kirjailijat K-O


Norjalaiskirjailija Nina Lykken läpimurtoromaani Ei, ei ja vielä kerran ei (Nei og atter nei 2016, suom. 2019) näkyi vilkkaasti viime vuonna kirjablogeissa, ja taisi saada aika paljon kehuja. Minä lainasin tämän kyläkirjastostani vähän ennen sulkua. Aloitin lukemaan jo kerran, mutta olin liian väsynyt ja tuntui etten muistanut mitään lukemastani. Jätin kirjan kesken ja palasin nyt uudestaan.

Takakannessa kirjaa kuvaillaan satiiriksi, ja minun piti välillä muistuttaa itseäni siitä. Eläydyn aina niin helposti henkilöiden kipuiluihin, että minun voi olla vaikea muistaa, että kyse voi olla tarkotuksellisesta kärjistyksestä. Ei, ei ja vielä kerran ei kertoo kolmen aikuisen tahdottomuudesta: siitä, kun kaikki on liian hyvin, niin että ihminen tukehtuu omaan hyvinvointiinsa ja kaikkeuteensa, eikä kestä omaa elämäänsä.

Alku oli vaikea, koska sen aloittaa Ingrid, jonka tukahtuminen arkeen on ehkä kaikkein lähinnä masennusoireisia tunteita. Ingrid elää tavallista keskiluokkaista elämäänsä kuin kone, vaikka ei enää osaa sanoa miksi. Miksi hän käy koulussa opettamassa lapsia, miksi käydä suihkussa aamuisin tai jutella iloisesti ihmisten kanssa? Miksi ylipäätään tehdä mitään? Ingrid pitää yllä elämänsä kulissia, koska niin kuuluu tehdä, vaikkei tietäisi miksi. Ingridin pahoinvointi sai minutkin voimaan pahoin, se oli niin voimallista.

Paremmin löysin satiirin sävyt kahden muun henkilön osuuksissa. Ingridin mies Jan on saanut ylennyksen, mutta löytää toisenlaista virkistettä elämäänsä työpaikan nuoresta Hannesta. Hanne taas kuulee biologisen kellon tikittävän, mutta ei kykene sitoutumaan pitkiin suhteisiin, ja löytää Janista jotain toisenlaista.

Jan ja Hanne ovat sinällään aidon tuntuisessa elämäntuskassaan kärjistettyjä kuin pilapiirroksen hahmot. Nautin tämän kirjan lukemisesta kovasti, ja heräsin jopa eräänä aamuna aikaisemmin ehtiäkseni lukea vähän aikaa ennen lapsen heräämistä.

Nina Lykken kotisivut ovat norjaksi, mutta sieltä löytyy tietoa hänen kaikista romaaneistaan. Uusin on julkaistu 2019. Suomalaisen kustantajan Gummerruksen sivuilla ei ole vielä mainintaa uusista suomennoksista.

Keskikirjastojen lukuhaasteetta varten minun piti saada lukusuositus joltain lapselta ja nuorelta. Videopuhelussa ystäväperheeseen pyysin 11-vuotiasta kummityttöäni suosittelemaan minulle jotain kirjaa. Hänen ei tarvinnut asiaa kauaa miettiä: Neropatin päiväkirjat. Tyttö pitää erityisesti hauskoista, naurattavista kirjoista (meillä käydessään hänellä oli yhdessä vaiheessa tapana hakea aina hyllystäni Kilon poliisi ja lukea sitä aikuisille ääneen).

IMG_7953

Hain eräänä päivänä kaupungissa käydessäni kummitytön perheestä lainaksi yhden osan suositeltua sarjaa. Kirjailija Jeff Kinney on yhdysvaltalainen sarjakuvapiirtäjä ja kirjailija, jonka luoma Neropatin päiväkirja -sarja (Wimpy Kid) on valtavan suosittu ympäri maailman.  Luin sarjan 14. osan Remppaa pukkaa (Diary of a Wimpy Kid: Wrecking Ball, 2019). Ei haitannut, vaikka en tuntenut sarjaa aiemmin, pääsin ihan hyvin jyvälle.

