tutkimusta


Viime viikolla meidän pienessä perheessämme oli moninkertaisesti syytä juhlaan. Nämä uutiset ovat niin hyviä ja tärkeitä, että vaikka nykypäivänä muutaman päivän takaiset uutiset ovat jo ”vanhentuneita”, haluan merkitä tämän juhlaviikon aikakirjoihin (aka blogiini).

Hyvät uutiset alkoivat 1. kesäkuuta. Silloin tuli tieto Suomen Akatemian myöntämistä huippuyksikkörahoituksista. Olen mukana Tampereen yliopiston kokemuksen historian tutkimuksen huippuyksikössä (HEX). Tämä tarkoittaa, että pääsen tekemään tutkimusta hyvin resurssoidussa, innovatiivisessa, kunnianhimoisessa, inspiroivassa ja kansainvälisessä tutkimusryhmässä.

Suomen Akatemian huippyksiköitä myönnettiin tänä vuonna 12 kappaletta. Ne ovat Akatemian rahoitusmallin runsaskätistä osuutta. Rahoitushakemusten läpimeno perustuu tutkimusidean innovatiivisuuteen, kansainvälisyyteen, vaikuttavuuteen ja tiedettä uudistavaan otteeseen. (Lisätietoja esimerkiksi Akatemian sivuilta, klik.) Tampereen yliopiston HEX-huipparissa on kaikkea tätä.

En voi millään muotoa ottaa kunniaa hakemuksen läpimenosta, sillä en ollut mukana tekemässä sitä. Pääsin huhtikuun alussa mukaan Akatemian tiloissa pidettyyn kansainvälisen tieteellisen raadin haastatteluun, mikä oli jännittävä mutta samaan aikaan erittäin kiinnostava uusi tilanne.

Sen lisäksi, että huippuyksikkö tuo perheemme elämään turvaa antaessaan minulle toimeentulon juuri alkaneen Koneen säätiön rahoittaman hankkeen jälkeenkin, se tarjoaa minulle myös niin innostavan ja iloisen paikan tehdä työtä, että tuskin maltan odottaa. Tunnen suurimman osan ryhmän tutkijoista, ja tiedän jo nyt että tulemme tekemään erittäin hyvää tutkimusta yhdessä. Älyllisesti huippari tulee olemaan minulle haaste, mutta kunnianhimolleni kyllä erittäin tervetullut sellainen.

Syksyllä tein Akatemian tutkijatohtorihakemukseni Tampereen yliopistoon, ja siinä yhteistyökumppanit olisivat olleet osittain juuri näitä samoja, joiden kanssa tulen huipparissa tekemään työtä. Minulla on siis ensin tämä nyt alkanut rahoitus, mutta todennäköisesti yhteistyö huipparin kanssa alkaa heti sen käynnistyessä ensi vuoden alussa. Mitä kaikkea se  käytännössä tarkoittaa, jää vielä nähtäväksi, mutta todennäköisesti ainakin seminaareja, konferensseja, keskusteluja, julkaisuja ja tiiviin, kannustavan ja hyvähenkisen oman tutkijayhteisön.

Tuskin oli tästä toivuttu, kun puoliso lähti vapaapäivältään töihin saamaan kunniamerkkiä. Kahvitilaisuus järjestettiin perjantaina 2. kesäkuuta ja kutsu noutamaan kunniamerkkiä oli tullut, mutta kutsussa ei kerrottu mikä prenikka olisi kyseessä. Varsin komean mitalin kanssa hän sitten tuli kotiin: perheessämme on ritari!

Virallinen kunniamerkin myöntöpäivä on Puolustusvoimain lippujuhla 4. kesäkuuta. Tasavallan presidentti myöntää kunniamerkkejä tämän päivämäärän lisäksi itsenäisyyspäivänä, mutta Puolustusvoimain lippujuhlassa painottuvat Puolustusvoimien henkilöstön kunniamerkit.

Suomessa on kolme ritarikuntaa, joista kunniamerkkejä jaetaan. Vapaudenristin ritarikunta, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta sekä Suomen Leijonan ritarikunta. Kaikilla niillä on vähän erilaiset perustamishistoriansa. Puolisolleni myönnettiin Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki. Olen ihan valtavan ylpeä!

hdr

Monen pilvisen ja kolean päivän jälkeen aurinko alkoi jälleen paistamaan. Auringossa hehkuvaa kesäaamua varjostivat vain uutiset Lontoosta: joko taas? Henkilökohtaisella tasolla viime viikko oli kuitenkin täynnä suurta iloa ja luottamusta tulevaisuuteen. Varjoisampia aikoja epäilemättä tulee taas, mutta ehkäpä näiden päivien innostamana jaksaa niiden varjojenkin yli.

