hassutuksia


Pari kesää sitten juhannuksena pidin itselleni lukumaratonin: omistin 24 tuntia vain ja ainoastaan lukemiselle (pakollisia uni- ja ruokataukoja lukuunottamatta). Kirjablogeissa lukumaratoneja on järjestetty myös kollektiivisesti, siis samana päivänä monessa eri blogissa, mutta nuo päivät eivät ole olleet minun kalenterini kannalta hyviä. Nyt viettäessäni ihanaa, kunnollisen mittaista kesälomaa, minulla on mahdollisuus taas toteuttaa maraton.

Tänä vuonna lukumaratonini teemana on oman hyllyn lukemattomat. Vaikka kirjastostakin lainattujen rivi on tällä hetkellä melko pitkä (ja sisältää erittäin kiinnostavia kirjoja), käytän lukumaratonin lyhentääkseni listaa oman hyllyn aarteista, jotka ovat odottaneet lukemista aivan liian kauan. Valitettavasti tietoteknisistä syistä en nyt saa tähän kuvaa kirjapinosta, joka toimii maratonin lähtökohtana. Olen valinnut pinoon kahdeksan kirjaa, joista suurin osa on kotimaisia. Koska maratonilla toimivat parhaiten lyhyet kirjat, valitsin joukkoon myös pari sivumäärältään pienempää pokkaria. Tavoitteena on lukea näistä kirjoista vuorokaudessa neljä tai viisi, ehkä ehdin aloittaa kuudetta.

Aakkosjärjestyksessä:

  • Bauermeister: Elämän lempeät maut
  • Kinnunen: Neljäntienristeys
  • Lipasti: Perunkirjoitus
  • Lundberg: Kalaharin hiekkaa
  • Sansom: Talvi Madridissa
  • Schlink: Lukija
  • Tapper: Tarinakaupunki
  • Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä

Olen valmistautunut maratoniin käymällä aamulla kaupassa ja varaamalla ruokaa jääkaappiin. Välillä tosin pitää myös kokata, mutta se tekee vain hyvää lukemisen välillä. Luen kotona sohvalla, sängyllä ja parvekkeella, tuskin lähden hellettä etsimään ulkoa.

Raportoin tähän maratonin edistymisestä sitä mukaa kun kirjoja tulee luettua. Maratonini alkaa siis nyt, klo 12 torstaina ja päättyy huomenna perjantaina samaan aikaan.

 

Klo 15:50 Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014, 334 s.)

Ja tämä nykyinen talo on apen jäämisiä, tietysti. Johannes kertoi isänsä olleen puuseppänä laivalla, mutta talossa ei ollut meriltä tuotuja muistoja. Kahden kesken Johannes kehui isäänsä mukavaksi, ja puheista välittyi, että sillä oli isää yhä ikävä. Samalla se kuitenkin vaikutti jollakin tapaa vihaiselta. Appi oli kuollut äkkiä, sillä aikaa kun Johannes oli armeijassa. Anoppi kertoi, ettei iskiasleikkaus onnistunut.

 

Klo 17:45 Bernhard Schlink: Lukija (1995, suom. 1998, 224 s.)

Odotin eteisessä. Hän pukeutui keittiössä. Ovi oli raollaan. Hän riisui kotitakkinsa; sen alla hänellä oli kirkkaanvihreä alushame. Tuolinkarmilla oli kaksi sukkaa. Hän otti niistä toisen ja kääri sen käsissään rullaksi. Hän seisoi yhdellä jalalla, tuki sen polveen toisen jalan kantapään, kumartui, pujotti rullalle käärityn sukan varpaitten yli, laski varpaansa tuolille, veti sukan pohkeen, polven ja reiden yli, kumartui sivulle ja kiinnitti sukan sukkanauhoihin. Hän oikaisi selkänsä, laski jalkansa lattialle ja otti käteensä toisen sukan.

En saanut silmiäni irti hänestä.

Klo 20:50 Ulla-Lena Lundberg: Kalaharin hiekkaa (1986, suom. 1987, 267 s.)

Tom Carey istui täysin liikkumattomana, mutta Klara kuuli että hän oli hereillä. Ei ollut yhtään ainoaa kysymystä, mitä hän olisi halunnut miehelle tehdä, ja hänen tilava varastonsa oli kaavittu tyhjäksi niistä sosiaalisista vaihtorahoista joita ihmisten välillä kiertää. Niin he istuivat, jäykkinä ja pahoinvoivina, kunnes taivas alkoi harmaantua. Silloin Tom herätti Charlien ja irrotti tämän kädet ja jalat. Kun he käynnistivät auton oli jo niin valoisaa, että he saattoivat nähdä auton hylyn, likaisia muovin kappaleita, jätteitä sikin sokin. Puoli kilometriä siitä paikasta mökkikaupungin alku, muutama hökkeli jotka eivät kuuluneet sen koommin perinteiseen yhdyskuntaan kuin nykyaikaiseenkaan; paikka minne ei ainakaan poliisia kutsuttaisi.

Klo 23:30 Roope Lipasti: Perunkirjoitus (2013, 288 s.)

Mietin kuinka sukulaisuus on kummallista: riitely voi olla jatkuvaa, mutta se voidaan myös lopettaa koska tahansa, pistää asia syrjään, keskittyä johonkin muuhun, ja sitten taas hetken tullen jatkaa siitä mihin jäätiin. Sukulaiset ovat osa ihmistä. Me olimme Jannen kanssa toisillemme vähän niin kuin ylimääräinen raaja omassa ruumiissa. Sellainen, joka useimmiten vain on olemassa ja enemmän tai vähemmän tiellä. Mutta toisaalta siitä raajasta, kolmannesta kädestä, on joskus hyötyäkin, jos pitää kantaa jotain, vaikka elämää, eteenpäin.