Ymmärrän hyvin, miksi kummityttöni suositteli tätä kirjaa ja miksi sarja on suosittu. Minuakin nauratti, vaikka huumori ei ehkä ihan mahakipunauruun asti minuun purrutkaan. Hyvällä tuulella tätä silti sai lukea. Kirjan layout on tehty päiväkirjamaiseksi fonttia ja kuvitusta käyttäen. Hetkittäin ärsytti jatkuva isojen kirjaimien käyttö sanoja painottamassa, mutta tunnistin ärsytyksen johtuvan siitä että olen liian aikuinen lukemaan tekstiä jossa on käytetty paljon tehokeinoja.

Erityisesti juuri piirrokset tekstin lomassa olivat minusta tosi hyviä. Esimerkiksi alla oleva kuva esittää päähenkilö Gregin isoveljen näkemystä siitä, miksi Gregin kannattaa kiivetä katolle eikä hänen: isompaan sattuu enemmän, jos putoaa. Nerokasta! Onneksi omat sisarukseni eivät osanneet käyttää tätä perustelua kun olimme pieniä, olisin varmasti uskonut.

IMG_7955

Miksi isoveljeen sattuu pudotessa enemmän kuin pikkuveljeen. Kuva Jeff Kinneyn kirjasta Neropatin päiväkirja: Remppaa pukkaa.

Vaikka suomennos on varmaan ollut haastavaa monien tekstin sisältämien vitsien vuoksi (ne kun eivät aina käännyt kielissä suoraan sanasta sanaan), suomenkielinen versio oli ihan hyvää luettavaa. Voisin silti kuvitella, että joku nuori lukija voisi innostua myös alkuperäiskielisistä Wimpy Kid -kirjoista. Kuvitus kuitenkin tukee lukemista, eikä teksti ole liian vaikeatajuista.

Kirjasarjalla on omat kotisivut, joilta löytyy paljon lisämateriaaleja. Kotimaisen kustantajan sivuilta löytyy myös lyhyt esittely.

Mustat valkeat valheet (Big Little Lies, 2014, suom. 2015) saattaa olla australialaisen Liane Moriartyn tunnetuin romaani. Sen mainetta on edistänyt kirjan pohjalta HBO:n tv-sarja, jossa näyttelevät upeat tähdet kuten Reese Witherspoon ja Nicole Kidman. Haluasin nähdä sarjan joskus, mutta eipä tässä kiire.

Moriartyn kirjojen päähenkilöt ovat yleensä naisia, ja ainakin niissä mitä olen lukenut, nimenomaan keskiluokkaisia naisia. Usein nimenomaan kotiäitejä, jotka elävät oudossa kukaonhyvääiti -kilpailun maailmassa, jota on vaikea tunnistaa. Onko tämä varakkaiden perheiden ihmeellinen kupla samalla myös satiirinen kuvaus tällaisesta elämäntavasta? En tiedä Moriartysta tarpeeksi voidakseni tulkita näin. Toki on myös selvää, että vanhempien – etenkin äitien – hössötys ja kilpailu lasten koulun ympärillä tuntuu oudolta omassa, pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa on luotettava, tasa-arvoinen peruskoulu ja ammattitaitoiset opettajat.

Moriartyn kirjoissa tapahtuu jokin yllättävä, traaginenkin käänne, joka muuttaa joukkoa ihmisiä ympärillä. Mustat valkeat valheet kertoo samaan tapaan joukosta naisia, joiden elämät risteytyvät lasten aloittaessa samalla luokalla koulussa. Vanhempien järjestämässä varainkeruujuhlassa tapahtuu onnettomuus. Kirja etenee kohti tätä juhlaa pala palalta, päivä päivältä, ja lukijaa pidetään loppuun asti tietämättömänä ”onnettomuuden” todellisesta luonteesta.

