kirjailijat K-O


Huikeata istua toukokuun puolivälissä terassilla illalla niin, että varjossa on täydellisen lämmin ja mukava olo. Erinomainen bloggausympäristö, ei muuta kuin toimeen pitkästä aikaa.

Huhtikuussa lukemistani kirjoista mielen päälle pyörimään jäi etenkin Liane Moriartyn romaani Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, 2016, suom. 2017). Australialaiskirjailijan teoksia on suomennettu useita, ja Big little lies on tehty HBO:n sarjaksikin (en tosin ole nähnyt sitä). Kirjailijalla on selkeästi kansainvälistä nostetta, enkä ihmettele. Hänen teoksensa ovat laadukasta viihdettä, joka ei väheksy tai aliarvioi lukijaansa, mutta ei myöskään vaadi liikaa.

moriarty

Yksityiskohta kirjan kannesta. Kansikuva puhutteli minua kovasti, se on suunniteltu minusta hienosti kirjan tarinaan ja ajatukseen sopivaksi.

Tavalliset pikku pihajuhlat kertoo kolmesta sydneyläisestä perheestä, jotka kohtaavat grillin äärellä. Tapahtuu jotain – en spoilaa kertomalla mitä – ja tämän tapahtuman jännite on koko kirjan ydin. Rinnakkain seurataan aikaa sen jälkeen sekä hetkiä ennen sitä, eri henkilöiden näkökulmista. Alkuperäinen nimi Truly Madly Guilty kuvaa ehkä suomennosta paremmin, mistä on kyse: erilaisten ihmisten erilaisista tavoista käsitellä syyllisyyttä.

Vaikka tarinakin on puhutteleva, kirja jäi kuitenkin eniten mieleeni sen ärsyttävän rakenteen vuoksi. Moriarty kuljettaa lukijaa kohti h-hetkeä – sitä tapahtumaa – samalla määrätietoisesti ja salakavalasti paljastamatta mistä on kyse. Minulla alkoi jo mennä kärsivällisyys, kun asian ympärillä pyörittiin kuin ihmiset juhannuskokon äärellä: tuijotettiin, pohdittiin, pelättiin mutta ei menty loppuun asti kertomaan, mistä oikein on kyse. Ärsytystä lisäsi metatunne, että juuri tätä lukijan ärsyttämistä Moriarty on kirjoitusteknisellä ja -rakenteellisella ratkaisullaan on varmaankin tavoitellutkin, ja tunsin kulkevani lukijana täysin hänen ohjauksessaan.

Kirjan lopussa olin kuitenkin tyytyväinen, etten kurkkinut ratkaisua etukäteen. Sillä kun siihen tapahtumaan viimein päästiin, ja tarina kulki pidemmälle siitä eteenpäin, ärsytys lientyi ja ikään kuin toivuin kirjan päähenkilöiden kanssa samaa tahtia.

Kyllä, tulen lukemaan lisääkin Moriartyn kirjoja, kun sopivasti kirjastossa vastaan tulee. Aiemmin olen lukenut Hyvän aviomiehen

Kustantajan sivuilla on lisätietoa Liane Moriartysta ja hänen muista suomennetuista romaaneistaan.

Mainokset

Pitkästä aikaa luin perinteisen elämäkerran. Sain lahjaksi Siltala-kustantamon tuoreen panostuksen elämäkertojen genressä: Uuden ajan nainen. Hilja Pärssisen elämä. Teoksen ovat kirjoittaneet historiantutkija Marjaliisa Hentilä, Pärssisen kotipitäjästä kotoisin oleva Matti Kalliokoski, joka on perehtynyt Pärssisen elämäntarinaan, sekä Pärssisen veljen lapsenlapsi Armi Viita. Kolmikon toisiaan tukevat tiedot ja aineistot ovat olleet hyvä tausta teokselle, joka piirtää ehjän ja kokonaisen kuvan Suomen historian erään keskeisistä naispoliitikoista.