Klo 9:30 Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut (2009, 216 s.)

Hän sipaisi sormenpäällään tiramisukulhon sisäreunaa ja maistoi. Lopputulos tuntui täyteläisen lämpimältä ja pehmeältä, kuin huulilta jotka avautuivat hänen omiaan vasten; maku oli määrittelemätön, ylellinen ja pakottava, salaperäinen ja tyynnyttävä. Ian seisoi keittiössä odottaen Antoniaa jokainen aisti valppaana ja ajatteli, että ei ihmettelisi yhtään, vaikka taivaan tähdet kaikessa loistossaan putoaisivat hänen keittiöönsä.

Klo 12:00 Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (2010, sivulle 178 asti)

Tammikuussa 1856 Runeberg juhli hopeahäitä itsensä kanssa. Siltä minusta, hänen vaimostaan, ainakin tuntui.

Ei yksikään kymmenistä vieraista ollut tullut minun vuokseni.

Kaikki puheet pidettiin hänelle, lukuun ottamatta pari velvollisuudentuntoista mainintaa alussa ja lopussa hänen ”lempeästä puolisostaan ja elämänsä seuralaisesta.” Niin minulle ainakin kerrottiin, minähän en itse kuule mitään.

Mieluiten tosin pysynkin taka-alalla, niin ettei minulla olisi ollut mitään sitä vastaan, vaikka hän olisi juhlinut hopeahäitä omin päin. Tuntui väärältä, miltei nöyryyttävältä näyttäytyä hänen rinnallaan kuin mitätön musta varpunen.

 

Lukumaraton on lopussa! Luin alusta loppuun viisi kirjaa ja puoliväliin kuudetta, yhteensä noin 1500 sivua, mikä on yllättävän suuri määrä, en olisi ihan sellaista etukäteen ennustanut. (Tosin olisihan sen voinut laskea, jos olisin katsonut lukulistalla olleiden kirjojen sivumääriä muutenkin kuin vain päältäpäin arvioiden.)

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys oli odotetuin ja myös odotetusti paras maratonin kirjoista. Lämmin suositus – ja kavereille tiedoksi, että minulta saa opuksen lainaksi jos kirjastossa on jonoa. Myös Roope Lipastia voin suositella; nauroin Perunkirjoitukselle ääneen parvekkeella illalla. Kalaharin hiekkaa ei tehnyt samanlaista vaikutusta kuin Lundbergin Jää, ja Lukija taas jäi raskaasta aiheestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi? – yllättävänkin etäiseksi. Elämän lempeät maut toi mieleeni Maeve Binchyn, mikä ei ole huono suositus. Kesken jäi Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä, jonka tosin kyllä luen ensi tilassa loppuun, niin hauska ja viihdyttävä se on.

Tänä iltana onneksi menen kesäteatteriin. Niin paljon kuin lukemista rakastankin, juuri nyt kaipaan ihan jotain muuta. Tosin ensin taidan lähteä käymään kirjastossa…

Hyvää lukukesää kaikille! Lukumaraton oli ihanaa, taas kerran, ja uusin sen kunhan oikea hetki taas osuu kohdalle.

Mainokset

Jo viime vuoden helmikuussa päätin, että ensimmäisenä arkipäivänä väitöksen jälkeen en suinkaan mene töihin vaan käytän aikani tyhjäpäisimpään asiaan mitä keksin: katson kaikki Twilight-sarjan elokuvat. Säästin niitä oikein, enkä katsonut yhtäkään, vaikka kirjojen myötä uteliaisuus elokuviin hiukan heräsikin. Odotuksen, hermoilun, kaiken paineen ja viime viikon kiireen keskellä tämä ajatus oli noussut niin tärkeäksi, että löysin viime viikolla aikaa etsiä sarjan elokuvia kirjastosta. Kaksi löysinkin kirjastosta ja kolme vuokrasin digiboxin kautta.

Tein vähän varaslähdön ja katsoin ensimmäisen osan jo sunnuntai-iltana. Maanantaina kuitenkin vain löhösin olohousut jalassa olohuoneen lattialla, söin välillä juhlien tähteitä ja naureskelin vampyyritarinalle. Se oli ihana päivä! Juuri sellainen kuin oli tarkoituskin: yhtään aivosolua ei tarvinnut käyttää eikä miettiä väitöstä; sen sijaan vain tapitin huonoja elokuvia ja välillä nauroin niille ääneen, välillä vähän liikutuinkin (no ehkä kerran, muistaakseni, yllättävän vähän kuitenkin).

Jotain hyvääkin: Cullenien talo oli mahtava, paljon tyylikkäämpi kuin olin kuvitellut. Ja niittykukkaketo-kohtaukset olivat asetelmaltaan kauniit, jos päähenkilöillä olisi vain ollut jotain järkevää sanottavaa. (”Ikuisesti…” ei riitä.) Myös susilauman koiranpentumainen käytös keskenään oli jokseenkin hellyyttävää, ja Alice Cullen oli lumoava.

Mutta olivathan ne huonoja elokuvia, ei pääse yli eikä ympäri. Ei mitään omaperäistä, jokseenkin jähmeää näyttelemistä, pinnallinen ote henkilöhahmoihin ilman mitään syytä, miksi henkilöitä voisi ymmärtää, tukea, heidän puolestaan innostua tai surra. Kirjat luin vielä innokkaasti, mutta leffassa kaikki kliseet tuntuivat vielä siirappimaisemmilta ja päähenkilöt niin karikatyyreiltä, ettei ketään voinut ottaa oikein tosissaan. Tosin eihän se ole tarkoituskaan, mutta jotenkin minä pidin näistä henkilöistä enemmän kirjojen perusteella.

