kirjailijat K-O


Myönnän: en tiennyt, kuka on Nadia Comaneci. Nyt tiedän: romanialainen voimistelija, joka vuoden 1976 olympialaisissa sai täydet 10 pistettä suorituksestaan – ensimmäisenä maailmassa. Ranskalaisen, romanialaistaustaisen Lola Lafonin romaani Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (La petite communiste qui ne souriait jamais, 2014, suom. 2017) kertoo fiktion keinoilla Nadian tarinan. Tämän jälkeen minäkin muistan, kuka on Nadia.

Kirjan on sanottu kertovan kommunistihallinnon vaikutuksista ihmisiin. Sen voi myös nähdä urheiljan elämäkertana. Toki minäkin luin siinä nuo piirteet, mutta ennen kaikkea se oli minulle erityisen voimakas ja vahva tyttöyden, naiseuden ja ruumiillisuuden kuvaus.

IMG_20170606_154437

Voimistelukoulua perustava valmentaja Béla huomaa Nadian koulun pihalla ja vie hänet mukanaan sisäoppilaitokseen jo kuusivuotiaana. Nadian elämässä voimistelu on tärkeintä, se on ainoa asia. Hän on sinnikäs, keskittymiskykyinen ja lahjakas. Näillä eväillä hänestä tulee yksi 1900-luvun menestyneimmistä urheilijoista.

Tytön ruumis ei kuitenkaan kauaa pysy keijukaismaisena. Tytöstä kasvaa nainen, ja samalla katoaa jotain mitä valmentaja, yleisö ja tuomarit Nadialta odottavat. Ruumiin kiusaaminen on alusta asti pakkomielteistä, mutta se muuttuu täysin häiriöityneeksi kortisonin ja kipulääkkeiden avulla elämiseksi. Kuukautiset poistetaan, ruokaa annetaan vain nimeksi, velttous on heikkoutta ja tahdonlujuus voittajuutta.

Romanian dikaattori Ceausescu nostaa Nadian yhdeksi Romanian kansallissankareista. Vallan lähipiirissä oleminen ei tuo pelkkää hyvää: Nadia päätyy Ceausescun pojan vierelle.

Lafon sanoo jo ensimmäisellä lehdellä, että kirja ei ole totta. Siksi on vaikea tietää, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Lafon korostaa tätä tulkintojen moniulotteisuutta tuomalla kirjailijan keskustelukumppaniksi kuvitteellisen Nadian, joka puhelinkeskusteluissa kommentoi kirjan käsikirjoitusta, usein aika kriittisesti. Tämä kuvitteellinen Nadia haluaa kirjailijan ymmärtävän kommunistista Romaniaa paremmin, monipuolisemmin ja katsovan sitä vähemmän länsimaisten ennakkoluulojen kautta.

Maailmankirjat-sivuston arviossa Riitta Vaismaa kyseenalaistaa tämän rakenteellisen ratkaisun. Hänen mielestään kirjailija asettaa kuvitteellisessa Nadiassa itselleen opponentin. Minun mielestäni juuri tämä opponentti-rakenne toteuttaa kirjan tavoitteen: osoittaa, ettei kukaan pysty tietämään totuutta Nadista.

Tulkintoja on esitetty esimerkiksi siitä, oliko Nadia Nicu Ceausescun tyttöystävä vai rooliin pakotettu seksilelu. Ja miksi Nadia loikkasi länteen vain  kaksi viikkoa ennen Ceausescun kukistamista? Myös Lafonin esitys Nadian loikkaamisen jälkeisistä viikoista ja kuukausista on hätkähdyttävä, enkä tiedä mihin uskoa. Juuri sitä on historia: erilaisia tulkintoja. Kuvitteellinen kertoja on minusta hyvä keino osoittaa lukijalle, että totuuden Nadiasta tietää vain Nadia itse, jos hänkään.

Läpi kirjan teemana on ruumis ja tytön ruumiillisuus. Voimistelu, ilo onnistuneista suorituksista, voimistelun kauneus. Toisaalta laihuus, lihominen, rintojen kasvu, kuukautiset. Naiseksi kasvu, ja loikkaamisen jälkeen lihominen. Nadia on koko elämänsä muiden katseiden arvioitavana; jokainen gramma hänen reisissään on kuin julkista omaisuutta, kaikilla on Nadian vartalosta mielipide.

