linkkilauantai


Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää. Sen tavoitteena on muun muassa kiinnittää huomiota kehitysmaiden tyttöjen oloihin sekä siihen, miten tärkeää tyttöjen koulutus on köyhyyden poistamisessa.

Tänä vuonna minulla on ollut kaksi erityisen tärkeää tyttöihin, poikiin, miehiin, naisiin ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvää kokemusta. Ne molemmat liittyvät kampanjoihin ja – kuten 2010-luvulla kuuluu – olen saanut kokemukseni sosiaalisen median kautta. Ensimmäinen on Always-tuotemerkin lanseeraama Like a girl -kampanja (#likeagirl). Kamppiksen videolla eri-ikäisiä lapsia ja nuoria pyydetään esittämään eleitä: Miten heität palloa, kun sinua pyydetään heittämään palloa kuin tyttö? Miten juokset, kun kehotus on juosta kuin tyttö? Vain pikkutytöille ”juosta kuin tyttö” tarkoittaa, että juostaan niin kovaa kuin pystytään, tai että tyttö heittämässä palloa tarkoittaa ihmistä heittämässä palloa niin hyvin kuin osaa. Vanhemmat lapset ja nuoret esittävät ”kuin tyttö” -teemat jonakin naurettavana, huonona, osaamattomana ja heikkona. Olisin varmasti itse tehnyt samoin. Mutta miksi?

Katso itse. Käytä muutama minuutti elämässäsi ja – jos siltä tuntuu – muuta käsityksiäsi.

Toinen minua koskettanut video on Emma Watsonin puhe UN Womenin HeForShe -kampanjan (#HeForShe) julkaisussa. Näyttelijätär puhui koskettavasti ja hyvin tasa-arvosta ja tämän päivän feminismistä: feminismi ei tarkoita naisten valtaan miesten yli vaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Se tarkoittaa sitä, että tyttö tai poika voi heittää palloa juuri niin kuin haluaa tulematta arvostelluksi sukupuolensa mukaan. Watsonin puhe vaatii sinulta hieman enemmän aikaa kuin edellinen video, mutta kokeile ihmeessä.

HeForShe -kampanja on tärkeä myös Suomen tasolla, sillä myös meillä feminismiin liitetään liian usein vääriä mielikuvia. Myös meillä nuoret pojat ovat tyttöjä enemmän syrjäytymisvaarassa, ja myös täällä miehellä pitää olla oikeus olla juuri oma itsensä ilman, että häneltä vaaditaan tietynlaista mieheyttä. Aivan kuten tyttöjenkin pitää saada olla oma itsensä. Aivan kuten niidenkin, jotka eivät kuulu kumpaankaan näistä sukupuolittuneista ryhmistä.

Tänään osallistuin Suomalaisen Naisliiton Minna Canth -seminaariin Jyväskylässä. Välillä ei voi kuin hämmästellä, miten hitaasti maailma muuttuu. Minna Canth julisti jo 1880-luvulla, että ”Naiskysymys ei ole vain naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys.” Ja silti YK:n pitää vielä tänä päivänä perustaa asian puolesta kampanja? Silti – kun törmään jossain UN Womenin kojussa #HeForShe -kamppiksen tuotteisiin, ostan ihan vain tukeakseni. Ja siksi tässä postauksessa on noita hashtageja – pieni ele minun suunnastani.

Tämän päivän seminaarissa toimittaja, kirjailija Aino Suhola tapansa mukaan puhui yleisönsä pyörryksiin. Ainon puheet herättävät aina paljon ajatuksia, ristiriitaisiakin. Ja aina niistä saa jotain mukaansa. Tämän päivän poimintani liittyy itsetuntoon, omaan ääneen ja sen tunnistamiseen, omaan itseen ja itsetuntoon:

Itsessäni minussa on se ihme, jota ulkopuolelta etsin.

