kirjaseikkailut 2012


Joululomalla luin peräkkäin kolme kotimaista romaania. Niitä yhdisti suomalaisuuden lisäksi kirjailijan naissukupuoli, mutta muuta yhteistä näissä ei sitten ollutkaan. Kaikki kolme olivat hyviä lukukokemuksia, mutta aiheet olivat kovin erilaisia.

Joululomani helmi oli Sirpa Kähkösen Hietakehto (2012). Pelkäsin vähän pettyväni, sillä harvoin mikään sarja kantaa näin kauaksi. Jossain vaiheessa idea ja henkilöt väljähtyvät ja juoni lakkaa kulkemasta. Kähkönen on kirjoittanut Kuopio-sarjaansa nyt siis jo kuudenteen osaan asti. Hietakehdossa ollaan edelleen jatkosodan kotirintamalla. Aiemmista kirjoista tutut henkilöt ovat siirtyneet kesäksi huvilalle pommituksia ja sodan puristavaa läsnäoloa pakoon. Näkökulma vaihtelee, mutta minusta Hietakehto on ennen kaikkea lasten sotatulkintojen kuvastin. Kähkönen onnistuu hienosti ja herkästi, huolitelluilla ja mietityillä ilmaisuillaan kuvailemaan lasten hämmennystä, pelkoa ja yrityksiä ymmärtää mitä sota todella on.

Hietakehto on kaunis kirja. Se on ehkä jopa parempi kuin Neidonkenkä (2009). Mietin lukiessani, miten kirja mahtaisi toimia itsenäisenä teoksena. Toimisihan se, mutta ilman henkilöiden taustatietoja voisi olla vaikea ymmärtää miksi juuri nämä ihmiset ovat tällä huvilalla, ja miksi he käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Se toki toisi uusia, varsin kiinnostavia tulkintoja, joista olisi hauska keskustella joskus jonkun sellaisen kanssa, joka ei ole lukenut sarjan muita osia. Pidän kuitenkin myös siitä syvästä tuttuudesta ja empatiasta, joka perustuu päähenkilöiden taustojen tuntemiseen, josta seuraa tiettyjä odotuksiakin päähenkilöiden käytökselle. Esimerkkinä voi käyttää vaikkapa Annan aviomiestä Lassea, joka tulee lomalle. Ilman aiempia romaaneja Lassen ja Annan keskinäiset välit, viittaukset Lassen veljiin siellä tai Annan vierailuihin Tammisaaren vankilassa jäävät ilmaan vähän oudoiksi.

Suosittelen siis lukemaan koko sarjan, alusta loppuun. Välipalaksi suosittelen kovasti myös Kähkösen tietokirjaa Vihan ja rakkauden liekit (2010).

Joulupukki yllätti minut tuomalla yhden syksyn Finlandia-ehdokkaista, Pirjo Hassisen Populan (2012). Kähkösen kauniin ja herkän Hietakehdon jälkeen Popula aika kova lukukokemus. Se kertoo nykypäivän Suomesta, asenteiden koventumisesta ja ihmisten ajautumisesta vaihtoehdottomuuteen – tai tilaan, jossa jatkuvasti valitaan väärin. Ennen kaikkea kirja kertoo siitä maaperästä, jossa populistinen puolue herää henkiin ja menestyy.

Popula on kiinnostava tutkielma omasta ajastamme. Kaksi päähenkilöä, Pirjo ja P.A.H.A. ovat yhtäaikaa hauskoja ja traagisia, tai ehkä eniten vähän säälittäviä. Minun oli paikoin paha olla kummankin puolesta. Myös Pirjon tytär Rita on jotenkin varsin uskottava. Kolme päähenkilöä kannattelevat tarinaa, mutta valitettavasti esimerkiksi Popula-puolueen johtajan johtajuus jää jotenkin selittämättä. Tai ehkä en vain halunnut tarttua hänen karismaansa?

