väsy


Sulje silmät, sulje suu / sulje kaikki aistit niin tää helpottuu.

Osallistuin tänään Maatalousyrittäjien Eläkelaitoksen (Mela) Tieteiden talolla järjestämään työhyvinvointipäivään apurahatutkijoille. Ai miksikö Mela? Koska kun apurahatutkijoiden eläkevakuutusta ryhdyttiin joitakin vuosia sitten viimein sorvaamaan, todettiin että Melalla on yrittäjien vakuuttajana jo valmis järjestelmä, jota on helpohkoa soveltaa apurahatutkijoihin. Siksi Mela sai hoitaakseen apurahatutkijoiden eläkevakuuttamisen.

melapäivä 1

Kahvitauko Tieteiden talolla järjestetyssä apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivässä.

Eläkevakuutus on tosi tärkeä asia. Olen tehnyt apurahalla töitä karkeasti arvioiden runsaat seitsemän vuotta. Jos olisin koko tämän ajan työskennellyt ilman eläkekertymää, se olisi melkoinen puutos sosiaaliturvassa. Siksi Mela on minulle tärkeä organisaatio.

Apurahatutkijat eivät ole yliopiston palkkalistoilla, eli minulla ei ole työsuhdetta yliopistoon. Olen onnekas siinä, että minulla on apurahatutkijan statuksestani huolimatta ainakin toistaiseksi työhuone laitoksella. Olen työyhteisön jäsen kaikilla tavoin, joilla se on mahdollista. Meidän laitoksella apurahatutkijat ovat niin tasa-arvoisia kuin vain voi olla, ja siitä kiitos hyvälle johtamiselle. Kuitenkin esimerkiksi yliopiston vaaleissa minulla ei ole äänioikeutta, enkä saa henkilökunnan pysäköintilupaa (minulle kuitenkin annettiin vierailijakortti, joten asia hoitui). Konkreettisin puute kuitenkin on työterveyshuollon puuttuminen.

Kaikilla apurahatutkijoilla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin minulla. Mela on ryhtynyt nyt pohtimaan myös työhyvinvointia, ja tänään järjestetty apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivä oli ensimmäinen laatuaan. Kysyntä oli kova, joten päivä tuskin jää viimeiseksi tapahtumaksi.

Minäkin ilmoittauduin mukaan innoissani. Olen avoin erilaisille valmennuksille, joissa opitaan lisää itsensä johtamisesta: työtavoista ja niiden kehittämisestä, oman työn organisoinnista, kiireen tunnun vähentämisestä ja työn ja vapaa-ajan tasapainoittamisesta.

Tahdot irti pyörästä / joka pyörii muttei matkaas enää edistä / Juokset maaliin maalista / Muttet enää aikaan saa mitään kaunista.

Päivässä oli kaksi pääpuhujaa. Ensimmäisenä aivotutkija Minna Huotilainen puhui aivotutkimuksen näkökulmasta stressinhallinnasta ja työelämästä. Hänen viestinsä ei sinällään ollut mitenkään uusi, mutta jälleen kerran alleviivattu asia: kunnolla toimiakseen aivot tarvitsevat hyvää liikuntaa, riittävästi hyvää unta ja hyvää ruokaa. Huotilainen totesi, että nykyaikainen työelämä, tietotyö ja ihmisaivot eivät sovi kovin hyvin yhteen. Jotta niiden yhteensovittaminen sujuisi paremmin, ihmisen on hyvä tietää perusasiat aivojen toiminnasta (tunne aivosi) sekä se, mitä hänen työnsä vaatii (tunne työsi). Tehokkaan eli onnistuneen palautumisen merkitystä ei myöskään pidä aliarvioida. Hyvän ja riittävän unen lisäksi tarvitaan aktiivisuutta, kognitiivisia haasteita ja myönteisiä sosiaalisia kontakteja. Nauraminen on parasta palautumista.

Huotilainen jätti pohdittavaksi kaksi termiä: selektiivinen tunnollisuus ja tulevaisuusorientoitunut laiskuus. Selektiivinen tunnollisuus tarkoittaa sitä, että loputtomasta to do –listasta valitaan ne tehtävät, jotka ovat tärkeitä ja jotka hoidetaan hyvin. Listassa on usein paljon niitä, jotka voi hoitaa vähän vähemmällä paneutumisella ja puolitehoisesti. Tulevaisuusorientoitunut laiskuus kannustaa pohtimaan omaa tekemistä tulevaisuuteen katsoen: miten voisin tulevaisuudessa tehdä tämän vähän helpommalla, vähemmällä stressillä ja ahdistuksella, mutta yhtä hyvin tuloksin?