Hyvää tyttöjen päivää kaikille, erityisesti tytöille ja naisille! Peeässäksi vielä yksi video, josta ei voi muuta kuin tulla onnelliseksi:

Koska Sirkus Finlandian kiertue saapuu Jyväskylään noin kymmenen viikon kuluttua ja koska unohdin mainostaa blogissani viikko sitten vietettyä, Maailman Sirkusliiton organisoimaa maailman sirkuspäivää, on tämänkertainen linkkilauantai omistettu sirkukselle.

Olen tehnyt alustavan tutkimussuunnitelman post doc -hankkeesta, jossa sirkustyön arkea lähestytään etnografisin menetelmin. Projektillani ei ole vielä rahoitusta, koska en ole ehtinyt hakea sitä aktiivisesti; ennen kuin voi olla post doc, pitäisi ensin nimittäin olla se doc… Eli väitöskirja ensin valmiiksi!

Sitä odotellessa luen esimerkiksi suomalaista sirkusta vuosikymmenien ajan kameralla dokumentoineen Kari Niemisen kiehtovaa Sirkusteltta -blogia. Niemisen blogissa on myös hieno lista muita sirkusaiheisia blogeja, joita luen epäsäännöllisemmin. Suosittelen – Sirkusteltta on useimmiten aikamoista karkkia silmille!

Myös Sirkus Finlandian sivuilla vierähtää tovi jos toinekin. Siellä voi tutustua tämän kiertueen ohjelmistoon ja tarkistaa, missä päin Suomea karavaani milloinkin kiertää. Jyväskylään se saapuu 8. heinäkuuta. Jokohan väitöskirjan käsikirjoituksen eka versio olisi tuolloin valmis? Ei ehkä ihan, mutta kovin keskenkään sen ei pitäisi enää olla…

Vappu on tietysti tivolikautta. Suomen Tivoli parkkeeraa aina tähän aikaan aivan kotini lähelle, ja katselen äkkiä värikkääksi muuttunutta hiekkakenttää nyt päivittäin. Maailmanpyörä kohoaa houkuttelevan korkealle. Kun nyt vain tulisi vähän lämpimämpää, niin tivolissa voisi viettää viihtyisämmin aikaa ja maailmanpyörässäkin tarkenisi ihailla maisemia.

Terveisiä junasta! Tämän lauantain linkkivinkki tulee liminaalitilasta, siirtymästä kahden (koti)kaupungin väliltä. Turusta lähteminen tekee minut aina yhtä haikeaksi, vaikka vetovoimatekijöitä nytkin on Jyväskylässä vaikka kuinka paljon.

Kävin pikavisiitillä suukottelemassa 2-vuotiaan kummityttöni synttärionnea täyteen ja tapasin samalla hänen kauttaan elämääni kiinnittyvät ihmiset, hyvät ystäväni. Turkufiiliksen vuoksi linkkilauantai on tällä kertaa Turku-aiheinen – tosin yllättäen kuitenkin vahvasti kittiläläisillä mausteilla!

Serendipity. Etnologin työpöydältä ja pöydän alta

on Turun yliopiston kansatieteen professorin Helena Ruotsalan blogi. Helena on kotoisin Lapista, ja hän sekä kuvaa että kirjoittaa Kittilästä myös blogissaan. Historiablogeja on paljon, mutta etnologin blogi on kiinnostava juuri etnologisen näkökulman vuoksi. Herkkyys kulttuurin eri sävyille, sekä vähemmistöille että enemmistöille, arjen ilmiöiden ihmettely, tutun vieraannuttaminen ja vieraan tekeminen tutuksi ja tietenkin ajankohtaisuus – näistä on hyvä etnologi tehty, ja samoin hyvä etnologin blogi, kuten Helenan Serendipity.

Kävin tänään Turun taidemuseossa katsomassa Reidar Särestöniemen näyttelyn Harvoin lempeä tuuli puhaltaa arktisille jängille. Kuten blogiani pidempään lukeneet ehkä muistavat, Reidarin taide on jättänyt minuun syvän jäljen, ja pidin tästä varsin laajasta näyttelystä paljon. Jokin Reidarin väreissä, luontokuvissa ja isojen teosten välittämässä luomisen vimmassa osuu sieluuni niin että koskee samalla kun tekee mieli nauraa ääneen.