Hassinen on varmaankin miettinyt erilaisia vaihtoehtoja lopettaa tarina, ja päätynyt melko rajuun ratkaisuun. Tavallaan se toimii, sillä kirja kaipaa jotain hätkäytystä, mutta toisaalta ääriratkaisu vie tarinaa myös kauemmas todellisesta arjesta. Kiinnostava kirja kaikenkaikkiaan, mutta ei ehkä aivan odotusteni veroinen.

Laura Honkasalon Eropapereista (2009) luin viimeiset sivut tämän vuoden puolella, joten siitä tuli vuoden 2013 ensimmäinen kirjaseikkailu. Eropaperit oli ehkä rankimpia avioerokuvauksia joita olen lukenut, mikä toisaalta voi kertoa myös siitä, etten ole kovin paljoa perehtynyt avioliitto- tai avioerotarinoihin. Raskaan tästä teki se, että Honkasalo onnistui todella osuvasti  tuomaan lukijan eteen lapsen näkökulman tilanteeseen.

Vaikka Eropaperit kertoo avioerosta, se on myös perheromaani, sillä se kuvaa hyvin sukupolvien välisiä suhteita ja niiden monimutkaisuuksia – hyvässä ja pahassa. Kehyskertomuksessa perheen isoäiti Leea sairastaa syvää masennusta ja kaipaa poikaansa Jokkea käymään sairaalassa. Useimmiten vuoteen vierellä kuitenkin istuu ex-miniä Sinikka. Kirjassa käydään läpi Joken ja Sinikan nopea avioliitto ja raastava, pitkä avioero, jossa isovanhempienkin oli valittava puolensa. Sinikan ja Joken lapsista käydään raskas huoltajuuskiista, joka vaurioittaa kaikkia – jokaista eri tavoin.

Eropaperit yhtä aikaa tuo monia näkökulmia avioeroon ja toisaalta sulkee vain osan näkyviin. Toisaalta omia kokemuksiaan kuvaavat niin lapset, jätetty Sinikka kuin isovanhemmatkin, joista erityisesti jälkimmäiset varmaankin harvoin saavat ääntään näissä asioissa kuuluviin. Toisaalta kirjassa ollaan selkeästi ”Sinikan puolella”: Joken tekoja ei edes yritetä ymmärtää, ja vielä pahemmin demonisoidaan hänen uusi vaimonsa Raisa, jonka käsittämättömän julmat ja ilkeät teot, lapsen kaappaus ja myrkkyä tihkuvat kirjeet ovat ainoa, mitä hänestä kerrotaan. Lukiessani kaipasin jotain selitystä Joken ja Raisan käytökselle, mutta kirjan lopussa tajusin, että kokonaisuus on ehjempi näin: tämä on Leean, Sinikan ja hänen lastensa kirja, eikä avioeroissa aina voi ajatella kaikkien näkemyksiä tasapuolisesti. Avioerossa kaikki on henkilökohtaista.

Kolme kotimaista naiskirjailijaa olivat hyvä setti vuodenvaihteeseen. Hyvä jatke kolmikolle olisi ollut vaikkapa Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, mutta sitä en ole vielä ehtinyt hankkia (paitsi pukinkonttiin, ei siis itselleni). En ole ollut kovin malttamaton, sillä kirjat kestävät odottamista kyllä, näin uskon.

Eilen julkaistiin Blogistanian Finlandia 2012. Kyse on kirjabloggaajien äänestys vuoden parhaasta kotimaisesta kirjasta. En osallistunut itse, mutta veikkailin mielessäni, että potin varmaankin veisi Ulla-Lena Lundbergin Jää. Toisin kuitenkin kävi: Blogistanian Finlandian voitti Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Kisassa pärjäsi hienosti myös Sirpa Kähkösen Hietakehto, joka toistaiseksi on kuuden parhaan ryhmästä oma suosikkini, kun sekä Lundbergin, Ollikaisen että Oksasen kirjat ovat vielä lukematta.

Lisää tietoa Blogistanian Finlandiasta voit lukea Sallan lukupäiväkirjasta.