Taas kuuluu pam pam, sä kävelet pois / Tahdot yhen päivän ettei joku raivois.

Iltapäivän toinen puhuja oli työelämän parantaja Elina Henttonen Valtaamosta. Hän puhui siitä, miten kukin voi itse pyrkiä lisäämään työnsä mielekkyyttä. Mielekkyyden kulmakiviksi Henttonen esitti kolmea asiaa: merkityksellisyyden kokemusta, toimijuutta suhteessa omaan työhön ja tehtäviin sekä työn toimivia käytäntöjä. Mielekäs työ mahdollistuu kahdella tapaa. Ensimmäinen on oman työn tuunaaminen mielekkäämmäksi ja toinen käytäntöjen muuttaminen yhdessä. Iltapäivässä keskityttiin näistä ensimmäiseen.

melapäivä 2

Elina Henttosen ja Kirsi Lapointen kirja vaikutti hyvältä. Tilasin sen samalta istumalta omaan lähikirjastooni.

Painavimmin mieleeni jäi Henttosen esityksestä teesi kehittämisestä. Omia tai yhteisön työtapoja ei kannata kehittää vain siksi, että kehittäminen on trendikästä ja siitä voidaan tehdä raportti. Ei siis pidä tehdä kehittämistä vain kehittämisen vuoksi, vaan sen tavoite voi olla tilan tekeminen niille asioille, jotka jo tiedetään hyväksi. Kehittämisessä ei siis välttämättä ole kyse uuden luomisesta vaan siitä, että järjestämme työpöydältä pois käytäntöjä, jotka eivät hyödytä ketään ja vain vievät aikaa, jolloin resursseja (eli yleensä aikaa) vapautuu niille asioille, jotka ovat tärkeitä, mielekkäitä ja hyödyllisiä. Tavallaan kyse on siis selektiivisestä tunnollisuudesta: pitäisi valita, mitkä asiat haluaa tehdä erityisen hyvin, ja järjestää tilaa niille.

melapäivä 3

Asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Yliopisto ja akateeminen maailma on täynnä systeemejä ja rakenteita, jotka hidastavat siihen mielekkääseen osaan työtä pääsemistä. Kun siihen sitten pääsee, työhön tarttuminen voi olla todella vaikeaa. Minä rakastan kirjoittamista, mutta päivästä voi kulua useita tunteja tai viikosta useita päiviä, etten vain saa kirjoittamista käyntiin. Ei se ole niin helppoa. Välillä työ on niin vaikeaa, ajanhallinta tuskaista ja riittämättömyyden tunne kovaa, että todella kyseenalaistan, haluanko tehdä tätä työtä enää jatkossa.

Kun valot sammuu niin sä kaiken näät / Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät.

Kun työn mielekkyyttä ja mielettömyyttä pohdittiin pareittain, minulle kävi vähän niin kuin minulle usein vertaistuen kanssa käy: se alkaa masentaa. Lähdin tapahtumasta itku kurkkua puristaen, en suinkaan voimaantuneena. Päässä soi Haloo Helsingin musiikki, joka tuntuu kuvaavan täydellisesti (apuraha)tutkijan itsetutkiskelun, turhautumisen, riittämättömyyden ja yksinäisyyden täyteistä arkea.

Joku voimas vei, vaik sä huusit ei / Tää on hulluuden highway.

Kirjoitan tätä kotimatkalla bussissa, tapahtuman herättämät ajatukset tuoreena mielessä. Uskon, että voimaantumisen kokemus on vasta heräämässä. Muistiinpanojani selatessani pohdin ylös kirjaamiani asioita, ja ne tuntuvat tärkeiltä. Kiitos Mela, että järjestit tämän tapahtuman! Ja kiitos Haloo Helsinki voimabiisistä!

Avaa silmäsi ja hengität / kyllä huomenna sä ymmärrät / vielä elossa oot!

 

Mainokset

Otsikkoni on mukailtu Lauri Viidalta, jonka runo Onni päättyy näin:

Kaita polku kaivolta ovelle

nurmettuu.

