillä en ollut mukana tekemässä sitä. Pääsin huhtikuun alussa mukaan Akatemian tiloissa pidettyyn kansainvälisen tieteellisen raadin haastatteluun, mikä oli jännittävä mutta samaan aikaan erittäin kiinnostava uusi tilanne.

Sen lisäksi, että huippuyksikkö tuo perheemme elämään turvaa antaessaan minulle toimeentulon juuri alkaneen Koneen säätiön rahoittaman hankkeen jälkeenkin, se tarjoaa minulle myös niin innostavan ja iloisen paikan tehdä työtä, että tuskin maltan odottaa. Tunnen suurimman osan ryhmän tutkijoista, ja tiedän jo nyt että tulemme tekemään erittäin hyvää tutkimusta yhdessä. Älyllisesti huippari tulee olemaan minulle haaste, mutta kunnianhimolleni kyllä erittäin tervetullut sellainen.

Syksyllä tein Akatemian tutkijatohtorihakemukseni Tampereen yliopistoon, ja siinä yhteistyökumppanit olisivat olleet osittain juuri näitä samoja, joiden kanssa tulen huipparissa tekemään työtä. Minulla on siis ensin tämä nyt alkanut rahoitus, mutta todennäköisesti yhteistyö huipparin kanssa alkaa heti sen käynnistyessä ensi vuoden alussa. Mitä kaikkea se  käytännössä tarkoittaa, jää vielä nähtäväksi, mutta todennäköisesti ainakin seminaareja, konferensseja, keskusteluja, julkaisuja ja tiiviin, kannustavan ja hyvähenkisen oman tutkijayhteisön.

Tuskin oli tästä toivuttu, kun puoliso lähti vapaapäivältään töihin saamaan kunniamerkkiä. Kahvitilaisuus järjestettiin perjantaina 2. kesäkuuta ja kutsu noutamaan kunniamerkkiä oli tullut, mutta kutsussa ei kerrottu mikä prenikka olisi kyseessä. Varsin komean mitalin kanssa hän sitten tuli kotiin: perheessämme on ritari!

Virallinen kunniamerkin myöntöpäivä on Puolustusvoimain lippujuhla 4. kesäkuuta. Tasavallan presidentti myöntää kunniamerkkejä tämän päivämäärän lisäksi itsenäisyyspäivänä, mutta Puolustusvoimain lippujuhlassa painottuvat Puolustusvoimien henkilöstön kunniamerkit.

Suomessa on kolme ritarikuntaa, joista kunniamerkkejä jaetaan. Vapaudenristin ritarikunta, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta sekä Suomen Leijonan ritarikunta. Kaikilla niillä on vähän erilaiset perustamishistoriansa. Puolisolleni myönnettiin Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki. Olen ihan valtavan ylpeä!

hdr

Monen pilvisen ja kolean päivän jälkeen aurinko alkoi jälleen paistamaan. Auringossa hehkuvaa kesäaamua varjostivat vain uutiset Lontoosta: joko taas? Henkilökohtaisella tasolla viime viikko oli kuitenkin täynnä suurta iloa ja luottamusta tulevaisuuteen. Varjoisampia aikoja epäilemättä tulee taas, mutta ehkäpä näiden päivien innostamana jaksaa niiden varjojenkin yli.

 

Viime aikoina olen kirjoittanut sairauksistani blogiin aika surkeana ja ikävässä sävyssä. Välillä olisi hyvä muistuttaa, että pitkäaikaissairauksiin kuuluu myös hyviä juttuja. Itse sairaus ei tietenkään ole hyvä ja antaisin mitä vain ollakseni terve, mutta ei tämä arki pelkästään itkuista selviytymistaistelua ole. Ennen kaikkea itseni vuoksi, mutta myös tätä blogia lukevien käsityksen laajentamiseksi yritän jatkossa muistaa kirjoittaa enemmän myös etenkin diabetekseen liittyvistä hyvistä asioista.

Yksi sellainen kiva juttu oli ohjelmassani pari viikkoa sitten, kun osallistuin laajaan diabetestutkimukseen nimeltä FinnDiane. Kuulin tutkimuksesta ykköstyyppiläisten keskusteluryhmän kautta ja laitoin sähköpostia tutkimushankkeelle. Sieltä soitettiin melko nopeasti ja sovimme ajan, jolloin vierailin Meilahdessa tutkittavana.