 

Viime aikoina olen kirjoittanut sairauksistani blogiin aika surkeana ja ikävässä sävyssä. Välillä olisi hyvä muistuttaa, että pitkäaikaissairauksiin kuuluu myös hyviä juttuja. Itse sairaus ei tietenkään ole hyvä ja antaisin mitä vain ollakseni terve, mutta ei tämä arki pelkästään itkuista selviytymistaistelua ole. Ennen kaikkea itseni vuoksi, mutta myös tätä blogia lukevien käsityksen laajentamiseksi yritän jatkossa muistaa kirjoittaa enemmän myös etenkin diabetekseen liittyvistä hyvistä asioista.

Yksi sellainen kiva juttu oli ohjelmassani pari viikkoa sitten, kun osallistuin laajaan diabetestutkimukseen nimeltä FinnDiane. Kuulin tutkimuksesta ykköstyyppiläisten keskusteluryhmän kautta ja laitoin sähköpostia tutkimushankkeelle. Sieltä soitettiin melko nopeasti ja sovimme ajan, jolloin vierailin Meilahdessa tutkittavana.

FinnDiane on jo 1990-luvulta asti käynnissä ollut pitkän ajan seurantatutkimus, jossa selvitetään diabeetikoiden lisäsairauksia synnyn mekanismeja kuten ympäristötekijöitä, elämäntapoja ja geenien vaikutusta. Selkokielistä(kin) lisätietoa tutkimuksesta löytyy hankkeen verkkosivuilta. Suomessa diabeteksen tutkimus todella on hyvin edistynyttä ja sitä tehdään paljon, koska ykköstyyppi on meillä yleisempää kuin muualla. Sen syytä ei vieläkään tiedetä.

Oli todella kiinnostavaa olla tällä kertaa tutkittavan roolissa tutkijan sijaan. Toki lääketieteellinen tutkimus on ihan eri juttu kuin minun edustamani ihmistieteiden alalla, mutta luin kyllä mielenkiinnolla esimerkiksi minulle etukäteen lähetetyn tiedotteen ja allekirjoitettavat suostumuslomakkeet. Perusasiat tutkimusetiikasta nimittäin ovat samoja, oli tieteenala mikä tahansa. Lääketieteessä tutkimusetiikka on luonnollisesti hyvin tiukkaa ja tarkkaa.

Itse osallistuminen oli helppoa. Täytin etukäteen lomakkeelle tiedot lähisuvun sairauksista ja tietenkin omat terveystietoni. Käytännössä hieman vaivaa vaati yhden vuorokauden virtsan kerääminen, mutta sitäkin varten sain astian ja hyvät ohjeet. Lähinnä huvitti viedä sitä saavia aamubussissa Meilahteen: ettepä tiedäkään mitä minulla on laukussani.

Tutkimushuoneeseen päästyäni käytiin ensin paperit läpi hyvin miellyttävän ja kohteliaan tutkijan kanssa. Verenpainemittauksen ja verikokeiden ottamisen jälkeen minun tehtäväni oli vain maata sängyllä viltin alla ja antaa tutkijan tehdä työnsä.

finndiane1

Peitto oli tarpeeseen, kun minua paleli kilpparin vajaatoiminnan takia herkästi.

Minusta mitattiin vaikka mitä, ja sain tietenkin kaikki tiedot itsellenikin. Suonten pituudet mitattiin ja tutkija laski sydämen pumppauksen nopeuden – tai jotain, en muista termiä enää. Tulos kuitenkin oli, että sydämeni pumppaa verta kaulasta lonkkaan n. 6,7 metriä sekunnissa ja kaulasta ranteeseen noin 6,3 metriä sekunnissa. En tiedä mitä tällä tiedolla teen, mutta onhan se kiinnostavaa! Kaulan laskimot (ehkä) ultrattiin ja seinämien paksuus mitattiin. Kaikki nämä arvot olivat minulla ihan terveitä ja hyviä.

finndiane2

Näitä kukkakuvia huoneen katossa tuijottelin ajankulukseni.

