– Hyvä Jumala, tuutteko te miehet Herran huoneeseen pyssyjen kanssa! Lakki päästä kirkossa! huusi mustaan hameeseen ja röijyyn pukeutunut tukeva nainen Lempille ja Lauhalle.

Hämmentyneinä Lempi ja Lauha tempaisivat lakit päästään ja letti putosi lakin alta.

– Ei ne olekaan miehiä. Ne on tyttöjä, sanoi raskaana oleva nuori nainen.

– Olkoon vaikka sianporsaita, mutta pyssyjen kanssa ei kirkkoon tulla!

– Meidät käskettiin tänne, kun täällä kuulemma liikkuu varkaita, Lempi selitti ja työnsi aseensa vaivihkaa Lauhalle. – Mee sää noitten kanssa tohon ovipieleen.

– No jo on, kun huora on pistetty varkaita jahtaamaan, sanoi mustapukuinen nainen, käänsi selkänsä ja meni kiivaasti omaan penkkiinsä.

Anneli Kannon Veriruusut (2008) on ollut tänä vuonna erittäin ajankohtainen. Romaaniin perustuvaa näytelmää on vuoden 1918 sodan muistovuoden kunniaksi esitetty ainakin KOM-teatterissa ja Jyväskylän Huoneteatterissa. En ole nähnyt kumpaakaan, valitettavasti.

Veriruusut kertoo vuoden 1918 tapahtumista naisten näkökulmasta, etenkin niiden naisten jotka eivät jääneet kotiin vaan tarttuivat itsekin aseisiin. Hameet vaihdettiin kaartilaisten housuihin, ja vähälläkin sisällissodan historian tuntemisella tietää, mitä siitä seurasi. Taisteluissa ja etenkin vankileirillä sodan päätyttyä kaikki housuja käyttävät punaisen puolen naiset tapettiin kysymättä tai juurikaan kuulustelematta, ehkä toisinaan raiskauksen jälkeen.

Luin Veriruusuja matkalla Helsingistä kotiin toissaviikolla. Välillä piti laskea kirja kädestä, kun sattui niin. Seuraavana viikonloppuna ilmoitin kotona, että haluan nyt lukea tämän loppuun. Asetuin lukutuoliini ja päätin kestää. Itkin suoraa huutoa, vaikka Kanto tuskin on tavoitellut erityisen itkuista kirjaa. Mutta en itkenyt kaipuusta tai surusta tai juonenkäänteistä tai henkilöiden takia vaan siksi, että tämä kirja on niin totta. Se on romaani, mutta Kanto ei liioittele yhtään. Päin vastoin, minusta tuntuu että hän on vähän pidätellyt, eikä kerro sisällissodasta edes sitä kauheinta versiota.

Sattumoisin samalla viikolla kun luin Veriruusut, Nobelin rauhanpalkinto annettiin Nadia Muradille ja Denis Mukwegelle, jotka tekevät työtä auttaakseen seksuaalista väkivaltaa kokeneita sodan uhreja – useimmiten siis naisia (Ylen uutiset 5.10.2018). Raiskaus ja seksuaalinen alistaminen ovat sodankäynnin aseita tänäkin päivänä, ja vain 100 vuotta sitten Suomessa tätä väkivaltaa tehtiin omankin maan sisällä, omia kansalaisia kohtaan.

Kirjan koukuttavuus ei niinkään perustu erityisen sujuvaan kieleen tai mieleenpainuviin henkilöihin, vaan juuri tarinan aitouteen. Eihän tätä voi olla lukematta. Kanto onnistuu minusta erittäin hyvin kuvaamaan sitä intoa ja osittain epätoivoa, jolla punaiset sotaan ryhtyivät – alistettu asema ja toivottomuus olivat hyvää maaperää monen nuoren innolle sotia. Parasta kirjassa onkin punaisten sodankäynnin kaaoksellisuuden kuvaus. Lukijana tuntuu, ettei näillä ole missään vaiheessa mahdollisuutta voittaa sotaa, niin järjestäytymätöntä ja villiä toimintaa joukoissa tapahtuu. Ei sotaa näin käydä, ja etenkin kun lopputulos on hyvin tiedossa, tekee mieli huutaa ja pysäyttää: älkää menkö, haudatkaa aseenne älkääkä ampuko. Tai sitten: ampukaa vaan, kuolette te kumminkin valkoisen terrorin käsissä sodan jälkeen, ei väliä mitä teette nyt. Housut jalassanne ja kivääri kädessänne olivat kuolemantuomio naisille tuohon aikaan.

