Syyskuuta on jäljellä enää muutama päivä. Vaikka syyskuu on perinteisesti lempikuukauteni, työasioiden suhteen olen vain äärettömän helpottunut, että tämä on kohta ohi.

img_20160912_121933

Tähän aikaan vuodesta on tärkeimpien tutkimusrahoitusten hakuaika. Suomen Akatemian haku ei ole mitään kevyttä ”no mä tykkäisin tutkia tätä aihetta” -ehdotusten tekoa, vaan todella vaativa hakuprosessi ja erittäin kilpailtua, kovatasoista rahoitusta. Ohjeet ovat millintarkat, välillä oudot ja ristiriitaiset. 12-sivuisen hakemuksen kokoaminen akateemisella englannilla on ennen kaikkea taitolaji. Hyvän ja kiinnostavan tutkimusidean lisäksi hakijan pitää osata kirjoittaa hyvä hakemus, ja tämä ilmaisutaito on muuttunut koko ajan painavammaksi kilpailun koventuessa. Lisääntynyt kilpailu tutkimusrahoituksesta aiheuttaa nimittäin sen, että edes kaikki täydet pisteet kansainväliseltä arviointiraadilta saaneet hankkeet eivät mene läpi.

On jotenkin riemukasta huomata, miten yhteisölliseksi akateeminen maailma muuttuu. Suomen Akatemia on kuin jokin yhteinen vihollinen tai Iso Johtaja, jonka edessä kaikki olemme tasa-arvoisia. Kilpailemme rajusti toisiamme vastaan, mutta teemme koko ajan myös yhteistyötä. En ole koskaan törmännyt kyynärpäätaktiikkaan tai puukoniskuihin. Sen sijaan luemme ja kommentoimme mahdollisuuksien rajoissa toistemme hakemuksia, jaamme vinkkejä budjetin, sähköisen järjestelmän tai tämän vuoden uutuuden Data Management Planin suhteen. Olen viesteillyt monien samassa uravaiheessa olevien kanssa, joista jokainen on tehnyt syyskuussa töitä enemmän kuin mihinkään muuhun aikaan vuodesta. Kollektiivinen tsemppi ylittää yliopisto- ja tieteenalarajat.

Meistä vain muutama tulee saamaan rahoituksen. Raakaa, mutta niin se vain menee. Läpimenoprosenttia en juuri nyt muista, mutta se on erittäin matala. Välillä positiivinen ajattelu vain pettää, kun tilanteen mahdottomuutta ajattelee. Hakemukseni ei ehkä ole huonoimmasta päästä, mutta mahdollisuus saada rahoitusta on niin pieni, että en ymmärrä mistä sain voimaa edes yrittää. Ehkä voimaa antoi juuri tuo vuosittain toistuva kollektiivinen hulluus kaikkien työystävieni ja -tuttujeni piirissä. Kaikki ovat samassa veneessä, eikä tarvitse selittää yhtään kun päivittää Facebookiin ”Tänään menossa sivulla 11. Valoa näkyvissä!” Kollegat tietävät, mistä on kyse, ja muiden ei tässä tilanteessa tarvitsekaan.

Akatemian uusien liikkuvuussääntöjen mukaan tutkijatohtorihakemusta ei saa osoittaa samaan tutkimusyksikköön, josta on väitellyt. Minulle tämä ei ollut suuri ongelma, sillä Tampereen yliopiston sosiaalihistorian ja sosiaalityön tutkimus on vetänyt minua puoleensa jo jonkin aikaa. Vaikka työmatka pitenisi, olisin todella iloinen jos pääsisin töihin tamperelaisten kollegoiden kanssa.

Viime viikkoina olen laskenut budjettia, suunnitellut tutkijavierailuja ulkomaille, perustellut aihetta, lukenut siihen liittyvää tutkimusta ja päivittänyt ansio- ja julkaisuluettelojani. Kaikki on sujunut aavistuksen verran helpommin kuin vuosi sitten, mutta olisi harhaanjohtavaa sanoa tämän olleen helppoa. Jos se olisi helppoa, en varmaankaan olisi itkenyt ääneen eräänäkin yönä pelkästään siksi, että tunsin itseni niin järjettömän huonoksi ja riittämättömäksi. Silti tänään Akatemialle lähettämäni hakemus oli varmasti paras, mitä olen tähän asti tehnyt.

hdr

En meinannut uskaltaa lähettää hakemusta tänään. Istuin ja pyöritin viimeistä liitettä (tutkimussuunnitelmaa) edessäni ja hermoilin. Jotain jää kuitenkin huomioimatta, ajattelin, eikä siihen ole nyt varaa. Yhtään virhettä ei saa olla.

