kisakatsomossa


Jee, onneksi olkoon maailmanmestari Iivo Niskanen!

Sairauslomani osui kivasti Lahden MM-kisojen kohdalle. Maastohiihto on ainoa laji, jossa oikeasti penkkiurheilija minussa syttyy, joten olen ollut iloinen mahdollisuudesta katsoa kisoja keskellä arkipäiviä. Nyt olokin alkaa jo olla vähitellen parempi, joten kisakatsomokestävyyttäkin löytyy.

Mutta tässä ilohyppyjen lomassa listaan pikaisesti helmikuussa lukemani kirjat. Niitä ei ole montaa:

  • Laila Hietamies: Syksyksi kotiin
  • Elina Pitkäkangas: Kuura
  • Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
  • Helen Fielding: Bridget Jones. Vauvapäiväkirja.

Näiden lisäksi olen koettanut selättää lukupiiriin valikoitunutta kirjaa, josta en taida kyllä selvitä… Lukupiiri kokoontuu nyt maaliskuussa, ja kerron sitten miten kävi. Vielä yritän, vaikka kirja ei kyllä ole edes mukana saikkulomalla, sen verran pahasti olen sen kanssa antanut periksi.

Nyt lähden katsomaan Tom of Finland -elokuvan. Hyvää maaliskuun alkua kaikille! Ja hyviä hiihtoja Suomen joukkueelle edelleen Lahdessa!

Mainokset

Suomen mestaruus -hiihdot järjestettiin tänä vuonna Jyväskylän Vaajakoskella. Mikä erinomainen tilaisuus päästä kokemaan, millaista on olla hiihtokilpailuissa yleisönä! Tänä keväänä innostuin seuraamaan olympialaisissa erityisesti juuri hiihtolajeja, joten olin aika vähällä harkinnalla valmis lähtemään sm-hiihtojen kisakatsomoon.

Menimme katsomaan kisojen päätöspäivää, jolloin hiihdettiin pitkät matkat. Lumeton talvi ja kurjat säät aiheuttivat sen, että kisojen järjestäminen ylipäätään oli vaakalaudalla, ja vaikka kisat päätettiin järjestää, viime tipassa pitkiä matkoja lyhennettiin: naiset hiihtivät ”vain” 20 km ja miehet 30 km. Lunta oli saatu kannettua metsään vain 3,3 km ladun verran, joten ehkä varsin hyvä ratkaisu tuo matkojen lyhentäminen. Tänään hiihtäjiä vielä kiusasi vesisade, joka alkoi vähän miesten startin jälkeen.

Kylmä vesisade, märkä latu ja kuravellinä lällynyt ladunvierus katsojien paikkana eivät ehkä muodostaneet parhaimpia mahdollisia lähtöasetelmia kisakatsomopäivälle. Mutta meillä oli tosi mukavaa! Sitä paitsi naisten kisan aikana ei vielä satanut. Katsomossa oli hyvä tunnelma, etenkin siinä kohdin maastoa, josta seurasimme suurimman osan miesten kilpailua. Kaikkia kannustettiin, suosikkeja tietysti eniten, mutta kovia olivat huudot myös pienten lähtönumeroiden kilpailijoille.

Kerttu Niskanen vauhdissa.

Kerttu Niskanen vauhdissa.

Minut ehkä vähän yllättikin se, miten selkeä ero hiihtonopeudessa Suomen huippuhiihtäjillä on muihin verrattuna. Parhaat hiihtäjät erottuivat jo kaukaa. Omia suosikkejani ovat Niskasen sisarukset Kerttu ja Iivo (erityisesti ihanan pirteä Kerttu!) sekä tietenkin loistavat Sami Jauhojärvi ja Krista Lähteenmäki. Matti Heikkinen on Jyväskylän oma hiihtosankari, joten häntä kannustettiin kovasti kaikkialla.

1-WP_20140323_018

Miesten 30 km mitalikolmikko: vasemmalta Sami Jauhojärvi, Lari Lehtonen ja Matti Heikkinen.