Joululoman alkaessa lopetin marraskuun alusta asti jatkuneen romaanien lukutaukoni. Sen jälkeen kun opin lukemaan, en varmastikaan ole pitänyt yhtä pitkää taukoa kaunokirjallisuudesta. Niin hyviä kuin lukemani tietokirjat olivatkin, oli melkoiset riemullista tarttua loman kunniaksi jälleen romaaniin. Kannoin kotikotiin mukanani vinon pinon kirjoja, joista en ehtinyt lukea kuin osan. Ennen muinoin joululomalla kului kassillinen luettavaa, mutta niin vaan tuntuu nykyään olevan muutakin tekemistä ettei kirjojen luokse ehdi kuin iltaisin  lomallakaan…

Mutta jotain sentään tuli luettua vielä viime vuoden puolella. Tietokirjoista Syötäväksi kasvatetut viihdytti minua koko joulukuun niin etten ehtinyt edes aloittaa muita. Tolkienin Hobitti eli sinne ja takaisin oli lukulistallani, koska naiivisti halusin kerrata tarinan ennen elokuvakokemusta. Ei olisi kannattanut, niin paljon kirjaa oli muuteltu elokuvaan, mutta kirjaseikkailuna Hobitti tietysti oli yhtä vinkeä kuin ennenkin.

Lokakuusta asti hyllyssäni oli odottanut Sirpa Kähkösen Hietakehto. Olin luvannut sen itselleni palkinnoksi, joululoman herkuksi, jos olisin ahkera tietokirjojen lukija marras- ja joulukuun ajan. Ahkeruus jääköön määrittelemättä sen tarkemmin, mutta Hietakehto oli ihana lukuelämys.

Joulupukki yllätti tänä vuonna: sain muun muassa Pirjo Hassisen Populan, jonka parissa vietinkin sitten loppuvuoden. Kirja ei herkistänyt samalla tavalla kuin Kähkösen hienopiirteinen kuvaus, mutta aiheeltaan ja myös ratkaisuiltaan Popula on varsin kiinnostava kirja.

Kahdesta viimeisestä pyrin kirjoittamaan muutaman lauseen enemmän vielä lähipäivinä.

 

Jos näin äkkiseltään pitäisi valita paras tänä vuonna lukemani kirja, sanoisin että se olevan Tieto-Finlandialla palkittu Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut. Miten ruokasi eli elämänsä (2012). Loppuvuodesta olen löytänyt tietokirjojen innostavuuden taas tauon jälkeen, ja Lappalaisen kirja on lukukokemuksena parhaasta päästä.

Olen maatilan tytär ja kasvanut keskikokoisella keskisuomalaisella maitotilalla. Opin hoitamaan vasikoita jo lapsena ja lypsämään lehmiä, poikimista olen avustanut monenmonituista kertaa ja nähnyt vasikan elämän ensihetkien aina tuoreen ihmeen. Joka lehmällämme oli nimi ja luonne, isä lauloi niille aamuisin ja helli jokaista omalla erityisrapsutuksella tai äänenpainolla. Vaikka lapsena pidinkin lehmistä paljon, suhteeni niihin on kuitenkin liittynyt tuotantoon. Teurasauton hakemien lehmien kohtaloa ei ole maatilan lapsille kaunisteltu: ne ovat sen jauhelihan lähde, jota kaupasta ostamme.

Kun olen hehkuttanut Syötäväksi kasvatetut -kirjaa ja kertonut, että opin siitä valtavan paljon, moni on ihmetellyt että miten ihmeessä, kun maatilalta kerran olen. Lappalaisen kirjassa on kuitenkin lihantuotannon koko kirjo siinä missä minä olen kasvanut vain yhdellä tilalla. Järjestelmällisesti etenevässä teoksessaan Lappalainen osoittaa, että oli kyse sitten kanoista, broilereista, sioista ja naudoista, eläimen hyvinvointi riippuu sen hoitajasta. Suomessa on upeasti hoidettuja maatiloja, joissa eläimet sekä tuottavat hyvin omistajilleen että vaikuttavat tyytyväisiltä ja terveiltä. Sen lisäksi on myös hirmu paljon laiminlyöntejä. Valitettavan usein ne liittyvät sairauksiin, väsymykseen – ja alkoholiin. Kun yksinelävän maanviljelijän turvaverkko pettää, joutuvat eläimet sijaiskärsijöiksi.