Pidän Moriartyn kirjoista kovasti, ja heti kun kirjastot taas aukeavat, aion varata seuraavan. Aiemmin luettuna on Hyvä aviomies sekä Tavalliset pikku pihajuhlat, ja äänikirjana kuuntelin äitiyslomalla kirjan Nainen joka unohti. Moriartyn suomennetuista teoksista lukematta on vielä siis Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista. Kustantajan sivujen mukaan uusi suomennettu Moriartyn kirja ilmestyy lokakuussa 2020. Se on nimeltään Sulje silmäsi ja laske kymmeneen.

Mustat valkeat valheet kuittaa Keskikirjastojen lukuhaasteen kohdan 10. Kirja jonka nimessä on väri.

Vaikka ajattelin, etten pysty lukemaan juuri nyt yhtään koulukiusaamista tai vastaavaa rankkaa aihetta käsittelevää kirjaa, tartuin kuitenkin Silloin tällöin onnellisen luettuani pinossa seuraavana olevaan miettimättä aihetta sen enempää. Onneksi kyse oli aika erilaisesta kirjasta, vaikka vaikeista lapsuuskokemuksista oli tässäkin kyse.

Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule, 2014, suom. 2019) on kirjoittajan Édouard Louisin (synt. 1992) lapsuuskokemuksiin perustuva pako- tai lähtötarina. Sanon pako- tai lähtötarina siksi, että päähenkilön ja kertojan Eddyn on paettava, lähdettävä, päästävä pois lapsuusympäristöstään. Se on päivänselvää alusta asti. Hänen on lähdettävä, jotta tämä kirja voisi syntyä.

Eddy Bellegueule (kirjailijan alkuperäinen oma nimi) asuu ranskalaisessa pikkukaupungissa. Perheen köyhyys on pahveja ikkunoissa, nälkää ja etenkin näköalattomuutta. Eddyn perhe, kaverit, koko yhteisö on kiinnittynyt tehtaaseen, jonne Eddynkin oletetaan menevän töihin heti koulun päätyttyä. Kaikki kulkevat samaa polkua, koska niin on aina ollut ja on aina oleva. Erilaisuus on rikos, ja tuota rikosta Eddy tekee päivittäin, voimatta itse mitään sille että poikkeaa porukasta.

Eddyn yritykset sulautua joukkoon ovat riipaisevaa luettavaa. Samoin sattuu lasten kokema köyhyys. Kirjaa on markkinoitu kertomalla, että ensimmäinen kustantaja hylkäsi käsikirjoituksen, koska nykypäivän Ranskassa ei ole tällaista köyhyyttä. En tiedä uskoisiko joku, jos vastaava tarina kirjoitettaisiin Suomesta.

Takakannen kirjailijaesittelyssä mainitaan, että kirjailija on opiskellut sosiologiaa. Sen huomaa rivien välissä, sillä Louis analysoi luokan, köyhyyden, rasismin, sukupuolen ja erilaisuuden kokemuksia hyvin tarkasti ja taitavasti. Haluaisin lukea jotain muutakin hänen kirjoittamaansa, sillä Ei enää Eddy oli hyvä ja mieleenpainuva. Se ei päästä helpolla, mutta ei sen kuulukaan. Se vaatii lukijalta sietokykyä, mutta Eddy-päähenkilö on niin viaton ja herkkä, että väistämättä hänen puolestaan kestää lukea mitä vain. Toki olisin suonut – ihan Eddyn itsensä takia – että loppu olisi ollut toisenlainen.

Olen blogihiljaisuuden aikana lukenut monta kirjaa, joista olisin halunnut kirjoittaa. Aina kirjan päätyttyä mietin, mitä kirjoittaisin, vaikka samalla tiesin ettei voimavaroja tähän ole. Nyt yritän taas muistaa tarttua toimeen mahdollisimman pian aina kirjan päätyttyä, kun kirjan tunnelma on vielä tuoreena mielessä.

