parisuhteellista


Kuten nyt epäilemättä kaikille lukijoille on käynyt selväksi, menin kesälomalla naimisiin. Juhlimme häitä perusteellisesti ja monipuolisesti. Valmisteluineen ja toipumisineen loma kuluikin melkolailla häätunnelmissa.

Mutta kyllä me muutakin teimme, esimerkiksi kävimme Mikkelin asuntomessuilla. Teimme paljon hyvää ruokaa, söimme hyviä ravintolaruokia ja vietimme aikaa ystävien kanssa. Yksi mökkikyläilykin mahtui lomapäiviin.

Uskomattomin juttu on se, että loman aikana minä hankin kuntosalijäsenyyden. Vieläkin olen asiasta hiukan yllättynyt ja hämmentynyt, sillä olen yläasteelta asti ollut hyvin kuntosalivastainen, eikä asenteeni ole osoittanut taipumisen merkkejä. Mutta yhtäkkiä minulla on kuukausikortti, ja yhtäkkiä minä nautin salilla treenaamisesta. Asia on niin iso, että kunhan pureskelen juttua vielä vähän aikaa, kirjoitan siitä blogiin ihan erikseen.

Eilen palasin työhuoneelle. Lomaan sisältyi elämää vankasti, perusteellisesti ja lopullisesti muuttanut asia, avioliitto. Valmistelin juhlia noin vuoden verran, mutta ei kyse ollut vain siitä että juhlat on nyt juhlittu. Avioliitto on iso juttu, ainakin minulle.

Tästä lähes kuntosalijäsenyyden veroisesta muutoksesta huolimatta tuntui eilen tosi hyvältä palata töihin. Ei niin ettenkö olisi vielä mielelläni jatkanut lomaa! Mutta tästä isosta elämänmuutoksesta huolimatta tuntui ihanan tutulta palata työhuoneelle, jossa mikään ei ollut muuttunut. Tätä entisellä pysymisen tunnetta auttaa se, etten vaihtanut sukunimeä avioliiton myötä. Näin ollen ei tarvitse alkaa säätää kirjastokorttien, sähköpostiosoitteen tai nimikylttien kanssa. Ainoa ulkoinen muutos on se, että aiemman yhden renkaan sijasta vasemmassa nimettömässäni on nyt kaksi sormusta.

Jollain tapaa tämä tuttuus tuntuu tosi oikealta. Parisuhteessamme avioliitto on samaan aikaan valtava elämänmuutos, mutta toisaalta se ei muuttanut yhtään mitään. Arki ei muutu sen hohdokkaammaksi tai vaikeammaksi häiden myötä. Olemme edelleen me kaksi, mutta nyt vain vielä julkisemmin sitoutuneita toisiimme. Silti edelleen pitää tyhjentää roskapussi ja imuroida viikonloppuna, ja asumme edelleen arkisin paljon erillään kummankin työpaikkojen sijoittelun vuoksi. Ja näinhän sen kuuluu mennä, happily ever after.

Sama töissä: vaikka loma oli ihana ja muutti kaiken, työ on silti ennallaan. Loma antoi energiaa ja voimia, ja katson syksyn työmäärää melko valoisasti ja omiin voimiini luottavana.

On mahdollista, että tästä tulee ensimmäinen syksy lähes kymmeneen vuoteen, jolloin en meinaa kuolla väsymykseen, itke iltaisin tai öisin huonouttani tai vajoa aina aiempaa syksyä syvemmälle riittämättömyyden suohon. Voi olla, että tästä tulee hyvä syksy. Ja se johtuu pääosin siitä, että tänä syksynä en ole pakotettu hakemaan uutta rahoitusta. Minulla on tutkimusrahoitus pitkälle eteenpäin, joten voin keskittyä siihen.

Että sikäli kaikki on kuitenkin toisin kuin pitkään aikaan.

Tällaisia iltoja voisi olla enemmän. Iltoja, jolloin mikään ei riko rauhan tunnetta sydämessä. Pari tuntia sitten kävin kylällä, ja silloin paistoi aurinko. Nyt vettä sataa niin kuin vain kesällä voi sataa: täysillä, suoraan, kukkapenkkiä pahoinpidellen. Rankkasade kestää hetken, kohta se on taas kevyempää ropinaa.