Tänä päivänä Nadia Comaneci on edelleen voimistelija. Hän on naimisissa toisen voimistelijan Bart Connerin kanssa, heillä on yhteinen yritys. Mikä ilahduttavinta, hän on myös äiti. Mainitsen asian siksi, että kirjaa lukiessani olin aika varma, että ymmärtämätön valmentaja tuhoaa Nadian mahdollisuudet saada lasta.

Kirjan luettuani olin hiljainen ja hämmentynyt kaikesta mitä olin juuri lukenut. Sitten tein kuten 2015-luvulla tehdään: otin tabletin ja googlasin. Vinkki: Youtubesta löytyy koko joukko videoita Nadian huippusuorituksista, muun muassa se maailman ensimmäinen täyden kympin suoritus. Niissä näkyy jotain, mistä kirja ei kerro. Nadia hymyilee kyllä suorituksensa päätteeksi.

 

Olen ollut sikäli tyypillinen tyttö, että olen nuorempana lukenut L.M. Montgomeryn ja Louisa Alcottin tyttökirjaklassikoita. Rakastin, ja yhä rakastan eniten Uudenkuun Emiliaa, mutta Vihervaaran Anna on lähes yhtä tärkeä tyttökirjan sankaritar. Montgomery on valtavan suuri kirjailija niin Kanadassa kuin maailmanlaajuisesti, ja Anna-kirjat on filmatisoitu useaan kertaan.

Tarinan juoni on oikeastaan aika tavallinen: punatukkainen orpolapsi saapuu uuteen kotiinsa Vihervaaraan iäkkäiden sisarusten Marilla ja Matthew Cuthbertin luokse. Tullessaa Anna laittaa kaiken sekaisin, eikä tunnu sopeutuvan Avonlean ahtaaseen ilmapiiriin. Vastoinkäymisiä riittää, mutta vilpitön sydän ja älykkäät aivot apunaan Anna voittaa kaikki puolelleen.

Erityisen rakas  sekä minulle, että monille suunnilleen ikäisilleni naisille on ollut 1980-luvulla tehty filmatisointi Anna-kirjoista. Sullivan-yhtiöiden sarja oli melko uskollinen alkuperäisteoksille, ja Megan Follows on iskostunut monien mieleen täydellisenä Anna Shirleyna.

Mutta nyt kuuluu kummia uutisia: Annasta on tehty uusi versio. Uusi Vihervaaran Anna, joka on synkempi, traagisempi ja monipuolisempi kuin vanha sarja tai edes alkuperäinen tarina. Helsingin Sanomien jutun (kannattaa lukea!) mukaan käsikirjoittaja Moira Walley-Beckett on tuonut tarinaan aiempaa vahvemmin mukaan Annan lapsuuden ankeuden ja myös sävyjä kirjailija Montgomeryn synkästä elämänhistoriasta. (Valoisien tyttökirjojen kirjoittajan kuolema vuonna 1942 paljastui itsemurhaksi vasta hiljattain – uutinen, joka pääsi maininnaksi jopa blogiini asti.)

Sain vinkin tästä uudesta sarjaversiosta lukupiirissäni, jossa sovittiin uuden Anna, a lopussa (Anne, with an e) olevan lukupiirin seuraava rasti: katsotaan uusi sarja, kerrataan kirja ja jutellaan seuraavalla tapaamisella vaikutelmistamme. Rankasta pihauudistuksesta toipuessani ja jo viikon jatkunutta sotaharjoitusleskeyttä potiessani kaipasin jotain tunteikasta, mutta laadukasta katsottavaa. Onneksi on Netflix, ja onneksi aikaa tv:n katseluun. Katsoin ensimmäisen tuotantokauden kaikki seitsemän jaksoa eilen ja tänään, ja halusin kirjata ensivaikutelmia saman tien.

Ja olihan se erilainen. Huh! Ynnäilin katsoessani plussia ja miinuksia, ja päädyin siihen, että plussia on enemmän. Seuraavassa on sitten juonipaljastuksia, mutta ei mitenkään dramaattisia (ja niitä on Hesarin jutussakin, spoiler alert!)