Hilja Pärssinen (1876-1935) oli omaa sukua Lindgren, suomennettuna Liinamaa. Hän oli pappisperheestä Halsualta, mutta koti ei ollut erityisen varakas. Koulutukseen ja kirjallisuuteen kuitenkin panostettiin, ja vaikka Hiljan vanhemmat kuolivat varhain, Hilja sai käydä opettajaseminaarin ja valmistua kansakoulunopettajaksi sisarustensa taloudellisella tuella. Hilja avioitui toisen opettajan, Jaakko Pärssisen kanssa, ja yhdessä he työskentelivät pitkään Viipurin työläiskaupunginosassa Tiiliruukissa. Kansakoulunopettajasta tuli yksi työväen naisliikkeen keskeisistä teoreetikoista, yksi kansainvälisimmistä naispoliitikoista omana aikanaan, kansanvaltuuskunnan ministeri vuonna 1918 ja pitkäaikainen kansanedustaja myös sisällissodan jälkeen.

parssinen kirja 2

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut 1900-luvun alun tapahtumista ja etenkin naisten äänioikeustaistelusta ennen vuoden 1905 suurlakkoa, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja uuden eduskunnan perustamista 1906. Suomalaista äänioikeustaistelua ei useinkaan historian kirjoissa esitellä kovin tarkkaan, vaan syntyy helposti vaikutelma että äänioikeus ”annettiin” naisille jotenkin itsestään selvänä asiana. Näin ei tokikaan ole ollut – naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus oli kansainvälisestikin tuohon aikaan niin mullistava asia, että olisi naiivia ajatella suuren poliittisen murroksen olleen itsestään selvyys ja osoitus jostain kuvitteellisesta ikiaikaisesta suomalaisesta tasa-arvosta. Sen eteen on taisteltu, ja haluaisin tietää tuosta kampanjoinnista lisää.

Hilja Pärssisen elämäkerta tuli siis oikein sopivalla hetkellä, sillä Pärssinen oli yksi äänioikeustaistelijoista. Samoin hän oli yksi ensimmäisistä naiskansanedustajista vuoden 1907 vaaleissa. Pärssinen sai myös ulkomaisilla matkoilla paljon huomiota ja puheenvuoroja erilaisissa kansainvälisissä tapahtumissa, koska muiden maiden naisliikkeet halusivat osoittaa, että naiset voivat myös erinomaisesti toimia kansanedustajina. Pärssinen oli kielitaitoinen ja erinomaisesti verkottunut muiden maiden työläisnaisliittojen keskeisten henkilöiden kanssa.

parssinen kirja 1

Ensimmäisistä naiskansanedustajista ja työläisnaispoliitikoista muistetaan yleensä mainita Miina Sillanpää. Sillanpää olikin ansioitunut poliitikko, ministeri ja vallankäyttäjä, joka työläistaustansa takia on sopinut hyvin työväenliikkeen omaan historiankirjoitukseen. Hilja Pärssinen tuli porvarillisesta perheestä ja oli ammatiltaan opettaja. Hänen ideologiansa ja vankkumaton uskonsa sosialismiin nousi hänen kokemuksistaan ja työstään köyhien ihmisten parissa. Hän oli koulutettu ja teoreettinen aktiivinen toimija, erinomainen puhuja ja kärkäs väittelijä, joka ei ehkä aivan Sillanpään tavoin ole sopinut työläisnaisten historian malliesimerkiksi. Kuitenkin hänen vaikutuksensa liikkeeseen on suuri, ja hänen uransa vertaansa vailla. Sosialismin teoreetikkona ja poliittisena nasitoimijana häntä on luonnehdittu ”Suomen Clara Zetkiniksi”.

Pärssinen oli ennen kaikkea lasten ja naisten oikeuksien ja hoivan puolestapuhuja, jolle lasten köyhyyden lievittäminen oli tärkein poliittinen tavoite. Hän rakasti lapsia ja opettamista, mutta teki opettamisen lisäksi jatkuvasti muutakin työtä: kirjoitti runoja nimellä Hilja Liinamaa (yhteensä yhdeksän runokokoelmaa), toimitti lehtiä, kirjoitti jatkuvasti sekä kotimaisiin että ulkomaisiin lehtiin ja kiersi maata kysyttynä puhujana. Pärssinen johti pitkään Työläisnaisliittoa ja kuten sanottu, toimi myös kansanedustajana useita kausia. Vuoden 1918 tapahtumat olivat viedä hänet mukanaan. Pärssinen oli kansanvaltuuskunnan jäsen eli ministeriä vastaavassa asemassa punaisessa Suomessa, pakeni Venäjälle mutta palasi Suomeen ja kärsi vankeusrangaistuksen Hämeenlinnan naisvankilassa. Tuomion jälkeen hänet äänestettiin jälleen eduskuntaan.