Mikä johtaakin keskeiseen kysymykseen: kumpaan joukkueeseen juuri sinä kuulut, Edwardin ja Jacobin? Kirjojen perusteella minä olin enempi Edwardin kannalla, mutta leffojen jälkeen menisin kyllä Jacobin laumaan, vaikka vampyyrit tässä se selkeästi älykkäämpi joukkio ovatkin.

Monessa kirjablogissa on tänä keväänä vietetty 24 tunnin lukumaratonia. Minunkin mieleni palaa osallistumaan, ja mikäpä olisi parempi ajankohta kuin keskikesän  juhlan pidempi vapaapäiväputki. Muiden lukumaratonraportteja luettuani olen todennut, että järkevää on lukea suhteellisen ohuita kirjoja. Liian paksut tiiliskivet puuduttavat, eikä lukuinto ehkä säily. Lyhyemmistä, alle 400 sivun kirjoista saa sopivasti vaihtelua vuorokauteen. Kaikki lukumaratoonarit ovat myös nukkuneet yöunet ja syöneet ja usein ulkoilleetkin kirjamaratonin aikana. Näin myös minä aion tehdä, tai siis ainakin jos tekee mieli. Juhannusyön takia unirytmi on valmiiksi sekaisin, joten pelkään nukahtavani jo ekan kirjan aikana…

Hamstrasin kirjastosta vinon pinon kirjoja, ettei ainakaan valinnanvara lopu. Teemana oli kesä ja juhannus, mutta joukossa on kyllä vähän väljemminkin aiheeseen sopivia kirjoja sekä sellaisia, jotka eivät liity kesään lainkaan, mutta joiden lukemista olen suunnitellut jo pitkään. Kirjapinossani on siis seuraavat kirjat:

  • Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
  • Annie Proulx: Laivauutisia
  • Mika Waltari: Fine van Brooklyn
  • Kreetta Onkeli: Beige. Eroottinen kesä Helsingissä.
  • F.H. Burnett: Pikku prinsessa
  • Tove Jansson: Kesäkirja
  • Hannu Salama: Juhannustanssit
  • F.E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä
  • Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan
  • Laila Hietamies: Maan väkevän lapset
  • L.M. Montgomery: Sininen linna
  • L.M. Montgomery: Sara ja Kultainen tie

Tästä listasta uskoisin lukevani 5-7 kirjaa. Mukana on siis esimerkiksi kolme tyttökirjaa, joilla (muutaman muun lisäksi) osallistun käynnissä olevaan tyttökirjahaasteeseen. Tuskin luen niitä kaikkia seuraavan vuorokauden aikana, mutta lähiaikoina kuitenkin.

Lukumaratonini alkaa siis klo 19.00 nyt lauantai-iltana ja päättyy huomenna klo 19.00. Raportoin tänne haasteen etenemisestä sitä mukaan kuin kirjoja tulee luetuksi. Odotellessanne voitte lukea vaikkapa Sonjan tai Nannan lukumaratoneista tai kurkistaa miten haaste sujui Sinisen linnan kirjastossa tai Kirjavassa kammarissa. Noin esimerkiksi – lukumaratoneja löytyy kyllä paljon muitakin.

Klo 20.00. Tove Jansson: Vaarallinen juhannus  (140 sivua)

Koko elämänsä ajan Nuuskamuikkunen oli halunnut repiä alas julisteet, jotka kielsivät häntä tekemästä kaikkea mistä hän piti, ja nyt hän suorastaan vapisi innosta ja odotuksesta. Hän alkoi julisteesta ”Tupakanpoltto kielletty”. Sitten hän tarttui ”Nurmella istuminen kielletty” -julisteeseen. Sen jälkeen hän hyökkäsi ”Nauraminen ja viheltäminen kielletty” -taulun kimppuun, ja sitten lensi maailman tuuliin ”Tasajalkaa hyppiminen kielletty”.

Klo 21.35. F.E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä (175 sivua)

Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessäänkin hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisenkin tukensa; tuhansilta oksilta ja ilman korkeuksista livertää tuhakielinen säestys: aamu on jo, vaikka äsken vielä oli ehtoo.

Klo 11.05. Annie Proulx: Laivauutisia (424 sivua)

– Tästedes saat kirjoittaa kolumnia. Ymmärrätkö? Laivauutisia. Juttu jostakin satamassa olevasta laivasta. Ymmärrätkö? Kerran viikossa juttu jostakin laivasta. Lukijat rupeavat pitämään siitä. Äläkä rajoitu Killick-Clawhon. Kulje pitkin rannikkoa. Kolumni. Etsi jokin alus ja kirjoita siitä. Ei muuta. Sinulle tilataan tietokone. [- -]

Quoyle meni takaisin pöytänsä ääreen. Nutbeem liitti kätensä yläilmoissa yhteen ja ravisti niitä. Hänen piippunsa kääntyi. Quoyle kiersi paperin koneeseen, mutta ei kirjoittanut mitään. Kolmekymmentäkuusi vuotta ja ensi kertaa joku sanoi että hän oli tehnyt oikein.

Sumu ikkunaa vasten kuin maito.