Toisessa tutkimushuoneessa minulle tehtiin kehonkoostumusmittaus, luuntiheysmittaus ja silmänpohjienkuvaus. Osteoporoosia minulla ei ole, mutta kehonkoostumus on turhan rasvapitoinen. Se ei tietysti ollut yllätys, kun en ole ollut kovin liikunnallinen vaan pikemminkin runsasruokainen ihminen, mutta onhan se hiukan eri asia saada faktat paperilla itselle.

Kaikenkaikkiaan tutkimukseen oli kehotettu varaamaan noin kolme tuntia, mutta minä pääsin lähtemään jo runsaan kahden tunnin kuluttua, koska homma oli sujunut niin vikkelästi. Minun pitää vielä lähettää muutama putkilo virtsanäytettä, ja homma oli siinä. Todella helppo tapa antaa panos maailman huippututkimukselle!

FinnDianesta  kutsutaan seurantakäynnille ilmeisesti viiden vuoden kuluttua. Tuo kehonkoostumuksen mittaus oli kuitenkin niin tavattoman mielenkiintoista, että olisi hauskaa päästä tekemään sellainen esimerkiksi puolen vuoden välein, tai edes kerran vuodessa. Hyödyllistä se olisi etenkin silloin, jos muuttaisin elämäntavoissani jotain. Vuoden alussa hyvin alkanut liikunnan lisääminen voisi esimerkiksi vaikuttaa rasvaprosenttiin, ja muutos toimisi erittäin suurena motivaattorina jatkaa liikuntaa tai muuttaa sen sisältöjä paremmin juuri minun terveyttäni edistäväksi.

Juuri nyt en pysty paljoa liikkumaan, mutta ehkä sitten kun saan taas terveys-sairaus -puntarin enemmän terveen puolelle. FinnDianesta saamani tulokset ovat vielä osittain lukematta, kun tietoa tuli niin paljon. Tämä oli ehdottomasti win-win -juttu: sekä tutkijat että tutkittava saivat lisätietoa.

Kiitos, Koneen Säätiö.

Olen tänään saanut myöntävän rahoituspäätöksen hankkeelleni Vanhemmuus sijaishuollossa kasvaneiden elämänkerronnassa, 1950-1990. Olotila on sanoinkuvaamattoman riemullinen.

Olen riemuissani siitä, että ylipäätään saan jatkaa tutkijana. Rahoitustilanteen epävarmuus, koko ajan piinaavammaksi käyvä kilpailu rahoituksesta ja kiihtyvä tulospaine ovat tehneet tutkijan työstä hyvin vähän houkuttelevan. Toisaalta se on parasta, mitä osaan ja työ josta nautin, enkä kevyin mielin valmistautunut luopumaan ammatistani rahoitustilanteen ja työttömyyden vuoksi. Siksi Koneen Säätiön joululahja on erittäin suuri ja tärkeä. Saan jatkaa tutkimusta, jolla on merkitystä niin minulle, tiedeyhteisölle kuin yhteiskunnalle laajemmin.

Tämä rahoitus on pisin, mitä minulle on koskaan myönnetty yhdellä kertaa. Se on apuraha, eikä siis työsuhde, mutta käytännössä se tarkoittaa, että minulla on töitä vuoden 2019 loppuun asti. Se tarkoittaa myös sitä, että todennäköisesti tämä on viimeinen työni post doc -vaiheen tutkijana. Tänä aikana minun tulee kerätä ansioita dosentuuria varten, jotta voin edetä tutkijan urapolulla.

Rahoituspäätös tarkoittaa siis, että sain töitä ensi kesäkuusta alkaen (jolloin edellinen rahoitukseni päättyy). Se tarkoittaa kovaa, kiireistä, henkisesti vaativaa ja koko ajan vaatimuksiltaan kasvavaa työtä. Mutta se tarkoittaa myös, että olen jälleen mitattu ulkopuolisten arvioijen silmin riittävän hyväksi, riittävän kelpaavaksi sekä sopivaksi tekemään tätä työtä.

Lastensuojelun menneisyys -selvitys oli tärkeä tälle maalle ja yhteiskunnalle, mutta myös aivan valtavan tärkeä minulle ihmisenä ja tutkijana. Tämä nyt rahoitusta saanut hanke jatkaa sen jalanjäljillä ja nojaa pitkälti osaamiseen, jota edellisessä työssäni olen kartuttanut.