Uuden ajan nainen etenee melko tavallisen elämäkerran tapaan aloittaen Hilja Lindgrenin perhetaustoista ja edeten vähitellen koulunkäynnin kautta ammattiin ja toimeliaiseen elämäään. Se pyrkii selittämään myös, miksi Pärssinen oli jossain määrin epäsuosittu, ja oikoo aiempia vääriä tietoja esimerkiksi avioliiton kariutumiseen liittyen.

Aina kun saan käsiini innostavan ja kiinnostavan elämäkerran mietin, että näitä pitäisi lukea enemmänkin. Silti tartun kovin harvoin elämäkertoihin, koska edelleen minua vaivaa ennakkoluulo siitä, että ne ovat tylsiä ja juonettomia. Mutta juuri lukemani Hilja Pärssisen elämäkerta todistaa jälleen, ettei näin ole! Pitäisi siis ahkerammin tarttua tähän genreen ja lukea enemmän elämäkertoja. Ehkä olen tulossa vanhaksi tai jotain, mutta minusta tuntuu että hyvä elämäkerta kertoo maailmasta ja antaa lukukokemuksena enemmän kuin monta keskinkertaista romaania yhteensä.

Jaanan blogista voit lukea, miten toista työväenluokkaista naiskirjailijaa tutkinut lukija Uuden ajan naista on lukenut.

Marras- ja joulukuun vaihde meni niin kiireisenä, että päätin kirjata marraskuussa luetut kirjat blogiin vasta seuraavan kuun vaihteessa. Eli marras- ja joulukuu tulevat nyt yhtenä nippuna.

Loppuvuonna minulla oli useita hyviä lukukokemuksia. Pääsin Elena Ferranten Napoli-sarjaan sisälle. Uusi Rosa Liksomin kirja sykähdytti, samoin Pajtom Statovichin toinen romaani.

Loppuvuoden kirjajulkisuus eli Finlandiaehdokkaat ovat menneet minulta jokseenkin ohitse, yhtäkään niistä en ole lukenut. Juha Hurmeen voittajateoksen haluaisin jossain vaiheessa lukea, mutta juuri nyt jonossa on paljon muutakin (hyvää). Arundhati Royn uutta romaania luin monen viikon ajan, käytännössä suurimman osan marraskuusta.

 

Isä teki minusta valkoisen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan.

Rosa Liksomiin voi luottaa. Jälleen kerran hänen uusin romaaninsa on kirja, jota on vaikea laskea käsistään. Samalla oli kuitenkin pakko välillä lepuuttaa sekä itseä että ajatuksia, sillä kirjan sisältö ei ole mitään kevyttä huttua. Osa minusta halusi myös lukea hitaasti, jotta ehtisin nautiskella Liksomin ihanasta murteesta, joka vei mukanaan muutaman ensi sivun kestäneen tottumisen jälkeen. En halunnut, että tarina loppuu, mutta samalla ahmin sivuja innokkaana.

Everstinna (2017) on yhden naisen kertomus, joka sisältää hänen neljä elämäänsä: lapsuuden jääkäri-isän talossa, nuoruuden Everstin vaimona, toipumisen ajan ja lopulta vanhan naisen vetäytymisen ja rauhan. Nuorena Everstinna on tulisieluinen natsi, oikeistolainen, kansallismielinen nainen joka uskoo yhteen kansakuntaan ja yhteen johtajaan. 1930- ja 40-lukujen hurmoksellisen aatteellisuuden lisäksi kirjan keskeinen aihe on perheväkivalta. Avioliitto isän jääkäriveljen kanssa on aluksi kaunis, lopulta painajainen. Kun Eversti alkaa lyödä, kuolema tulee jatkuvasti lähelle.

Kerran mie kysyin Everstiltä, että miksi se kiuttaa minua ja suoranaisesti yrittää tappaa minut harva se kuukausi. Siihen se vastasi, että sitä ruoskii ketä rakastaa.