Koko päivä ulkoilmassa vaati tietysti erinomaiset eväät, joita meillä kyllä olikin sitten mukana vaikka kahden päivän tarpeiksi. Lämmin kahvi maistui hyvältä kuraisessakin maastossa, kun kylmä meinasi välillä hiipiä jäseniin. Kun tulimme maalin luokse katsomaan miesten osuuden loppua katetusta katsomosta, herätimme taatusti eväskateutta täytetyillä croissanteilla ja mutakakkupaloilla… Tietysti tällaiseen tilaisuuteen kuului myös kisamakkaroiden nautiskelu. Järjestelyt olivat hyvät, sillä järjestäjiä ei voi huonosta säästä tai ladunvarren kuravellistä syyttää. Erityisesti mieltä lämmitti non-stop-kisabussi, joka vei ilmaiseksi keskustasta kisapaikalle ja takaisin. Myös Jyväskylän Liikenteen busseilla pääsi kulkemaan ilmaiseksi kisojen pääsylipulla.

Hiihtokatsomokärpänen puri kyllä tämän päivän perusteella. SM-kisat eivät välttämättä heti lähivuosina ole tulossa saatuville, ja MM-kisat ovat ilmeisesti Lahdessa seuraavan kerran vuonna 2017. Silloin sitten viimeistään!

Lenkin jälkeen sukset lumessa.

Lenkin jälkeen sukset lumessa.

Ihmiset olivat innoissaan niin suurenmoisen ja (heidän käsittääkseen) niin ennen kokemattoman talven hyökkäyksestä. Nekin, jotka pelkäsivät ja inhosivat kylmyyttä ja lunta, joutuivat pian hopeisten arktisten öiden lumoihin ja liittyivät keskiaikaiseen näytelmään, jossa kelkkailtiin, kokoonnuttiin nuotioiden äärelle ja vietettiin iltaa tähtien alla. Tuntui aivan siltä kuin se riemukas halvaustila, jonka talvi joskus laskee joulun jalkojen juureen, olisi muuttunut pysyväksi. Monet vaatekerrokset tekivät ruumiista salaperäisemmän ja houkuttelevamman kuin se oli ollut moneen vuoteen, tietty ritarillisuus palasi, ja taistelu luonnonvoimia vastaan pienensi jokaista juuri sen verran, että ihmiset tajusivat, että ihmisyyden perusominaisuuksia oli ja olisi vastakin hauraus. Lumoutuneet asukkaat eivät liikkuneet eivätkä tehneet työtä yhtä paljon kuin tavallisesti, mutta he elivät paljon paremmin kuin koskaan ennen. (Mark Helprin: Talvinen tarina).

Tämä talvi tuntuu olevan ohi ennen kuin se alkoikaan. Ulkona on perjantain lumipyryn jälkeen satanut lähinnä vettä. Talon piha kiiltelee vetisessä jäässä, johon tarvitaan enemmän ja enemmän hiekoitushiekkaa – tuota kevään korvalla kiroukseksi muuttuvaa pikkusoraa. Lunta on lähinnä nimeksi. Kevät on toki ihana asia, mutta en toivoisi sitä vielä, kun talvikin on vielä kunnolla kokematta.

Vähän aikaa oli ihanaa, kun oli tarpeeksi kylmä että edes tuntui talvelta. Lumen puute vain vaivaa. Ilman lunta talvesta jää puuttumaan sen oleellisimpia asioita: narskuva ääni kenkien alla, valkoisena hohtavat puut, lumihanki johon voi upota polviaan myöten. (Vrt. esim. postaukseni talvella 2010.) Ja ennen kaikkea jää puuttumaan talviurheilu.

