parisuhteellista


Viime kesänä kirjoitin hiukan varovaiseen sävyyn hankkineeni kuntosalin jäsenyyden. Asiaa nyt jo kymmenisen kuukautta pureskelleena lienee aika kirjoittaa tästä aika isosta elämänmuutoksesta lisää.

Olen ollut yläasteen kokemusten jälkeen tosi kuntosalivastainen, suorastaan asenteellinen. Siskoni yritti joskus houkutella minua mukaansa, mutta olin paikanpäällä niin vastahankainen kuin vain voi olla. Mutta kas, mitäpä tapahtui? Elämääni tuli ihminen, jonka kanssa negatiivisuuteni katosi, ja olin valmis kokeilemaan. Puoliso treenaa ihan työnsäkin vuoksi säännöllisesti, ja pyysi minua mukaansa jotta hänenkin olisi kivempi mennä. Kävin aluksi hänen mukanaan salilla vain cardiolaitteilla: tykkäsin etenkin crosstrainerista, mutta myös soutulaite ja kuntopyörä olivat käytössä. Ja sitten viime kesänä, kun kuntosalin tuoksu ja tunnelma alkoivat tulla tutuksi, aloin kokeilla myös muita laitteita.

Ostimme salijäsenyydet Fitness24Seven -ketjuun erittäin käytännöllisistä syistä. Elämämme on hajaantunut usealle paikkakunnalle, ja F24S oli ainoa kuntosaliketju, jolla on toimipisteet sekä Jyväskylässä, Mikkelissä että Lappeenrannassa (myös Helsingin yhtä toimipistettä olen kokeillut). Edullinen hinta sekä kuukausijäsenyys ilman pitkää sitoutumista (koska emme viime kesänä tienneet, milloin muutto olisi tulossa) olivat myös tärkeitä.

Syksyn treenasin ihan itsekseni. Hain inspiraatiota treeneihin seuraamalla muita, etsimällä tietoa netistä ja lehdistä, ja kyselemällä kavereilta. Motivaationi lähde oli puolison lisäksi lähestyvä kilpirauhasen poistoleikkaus. Leikkauksen jälkeen monilla potilailla paino nousee nopeasti, ja niistä kiloista on hyvin vaikea päästä eroon. Ajattelin, että jos olen paremmassa kunnossa (lue: enemmän lihasmassaa läskin sijaan) leikkaukseen mennessäni, siitä toipuminen on ehkä nopeampaa ja lihominen pysyy hallinnassa helpommin.

Lokakuussa kävin juttelemassa F24S:n personal trainerin kanssa mahdollisesta asiakkuudesta. Teimme kehonkoostumusmittauksen ja juttelimme minulle sopivasta treeniohjelmasta. Lupasin palata asiaan leikkauksen jälkeen, mutta meni tammikuuhun asti, ennen kuin olin riittävän hyvässä kunnossa lähteäkseni salille.

Teimme sopimuksen 12+1 PT:n ohjauskerrasta, ja sattumalta voitin arvonnassa vielä yhden bonuskerran. Se on pitkä aika treenata ohjauksessa, eikä todellakaan ollut ilmaista. Mutta se on ollut jokaisen euron arvoista, ja epäilemättä parhaiten sijoittamaani rahaa ikinä. Olen oppinut tekemään liikkeitä oikein, vaatimaan itseltäni paljon ja vielä vähän lisää, ja toimimaan salilla rohkeasti ja itsenäisesti, aiemman arkuuteni unohtaen.

Personal trainerini Elli Kirijatshenko on mainio pakkaus. Minun on hyvin vaikea antaa periksi kun joku on vieressä vahtimassa, joten Elli saa minusta irti huomattavasti enemmän kuin yksin treenatessa saan. Elli on osoittanut monta kertaa, että pystyn vaikka mihin jos vain yritän – ja että yrittäminen kannattaa. Hän nauraa jos vingun, mutta tosipaikan kohdalla kyllä antaa myöten. Matematiikassa Elli on aika huono: toisinaan hän sanoo vieressä ”Kaksi vielä” ja laskee sen jälkeen neljään… Pakettiini kuului myös ruokavalion tsekkausta, ja sain Elliltä ruokatapojen parantamiseen hyviä, konkreettisia apuja – jotka tosin ovat huomattavasti vaikeampia toteuttaa liikkuvassa elämäntavassa kuin luulisi.

Pitkä asiakassuhde on lisännyt välittömyyttä ja olemme jutelleet monenlaisia juttuja. Kuten kunnon PT ainakin, Elli kysyy aina ensimmäisenä mitä minulle kuuluu. Kesti hetken ennen kuin tajusin miksi hän kysyy: ei small talkin vuoksi vaan tietääkseen, millä mielialalla olen ja miten voin, jotta hän tietää miten päivän treeni vedetään.