Mutta lähetin sen silti. En ymmärrä, miten uskalsin, mutta sinne se meni, peruuttamattomasti. Tulokset tulevat toukokuussa.

Ei sillä, että siihen asti olisi aikaa levätä laakereilla. Kolmen päivän kuluttua on erään suurimmista humanistis-yhteiskuntatieteellisistä rahoittajista eli Koneen säätiön hakemusten deadline. En ole aloittanutkaan vielä hakemusta. Sunnuntaihin mennessä pitää olla valmiina kaksi kirja-arviota, joista toinen kirjakin on vielä lukematta. Ja lokakuussa on Suomen Kulttuurirahaston hakuaika.

Työmäärä ei siis lopu, mutta jotenkin on silti helpottunut olo. Tuntuu kuin akatemiahakemukseni lähettäminen – niin vaikeaa kuin se olikin – olisi vienyt ison painajaisen pois hartioiltani. Askel on kevyempi taas.

Huomenna teen apurahahakemuksen sekä yhden lausunnon Koneen säätiöön, tai aloitan niitä ainakin. Huomenna käyn kävelyllä keskellä päivää. Huomenna katson kaikki syyskuun pitkien työiltojen takia rästissä olevat jakson Sotaa ja rauhaa. Huomenna en varmaankaan enää näe unta tästä hakuprosessista. Huomenna varmaan ehdin taas rentoutua hääjuttujen parissa. Onhan huomenna sentään uusi päivä.

P.s. Tämän postauksen kuvat ovat Tampereen yliopistolta, kun pari viikkoa sitten olin  siellä hakuinfossa. Kunpa voisin vuoden kuluttua sanoa tuota paikkaa työpaikakseni! 

Sinä olet aina ollut minun mukanani, Lempi. Olen kertonut sinusta monissa yhteyksissä, mutta en tietenkään ole paljastanut yksityiskohtia, koska niiden jälkeen ei muuta kuulisikaan. Ihmisillä on niin monenlaisia tapoja purkaa traumojaan. Vaikeiden asioiden sanoittaminen auttaa monia, siksi ihmiset pitävät päiväkirjaa, tai pitivät, entisaikaan. Minä en koskaan aiemmin halunnut, että mitään näistä jäisi kenenkään luettavaksi, mutta sinua olen kantanut aina mukanani, sinulle olen puhunut aina.

Senkin jälkeen kun et enää kuullut.

Kun luin Helsingin Sanomien arvostelun Minna Rytisalon esikoisteoksesta Lempi (2016), tein samalta istumalta varauksen lähikirjastooni. Vaikka Lapin sotaa on käsitelty jo monessa kirjassa viime vuosina, aihe on minusta edelleen kiinnostava. Koska olen tutkimushommissa päässyt lähelle talvi- ja jatkosotien kokemushistoriaa, luen mielelläni myös niihin liittyvää uutta kaunokirjallisuutta.

Jotenkin tämä äidinkielenopettajien nousu esikoiskirjailijoiksi herättää huomiotani, mutta en usko, että se on uusi asia. Äidinkielenopettajaksi hakeutuu kirjallisuutta erityisen paljon rakastavia, ja suomalainen opettajankoulutus on laadukasta. Mutta Rytisalon kirja oli jo pelkästään tänä vuonna kolmas samasta taustasta ponnistavan kirjailjan teos omalla lukulistallani (ks. myös Tommi Kinnusen Lopotti ja Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään).

Lempi on kirja yhdestä ihmisestä kolmen muun henkilön kautta. Lempi itse ei ole tarinan kertoja vaan kolme minäkertojaa kiinnittyvät häneen, kertovat oman versionsa jatkosodasta ja etenkin sen loppuvuodesta. Ensimmäinen kertoja on Viljami, Lempin sodasta hitaasti palaava aviomies. Viljamin tuskaisa tilitys on niin raskas, että ehdin jo toivoa, että koko kirja ei olisi samaa. Paha oli tuli selväksi, kyllä. Lempin motiivi avioliittoon jäi vielä siinä vaiheessa minulle vähän epävarmaksi.

Toinen kertoja on Elli, Lempin ja Viljamin piikatyttö, apulainen. Hänen osuutensa taas sisältää niin paljon Lempin herättämää kateutta, katkeruutta ja vihaa, että empaattisen lukijan vatsaan koskee. Elli on köyhä, vaatimattoman näköinen, tätinsä piikana aina alistettu. Hänen pääsynsä Lempin apulaiseksi voisi olla alku uuteen, ellei kaikki olisi jo hänen osaltaan ohitse. Ehkä en ole kovin hyvä arvailija, mutta kesti kyllä jonkin aikaa ennen kuin tajusin, mitä Elli oli tekemässä. Ja hyvä niin.