Tuoreempi Kannon kirja Lahtarit kertoo samasta sodasta nuorten valkoisten miesten näkökulmasta. Luen senkin vielä tämän syksyn aikana, näin päätin.

P.S. Pitkistä housuista tuli väkivaltaisen, epänaisellisen punikkihuoran merkki sodan aikana. Kesti useita vuosikymmeniä ennen kuin naisten pitkät housut muuttuivat hyväksytyksi arkipukeutumiseksi. Lisää aiheesta erittäin hyvässä etnologian alan väitöskirjassa: Arja Turunen: ”Hame, housut, hamehousut! Vai mikä on tulevaisuutemme?” Naisten päällyshousujen käyttöä koskevat pukeutumisohjeet ja niissä rakentuvat naiseuden ihanteet suomalaisissa naistenlehdissä 1889-1945 (2011).

Mainokset

Odotetusti ja ennakkoon jo rummutettu IPCC-raportti ilmestyi eilen ja kertoi sen, minkä olemme tienneet jo aiemmin: jos elämäntapamme ei muutu, ilmastonmuutos tulee aiheuttamaan eritäin suuria vaikeuksia sekä luonnolle että ihmisille lähitulevaisuuden vuosikymmeninä. Kyse ei ole rahasta (ilmastonmuutoksen torjuminen on ekonomisesti järkevää) eikä teknologiasta (meillä on jo tarvittavaa teknologiaa ja lisää tulee koko ajan) vaan poliittisesta tahdosta. Isoja ratkaisuja on tehtävä politiikan tasolla sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Haluaisin lisätä, että myös paikallisesti.

Voit lukea mikä IPCC on ja miten sen raportti sijoittuu kansainvälisen politiikan keskusteluun esim. täältä. Sisällöstä on monia koosteita, tässä linkki esimerkiksi Ylen juttuun.

Jo tätä ennenkin some-feedini on ollut täynnä taistelua ilmastonmuutosta vastaan. Ihmiset tuntuvat hyödyntävän somea eri tavoin tässä asiassa. Osa käyttää sitä tiedon levittämiseen, osa ilmastoahdistuksesta puhumiseen ja pahan olon lievittämiseen vertaistuen avulla, osa hiljenee aiheesta. Kaikissa ratkaisuissa on puolensa.

Minussa asuu voimakas miellyttämisen halu ja tarve kuulua ryhmään. Nyt some-feedissäni eniten näkyvyyttä saavat äänekkäät ilmastoaktivistit, joiden keskusteluissa kannanotot ovat toisinaan aika jyrkkiä. Keskustelua on käyty monen ahdistusviestin ja huolestuneen tarinan lisäksi muun muassa siitä, onko parempi sanoa ihmisiä suoraan (ilmeisesti tarkoitettiin jopa kasvotusten) idiooteiksi, jos he kuluttavat väärin, vai onko kannustus ja rakentava keskustelu parempi vaihtoehto.

Kaiken tämän rähjäämisen keskellä oma reaktioni on siilipuolustus: käperryn yhä enemmän itseeni ja käytän etenkin facea ja twitteriä nykyään pääosin työasioihin, jossain määrin muuhun yhdentekevään ja kivaan viritykseen.