Ennen ensimmäistä tapaamista mietin, miten ottaa diabetekseni esiin PT:n kanssa. Pohdin asiaa oikeastaan Nellin viimekesäisen blogipostauksen luettuani. Kerroinkin jo ensitapaamisessa Ellille, että minulla on ykköstyypin diabetes, ja se voi joskus vaikuttaa treenaamiseen. Hoidan sen silti itse, eikä hänen tarvitse välittää asiasta muuten kuin vain olemalla tietoinen.

Ja niinhän se meni. Kerran olin treenin lopussa lähes hypoilla (ihme kyllä) ja se vähän vaikutti suoritustasoon, ja kerran sain hypon 10 minuuttia ennen treenin alkua. Silloin oli pakko jättää treeni väliin, en vain pystynyt. Onneksi Elli vaihtoi lennossa ohjelmaksi ruokapäiväkirjan purkua ja siitä keskustelua, jolloin nieleskelty pettymysitkuni oman sairauteni edessä muuttui sekin hymyksi: kaikki meni ihan hyvin.

Parasta kuntosalitreenaamisessa oli se hetki, kun tajusin tuloksia syntyvän. Kun yhtäkkiä huomasin, että reisilihas nousee näkyviin, tai että jaksan työntää jalkaprässillä 100 kiloa. Joitakin kuukausia PT-treenin aloittamisen jälkeen kehonkoostumusmittaus osoitti selkeitä muutoksia sisäelinrasvan määrässä ja lihasten kasvussa, joten vaikka paino ei ole laskenut yhtään, olen silti selkeästi terveempi, mikä on tietenkin tärkeämpää. Treenaaminen on opettanut minut myös tuntemaan lihakseni paremmin. Ryhtini on parempi, ja tunnen kehon liikkeet ja lihasten voiman myös istuessani tai kävellessäni. Toisin sanoen tunnen itseni aiempaa paremmin.

Kesti aikansa, ennen kuin kehoni alkoi tuottaa liikunnan jälkeen mielihyvähormoneja, mutta nyt se toimii niin. Salitreenin jälkeen olen aina väsynyt, mutta hymy on leveä. Treenistä tulee enemmän mielihyvää kuin olisin koskaan voinut kuvitella mahdolliseksi omalla kohdallani. Kivaa on myös se, että salilla käyminen on yhteinen harrastus puolison kanssa – onpahan joku jolle tästä kaikesta jutella.

Nyt yhteisiä treenikertoja Ellin kanssa on jäljellä enää yksi. Jatkuvan reissamiseni vuoksi ne ovat venyneet näinkin pitkälle, sillä säännöllisellä 2 x viikossa tahdillahan PT-jakso olisi jo aikoja ollut ohitse. Kiva silti, että näin on, sillä Ellin tapaaminen motivoi aina minua lisää, ja opin joka kerta uutta. Minulla on nyt kaksi eri ohjelmaa, joiden kanssa pärjään pitkään. Toinen on nimeltään maastaveto-ohjelma ja toinen kyykkyohjelma, mutta molemmat sisältävät koko kropan treenin isoja lihaksia painottaen (siitä nuo nimet). Ehkä ensi syksynä voisin ostaa taas muutaman tapaamiskerran ja saada vähän vaihtelua näihin ohjelmiin, mutta missä ja millaisen pt:n kanssa se on mahdollista, jää nähtäväksi.

P.S. Tekstiiliurheilija kun olen, on myös treenivaatteilla väliä. Paitoja olen ostanut kaupasta(kin), mutta treenitrikoot olen hankkinut uutena tai vähän käytettynä Vähänkäytetty.fi:stä. Vaatteilla on väliä, ja olen huomannut että oikeilla vaatteilla treeni on parempi kuin vanhoilla räteillä urheillessa.

Mainokset

Joskus oli elämänvaihe, jolloin en katsonut televisiota juuri lainkaan. Vähitellen tilanne on kuitenkin muuttunut, ja huvittuneena olen tajunnut katsovani televisiota nykyään lähes päivittäin. Ehkä se osaltaan selittää hidastuneen lukutahdin?

Jotta vuosien päästä voin vielä muistaa, mikä minua sohvalle liimasi, listaan tänne muutamia tv-suosikkejani. Elokuvia katsomme tv-tarjonnasta tosi vähän, ja seuraamieni sarjojenkin luonne on muuttunut ihmissuhde- tai historiadraamoista komedian suuntaan. Tätä oli vähän vaikea myöntää itselle, mutta totta se on: melkein joka arki-illalle löytyy jotain katsottavaa, jos vain ehdin ja jaksan.