Klo 12.40. Kreetta Onkeli: Beige. Eroottinen kesä Helsingissä. (127 sivua)

Oli hyvä asia syödä mutta huono asia lihoa. Käytin kotona isän housuja. Niistä ei mahtunut ylin nappi kiinni. Kädet ja jalat olivat kantamukset joita en voinut laskea. Tahdoin viedä tilaa hyvin vähän. Mieluiten en ollenkaan. Paitsi syötävä, myös mielipiteet suurensivat sanojaa. Yksi järkkymätön kannanotto vei olohuoneesta puolet. Suljin mielipiteet sisälleni. Pian ne lakkasivat muodostumasta. Olemalla kiltti ja myötäilevä olin pienikokoinen. Mutta iso ei saanut olla sellainenkaan, herkkä. Minulta odotettiin ronskiutta. Varmuutta. Ihmisten kanssa en tiennyt mikä olin.

Klo 15.30. Hannu Salama: Juhannustanssit (245 sivua)

Mennessään takaisin saliin Riston jyvälle ottamat tytöt tulivat livertelemään ikkunan ääreen. Korppu narisi omia juttujaan ja Paavosta se kävi niin sulavasti kuin mies ei olisi ottanut ryyppyäkään, vaikka tytöt huomauttivat: hyi päissään koko Risto. Toinen nosti sormeaan, toinen vain hymyili. Paavo huokaili syvään takapenkillä, katseli hävyttömästi tyttöjä joilla kummallakin oli maine: se antaa. Puoliksi harmista ja kiukusta hän rupesi örähtelemään:

– Suksikaa ny vittuun siitä saatanan huoranalut. Tai tulkaa messiin, meinaan mitä se maksaa se sun pimpsas.

– Noo Paavo, loppui Korpun vuodatus Kööpenhaminasta. Tytöt katsoivat teennäisen suuaukisesti takapenkille. Paavo ryhdistäytyi, pääasiassa Korpun osoittavan ja selittävän hymähdyksen takia, nosti päänsä tärkeästi takakenoon ja alkoi:

– Papittaren alushame halkesi keskeltää…niin kuin tulin äsken sanoneeksi, aika on ehdottomasti toinen. Me emme elää enä kolmikymmenlukua, AKS on voitettu kanta.

Klo 17.00. Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa (191 sivua)

– Nämä ovat lautasia, kultaisia lautasia. Ja nämä ovat koruommeltuja lautasliinoja. Ne ovat espanjalaisen luostarin nunnien ompelemia.

– Onko se mahdollista? kuiskasi Becky, joka tunsi mielensä käyvän yhä juhlallisemmaksi.

– Kuvitellaan niin. Jos oikein koetat kuvitella, että asia on niin, se tuntuu myös siltä.

– Katso tätä!

Hän piti kädessään vanhaa kesähattua, jonka oli löytänyt arkun pohjalta. Sen ympärillä oli kukkaseppela, ja sen hän otti irti.

– Tässä on seppele juhlaan, hän sanoi mahtipontisesti. – Se täyttää ilman tuoksulla. Pesupöydällä on tuoppi ja saippua-astia, anna ne tänne pöytäkoristeiksi. [- -] – Tämä on kristallimaljakko, sanoi Saara järjestäessään seppeleestä ottamiaan oksia siihen, – ja tämä, hän sanoi hellästi katsellen saippua-astiaa, jonka hän täytti ruusuilla, – on jalokivillä koristettua puhtainta alabasteria.

Hän kosketteli totisena tavaroita, ja hänen huulillaan oli onnellinen hymy.

– Varjelkoon! Kuinka se on kaunista! kuiskasi Becky.

19.00. Laila Hietamies: Maan väkevän lapset (201/384 sivua)

– No mitä sie tykkäsit Aliisan lapsest? aloitti Valma.

– Pienhä tuo on, jotekii nii vähäverise näköne.

– Terve lapse se on, Aliisa on hyvillää ku sai tytön. Kyl miekii olisi, jos vaan joku ens kosis ja sit tään tytön tekis.

– Etteikö tää Otto?

– Otto. No se on nii saamato, vaik hyvälthä se ajatus tuntus.

– Naimisiinmäneminenkö?

– Nii. Ois elämäs jottai jännitystä, vaik aattelis omia häitää. Mutte täs tuloo vuuvest toisee aateltuu vaa noita lehmii. Ehä tääl Läävmäel mittää tapahukkaa. Kukkaa ei tän tuu ja kukkaa ei täält lähe. Ilta ku tulloo, josset mäne naapuri mökkii haastamaa, nii haastat itsekseis.

– Kah haasta lehmil, Anna Kristiina nauroi.

Jee, lukumaraton on ohitse! Luin kuusi ja puoli kirjaa, yhteensä 1503 sivua (Maan väkevän lapset ehti vain reiluun puolenväliin). Nukuin kahdeksan tunnin yöunet, mutta en ulkoillut sadepäivän aikana, enkä juurikaan käyttänyt aikaa ruoanlaittoon. Olen yllättynyt, miten hyvin jaksoin lukea – vain Juhannustanssien aikana nukahdin kerran päikkäreille (en tiedä kauanko nukuin).

Luetuista kirjoista moni oli aiemminkin luettuja, mutta niin kaukaa etten paljoa muistanut. Erityisesti Ihmiset suviyössä oli kadonnut mielestäni, mutta Laivauutisista muistin sentään jotain. Vaarallinen juhannus tietysti on kovin tuttu, mutta Pikku prinsessan olen lukenut viimeksi lapsena. Maan väkevän lapset olen lukenut monta kertaa – se on yksi niitä kirjoja, joihin palaan uudestaan ja uudestaan – oikeastaan ainoa Laila Hietamies, jonka jaksan lukea monta kertaa. Salaman Juhannustanssit olen aloittanut joskus mutta luovuttanut jo alkumetreillä. Nyt oikeastaan ihmettelin, mikä korvaani silloin on niin särähtänyt. Ehkä olin vain liian nuori silloin, tai ehkä korvani ovat oppineet sietämään Salaman kieltä nyt jo paremmin.