Eilen tunsin pohjatonta huonoutta ja pahaa oloa siitä, etteivät omani tai meidän perheen yhteiset ilmastoteot ole riittäviä. Mietin myös aiheesta puhumisen lukkoani: yhden ainoan kerran uskalsin sanoa ääneen, että minua ahdistaa aiheeseen liittyvä painostus ja someraivo, ja tästä ääneenlausumasta seurasi erittäin ikävä reaktio joka on painanut mieltä kuukausikaupalla. Olen lopettanut ilmastoasioista puhumisen somessa, jotta en saisi kakkamyrskyä niskaani. Luulevatko ihmiset nyt että en tee asialle mitään?

Oleellinen kysymys, johon pääsin vasta pitkän itkukohtauksen jälkeen, oli se, miksi sillä mitä muut ajattelevat minun ilmastoteoistani, on minulle yhtään mitään väliä? Vastaus on toki tuossa aiemmin: halu kuulua joukkoon ja olla ryhmässä oikeassa, on vahva.

Yön yli nukuttuani tajusin, että ajatusmalliani vääristää juuri se, mikä somessa on huonoa. Siellä näkyvät vain ne, jotka algoritmien perusteella on minulle suunnattu, ja äänekkäät saavat enemmän tilaa kuin hiljaiset. Jos edes hetken verran mietin asiaa, voin nähdä että suurin osa kavereistani tekee (todennäköisesti isojakin) ilmastotekoja, mutta ei kouhkaa niistä päivittäin verkossa. Neuvoja kysytään ja niihin saa yleensä hyviä vastauksia, mutta sitäkään ei ole pakko tehdä, sillä tietoa löytyy myös facebookin ulkopuolelta.

Itse asiassa tietoa löytää jopa paremmin, tai ainakin on helpompi muodostaa oma mielipide kun tiedonlähde on jokin muu kuin facebook, etenkin kun tieto on välillä ristiriitaista. Esimerkiksi viime viikolla luin Hesarista erään ruokadyykkaajan haastattelusta, että hänen mielestään vessapaperi on turhake, koska käsisuihkulla voi hoitaa saman asian. Kuitenkin moni ilmastoaktiivi rummuttaa veden säästämisen puolesta hyvinkin äärimmäisillä toimilla. Toisaalta sanotaan myös, että Suomessa liiallinen veden säästäminen (järkevä käyttö on eri asia) on turhaa. Olen myös kuullut epäiltävän, kumoaako maitotölkin huuhtomiseen kuluva vesi pahvin kierrättämisen ympäristövaikutuksen. Myös esimerkiksi muovikassien välttämisen tarpeellisuudesta keskustellaan koko ajan – ja tässä siis vain pari esimerkkiä siitä, miten eri väitteet pienten tekojen vaikutuksista vaihtelevat.

Tein ensin listan asioista, joita meidän perheessä tehdään hiilijalanjäljen pienentämiseksi. Listasta tuli pitkä, joskin myös lista niistä asioista, joita vielä voisi tehdä, oli pitkä. Sitten minua alkoi ärsyttää oma laumasieluisuuteni. Miksi minun pitäisi kenellekään tilittää omia ratkaisujani? Tekomme ovat ihan perus arkijuttuja, joista tuskin kukaa saa uusia vinkkejä. Jätteiden huolellinen lajitteleminen, huonelämpötilan laskeminen, kasvisruoan lisääminen sekä kestotuotteiden käyttäminen lienevät ihan peruskauraa jo useimmille, samoin ympäristömerkittyjen pesuaineiden käyttö. Meillä on auto ja asumme kaupungissa, jossa on hyvin toimiva kierrätysjärjestelmä mutta aika onneton julkinen liikenne, ja pitkä matka ystävien ja sukulaisten luokse. Siinäpä sitä hiilijalanjälkeä.

Ja sitten on asioita, joille en voi mitään: Ylläpidän kansainvälistä, saastuttavaa lääketeollisuutta monine sairauksineni. Käytän kertakäyttöisiä neuloja ja lääkepakkauksia runsaasti päivittäin, lääkkeistä puhumattakaan. Sensorissani on litium-patteri, joka menee roskiin (patterinkeräykseen) kahden viikon välein. Mutta kuolen ilman hoitoani, ihan konkreettisesti. Tästä ei voi tinkiä.