Pöydällä on kynttilöitä ja parin viikon takaisiin juhliin ostetuista neilikoista osa vielä sinnittelee maljakossa. Papu on palannut hoitopaikastaan (jossa oli reissuni ajan) ja nukkuu syvää, tyytyväistä unta tyynylläni. Matkalaukku on melkein purettu, mutta vain melkein, koska ei ole kiire.

Puoliso haettiin aamulla polttareihinsa. Toivon täydestä sydämestäni, että tämä sade kiertää sen paikan, jossa hän juhlii parhaimpien ystäviensä kanssa siirtymäriittiä poikamiehestä aviosäätyyn. Kunpa sade antaisi armon näiden miesten iloiselle juhlalle!

Tarkoitukseni oli kirjoittaa viime viikon konferenssimatkasta, mutta ajatukset ovat nyt liian samettisia, liian kesänhämäriä ja hiljaisia, että kykenisin kertomaan työmatkastani. Yritän kirjoittaa siitä huomenna, ehkä ajatukset ovat terävämpiä ja aktiivisempia silloin.

Nyt taidan laittaa villasukat jalkaan, lämmittää mukillisen kaakaota ja asettua sohvannurkkaan mukavaan asentoon. Kirja tai leffa iltaseuraksi, miten vain, mutta tätä rauhaa ja tyyntä tunnetta haluan vaalia. Viime viikon jälkeen olen ansainnut Eeva Kilpeni:

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja,

mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

(Eeva Kilpi, 1972)

 

Viime viikolla meidän pienessä perheessämme oli moninkertaisesti syytä juhlaan. Nämä uutiset ovat niin hyviä ja tärkeitä, että vaikka nykypäivänä muutaman päivän takaiset uutiset ovat jo ”vanhentuneita”, haluan merkitä tämän juhlaviikon aikakirjoihin (aka blogiini).

Hyvät uutiset alkoivat 1. kesäkuuta. Silloin tuli tieto Suomen Akatemian myöntämistä huippuyksikkörahoituksista. Olen mukana Tampereen yliopiston kokemuksen historian tutkimuksen huippuyksikössä (HEX). Tämä tarkoittaa, että pääsen tekemään tutkimusta hyvin resurssoidussa, innovatiivisessa, kunnianhimoisessa, inspiroivassa ja kansainvälisessä tutkimusryhmässä.

Suomen Akatemian huippyksiköitä myönnettiin tänä vuonna 12 kappaletta. Ne ovat Akatemian rahoitusmallin runsaskätistä osuutta. Rahoitushakemusten läpimeno perustuu tutkimusidean innovatiivisuuteen, kansainvälisyyteen, vaikuttavuuteen ja tiedettä uudistavaan otteeseen. (Lisätietoja esimerkiksi Akatemian sivuilta, klik.) Tampereen yliopiston HEX-huipparissa on kaikkea tätä.

En voi millään muotoa ottaa kunniaa hakemuksen läpimenosta, sillä en ollut mukana tekemässä sitä. Pääsin huhtikuun alussa mukaan Akatemian tiloissa pidettyyn kansainvälisen tieteellisen raadin haastatteluun, mikä oli jännittävä mutta samaan aikaan erittäin kiinnostava uusi tilanne.

Sen lisäksi, että huippuyksikkö tuo perheemme elämään turvaa antaessaan minulle toimeentulon juuri alkaneen Koneen säätiön rahoittaman hankkeen jälkeenkin, se tarjoaa minulle myös niin innostavan ja iloisen paikan tehdä työtä, että tuskin maltan odottaa. Tunnen suurimman osan ryhmän tutkijoista, ja tiedän jo nyt että tulemme tekemään erittäin hyvää tutkimusta yhdessä. Älyllisesti huippari tulee olemaan minulle haaste, mutta kunnianhimolleni kyllä erittäin tervetullut sellainen.