Selkää jomottaa, mutta muuten en ole vielä kyllästynyt. Tekisi mieli lukea Maan väkevän lapset vielä loppuun tänään, mutta voisi kyllä olla tervettä tehdä hetken ajan jotain ihan muuta. Katsotaan miten käy!

Lukumaratonin voisi toteuttaa toistekin vielä tarkemmalla teemalla – esimerkiksi kokonainen vuorokausi sarjakuvaa tai vaikka viikonloppu Kingin Musta torni -sarjaa. Eräänä joululomana taisin lukea koko Potter-sarjan putkeen, ja jonain viikonloppuna olen pitänyt Potter-leffamaratonin. Vähän sekopäinen olo oli kyllä silloin, heh.

Itseni työllistäjänä olen Elina Grundströmin sanoin nykyajan torppari, ja työtilanteeseeni  liittyy paljon huonoja puolia kuten sosiaaliturvan puute ja mitätön eläkkeen kertymä. Viime päivinä olen kuitenkin nauttinut työtapani hyvästä puolesta eli vapaudesta. Palkkatyötä tekevät ystäväni eivät useinkaan voi irrottaa lähes kokonaista viikkoa harrastukseen liittyvään tenttiin lukemiselle kuten minä parhaillaan teen. Harva työssäkäyvä myöskään voi irrottautua tarpeen tullen töistään niin vapaasti kuin apurahatutkija voi.

Alkuviikosta nautiskelin tästä vapaudesta muutenkin kuin tenttikirjan äärellä. Sattumalta Jyväskylässä oli yhtä aikaa kaksi minulle tärkeää ihmistä, toinen pohjoisesta ja toinen lounaasta, ja riemuni oli rajaton. Molempia näen aivan liian harvoin, ja molemmat yhtä aikaa oli jo suoranainen ihme! Onneksi minulla ei ollut mikään kirjoituspaniikkiaika deadlinen alla, vaan saatoin hyvin jättää lukemisen kevyemmälle ja viettää aikaa heidän kanssaan. Aurinko paistoi ja minulla oli hyvä mieli koko ajan maanantai-illasta keskiviikkoaamuun, minkä ajan pohjoisen vieras luonani vietti.

Kyllähän minä teen töitä, mutta on aivan mahtavaa saada päättää edes toisinaan itse, milloin työt tehdään. Deadlinet määräytyvät usein ulkopuolelta ja huono puoli on se, että sairastumisen tai muun elämänmullistuksen keskellä deadlinet eivät silti yleensä jousta. Mutta tällaisina aikoina kun olen terve ja työkykyinen (lievää käsisärkyä lukuunottamatta), on hienoa rytmittää työnteko itse. Välillä menee liioitteluksi kuten toukokuussa, jolloin olin joka viikonloppu vähintään yhden päivän työhuoneella. Mutta pitkien päivien vastapainoksi on päiviä ja viikkoja, jolloin sitten otan kevyemmin – tai tuhlaan monta päivää tenttikirjoihin, kuten nyt.

Pelkään sairastumista ja toimeentulovaikeuksia, ja siinä lienee yksi syy että vetkutan lääkäriin menoa käsikivun vuoksi. Toistaiseksi se on vielä hallittavissa, joten jatkan työtäni, sillä viime keväänä jo testasin ettei sairauspäivärahalla elä. Vaikka tulevaisuudessa on monta epävarmuustekijää, en jaksa näin hyvinä päivinä surra ja pelätä. Mietin tätä kaikkea sitten huomenna (Tarassa).

P.S. Vieraiden mukana takaisin Jyväskylään palasi myös Jyvis-råtta. Se on asunut jonkin aikaa Kittilässä, nähnyt nyt Lapin kaikkina vuodenaikoina ja pullistelee tarinoita ja kerrottavaa Herra ja Rouva Råtalle Turussa Tildan ja hänen miehensä luona. Ehkä pidän sen kuitenkin vielä vähän aikaa täällä ja muistuttelen Jyväskylän parhaista puolista, joista se aiemmin jo niin piti. Palailkoon Turkuun sitten myöhemmin!

Laskiaispullasesonki on ollut tänä vuonna ihastuttavan pitkä, koska pääsiäinen on niin myöhään. Söin ensimmäiset laskiaispullat jo tammikuun puolella, ja laskiainenhan on siis ensi viikonloppuna.Monille sen parhaan laskiaispullan löytäminen on vaikeaa, joten lähimmäisten elämää helpottaakseni olen tehnyt selvitystä laskiaispullien laadusta eri myyntipaikoissa. Olen tehnyt kenttätöitä tähän mennessä kuudessa eri jyväskyläläisessä kahvilassa tai konditoriassa ja syönyt yhteensä 8 ja ½ pullaa.  Kiitän tässä vaiheessa tukijoita ja ystäviä, jotka ovat auliisti lähteneet mukaan näille kenttätyömatkoille.