Kirjaa on kehuttu aiheen tasapainoisesta käsittelystä. Kirjoittaja tuo hienosti esiin sekä tuottajien että teollisuuden näkökulmat. Kauppa jää ehkä hieman syntipukiksi alhaisille tuottajahinnoille, eikä suomalainen maatalous puhtaita pisteitä loppujen lopuksi saa. Lappalainen kuitenkin esittää myös hyvät puolet hienosti ja rakentavasti.

Syötäväksi kasvatetut ei ratkaise ruoan ostamisen eettisiä kysymyksiä, mutta se antaa eväitä pohtia itse lisää. Kirjoittaja esittää itse päätyneensä siihen, että nauta on parhaiten hoidettu eläin Suomessa. Luomumerkintä ei ole eläinten hyvinvoinnin tae, mutta toistaiseksi se on ainoa valvottu laatumerkintä. Itse olen jo monta vuotta vältellyt broileria sen epäeettisen tuotannon vuoksi, mutta kirjan tietojen perusteella tilanne ei ole Suomessa ollenkaan niin paha kuin pelkäsin. Sianlihan kasvatus sen sijaan on pahasti pielessä, mutta ala riippuu kannattamattomuuden kynnyksellä jo nyt – olisi melko kohtuutonta vaatia yrittäjiä suuriin investointeihin kun tuottajahinnat ovat niin alhaalla kuin ovat.

Vai olisiko? Eikö eläinten hyvinvoinnin vuoksi pitäisi olla valmis suuriinkiin uhrauksiin? Ja eivätkö nämä uhraukset – eli kalliimpi lihan hinta – koske ihan jokaista ihmistä, myös kuluttajia? Jos haluamme käyttää eläimiä hyödyksi syömällä niitä, olemme myös vastuussa niiden hyvinvoinnista. Hyvinvoinnin määrittely on sitten toinen kysymys, mutta sitäkin Lappalainen yrittää kirjansa alussa.

Syötäväksi kasvatetut ei ole mikään shokkipaljastuskohukirja. Se on kiinnostava tietokirja, joka ihan jokaisen kuluttajan tulisi lukea, jotta voisi sen jälkeen itse miettiä, millaista lihaa haluaa syödä. Tämän kirjan perusteella voi siis päätyä monenlaiseen ratkaisuun, ei välttämättä luomuun kuten Lappalainen itse. Kirja on myös erinomaisen hyvin kirjoitettu. Tiedon tyttärien tarkkaan hiottu teksti kiinnitti huomioni, mutta Syötäväksi kasvatettujen kirjoitustekniikkaan en ehtinyt kiinnittää huomiota, niin paljon keskityin innokkaana itse asiaan. Jos tekstissä olisi jokin ongelma ollut, olisin varmaan huomannut – hyvä tämä on.

Harva lukukokemus on herättänyt minussa niin paljon keskustelun tarvetta, intoa selvittää asioita lisää ja aitoa muutosta omaan käytökseeni. Siksi nostan tämän vuoden parhaaksi lukukokemukseksi – vaikka romaanit ehkä voisivat kilpailla omassakin sarjassaan.

Linkkilauantain kunniaksi suosittelen tutustumaan tämän teoksen nettisivuihin. Siellä on muun muassa valokuvia erilaisilta tiloilta. Kuvien sisältö aukeaa paremmin, jos olet lukenut teoksen, mutta ainakin poikimiskuvat Helsingin yliopiston opetusnavetasta Viikistä ovat hienoja kunhan muistaa, ettei tällaisia olosuhteita ole kovin monessa muussa navetassa tässä maassa.

Sikala-aiheeseen kannattaa tutustua ihan vain näin joulun kunniaksi. Syön minäkin kinkkuni joulupöydässä, joskin olisin toivonut sen olevan luomutuotantoa. Arpaonni käänsi kuitenkin suunnitelman tänä vuonna.