Joskus elokuussa jo aloin odottaa laskettelukautta, viime talven ihana kokeilu mielessäni. Ostin varusteetkin innokkassa odotuksessani. Kuitenkin olen päässyt tähän mennessä vain kerran rinteeseen. Toki Laajavuori ja muut lähiseudun rinteet ovat auki, mutta sää ei houkuttele yhtään, enkä usko rinteiden olevan kovin hyvässä kunnossa kaltaiselleni aloittelijalle. Tänään paikkasin talviurheilukauden vajautta korkkaamalla viimeinkin hiihtokauteni. Kävin ystävän kanssa Ladun Majalla tarkistamassa, josko latu olisi tehty. Puskaradio oli kertonut, että Ladun Majalla voi hiihtää, vaikka kaupungin tiedotuksen mukaan siellä ei ole latuja (vieläkään). Mutta oli siellä: paikoin märkä ja pehmeä, mutta latu kuitenkin. Ja sunnuntaihiihtelijöitä ihan kivasti, vaikkei kyllä ruuhkaksi asti.

Omaa talviliikuntaa enemmän olenkin sitten katsonut Sothsin olympialaisia, etenkin hiihtoa, ja ihaillut Niskasen sisaruksia. Jos jotain urheilulajia seuraisin säännöllisesti, se olisi varmaan hiihto. Tykkään hiihtokilpailujen kisakatsomoista, jännityksestä, suoritusten seuraamisesta ja välineurheilun yhdistymisestä keskittyneeseen fyysiseen treeniin. Hiihto on hyvä laji.

Mark Helprinin kirjasta Talvinen tarina (Winter’s Tale) on juuri tullut ensi-iltaan elokuva. Talvinen tarina, jota siteeraan tuossa edellä, on yksi kauneimmista talven kuvauksista, mitä olen koskaan lukenut – kilpailee ykkössijasta Tove Janssonin Taikatalven kanssa. Pelkään vähän katsoa elokuvaa, jonka pohjana olevaa kirjaa rakastan niin kovasti, mutta toisaalta en voi olla katsomattakaan. Leffa ei tullut vielä ensi-iltaviikonloppunaan Jyväskylään, joten odottelen hetken. Toivottavasti Talvinen tarina tuo tähän loskasäähän sitä talven taikaa, joka nyt tuntuu puuttuvan.

Juuri tällaisia viikonloppuja olen kaivannut niinä kaamoksen aikoina, jolloin puursin lähes joka lauantai ja sunnuntai väikkärin parissa. Tänä viikonloppuna olen ollut aivan rauhassa itsekseni, siivonnut kotia, katsonut telkkaria, tehnyt käsitöitä, kokkaillut herkkuja ja nukkunut yhdet päikkäritkin.

Tasainen oma rauhani on kuitenkin sisältänyt sekä kiljuvaa naurua että nyyhkyttävää itkeskelyä. Olen herkästi liikuttuvaa sorttia ja eläydyn voimakkaasti erilaisissa tilanteissa, oli liikutukseen syytä tai ei. Tämä viikonloppu on tarjonnut monenlaista syytä liikutusitkuihin ja toisaalta myös ääneen nauramista.

Kun Suomen naishiihtäjät kilpailivat viestissä, olin juuri bussissa matkalla maalta kaupunkiin. Kuuntelin kisaa radion välityksellä ja jännitin niin että vatsaan koski. Kisa oli hieno – onnea Suomen hiihtojoukkue! Olin niin kisatunnelmassa, että kun Aino-Kaisa Saarinen haastattelussa oman osuutensa jälkeen melkein itki riemusta ja jännityksestä, kävi minulle samoin. Kun kisa päättyi upeaan hopeasuoritukseen, kuljin kaupungilla niin leveä hymy kasvoillani (napit korvissa edelleen, radiolähetys jatkui), että vastaantulijatkin kääntyivät katsomaan. Kuuntelin radioon asti kantautuvaa Suomen joukkueen ilonkiljuntaa ja pyyhin tippaa omastakin silmäkulmastani. Hieno päivä!