Ullan Pulla

Yläkaupungilla sijaitsevassa pikkuruisessa ja ihastuttavan viihtyisässä konditoriassa olen syönyt testin suurimman pullamäärän, kolme laskiaispullaa (ei toki kerralla). Jo se, että palaan sinne uudestaan ja uudestaan kertonee tasaisen hyvästä laadusta. Ullan Pullan laskiaispullissa on todistettavasti oikeaa (laktoositonta) kermaa, pullat ovat aina tuoreita ja hillo hyvää. Ullan Pullan tuote olivat myös ne, jonka erästä apurahaa juhlistaakseni vein kummitytön perheelle. Kummityttöni sai elämänsä ekan laskiaispullan ja nautti siitä silminnähden – niin kuin vain 2-vuotias voi kermaisesta pullasta nauttia!

Kahvila-konditoria Herkkumestarit / Wilhelmiina

Ensimmäisen Wilhelmiinan-pullani hain mukaan. Söimme ne illalla kotona, ja odotus- ja kantoajoista huolimatta pullat olivat ensiluokkaisia. Isoja, hyvällä kermalla täytettyjä, raesokerisia ja kerrassaan herkullisia. Pidin myös siitä (samoin kuin Ullan Pullan pullissa), että yläpuoli ei ollut liian pieneksi leikattu. ”Hattumainen” yläosa voi jonkun mielestä olla kivan koristemainen, mutta minusta se jättää alaosaan sitten liikaa tavaraa. Parempi on, jos pulla on halkaistu läheltä puoliväliä, kuten Wilhelmiinan ekassa pullassa oli. Toisen kerran söin laskiaispullan Wilhelmiinassa ihan paikan päällä. Silloin pullien täyttäjä oli ehkä ollut eri, sillä muoto ei ollut sama, ja jostain syystä pullasta ei jäänyt yhtä täydellinen fiilis kuin ensimmäisellä kerralla. Rohkenen kyllä tässä kohdin epäillä, että kyse oli myös testaajan saturaatiopisteen täyttymisestä: olin siinä vaiheessa syönyt jo ehkä pari pullaa liikaa yhdelle sesongille.

Elonen

Elosella kävin selvityksen keskivaiheessa. Menimme sinne siskon kanssa suoraan hyvän aterian ääreltä jälkiruoalle, ja täyden olon vuoksi otimme pullan puoliksi. Onneksi otimme, sillä Elosen pulla oli valtava pettymys. Kerma oli tinttaista ja pahan makuista, luultavasti sellaisesta spraykermajutusta töröötetty, eikä pullakaan maistunut miltään. Puistattava pullakokemus muuten aika hyvässä sarjassa.

Cafe Rento, Forum

Forumin toisen kerroksen uusi kahvila joutui testauksen kohteeksi haasteelliseen aikaan, lauantai-iltapäivänä. Saamani laskiaispulla oli selvästi parhaat päivänsä nähnyt: kerma oli lätsähtänyt ja vähän lämmenneen makuinen. Pullakin oli vähän hiivainen, joten mitään huikeaa tähtiluokitusta Rennon pulla ei saa, enkä mennyt sinne toiste. Seura oli onneksi varsin laadukasta, mikä korvasi pullan huonon hinta-laatusuhteen.

Mummin pullapuoti

Mummin pullapuodin laskiaispullaa odotin innolla, enkä joutunut pettymään. Mummi tarjoaa muutenkin keskustan parhaat pullat ja vieläpä siedettävään hintaan. Pullan kerma oli hyvää, hilloa sopiva määrä ja pulla taattua Mummin laatua. Tästä minulla ei ole pahaa sanottavaa, vaan silkkaa tyytyväistä muminaa.

Kahvila Musica, Seminaarinmäki

Sonaatin laskiaispullatarjontaa testasin Musicassa erään lounaan päätteeksi. Ei huono, sanoisin, tai oikeastaan ihan hyvä. Musican pulla ei jättänyt kovin syvää muistijälkeä, minkä ehkä aistinvaraisessa arvioinnissa voi ajatella olevan positiivinen asia. Kamaluudet nimittäin ainakin muistaisin, ja tämä laskiaispulla ei ainakaan ollut pahaa. Oliko se sitten hyvää? Noh, pulla jonka välissä on kermavaahtoa ja hilloa on harvoin pahaa, kuten tästä raportista voi todeta.

***

Tavoite testissä oli syödä ainakin kymmenen laskiaispullaa tänä sesonkina, mutta voi olla, että testaajan pullansietokyky on jo nyt venytetty äärirajoille. Tai ei sitä tiedä, nimittäin ainakin Cafe Vocan pulla jäi testaamatta. Tosin olin vieressä, kun sellaista syötiin, eikä silloin ainakaan mitään vahinkoa tapahtunut, joten eiköhän Vocaakin voi ihan suositella. Haluaisin myös testata, onko Musican ja Cafe Librin pullissa eroja, mutta saa nähdä ehdinkö/kykenenkö enää.

Vertailun tuloksen voisi kuitenkin tiivistää vielä tähän: Älkää syökö Elosen pullia, vaan ostakaa laskiaispullanne Ullan Pullasta, Mummin pullapuodista tai Wilhelmiinasta. Tai vertailkaa itse – hyvää laskiaispullansyöntiaikaa on koko viikko jäljellä! Kyllä ainakin pullan per päivä voi hyvin syödä, ei se väärin ole.

***

Paastonaika alkaa taas sunnuntaina. Pullavertailu on maukas osa loppukiriä ennen 40 päivän makeanvähennystä. Aiemmin olen pitänyt vain karkkilakkoa, nyt ajattelin ainakin yrittää vielä tiiviimpää herkkupaastoa. Työkaverini kehittämä rajoitus kuulostaa hyvältä: paastoan ostoherkuista, mutta saan syödä itse leivottuja tai juhlissa tarjottuja leivonnaisia. En leivo itse yleensä mitään, joten tämä siis käytännössä tulee rajoittumaan siihen, että syön herkkuja jos joku muu tekee ne (ja juhlissa saa syödä). Siis tällä kertaa jyrkkä ei myös kaupan kekseille, joita olen aiemmin karkkipaastoni aikana napostellut. Makeanhimoni on välillä ihan hurja ja syön karkkia ihan liikaa. Onkin ihan hauska testata itseä ja katsoa, pärjäänkö pääsiäiseen asti ilman jokapäiväistä sokeriannosta.