Syksyn mittaan olen pohtinut paljon tietokirjoja ja niiden kirjoittamista. Myös haaveeni kustannustoimittajuudesta on vaikuttanut näihin pohdintoihin, ja kun luin viime kuussa kaksi historiaan liittyvää tietokirjaa, mietin niitä sekä lukijan, kirjoittajan että kustannustoimittajan näkökulmasta.

Luin siis Marjo T. Nurmisen Tiedon tyttäret (2008), joka palkittiin Tieto-Finlandialla aikanaan. Samaan aikaan luin myös Imbi Pajun teoksen Torjutut muistot (2006), josta omassa hyllyssäni on pokkariversio. Molemmat ovat historia-alan tietokirjoja, joissa naiset ovat kokijoita ja toimijoita, mutta muutoin teokset ovat hyvin kaukana toisistaan.

Tiedon tyttäret on kirjana kuin kukka, tai kuin kukista koottu taidokas asetelma. Se on kaunis, värikäs, houkutteleva ja taidokkaasti koottu tietoteos eräästä historian katvealueesta, oppineista naisista kautta historian. Nurminen esittelee joka luvussa jonkun tai jotkut oman alansa nerokkaat tiedenaiset ja kuvaa heidän koulutustaan, uraansa ja avautuneita ja valitettavan usein sulkeutuneita ovia. Vaikka naiset ovat olleet tieteen saralla marginaalissa meidän päiviimme asti, ei Nurminen tee kirjansa päähenkilöistä uhreja vaan toimijoita.

Tiedon tyttärien teksti on viimeisen päälle hiottua. Jokainen kappale etenee hallitusti, ja tekstiä voisi monin paikoin käyttää tieto- ja tiedekirjoittamisen oppikirjana, niin sujuvaa ja taitavaa tekstin eteneminen on. Lukijalle Tiedon tyttäret on siis upea kokemus sisältönsä lisäksi myös tekstin – suomen kielen parhaimman käytön – vuoksi. Sisällön kiinnostavuuden ja sanataituruuden lisäksi teos tekee vaikutuksen kuvituksellaan. Tätä kirjaa tehdessä on todella nähty vaivaa kuvituksen suhteen. Kuvat ovat värikkäitä, harvinaisia (iso osa oli uusia ainakin minulle) ja liitetty kiinnostavasti osaksi tekstiä.

Tiedon tyttäriä lukiessani ajattelin, että tätä on kustantamossa tehty Tieto-Finlandia silmissä kiiltäen. Teos on tietenkin ensisijaisesti kirjailijan ansiota, mutta näin monipuolisesti hyvin tehtyä kirjaa on varmasti lopulta ollut tekemässä aikamoinen joukko osaajia – esimerkiksi taitava kustannustoimittaja.

Tiedon tyttärien onnellisen lukukokemuksen kanssa samaan aikaan laukussani kulki Imbi Pajun osin oman suvun tarinaa reflektoiva, osin arkistolähteisiin ja haastatteluihin perustuva Torjutut muistot, joka kertoo Viron historian kipeistä aiheista: stalinin vainoista, kyydityksistä, kuolemasta, kidutuksista ja katoamisista. Torjutut muistot on kiinnostava ja aika vavahduttavakin kirja siitä, miten syviä haavoja totalitarismi jättää sen alla eläneisiin ihmisiin.

Imbi Paju on elokuvantekijä eikä kirjailija, mikä valitettavasti näkyy kirjan kokonaisuudessa. Torjuttuja muistoja lukiessani minua oikein tuskastutti, miten keskeneräiseltä kirja vaikutti. Aihe on niin tavattoman tärkeä, ettei sen soisi hautautuvan sekavan rakenteen ja hataran suomen kielen taakse. Paju kritisoi vallitsevaa historiankirjoitusta ja myös suomalaisia historiantutkijoita sokeudesta KGB:n arkistojen äärellä, mutta kritiikki jää ponnettomaksi, kun se ei ole tarpeeksi hallitusti esitetty. Torjuttuja muistoja lukiessani ajattelin, että tämä kirja olisi kaivannut enemmän aikaa yhteistyöhön kustannustoimittajan kanssa.