Ikkunan edessä

pystyyn kuivunut omenapuu.

Reppu naulassa ovenpielessä,

siinä linnunpesä.

Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä.

Viidan runo on kauneimpia kuolemaa käsitteleviä runoja mitä tiedän. Eilen se pyöri mielessäni koko päivän, kun olin yhdessä koko lähiperheeni kanssa läheisen sukulaisen hautajaisissa.

Isotätini oli meille valtavan rakas ja läheinen ihminen. Hän oli jo pitkälti yli 80-vuotias, ja viimeiset vuodet syöpä oli tehnyt tuhoaan sisältäpäin. Hän säilytti kirkkaan mielen ja vahvan luonteensa loppuun asti, mutta sairaus voitti. Häihimme hän ei enää jaksanut tulla, mutta ehti onneksi elää vielä ilon päivän hengessä mukana.

IMG_20170807_175633

Pitkään jatkuneen sairaustaistelun vuoksi hänen poismenonsa ei ollut kenellekään yllätys, mutta surullista se on silti. Häkellyttävää on silti huomata, miten voimakkaasti elämä jatkuu. Suvussamme on tyhjä kohta, mutta elämä jatkuu edelleen.

Kuolinviestin tullessa olin juuri tekemässä aamuisia lähtövalmisteluita. Minun oli tarkoitus lähteä äidin kanssa Pohjanmaalle, josko vielä ehtisimme sairaalaan puristamaan jo tiedottoman vanhuksen kättä. Emme ehtineet. Silloin suru oli lamaannuttavaa, pusertavaa, mutta kyyneliä ei tullut.

Eilen hautajaisissa itkin sitäkin enemmän. Itkin kirkossa, haudalla ja muistotilaisuudessa. Itkin ajaessani kotiin, ja koko loppuillan kotona. Itkulla ei tuntunut olevan selvää syytä tai kohdettakaan. Se vain tuli, vyörynä ja hallitsemattomana.

Onneksi on puolison olkapää, joka kärsivällisesti otti vastaan itkukohtaukset.

Vaikka eilen tein valtamerellisen verran hiirille puuronkeittovettä, kuten edesmennyt isotäti kuvaili itkuani kun olin pikkutyttö, heräsin silti tänä aamuna onnellisena ja hymyillen. Elämä jatkuu. Eiliseen kipuun verrattuna en voi kuin hämmästellä, millaisella keveydellä tänään tein pihatöitä mieheni  kanssa tai valmistimme taivaallisen hyvää Moskovanpataa Merituulin ohjeella. Vain saunassa väsymys meinasi lyödä päälle, mutta tunnetusti sauna auttaa vaivaan kuin vaivaan, ja saunan jälkeen olin rentoutuneempi ja levollisempi kuin aikoihin.

Elämä jatkuu ilman rakasta isotätiä eli toisenlaisena kuin aiemmin, mutta se jatkuu silti. Tyhjä kohta suvussa tuntuu jonkin aikaa tyhjältä, kunnes elämä tuo muita asioita, ja tyhjyys unohtuu.

Isotäti ei kuitenkaan unodu. Hän oli liima moniin suuntiin haarautuvan suvun välillä. Mietin eilen, että vaikka en pysty kaikkiin pikkuserkkuihini pitämään yhteyttä, olisi tärkeää säilyttää yhteys edes muutamiin. Isotäti piti meidät yhteydessä kertomalla toistemme kuulumiset ja elämänvaiheet. Jos jatkossa haluan tietää, mitä näille ihmisille kuuluu, minun pitää itse ottaa selvää. Sukulaisuus ei tarkoita, että kaikkiin tarvitsee pysyä yhteydessä tai kaikista tarvitsee pitää. Mutta minä pidän näistä ihmisistä, ja sukulaisuus on hyvä perustelu tarrautua yhteydenpitoon ja olla antamatta välimatkan tai arjen kadottaa yhteyttä.

Kesä ei enää jatku, pakko se on myöntää. Vein tänään jo ensimmäiset kesäkukkaruukut kompostiin. Mutta elämä jatkuu, vahvana ja vuolaana. Minun on isotätiäni ikävä, mutta hänkin halusi, että elämämme jatkuu.