Jotenkin 2015-lukulaista on se, että katson eniten ns. comedy panel -tyyppisiä ohjelmia, joita onkin tarjolla melkein joka kanavalla. Ehdoton suosikkini, jota en halua missata, on MTV3:n Pitääkö olla huolissaan? keskiviikkoiltaisin. Tämän comedy panelin vakiokaarti koostuu kirjailijoista, ja jos naurattaa heitä itseäänkin, niin saa kyllä kotisohvallakin naururyppyjä. Kari Hotakainen, Miika Nousiainen ja Tuomas Kyrö ovat ihan mahtava, toisiaan täydentävä kolmikko, jonka Jenni Pääskysaari sitten koettaa pitää jotenkin ruodussa.

Vähän vastaava, ja jokseenkin yhtä hauska on Nelosen Hyvät ja huonot uutiset joka tulee maanantaisin. HHU:n vakiopanelistien kirjo on värikäs, mutta sarja on roolitettu hyvin ja käsikirjoitettu mainiosti.

Ylen vastaavista ”visailuista” suosikkini on urheiluteemainen Villi kortti. En olisi uskonut, miten hauska voi urheiluaiheinen ”keskusteluohjelma” tai ”kilpailu” olla, mutta Villi kortti on kyllä aivan estoton. Vakiojäsenissä ovat mm. Paula Noronen, Tommy Lindgren, Kalle Palander ja Pilvi Hämäläinen. Jenni Poikelus liittyi vakiokaartiin myös, mistä ilahduin. Jenspa vieraili ohjelmassa ensin, ja hänen selostuksensa Lindsey Vonnin pujottelusta saa minut edelleen nauramaan vedet silmissä. Tässä  on linkki Villin kortin facebook-sivuille, jossa klippi ohjelmasta on katsottavissa – toivottavasti linkki toimii (laita äänet päälle alusta asti).

Eilen olisi tullut Villin kortin olympialaiskooste, mutta minä katsoin Avalta Kaunis elämä -sarjaa. Sitä olin vähän odottanut, mutta kahden jakson perusteella olen vähän pettynyt. Sarjasta puuttuu aitouden tunne, se on lavastetun oloinen ja missien vuorovaikutus aika jähmeää. Ehkä se kuitenkin paranee loppua kohti – odotan mielenkiinnolla eräitäkin jaksoja sarjasta.

Viikonloppu alkaa aina perjantaisin Ylen Sohvaperunoita katsellessa. Sarja on hersyvän hauska, enkä ole yhtään tippaa kyllästynyt siihen. Tällä hetkellä uusia Sohvaperunoita on rekrytoitu taas lisää, minkä vuoksi omia suosikkeja näkee ruudussa aina vaan harvemmin. Mutta hauskoja ne ovat kaikki!

Lauantaisin katsomme yhdessä Putousta. En tiedä, katsoisinko sitä enää jos olisin yksin, mutta puolison kanssa se toimii hyvin lauantai-illan viihteenä. Sunnuntai-iltoihin taas on tullut Selviytyjät, jonka kiinnostavuus on ollut itselleni vähän yllätys. Vaikka Selviytyjät on tosi-tv:n klassikko, en ole koskaan katsonut sitä. Nyt kiinnostuin koska kuulin että siellä on mukana Radio Aallon Kimmo Vehviläinen, jota kuuntelen viitenä aamuna viikossa. En ollut tiennyt, miten hullu ja hurja ohjelma se on, varsinainen ihmiskoe jossa testataan sekä fyysistä että henkistä kestävyyttä, eikä todellakaan pelkästään hyvillä tavoilla tai positiivisessa hengessä. Osa viihdekokemusta on myös kuunnella maanantaiaamuisin 7-8 välillä Radio Aallon Dynastian oma heimoneuvosto, jossa Vehviläinen kertoo lisää juttuja ja Jarkko Valtee, Hanna Kinnunen ja Jari Peltonen kommentoivat omilla näkemyksillään. (Huom, Radio Aalto kuuluu samaan mediataloon kuin Nelonen – ei ihme että mainostavat ohjelmaa.)