Illalla nauruntäyteinen liikutusitku muuttui sitten ihan silkaksi nauruksi, kun katsoin lauantaiseen tapaan Putousta. Ei, kaikki Putouksen vitsit eivät minuunkaan uppoa, mutta suurin osa kyllä, ja yleensä eniten se varsinaisten kisahahmojen lisäksi näytettävä komiikka: viikkokatsaus ja muut sketsit. Kun pikaidiots-kisa käynnistyi, mietin että Mikko Kuustonen olisi herkullinen hahmo parodioitavaksi. En ehtinyt ajatella asiaa loppuun, kun Iina Kuustonen jo käveli lavalle isäänsä parodioiden – jestas että repesin. Jo sitä ennen Armi Toivosen parodia Jenni Vartiaisesta osui niin nappiin ettei rajaa. Nauroin niin kovaa ihan itsekseni, että naapuritkin varmana kuulivat.

Putouksen jälkeen katsoin vielä pari jaksoa australialaista hömppäsarjaa McLeodin tyttäret, joka tulee uusintana arkisin. Olen tallentanut sitä kesästä asti ja katsonut aina kun ehdin. Sarja on käsittämätöntä soopaa, mutta viihdyttävää sellaista, etenkin alkupuoleltaan. Olin sarjan alkaessa tsekannut juonipaljastuksia sen verran, että tiesin ennen pitkää toisen päähenkilöistä kuolevan – ja juuri sen suosikkini. Nyt pääsin tähän dramaattiseen jaksoon asti, ja voitte vaan kuvitella miten vuolaasti itkin hautajaisjakson ajan. Se on vain tv-sarja eikä oikeastaan ollenkaan tosielämästä kertova, mutta ihmisten surun katseleminen on varma keino saada minut itkemään. Sitäpaitsi kyse on siitä, että siskokset ovat toistensa parhaita ystäviä, joten empatiaitku tulee myös tietenkin siitä, että oma siskoni on minulle läheinen – olisi kammottavista kammottavinta joutua hänen hautajaisiinsa, ajatuskin itkettää, huh. McLeodin tyttäret siirtyy nyt aikaan ilman suosikkihahmoani, joten en tiedä jaksanko enää pitkään seurata sarjaa. Ehkä vähän aikaa, ehkä.

Melkein yhdet viikonlopun liikutusitkut sain myös tänään, kun tein niin hyvää feta-kesäkurpitsalasagnea.

Kohta pääsen itkeskelemään liikutuksesta jälleen, kun Suomen viestijoukkue saa mitalinsa. Ehdottomasti katson tämän palkintojenjaon, niin onnellinen ja iloinen olen tuon joukkuueen puolesta!

Tämä maanantai ei ole ihan tavallinen maanantai. Eilisillan, viime yön ja tämän päivän fiiliksiä kuvaa yksi sana:

Jeeeeeeeeeej!!!!

Ja tähän kaikki ne laulut: Ihanaa Leijonat ihanaa, Suomi on uusi maailmanmestari, hei!, ja klassikko Det glider in. Valitse vapaasti laulujen järjestys, juhlimiseen on nyt lupa.

OMG = Oi Mikael Granlund! Ja onnittelut koko joukkueelle!

Tänään iltapäivällä katsoin työkoneelta Holmenkollenin kisoja ja luin samalla brändäämisestä ja markkinoinnista kertovaa kirjaa. Koska miesten viesti oli varsin jännittävä, jäi lukeminen vähemmälle ja hiihto oli enemmän ajatuksissa.

Urheilumaailmakin on muuttunut kovasti viime vuosina, ainakin näin katkonaisesti aktiivisen penkkiurheilijan näkökulmasta. Ei riitä, että urheilija urheilee ja välttelee dopingtestaajia, vaan hänen on myös tunnettava markkinointia ja brändäämisen lakeja. Maailmanmestari Matti Heikkinen opiskelee markkinointia, ja siitä on jo kirjoitettu paljon lehdissä: kuinka Heikkisen lausunnot ovat toisenlaisia kuin urheilijoilta yleensä on totuttu odottamaan; kuinka hän on tarkka yksityiselämästään; kuinka hän on moittinut Suomen hiihtourheilun brändiä huonoksi.