Suosittelen siis molempia kirjoja, mutta eri syistä. Tiedon tyttäret on hieno lukukokemus, mutta ilman sen antamia tietoja menneisyydestä pärjää tässä maailmassa hyvin. Torjutut muistot voi olla haastavampi lukea, mutta aihe on näkyvissä niin vahvasti vielä tässä päivässäkin, että teokseen kyllä kannattaa tarttua, minkä huomasi muun muassa Turun Tilda teosta lukiessaan. Tiedon tyttärien sisällöstä voitte lukea tarkemmin esimerkiksi Kasvatus & Aika -verkkolehdessä ilmestyneestä arvostelusta.

Marraskuun alkaessa julistin sen omistetuksi vain tietokirjoille sekä tulevan tentin kirjallisuudelle. Koska luen tietokirjoja todella paljon hitaammin kuin romaaneja, on marraskuun luettujen teosten lista varsin lyhyt; niin lyhyt että itsekin hämmästyin. Olen kuukauden aikana saatellut loppuun asti vain kolme kirjaa: Kalevalan, jonka luin sairaspäivänäni, Imbi Pajun teoksen Torjutut muistot sekä Marjo T. Nurmisen Tiedon tyttäret. Kahdesta jälkimmäisestä olen suunnitellut kirjoittavani lähipäivinä, kunhan ehdin.

Perjantaina edessä on siis ensimmäinen kahdesta kotimaisen kirjallisuuden tenttipaketistani. Toisin kuin suunnttelin, suurin osa kirjapaketista jäi joulukuun puolelle. Luettavana on Kalevalan lisäksi Kanteletar sekä vanhempaa kotimaista lyriikkaa ja näytelmiä, lähinnä siis Aleksis Kiveä ja Runebergia. Olen säästellyt Vänrikki Stoolin tarinoita itsenäisyyspäiväksi, ja Seitsemän veljestä on sen verran tuttu, että ajattelin selviäväni vain vaikkapa Mauri Kunnaksen avittamalla kertauksella. Sen sijaan esimerkiksi eilen bussissa luettu Runebergin Hanna oli kokonaan uusi, sinällään sivistävä tuttavuus, kuten myös Nummisuutarit , ja todenäköisesti myös Kullervo ja Kanervala.

Olisi ihanaa käpertyä sohvalle torkkupeiton alle pakkasta torjumaan ja keskittyä näihin tenttikirjoihin, mutta sitä ennen pitää vielä tehdä muutama muu juttu. Joten ei kun toimeksi.

Vaikka lupasinkin lukea marraskuussa vain tentti- ja tietokirjallisuutta, en sentään kieltänyt itseäni kuuntelemasta kaunokirjallisuutta. Lokakuussa luin Fred Vargasin dekkarin Kuriton mies nurin (L’Homme à l’envers, 1999, suom. 2006) ja kun samoihin aikoihin näin kirjaston äänikirjahyllyssä Arthun Conan Doylen Baskervillen koiran, nappasin tietenkin sen mukaani – myös herätelläkseni kesältä kesken jäänyttä Sherlock Holmes -lukuteemaani.

Sekä Kuriton mies nurin että Baskervillen koira ovat rikostarinoita, joissa tappaja on verenhimoinen, poikkeuksellisen kookkaaksi ja pelottavaksi kuvailtu eläin. Vai voiko eläin olla murhaaja, vai ohjaako sitä aina ihminen? Kuinka lavastetaan peto syylliseksi? Kiinnostavaa molemmissa teoksissa on se kauhu, jota tappajakoiraan tai -suteen liittyvät tarinat aiheuttavat ihmisissä. Ranskalaisdekkarissa ihmisen ja suden tappava yhteistyö liitetään ihmissusitarinoihin, kun Conan Doylella myytti liittyy Baskervillen suvun ”kiroukseen”. Mytologisiin teemoihin ja vanhaan folkloristisisiin elementteihin liitetään molemmissa teoksissa yliluonnolliselta vaikuttavia, pelottavia kokemuksia ja näin syntyy uutta tarinaperinnettä, uusia kauhujuttuja – ja akuutissa tilanteessa tietenkin ihmisiä kauhistuttavia huhupuheita.