Reidarin taide ei ole erityisen vaikeaselkoista, vaikka vahvaa ja värikylläistä onkin. Suosittelen näyttelyä lämpimästi kaikille! Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin myös suositella taidemuseovierailuun liitettäväksi tee- ja pullahetkeä ystävän kanssa – minun seuranani oli tietysty Turun Tilda.

Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura (SKTS) perusti vuonna 1994 Elektroloristi -nimisen tieteellisen lehden, joka oli vapaasti saatavilla verkossa. Sittemmin Eloreksi nimeltään helpottunut lehti on tiettävästi vanhin suomalainen vapaan saatavuuden verkkolehti.

Elore julkaisee suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi tieteellisiä, referoituja artikkeleita, katsauksia, puheenvuoroja, kirja-arvioita, konferenssiraportteja ja muuta tieteenalan ajankohtaista materiaalia. SKTS on folkloristien seura, mutta Elore toimii erinomaisen luontevasti myös lähitieteiden alueilla. Julkaisufoorumin tasoluokituksessa Elore on luokassa 2. Toimituskunta on laaja, tasokas ja lehden hyvää mainetta ylläpitävä. (Minulla on ilo kuulua Eloren ajankohtaistoimitukseen, joten kehun tässä samalla itseäni.)

Lehti  ilmestyy kahdesti vuodessa. Kevään numero on tavallisesti teemanumero ja syksyllä vapaa-aiheinen lehti. Seuraavana ilmestyvä, kevään 2013 teemanumeron aiheena on eläintutkimus. Kiinnostavaa!

Uusin Elore ilmestyi joulunpyhinä melkein huomaamatta, mutta tässä nyt linkkilauantain kunniaksi mainostus. Uusimmassa Eloressa mukana muun muassa Eminentia-liite, jossa folkloristiikan parissa pitkän uran tehneet professorit kirjoittavat alan tutkimushistoriaan liittyen. Suosittelen myös Helena Saarikosken puheenvuoroa tiedejulkaisemiseen liittyen. Kirja-arvioista löytyy muun muassa Kati Mikkolan arvio THPTS:n vuoden 2010 vuosikirjasta.

Jos näin äkkiseltään pitäisi valita paras tänä vuonna lukemani kirja, sanoisin että se olevan Tieto-Finlandialla palkittu Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut. Miten ruokasi eli elämänsä (2012). Loppuvuodesta olen löytänyt tietokirjojen innostavuuden taas tauon jälkeen, ja Lappalaisen kirja on lukukokemuksena parhaasta päästä.

Olen maatilan tytär ja kasvanut keskikokoisella keskisuomalaisella maitotilalla. Opin hoitamaan vasikoita jo lapsena ja lypsämään lehmiä, poikimista olen avustanut monenmonituista kertaa ja nähnyt vasikan elämän ensihetkien aina tuoreen ihmeen. Joka lehmällämme oli nimi ja luonne, isä lauloi niille aamuisin ja helli jokaista omalla erityisrapsutuksella tai äänenpainolla. Vaikka lapsena pidinkin lehmistä paljon, suhteeni niihin on kuitenkin liittynyt tuotantoon. Teurasauton hakemien lehmien kohtaloa ei ole maatilan lapsille kaunisteltu: ne ovat sen jauhelihan lähde, jota kaupasta ostamme.

Kun olen hehkuttanut Syötäväksi kasvatetut -kirjaa ja kertonut, että opin siitä valtavan paljon, moni on ihmetellyt että miten ihmeessä, kun maatilalta kerran olen. Lappalaisen kirjassa on kuitenkin lihantuotannon koko kirjo siinä missä minä olen kasvanut vain yhdellä tilalla. Järjestelmällisesti etenevässä teoksessaan Lappalainen osoittaa, että oli kyse sitten kanoista, broilereista, sioista ja naudoista, eläimen hyvinvointi riippuu sen hoitajasta. Suomessa on upeasti hoidettuja maatiloja, joissa eläimet sekä tuottavat hyvin omistajilleen että vaikuttavat tyytyväisiltä ja terveiltä. Sen lisäksi on myös hirmu paljon laiminlyöntejä. Valitettavan usein ne liittyvät sairauksiin, väsymykseen – ja alkoholiin. Kun yksinelävän maanviljelijän turvaverkko pettää, joutuvat eläimet sijaiskärsijöiksi.