Kiitos, Koneen Säätiö. Parempaa jouluyllätystä en olisi voinut toivoa.

 

Lokakuu on siinä mielessä kirjatoukan kuukausi, että sen lopussa on aina vuoden suurin kirjatapahtuma, Helsingin kirjamessut. Kuten aiemmin kerroin, tänä vuonna kirjamessut olivat minulle aivan erityiset, sillä ensimmäistä kertaa olin siellä esiintyjänä.

Sunnuntaina Eino Leino -lavalla toimittaja Unto Hämäläinen jutteli minun ja Ville Kivimäen kanssa toimittamastamme teoksesta Rauhaton rauha (Vastapaino 2015). Pidin Hämäläisen keskustelutyylistä: hän ei vain haastatellut meitä vaan oli kolmas, tasaveroinen keskustelija. Hän kertoi kuulijoille lukukokemuksestaan, luki muutamia lainauksia kirjasta ja kyseli niiden herättämien ajatusten pohjalta meiltä lisää. Haastattelu oli ehkä elämäni nopein 25 minuuttinen! Hämäläisen kanssa olisi mieluusti jutellut pidempäänkin.

14633004_10154457634089504_5248816929665429848_n

Kuva: Hannele Vettainen.

Mieltäni lämmitti erityisesti se, miten paljon tuttuja yleisössä oli. Muutenkin kuuntelijoita riitti, ja kustantajamme edustajat olivat todella tyytyväisiä. Kiitos kaikille paikalla olleille! Ja erityiskiitos omalle huutosakilleni, joka kannustaa ja tukee kaikissa elämän hyvissä ja huonoissa hetkissä  – tämä oli tietenkin niitä isoja ilon päiviä.

Kirjamessuilta ostin tuliaisiksi pari pokkaria ja yhden keittokirjan. Keittokirjan suhteen olin tehnyt jo vähän ennakkopohdintaa edellisenä päivänä. Selasin sitä tänään kotimatkalla, ja olen hyvin tyytyväinen hankintaan. Siitä keittokirjasta pitänee yrittää kirjoittaa vielä lähiviikkojen aikana tännekin! Lisäksi ruokamessujen puolelta hankin meille uuden pinnoitetun kattilan. Myös se ansaitsisi oman postauksensa, kunhan nyt testaan sen käyttöä.

Tämän kirjamessuilon päätteeksi voin vaivihkaa livauttaa tähän lokakuun varsin vaatimattomaksi jääneen lukulistan. Jälleen on mennyt monta iltaa niin, että olen vain ottanut kirjan käteen ja nukahtanut saman tien. Ei ole minusta enää lukijaksi entiseen malliin.

  • Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
  • Aura Korppi-Tommola: Miina Sillanpää. Edelläkävijä
  • Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Syyskuuta on jäljellä enää muutama päivä. Vaikka syyskuu on perinteisesti lempikuukauteni, työasioiden suhteen olen vain äärettömän helpottunut, että tämä on kohta ohi.

img_20160912_121933

Tähän aikaan vuodesta on tärkeimpien tutkimusrahoitusten hakuaika. Suomen Akatemian haku ei ole mitään kevyttä ”no mä tykkäisin tutkia tätä aihetta” -ehdotusten tekoa, vaan todella vaativa hakuprosessi ja erittäin kilpailtua, kovatasoista rahoitusta. Ohjeet ovat millintarkat, välillä oudot ja ristiriitaiset. 12-sivuisen hakemuksen kokoaminen akateemisella englannilla on ennen kaikkea taitolaji. Hyvän ja kiinnostavan tutkimusidean lisäksi hakijan pitää osata kirjoittaa hyvä hakemus, ja tämä ilmaisutaito on muuttunut koko ajan painavammaksi kilpailun koventuessa. Lisääntynyt kilpailu tutkimusrahoituksesta aiheuttaa nimittäin sen, että edes kaikki täydet pisteet kansainväliseltä arviointiraadilta saaneet hankkeet eivät mene läpi.