Kevään aikana olen päivittänyt blogeja (ks. myös hääblogi) ahkerammin kuin pitkään aikaan. Kirjoittaminen on ollut iloista ja virkistävää. Mutta sitten taas tuli elämä, ja päivitystaukoa on ollut nyt kaksi viikkoa.

Välillä olen yksinkertaisesti vain liian väsynyt edes kirjoittamaan. Välillä väsyneenä ei jaksa edes ajatella jotain aihetta kirjoittamista varten, puhumattakaan että jaksaisi painaa tietokoneen käynnistysnappia. Työkonekin on välillä ollut päiviä avaamatta: luen sähköposteja kännykästä, vastaan vain välttämättömimpiin ja koetan unohtaa että työt kasaantuvat.

Parin viikon sisällä olen taas saanut Basedowilta turpaan. Kaikki alkoi siitä virheestä, että menin kuntosalille. Kaksi seuraavaa päivää olin niin huonovointinen ja voimaton, että lähdin jo päivystykseen. Verikokeet paljastivat, että vielä kymmenen päivää aiemmin suht tasaiselta vaikuttanut kilpirauhasen hormonituotanto oli taas päälaellaan, ja nyt mentiin vajaatoiminnan puolella taas. Ihmekös olin nopeasti lihonut taas muutamia kiloja, palelin jatkuvasti vaikka takassa kuinka oli tulet joka päivä, enkä jaksanut tehdä juuri mitään. Oman endokrinologini mukaan tämä on oikeastaan hyvä uutinen, sillä kilpirauhanen reagoi ilmeisen herkästi lääkitykseen ja Basedow voisi näin ollen olla hallittavissa.

Mutta minä en vain enää jaksa tätä. Itkuisena ja väsyneenä kävin lääkärin kanssa lopulta keskustelun, jossa tehtiin ratkaisuja: kilpirauhanen leikataan pois. Seuraavaksi tapaan korvalääkärin, jonka erikoisalaan leikkaus kuuluu, ja sitten pääsen varmaankin jonoon. Leikkaus on siis edessä ehkä syksyllä, en tiedä aikataulusta vielä. Leikkaukseen asti kilpirauhasarvojani testataan muutaman viikon välein, ja koetetaan pitää olotilani jokseenkin tasaisena. En enää yritä kuntosalia, mutta koetan ulkoilla kävelylenkeillä. Kevät kieltämättä madaltaa kynnystä ulkoiluun.

Mutta enpä ole tälläkään viikolla päässyt kuin kerran lenkille. Toissailtana aloin yhtäkkiä yskiä, ja parin tunnin sisällä kurkku kipeytyi aika pahasti. Kuume ei noussut, eikä nuhakaan ollut paha, mutta huolestuin vähän silti. Kilpirauhasen liikatoimintaan syömäni lääke Tyrazol nimittäin voi aiheuttaa sivuoireena valkosolukatoa, mikä on erittäin vakava asia. Vaikka riski on pieni, se on kuitenkin olemassa, ja valkosolukato on niin vakava tila ettei asialla voi leikkiä. Ensimmäiset oireet ovat korkea kuume ja kova kurkkukipu, jolloin pitää välittömästi lähteä verikokeisiin testaamaan valkosolujen tilanne.

Olen mitannut kuumetta jatkuvasti viimeiset pari päivää, ja lukuunottamatta aivan lyhyttä käväisyä hieman 37 asteen yläpuolella lämpö ei ole noussut ohjeeksi saamani 37,5 asteen yläpuolelle. En siis ole käynyt verikokeissa. Koska en ole juuri nyt kotona vaan Lappeenrannassa, olisi tavallaan ollut ihan kiinnostavaakin kokeilla, miten vieraspaikkakuntalainen pääsee päivystyksessä läpi tällaisella asialla. Mutta tietenkin hyvä, ettei tarvinnut lähteä yrittämään! Olen ollut kohtalaisen virkeä ja hyvävointinen, paitsi öisin nukkuminen on huonoa, joten en ole ollut kovin huolissani valkosolukadon mahdollisuudesta.