Syksyllä tein Akatemian tutkijatohtorihakemukseni Tampereen yliopistoon, ja siinä yhteistyökumppanit olisivat olleet osittain juuri näitä samoja, joiden kanssa tulen huipparissa tekemään työtä. Minulla on siis ensin tämä nyt alkanut rahoitus, mutta todennäköisesti yhteistyö huipparin kanssa alkaa heti sen käynnistyessä ensi vuoden alussa. Mitä kaikkea se  käytännössä tarkoittaa, jää vielä nähtäväksi, mutta todennäköisesti ainakin seminaareja, konferensseja, keskusteluja, julkaisuja ja tiiviin, kannustavan ja hyvähenkisen oman tutkijayhteisön.

Tuskin oli tästä toivuttu, kun puoliso lähti vapaapäivältään töihin saamaan kunniamerkkiä. Kahvitilaisuus järjestettiin perjantaina 2. kesäkuuta ja kutsu noutamaan kunniamerkkiä oli tullut, mutta kutsussa ei kerrottu mikä prenikka olisi kyseessä. Varsin komean mitalin kanssa hän sitten tuli kotiin: perheessämme on ritari!

Virallinen kunniamerkin myöntöpäivä on Puolustusvoimain lippujuhla 4. kesäkuuta. Tasavallan presidentti myöntää kunniamerkkejä tämän päivämäärän lisäksi itsenäisyyspäivänä, mutta Puolustusvoimain lippujuhlassa painottuvat Puolustusvoimien henkilöstön kunniamerkit.

Suomessa on kolme ritarikuntaa, joista kunniamerkkejä jaetaan. Vapaudenristin ritarikunta, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta sekä Suomen Leijonan ritarikunta. Kaikilla niillä on vähän erilaiset perustamishistoriansa. Puolisolleni myönnettiin Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki. Olen ihan valtavan ylpeä!

hdr

Monen pilvisen ja kolean päivän jälkeen aurinko alkoi jälleen paistamaan. Auringossa hehkuvaa kesäaamua varjostivat vain uutiset Lontoosta: joko taas? Henkilökohtaisella tasolla viime viikko oli kuitenkin täynnä suurta iloa ja luottamusta tulevaisuuteen. Varjoisampia aikoja epäilemättä tulee taas, mutta ehkäpä näiden päivien innostamana jaksaa niiden varjojenkin yli.

 

Reissujen ja muiden kiireiden takia en tänä vuonna ole päässyt enkä tule pääsemään yksiinkään pikkujouluihin. Tänään kuitenkin, kuin sattumalta, huomasin viettäväni pikkujouluja ihan itsekseni.

Ensin kävin joulumarkkinoilla kylällä. Sitten aloin askarrella joulukortteja, ja siihen upposikin useampi tunti. Laitoin riisipuuron kypsymään haudekattilaan ja kuuntelin Jouluradiota samalla. Täydellistä!

Tänä iltana aion vielä laittaa hiukan joulukoristeita kotiin ja katsoa sen jälkeen vielä katsomatta olevat kaksi jaksoa Gilmoren tyttöjen Vuosi elämästä -jatkoa Netflixistä. Puuro hautunee sopivasti siihen mennessä, ja sen kanssa on luumukeittoa. Ehkäpä kaapista löytyy vielä glögitiivistettä täydellistämään pikkujouluiltani, Fazerin joulusuklaan kera.

Tällaisiako viikonloppuiltani olivat ennen kuin puoliso tuli elämääni? Yksinoloa, yksin puuhastelua? Tämä on ollut mukava päivä, mutta ei suinkaan siksi että kaipaisin tätä yksinolemisen rauhaa, vaan koska tämä on poikkeuksellinen tilanne. Tänä viikonloppuna olemme eri kaupungeissa, ja luulen että vaikka ikävä on kova (ja puhelin sekä soi että piippaa), kumpikin meistä ottaa ilon irti mahdollisuudesta tehdä yksin asioita (esim. jouluvalmisteluja). Sitten kun ollaan taas yhdessä on kivempi tehdä yhteisiä juttuja, eikä kumpikaan kaipaa ns. omaa rauhaa. Osa-aikainen etäsuhde on tehnyt meistä melkoisia toisiimme liimautujia, hehheh.