On jotenkin riemukasta huomata, miten yhteisölliseksi akateeminen maailma muuttuu. Suomen Akatemia on kuin jokin yhteinen vihollinen tai Iso Johtaja, jonka edessä kaikki olemme tasa-arvoisia. Kilpailemme rajusti toisiamme vastaan, mutta teemme koko ajan myös yhteistyötä. En ole koskaan törmännyt kyynärpäätaktiikkaan tai puukoniskuihin. Sen sijaan luemme ja kommentoimme mahdollisuuksien rajoissa toistemme hakemuksia, jaamme vinkkejä budjetin, sähköisen järjestelmän tai tämän vuoden uutuuden Data Management Planin suhteen. Olen viesteillyt monien samassa uravaiheessa olevien kanssa, joista jokainen on tehnyt syyskuussa töitä enemmän kuin mihinkään muuhun aikaan vuodesta. Kollektiivinen tsemppi ylittää yliopisto- ja tieteenalarajat.

Meistä vain muutama tulee saamaan rahoituksen. Raakaa, mutta niin se vain menee. Läpimenoprosenttia en juuri nyt muista, mutta se on erittäin matala. Välillä positiivinen ajattelu vain pettää, kun tilanteen mahdottomuutta ajattelee. Hakemukseni ei ehkä ole huonoimmasta päästä, mutta mahdollisuus saada rahoitusta on niin pieni, että en ymmärrä mistä sain voimaa edes yrittää. Ehkä voimaa antoi juuri tuo vuosittain toistuva kollektiivinen hulluus kaikkien työystävieni ja -tuttujeni piirissä. Kaikki ovat samassa veneessä, eikä tarvitse selittää yhtään kun päivittää Facebookiin ”Tänään menossa sivulla 11. Valoa näkyvissä!” Kollegat tietävät, mistä on kyse, ja muiden ei tässä tilanteessa tarvitsekaan.

Akatemian uusien liikkuvuussääntöjen mukaan tutkijatohtorihakemusta ei saa osoittaa samaan tutkimusyksikköön, josta on väitellyt. Minulle tämä ei ollut suuri ongelma, sillä Tampereen yliopiston sosiaalihistorian ja sosiaalityön tutkimus on vetänyt minua puoleensa jo jonkin aikaa. Vaikka työmatka pitenisi, olisin todella iloinen jos pääsisin töihin tamperelaisten kollegoiden kanssa.

Viime viikkoina olen laskenut budjettia, suunnitellut tutkijavierailuja ulkomaille, perustellut aihetta, lukenut siihen liittyvää tutkimusta ja päivittänyt ansio- ja julkaisuluettelojani. Kaikki on sujunut aavistuksen verran helpommin kuin vuosi sitten, mutta olisi harhaanjohtavaa sanoa tämän olleen helppoa. Jos se olisi helppoa, en varmaankaan olisi itkenyt ääneen eräänäkin yönä pelkästään siksi, että tunsin itseni niin järjettömän huonoksi ja riittämättömäksi. Silti tänään Akatemialle lähettämäni hakemus oli varmasti paras, mitä olen tähän asti tehnyt.

hdr

En meinannut uskaltaa lähettää hakemusta tänään. Istuin ja pyöritin viimeistä liitettä (tutkimussuunnitelmaa) edessäni ja hermoilin. Jotain jää kuitenkin huomioimatta, ajattelin, eikä siihen ole nyt varaa. Yhtään virhettä ei saa olla.

Mutta lähetin sen silti. En ymmärrä, miten uskalsin, mutta sinne se meni, peruuttamattomasti. Tulokset tulevat toukokuussa.

Ei sillä, että siihen asti olisi aikaa levätä laakereilla. Kolmen päivän kuluttua on erään suurimmista humanistis-yhteiskuntatieteellisistä rahoittajista eli Koneen säätiön hakemusten deadline. En ole aloittanutkaan vielä hakemusta. Sunnuntaihin mennessä pitää olla valmiina kaksi kirja-arviota, joista toinen kirjakin on vielä lukematta. Ja lokakuussa on Suomen Kulttuurirahaston hakuaika.

Työmäärä ei siis lopu, mutta jotenkin on silti helpottunut olo. Tuntuu kuin akatemiahakemukseni lähettäminen – niin vaikeaa kuin se olikin – olisi vienyt ison painajaisen pois hartioiltani. Askel on kevyempi taas.