Heikkinen ei todellakaan ole ainoa suomalainen urheilija, joka on kiinnittänyt huomiota imagoonsa. Vielä joitakin vuosia sitten kotisivuja pitävä urheilija olisi ollut ihmeen kaupallinen poikkeus vaikkapa hiihdon maajoukkueessa, mutta nyt asia on toisin päin. Esimerkiksi naisten ja miesten viestijoukkueista vain yhdeltä hiihtäjältä ei äkkihakemisella löydy omia kotisivuja. Krista Lähteenmäellä, Aino-Kaisa Saarisella, Pirjo Murasella ja Riitta-Liisa Roposella on kaikilla omat kotisivut, samoin Matti Heikkisellä, Ville Nousiaisella ja Sami Jauhojärvellä. Enkä ihmettelisi, jos Juha Lallukkakin pian sellaiset perustaisi, ainakin jos aikoo vielä jatkaa uraansa.

Kotisivut ovat urheilijoille varmastikin ennen kaikkea väline saada sponsoreiden rahoille katetta. Monille näistä urheilijasivuista tuntuu olevan tyypillistä (mainosten lisäksi) päiväkirjamaisuus, sillä monet pitävät kuulumisistaan blogimaista palstaa. Kaikilta löytyy myös kuvia urasta ja myös vapaa-ajalta. Osa mainitsee perheensä ja on laittanut jopa kuvia perheenjäsenistä sivuilleen, osa jättää yksityiselämän kokonaan urheiljaprofiilin ulkopuolelle. Mitalikuvien runsaudesta päätellen sivut kuuluvat menestyjille.

Ehkä hiihtäjät voisivat panostaa kotisivuihinsa enemmänkin. Sivut ovat usein visuaalisesti kirjavia ja rauhattomia, eivätkä oikeastaan erotu tai jää mieleen juurikaan. Poikkeuksena itse pidän Riitta-Liisa Roposen kotisivuja, joiden intro videoineen on minusta hyvä. Roposen sivut ovat myös ainoat, joissa alussa esitetään muitakin kielivaihtoehtoja kuin suomi. Valitettavasti linkkien takaa löytyy sama suomenkielinen sivu, mutta yritys nyt kuitenkin on hyvä verrattuna muihin. Eikö urheilumaailma ole niin kansainvälistä, että hiihtäjien pitäisi markkinoida itseään muilla kielillä? Ehkä ei, ehkä urheilu nimenomaan on kansallista ja omien rajojen sisällä pysyvää.

Brändäys voi silti mennä överiksikin. Oletteko katsoneet Kiira Korven nettisivuja? Niiltä saa luistimia etsiä suurennuslasin kanssa, kun imago liittyy enemmän tyyliin, kauniiseen hipiään ja upeisiin vaatteisiin. Sivut ovat kauniit kuin karkki, sen myönnän, mutta jollain junttimaisella järjellä pidän enemmän niiden urheilijoiden sivuista, joissa urheilu on pääosassa. Ne antavat jotenkin ammattimaisemman mielikuvan. Tai ainakin mielikuvan ihmisestä, ei brändistä.

Omat kotisivuni ovat akateeminen portfolio. Portfolioni tavoite ei niinkään ole markkinoida kuin olla tietopankkina. Mutta miksi tarjota tietoa itsestään verkossa, jollei tavoitteena ole jonkinasteinen markkinointi? Tähän minunkin pitäisi keskittyä ja miettiä, sillä tällaisenaan kotisivuni ovat tasan yhtä mitäänsanomattomat kuin muidenkin. Tavoite on erottua, jäädä mieleen! Kiira Korven kotisivut erottuvat muiden suomalaisurheilijoiden sivuista, mutta minä haluaisin vierailijoiden palaavan kotisivuilleni positiivisen muistijäljen vuoksi, ei ikävän ärsyttävyyden takia.