Edellä oleva listaus kertoo hyvin, miten viihdepainotteista tv:n katselu meillä on. Mitä vaativammaksi tunnen työt ja mitä vaikeampia juttuja terveyspuolella kohtaan, sitä tärkeämpää minulle on, että televisiota katsellessa voin unohtaa ne asiat. Katson enää nykyään harvoin uutisia (ne luen puhelimella tai tietokoneella), enkä ole vähään aikaan katsonut kokonaisia draamasarjoja muualla kuin Netflixissä. Lisäksi nykypäivää on se, että kaikki edellä mainitsemani ohjelmat voi katsoa verkon kautta joko etukäteen tai viimeistään lähetysajan jälkeen. Television katselu ei siis enää ole kiinni ohjelman tietystä kellonajasta. Oman viihdekulutuskäyttäytymiseni muutos heijastelee myös mediakulttuurin muutosta laajemmin, sillä en todellakaan ole mitenkään originelli vaan aika keskiverto viihteen käyttäjä.

Sohvaperunat on saanut minut huomaamaan sen itsestään selvyyden, miten paljon kivempaa on katsoa televisiota jonkun kanssa. Kaikkia edellä mainittuja ohjelmia on kivempi katsoa niinä viikkoina, kun olemme yhdessä. Yksinkin katson, mutta ei se ole sama asia.

Vuoden vaihtuessa tuntuu aina siltä kuin kääntäisi uuden lehden elämässä. Eihän mikään oikeasti muutu, vuoden vaihtuminen on vain sosiaalinen sopimus ajanhallinnan yhtenäistämiseksi ihmisten välillä. Aurinko nousee ja laskee ihan samalla tavalla myös vuonna 2018 kuin 2017 ja joka vuosi sitä ennen. Silti tämä vaihde tuntuu jotenkin tuoreelta ja virkistävältä mahdollisuudelta pohtia mennyttä ja suunnata tulevaan.

Etenkin kuluneen vuoden 2017 osalta on paljon ajatuksia. Vuosi on ollut aika ristiriitainen ja sisältänyt paljon tunteita laidasta laitaan. Instagramin yhdeksän tykätyimmän kuvan kollaasi kertoo erinomaisesti siitä, mikä on ollut keskeisintä kuluneessa vuodessa: häät ja rakkaus.

4aof7346l4n0k8i2ka6gk48

Häät olivat ihana juhla. Käytin niiden järjestämiseen paljon aikaa, ja se kaikki kannatti. Ehdottomasti vuoden huippukohta oli se heinäkuun viikko, joka sisälsi siviilivihkimisen, kahvikutsut ja perinteiset hääjuhlat. Näistä voitte lukea lisää loputtomasti juhlablogin puolelta.

Mutta kesän kirkkaan juhlan kahden puolen on myös syviä varjoja. Koko vuotta on leimannut huonovointisuus ja sairastelut. En ole kovin herkästi antanut ykköstyypin diabetekseni vaikuttaa työtehooni, eikä se ole ollut ongelma. Basedowin tauti sen sijaan vei minut jopa sairauslomalle. Olen ollut kuluneen vuoden aikana voimaton, kipeä ja huonovointinen paljon useammin kuin olen viitsinyt täällä blogissa edes valittaa.

Syksyä kohti tämäkin puoli kuitenkin kääntyi valoisaksi. Lokakuun lopussa olin leikkauksessa, jossa kilpirauhaseni poistettiin kokonaan. Juuri ennen joulua verikokeet näyttivät viimein kunnollisia numeroita: kilpirauhasarvoni ovat pitkän taistelun jälkeen lopulta viitearvoissa.

Siksikin tämä vuodenvaihde tuntuu nyt käännekohdalta. Aivan kuin alkaisi uusi arki, jossa kilpirauhasongelmat voi viimein kääntää taka-alalle. Tuntuu kuin olisin saanut suuren työvoiton kehostani – viimeinkin! Olen realisti ja ymmärrän, ettei tämä nyt ehkä vielä ollut tässä, ja lisäksi uutta kremppaa ilmaantuu nopeammin kuin ehdin niitä laskea (en edes ole jaksanut tänne kirjoittaa), mutta en anna sen nyt masentaa.

Häähumusta huolimatta 2017 jää muistoihin myös sinisävyisenä masennuksen ja sairauksien täyttämänä vuotena. 2018 tulee olemaan parempi, se on selvä – rima on niin matalalla että se on helppo ylittää. Tällä en tarkoita väheksyä kaikkea kokemaani rakkautta. Juuri rakkaus ja sen vakiinnuttaminen avioliittona on se asia, joka on pitänyt minut järjissäni tämän sairastamisen keskellä. Siitä olen kiitollinen vuodelle 2017.