Kirjan päättää Sisko, Lempin kaksoissisko. Sisko edustaa tarinassa sitä tyypillistä Lapin sodan juonta: nainen joka seurustelee saksalaisen sotilaan kanssa. Onko missään ikinä kerrottu, että siitä olisi seurannut jotain hyvää? Siskon osuus on minusta kiinnostavin, koska Lempin ja Viljamin pienen mökin sijaan se liikkuu laajemmissa maisemissa. Lisäksi kaksostyttöjen välisen ystävyys loistaa riveillä ja rivien välissä erinomaisen vahvasti. Lisäksi Sisko on tarinan ainoa vahva henkilö, osittain siksi että hän haluaa jäljitellä Lempiä, joka näyttäytyy hänen kerronnassan vahvana ja rohkeana. Ellin näkökulma Lempiin ei tuo esiin vahvuutta eikä rohkeutta, mutta tämä moninäkökulmaisuus tekee kirjasta onnistuneen.

Siskolta opin jälleen kerran sen, ettei aina pidä niin kovin tarkasti kuunnella, mitä muut puhuvat. Ihmiset puhuvat ja länkyttävät, eikä sen auta antaa muuttaa omaa elämää. Varoitukset annetaan yleensä hyvästä sydämestä, mutta on jokaisen oma asia, minkä verran niistä ottaa opikseen, ja virheetkin kantaa sitten yksin. Silti niihin ei kannata jäädä vellomaan tai jumittamaan.

Uusimmassa Diabetes-lehdessä (syyskuu 2016) on arkkiatri Risto Pelkosen haastattelu (juten kirjoittaja Pirita Salomaa). 85-vuotias lääkärikunnan korkeimman arvonimen kantaja on tehnyt huikean uran diabeteksen tutkimuksessa ja diabeteslääkärinä.

Haastattelussa Pelkonen sanoo jotain, joka hätkähdytti ja jota olen miettinyt monta päivää sen jälkeen. Parempi että lainaan suoraan juttua. Pelkoselta siis kysyttiin, mistä koostuu hyvä elämä:

Arkkiatri Pelkosen mielestä hyvä elämä ei ole vain terveiden yksinoikeus. Meidän on hyväksyttävä se, että sairaudet kuuluvat ihmiselämään.

-Terveys on arjessa selviytymistä, omatoimisuutta ja elämän hallintaa. Elämä voi olla vaikka miten hyvää pitkäaikaisesta sairaudesta huolimatta, Pelkonen rohkaisee.

-Moni pitkäaikaisen sairauden kanssa kulkija pitää itseään terveenä, kun elämä on jotenkuten hallinnassa ja arkiset asiat on reilassa. Terveys ei siis ole sairauden puutetta, Pelkonen lisää.

Terveys ei ole sairauden puutetta. Kuulitko, sanoin itselleni. Terveys ei ole sairauden puutetta.

Tietenkään hyvä elämä ei ole vain terveiden yksinoikeus. Minulla on ihan hyvä elämä. Tavallaan elän juuri  niin kuin arkkiatri kuvaa, mutta en ole tajunnut pohtia sitä tältä kannalta aiemmin. En pidä itseäni terveenä ihmisenä, mutta en myöskään jatkuvasti sairaana. Olen ihminen, jolla on useita pysyviä tai pitkäaikaisia sairauksia. En ole terve. Mutta olenko sairas?

Sairaudet kuuluvat elämääni. Elän hyvää elämää, ja sairauksista huolimatta arkiset asiat ovat jotenkin reilassa – tai jos eivät ole, niin se ei välttämättä aina ole sairauksien syy.

Joskus elämä kuitenkin on raskasta sairauksien kanssa. Nyt loppukesällä ja alkusyksystä olen taas saanut elämän pysymään ”jotenkuten hallinnassa”, vaikka sairaus on tehnyt minusta huonovointisen, aika pahastikin. Olen ollut sairas, mutta silti pyrkinyt tekemään työtä ja pitämään ”arkiset asiat reilassa”.