Celeste Ng on amerikkkalainen nuori kirjailija. Olisi jotain kerrottavaa (Everything I Never Told You, 2014, suom. Sari Karhulahti 2020) on hänen esikoisromaaninsa, joka suomennettiin itse asiassa vasta toisen romaanin jälkeen. Siksi kannessa mainitaan jo toinen romaani Tulenarkoja asioita, joka sekin on ilmeisesti ollut aikamoinen menestys. Menee ainakin minun lukulistalleni.

celesteng

Olisi jotain kerrottavaa on perheromaani. Se kertoo amerikkalais-kiinalaisesta perheestä 1970-luvun ohiolaisessa pikkukaupungissa, jossa ei ole muita ulkonäöltään poikkeavia. Jokainen perheenjäsen kokee ulkopuolisuuden ja vierauden eri tavalla. Tarinassa käydään myös menneisyydessä ja kerrotaan perheen vanhempien, Jamesin ja Marilyn tarina(t), sillä perheen kriisin juuret ovat paljon nykyhetkeä syvemmällä.

Ydintapahtuma on perheen keskimmäisen lapsen, vanhempiensa palvoman Lydian selittämätön kuolema. James ja Marilyn saavat  oppia, etteivät tunteneet lempilastaan lainkaan. Veli Nathan ja pikkusisko Hannah taas näkevät tilanteen eri valossa, ja kumpikin ratkaisee haasteita omalla tavallaan.

Pidin tästä kirjasta kovasti, vaikka samalla siinä oli  jotain häiritsevän kömpelöä. Mietin, johtuiko kömpelyys henkilöiden yksiulotteisuudesta ja jonkinlaisesta kärjistämisestä. En osannut eläytyä näin äärimmäisiin reaktioihin, enkä  yrityksestä huolimatta ymmärtänyt miten oikeassa elämässä koskaan vanhemmat voisivat suosia näin kirkkaasti yhtä lasta ylitse muiden. Etenkin nuorimmaisen Hannahin syrjäänvetäytyvyys tuntui hyvin oudolta, joskin todellisemmalta ja realistisemmalta kuin se, etteivät akateemiset vanhemmat muka olisi mitenkään huomanneet esikoisensa lahjakkuutta ja menestystä vain siksi, että Lydia oli tärkeämpi.

Lydian surullinen tarina sen sijaan on helpompi ymmärtää.

Tästä tietystä henkilöhahmojen heikkoudesta (tai ehkä kärjistämistä voisi nimittää juuri vahvoiksi henkilöhahmoiksi?) huolimatta suosittelen tätä kirjaa kyllä kaikille. Vierauden ja ennakkoluulojen kuvauksessa kirja on erityisen onnistunut, samoin eheytymisen ja toipumisen kuvauksena.

Osallistun tällä Keskikirjastojen lukuhaasteen 2020 kohtiin 7. Kirja kertoo lapsiperhe-elämästä sekä 28. Kirja kertoo menetyksestä.

Maaliskuusta alkaen en ole tainnut lukea kuin yhden kirjan. Sen sijaan olen kuunnellut ahkerasti äänikirjoja. Silloin kun olen päässyt vaunulenkille, kuulokkeet ovat aina korvassa, mutta kuuntelin myös nukuttaessani lasta terassilla vaunuissa tai hänen nukkuessaan kun tein kotitöitä. Kuuntelen äänikirjaa myös joka ilta ennen nukahtamistani käyttäen sovelluksen unitoimintoa. Valitettavasti (tai ehkä se on onni) nukahdan niin nopeasti että yleensä joudun sovelluksen seuraavan kerran käynnistäessäni palaamaan edelliseen kohtaan, enkä muista mitään ennen nukahtamista kuunnellusta pätkästä.