Everstin väkivaltaisuus ja perheväkivallan tarina on jopa naurettavan kliseinen. Miestään huomattavasti nuorempi nainen rakastaa sokeasti, eikä usko muiden varoituksia. Jos jotain vikaa onkin ja mies vihaisuudessaan pelottava, nuori rakkaus parantaa ja eheyttää, ja lempeys jää jäljelle. Jokaisen hakkaamisen jälkeen hän rakastaa vielä, haluaa antaa anteeksi ja unohtaa, sillä suhteessa on myös onnellisia hetkiä. Vaikka kaikki toistuu ja suhteessa pysyminen on pelottavaa, Everstinna toteaa pelkäävänsä vielä enemmän sitä, mitä elämällä olisi antaa ilman Everstiä. Kaikki tietävät Everstistä, kukaan ei puutu – eivät edes lääkärit, jotka lähettävät hakatun vaimon aina takaisin kotiin. Vaaditaan nuori ja yhteisön ulkopuolinen lääkäri, ennen kuin kierre katkeaa.

Aattelin, että pittäähän sen johonki vihansa purkaa, muute se saapi syänkohtauksen ja kuolee. Sitä mie en halunu. Mie hunteerasin, että kyllä mie kestän. Että Everstin rakhaus puhistuu vähitellen ja syvenee suuremmaksi ko ikinä. Että kunnioitus, johon kaikki kahen ihmisen välilä perustuu, löytyy uuesthaan.

Kirjan loppupuolella, kun Everstinnan kirjailijan ammatti vahvistuu, aloin epäillä että taustalla voisi olla todellinen henkilö. Kuitenkin vasta lukemisen jälkeen minulle selvisi, että Everstinnan henkilöhahmo perustuu kirjailija Annikki Kariniemen elämään. Tätä ei tuoda kirjassa esiin, eikä se millään tavoin ole kirjailijaelämäkerta. Everstinna on fiktiivinen romaani. Yhteys on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava, että se tekee tarinasta jotenkin vielä vahvemman: tämä on niin uskomaton elämä, että sen on pakkokin olla totta.

En ole lukenut yhtäkään tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, voittajasta puhumattakaan. Lukutahtini on hiipunut niin, että ylipäätään en voi kehua lukeneeni kovin paljon tänä vuonna. Otannan kapeudesta huolimatta sanoisin silti, että Liksomin Everstinna on paras tänä vuonna lukemani kotimainen romaani. Vähintääkin olen samaa mieltä kuin Lumiomena hyvässä ja tarkassa kirjapostauksessaan syyskuulta: ”…Liksomin romaani on ihan helvetin hyvä kirja.”

P.S. Ystävät: tämä löytyy minulta omasta hyllystä, eli jos haluatte ohittaa kirjastojonon niin lainaksi saa!

Myönnän: en tiennyt, kuka on Nadia Comaneci. Nyt tiedän: romanialainen voimistelija, joka vuoden 1976 olympialaisissa sai täydet 10 pistettä suorituksestaan – ensimmäisenä maailmassa. Ranskalaisen, romanialaistaustaisen Lola Lafonin romaani Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (La petite communiste qui ne souriait jamais, 2014, suom. 2017) kertoo fiktion keinoilla Nadian tarinan. Tämän jälkeen minäkin muistan, kuka on Nadia.

Kirjan on sanottu kertovan kommunistihallinnon vaikutuksista ihmisiin. Sen voi myös nähdä urheiljan elämäkertana. Toki minäkin luin siinä nuo piirteet, mutta ennen kaikkea se oli minulle erityisen voimakas ja vahva tyttöyden, naiseuden ja ruumiillisuuden kuvaus.

IMG_20170606_154437

Voimistelukoulua perustava valmentaja Béla huomaa Nadian koulun pihalla ja vie hänet mukanaan sisäoppilaitokseen jo kuusivuotiaana. Nadian elämässä voimistelu on tärkeintä, se on ainoa asia. Hän on sinnikäs, keskittymiskykyinen ja lahjakas. Näillä eväillä hänestä tulee yksi 1900-luvun menestyneimmistä urheilijoista.

Tytön ruumis ei kuitenkaan kauaa pysy keijukaismaisena. Tytöstä kasvaa nainen, ja samalla katoaa jotain mitä valmentaja, yleisö ja tuomarit Nadialta odottavat. Ruumiin kiusaaminen on alusta asti pakkomielteistä, mutta se muuttuu täysin häiriöityneeksi kortisonin ja kipulääkkeiden avulla elämiseksi. Kuukautiset poistetaan, ruokaa annetaan vain nimeksi, velttous on heikkoutta ja tahdonlujuus voittajuutta.

Romanian dikaattori Ceausescu nostaa Nadian yhdeksi Romanian kansallissankareista. Vallan lähipiirissä oleminen ei tuo pelkkää hyvää: Nadia päätyy Ceausescun pojan vierelle.