En ole vieläkään kirjoittanut häämatkasta ihan aikataulusyistä. Haluan kirjoittaa, mutta en ole oikein tiennyt miten päästä alkuun. Matkapostaukset eivät ole välttämättä kovin kiinnostavia, ja muutenkin tuntuu vaikealta kirjoittaa jostain niin suuresta. Viikkoon mahtuu niin paljon, että näkökulmia ja ajatuksia on pakko rajata – samoin kuvia.

aasiselfie

Päätin, että kirjaan reissun erityisesti häämatkaan liittyvät jutun toiseen blogiin (kunhan ehdin), ja koetan tehdä tänne aika rajatun matkakertomuksen. Loma Roomassa oli ehkä tähänastisen elämäni paras lomareissu, ja haluan ehdottomasti tallentaa muistoja siitä blogiini. Liian tarkkaan matkakuvaukseen ei kuitenkaan ole energiaa, tarvetta eikä luultavasti lukijoitakaan, joten pidättäydyn tunnelmien ja yleisten asioiden tasolla.

Meillä oli hotelli aivan lähellä Piazza Navonaa, joka on yksi Rooman isoista, keskeisistä aukioista kaupungin vanhassa osassa. Hotellin sijainti oli loistava, ja kuljimme kävellen joka paikkaan. Kävelimme kunnon turisteina valtavan paljon ja koetimme nähdä kaiken mitä viikossa vain ehtii ja jaksaa. Samalla kuitenkin pyrimme myös rentoutumiseen: päiviä ei suoritettu, vaan aikaa kahviloissa istumiseen, ruokaan, juomaan ja fiilistelyyn oli myös.

Syyskuu oli erinomaisen hyvä ajankohta olla Roomassa. Olihan siellä hirveästi turisteja, mutta mahduimme hyvin joukkoon silti. Sää oli erinomaisen sopiva. Päivisin oli lämmin, mutta ei liian kamalaa (poltin niskani vain kerran), ja iltaisin jopa vähän viileää.

Kävimme yhden päivän retkellä Rooman ulkopuolella. Olimme varanneet etukäteen reissun Vesuviukselle ja Pompeijiin. Se oli upea päivä!

Rooman vahva turismi tuli kyllä esiin, ja käytimme sitä hyödyksemme. Vesuviuksen reissu oli ehdottomasti kannattavaa tehdä ryhmän mukana, koska vuorelle kiipeäminen omalla autolla olisi aikamoinen suoritus. Pompeijista olisi ehkä saanut enemmän irti, jos olisi kuljettu kartan kanssa vain kahdestaan, mutta en edes jaksa ajatelle miten hankalaa olisi ollut selvittää reitti junalla Roomasta Napoliin ja sieltä Pompeijiin… Bussi oli sata kertaa helpompi ratkaisu. Sitä paitsi meidän Pompeijin opas oli aivan hurmaava tyyppi, ehdottomasti reissun paras opaskokemus.

Olimme varanneet myös Vatikaaniin opaskierroksen. Sekin oli hyvä ratkaisu, sillä Vatikaanin ihmismeressä olisimme olleet aivan hukassa ilman jotakuta, joka kertoi missä ollaan, mistä löytyvät tietyt patsaat ja myös kertasi etukäteen Sikstuksen kappelin freskot, koska kappelissa ei saa puhua tai opastaa, siitä vain kävellään läpi.

Myös Colosseumilla turvauduimme lennossa oppaaseen, koska sisäänpääsy olisi ollut aika vaikeaa ilman ryhmää. Tartuimme siis yhteen siellä pyörivistä opastusten tarjoajista, maksoimme ylihintaa ja pääsimme nopeammin sisälle. Colosseum sinällään olisi osattu vierailla ilmankin opasta, mutta Forum Romanumilla (joka siis kuului opastuksen hintaan) opas oli kyllä hyödyksi. Alue on niin laaja, etten olisi kyllä osannut hahmottaa sen eri osia ilman opasta. Toki hyvä opaskirja olisi korvannut asian, mutta meillä ei vielä siinä vaiheessa ollut sellaista.

Roomasta tai ainakaan meidän häämatkasta ei voi puhua mainitsematta ruokaa. Söimme ihania ruokia, ja illalliset eri ravintoloissa olivat matkan parhaita hetkiä. Täydellinen pizzakokemus jäi vielä saavuttamatta, mikä ehkä johtuu siitä että Suomestakin saa nykyään erittäin hyvää italialaista pizzaa, ja osaamme itsekin jo tehdä melko hyviä. Sen sijaan pastan kanssa teimme löytöjä: opimme täydellisen carbonaran reseptin, sienipastan tekemisen ja tryffelin käyttöä. Puoliso söi täydellistä risottoa ja minä totuin limoncelloon digestiivinä. Söin ainakin neljä kertaa tiramisua, ja jokainen niistä oli erilainen – opin siis, ettei ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa tehdä tiramisua, vaan joka kokilla on oma reseptinsä.