Kirjaa on kehuttu aiheen tasapainoisesta käsittelystä. Kirjoittaja tuo hienosti esiin sekä tuottajien että teollisuuden näkökulmat. Kauppa jää ehkä hieman syntipukiksi alhaisille tuottajahinnoille, eikä suomalainen maatalous puhtaita pisteitä loppujen lopuksi saa. Lappalainen kuitenkin esittää myös hyvät puolet hienosti ja rakentavasti.

Syötäväksi kasvatetut ei ratkaise ruoan ostamisen eettisiä kysymyksiä, mutta se antaa eväitä pohtia itse lisää. Kirjoittaja esittää itse päätyneensä siihen, että nauta on parhaiten hoidettu eläin Suomessa. Luomumerkintä ei ole eläinten hyvinvoinnin tae, mutta toistaiseksi se on ainoa valvottu laatumerkintä. Itse olen jo monta vuotta vältellyt broileria sen epäeettisen tuotannon vuoksi, mutta kirjan tietojen perusteella tilanne ei ole Suomessa ollenkaan niin paha kuin pelkäsin. Sianlihan kasvatus sen sijaan on pahasti pielessä, mutta ala riippuu kannattamattomuuden kynnyksellä jo nyt – olisi melko kohtuutonta vaatia yrittäjiä suuriin investointeihin kun tuottajahinnat ovat niin alhaalla kuin ovat.

Vai olisiko? Eikö eläinten hyvinvoinnin vuoksi pitäisi olla valmis suuriinkiin uhrauksiin? Ja eivätkö nämä uhraukset – eli kalliimpi lihan hinta – koske ihan jokaista ihmistä, myös kuluttajia? Jos haluamme käyttää eläimiä hyödyksi syömällä niitä, olemme myös vastuussa niiden hyvinvoinnista. Hyvinvoinnin määrittely on sitten toinen kysymys, mutta sitäkin Lappalainen yrittää kirjansa alussa.

Syötäväksi kasvatetut ei ole mikään shokkipaljastuskohukirja. Se on kiinnostava tietokirja, joka ihan jokaisen kuluttajan tulisi lukea, jotta voisi sen jälkeen itse miettiä, millaista lihaa haluaa syödä. Tämän kirjan perusteella voi siis päätyä monenlaiseen ratkaisuun, ei välttämättä luomuun kuten Lappalainen itse. Kirja on myös erinomaisen hyvin kirjoitettu. Tiedon tyttärien tarkkaan hiottu teksti kiinnitti huomioni, mutta Syötäväksi kasvatettujen kirjoitustekniikkaan en ehtinyt kiinnittää huomiota, niin paljon keskityin innokkaana itse asiaan. Jos tekstissä olisi jokin ongelma ollut, olisin varmaan huomannut – hyvä tämä on.

Harva lukukokemus on herättänyt minussa niin paljon keskustelun tarvetta, intoa selvittää asioita lisää ja aitoa muutosta omaan käytökseeni. Siksi nostan tämän vuoden parhaaksi lukukokemukseksi – vaikka romaanit ehkä voisivat kilpailla omassakin sarjassaan.

Linkkilauantain kunniaksi suosittelen tutustumaan tämän teoksen nettisivuihin. Siellä on muun muassa valokuvia erilaisilta tiloilta. Kuvien sisältö aukeaa paremmin, jos olet lukenut teoksen, mutta ainakin poikimiskuvat Helsingin yliopiston opetusnavetasta Viikistä ovat hienoja kunhan muistaa, ettei tällaisia olosuhteita ole kovin monessa muussa navetassa tässä maassa.