Päädyin viime viikolla jälleen pohtimaan, miten hullusti  toimin: olen terve niin kauan kunnes toisin todistetaan. Silloin monta vuotta sitten, kun B12-vitamiinipuutos (pernisiöösi anemia) todettiin, tilanne oli samankaltainen. Hemoglobiini oli alle 70, mutta minä olin töissä ja harrastin kuten ennenkin. Olin väsynyt, hengästyin helposti ja lopulta hakeuduin lääkäriin, mutta vasta kun verikokeen tulos kerrottiin, minä romahdin. Siihen asti pinnistelin, ja vasta terveyskeskuksessa aloin itkeä silkasta väsymyksestä.

Diabetesdiagnoosin aikaan keväällä 2014 join vettä kuin kaktus autiomaassa, ramppasin vessassa, laihduin ja olin väsynyt – mutta en ollut ajatellut vielä mennä lääkäriin. Enhän minä voinut olla sairas! Viimeistelin väitöskirjaani, ihmekös että väsytti.

Nyt taas elokuussa laihduin, hengenahdistusta oli lopulta melkein päivittäin, aloin kärsiä unettomuudesta (mikä on minulle tosi harvinaista) – ja olin tietenkin väsynyt. Mutta en pitänyt itseäni sairaana ennen kuin varovasti kysyin laihtumisesta sairaanhoitajalta terveyskeskuksessa. Kun viimein omien menojen ja reissujen vuoksi yli viikkoa myöhemmin pääsi verikokeisiin, lääkäri soitti samana iltapäivänä. Kilpirauhanen oli kääntänyt vajaatoimintansa liikatoiminnaksi. Sain käskyn alkaa syödä beetasalpaajia, ja kilpirauhaslääkkeen annosta muutettiin. Muutaman viikon kuluttua menen taas verikokeisiin.

Mutta jälleen: vaikka tunsin oireet, en tuntenut itseäni sairaaksi ennen kuin lääkäri soitti. Beetasalpaajia en ole koskaan tarvinnut jännityksen tai sellaiseen, ja niiden resepti vähän säikäytti. Lääkärin soiton jälkeen vähän itketti, mutta sen jälkeen olen tunnistanut oireet paremmin, ja koettanut hellittää esimerkiksi hengenahdistuksen ja rintakipujen yllättäessä. En ole terve. Olen taas sairas, sairaampi kuin pitkään aikaan.

Mutta terveys ei ole sairauden puutetta. Terveys on sitä, että sairaanakin jaksan elää, jaksan nauraa ja tehdä työtä, jaksan halata puolisoa ja huomata hyviä asioita ympärillä. Välillä terve, hyvä päivä on sellainen, jolloin ranteisiini ei satu kirjoittamisesta huolimatta, kun verensokeri pysyy melkein koko päivän alle kymmenessä ja nukahdan nopeasti illalla.

Terveys on myös sitä, että hyväksyn elämäni tällaisena kuin se on. Minun on hyväksyttävä se – kuten arkkiatri kehottaa – että sairaudet kuuluvat elämääni.

Se ei aina ole helppoa, mutta niin se vain on. Ikävää on se, ettei tämä koske vain minua vaan myös läheisiäni, jotka joutuvat pakostakin hyväksymään vajavaiset mahdollisuuteni, ja työnantajia, joille olen kuluerä jos jonain päivänä annan periksi ja alan pitää sairauslomia. En tiedä silti, onko pala palalta prakaavan kehoni rajoitteisuuden hyväksyminen vaikeampaa minulle vai rakkailleni. Ehkä minulle, sillä omia vikoja on vaikeampi rakastaa kuin toisten.

Mökillä vietetyt rapujuhlat ovat nyt jo kahtena vuonna peräkkäin asettuneet kesän ja syksyn taitekohtaan. Olemme rapurallanneet syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna, jolloin kaupoista on jo vaikea löytää rapurekvisiittaa. Rapuja sen sijaan on vielä hyvin saatavilla.

Ennen avopuolisoni tapaamista olin osallistunut rapujuhliin vain kerran aiemmin. Edelleen rapujen avaaminen sujuu minulta hitaammin kuin muilta, mutta aika nopeasti tähän ihanaan ruokajuhlaan pääsee mukaan. Oleellista lienee on hyvä seura ja ensiluokkaiset ravut – näihin kahteen panostamalla muut osat juhlasta ovat vähemmän tärkeitä.

Laatuseura tarkoittaa meillä lähimpiä ihmisiä: puolisoni serkku perheineen, ja jos aikataulut vain sopivat niin puolison velikin on aina tervetullut joukkoon. Ehkä jonain päivänä saan oman siskonikin avecinsa kanssa mukaan näille rapukesteille.