Vargasin romaanissa on alusta asti selvää, ettei huhuista huolimatta mitään ihmissutta ole, vaan murhia tekee joku todellisempi terävähammas. Dekkari ei ole jännittävä tai raakuudessaan puistattava kuten vaikkapa jotkin pohjoismaiset alan edustajat tapaavat olla. Komisario Adamsberg on hiljaisen vakuuttava, mutta ei ehkä tässä kirjassa parhaimmillaan. Baskervillen koiran taas voisin antaa kuunneltavaksi jopa äänikirjoista kovasti tykkäävälle äidilleni, sillä huolimatta nummella vallitsevasta pelottavasta tunnelmasta Sherlock Holmesin herttainen herrasmiesmäisyys on ihanan hyväntuulista.

Papun mielestä nämä ovat tietysti kamalaa roskaa; kaikki sen tapaamat koirat ovat olleet lähinnä hössöttäviä heiluhäntiä, jotka eivät osaisi suunnitella oikeaa, verenmakuista metsästystappamista vaikka jyrsijä juoksisi nenän edestä. Papun koirakäsitys on – sen onneksi – näin kivan rajoittunut.

 

Kuvassa Papu hiipii kesäaamuna – ja muutaman hetken kuluttua kuvan ottamisesta se rouskutti jyrsijää aamupalaksi. Samaan aikaan perheen koira nukkui sisällä aamu-uniaan, joista se jatkoi sujuvasti aamupäiväunille.

Sisko piti Antti Hyryn Uunia (2009) mahdottoman pitkäpiimäisenä kirjana. Olen tottunut luottamaan hänen kirjamakuunsa, mutta toisaalta myös tunnistamaan eromme, joista hitaan tempon sietokyky on yksi. Minä usein pidän jaarittelevimmista kirjoista kuin siskoni, joten arvelin että antisuositus voisi tällä kertaa olla käänteinen.

No eipä ollut. Uuni oli tuskastuttavin kirja mitä olen aikoihin lukenut. Se oli hidas, tylsä ja kieleltään niin outo, etten olisi jaksanut ilman itsepäistä luonnettani. Kirjassa vanha mies, Pietari, muuraa uunia. Siinäpä se. Uunin teko kuvaillaan niin tarkkaan ettei rotia, ja suurin osa tekstistä menee minulta aivan ohitse, koska en ymmärrä Pietarin sanastoa. En tiedä – vieläkään – mitään muuraamisesta. Hyryn kieli on omaperäistä ja omalla tavallaan nerokasta, paikoin jopa runollista. Kesken lukujen tai kappaleiden vaihdellaan minä-muodosta ulkopuoliseen kertojanääneen, mikä voisi sekoittaa ellei näkökulma pysyisi koko ajan Pietarissa. Parasta antia ovat Pietarin ja Hanna-vaimon yksisanaiset keskustelut, joissa Hyry on minusta tavoittanut jotain todella aitoa ja oikeaa, todenmakuista.

Muttamutta, Uuninhan piti olla ”aihettaan avarampi”, kuten takakannessa mainostetaan. Toisin sanoen kertoessaan uunin muurauksesta se kertoo mistä tahansa elämän projektista, isosta tai pienestä. Aika pian aloin lukea Pietarin tarinaa tietenkin oman projektini, v-kirjan, tarinana.

Niin että kun Pietari pohtii, meneekö häneltä elämä hukkaan kun vaan uunia muuraa, ja miten se edistyykin niin kovin hitaasti (taas meni varttitunti), niin minä tunnistin ihan samat ajatukset väitöskirjan parista.