Huomenna teen apurahahakemuksen sekä yhden lausunnon Koneen säätiöön, tai aloitan niitä ainakin. Huomenna käyn kävelyllä keskellä päivää. Huomenna katson kaikki syyskuun pitkien työiltojen takia rästissä olevat jakson Sotaa ja rauhaa. Huomenna en varmaankaan enää näe unta tästä hakuprosessista. Huomenna varmaan ehdin taas rentoutua hääjuttujen parissa. Onhan huomenna sentään uusi päivä.

P.s. Tämän postauksen kuvat ovat Tampereen yliopistolta, kun pari viikkoa sitten olin  siellä hakuinfossa. Kunpa voisin vuoden kuluttua sanoa tuota paikkaa työpaikakseni! 

Tänään vietän iltapäivän Suomen Kansantietouden Tutkijain seuran VIII Kevätkoulussa. Kevätkoulun teemana on Kulttuurintutkijan selviytymispaketti, jota sitten puheenvuoroissa tarkastellaan eri näkökulmista. Minua pyydettiin puhumaan lyhyesti otsikolla Tiedetoimittaminen intohimona. Seuraavassa tiivistelmä siitä, mitä tänään puhun. Pahoittelut poikkeuksellisen pitkästä blogipostauksesta, tiivistin kyllä, mutta asiaa on paljon.

 Vuosina 2010 ja 2011 osallistuin Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan järjestämään, puolisentoista vuotta kestäneeseen Yrittäjäksi yliopistosta -koulutukseen, jossa kouluttajat Tiimiakatemiasta yrittivät saada tutkijoita ymmärtämään, mitä on oman osaamisen tunnistaminen, tunnustaminen ja itselle mielekkään työn tekeminen.

Yhden aikuisikäni tärkeimmistä oivalluksista sain kurssin lähijaksolla helmikuussa 2011. Oivallus oli hyvin yksinkertainen.

Lähijakson teemana oli oman osaamisen johtaminen, mikä aloitettiin oman osaamisen tunnistamisella. Aiemmin tilanteissa, joissa piti vapaasti kertoa omasta osaamisestaan, olin jumiutunut täysin ja mennyt jopa itkunsekaiseen lukkotilaan, koska koin etten osaa mitään. Minulla ei ollut kerrassaan mitään työkaluja oman osaamiseni tunnistamiseen. Pelkäsin tätä lähijaksoa, koska ajattelin että muut siellä tekevät hienoja listoja siitä, mitä kaikkea osaavat, ja minä en edelleenkään keksi yhtään asiaa minkä osaisin.

Mutta kurssin vetäjät eivät kysyneet sitä kertaakaan. He eivät pyytäneet meitä kertomaan, mitä me osaamme. Sen sijaan kysyttiin jotain ihan muuta, jotain johon vastaaminen oli paljon helpompaa: Mitä tehdessäni olen tyytyväinen? Mitkä asiat saavat sukat pyörimään jaloissani?

Kirjoitin paperille (ja myöhemmin blogiin) olevani onnellisimmillani silloin, kun

  • Luen
  • Kirjoitan
  • Keskustelen siitä, mitä olen lukenut
  • Teen tutkimusta, joka etenee (ja joka vaikuttaa)

Oli melkoinen valaistumisen kokemus ymmärtää, että juuri noissa asioissa olen myös hyvä, ja mikä tärkeämpää, noissa asioissa olen halukas kehittämään itseäni ja oppimaan lisää. Siksi noissa asioissa voin tulla vielä paremmaksi.

Kun tätä puheenvuoroa varten etsin selityksiä sanalle intohimo, päädyin monille niin sanottuun positiiviseen psykologiaan kuuluville sivustoille. Näillä sivuilla kirjoitettiin siitä, miten merkityksellistä ihmiselle on tehdä jotain, minkä hän kokee tärkeäksi ja miten siitä saa sisällön koko elämälle – merkityksetön työ on elämän heittämistä hukkaan. Lisäksi varoitetaan, että intohimo sekoitetaan usein asioihin joissa henkilö on taitava.

Suhtaudun tällaiseen hieman kriittisesti. Vaikka työn merkityksellisyys on itsellenikin tärkeää, koska muuten ei jaksa aamuisin nousta sängystä ja lähteä töihin, niin pelkkä positiivinen psykologia ei maksa laskuja tai tuo elämään turvaa (paitsi kalliita koulutuksia myyville konsulteille). Intohimoa voi kokea myös asioissa, joissa ei ole kovin hyvä, mutta aitoon intohimoon liittyy halu kehittyä ja oppia lisää. Positiivisuuteen ohjaavat konsultit ovat oikeilla jäljillä, mutta ripaus realismia tekee heidän asiastaan uskottavamman.