Ensin ne miinukset: On ihan hyvä, että juoni ei seuraa kirjoja orjallisesti ja että sovelletaan – mitä järkeä olisi muuten tehdä uutta versiota? Mutta liioittelu on liioittelua, enkä oikein välittänyt esimerkiksi ensimmäisen kauden lopusta, jossa Vihervaaraan saapuu kaksi rikollista (pedataan uutta kautta), enkä myöskään alkupuolen kohtauksesta, jossa Matthew etsii Annaa tuodakseen tämän takaisin kotiin. Myös tulipalo oli ihan turha lisä. Kuinka paljon näin värikästä ja synkkää draamaa voi sijoittaa yhteen pikkukaupunkiin ilman, että se muuttuu saippuasarjamaiseksi?

Muuten uudistus on minusta pääosin onnistunutta. Pidän siitä, ettei Annan aika hirvittävää lapsuutta ennen Avonleaan tuloa paineta villaisella. Hän jopa itse toteaa Marillalle, että on sääli ettei hänellä ole ollut mahdollisuutta olla lapsi. Anna on elättänyt itsensä vähintään 8-vuotiaasta asti. Marilla ja Matthew Cuthbert ymmärtävät tämän, samoin kuin sen miten traumatisoivassa ympäristössä Anna on kasvanut edellisissä ”perheissään”. Kasvattilapseen tai oikeammin piikaan kohdistettu väkivalta ei jää rivien väliin vaan näytetään kunnolla, ja tyttölapsen seksuaalinen haavoittuvuus tuodaan sekin esiin.

Lasten aseman huonous nousee minusta ylipäätään keskeiseksi teemaksi tässä sarjassa. Anna on huono-osainen ennen Vihervaaraan pääsyään, mutta sarjassa hänen rinnalleen on nostettu Cuthbertien apupoika Jerry. Jerry on ranskankielinen, köyhästä monilapsisesta perheestä. Hänellä ei ole roolia kirjassa, mutta sarjassa hän toimii peilinä sille, että lapsilla saattoi mennä huonosti myös muualla kuin aikansa lastenkodissa, joka oli hirviömäinen laitos. Kouluun pääseminen on ratkaisevaa: Jerry ei käy  koulua, koska hänen pitää olla työssä, vaikka ikää tuskin on enempää kuin Annallakaan. Jerry osaltaan auttaa Annaa ymmärtämään, että koulunkäynti on etuoikeus, ei pakko (koska Annaa kiusataan koulussa niin rajusti, ettei hän halua mennä sinne).

Koulukiusaaminen on toinen raskas lapsuuteen liittyvä aihe. Opettaja Phillipsin julmuus on vain sivujuonne, mutta valitettavasti täysin uskottava. Toisten lasten käytös Annaa kohtaan heijastelee heidän vanhempiensa suhtautumista. Orpolapseen ei haluta luottaa ennen kuin hän osoittaa itse olevansa muita parempi. Annalla on moninkertainen todistamisen taakka: sen lisäksi että hänen pitää vakuuttaa muut kelpoisuudestaan orpokotitaustansa takia, hänen terävä älynsä kyseenalaistetaan monta kertaa myös ihan vain siksi, että hän on tyttö.

Sarjan feminismi on nostettu aiemmissakin jutuissa esiin, sillä lasten huono-osaisuuden lisäksi se on sarjan keskeinen aihe. Annasta on mahdotonta käsittää, miksi Cuthbertit haluavat orpokodista pojan, kun hänenkaltaisensa vahva tyttö pystyy ihan kaikkiin samoihin töihin. Avonleassa toimii edistyksellisten äitien lukupiiri, johon Marillaakin pyydetään. Suffragetit mainittu! Pastori kehottaa Annaa valmistautumaan vaimon rooliin, mutta tämä itse näkee maailman avoimena, mahdollisuuksia täynnä – tämä on minusta juuri Montgomeryn hengessä tehtyä valoisuutta ja positiivisuutta.

Vielä muutama sana henkilöistä ja näyttelijöistä: niin paljon kuin Megan Followsista pidänkin, minusta tämä ”uusi Anna”, jota näyttelee Amybeth McNulty, näyttää enemmän Montgomeryn Annalta: laiha, lapsenkasvoinen, leveähymyinen vinoinen hampaineen – ja tietenkin täydellisen oranssitukkainen. Follows oli ehkä vähän liian kaunis rooliinsa, ja lisäksi näytti lettipäiseltä aikuiselta. Marilla ja Matthew on roolitettu upeasti, samoin Annan koulutoverit ja Jerry. True bosom friends eli Dianan ja Annan sydänystävyys on niinkuin pitääkin (…ikuisiksi ystäviksi tultais niinkuin Anna ja Diana… laulaa Maija Vilkkumaa).