Odotan erittäin suurella mielenkiinnolla seuraavia eduskuntavaaleja, joista tulee kyllä todella konkreettisesti ilmastovaalit. Tiedoksi puolueet ja kainuulaiset ehdokkaat: tulen seuraamaan tarkasti, millaiseen ilmastopolitiikkaan kukin puolue sitoutuu, ja mitä ehdokkaat aikovat tehdä asian eteen.

Otsikkoni kysymys kumpusi eilisillan pahasta olosta ja kelpaamattomuuden tunteesta. Rakentavasti asiaa käsitellyt puoliso, yön yli nukkuminen ja tämän tekstin kirjoittaminen kuitenkin ovat antaneet vastauksen: tämän kaiken ilmastokeskustelun keskellä voi olla myös hiljaa. Minun ei tarvitse välittää siitä, mitä muut minusta luulevat tai ajattelevat. Tärkeintä on, että itse teen asioita ilmastomme hyväksi.

Talo on valmis mutta elämä ei. Raili ymmärtää, ettei hän olekaan sellainen, millaiseksi on itseään luullut. Ei sitkeä akka, ei sisukas puurtaja, ei kaikkea taitava sekatyöläinen, vaan arka nainen joka pysyttelee koko ajan elämän ulkoreunalla. Ei tässä kylässä asuminen ollut valinta vaan ennemminkin perintö. Ainoa valinta, minkä hän oli tehnyt, oli muutto pois täältä, mutta sekin kumoutui, kun hän päätti palata takaisin tähän kylään, missä kaikki oli valmistettu lasista. Kaikki oli samaan aikaan viiltävää sekä haurasta: lautaset, morttelit, potat, perheet ja elämät.

Ei tarvinnut kahdesti miettiä: Tommi Kinnusen Pintti (2018) piti hankkia omaan hyllyyn kirjaston sijaan. Olen pitänyt tosi paljon Kinnusen kahdesta edellisestä romaanista Neljäntienristeys (2014) ja Lopotti (2016), enkä pettynyt nytkään.

Kaksi edellistä kertoivat osittain samoista henkilöistä, mutta nyt Kinnunen siirtyy eri kylään ja eri paikkaan. Sama tyyli on kuitenkin tallella: ihmisistä läheltä kertova ote, joka saa kiintymään henkilöihin, vaikka tapahtumat eivät suuria olisikaan. Tosin tässä kirjassa on myös tapahtumia. Tarina kerrotaan kolmen päivän osalta, ja jokaisessa on jokin käänne keskellä arkea ja työtä.

Tarinan päähenkilöitä ovat kolme sisarusta, Jussi, Raili ja Helmi. He asuvat kylässä jonka elämä pyörii lasitehtaan ympärillä, ja kaikki ovat myös tehtaalla töissä. Kirja sijoittuu sodanjälkeiseen Suomeen, sulkeutuneeseen maailmaan joka vähitellen kuitenkin avautuu. Asenteet, perinteet, ennakkoluulot ja sosiaaliset jaot ovat ennallaan, ja siinä mielessä lasitehtaan kylä voisi olla mistä tahansa vuosikymmeneltä.

Joissain arvioissa Pintin tarkkoja lasinvalmistuksen kuvauksia moitittiin kansatieteellisen tarkoiksi – ikään kuin se olisi huono asia. Minä en kokenut niin, sillä pidin lasinpuhalluksen työvaiheiden ja tekemisen kuvauksia oleellisena osana päähenkilöiden ja kylän tarinaa. Myös jostain (valitettavasti en muista mistä joten en voi linkittää lähdettä) muistan lukeneeni, että Kinnunen ohittaa insestiepäilyn vain viitteellisenä ja jättää sen käsittelemättä. Olen täysin eri mieltä. Kinnunen nimenomaan käsittelee sen sellaisena kuin se 1950-luvun Suomessa käsiteltiin. Tunnistin aiheen, oireet, reaktiot ja kivun välittömästi, tosin omien töitteni takia olen ehkä tähän asiaan tuntosarvet herkällä muutenkin.