Realismia tarvitaan, sillä tiedetoimittaminen tai tietokirjojen tekeminen ei ole norppien makoilua aurinkoisella kivellä. Kuten auringossa makoilu, ei tiedetoimittaminenkaan kyllä elätä, mutta toimittamisessa tulee myös välillä hiki ja raivo.

Kun mietin tätä puhettani, kirjoittelin paperille asioita, joita tiedetoimittaminen mielestäni on. Lista oli tällainen:

Tiedetoimittaminen on

  • Ajanhallintaa
  • Lukemista, lukemista, lukemista
  • Kommentointia (rakentavasti!)
  • Kokonaisuuksien ja yksityiskohtien tasapainoa
  • Neuvotteluja
  • Kompromisseja
  • Pitkiä työpäiviä
  • Kireitä aikatauluja
  • Liian pian tulevia deadlineja
  • Liian paljon sähköposteja
  • Pilkkuja ja niiden viilausta
  • Iloa
  • Onnistumista

Ja lopuksi juhlaa, kun kirja on valmis.

Se tunne, kun ensimmäisen kerran sain käsiini kirjan, jonka kannessa oli oma nimi. Se oli hurja tunne, yksi unelma täyttyi. Minä olin tehnyt kirjan, minä juuri, ihan tavallinen ihminen, maalaistyttö, varpaat mullassa kasvanut. Minä, joka suhtaudun kirjoihin kuin pyhiin esineisiin, ja jonka mielestä jokainen kirjailija on pieni nero. Minä olin tehnyt kirjan.

Sittemmin idealistinen suhtautumiseni kirjoihin ja niiden tekemiseen on hiukan rapissut, mutta syvä ilo valmiista kirjasta on edelleen jäljellä.

Aikatauluja olen rakastanut aina, ja suhtaudun omissa kirjoitustöissäni melkoisella kiintymyksellä deadlineihin. Ilman deadlineja en saa mitään tehtyä, ja lykkään niitä vain poikkeustilanteissa. Koska kaikkien ihmisten suhde aikarajoihin ei ole samanlainen, vaatii toimitustyö oman itsen johtamisen lisäksi myös muiden ohjaamista ja johtamista.

Ehkä yksi tärkeimmistä asioista, mitä toimittaminen on minulle opettanut, liittyy epätäydellisyyden myöntämiseen ja virheiden hyväksymiseen. Sellaista kirjaa ei olekaan, johon ei joku virhe jäisi. Epätäydellisyyden hyväksyminen ei tarkoita, etteikö aina voisi pyrkiä minimoimaan virheet ja tekemään niin hyvää työtä kuin mahdollista – oma nimi kannessa merkitsee, että jokainen virhe on ikään kuin minun virheeni. Mutta yöuniani en enää ikinä aio menettää siksi, että jostakin puuttuu pilkku tai on väärä sanamuoto. Näinkin on tapahtunut, eikä siitä ole kauaakaan. Asiasisällön täytyy olla oikein, mutta on tärkeää osata myös lopettaa jossain vaiheessa se pilkun viilaaminen.

Tiedetoimittaminen on kehittänyt minua kirjoittajana ja tutkijana. Viimeisin julkaisuni oli sosiaali- ja terveysministeriölle tehty raportti lastensuojelun menneisyydestä. Raportin kannessa on seitsemän kirjoittajan nimet. Kirjoittamisen organisoinnin vastuu oli minulla ja väitän, etten olisi pystynyt yhdistämään seitsemää erilaista tekstin tuottajaa, erilaisia aikatauluja ja kirjoitustapoja ilman vankkaa toimituskokemusta.

Juuri nyt elän sikäli poikkeuksellisessa tilanteessa, että osallistun julkaisutoimintaan lähinnä vai kirjoittajana. Kieltämättä on ihan hauska seurata toimittajien työtä eri kokoomateoksissa Kirjoittajan näkökulmasta. Epäilemättä ennen pitkää jokin uusi kirjaprojekti kuitenkin käynnistyy.