Eniten pidin kuitenkin yllättäen kahdesta hahmosta. Rachel Lynde ei ole vain ilkeä vanha rouva naapurista, vaan Marillan sukulaissielu ja paras ystävä, lähes yhtä lempeä ja kiltti, ja pidin tästä muutoksesta. Ja sitten se järkyin juttu: Jonahthan Crombiekin on korvattavissa. Gilbert Blythen roolissa nähtävä Lucas Jade Zumann on täydellinen Gilbert, ja samoin kuin Annan roolissa, nyt näyttelijä ei näytä lapseksi puetulta aikuiselta. Olen vähän rakastunut, pakko myöntää. Mutta kukapa ei Gilbertiin rakastuisi…

Uuden sarjan trailerin voi katsoa vaikkapa Netflixin sivuilla. Jään mielenkiinnolla odottamaan toista kautta, joka toivottavasti ja todennäköisesti tehdään.

 

Luin vapun jälkeen Tellervo Koivistosta tehdyn uunituoreen elämäkerran. En ole ehtinyt kirjoittaa blogiin pitkään aikaan, mutta tästä kirjasta halusin kirjoittaa. Ja juuri tänään on se hetki, jolloin en voi olla kirjoittamatta.

Olen syntynyt Kekkosen Suomeen, mutta syntymäni syksynä Kekkonen jo luopui vallasta, ja lapsuuteni presidentti oli Mauno Koivisto. Olen ihaillut häntä kovasti, valtiomiestä ja poliitikkoa, mutta myös sitä miten lähestyttävältä ihmiseltä hän on aina vaikuttanut. Kuultuamme eilen illalla suru-uutisen, nostimme puolisoni kanssa maljan hänen kunniakseen. Mauno Koivisto oli suuri valtiomies, ja kuten Erkki Tuomioja Ylen haastattelussa arvioi, historia tulee vielä nostamaan Koiviston arvoa.

En ole lukenut yhtään Manu-elämäkertaa, ja Anne Mattssonin kirja Tellervo Koivisto – elämäkerta (2017) onkin oikeastaan minun kurkistukseni myös Manun elämään. Mutta juuri Tellervon tarinan takia halusin lukea sen, ja siksi puolisoni osti sen minulle naistenpäivän lahjaksi. Jossakin kirjaan liittyvässä haastattelussa Tellervo Koivisto totesi, että hän on koko elämänsä kärsinyt riittämättömyyden tunteesta. Puoliso on saanut jatkuvasti kannustaa ja rohkaista: sinä riität, sinä kelpaat, sinä olet hyvä. Tätä samaa keskustelua käydään meillä kotona aika paljon, ja siksi kirja päätyi kodin kirjahyllyyn. Ei niin, että Tellervo Koivisto olisi erityisesti sankarittareni, vaan koska tuntuu rohkaisevalta lukea jonkun näinkin vahvalta vaikuttavan naisen tuskailevan saman riittämättömyyden kanssa kuin minäkin.

Luen melko vähän elämäkertoja, koska usein ne ovat vähän tylsiä ja pitkästyn. Tämän kanssa en kuitenkaan kyllästynyt hetkeksikään. Luin sitä iltalukemisena vapun tienoissa mökillä. Pidimme siellä etätyöviikkoa, ja aamuisin katsoin kaihoten kirjaa ja lupasin itselleni, että kunhan olen päivän ajan ahkerasti työkoneella, saan taas illalla lukea palasen eteenpäin.

IMG_20170513_154430

On helppo pitää kirjasta, joka on hyvin kirjoitettu, huolella toimitettu ja taitettu ja kaiken kaikkiaan kokonaisuutena hyvin tehty. Siltala-kustantamossa on varmasti ymmärretty, että kirja tulee saamaan paljon huomiota, ja siksi lopputulos on punnittu ja mietitty. Kiitos siitä!

Anne Mattsson käsittelee elämäkerran kohdetta, rouva Tellervo Koivistoa, lempein ja ystävällisin hansikkain. Hän kertoo vioista ja virheistä, mutta ymmärtäen. Kirjasta välittyy lämpö ja inhimillisyys, joka ehkä on ollut yksi tavoitekin – kuvata maalaistytön matka presidentinlinnaan ja Katajanokan kalliiseen asuntoon niin, että lukija ymmärtää rouva Koivistonkin olevan vain tavallinen, elämässä hyvää ja huonoa kokeva ihminen.