Usein kun luen hyvien kirjailijoiden teoksia, mieli alkaa kaivata niitä aiempia. Olen Pintin lukemisen jälkeen pohtinut, että pitäisi uusintalukea Neljäntienristeys, ja ehkä myös Lopotti. Mutta sitten aina haen kirjastosta lisää uutta luettavaa, ja kertaamiset jäävät. Ehkä joskus, ehkä jossain toisessa tilanteessa sitten. Mutta siksi ne ovat omassa hyllyssä, että voin palata niiden pariin koska tahansa.

Kävin tällä viikolla Helsingissä. Jos aiemmin pikavisiitti Helsinkiin oli tehtävissä päiväreissuna, nyt se oli kahden yöpymisen mittainen. Ehtisihän sitä päivässäkin, mutta jotenkin oli mukavampi kuitenkin olla edes pari yötä – ja hinta oli sillä tavoin kohtuullisempi. Menin nimittäin lentäen.

Tämä oli nyt toinen kerta, kun lensin Kajaanista Helsinkiin ja takaisin. Lisälentoja ei ole näillä näkymin ihan pian tiedossa, joten voin hengähtää. Vaikka lentäminen on tuhat kertaa mukavampi tapa mennä etelään kuin juna tai auto, on hiilijalanjälki niin suuri että sydämeen koskee.

Tällä kertaa matka mahdollistui Suomen Muinaismuistoyhdistyksen tuella. He kutsuivat minut kuukausikokouksensa esitelmöitsijäksi. Yhdistyksen kuukausikokoukset ovat avoimia tilaisuuksia Kansallismuseon auditoriossa. Joka kokouksessa on aina vieraileva luennoitsija. Tämän syksyn teemana on vaikea kulttuuriperintö. Minun osuuteni käsitteli vaikeiden ja vaiettujen lapsuusmuistojen tutkimusta – miten ja miksi niitä voi tutkia.

Vaikka Muinaismuistoyhdistys on tieteellinen seura, kuukausiesitelmät ovat populaarimpia esityksiä kuin konferenssiesitelmät olisivat. Pitkä esitelmä on tilaisuus päästä puhumaan rauhassa ja kunnolla siitä, mitä oikeastaan tekee. Tieteellinen jargonia on poissa, esillä vain itse asia. Olen monesti kirjoittanut tähän blogiin (etenkin väitöskirjaan tehdessäni), miten paljon motivaatiota yleisöluennot antavat. Ne aina muistuttavat siitä, miksi työtä tehdään: ihmisten vuoksi. Ei vain akateemisille ympyröille vaan näille, joille tutkimuksellani on myös väliä.

Yleisöluennot eivät koskaan ole vain sitä, että puhuja kävelee auditorion eteen, papattaa asiansa ja lähtee pois. Ne ovat aina vuorovaikutustilanteita. En varmasti ole koskaan lähtenyt luennolta ilman, että ihmiset ovat halunneet vaihtaa muutaman sanan puhujan kanssa kahden kesken myös sen jälkeen, kun yleisökysymykset on käyty läpi. Tälläkin kertaa luentoani seurasi vilkas keskustelu ja runsaasti kysymyksiä (ja minä hassu pelkäsin ettei tutkimuksellinen näkökulma oikein kiinnostaisi!) ja juttelin monen henkilön kanssa vielä ennen lähtöäni. Se tuntuu hyvältä ja oikealta, sillä ihmisten ystävälliset keskustelunaloitukset kertovat siitä, että puhettani on kuunneltu, aihe on tärkeä ja koskettanut heitä jollain tavalla.