Maaliskuusta alkaen olen kuunnellut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa. Olen lukenut ensimmäiset kuusi osaa, ja odottaessani seitsemännen ilmestymistä huhtikuussa kertasin aiemmat osat äänikirjoina. Kesäkuun alkupäivinä sain uusimmankin osan, Sotalesken, kuunneltua. Vauvakin sai osansa: monet kerrat rauhoitin hänet päiväunille äänikirjan lukijan Erja Mannon tasaisen äänen tuudittamana: ”Kuunnellaan vähän Idan ja Kirstin ja Vienan seikkailuja.” Hetken kuluttua olimme molemmat unessa.

Syrjästäkatsojan tarinoita on ehdottomasti niin sanottua kevyttä kirjallisuutta. Se ei vaadi lukijalta paljon, mutta koukuttaa mukaansa. Mustosen kerronta on tasaista ja yllätyksetöntä, mutta juuri sen vuoksi se maistuu niin vahvasti oikealta elämältä, ettei näistä kirjoista voi olla pitämättä. Päähenkilöt ja kertojat Ida ja Kirsti eivät ole mitään erityisihmisiä, joita pitäisi nostaa jalustalle ja sen takia kuvata kirjan päähenkilöinä. He ovat tavallisia naisia, toimijoita omassa elämässään kuten kuka tahansa, mutta sarjan otsikko kertoo sen teeman: tavallisten ihmisten tavallinen arki on riittävä kirjan aiheeksi, ja tavallisten ihmisten näkökulma suurmiesten elämään on kiinnostavaa.  Toki etenkin Kirsti on lahjakas ja sanavalmis, mutta siinäkin kuten kuka tahansa – jokainen on hyvä jossain.

Etenkin sarjan ensimmäiset kolme osaa saivat minut hieman huvittuneenakin miettimään suomalaista työn eetosta. Idan hahmo nimittäin on oikein perinteinen työihminen, ja kirja korostaa ahkeruutta ja hyvin tehtyä työtä elämän keskeisenä sisältönä. Ida puurtaa ahkerasti työtä kuin työtä, valittamatta sen raskautta tai omaa väsymystään. Vaikka palkkiota ei yleensä kovin ruhtinaallisesti tule, hän on pidetty ja kehuttu ja etenee ammatissaan miten palvelijatar nyt vain voi edetä. Idalle käy hyvin, koska hän on valmis tarttumaan työhön eikä säästä vaivojaan. Työ kuuluu hänen elämäänsä oleellisesti.

Myös Kirsti on ahkera ja valittamaton, mutta paremmat lähtökohdat elämään saaneena hänellä on varaa tähdätä korkeammalle kuin piiaksi ja kouluttautua työhön, jota aidosti haluaa tehdä. Seuraava sukupolvi eli Viena-tyttö lienee perii äitinsä ja mummansa ahkeruuden, mutta mikä hänen oma alansa on, jäänee nähtäväksi.

Kirjojen ehdoton vahvuus on siis niiden tavallisuus,  mutta välillä arjen askareiden yksityiskohtainen kuvaus myös huvitti. Mietin, oliko minun tarpeellista lukea, kuinka Kirsti tehdessään lähtöä hautausmaalle etsii pyörän pumppua ja lopulta löytää sen halkopinon päältä ja saa sen jälkeen pyöränsä ajokuntoon. Yksityiskohtaisuus voi joskus kääntyä myös itseään vastaan, kun itse hautausmaalla käynti valmistellaan niin perusteellisella pyöränpumpun etsinnällä. Mutta raja arjen kuvauksen  ja liian tarkkuuden välillä on veteen piirretty viiva, eikä asia minua yleensä häirinnyt.

taiteilijan vaimo

Kirstin romaanien kohdalla ajattelin paljon sitä, miten tänä päivänä, jolloin kertakäyttökulttuurista pitäisi päästä eroon, olisi hienoa voida teettää hyviä käyttövaatteita ammattitaitoisella ompelijalla. Tai ehkä jonain päivänä voi toimia kuten ystäväni Turun Tilda, joka on uudistanut monia kauniita mutta malliltaan tai kuosiltaan epäsopiviksi tai vanhentuneiksi käyneitä vaatteitaan luotto-ompelijallaan ja saanut niistä ajanmukaisia, kivoja käyttövaatteita. Kirstin ammattitaito ompelijana nostaa käsityön arvostusta.