Parasta matkalla oli:

Pantheon.

Melkein aloin itkeä, kun pääsin sinne. Olimme siellä melko varhain aamulla, jolloin tilaa oli eikä lainkaan jonoa. Pantheonissa vain täydellistyy jotenkin kaikki tasapaino, kauneus ja rauha, ja minulle tuli siitä jotenkin herkän hengellistynyt olo. Ajattelin, että jos jumalia on olemassa, he epäilemättä asuvat Pantheonissa.

Vesuvius.

Onhan se nyt vaan jotain sanoinkuvaamatonta kävellä toimivan tulivuoren kraaterin reunaan, nähdä höyryn nousevan ja hetken kuluttua kävellä saman tulivuoren tuhoaman kaupungin katuja Pompeijissa. Vesuviukselta avautuva maisema Napolinlahdelle oli häikäisevä. Minulle Vesuvius oli ehkä reissun huippukohta.

vesuvius 1

Vesuviuksen kraaterin reunalla.

vesuvius 2

Kävelypolku Vesuviuksella.

Ruoka.

Kuten edellä kerroin, söimme hyvin ja paljon ja säästelemättä. Tämä oli ihana ruokaloma! Paras ravintola oli pieni roomalainen taverna kapealla sivukadulla. Löysimme sen matkaoppaan suosituksesta, ja kävimme siellä kahdesti – jälkimmäisellä kerralla tajusimme varata pöydän, jotta emme joutuneet jonottamaan.

Pieniä pettymyksiä:

Vatikaani.

Tungoksesta oli varoitettu, mutta silti se järkytti. Vaikuttavaa kokemusta on vaikea saada kun kävelee ruuhkassa eteenpäin massan mukana. Sikstuksen kappeli oli ainoa hetki, jolloin oli mahdollista vaikuttua, hiljentyä ja keskittyä taiteeseen. Ruuhkaa sielläkin oli, mutta silti.

vatikaanin ruuhka

Jaa, en minä sitten keksikään muuta mikä olisi mennyt pieleen. No ehkä sen voi mainita, että söimme kahdesti niin sanotuissa turistiravintoloissa. Ekalla kerralla vain oli niin nälkä, ettei ollut enää vaihtoehtoja, ja tulimme suorastaan ryöstetyiksi: huonohkoa ruokaa älyttömällä hinnalla. Toinen kerta ei sitten ollut niin kamala, mutta siitä kerron myöhemmin toisen blogin puolella lisää.

Päätimme, että seuraavakin yhteinen reissu suuntautuu Italiaan. Puoliso ei ole käynyt Firenzessä, ja minäkin haluaisin sinne uudelleen. Myös Milano ja Venetsia ovat listoilla. Kävimme heittämässä kolikot Fontana de Treviin, millä varmistimme sen, että palaamme vielä Roomaan. Ei ehkä heti ensi vuonna, mutta jonain päivänä kyllä.

Ennen kuin ryhdyn pureskelemaan viime viikon Rooman-loman tunnelmia, kerron teille muutaman sanan matkaa edeltäneestä Habitare-vierailustani. Kirjoitin tämän postauksen ensimmäisen version jo ennen häämatkaa, mutta wordpress kadotti luonnoksen jonnekin, enkä enää ehtinyt aloittaa alusta. Siksi teksti on nyt ehkä vähän epäinformatiivisempi eikä lainkaan niin fiilistelevä kuin heti Messukeskuksesta kotiuduttuani kirjoittamani.

Pääsin Design Pylsyn ystävällisellä avustuksella ensimmäistä kertaa vierailulle Habitareen. Habitare on sisutuksen ja desingin suuri vuotuinen messutapahtuma, jonne olen jo pitkään halunnut päästä nuuhkimaan tunnelmaa ja ihastelemaan kauniita sisustusideoita. Oma kotimme on ennen kaikkea viihtyisä kodin tuntuinen koti ja vasta toissijaisesti silmänilo ja designhelmillä kuorrutettu, mutta toki ymmärrän etteivät nämä kaksi asiaa aina sulje toisiaan pois (vaikka välillä siltä vaikuttaa).