Voisiko joku muuten kertoa, miksi paastoon laskeudutaan kahtena eri päivänä? Luin juuri jostain vuoden 1957 Kotiliedestä, että paasto alkaa laskiaissunnuntaina – mitä laskiaistiistaina sitten tehdään? Eikö silloin juuri syödä hernerokkaa ja kermapullia, niinkuin paaston aloittajaisina?

Viime marraskuussa oppiaineemme jatko-opiskelijat vierailivat Porin Reposaaressa meidän talon etnologien ja Porin yliopistokeskuksessa toimivan Turun yliopiston alaisen kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman yhteisessä, kaksipäiväisessä tutkijaseminaarissa. Tänä syksynä oli meidän vuoromme kutsua porilaiset kylään, ja niinpä torstaina ja perjantaina kokoontui Sumiainen Summit, kavereiden kesken villasukkaseminaari.

Kuten viime vuonnakin, ja kuten ehkä nimestä voi päätellä, tunnelma oli jälleen rento, välitön ja keskusteleva. Papereita oli tusinan verran, ja lisäksi kolme ”keynotea”, joista keskusteltiin vilkkaasti. Seminaarin teemana oli ”Tutkimuksen mieli” eli tavoitteena oli pohtia miksi kukin meistä tekee väitöskirjaa, millaisia tavotteita meillä on ja miten me teemme tutkimuksiamme. Jokaisella jatko-opiskelijalla on vähän oma kuvionsa, jonka pohtiminen tekee aina ajoittain hyvää. On hyvä välillä miettiä, miksi ja miten tätä kaikkea tekee.

Alustuksissa ei niinkään pohdittu tutkimuksen mieltä, vaan se teema jätettiin keynote-puheenvuorojen yhteyteen. Työryhmissä käytiin läpi kunkin väitöskirjantekijän sen hetkistä pulmaa tai tielle tullutta mutkaa, tai sitten puhuttiin ihan vain työn yleisestä tilanteesta. Minulla ei ollut mitään kovin suurta metodista tai teoreettista probleemia juuri nyt, joten tein alustukseni empatian ja eläytymisen haasteista aineiston äärellä. (Tarkoitukseni on kirjoittaa aiheesta tännekin lähitulevaisuudessa. Postaus vain vaatii vähän tavallista enemmän ajatustyötä, sillä asia on vielä kesken päässäni, joten palaan siihen myöhemmin.)

Vietimme seminaariamme Sumiaisissa erään professorimme vieraanvaraisesti käyttöömme tarjoamassa talossa. Ihana, ihana paikka! Toisten ihmisten kotia en kehdannut kuvata kovin paljoa vaikka suloisia huoneita toisensa perään olisi riittänyt, mutta Taisto Råtta (ei siis Jyvis, vaan se toinen, myöhemmin tänne muuttanut, ihan omani) halusi itsensä ikuistettavan näin hienossa paikassa. Niinpä nappasin pari kuvaa siitä huoneesta, jossa itse majoituin. Ei näissä paljoa näy, mutta vihreän kamarin sävyt kuitenkin.

Herttinen sentään, Taistollahan on tuossa toisessa kuvassa aivan selvästi oluttölkki! Mistä ihmeestä se on sen saanut, eihän akateemisissa seminaareissa nyt ainakaan alkoholia vilahda, ei koskaan. Aikamoinen lomailija-råtta, hmph.

En tiedä, miten näistä seminaareista onkin muodostunut näin mukavia. Jokin naksahti vain kohdalleen viime vuonna Reposaaressa, eikä tänä vuonna kenellekään (?) sitten enää tullutkaan mieleen jännittää tai pingottaa tai ottaa paineita alustuksista tai muusta, niin että fiilis jatkui tosi leppoisana. Tässä porukassa tunnelma on sellainen, jonka sen soisi olevan esimerkiksi laitoksen omassa, kaksipäiväisessä, vuosittaisessa tutkijaseminaarissa, jota minä iloisen odotuksen sijaan pelkään lähes painajaismaisesti nyt jo, vaikka se on vasta helmikuussa. Ei laitosseminaarissammekaan ole koskaan ketään teurastettu, ja aika paljon sielläkin nauretaan. Kyse on ehkä pikemminkin siitä, millainen ensivaikutelma minulle on jäänyt: ekaa laitosseminaariani jännitin enemmän kuin on terveellistä ja itkin kotiin tultuani omaa huonouttani pahemmin kuin kertaakaan aikaisemmin, ihan silkasta väsymyksestä. Villasukkaseminaarissa sen sijaan olen tuntenut olevani tasa-arvoinen, olen aina uskaltanut ottaa osaa keskusteluun ja tuntenut, että myös minulla ja tutkimuksellani on arvoa kaikkien muiden joukossa. Jostain syystä tässä joukossa olen tuntenut tutkijoiden välistä yhteisöllisyyttä varsin voimakkaasti, vaikka kyseessä eivät ole kovin tutut tai jatkuvasti lähellä olevat ihmiset. Jännä juttu, miten helposti tunnelma voi syntyä, ja miten pienestä se voi olla kiinni.