Tellervo Koivisto on vanhalla iällään kertonut avoimesti masennuksestaan, joka kumpusi väkivaltaisen opettajan käytöksestä lapsuudessa. Tämä avoimuus on puhutellut monia kansalaisia. Kuten edellä totesin, minua kosketti se, että myös rouva Koivisto on ollut epävarma itsestään ja pelännyt riittämättömyyttä. Ja silti hän oli aina niin tyylikäs ja varman oloinen! Perhekoon jääminen toiveista huolimatta yhteen lapseen todetaan, mutta asiaan ei takerruta eikä siinä vellota. Hyvä ratkaisu.

Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta Mattsson kertoo tärkeimmät lähteensä tekstissä: ketä on haastateltu, kenen kirjeestä on kyse. Nuoruuden kirjeenvaihto on kirjan sykähdyttävin osuus, ja mikäli oikein muistan, ensimmäistä kertaa julkisesti tässä esillä, siis lainausten muodossa. Ehkä omasta elämäntilanteesta johtuen juuri nämä nuoren parin tutustumisen ajan kuvaukset ja varhainen avioliitto olivat kaikkein paras osuus kirjasta juuri nyt.

Ylipäätään Koivistojen tietynlainen arkisuus ja välittömyys on varmasti yksi syy siihen, että he ovat olleet niin valtavan suosittuja niin presidenttikausilla kuin jälkeenkin päin. Samalla, kun heitä luonnehdittiin ”Suomen kuninkaallisiksi”, he kuitenkin olivat helposti lähestyttäviä, elivät niin tavallista arkea kuin mahdollista eivätkä tehneet numeroa itsestään. Tellervo Koivistosta ei ehkä tehtäisi kirjaa ilman Mauno Koivistoa, mutta yhdessä he nimenomaan olivat presidenttipari.

Liput eivät ole puolitangossa tänään siksi, että niin on käsketty vaan siksi, että suuresti pidetty ja kunnioitettu presidentti on poissa. Osanottoni presidentin lähiomaisille.

Lukutottumusteni painottuminen kotimaiseen kirjallisuuteen näkyy jälleen kuukauden luettujen kirjojen koonnissa. Kaikki kotimaisia, mutta kylläkin onneksi aika vaihtelevasti.

Laila Hirvisaaren Koivu ja tähti (2002) jatkaa Lehmusten kaupunki -sarjan luku-urakkaani. Seuraava osa on jo laukussa, ja tarkoitus on tarttua siihen kun tänään istun Lappeenrantaan vievään junaan.

Kaarlo Nuorvalan kirja Aktivisti. Kertomus jääkäriliikkeen ajoilta (1935) on pieni poikakirja, jonka kasvatukselliset ja poliittiset tavoitteet eivät jää epäselväksi. Se on osa eri vuosikymmenien kirjoja koskevaa lukuhaastetta paikallisessa kirjastossamme. Kirjoitan siitä ja muista haasteeseen (pian) lukemistani kirjoista myöhemmin huhtikuussa.

Muut ovatkin sitten tuoretta kotimaista kirjallisuutta: Mielensäpahoittajan hiihtokirjan luin tietenkin MM-kisojen aikaan, ja Riikka Pulkkisen löysin kirjaston uutuushyllystä. Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on joulupukin kotiin tuoma, ja nyt se on lukupiirin kirjana.

Huijarisyndroomasta olen saanut eniten palautetta privaatisti, ja siitä on puhuttu eri välineiden kautta ja kasvotustenkin ihmisten kanssa. Aihe selkeästi koskettaa monia.

  • Laila Hirvisaari: Koivu ja tähti
  • Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
  • Tiina Ekman: Huijarisyndrooma 
  • Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
  • Kaarlo Nuorvala: Aktivisti
  • Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Näiden lisäksi kuuntelin äänikirjana kaksi kirjaa: Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän sekä Agatha Christien Poirot-seikkalun Sininen juna. Sininen juna jääkin ainoaksi ulkomaiseksi teokseksi tässä kuussa.

Alkutalven ehdottomasti hauskimmat automatkat on meidän perheessä tehty Tuomas Kyrön tahtiin. Tai ei oikeastaan edes Tuomas Kyrön vaan hänen luomansa hahmon, Mielensäpahoittajan rytmissä, jonka äänikirjoissa tulkitsee ylitsepääsemättömän loistokkaasti näyttelijä Antti Litja.