Lafon sanoo jo ensimmäisellä lehdellä, että kirja ei ole totta. Siksi on vaikea tietää, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Lafon korostaa tätä tulkintojen moniulotteisuutta tuomalla kirjailijan keskustelukumppaniksi kuvitteellisen Nadian, joka puhelinkeskusteluissa kommentoi kirjan käsikirjoitusta, usein aika kriittisesti. Tämä kuvitteellinen Nadia haluaa kirjailijan ymmärtävän kommunistista Romaniaa paremmin, monipuolisemmin ja katsovan sitä vähemmän länsimaisten ennakkoluulojen kautta.

Maailmankirjat-sivuston arviossa Riitta Vaismaa kyseenalaistaa tämän rakenteellisen ratkaisun. Hänen mielestään kirjailija asettaa kuvitteellisessa Nadiassa itselleen opponentin. Minun mielestäni juuri tämä opponentti-rakenne toteuttaa kirjan tavoitteen: osoittaa, ettei kukaan pysty tietämään totuutta Nadista.

Tulkintoja on esitetty esimerkiksi siitä, oliko Nadia Nicu Ceausescun tyttöystävä vai rooliin pakotettu seksilelu. Ja miksi Nadia loikkasi länteen vain  kaksi viikkoa ennen Ceausescun kukistamista? Myös Lafonin esitys Nadian loikkaamisen jälkeisistä viikoista ja kuukausista on hätkähdyttävä, enkä tiedä mihin uskoa. Juuri sitä on historia: erilaisia tulkintoja. Kuvitteellinen kertoja on minusta hyvä keino osoittaa lukijalle, että totuuden Nadiasta tietää vain Nadia itse, jos hänkään.

Läpi kirjan teemana on ruumis ja tytön ruumiillisuus. Voimistelu, ilo onnistuneista suorituksista, voimistelun kauneus. Toisaalta laihuus, lihominen, rintojen kasvu, kuukautiset. Naiseksi kasvu, ja loikkaamisen jälkeen lihominen. Nadia on koko elämänsä muiden katseiden arvioitavana; jokainen gramma hänen reisissään on kuin julkista omaisuutta, kaikilla on Nadian vartalosta mielipide.

Tänä päivänä Nadia Comaneci on edelleen voimistelija. Hän on naimisissa toisen voimistelijan Bart Connerin kanssa, heillä on yhteinen yritys. Mikä ilahduttavinta, hän on myös äiti. Mainitsen asian siksi, että kirjaa lukiessani olin aika varma, että ymmärtämätön valmentaja tuhoaa Nadian mahdollisuudet saada lasta.

Kirjan luettuani olin hiljainen ja hämmentynyt kaikesta mitä olin juuri lukenut. Sitten tein kuten 2015-luvulla tehdään: otin tabletin ja googlasin. Vinkki: Youtubesta löytyy koko joukko videoita Nadian huippusuorituksista, muun muassa se maailman ensimmäinen täyden kympin suoritus. Niissä näkyy jotain, mistä kirja ei kerro. Nadia hymyilee kyllä suorituksensa päätteeksi.

 

Olen ollut sikäli tyypillinen tyttö, että olen nuorempana lukenut L.M. Montgomeryn ja Louisa Alcottin tyttökirjaklassikoita. Rakastin, ja yhä rakastan eniten Uudenkuun Emiliaa, mutta Vihervaaran Anna on lähes yhtä tärkeä tyttökirjan sankaritar. Montgomery on valtavan suuri kirjailija niin Kanadassa kuin maailmanlaajuisesti, ja Anna-kirjat on filmatisoitu useaan kertaan.

Tarinan juoni on oikeastaan aika tavallinen: punatukkainen orpolapsi saapuu uuteen kotiinsa Vihervaaraan iäkkäiden sisarusten Marilla ja Matthew Cuthbertin luokse. Tullessaa Anna laittaa kaiken sekaisin, eikä tunnu sopeutuvan Avonlean ahtaaseen ilmapiiriin. Vastoinkäymisiä riittää, mutta vilpitön sydän ja älykkäät aivot apunaan Anna voittaa kaikki puolelleen.

Erityisen rakas  sekä minulle, että monille suunnilleen ikäisilleni naisille on ollut 1980-luvulla tehty filmatisointi Anna-kirjoista. Sullivan-yhtiöiden sarja oli melko uskollinen alkuperäisteoksille, ja Megan Follows on iskostunut monien mieleen täydellisenä Anna Shirleyna.