sotaleski.jpeg

Tuorein teos, Sotaleski, ilmestyi siis vasta tänä vuonna. Sitä odottaessani ja kuunnellessani harmittelin sen epäonnistunutta otsikointia: otsikon perustella lukija/kuuntelija tietää koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Vaikka kirjan lopulla otsikko perustellaan kattavammaksi kuin alussa vaikuttaa, se on silti vähän spoilaava. Vaihdoimme myös Jaanan kanssa aiheesta  instagramissa pari kommenttia. Ylipäätään Kirstin osuus sarjasta on otsikoiltaan eri linjassa kuin Idan osat. Kirjojen nimissä Kirsti on tytär, vaimo ja leski – ei mitään omaa tai itsenäistä kuten Ida. Kuitenkin kirjan lukemalla saa nähdä, miten itsenäinen ja vahva nainen Kirsti on, omatoiminen ja älykäs. Hänen ei tarvitsisi olla nimetty aina suhteessa johonkuhun muuhun.

Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa. Kirsti Manninen eli Enni Mustonen on kertonut jatkavansa romaanisarjaa vielä muutaman vuoden ajan, ja  ideoita on useampaankin osaa jo valmiina. Luulisin – enkä ole tätä mistään lukenut, mutta ei tarvita paljon asian arvaamiseen – että  seuraavan osan kertoja on jo Kirstin tytär Viena. Mutta mille vuosikymmenelle se sijoittuu, ja mikä on Vienan elämänpolku?

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjalla on myös Facebook-sivu, jossa kirjailija jakaa paljon kirjan teemoihin liittyvää historiallista tietoa.

Sitcomissa Big Bang Theory Bernadette kipuilee erään jakson verran äitiaivoistaan. Menestyvä, huippuälykäs lääketieteen tutkija on kahden pienen lapsen äiti, ja ahdistuu tajutessaan miten aivot eivät kerta kaikkiaan kykene käsittelemään muuta kuin äiti- ja vauvapuhetta. Voi kuule Bernadette, tiedän mitä tarkoitat. Nyt tiedän.

Kun lukemisen alkuun pääsin äitiydestä kertovan kirjan avulla, lainasin kirjastosta toisenkin eli toimittaja Irene Naakan vuosi sitten ilmestyneen teoksen Hullu kuin äidiksi tullut. Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus. Itse asiassa etsiskelin kirjaa kirjastosta jo syksyllä, mutta se oli aina lainassa, enkä tullut tehneeksi varausta. Nyt lainasin sen e-kirjana puhelimeen ja luin sitä lähinnä yösyöttöjen yhteydessä sekä ääneen vauvalle että itsekseni uutta unta odotellessani. Vauva nukahti melko monta kertaa kuunnellen Naakan välillä kovia, mutta ah niin oikeaan osuvia huomioita äitiydestä.

Kirjan alaotsikko on tosi hyvä. Juuri omien pilvilinnojeni ja todellisuuden törmäyksen aikaan joulu-tammikuun vaihteessa tämä kirja oli parasta mitä saatoin lukea. Irene Naakka sanoittaa kirjassaan monia ajatuksia, joita en olisi uskaltanut ehkä ajatella loppuun asti, enkä toisaalta ehkä osannutkaan. Vaikka olisin mielelläni lukenut tämän kirjan jo ennen synnytystä, oli kuitenkin ehkä parempi että luin sen vasta nyt. Nyt vasta osasin kunnolla vastaanottaa sen viestejä ja soveltaa lukemaani omaan elämääni.