Kirjastosta oli lainassa Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja siis äänikirjana. Ensin minä aloitin sitä, sitten sen otti kokeeksi omaan autoonsa puoliso, joka ei ole kovin paljon äänikirjoista piitannut. Hän on pitänyt Mielensäpahoittajasta muutenkin, joten ei ollut mikään ihme, että myös äänikirja upposi.

Antti Litja ei pelkästään lue äänikirjaa, hän luo hahmon uudelleen tähän kulttuurituotteeseen. En ole nähnyt  kirjasta tehtyjä näytelmiä, mutta uskon että tulkinta on joka välineellä jollain tapaa erilainen. Äänikirjan kuuntelija uppoaa tarinaan niin että näkee, kuulee ja melkeinpä tuntee kohtaukset itsekin. On helppo eläytyä niin pojan turhautumisen tunteisiin, mutta yhtä hyvin siihen uteliaaseen kunnoitukseen, jolla hotellissa kohdattu sivistynyt lättähattu Mielensäpahoittajaan suhtautuu.

Puolisoni ehti äänikirjan ensimmäisenä loppuun ja varoitti minua, etten kuuntelisi viimeistä levyä autossa. Kuulema itkisin takuuvarmasti, eikä itkeminen autoillessa ole turvallista (kuten olen ennenkin todennut). Puoliso oli oikeassa. Kuuntelin viimeisen levyn turvallisesti kotisohvalla ja isot kyyneleet valuivat poskia pitkin. En spoilaa, enkä pelottele – minähän olen tunnetusti herkkä liikuttumaan. Tämän kirjan teemana on kuolema, ja sen kautta elämä. Mielensäpahoittaja tekee testamenttinsa ja kirjoittaa samalla muistokirjoituksen. Emäntä, hän se on keskellä kaikkea.

Mutta nyt ainakin tiedän, että yhdestä asiasta ei tarvitse kotona vääntää. Häävalssi tanssitaan ensi kesän juhlissa, vaikka puolisolle se ei olekaan mieluinen juttu. Kyllä hän on luvannut, vaikka ei innoissaan. Mutta sen verran joutui antamana periksi jopa itse Mielensäpahoittaja.

Meillä on kotona kolme Mielensäpahoittaja-kirjoista, mutta lisääkin voisi hankkia. Nämä kun ovat niitä harvinaisia kirjoja, joista me molemmat pidämme valtavasti.

Riina Katajavuoren Lahjat (2004) on ollut unohdetulla Lukemattomien listallani ikuisuuden – varmaan sieltä ilmestymisvuodestaan asti (mikä kertoo ehkä eniten listan iästä sekä omasta hitaudestani lyhentää sitä). Nyt Lahjat tuli vastaan kirjastossa, ja lainasin sen ihan vain koska muistin että tätä oli suositeltu.

Lahjat kertoo Tuuliasta, joka on kahden pienen lapsen äiti, ja välillä vähän väsynyt.

Hän halusi kaataa lasiseinät, polkea jalkaa, hyppiä tasajalkaa, räyhätä ja olla ruma. Mutta aina hän talttui, muisti olevansa äiti. Pienten lasten pieni äiti, pienten lasten suuri äiti, oikeamielinen hallitsija, jonka päästä kasvoi kultaiset hiukset ja jonka silmistä sädehti ihana lempeys ja jonka viitta oli purppuranpunaista paksua upottavaa samettia. Sen alle hän kätki maailman murheet, paijasi kymmenen paijausta pienten vuoteiden äärellä, lauloi suloisen lamppulaulun puolihämärässä huoneessa, peitteli lapset paketeiksi.

Tuulian kautta Katajavuori kuvaa äitiyteen liittyviä odotuksia ja sitä, miten inhimillistä on jos ja kun niitä ei tavoiteta. Äitiysihanteet ovat suorastaan järjenvastaisia, jos ne ottaa tosissaan. Ja vaikka ei ottaisi ihan kaikkea ihan tosissaan, niiden keskellä on vaikea pysyä täysin immuunina odotuksille.

Ja sitten on ne lapset. Tuulian Kanerva ja Pate ovat käsittääkseni ihan normaaleja lapsia, ja leikkivät, halaavat, itkevät ja raivoavat juuri niin kuin lapset tekevät. Koska Tuulia on inhimillinen, häntä välillä väsyttää se kaikki. Pikkulapsiaika vieraannuttaa Tuulian puolisostaan Kaista niin että hän vakavissaan joutuu miettimään, mihin miehessä oikein on aikanaan rakastunut.