Tänään suuntaamme taas kotiin. Huomenna alkaa pääsiäisloma, joten terveyskeskukset ovat kiinni. Jos olo huononee, joudun lähtemään 50 kilometrin päähän keskussairaalan päivystykseen. Pakko myöntää, että kynnys lähteä hakemaan apua on korkeampi kun matka on noin pitkä ja tiedän, että päivystyksessä joutuu odottamaan ja tuntee olevansa ylimääräinen, tiellä ja vaivaksi (syksyllä viimeksi käytiin). Silti muistan kyllä, että valkosolukato ei ole vitsi vaan vie teholle, jos tauti pääsee pahaksi. Lähden kyllä tarvittaessa päivystykseen.

Mutta pääsiäiseksi laitan pöytään uuden liinan, katan kauniisti ja olen ihan rauhassa kotona pitkän reissaamisen jälkeen. Korkkaamme grillikauden ja syömme grillattua lammasta. Parsakausi on alkanut, ja pääsiäisaamun aamiainen/brunssi on yksi kivoimmista etukäteen suunniteltavista vuotuisaterioista.

Olen taas niin väsynyt olemaan väsynyt, että tuntuu tärkeältä päästä tekemään mukavia juttuja ja löytää ilo pienestä kauneudesta. Pääsiäisen pitkä viikonloppu antaa ihanan luvan vain olla, tehdä ruokaa, miettiä jotain hääjuttuja tai vaikka pitkästä aikaa blogata juttuja varastoon. Ja suklaamunia, niitä pitää saada ainakin yksi!

Jos menee nälkäisenä kauppaan, ostaa helposti isoja määriä ruokaa. Minulla oli tänään tosi paha mieli, joten ostin kotini täyteen kukkia.

img_20170223_172549

Ensin, syksyllä 2015 minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Kesällä 2016 siitä tuli yllättäen liikatoiminta, ja olin syksyllä välillä aika väsy. Joulukuussa diagnoosiksi saatiin Basedowin tauti. En ole ihan satavarma, mitä se tarkoittaa, mutta se ei ole kilpirauhasen liika- eikä vajaatoiminta sellaisenaan. Elimistöni on kehittänyt itsestään (autoimmuunisairaus) vasta-ainereaktion kilpirauhasta vastaan, ja saanut kilpparin toimimaan täysillä.

img_20170223_173038

Joulukuussa aloitettu lääkitys tuntui purevan, ja tammikuussa annosta hiukan pienennettiin. Toiveikkaasti. Ja nyt olen niin huonossa kunnossa, etten jaksa edes olla. Vielä viikonloppuna reissasin Turussa ihan kohtalaisesti tolpillani, ja alkuviikosta tein töitä silkalla sisulla. Eilen sain lääkäriltä vahvistuksen arvelulleni, että kilpirauhasen toiminta on taas kiihtynyt. Tänä aamuna tuntui, etten pysty edes istumaan pöydän ääressä tietokonetta  naputellen.

img_20170223_173100

Kilpirauhasen liikatoiminta tuntuu tällä hetkellä minulla lähinnä aika kovina rintakipuina ja hengenahdistuksena. En ole voimissani, en jaksa liikkua tai nostaa puusäkkejä, en jaksa tehdä lumitöitä. Enkä jaksa ajatella sitä totuutta, että olen taas sairaana, vaikka hetken jo luulin että tämä saataisiin kuntoon.

img_20170223_172956

En ole kovin kova pyytelemään sairauslomia. Apurahatutkijan on aika turha mitään lääkärintodistuksia pyydelläkään – kenelle minä sen todistuksen veisin? Silti pyysin tänään lääkäriltä muutaman päivän saikkulausuntoa, jotenkin ehkä eniten itseäni varten, jotta saisin vahvistuksen sille etten kuvittele olevani sairas vaan ihan oikeasti voin hetkeksi luovuttaa pinnistelemästä väkisin. Sain 12 päivää, viikon pidempään kuin olin ajatellut.

img_20170223_173257

Sairausloman alkajaisiksi parasta mitä voi tehdä, on ostaa jotain kaunista.  Kävin Emmaliinassa ja sitten kahden eri kaupan tusinakukkahyllyillä. Ostin minä pannariaineksetkin, mutta ennen kaikkea kannoin kotiin kukkia.

img_20170223_172523

Kyllä minä ensi viikolla teen ne pari juttua, jotka olen luvannut ja joiden deadlinet eivät jousta. Mutta aion myös istua nojatuolissa, juoda teetä ja syödä suklaata, tehdä keittoa lounaaksi ja päivälliseksi salaattia. Pidän kisakatsomon ja luen kaikki Lahden MM-kisoihin liittyvät uutiset, enkä pode huonoa omatuntoa kisalähetysten tuijottamisesta. Ensi viikon aikana lääkkeet alkavat varmasti taas tehota, ja olen pian kunnossa taas. Varmasti.