On nimittäin hyvä tietää, että on olemassa jotain, josta pitää. Että ainakin jokin osa-alue työssäni on jotain, johon suhtaudun intohimoisesti, lähes nälkäisesti. Kirjojen toimittaminen ja epäilemättä tulevaisuudessa myös ihan itse kirjojen kirjoittaminen tulee olemaan osa elämääni varmasti vielä pitkään. Olen sanonut kustannustoimittajalleni, että vielä minä sen teen, teen oman tietokirjan (väitöskirjan lisäksi siis), ja minulla on tapana pitää lupaukseni. Välillä myös pohdin, voisinko elättää itseni kustannustoimittajana. En tiedä, onko kiristyvässä kustannusmaailmassa minulle täysipäiväistä sijaa, mutta ainakin tutkijuuteni rakentuu vahvasti tiedetoimittamisen ja oman kirjoitustyön tasapainoon. Lukeminen, kirjoittaminen ja luetusta keskusteleminen saavat edelleen sukat pyörimään minun jaloissani, joskin muitakin asioita listaan on tänä päivänä tullut, kuten kukkapenkin kuokkiminen.

 

Neljä vuotta sitten osallistuin ensimmäistä kertaa European Social Science History Conferensiin (ESSHC), joka silloin järjestettiin Glasgow’ssa, Skotlannissa. Kahden vuoden välein järjestettävä konferenssi jäi kaksi vuotta sitten minulta väliin, mutta nyt pääsin taas osallistumaan. Nyt maalis- ja huhtikuun vaihteessa matkustin Espanjan itärannikolle Valenciaan.

Oma esitelmäni liikkui edelleen puoliksi väitöskirjan tunnelmissa, mutta hiukan sentään olin jo jatkanut siitä eteenpäin. Sotajuttuja silti, sodan muistamista, väsymystä, työtä ja niihin liittyvää problematiikkaa. ESSHC on organisoitu verkostoihin, networkeihin, joista oral history network on minulle läheisin. Tällä kertaa vietin aikaa myös education and childhood -verkostossa, jossa oli useita sijaishuollon ja lasten kaltoinkohtelun historian tutkimuksen kansainvälisen verkoston järjestämiä työryhmiä. Niiden esitelmät liittyivät viimeisimpään työhöni, ja kuuntelin korvat hörössä muiden maiden tutkimuksista.

IMG_20160401_201607

Valencian yliopiston lääkiksen rakennus toimi konferenssipaikkana.

Erityisesti oral history networkissä oli jo paljon tuttuja kasvoja aiemmista kansainvälisistä konferensseista, ja lapsuuden tutkimuksen verkoston väen kanssa juttelin paljon – uskon tapaavani monia heistä uudelleen lähivuosina. ESSHC osoittikin minun kohdallani sen, että tutkijan kansainvälistyminen voi merkitä muutakin kuin pitkää vaihtoaikaa ulkomailla. Tästä aiheesta puhuttiin kehityskeskustelussa, ja ajattelin että tässä kohdin ainakin olen onnistunut. Epäilemättä pidempi oleskelu vieraassa tutkimusympäristössä on erittäin kasvattava kokemus, mutta kansainvälisiä verkostoja luodaan erittäin vahvasti myös sinnikkäällä osallistumisella konferensseihin ja verkostoitumalla niissä. Juttelemalla, kommentoimalla, jakamalla käyntikortteja, kysymällä ja kuuntelemalla. Tutkija ei voi istua hiljaa nurkassa, jos mielii menestyä ammatissaan. Hyvä tutkijuus vaatii jonkinlaisia sosiaalisia taitoja ja rohkeutta tuoda oma tutkimus esiin samalla kun keskustelee muiden työtä kunnioittavassa hengessä eri tutkimuksista.

appelsiinit

Appelsiinipuussa oli linnunpesä.

Ja Valencia sitten! Ihana kaupunki, paljon kivempi kuin Barcelona, jossa kävin kaksi vuotta sitten. Valencia on pienempi ja ehkä sen myötä siistimpi. Sää ei ollut tähän aikaan vuodesta kuuma kuin yhtenä päivänä, mikä oli ihan kiva, koska en helteestä erityisesti välitä. Eräänä iltana söimme tapaksia ja kahteen kertaan herkuttelin aidolla valencialaisella paellalla – onhan tämä herkku peräisin juuri Valencian maakunnasta.

Seuraava sivu »