Helsingin pikavisiitillä ehdin myös käydä kaksi museovierailua, joista yritän ehtiä lähipäivinä kirjoittamaan erikseen. Oli nimittäin erittäin suositeltavia elämyksiä!

Kiitosterveiset niille ystäville, joita tapasin päivällisten, kahvikuppien ja aamiaisen äärellä – tämä oli voimauttava pikavisiitti myös sosiaalisten suhteiden kannalta. Ja erityiskiitos vankkumattomalle tukijalleni eli isosiskolleni, joka jälleen kerran istui luentoni yleisössä järkähtämättömän uskollisena, vaikka epäilemättä olisi tarvinnut myös lepoillan kaiken oman elämänsä hässäkän keskellä.

Ihan lähiaikoina ei olekaan enää edessä matkoja Helsinkiin.

Syyskuussa olen reissannut kirjojen kanssa 1920-luvun Berliinistä 2000-luvun Botswanaan. Luin neljä kirjaa:

  • Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja
  • Saara Turunen: Sivuhenkilö
  • Alexander McCall Smith: Kelpo rouva johtajat (Naisten etsivätoimisto / Mma Ramotswe-sarjaa)
  • Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Erikoista kyllä, kaikki nämä lukemani kirjat ovat ilmestyneet tänä vuonna, Kelpo rouva johtajat toki suomennoksena nyt ja alkuperäisenä vähän aiemmin (2016). Tähän vaikuttaa varmasti se, että Kajaanin kaupunginkirjastossa on tosi houkuttelevasti esillä uutuuskirjoja heti sisäänkäynnin luona, enkä aina pääse sitä pöytää pidemmälle kun lainattavia on jo löytynyt hyvä määrä. Tämähän ei tietenkään ole miinusta kirjastolle, päin vastoin, kertoo siitä miten toimivaa on laittaa uutuuksia hyvin esille. Se kertoo myös siitä aiemminkin huomaamastani asiasta, että maakuntakirjastoissa uutuuskirjat ovat hyvin saatavilla ilman pitkiä jonoja, toisin kuin usein pääkaupunkiseudulla.

Käyn kaupassa. Ostan salaatinkerän, leipäpaketin ja banaanitertun. Laitan kaiken pyöränkoriin ja talutan pyörääni pitkin katuja. Tekee mieli olla ulkoilmassa ja kävellä. Nousen ylös pitkin Laivurinkatua. Erään talon kulmalla huomaan jonkun naisen tuijottavan minua oudosti. Mietin johtuuko se siitä, että hän on lukenut kirjani. Korjaan ryhtiäni ja kävelen naisen ohi pontevin askelin.

Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö (2018) käsittelee esikoiskirjailijan tuskaa. Kun kirja on julkaistu ja haave näin toteutettu, pitäisi osata ottaa vastaan sen aiheuttamat reaktiot. Mutta miten? Kirjan minä-henkilö (jota koetan kovasti olla samaistamatta Saara Turuseen itseensä, vaikka ilmeisesti kokemuksissa paljon samaa autofiktion tapaan onkin) kipuilee kritiikin ja menestyksen välillä, eikä tiedä mitä kummallakaan niistä tekisi.

Ensin kirja lytätään valtakunnan arvostetuimmassa mediassa. Sitten se saa ison kirjallisuuspalkinnon. Siinä välissä kirjailijalta tuntuu olevan hukassa niin elämä kuin oma itsekin.