Kun tekee jotakin, vaikka näin ajaa, ei voi tehdä muuta ja siihen menee koko aika, pelottaa että meneekö koko aika hukkaan. Meillä ei ole muuta kuin tämä yksi aika, mihin minä sen käytän, voinko siitä päättää. Häntä jotenkin pelotti, kun ajatteli että on eikä tee mitään ja aika häviää. Häviänkö sen mukana. Minä jotenkin ratsastan ajan aallolla, aallon harjalla, näin, niin kuin beeäksä keinuu kaasujousituksen varassa, keinuu ja kulkee. Sitten uppoan aaltoihin, nieleekö suuri kala ja viekö meren rannalle.

Kun Pietari ja Hanna lähtevät ystäviensä kanssa matkalle Pohjois-Ruotsiin tutustumaan kirkkourkuihin, vertasin reissaamista niihin matkoihin, joita tutkijat tekevät. Konferensseissa ja seminaareissä käydään tapaamassa muita ja tutustumassa muiden töihin. Myös omasta työstä kertominen muille on tärkeää. Sitten toisaalta on, niin kuin Pietari toteaa:

Jos jollakin on uuninmuuraus kesken, niin kuin nyt minulla, ei se ihastelemalla ja kävijöille esittelemällä miksikään muutu, ei koskaan tule valmiiksi, että pääsisi lämmittämään sitä ja paistamaan siinä leipiä. Ainoa mahdollisuus on ruveta taas muuraamaan.

Kuten siskokin, minäkin pelkäsin jossain vaiheessa, että Pietari vielä kuolee työmaansa äärelle. Mutta ei, uuni tulee valmiiksi ennen viimeistä sivua, ja itse asiassa muuraustyön jälkeen tehty huoneen lattian valu on hauskimpia kohtauksia koko kirjassa. Jos siis aloittaa, kannattaa lukea loppuun. Harkitsisin kuitenkin kahdesti koko aloittamista.

Ehkä Uuni sopii niille, jotka ovat erityisen rakastuneita suomen kieleen, sillä sitä Hyry käyttää omaperäisesti. Töksähtelevän rytmin keskellä minuun vetosivat eniten runolliset kohdat, joissa Pietari äityi epäuskottavankin syvälliseksi. Seuraava, pitkähkö lainaus pitää lukea hitaasti tai mielellään ääneen; minusta siinä on hyvä esimerkki Hyryn omasta rytmistä, sanajärjestyksestä ja sanavalinnoista.

Miten liikkuu savu, vesi, aika, ääni, ihmisen mieli.

Kun liekit roihuavat ja kynnyksen kohdalla aukko on kapea, savu kulkee joutuin, sitten yläpuolella hidastuu ja rauhoittuu. Savu nousee ilmaan, ja mihin siellä, kenen luo, pääskysten ja kotkain.

Niin liikkuu vesi, joka koskessa kuohuu ja tulee suvantoon, aivan tyventyy. Tyyntyy hitaasti liikkuvaksi peiliksi, vaikka on samaa vettä kuin juuri on äsken koskessa.

Tai niin kuin ovat päivät, on kiire, joka päivä nousee muuraus, tulee sunnuntai, aika rauhoittuu.

Niin muuttuu ihmisen mieli, kun joku ihminen, joka vihapäissään lähtee pirtistä porstuaan, ja siitä kuistiin ja menee ulos, miettii ja rauhoittuu. Hän lähtee kävelemään metsään ja kun palaa, tuo kourassaan mesimarjoja.

Tai kun koira haukkuu illalla, kaukana, sen ääni tulee ihmisen luo ja mieleen syntyy kipeä kaipaus johonkin.

Uuni herätti siis varsin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta inhosin sitä, nimitin tahmeuskirjaksi ja luin loppuun vain koska keskenkään ei ole tapana jättää. Toisaalta en voi olla ihailematta Hyryn taituruutta kielen käyttäjänä. Onnellisesta lopusta huolimatta ehkä kuitenkin etsin jonkin muun metaforan väitöskirjalleni.

Seuraava sivu »