Mutta nyt kuuluu kummia uutisia: Annasta on tehty uusi versio. Uusi Vihervaaran Anna, joka on synkempi, traagisempi ja monipuolisempi kuin vanha sarja tai edes alkuperäinen tarina. Helsingin Sanomien jutun (kannattaa lukea!) mukaan käsikirjoittaja Moira Walley-Beckett on tuonut tarinaan aiempaa vahvemmin mukaan Annan lapsuuden ankeuden ja myös sävyjä kirjailija Montgomeryn synkästä elämänhistoriasta. (Valoisien tyttökirjojen kirjoittajan kuolema vuonna 1942 paljastui itsemurhaksi vasta hiljattain – uutinen, joka pääsi maininnaksi jopa blogiini asti.)

Sain vinkin tästä uudesta sarjaversiosta lukupiirissäni, jossa sovittiin uuden Anna, a lopussa (Anne, with an e) olevan lukupiirin seuraava rasti: katsotaan uusi sarja, kerrataan kirja ja jutellaan seuraavalla tapaamisella vaikutelmistamme. Rankasta pihauudistuksesta toipuessani ja jo viikon jatkunutta sotaharjoitusleskeyttä potiessani kaipasin jotain tunteikasta, mutta laadukasta katsottavaa. Onneksi on Netflix, ja onneksi aikaa tv:n katseluun. Katsoin ensimmäisen tuotantokauden kaikki seitsemän jaksoa eilen ja tänään, ja halusin kirjata ensivaikutelmia saman tien.

Ja olihan se erilainen. Huh! Ynnäilin katsoessani plussia ja miinuksia, ja päädyin siihen, että plussia on enemmän. Seuraavassa on sitten juonipaljastuksia, mutta ei mitenkään dramaattisia (ja niitä on Hesarin jutussakin, spoiler alert!)

Ensin ne miinukset: On ihan hyvä, että juoni ei seuraa kirjoja orjallisesti ja että sovelletaan – mitä järkeä olisi muuten tehdä uutta versiota? Mutta liioittelu on liioittelua, enkä oikein välittänyt esimerkiksi ensimmäisen kauden lopusta, jossa Vihervaaraan saapuu kaksi rikollista (pedataan uutta kautta), enkä myöskään alkupuolen kohtauksesta, jossa Matthew etsii Annaa tuodakseen tämän takaisin kotiin. Myös tulipalo oli ihan turha lisä. Kuinka paljon näin värikästä ja synkkää draamaa voi sijoittaa yhteen pikkukaupunkiin ilman, että se muuttuu saippuasarjamaiseksi?

Muuten uudistus on minusta pääosin onnistunutta. Pidän siitä, ettei Annan aika hirvittävää lapsuutta ennen Avonleaan tuloa paineta villaisella. Hän jopa itse toteaa Marillalle, että on sääli ettei hänellä ole ollut mahdollisuutta olla lapsi. Anna on elättänyt itsensä vähintään 8-vuotiaasta asti. Marilla ja Matthew Cuthbert ymmärtävät tämän, samoin kuin sen miten traumatisoivassa ympäristössä Anna on kasvanut edellisissä ”perheissään”. Kasvattilapseen tai oikeammin piikaan kohdistettu väkivalta ei jää rivien väliin vaan näytetään kunnolla, ja tyttölapsen seksuaalinen haavoittuvuus tuodaan sekin esiin.

Lasten aseman huonous nousee minusta ylipäätään keskeiseksi teemaksi tässä sarjassa. Anna on huono-osainen ennen Vihervaaraan pääsyään, mutta sarjassa hänen rinnalleen on nostettu Cuthbertien apupoika Jerry. Jerry on ranskankielinen, köyhästä monilapsisesta perheestä. Hänellä ei ole roolia kirjassa, mutta sarjassa hän toimii peilinä sille, että lapsilla saattoi mennä huonosti myös muualla kuin aikansa lastenkodissa, joka oli hirviömäinen laitos. Kouluun pääseminen on ratkaisevaa: Jerry ei käy  koulua, koska hänen pitää olla työssä, vaikka ikää tuskin on enempää kuin Annallakaan. Jerry osaltaan auttaa Annaa ymmärtämään, että koulunkäynti on etuoikeus, ei pakko (koska Annaa kiusataan koulussa niin rajusti, ettei hän halua mennä sinne).