Minulla oli niin suuria vaikeuksia ymmärtää päähenkilöä ja sen kautta pitää hänestä, että kirjan päätyttyä tajusin pitäneeni joistakin yksityiskohdista kirjan tarinassa enemmän kuin kokonaisuudesta. Pidin siitä, miten Turunen kuvaa kirjailijan toimeentulovaikeuksia: rikki mennyt pesukone romahduttaa talouden, ja esikoiskirjailijan vanhemmat osittain elättävät häntä, koska tuloja ei ole tai ne ovat niin pienet. Pidin siitä, miten minä-kertoja kuvaa haaveitaan ja visioitaan ironisesti – kaikkihan me haluamme tulla joksikin ja muuttaa maailmaa, mutta nämä haaveet ovat yleensä kaukana pienen ihmisen arjesta. Pidin vuorovaikutusta kertojan siskon lapsen kanssa kuvattiin sekä siitä, miten tavallisuudesta tulee jotenkin erikoista, kun Turunen laittaa arjen kuvaajaksi itsetunnoltaan heikon, masennusoireista kärsivän kirjailijan. Yksinäisyyden kokemuksen kuvaus oli jäätävän tehokasta ja surullista. Ja pääosin pidin myös Turusen kauniista kielestä ja huolellisista lauseista, tyylistä joka piti läpi kirjan.

Sen sijaan en voinut ymmärtää, miksi minä-kertoja ei tehnyt elämänsä palasille mitään. Eniten minua kiusasi hänen kotinsa toisen huoneen katossa oleva koukku, joka herätti mielikuvia joiden vuoksi minä-kertoja asuu vain yhdessä huoneessa. Ehkä kiinnostavampaa kuin tämä kirjan jokseenkin irrationaalinen yksityiskohta (varmaan symboli jollekin jota en tajua) on se, miksi tämä seikka ärsytti minua niin kovasti – ehkä en vain juuri tämänhetkisessä elämänvaiheessani kestä (muiden) saamattomuutta omien vetelehtimiskipuilujeni keskellä, ja toisaalta olen niin kotikeskeinen ihminen, etten käsitä moista epämukavuudessa kieriskelyä, kun mahdollisuus olisi valita toisinkin.

En ole lukenut Turusen esikoista, sitä joka sai suuren lehden esikoiskirjapalkinnon ja jonka julkaisuajankohdan päiväkirjoihin Sivuhenkilö perustuu. Pitäisi varmaan, mutta en tiedä miten osaisin suhtautua siihen nyt, kun tämän kirjan kautta pääsin tirkistelemään ikään kuin toiselle puolelle. Ehkä luen sen joskus, mutta ainakin pidän pitkän tauon niin että Sivuhenkilön herättämät ajatukset eivät tule sotkemaan toisen kirjan lukukokemusta.

Ja miksi, voi miksi asioita pitää kuvata banaanitertun ostamisen tarkkuudella kuten alussa lainaamassani kohdassa? Onko tämä jokin knausgårdilainen trendi tällä vuosikymmenellä?

Alun lainauksen jälkeen teksti jatkuu, ja spoilaan sen verran että ihan kirjan lopussa on jopa vähän valoa:

Vasta seuraavassa kadunkulmassa huomaan raahaavani perässäni vessapaperin palasta ja suustani pääsee tahaton äännähdys. Irrotan kostean paperin kengänpohjasta ja heitän sen tien sivuun. Katselen ympärille, huomasiko kukaan? Katua lähestyy harmaatakkinen mies, joka teeskentelee, ettei nähnyt tekoani. Punastun, vaikka kylmä kevättuuli hyytää ihoa. Jatkan matkaa ja päätän, että nyt olisi aika unohtaa koko kirja-asia. En voisi käyttää loppuelämääni nöyristelemällä nurkissa ja janoamalla kiitosta tuntemattomilta ihmisiltä.

Ja osittain päätökseni jopa onnistuukin, joitain yksinäisiä iltoja lukuunottamatta. Noina iltoina kasvatan nahkaa.

Tsemppiä vaan seuraavien kirjojen vastaanottoon.

Vuosi sitten osallistuin ensimmäisen kerran Nuorten Tiedeakatemian jäsenkokoukseen. Olin saanut kutsukirjeen, mutta en ihan ymmärtänyt mistä oli kyse. Tilaisuus jännitti kovasti, mutta etukäteisinfon perusteella olin silti varovaisen innoissani. Enkä oikein edes varovaisen, sillä ilmoittauduin ehdolle Nuorten Tiedeakatemian hallitukseen ja tulin myös valituksi.