Sikala-aiheeseen kannattaa tutustua ihan vain näin joulun kunniaksi. Syön minäkin kinkkuni joulupöydässä, joskin olisin toivonut sen olevan luomutuotantoa. Arpaonni käänsi kuitenkin suunnitelman tänä vuonna.

Olen syksyn mittaan opiskellut Sosiaalinen media ja oman osaamisen markkinointi -nimisellä verkkokurssilla. Eräässä tehtävässä piti pohtia oman asiantuntijuuden jakamista ja kokeilla esim. Slide Share -palvelua. Se nyt ei kauheasti virittänyt uusia ajatuksia, vaikka uuden systeemin kokeileminen tietysti on mielenkiintoista sinällään.

Asiantuntijuus ei silti ole vain sisältöjen jakamista, vaan kurssilla huomautettiin, että myös esimerkiksi oman linkkilistan jakaminen voi olla muiden mielestä kiinnostavaa. En käytä linkkilistoja kovinkaan paljon (enemmän voisi, jos ymmärtäisin), enkä ole vielä ainakaan venynyt palvelujen kuten Delicious tai Diigo opetteluun. Sen sijaan ehdotin vastauksessani tehtävään, että voisin lanseerata blogiini Linkkilauantain.

Linkkilauantai tarkoittaa sitä, että lauantaisin jaan blogissani jonkin minua kiinnostavan linkin ja esittelen sitä jollain tapaa. Pyrin pitämään linkit jollain tapaa ammatillisina, mutta ne voivat kyllä olla myös viihdyttäviä, hauskoja ja harrastuksiin liittyviä. Voi olla, että ihan joka lauantai en kerta kaikkiaan ehdi linkkejä jakamaan, mutta pyrin kuitenkin jonkinlaiseen säännöllisyyteen. Linkkejä varten avaan uuden kategorian, joten ne saa kootuksi myös ihan sivupalkista yhtä sanaa klikkaamalla.

Tänään korkkaan linkkilauantaini suosittelemalla lukijoilleni open access -julkaisua J@rgonia.Kyseessä on kulttuurien, historian ja perinteen tutkimuksen alojen tieteellinen, referoitu julkaisu. Lehteä julkaisee Helan tutkijat ry. JuFo:ssa J@rgonia on luokassa 1. Olen toiminut tämän journaalin päätoimittajan viime keväästä asti.

J@rgonian uusin numero (vol. 10, nro 20) ilmestyi tällä viikolla. Uusi numero on päätoimittajuuteni varsinainen korkkaus, sillä tämä on ensimmäinen kokonaan minun johdolla tehty lehti. Pääsisältönä on Saila Leukumaan kiinnostava artikkeli Viron 1930-luvusta. Leukumaa on käynyt läpi kolmen virolaispoliitikon julkaistuja puheita ja tutkinut niissä rakennettua myyttistä menneisyyttä. Kyseessä on esimerkki historian käytöstä kansallistunteen rakentamiseen.

Toimituskunnan kanssa päätimme kesällä, että lehden kenttää laajennetaan, ja mukana onkin nyt perustuotteen eli referoidun, tieteellisen artikkelin lisäksi myös Antti Räihän lectio osana puheenvuorot -palstaamme sekä Anna Haverisen kirjoittama kirja-arvio Facebookiin liittyvästä kirjasta.

J@rgonia ilmestyy kahdesti vuodessa. Otamme jatkuvasti vastaan abstrakteja ja artikkeliehdotuksia. Toimituskunta päättää abstraktin perusteella, otetaanko artikkeli jatkokäsittelyyn, ja varsinainen julkaisupäätös tehdään kahden anonyymin refereearvioitsijan lausuntojen perusteella. Lisätietoja toimitusprosessista ja muista asioista löytyy lehden kotisivuilta.

Tervetuloa lukemaan J@rgoniaa, ja rohkeasti vain abstrakteja tulemaan!