Ei ole ihan reilua verrata laitosseminaariamme villasukkaseminaariin. Silti vertaan, sillä ero on niin häikäisevä, niin selvä. Silti korostan, että kyse on omasta mielipiteestäni, eivätkä kaikki oman oppiaineeni kollegat suinkaan ole kokonaan samaa mieltä kanssani. Useimmille (tai ehkä jopa kaikille muille), laitosseminaarimme ei ole painajainen. Kuitenkin jokainen mukana ollut oman oppiaineeni kollega on taatusti samaa mieltä siitä, että villasukkaseminaarimme oli onnistunut ja ihastuttavan hyväntuulinen. 🙂

Tämä oli vasta toinen kerta, kun Pori-Jkl -seminaari järjestettiin, ja nyt jo olen löytänyt itseni kertomasta kavereilleni, että tämä on lempivuotuisseminaarini. Tuntuu kivalta tietää, että ainakin toistaiseksi villasukkaseminaarille on tiedossa jatkoakin. Realisti minussa ymmärtää, että vaikkapa henkilöstömuutokset saattavat kuihduttaa kokoontumisemme jonain päivänä – mutta juuri nyt näitä seminaareja järjestetään, juuri nyt kun väitöskirjaa tehdessäni niitä tarvitsen, ja olen siitä hirmu iloinen.

Mukana Porissa olivat myös muun muassa Bittiavaruuden Anna ja Tutkijankammion Sari. Molemmat bloggaavat väitöskirjatutkimuksistaan omalla nimellään, joten uskaltaudun kertomaan heidän läsnäolostaan ihan näin suuresti ääneen lausuen. 😉

Viimeisimmällä Turun reissullani vietin viihtyisän illan Tildan ja hänen miehensä luona. Kuinka ollakaan, mukaani lähti Tildan luona asustavien Herra ja Rouva Råtan maalaisserkku, Jyväjemmari, joka oli loman tarpeessa ja lähti siksi kyläilemään Jyväskylään. Tässä vähän kuvaterveisiä Turkkuseen: hyvin menee!

Jyväjemmari on kertonut olleensa vähän masentunut viime aikoina, mutta täällä hänen olonsa on kohentunut selvästi. Hän kuuntelee vain lempinimeä Jyvis, ja on rennompi ja nauravaisempi kuin ensimmäisen kerran tavatessamme. Jyvis on ollut mukanani alakaupungilla (ja kampaajallakin, mutta siitä ei sen enempää…).

Tässä siemaillaan sivistyneesti jääteetä.

Tuomien kukkiessa ja tuoksuessa huumaavasti kampuksella Jyvis meni vähän hupsuksi. Mutta kukapa ei menisi, kun Seminaarinmäki on kevätloistossaan!

Myös kylttyyria on harrastettu: Jyvis on osoittautunut erityisen kiinnostuneeksi Alvar Aallon arkkitehtuurista.

Jyvis pitää tässä minulle esitelmää Yliopiston päärakennuksen muotokielestä.

Paavo Nurmen juoksijapatsaan luona Liikunnan edessä piti ottaa kuva myös, kun se niin kivasti muistutti Turusta.

"Juokse, Paavo, juokse!"

Jyvis on myös nautiskellut keskisuomalaisesta maisemasta. Jyväskylässä alati läsnäolevan järvimaiseman äärellä se huokaili ihastuneesti. Retkipäivämme sää olikin mitä parhain, ja järvi kauneimmillaan.

Viherlandiassa kävimme katsomassa papukaijoja, Kallea ja Torstia. Heti, kun Jyvis tuli esiin laukustani, molemmat papukaijat pörhistivät niskatukkansa pystyyn. Jyvis oli aika tohkeissaan tekemästään vaikutuksesta, vaikka papukaijojen reaktiota voisi ehkä tulkita melko aggressiiviseksi… Råtta ei pelännyt, olihan sen ja papukaijojen välissä häkki.

"Ota äkkiä se kuva!"

Jyvis oli mukanani myös maalla, ja kävimme katsomassa keskisuomalaisia maisemia laajemmalti. Alkukesän vihreyttä hehkuva maisema innoitti råtan melkeinpä isänmaallisen runolliseksi. Pelkään pahoin, että sydämeltään Jyvis onkin oikein perusalkiolainen, maalaisliittolainen talonpoika, tosin tavallista runollisempi sellainen.

Täytyy tosin tunnustaa, että ehkä vähän yllytin sitä kertomalla, mistä ”Männikkömetsät ja rantojen raidat…” -laulussa oikein kerrotaan,  mitä olen itse aiheesta oppinut ja mitä keskisuomalainen maisema minulle merkitsee: kotia. Kun kerroin Jyvikselle, että Tildakin on kotoisin näistä maisemista, sen touhotuksesta ja tuhinasta ei meinannut tulla loppua. Tarinoillaan Jyväskylästä ja Keski-Suomesta se aikoo viimeinkin jyrätä tärkeilevät Herra ja Rouva Råtan hiljaiseksi!

Papu ja Jyvis tulevat ihan hyvin toimeen, mutta saa nähdä mitä Papu sanoo huomenna, kun se palaa lomaltaan maalta. Talouteemme on nimittäin liittynyt toinenkin samanlainen, nimeltään Taisto Råtta. (Pitihän minun saada tänne joku, kun Jyvis on vierailulla vain heinäkuun alkuun asti!)

Nämä pehmeät, samettiset råtat ovat taittaneet jyrsijäkammoni pahimman terän. 😀 Kiitos Tildalle ja miehelle, ja palataan yhteyksiin!

Seuraava sivu »