Koulukiusaaminen on toinen raskas lapsuuteen liittyvä aihe. Opettaja Phillipsin julmuus on vain sivujuonne, mutta valitettavasti täysin uskottava. Toisten lasten käytös Annaa kohtaan heijastelee heidän vanhempiensa suhtautumista. Orpolapseen ei haluta luottaa ennen kuin hän osoittaa itse olevansa muita parempi. Annalla on moninkertainen todistamisen taakka: sen lisäksi että hänen pitää vakuuttaa muut kelpoisuudestaan orpokotitaustansa takia, hänen terävä älynsä kyseenalaistetaan monta kertaa myös ihan vain siksi, että hän on tyttö.

Sarjan feminismi on nostettu aiemmissakin jutuissa esiin, sillä lasten huono-osaisuuden lisäksi se on sarjan keskeinen aihe. Annasta on mahdotonta käsittää, miksi Cuthbertit haluavat orpokodista pojan, kun hänenkaltaisensa vahva tyttö pystyy ihan kaikkiin samoihin töihin. Avonleassa toimii edistyksellisten äitien lukupiiri, johon Marillaakin pyydetään. Suffragetit mainittu! Pastori kehottaa Annaa valmistautumaan vaimon rooliin, mutta tämä itse näkee maailman avoimena, mahdollisuuksia täynnä – tämä on minusta juuri Montgomeryn hengessä tehtyä valoisuutta ja positiivisuutta.

Vielä muutama sana henkilöistä ja näyttelijöistä: niin paljon kuin Megan Followsista pidänkin, minusta tämä ”uusi Anna”, jota näyttelee Amybeth McNulty, näyttää enemmän Montgomeryn Annalta: laiha, lapsenkasvoinen, leveähymyinen vinoinen hampaineen – ja tietenkin täydellisen oranssitukkainen. Follows oli ehkä vähän liian kaunis rooliinsa, ja lisäksi näytti lettipäiseltä aikuiselta. Marilla ja Matthew on roolitettu upeasti, samoin Annan koulutoverit ja Jerry. True bosom friends eli Dianan ja Annan sydänystävyys on niinkuin pitääkin (…ikuisiksi ystäviksi tultais niinkuin Anna ja Diana… laulaa Maija Vilkkumaa).

Eniten pidin kuitenkin yllättäen kahdesta hahmosta. Rachel Lynde ei ole vain ilkeä vanha rouva naapurista, vaan Marillan sukulaissielu ja paras ystävä, lähes yhtä lempeä ja kiltti, ja pidin tästä muutoksesta. Ja sitten se järkyin juttu: Jonahthan Crombiekin on korvattavissa. Gilbert Blythen roolissa nähtävä Lucas Jade Zumann on täydellinen Gilbert, ja samoin kuin Annan roolissa, nyt näyttelijä ei näytä lapseksi puetulta aikuiselta. Olen vähän rakastunut, pakko myöntää. Mutta kukapa ei Gilbertiin rakastuisi…

Uuden sarjan trailerin voi katsoa vaikkapa Netflixin sivuilla. Jään mielenkiinnolla odottamaan toista kautta, joka toivottavasti ja todennäköisesti tehdään.

 

Luin vapun jälkeen Tellervo Koivistosta tehdyn uunituoreen elämäkerran. En ole ehtinyt kirjoittaa blogiin pitkään aikaan, mutta tästä kirjasta halusin kirjoittaa. Ja juuri tänään on se hetki, jolloin en voi olla kirjoittamatta.

Olen syntynyt Kekkosen Suomeen, mutta syntymäni syksynä Kekkonen jo luopui vallasta, ja lapsuuteni presidentti oli Mauno Koivisto. Olen ihaillut häntä kovasti, valtiomiestä ja poliitikkoa, mutta myös sitä miten lähestyttävältä ihmiseltä hän on aina vaikuttanut. Kuultuamme eilen illalla suru-uutisen, nostimme puolisoni kanssa maljan hänen kunniakseen. Mauno Koivisto oli suuri valtiomies, ja kuten Erkki Tuomioja Ylen haastattelussa arvioi, historia tulee vielä nostamaan Koiviston arvoa.