En ole sairastanut masennusta, mutta selkeä synnytyksen jälkeinen baby blues vieraili myös meidän kodissamme. Hormonien takia olin itkuinen ja masentunut, eikä unen puute yhtään helpottanut asiaa. Oikeastaan vasta aika on auttanut: olen varmaankin tottumassa valvomiseen, ja ehkä hormonienkin negatiivinen vaikutus on vähentynyt. Olen tehnyt ajatustyötä, puhunut paljon M:n kanssa sekä samassa elämäntilanteessa olevan ystävän kanssa, eivätkä mustat ajatukset iske enää kovin usein. Irene Naakan kirja on auttanut siinä.

Esimerkiksi kysymys luopumisesta. Elämänmuutos entisestä tähän nykyiseen on suuri, enkä tietysti muuta odottanutkaan. Silti välillä tekee tosi tiukkaa tajuta, että olen muuttunut ihmiseksi joka ei aina peseydy, ei kykene lukemaan päivän uutisia puhumattakaan että keskustelisi niistä, puhuu vain vauvasta ja vauvan asioista, on väsymyksestä ja valvomisesta kärttyisä ja kaipaa rauhassa juotua kahvikuppia välillä enemmän kuin mitään muuta. Arkipäivä kulkee täysin jonkun muun kuin itseni ohjaamana, eikä päivän sisältö ole mitään muuta kuin syöttö, vaippa, uni -kierteen toistamista uudestaan ja uudestaan.

Tiesin että näin käy, mutta en tiennyt miten pahalta se tuntuu. Ja samalla tuntuu kuin ei olisi lupa olla tästä pahoillaan – itse lapseni halusin, enkä tietenkään häntä vaihtaisi entiseen elämään. Mutta silti näin valtava elämänmuutos tuntuu myös pahalta. Vasta Naakan kirjan avulla sain sanat näille tunteille:

Se että suree kaikkea saamaansa, minkä halusikin ja mitä monet eivät suuristakaan ponnistuksista huolimatta saa, aiheuttaa ristiriitaisia tunteita ja huonoa omatuntoa, mutta sureminen on silti oikeutettua. Minä tarvitsin suruajan, sillä menetin entisen elämäni lopullisesti. Tavallaan halusinkin menettää sen, halusinhan tulla äidiksi. […] Tarvitsin silti aikaa tajutakseni, mitä kaikkea olin menettänyt ja mitä kaikkea saanut tilalle. […] Kunpa äitiydessä koetuista menetyksistä puhuttaisiin enemmän ja niiden kohtaamiseen kannustettaisiin. Äitiys ei ole vain saamista vaan myös monesta asiasta luopumista. Se on perustavaa laatua olevaa luopumista.

Big Bang Theoryn Bernadette yrittää kamppailla aivojensa äitimoodia vastaan, mutta minä olen antanut periksi. Vauvan ollessa nyt 1,5 kuukautta olen lukenut Hesarin kulttuurisivut kerran, ja yhtä romaania puoliväliin. Hyvä juttu ovat vaunulenkeillä kuunneltavat äänikirjat; ne saavat minut tuntemaan itseni vähän enemmän ihmiseksi ja auttavat torjumaan mustia ajatuksia. Yritän käydä suihkussa ainakin melkein joka aamu, ja koetan käyttää kotona muitakin vaatteita kuin maitoisia kaapuja – toki myös niitä. Käyn ahkerasti perhekerhoissa ja -kahviloissa tapaamassa muita ihmisiä, jotta kosketus ulkomaailmaan säilyy enkä vahingossa ala kuvitella olevani yksin. Uutisia en ehkä vielä katso, mutta ehkä sekin aika tulee.

Tämä postaus olisi voinut olla myös toisen blogin puolella, mutta laitoin sen nyt tänne koska kyse on enemmän minusta kuin pelkästään äitiydestä ja vauvasta. Ja onhan tässä kuitenkin kyse luetusta kirjasta.

Irene Naakan Mutsie-blogi löytyy täältä.

Seuraava sivu »