FinnDiane on jo 1990-luvulta asti käynnissä ollut pitkän ajan seurantatutkimus, jossa selvitetään diabeetikoiden lisäsairauksia synnyn mekanismeja kuten ympäristötekijöitä, elämäntapoja ja geenien vaikutusta. Selkokielistä(kin) lisätietoa tutkimuksesta löytyy hankkeen verkkosivuilta. Suomessa diabeteksen tutkimus todella on hyvin edistynyttä ja sitä tehdään paljon, koska ykköstyyppi on meillä yleisempää kuin muualla. Sen syytä ei vieläkään tiedetä.

Oli todella kiinnostavaa olla tällä kertaa tutkittavan roolissa tutkijan sijaan. Toki lääketieteellinen tutkimus on ihan eri juttu kuin minun edustamani ihmistieteiden alalla, mutta luin kyllä mielenkiinnolla esimerkiksi minulle etukäteen lähetetyn tiedotteen ja allekirjoitettavat suostumuslomakkeet. Perusasiat tutkimusetiikasta nimittäin ovat samoja, oli tieteenala mikä tahansa. Lääketieteessä tutkimusetiikka on luonnollisesti hyvin tiukkaa ja tarkkaa.

Itse osallistuminen oli helppoa. Täytin etukäteen lomakkeelle tiedot lähisuvun sairauksista ja tietenkin omat terveystietoni. Käytännössä hieman vaivaa vaati yhden vuorokauden virtsan kerääminen, mutta sitäkin varten sain astian ja hyvät ohjeet. Lähinnä huvitti viedä sitä saavia aamubussissa Meilahteen: ettepä tiedäkään mitä minulla on laukussani.

Tutkimushuoneeseen päästyäni käytiin ensin paperit läpi hyvin miellyttävän ja kohteliaan tutkijan kanssa. Verenpainemittauksen ja verikokeiden ottamisen jälkeen minun tehtäväni oli vain maata sängyllä viltin alla ja antaa tutkijan tehdä työnsä.

finndiane1

Peitto oli tarpeeseen, kun minua paleli kilpparin vajaatoiminnan takia herkästi.

Minusta mitattiin vaikka mitä, ja sain tietenkin kaikki tiedot itsellenikin. Suonten pituudet mitattiin ja tutkija laski sydämen pumppauksen nopeuden – tai jotain, en muista termiä enää. Tulos kuitenkin oli, että sydämeni pumppaa verta kaulasta lonkkaan n. 6,7 metriä sekunnissa ja kaulasta ranteeseen noin 6,3 metriä sekunnissa. En tiedä mitä tällä tiedolla teen, mutta onhan se kiinnostavaa! Kaulan laskimot (ehkä) ultrattiin ja seinämien paksuus mitattiin. Kaikki nämä arvot olivat minulla ihan terveitä ja hyviä.

finndiane2

Näitä kukkakuvia huoneen katossa tuijottelin ajankulukseni.

Toisessa tutkimushuoneessa minulle tehtiin kehonkoostumusmittaus, luuntiheysmittaus ja silmänpohjienkuvaus. Osteoporoosia minulla ei ole, mutta kehonkoostumus on turhan rasvapitoinen. Se ei tietysti ollut yllätys, kun en ole ollut kovin liikunnallinen vaan pikemminkin runsasruokainen ihminen, mutta onhan se hiukan eri asia saada faktat paperilla itselle.

Kaikenkaikkiaan tutkimukseen oli kehotettu varaamaan noin kolme tuntia, mutta minä pääsin lähtemään jo runsaan kahden tunnin kuluttua, koska homma oli sujunut niin vikkelästi. Minun pitää vielä lähettää muutama putkilo virtsanäytettä, ja homma oli siinä. Todella helppo tapa antaa panos maailman huippututkimukselle!

FinnDianesta  kutsutaan seurantakäynnille ilmeisesti viiden vuoden kuluttua. Tuo kehonkoostumuksen mittaus oli kuitenkin niin tavattoman mielenkiintoista, että olisi hauskaa päästä tekemään sellainen esimerkiksi puolen vuoden välein, tai edes kerran vuodessa. Hyödyllistä se olisi etenkin silloin, jos muuttaisin elämäntavoissani jotain. Vuoden alussa hyvin alkanut liikunnan lisääminen voisi esimerkiksi vaikuttaa rasvaprosenttiin, ja muutos toimisi erittäin suurena motivaattorina jatkaa liikuntaa tai muuttaa sen sisältöjä paremmin juuri minun terveyttäni edistäväksi.

Juuri nyt en pysty paljoa liikkumaan, mutta ehkä sitten kun saan taas terveys-sairaus -puntarin enemmän terveen puolelle. FinnDianesta saamani tulokset ovat vielä osittain lukematta, kun tietoa tuli niin paljon. Tämä oli ehdottomasti win-win -juttu: sekä tutkijat että tutkittava saivat lisätietoa.

Seuraava sivu »