Nuorten Tiedeakatemia (Young Academy  Finland, YAF) on melko tuore järjestö. Sen taustalla on Suomalainen Tiedeakatemia, ja esikuvana muiden maiden vastaavat järjestöt. Suomeen itse asiassa perustettiin Nuorten Tiedeakatemia melko myöhään, nyt vasta. Tiedeakatemia on pyörittänyt jo pidempään Nuorten Akatemiklubia, joka on kuukausittain kokoontunut löyhä nuorten tutkijoiden verkostoitumis- ja esitelmätilaisuus. Nämä klubi-illat ja esitelmät ovat osa YAF:n toimintaa, mutta lisäksi sillä on muita tehtäviä. YAF on oma organisaationsa, joka toimii tieteen ja tutkimuksen edistämiseksi suomalaisessa yhteiskunnassa etenkin nuorten, post doc -vaiheen tutkijoiden äänellä.

Oleellista – ja parasta – toiminnassa on monitieteisyys. Kun jäsenkunta edustaa kaikkia tieteenaloja, keskittyminen oman navan tuijotteluun ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. Aluksi ajattelin, että monitieteisyys on se vaikein osuus, ja etten kerta kaikkiaan löydä mitään yhteistä koko joukon kanssa. Nopeasti kuitenkin tajusin, mikä rikkaus keskustelujen tieteidenvälisyys on.

Nuorten Tiedeakatemia on siis toiminut vasta vuoden, joten toiminta hakee vielä muotojaan. Nyt alkavalla toimintakaudella keskeisimpiä ovat Tutkij@ tavattavissa -palvelu sekä avoimeen tieteeseen liittyviin keskusteluihin osallistuminen. Lisäksi YAF on kutsunut eurooppalaiset sisarjärjestönsä Helsinkiin kokoukseen ensi toukokuuksi – kansainvälinen toiminta on keskeinen pala toimintaa.

Tutkij@ tavattavissa on palvelu, jonka avulla opettajat peruskoulussa tai toisen asteen oppilaitoksissa voivat kutsua tutkijan vieraaksi oppitunnille videoneuvotteluyhteyden kautta. Ilmiöpohjaiseen oppimiskäsitykseen kuuluva ongelmanratkaisu ja kysymysten ratkaisu yhdistyy palvelussa hienosti tieteen ja tutkimuksen lähentymiseen koulujen kanssa. Opettajalukijani, vink vink! Palvelu lanseerataan tänä syksynä, toivottavasti kysyntää riittää, kunhan palvelu saadaan aidosti auki ja opettajien tavoitettavaksi. Parhaillaan kootaan tutkijapankkia.

Tällä viikolla osallistuin Nuorten Tiedeakatemian jäsenkokoukseen. Omat tunnelmani olivat hyvin toisenlaiset kuin vuosi sitten, jolloin jännitin hurjasti. Nyt menin tuttujen ihmisten keskelle, vaihdoin kuulumisia ja juttelin asioista vanhojen ja uusien kollegoiden kanssa, luovuin hallituspaikastani ja onnittelin lämpimästi uusia, tänä vuonna kutsuttuja jäseniä. Lähtiessäni tilaisuudesta olin täynnä iloa ja onnea siitä, että saan olla mukana jossain näin tärkeässä. Tunsin kuuluvani yhteisöön, ja viihtyväni siinä.

Tiedeakatemia17-175123

Nuorten Tiedeakatemian jäsenkokous 17.9.2018. Kuva: Aku Lohimäki

Tiedeakatemian esikuvan mukaisesti myös YAFin jäseneksi kutsutaan. Jäsenkausi on nelivuotinen, minkä jälkeen siirrytään alumneiksi. Olen nyt toista vuotta, ja edessä on vielä monta hyvää toimintakautta. Aloitus hallituksen jäsenenä kiinnitti sen verran innostuneesti YAF:n toimintaan mukaan, että kiinnostukseni epäilemättä säilyy koko nelivuotiskauden.