Kiitos läheisille, jotka auttavat: suku ja naapurit auttavat lumitöissä, työkaverit ottavat kopin työasioista ja ystävät pitävät huolta. Ja huomisesta alkaen en taas enää ole yksin.

Minulla oli vaikka mitä suunnitelmia joulua varten. Esimerkiksi olen jo ostanut tarvikkeet pensseleitä myöten muutamien tuolien maalaamista varten. Tarkoitus oli, että tuolit olisivat jouluna olleet kunnossa. Kun näytti siltä ettei toteudu, laskin tavoitetta: olisi edes yksi niistä uudessa maalissa. Loppujen lopuksi niistä ei yksikään ole edes nähnyt hiomapaperia.

Ostin kirjamessuilta jouluruokakirjan, jossa on herkulliselta vaikuttava saaristolaisleivän ohje. Tarkoitukseni oli testata ohjetta ennen joulua. Jos leipä ei olisi hyvää, voisimme jälleen ostaa takuuvarmasti hyvän saaristolaisleivän joulupöytään. Mutta teinkö leipää? Ostinko edes tarvikkeita? En päässyt edes siihen vaiheeseen, että olisin katsonut leivän ainekset ja hommannut ne kaupasta kotiin odottamaan sopivaa hetkeä.

Jossain vaiheessa kuvittelin, että minulla on kiireetön, pitkä loma. Että joululomalla on aikaa aloittaa tuolihuppujen ompelu häitä varten. Naurattaisi, jos en olisi vähän väsynyt.

IMG_20161217_175726.jpg

Myös marraskuu on ollut jokseenkin kaoottinen. Tajusin yhtäkkiä, että en ole saanut kauden influenssarokotetta. Otan sen aina, koska diabeetikkona haluan kaikin keinoin välttää sairastumista. Muistan, että paikallislehdessä oli jossain vaiheessa syksyä ilmoitus rokotusajoista, mutta kerran sen nähtyäni koko asia on mennyt pois mielestä. Rokotteet on jaettu jo. Onneksi niitä on jäljellä, ja soitto terveyskeskukseen riitti: saan rokotteeni huomenna.

Mutta jotain sentään. Sain joulukortit ajallaan postiin, ja muutamia pakettejakin lähti. Ystäviä en ole juurikaan ehtinyt joulukuussa tavata, mutta kävin kuitenkin tervehtimässä yhtä kolmeviikkoista vauvaa. Eilen puolestaan juhlittiin nuorimman kummityttöni neljättä syntymäpäivää. En minä siis täysin epäsosiaalinen eläin ole ollut.

Perjantaina olin myös Koneen Säätiön puurojuhlissa. Onneksi satuin olemaan Helsingin suunnalla muutenkin, sillä vaikka puurojuhlassa ei varsinaista asiaa edistettykään, oli lämminhenkinen minglaustilaisuus kiva kokemus.

Minua väsyttää niin etten jaksa ajatella. Ei pelkästään henkisesti (ehkä vähiten siksi) vaan jokseenkin kokonaisvaltaisesti. Elimistö on taas sekaisin, ja sain jokin aika sitten jälleen uuden tautidiagnoosin. Sen ajatteleminen vie loputkin energiat, enkä ole jaksanut keskittyä oikein mihinkään viimeiseksi kuluneen viikon aikana. Tapaan tammikuun lopussa lääkärin, kirjoitan sitten lisää – tällä hetkellä en itsekään oikein tiedä, mistä on kyse.

Tänään laitoin kotiin joulua. Siistin paikat päällisin puolin, laittelin koristeita ja valmistelin paikan joulukuuselle. Kuusi haetaan huomenna, mutta sisälle se tulee vasta parin päivän päästä. Tänään tein viimeiset työjutut ja suljin työkoneen toivottavasti visusti kiinni kahdeksi viikoksi.

Tänään kotiin tuli joulu.

Kirjoitin tänään viestiin kahdelle ystävälleni, että tuntuu kuin lokakuun myötä elämässä olisi enemmän valoa. Syyskuu oli lyhyt, mutta raskas. Mutta nyt se on ohi. Lokakuu ei jatku kiireettömänä, mutta ehkä kuitenkin paineettomampana.