En ole lukenut yhtään Manu-elämäkertaa, ja Anne Mattssonin kirja Tellervo Koivisto – elämäkerta (2017) onkin oikeastaan minun kurkistukseni myös Manun elämään. Mutta juuri Tellervon tarinan takia halusin lukea sen, ja siksi puolisoni osti sen minulle naistenpäivän lahjaksi. Jossakin kirjaan liittyvässä haastattelussa Tellervo Koivisto totesi, että hän on koko elämänsä kärsinyt riittämättömyyden tunteesta. Puoliso on saanut jatkuvasti kannustaa ja rohkaista: sinä riität, sinä kelpaat, sinä olet hyvä. Tätä samaa keskustelua käydään meillä kotona aika paljon, ja siksi kirja päätyi kodin kirjahyllyyn. Ei niin, että Tellervo Koivisto olisi erityisesti sankarittareni, vaan koska tuntuu rohkaisevalta lukea jonkun näinkin vahvalta vaikuttavan naisen tuskailevan saman riittämättömyyden kanssa kuin minäkin.

Luen melko vähän elämäkertoja, koska usein ne ovat vähän tylsiä ja pitkästyn. Tämän kanssa en kuitenkaan kyllästynyt hetkeksikään. Luin sitä iltalukemisena vapun tienoissa mökillä. Pidimme siellä etätyöviikkoa, ja aamuisin katsoin kaihoten kirjaa ja lupasin itselleni, että kunhan olen päivän ajan ahkerasti työkoneella, saan taas illalla lukea palasen eteenpäin.

IMG_20170513_154430

On helppo pitää kirjasta, joka on hyvin kirjoitettu, huolella toimitettu ja taitettu ja kaiken kaikkiaan kokonaisuutena hyvin tehty. Siltala-kustantamossa on varmasti ymmärretty, että kirja tulee saamaan paljon huomiota, ja siksi lopputulos on punnittu ja mietitty. Kiitos siitä!

Anne Mattsson käsittelee elämäkerran kohdetta, rouva Tellervo Koivistoa, lempein ja ystävällisin hansikkain. Hän kertoo vioista ja virheistä, mutta ymmärtäen. Kirjasta välittyy lämpö ja inhimillisyys, joka ehkä on ollut yksi tavoitekin – kuvata maalaistytön matka presidentinlinnaan ja Katajanokan kalliiseen asuntoon niin, että lukija ymmärtää rouva Koivistonkin olevan vain tavallinen, elämässä hyvää ja huonoa kokeva ihminen.

Tellervo Koivisto on vanhalla iällään kertonut avoimesti masennuksestaan, joka kumpusi väkivaltaisen opettajan käytöksestä lapsuudessa. Tämä avoimuus on puhutellut monia kansalaisia. Kuten edellä totesin, minua kosketti se, että myös rouva Koivisto on ollut epävarma itsestään ja pelännyt riittämättömyyttä. Ja silti hän oli aina niin tyylikäs ja varman oloinen! Perhekoon jääminen toiveista huolimatta yhteen lapseen todetaan, mutta asiaan ei takerruta eikä siinä vellota. Hyvä ratkaisu.

Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta Mattsson kertoo tärkeimmät lähteensä tekstissä: ketä on haastateltu, kenen kirjeestä on kyse. Nuoruuden kirjeenvaihto on kirjan sykähdyttävin osuus, ja mikäli oikein muistan, ensimmäistä kertaa julkisesti tässä esillä, siis lainausten muodossa. Ehkä omasta elämäntilanteesta johtuen juuri nämä nuoren parin tutustumisen ajan kuvaukset ja varhainen avioliitto olivat kaikkein paras osuus kirjasta juuri nyt.

Ylipäätään Koivistojen tietynlainen arkisuus ja välittömyys on varmasti yksi syy siihen, että he ovat olleet niin valtavan suosittuja niin presidenttikausilla kuin jälkeenkin päin. Samalla, kun heitä luonnehdittiin ”Suomen kuninkaallisiksi”, he kuitenkin olivat helposti lähestyttäviä, elivät niin tavallista arkea kuin mahdollista eivätkä tehneet numeroa itsestään. Tellervo Koivistosta ei ehkä tehtäisi kirjaa ilman Mauno Koivistoa, mutta yhdessä he nimenomaan olivat presidenttipari.

Liput eivät ole puolitangossa tänään siksi, että niin on käsketty vaan siksi, että suuresti pidetty ja kunnioitettu presidentti on poissa. Osanottoni presidentin lähiomaisille.

Seuraava sivu »