”Sinun aviomiehesi on sankari, Katharina.”
”Kuinka voi olla sankari, jos häviää? He hävisivät, isä. Me hävisimme.”
”He uhrasivat itsensä suuremman hyvän vuoksi. Se on sankaruutta.”
”Mitä suurempaa hyvää on häviämisessä?”
”Se on antanut meille aikaa järjestäytyä uudelleen, Katharina. Valloittaa Moskova.”
”Ja sitten mitä? Saartavatko ne meidät sielläkin?”
”Tuollainen puhe on defaitismia, Katharina.”
”Kuinka paljon meidän täytyy antaa, isä? Ensin minun veljeni, sitten aviomieheni.”
”Saksa on suurempi kuin sinä, Katharina. Suurempi kuin me kaikki.”
”Hirviö, jolle me syötämme miehemme? Sitäkö se on, isä, tämä sinun Saksasi?”
”Tuo on vaarallista puhetta, Katharina. Puhetta, joka vielä sinut vaikeuksiin. Oletko aivan kunnossa?”
”Minä voin hyvin.”
”Sinun täytyy lakata ajattelemasta Peteriä. Hyväksyä, ettei hän tule takaisin.”
Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu paljon, mutta Audrey Mageen esikoisromaanin Sopimus (The Undertaking, 2013, suom. 2015) kaltaisia kirjoja saa mieluusti tulla aina vaan lisääkin. Magee avaa sotaan uusia näkökulmia, tuo sen kauheuden ja karmeuden niin iholle, että puistattaa.
Sopimus on Katharinan ja Peterin tarina. He menevät naimisiin yhteisestä sopimuksesta, tapaamatta toisiaan, tuntemattomina toisilleen. Avioliitto takaa Peterille vihkiloman mittaisen hengähdyksen itärintamalta ja Katharinalle leskeneläkkeen, jos aviomies kuolee. Sopimus on järkevä, mutta kumpikaan tuskin osaa varautua kaikkeen siihen, mitä siitä seuraa. Vihkilomallaan tuore aviopari rakastuu toisiinsa, ja avioliittosopimuksesta tulee kummallekin pelkkää järkipaperia sitovampi sydänten sopimus. Mutta tällaisissa olosuhteissa solmittu sopimus kestää?
Magee kuvaa Berliiniä ja kotirintamaa tavalla, johon en ole aiemmin törmännyt. En silti usko, että Magee on ensimmäinen saksalaisnäkökulman kuvaaja, mutta esikoiskirjailijaksi erittäin taitava kuitenkin. Katharina ei ole varsinaisesti natsimielinen, mutta osa omaa aikaansa ja kasvanut Kolmannessa valtakunnassa – hän ei näe väärää siinä, että saa käyttöönsä juutalaisten asunnon, turkikset tai lastenrattaat, tai että puistossa ei ole sopivaa puhua juutalaiselle äidille, jolla on pieniä lapsia. Se kaikki on hänen maailmassaan normaalia. Aluksi Katharina saa osakseen järjestelmän onnekkaan osallistujan roolin, kun perheen lääkärituttava järjestää etuuksia, eikä Katharinan perhe näe nälkää. Entiset naapurit eivät ehkä enää puhu heille, mutta mitä siitä, kun tarjolla on suklaakakkua ja sianpotka, jollaisista muut vain uneksivat elintarvikesäännöstelyn aikoina. Lopulta Katharinekin joutuu kuitenkin toteamaan, ettei ole riittävän hyvä kansalainen, kun lääkärillä on valta valita, kenelle antibiootteja annetaan.
Peterin kautta Magee kuvaa itärintaman etenemistä, Venäjän talvea ja sotilaiden paleltuneita jalkoja. Stalingradin piiritys on kauhea ja kammottava, ja Peterin kohtalo julma. Mageen kuvailemat saksalaissotilaat tappavat siekailematta saadakseen ruokaa, eivätkä ideologiset motiivit sotaan ole todellakaan selkeitä.
Mageen kirjan oivaltavuus onkin siinä, ettei se tee päähenkilöistään hyviä tai pahoja – ylipäätään kirjassa on ehkä vain yksi pahaksi luonnehdittava hahmo. Ihmiset ovat ennemminkin heikkoja kuin pahoja. Peter ja Katharina ovat molemmat aikansa lapsia ja aivopestyjä natsiliikkeeseen. Jälkikäteen on helppo tuomita heidän kaltaisensa ihmiset, jotka eivät asettuneet vastarintaan vaan uskoivat kaiken ja passiivisesti – ja ajoittain myös aktiivisesti – hyväksyivät rotuerottelun, holokaustin ja kaiken väkivallan Hitlerin ja saksalaisen valtakunnan nimissä. Mutta eivät Katharina ja Peter pahoja ole, ainakaan minun mielestäni. He elävät sotaa ja sodan arkea, ja kaikkein eniten kumpikin heistä toivoisi vain, että sota loppuisi ja he saisivat elää yhdessä.
Sopimus on pyörinyt mielessä viime päivinä. Toivon, että… No en tiedä mitä toivon, ehkä sitä että moni lukisi tämän. Kirjablogeissa Sopimusta on luettu paljon, joten arvioita löytyy helposti. Niitä kannattaa toki lukea, mutta myös kannattaa tarttua ihan itse kirjaan. Täällä on lisätietoa kirjailijasta kustantajan sivuilla.
Liitän Sopimuksen Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohtaan 4. Tänä vuonna julkaistu kirja.
Illuusioita 
Tämä kirja jäi mieleen pitkäksi aikaa. Vältän usein näin sotaa. En ehkä ihastunut loppuun, mutta en oikein nähnyt muutakaan loppua paremmaksi.
Osuvasti sanottu: muuta hyvää tapaa lopettaa tämä kirja ei oikein ollut, vaikka ei tätäkään olisi toivonut. Sopimus pyöri minullakin mielessä pitkään.