Tämä pikkujoulupäivä mahdollistui vain siksi, että puhalsin pelin poikki ja anoin lisäaikaa yhdelle artikkelille. Se piti palauttaa vuoden loppuun mennessä, mutta totesin etten jaksa. Se on yhteisartikkeli, ja kaksi muuta kirjoittajaa olivat aikataulussa. Minä vain en kyennyt enää. Oli pakko laskea rimaa ja sanoa, että nyt en pysty.

Jään joululomalle poikkeuksellisen aikaisin, jo viikon kuluttua. Ensi viikko on taas säntäilyä Helsingin ja Jyväskylän välillä, mutta perjantaista aloitan loman. Kyllä sitä on jo odotettukin tässä talossa, kyllä tosiaan.

Olen tällä viikolla palannut pitkältä lomalta töihin. Tosin pidin heti kärkeen etäviikon, mikä oli kiva tapa vältellä lomaltapaluuahdistusta. Lisäksi se helpotti ehkä vähän sitä erokipua, joka oli jo nurkan takana kärkkymässä, kun loma päättyi ja olisi taas ollut aika muuttaa parisuhde osa-aikaiseksi etäsuhteeksi. (Yksi tulevan syksyn ja talven tavoitteita onkin saada elämääni enemmän etätyötä ja vähemmän etäsuhdetta.)

Mutta loma oli siis vallan mainio. Puolisolla sitä oli ruhtinaalliset viisi viikkoa, ja minäkin lomailin suurimman osan siitä ajasta. Lomaan mahtui kaikenlaista hyvää, ja onnellista energiaa on varastoitunut sydämeen suuret määrät. Ehkä näillä pääsee nyt ainakin syyskuun hakuruljanssin läpi?

Teimme paljon hyvää ruokaa sekä kotona että mökillä. Parhaita aamiaisia nautittiin kodin terassilla. Kiireettömiä, rauhoittavia aamiaisia, joihin kuului kummallekin oma kirja tai lehti luettavaksi.

IMG_20160629_093314

Ehkä melko suomalaiseen tapaan parhaat lomamuistot liittyvät joko luontoon tai festareihin. Vietimme lomasta noin puolet mökillä, missä lähellä on niin järvi, metsä kuin peltokin. Menimme sinne juhannuksena loman alkaessa ja myös loman viimeisen viikon vietimme kokonaan mökin rauhassa.

IMG_20160725_174535

IMG_20160730_155125

IMG_20160727_061407

Näihin aikoihin tulee vuosi siitä, kun matkustin ensimmäisen kerran tuonne mökille. Siitä on nopeasti tullut lempipaikkani maailmassa – oman kodin jälkeen. Mökillä ollessa ympäröivän maailman pahuus unohtuu ja arki katoaa jonnekin kauas. Päivät sujahtavat ohi nopeasti, vaikkei mitään erityistä ohjelmaa suunnitellakaan. Mökillä vietettyyn aikaan kuuluu lähiruoka ja torilla ostostelu ja kävelylenkit kylänraittia pitkin.

Yksi lomatavoite olikin lisätä liikuntaa. Aivan tavoitteeseeni (joka päivä edes vähän) en päässyt, mutta selvästi enemmän olen kuitenkin liikkunut. Ostin kesäalesta pari urheilupaitaakin, koska vanhat olivat jo niin kaameassa kunnossa. Vähän epäilyttää, josko liikkumisen määrä enää pysyy ennallaan työarjen alkaessa, mutta toivoisin saavani aikaiseksi liikkua edelleen.

Lomaan kuului tietenkin myös koko joukko kyläilyjä. Vierailimme mökeillä Raaseporissa ja Savonrannassa, ja vielä olisi yksi mökkikyläily tiedossakin. Savonrannan reissuun sisältyi myös yksi kesän terapeuttisimmista, rauhoittavimmista hetkistä. Puolison sukulaisten mökin ohi kulkee tukkien uittoreitti. Sattumalta tukkilautta osui paikalle juuri meidän siellä ollessamme. Oli käsittämättömän tyyni, tasapainoinen ja ”kaikki on maailmassa hyvin” -hetki, kun istuimme laiturilla hiljakseen jutellen ja katselimme, kuinka tukkilautta lipui hitaasti ohitse.