Oman lisänsä syyskuuhun toi sairastelu. Kilpirauhasen liikatoiminta ei tee samalla tavalla väsyneeksi ja voimattomaksi kuin vajaatoiminta, mutta liikatoiminnan aiheuttama hengenahdistus ja rintakipu lamaannuttivat alkuun. Oireet ovat jo helpottaneet, ja siksikin tuntuu valoisammalta.

Kilpirauhasen liikatoiminta on aiheuttanut unettomuutta, mikä on minulle melko harvinaista, sillä olen hyvä nukkuja. Se myös vaikuttaa työkykyyn, joskin aina sitten helpottaa kun väliin tulee yksikin paremmin nukuttu yö.

Jotain mystistä on unen kannalta kesämökissä. Olimme viime viikonloppuna siellä viimeistä kertaa tältä sesongilta. Nukuin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täyden yöunen heräämättä kertaakaan kahdeksaan tuntiin. Tai no, näin unta ja nousin kerran istumaan sängyssä miettien, missä ihmeessä olen, mutta sain jotenkin järkeiltyä keskelle unta sen, että olen mökillä, ja painoin pään takaisin tyynyyn olematta kunnolla hereillä. Myös puoliso nukkuu mökillä erinomaisen hyvin. Jotain taikaa siinä on, jotain vapauttavaa ja rentouttavaa. Siellä ei ole työasiat tai muut taakat mielessä, vaan lepo on syvää ja rentouttavaa.Mökillä oli jo aika kylmä, mutta kuitenkin häikäisevän kaunista, etenkin aamuauringossa.

img_20161001_212037-1

Syksy etenee jälkipuoliskolleen, ja kaikki tuntuu taas jollain tapaa hallinnassa olevalta. Esitelmiä ja luentoja on seuraavan kahden kuukauden aikana vaikka muille jakaa, mutta mitäs tuosta. Kyllähän niitä tekee, ne ovat kivoja osia tästä työstä. Toivon silti löytäväni aikaa myös tv-sarjoille, kirjoille ja takkatulelle.Voisiko joku vanhoista keskeneräisistä käsitöistä vaikkapa edetä taas askeleen?

Syyskuuta on jäljellä enää muutama päivä. Vaikka syyskuu on perinteisesti lempikuukauteni, työasioiden suhteen olen vain äärettömän helpottunut, että tämä on kohta ohi.

img_20160912_121933

Tähän aikaan vuodesta on tärkeimpien tutkimusrahoitusten hakuaika. Suomen Akatemian haku ei ole mitään kevyttä ”no mä tykkäisin tutkia tätä aihetta” -ehdotusten tekoa, vaan todella vaativa hakuprosessi ja erittäin kilpailtua, kovatasoista rahoitusta. Ohjeet ovat millintarkat, välillä oudot ja ristiriitaiset. 12-sivuisen hakemuksen kokoaminen akateemisella englannilla on ennen kaikkea taitolaji. Hyvän ja kiinnostavan tutkimusidean lisäksi hakijan pitää osata kirjoittaa hyvä hakemus, ja tämä ilmaisutaito on muuttunut koko ajan painavammaksi kilpailun koventuessa. Lisääntynyt kilpailu tutkimusrahoituksesta aiheuttaa nimittäin sen, että edes kaikki täydet pisteet kansainväliseltä arviointiraadilta saaneet hankkeet eivät mene läpi.

On jotenkin riemukasta huomata, miten yhteisölliseksi akateeminen maailma muuttuu. Suomen Akatemia on kuin jokin yhteinen vihollinen tai Iso Johtaja, jonka edessä kaikki olemme tasa-arvoisia. Kilpailemme rajusti toisiamme vastaan, mutta teemme koko ajan myös yhteistyötä. En ole koskaan törmännyt kyynärpäätaktiikkaan tai puukoniskuihin. Sen sijaan luemme ja kommentoimme mahdollisuuksien rajoissa toistemme hakemuksia, jaamme vinkkejä budjetin, sähköisen järjestelmän tai tämän vuoden uutuuden Data Management Planin suhteen. Olen viesteillyt monien samassa uravaiheessa olevien kanssa, joista jokainen on tehnyt syyskuussa töitä enemmän kuin mihinkään muuhun aikaan vuodesta. Kollektiivinen tsemppi ylittää yliopisto- ja tieteenalarajat.