Kävin Habitaressa perjantaina iltapäivällä jo vähän väsyneenä, mutta silti innokkaana. Huonekalupuolen ohitin melko nopeasti. Siellä olisi kivempaa kierrellä yhdessä puolison kanssa jossain vaiheessa, kun pohditaan jonkin isomman huonekalun hankintaa (ei siis ihan lähiaikoina) tai suunnitellaan yhdessä uutta kotia jonkin tulevaisuuden muuton yhteydessä. Nyt olin vähän liian väsy jaksaakseni keskittyä huonekaluihin. Sen sijaan kiertelin melko päämäärättömästi kodinsisustuksen osastojen lomassa. Ihastuin esimerkiksi Annon osaston rauhalliseen tunnelmaan. Suosikkini oli Havin osasto, jonka kauniin siniset seinät, harmonisen syksyiset värit, kynttilät ja huovat vastasivat täydellisesti syksyn tunnelmointia kaipaavaan mieleeni.

havi 1

havi 2

Havi on onnistunut minusta erinomaisesti viime vuosien brändiuudistuksessaan. Lapsuusmuistoihin kuuluvista vihreistä Havi-saippuoista ja mäntysuovasta on tultu pitkälle: Havi’s tuotemerkki tarjoaa tänä päivänä tyylikkäitä, kauniita ja harmonisia sisustustuotteita monenlaisiin koteihin. Kynttilätehtaalla Riihimäellä valmistetaan paljon muutakin kuin hyvälaatuisia tuikkuja, ja yrityksellä on pitkä historia. Olen ostanut Havin tuotteita viime aikoina lähinnä Imatralla sijaitsevasta tehtaanmyymälästä, mutta kerran myös verkkokaupasta. Nyt tein messuostoksia: kesästä muistuttavan tuoksukynttilän niihin iltoihin, kun olen yksin kotona, sekä ihanan pehmeän hamam-kylpypyyhkeen, jonka toinen puoli on froteeta. Olen suunnitellut hankkivani hamam-pyyhkeen treenikassiin, koska se menee pieneen tilaan ja kuivuu nopeasti, mutta nyt ostin pyyhkeen kyllä ihan vain hemmotteluksi itselleni.

Kävin myös tervehtimässä Anu Pylsyä Design Pylsyn osastolla. Anu on Joutsasta eli jokseenkin naapurista, ja tuttu pitkältä ajalta. Hänen vanhasta kyläkoulusta hienosti remontoimalla ateljeellaan on melkein pakko vierailla joka kesä, ja pari kertaa olen ollut siellä myös pihakirppistelemässä. Nyt mukaan tarttui musta leikkuulauta, joka mielestäni sopii hyvin meidän Lappeenrannan kotiin – ja kelpasi hyvin myös puolison makuun.

IMG_20170924_180814_650

Kanttarellit mökiltä, leikkuulauta Design Pylsy.

Habitaren yhteydessä järjestettiin myös antiikkimessut, missä viihdyinkin pitkään. Vanhoja tavaroita pursuavien pöytien välissä oli tarjolla niin paljon silmänruokaa, että jos rahatilanteeni olisi parempi, olisin epäilemättä kantanut säkillisen kauniita astioita kotiin. Nyt kuitenkin tyydyin vain ihastelemaan, sillä antiikkimessuilla hinnat eivät varsinaisesti ole ”löytötasoa”.

antiikki 3

antiikki 1

antiikki 4

Sisustaminen ja kodin viihtyisäksi tekeminen on yksi niitä asioita, jotka yhdistävät minua ja puolisoani. Siksi uskon, että Habitaressa olisi kiva käydä jonain vuonna myös yhdessä. Vaikka minä ehkä viihdyn tilpehööriosastolla häntä paremmin, riittäisi Messukeskuksessa nähtävää reilusti molemmille. Ehkä jonain päivänä sitten!

Kuten nyt epäilemättä kaikille lukijoille on käynyt selväksi, menin kesälomalla naimisiin. Juhlimme häitä perusteellisesti ja monipuolisesti. Valmisteluineen ja toipumisineen loma kuluikin melkolailla häätunnelmissa.

Mutta kyllä me muutakin teimme, esimerkiksi kävimme Mikkelin asuntomessuilla. Teimme paljon hyvää ruokaa, söimme hyviä ravintolaruokia ja vietimme aikaa ystävien kanssa. Yksi mökkikyläilykin mahtui lomapäiviin.

Uskomattomin juttu on se, että loman aikana minä hankin kuntosalijäsenyyden. Vieläkin olen asiasta hiukan yllättynyt ja hämmentynyt, sillä olen yläasteelta asti ollut hyvin kuntosalivastainen, eikä asenteeni ole osoittanut taipumisen merkkejä. Mutta yhtäkkiä minulla on kuukausikortti, ja yhtäkkiä minä nautin salilla treenaamisesta. Asia on niin iso, että kunhan pureskelen juttua vielä vähän aikaa, kirjoitan siitä blogiin ihan erikseen.