IMG_20160707_184000

Ja sitten se festaripuoli! Perinteiseen tapaan serkkuni järjesti taas (aiemmista esim. täällä) oman rokkifestarinsa kotipihallaan. Puoliso osallistui tähän kempaloon nyt ensimmäistä kertaa, mutta tuskinpa jäi hänen viimeisekseen, sen verran hyvin hän viihtyi. Vielä isompia bändejä olimme kuuntelemassa John Smith Rock -festareilla Laukaassa. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty festari ylitti odotukset, ja jos tarjonta on yhtä hyvää kuin nyt oli, olemme varmasti mukana. Hienot festarit kätevästi tunnin ajomatkan päässä omalta ovelta!

IMG_20160722_211410

Kesä ei ole vielä ohitse, vaikka työt alkoivatkin. Kesä jatkuu mökkeilyillä, keikoilla, puutarhatöillä ja lenkkeilyillä. Helsingissä kävimme vain kääntymässä (ja ehdimme ajella Järvenpäähän Lottamuseoon ja Ainolaan – museokortista kirjoitan lisää myöhemmin), mutta elokuussa työt vievät minut pääkaupunkiin muutamaksi päiväksi, ja aion nautiskella elokuisesta kesä-Helsingistäkin vielä hyvillä mielin. Vielä en siis vaihda kesämekkoja syystamineisiin, enkä ota pipoa esiin. Kesä on vielä täällä.

 

Omassa perheessäni mökki on rantasauna, jossa ei lapsuusmuistojeni mukaan vietetty yhtä saunareissua pidempää aikaa. Kesällä maatilalla riitti työtä kellon ympäri, ja lapset olivat mukana töissä. Nyt puolison mukana olen viime kesästä asti saanut viettää aikaa aivan erilaisesssa mökkeilykulttuurissa, jossa mökki on suvun yhteinen, siellä ollaan suurin osa kesälomasta tai ainakin niin paljon kuin mahdollista, ja ”oleminen” tarkoittaa täydellistä vapautta tehdä tai olla tekemättä. Puolisoni on kasvanut kaikki lapsuutensa kesät täällä, ja on hauskaa kuunnella hänen ja hänen serkkujensa muistoja lapsuuden kesistä. Kaikilla on täällä hyvä olla.

ranta

Vietimme juhannusta mökillä, jonne kokoontui myös muuta sukua. Juhannusaatto meni hyvin perinteisissä tunnelmissa: syötiin, saunottiin, istuttiin iltaa ja käytiin kylän kokolla. Seuraavana aamuna nukuimme pitkään ja aloitimme päivän aamu-uinnilla. Koko viikonlopun olen levännyt, rentoutunut ja ollut onnellinen.

juhannuskokko

Voisin kirjoittaa esimerkiksi juhannuksen ruoista tai jutteluista tai maisemista, mutta kirjoitan siitä mikä on eniten mielessä. Kevään ajan olen taistellut taas hankalien verensokerien kanssa, ja diabeetikon arki on ollut kaikkea muuta kuin leppoista. Siksi olen syvästi hämmästynyt, että juhannusaatosta tähän iltaan en ole mitannut yhtäkään yli 10 verensokeriarvoa. Jokainen mittaustulos mahtuu haarukkaan 3,6-9,6. Alle neljän on käyty kahdesti, enkä kummallakaan kerralla ehtinyt huomata matalan oireita; molemmilla kerroilla olin juuri aloittamassa kakun syöntiä, joten apu oli lähellä. Pääosin lukemat ovat liikkuneet 4,5 ja 7 välillä, olin syönyt mitä tahansa.

Osasyy hyviin lukemiin voi olla se, että mittaan hieman harvemmin kuin työpäivinä, mutta kyllä mittauksia silti kertyy 6-7 joka päivä. Mökillä syödään melko tuhtia ruokaa, ja näenkin pääsyynä sokerien tasaisuuteen täydellisen stressittömyyden. Kun olo on näin hyvä, ja ympäristössä pelkkää kauneutta, leppoisuutta ja hyväksyntää, myös ihmisen keho reagoi olemalla terve ja tyytyväinen.