Meistä vain muutama tulee saamaan rahoituksen. Raakaa, mutta niin se vain menee. Läpimenoprosenttia en juuri nyt muista, mutta se on erittäin matala. Välillä positiivinen ajattelu vain pettää, kun tilanteen mahdottomuutta ajattelee. Hakemukseni ei ehkä ole huonoimmasta päästä, mutta mahdollisuus saada rahoitusta on niin pieni, että en ymmärrä mistä sain voimaa edes yrittää. Ehkä voimaa antoi juuri tuo vuosittain toistuva kollektiivinen hulluus kaikkien työystävieni ja -tuttujeni piirissä. Kaikki ovat samassa veneessä, eikä tarvitse selittää yhtään kun päivittää Facebookiin ”Tänään menossa sivulla 11. Valoa näkyvissä!” Kollegat tietävät, mistä on kyse, ja muiden ei tässä tilanteessa tarvitsekaan.

Akatemian uusien liikkuvuussääntöjen mukaan tutkijatohtorihakemusta ei saa osoittaa samaan tutkimusyksikköön, josta on väitellyt. Minulle tämä ei ollut suuri ongelma, sillä Tampereen yliopiston sosiaalihistorian ja sosiaalityön tutkimus on vetänyt minua puoleensa jo jonkin aikaa. Vaikka työmatka pitenisi, olisin todella iloinen jos pääsisin töihin tamperelaisten kollegoiden kanssa.

Viime viikkoina olen laskenut budjettia, suunnitellut tutkijavierailuja ulkomaille, perustellut aihetta, lukenut siihen liittyvää tutkimusta ja päivittänyt ansio- ja julkaisuluettelojani. Kaikki on sujunut aavistuksen verran helpommin kuin vuosi sitten, mutta olisi harhaanjohtavaa sanoa tämän olleen helppoa. Jos se olisi helppoa, en varmaankaan olisi itkenyt ääneen eräänäkin yönä pelkästään siksi, että tunsin itseni niin järjettömän huonoksi ja riittämättömäksi. Silti tänään Akatemialle lähettämäni hakemus oli varmasti paras, mitä olen tähän asti tehnyt.

hdr

En meinannut uskaltaa lähettää hakemusta tänään. Istuin ja pyöritin viimeistä liitettä (tutkimussuunnitelmaa) edessäni ja hermoilin. Jotain jää kuitenkin huomioimatta, ajattelin, eikä siihen ole nyt varaa. Yhtään virhettä ei saa olla.

Mutta lähetin sen silti. En ymmärrä, miten uskalsin, mutta sinne se meni, peruuttamattomasti. Tulokset tulevat toukokuussa.

Ei sillä, että siihen asti olisi aikaa levätä laakereilla. Kolmen päivän kuluttua on erään suurimmista humanistis-yhteiskuntatieteellisistä rahoittajista eli Koneen säätiön hakemusten deadline. En ole aloittanutkaan vielä hakemusta. Sunnuntaihin mennessä pitää olla valmiina kaksi kirja-arviota, joista toinen kirjakin on vielä lukematta. Ja lokakuussa on Suomen Kulttuurirahaston hakuaika.

Työmäärä ei siis lopu, mutta jotenkin on silti helpottunut olo. Tuntuu kuin akatemiahakemukseni lähettäminen – niin vaikeaa kuin se olikin – olisi vienyt ison painajaisen pois hartioiltani. Askel on kevyempi taas.

Huomenna teen apurahahakemuksen sekä yhden lausunnon Koneen säätiöön, tai aloitan niitä ainakin. Huomenna käyn kävelyllä keskellä päivää. Huomenna katson kaikki syyskuun pitkien työiltojen takia rästissä olevat jakson Sotaa ja rauhaa. Huomenna en varmaankaan enää näe unta tästä hakuprosessista. Huomenna varmaan ehdin taas rentoutua hääjuttujen parissa. Onhan huomenna sentään uusi päivä.

P.s. Tämän postauksen kuvat ovat Tampereen yliopistolta, kun pari viikkoa sitten olin  siellä hakuinfossa. Kunpa voisin vuoden kuluttua sanoa tuota paikkaa työpaikakseni! 

Seuraava sivu »