Eilen palasin työhuoneelle. Lomaan sisältyi elämää vankasti, perusteellisesti ja lopullisesti muuttanut asia, avioliitto. Valmistelin juhlia noin vuoden verran, mutta ei kyse ollut vain siitä että juhlat on nyt juhlittu. Avioliitto on iso juttu, ainakin minulle.

Tästä lähes kuntosalijäsenyyden veroisesta muutoksesta huolimatta tuntui eilen tosi hyvältä palata töihin. Ei niin ettenkö olisi vielä mielelläni jatkanut lomaa! Mutta tästä isosta elämänmuutoksesta huolimatta tuntui ihanan tutulta palata työhuoneelle, jossa mikään ei ollut muuttunut. Tätä entisellä pysymisen tunnetta auttaa se, etten vaihtanut sukunimeä avioliiton myötä. Näin ollen ei tarvitse alkaa säätää kirjastokorttien, sähköpostiosoitteen tai nimikylttien kanssa. Ainoa ulkoinen muutos on se, että aiemman yhden renkaan sijasta vasemmassa nimettömässäni on nyt kaksi sormusta.

Jollain tapaa tämä tuttuus tuntuu tosi oikealta. Parisuhteessamme avioliitto on samaan aikaan valtava elämänmuutos, mutta toisaalta se ei muuttanut yhtään mitään. Arki ei muutu sen hohdokkaammaksi tai vaikeammaksi häiden myötä. Olemme edelleen me kaksi, mutta nyt vain vielä julkisemmin sitoutuneita toisiimme. Silti edelleen pitää tyhjentää roskapussi ja imuroida viikonloppuna, ja asumme edelleen arkisin paljon erillään kummankin työpaikkojen sijoittelun vuoksi. Ja näinhän sen kuuluu mennä, happily ever after.

Sama töissä: vaikka loma oli ihana ja muutti kaiken, työ on silti ennallaan. Loma antoi energiaa ja voimia, ja katson syksyn työmäärää melko valoisasti ja omiin voimiini luottavana.

On mahdollista, että tästä tulee ensimmäinen syksy lähes kymmeneen vuoteen, jolloin en meinaa kuolla väsymykseen, itke iltaisin tai öisin huonouttani tai vajoa aina aiempaa syksyä syvemmälle riittämättömyyden suohon. Voi olla, että tästä tulee hyvä syksy. Ja se johtuu pääosin siitä, että tänä syksynä en ole pakotettu hakemaan uutta rahoitusta. Minulla on tutkimusrahoitus pitkälle eteenpäin, joten voin keskittyä siihen.

Että sikäli kaikki on kuitenkin toisin kuin pitkään aikaan.

Tällaisia iltoja voisi olla enemmän. Iltoja, jolloin mikään ei riko rauhan tunnetta sydämessä. Pari tuntia sitten kävin kylällä, ja silloin paistoi aurinko. Nyt vettä sataa niin kuin vain kesällä voi sataa: täysillä, suoraan, kukkapenkkiä pahoinpidellen. Rankkasade kestää hetken, kohta se on taas kevyempää ropinaa.

Pöydällä on kynttilöitä ja parin viikon takaisiin juhliin ostetuista neilikoista osa vielä sinnittelee maljakossa. Papu on palannut hoitopaikastaan (jossa oli reissuni ajan) ja nukkuu syvää, tyytyväistä unta tyynylläni. Matkalaukku on melkein purettu, mutta vain melkein, koska ei ole kiire.

Puoliso haettiin aamulla polttareihinsa. Toivon täydestä sydämestäni, että tämä sade kiertää sen paikan, jossa hän juhlii parhaimpien ystäviensä kanssa siirtymäriittiä poikamiehestä aviosäätyyn. Kunpa sade antaisi armon näiden miesten iloiselle juhlalle!

Tarkoitukseni oli kirjoittaa viime viikon konferenssimatkasta, mutta ajatukset ovat nyt liian samettisia, liian kesänhämäriä ja hiljaisia, että kykenisin kertomaan työmatkastani. Yritän kirjoittaa siitä huomenna, ehkä ajatukset ovat terävämpiä ja aktiivisempia silloin.

Nyt taidan laittaa villasukat jalkaan, lämmittää mukillisen kaakaota ja asettua sohvannurkkaan mukavaan asentoon. Kirja tai leffa iltaseuraksi, miten vain, mutta tätä rauhaa ja tyyntä tunnetta haluan vaalia. Viime viikon jälkeen olen ansainnut Eeva Kilpeni:

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja,

mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

(Eeva Kilpi, 1972)

 

Seuraava sivu »