Puolison loma alkoi virallisesti tänään, joten jatkoimme mökkeilyä edelleen pari päivää. Kävimme hiukan alennusmyynneillä kaupungilla ja hoidimme arkea odottaneita asioita. Poikkesimme myös Mikkelin Kenkäveroon, jossa vietimme kivan kahvitauon. Kenkäveron perennatarhassa loistivat pionit upeimmillaan ja lampaat rouskuttivat heinää varjoisassa aitauksessaan hyvin tyytyväisen oloisina.

kenkävero

kenkäveron lampaat

Kenkäveron puodista sain lahjaksi korun. Se on kotimaisen korutaiteilijan Vernada designin kaulakoru, jossa on hohtavassa hopearenkaassa sanat unelmoi, usko, taistele ja uskalla. Tänään ei ollut mikään erityinen päivä, ja lahja yllätti minut ihan täysin. Sekin on yksi uusia asioita elämässäni: saada joskus lahja ihan vain koska. Koska ei tarvita mitään erityistä syytä. Koska niin vain voi tehdä.

Koru merkitsee minulle paljon, enkä ihan sattumanvaraisesti ihastunut siihen kaupassa (niin paljon että puoliso halusi sen minulle antaa, koska oletettavasti tajusi merkityksen). Korun sanat kuvaavat diabeetion arkea ja sopivat motoksi kenelle tahansa pysyvän sairauden tai vamman kanssa taisteleville. Sillä vaikka se joskus on näinkin helppoa kuin nyt juhannuksena, niin silti olen mitannut ja pistänyt jatkuvasti, enkä voi sairautta edes juhlapyhinä unohtaa. Tämä koru on uusi voimakoruni, ja sen teho moninkertaistuu sen rakkauden myötä, joka sen antamiseen sisältyy.

koru

Seuraavat viisi viikkoa teen töitä varsin kevyellä otteella ja keskityn nauttimaan kesästä – ensimmäisestä kokonaisesta, yhteisestä kesästämme yhdessä. Mökin polut tulevat minullekin tutummiksi, mutta vietämme paljon aikaa myös yhteisessä kodissamme, johon muutin tasan vuosi sitten.

P.S. Juhannuksen rentouttavaa leppoisuutta voi lukea myös esimerkiksi Torpan tytön blogista, jossa Ilonan ihanat kuvat hehkuvat kesän parhaita puolia.

Uusi viikko alkoi kuten monet viikkoni nykyään: eroahdistus palana kurkussa, kun puoliso lähtee taas viikoksi pois omiin töihinsä. Mutta päivä jatkui paremmin, ja olen ollut paremmalla tuulella kuin aikoihin.

Päivän tehokkain ajanjakso oli aamupäivä, jolloin viimeistelin hankkeen loppuraportin johtajallemme. Jäihän siihen vieläkin pari juttua tarkistettavaksi, mutta se nytkähti silti ison askelen eteenpäin.

Päivän hauskin osio on ollut uuden työhuoneen rymsteeraaminen. Muutan lähipäivinä talon sisällä pari kerrosta yläkertaan, ja tänään uuteen huoneeseen tuli kalusteita. Aloitin muuton tärkeimmästä eli työpöydän koristeista; kirjat siirrän vielä ennen pääsiäistä.

Päivän hymyilyttävin puhelu oli soittopyynnön jättäneelle vanhalle herrasmiehelle, joka halusi keskustella sota-aikaan liittyvistä kokemuksistaan tutkijan kanssa luettuaan viittauksen työhöni eilisestä lehdestä.

Päivän makein hetki oli minttusuklainen kakkupala kahden ystävän seurassa.

Päivän paras maku oli raikas appelsiini.

Kauneinta päivässäni ovat kotia koristavat kukat, joita on sattumalta juuri nyt runsaasti: violetteja ja valkoisia neilikoita sekä keltaisia tulppaaneja ja narsisseja.

Päivän pehmein asia oli kehräävä kissa sylissäni illalla.

Ja päivän lämpimimät asiat olivat kuppi teetä takkatuli, jonka ääressä valmistelin huomisia työasioita.

Seuraava sivu »