Tuulia kuitenkin vähän ärsytti minua, en tiedä miksi. Ehkä se johtui siitä, että en itse elä samanlaista pikkulapsielämää, enkä siksi osannut samastua häneen tarpeeksi. Toisaalta en pitänyt myöskään kirjan lyhyiden lukujen rytmistä ja sirpalemaisuudesta. En tavoittanut tästä kaikesta kokonaisuutta. Siksi Lahjat jätti melko laimean vaikutelman.

Minä en näe sinua, minulta on otettu silmät pois. Oli kolme syytä elää ja sinä olit niistä yksi ja niitä kahta muuta ei koskaan ollutkaan. (…) Minä nukun sinun aluspaitasi ja villatakkisi ja pyjamasi kanssa, ja jos ei ole kolmea, sen yhden poisottaminen vie aivan kaiken.

Ensin ajattelin, ettei tällaisista aiheista voi enää kirjoittaa mitään uutta. Kolmiodraamasta ja vanhenemisesta, salaisuuksista ja puhumattomuudesta on jo kirjoitettu niin paljon. Halusin lukea Tiina Lifländerin esikoisromaanin Kolme syytä elää (2016) pääosin sen kauniin nimen vuoksi, mutta myös siksi että kotimaiset esikoiskirjat ovat aina uusi mahdollisuus.

Ja hyvä että luin. Kirja eteni välillä verkkaan, ja välillä ajattelin etteivät nämä henkilöt liity toisiinsa tarpeeksi voidakseen olla saman kirjan henkilöitä. Mutta sitten taas Lifländerin kieli soljuu, ja hän laittaa henkilönsä sanomaan jotain niin kaunista ja osuvaa, että piti pysähtyä, nostaa katse kirjasta ja hengittää – ja lukea uudelleen.

Joku voisi miettiä, että eikö minussa ollut yhtään ylpeyttä, mutta en ajatellut sitä enää niin, en ollut ajatellut pitkään aikaan. Olin Volvon ratissa ymmärtänyt, että oli vaihtoehtoja ja minun tarvitsi vain valita. Oli vaihtoehtoja ja niitä vaihtoehtoja, jotka eivät olleet vaihtoehtoja.

Helmi on tarinan minä-kertoja, mutta hänen rinnallaan tarinaa kuljettavat myös Kerttu ja hetkittäin myös Helmin naapuri Tomi. Koko edes takaisin 1950-luvulta 2000-luvulle liikkuvan tarinan ydin on siinä hetkessä, jolloin Helmi näkee miehensä Laurin suutelevan Kerttua. Hän ei kerro Laurille että tietää, että hän tiesi, ennen kuin vuosikymmeniä myöhemmin Kerttu on jälleen siinä, samassa kahvilan pöydässä ja vieläkin lähempänä.

Puhumattomuuden lisäksi Helmin ja Kertun ja Tomin tarinat kertovat myös rakkaudesta ja siitä, miten monenlaista se voi olla, ja miten vaikeaa sitä voi olla ennakoida. Myös suuresta rakkaudesta on kyse, ja ulkopuolisen silmiin Helmi ja Lauri ovat onnellinen pariskunta.

Hän muisti, kuinka pariskunta käveli käsikynkkää pihan poikki ja miten mies oli kantanut ostoskassit ja kohdellut ylipäätään rouvaa niin arvostavasti, että näytti siltä, kuin mies olisi ajatellut, että rouva oli parasta, mitä hänelle oli koko elämnäsä aikana tapahtunut.

Helmin ja Laurin avioliittoa varjostaa Kertun (josta ei puhuta) lisäksi myös lapsettomuus. Laurin siskon tyttärentytär on kuin oma jälkeläinen, yhtä läheinen, mutta silti he ovat ikuisesti kahdestaan. Helmin kaipuu omaan lapseen on koskettavaa ja melkein polttaa kirjan sivuilla. Sen sijaan täysin ilmaan jää, mitä Lauri ajatteli tästä kaikesta.

Ei niin että Laurin ajatuksille olisi tässä tilaa. Kolme syytä elää on ennen kaikkea vahvojen naisten, Kertun ja Hilman tarina. Lauri on heidän välissään, ja hänen tarinansa olisi epäilemättä kokonaan toinen.

Seuraava sivu »