Näin pienessä kaupungissa rallin MM-osakilpailu, Neste Rallyna tai Jyväskylän Suurajoina tunnettu tapahtuma todella näkyy ja kuuluu. Jo muutama viikko etukäteen ralleista keuhkotaan ja kirjoitetaan, valmistelut alkavat näkyä katumaisemassa ja hehkutus on kovaa. Nämä muutamat päivät, jolloin Jyväskylässä ja lähikunnissa ajetaan kilpaa, ovatkin sitten aikamoista hulinaa.

Rallista valittajia löytyy aina. Kilpa-autoilu on ympäristön kannalta katastrofilaji, senhän ymmärtää jokainen. Keskustan markkinahenkistä tunnelmaa voi myös olla vaikea sietää, samoin teiden ajoittaista ruuhkautumista.

Olen kuitenkin käynyt parikin keskustelua, joissa ollaan yhteen ääneen todettu, ettei ralli nyt niin kauheasti häiritse. Markkinahenkinen, karnevalistinen tunnelma on hauskaa seurattavaa, jos siihen suhtautuu huumorilla. Liikenneruuhkat voi välttää, jos käyttää vähän järkeään (lähes koko ikänsä Jyväskylässä asunut ystäväni sanoi, ettei hän muista, että ralliruuhkat olisivat koskaan häntä kiusanneet – kun aina voi ajaa jotain toista reittiä, ja vältellä niitä kohtia, joissa rallia ajetaan). Tänä viikonloppuna ei ole pakko lähteä juhlimaan kaupungille, jos haluaa vältellä lähes vappuun verrattavaa alkoholirellestystä ja täpötäysiä juhlapaikkoja. Jotkut toisaalta pitävät tätä viikonloppua vuoden parhaana iltana käydä yökerhoissa, kun väkeä (lue: miehiä 😉 ) on paljon liikkeellä.

Ennen kaikkea, Suurajot tuovat kaupunkiin niin paljon ihmisiä, ja ihmisten mukana rahaa, ettei minusta yhdenkään jyväskyläläisen veronmaksajan ole varaa valittaa.

Sitä paitsi, vaikka en ole koskaan ollut katsomassa yhtäkään erikoiskoetta, enkä yleensäkään piittaa autourheilusta tipan tippaa, niin Suurajot ovat lapsuudesta asti kesään kuulunut käsite, jonka puuttuminen jättäisi tyhjän kolon loma-aikaan. Tosin ennen vanhaan rallit olivat elokuun loppupuolella vasta, kun koulutkin olivat alkaneet. Joskus yläasteella pääsimme lähtemään koulusta aikaisemmin Suurajojen takia, sillä jokin erikoiskoe ajettiin silloin siellä suunnalla, ja koulubussi piti saada ajoon ennen kuin tiet suljettiin.

Ehkä tämä, etten enää suhtaudu ralleihin yksiselitteisen negatiivisesti vaan sivustaseuraajan hymyllä, on osa jyväskyläläistymisen prosessiani. Osia tästä prosessista on ollut jo se, että olen alkanut seurata Jypin edesottamuksia huomattavasti aikaisempaa tarkemmin, ja että olen ollut pari kertaa katsomassa pesäpallo-ottelua. Penkkiurheilullisuus on yksi puoli, mutta uskoisin muuttuneeni kuluneena neljänä vuotena muullakin tavoin. Niitä muutoksia on vain ehkä vaikeampi havainnoida, puhumattakaan että osaisin kirjoittaa niistä. Pian kuitenkin tulee siis neljä vuotta siitä, kun paluumuutin Jyväskylään – enkä ole muuttoani katunut.

Mutta siis, tänään on rallipäivä vielä. Sen kunniaksi Kummelin Rallilaulu kaikille! Ei tämä niin vakavaa ole!

Ja taukoja saa pitää, jos siltä tuntuu…

Seuraava sivu »