Ensiluokkaiset ravut puolisoni hankkii joka vuosi tuttavaltaan Mäntyharjulta. Tänä vuonna lastissa oli muutamia erityisen isoja rapuja. Kieltämättä isot ravut ovat kivempia syödä, kun leivän päälle kertyy tavaraa hiukan edes nopeammin…

Keitimme ravut perjantai-iltana. Keittäminen on taidelaji, ja puolisoni on kehittynyt siinä vuosi vuodelta taivammaksi. Suolaa pitää olla riittävästi, mutta ei liikaa. Vesi ei saa kiehua, ainoastaan ”hymyillä”, ja ravut pitää jäähdyttää mahdollisimman nopeasti (teimme etukäteen toisen liemen, joka oli jäähtynyt kun kypsät ravut siirrettiin siihen ja vietiin järveen jäähtymään). Kruununtillin kanssa ei nuukailla. Keittäminen tapahtuu meillä Juha Jormanaisen Suomalaisen rapukirjan ohjeiden mukaisesti.

IMG_20160904_083751

Rapurallaa!

Rapujuhliin kuuluu oma rekvisiittansa, aivan kuten jouluun, vappuu tai pääsiäiseenkin. Paperinen pöytäliina rapukuvioisen kaitaliinan kanssa on paras, koska sen voi alkuruoan jälkeen poistaa suoraan takkaan – rapujen syönnin jälkeen pöytä on usein varsin likainen. Mökillä käytetään lähinnä kertakäyttöastioita, joita saa raputeemalla vaikka kuinka paljon. Kattaus oli punaista ja valkoista! Tänä vuonna saimme myös kaulurit, joita tosin juhlakansan pienimmät vierastivat kovin – aikuiset sen sijaan käyttivät ruokalappuja innoissaan.

Meidän rapujuhlissa lauletaan ensimmäisen snapsin kohdalla Helan går, huudetaan hep tyttörapujen kohdalla ja snapseja naukkailevat ne jotka haluavat. Alkuruokaan kuluu sujuvasti puolitoista tai kaksikin tuntia.

Ravut ovat tietenkin rapujuhlien pääosassa, mutta kyllä niillä muillakin ruokalajeilla on väliä. Tälläkin kertaa teimme ruoat yhdessä, ja ne valmisteltiin alku- ja pääruoan välissä pidetyllä tauolla. Lohi savustettiin, siikliperunat keitettiin, ja aamupäivästä asti grillissä muhinut possunniska (ohje Koko vuoden grillauskirjasta) haettiin sisään ja nyhdettiin tarjolle. Salaatti oli yksinkertainen vihreä salaatti vuohenjuustolla. Tässä välissä lapset söivät jo jälkkärinsä ja siirtyivät nukkumaan, kun aikuiset vasta pääsivät pääruokaan.

Jälkiruokakin onnistui tällä kertaa ihan nappiin. Tein jo edellisenä iltana pannacottaa Hellapoliisin ohjeen mukaan, ja iltapäivällä oli valmistellut omena-kanelikompotin pannacotan kylkeen. Ohje oli neljälle, mutta jaoin sen kuuteen kuppiin, koska monta tuntia kestäneen ruokaorgian lopuksi riitti ihan pieni makea jälkiruoka kahvin ja avecin kera.

IMG_20160903_215832

Omena-vanilja-kanelipannacotta

Rapujuhlapäivä oli aurinkoinen, lämmin ja valoisa. Yöllä alkoi sataa, ja tänään on tullut syksy. Mökillä on kosteaa ja Saimaalla utua. On taas alkanut se aika vuodesta, jolloin kynttilät kuuluvat pöytään aamuin illoin. Tervetuloa syksy!

Ihan pikaisesti vielä ennen nukkumaanmenoa listaan tähän elokuussa luetut kirjat. Olen tainnut ehtiä bloggaamaan vain yhdestä niistä, mutta hyvä että edes siitä.

Melko vahvasti kotimaisella kirjallisuudella mennään, yhtä lukuunottamatta.

  • Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos
  • Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
  • Norman Maclean: Ja keskellä virtaa joki
  • Miika Nousiainen: Metsäjätti
  • Kreetta Onkeli: Kotirouva

Minulla on tavoitteena lukea hitaasti mutta varmasti pois kirjapinoa, jotka ovat menossa poistoon omasta hyllystä, mutta vasta lukemisen jälkeen. Ja keskellä virtaa joki ja Ei kiitos olivat siitä hyllystä, eli tässä kuussa pino lyheni kahdella kirjalla. Ei huono! Muuten mentiin kirjaston antimilla.

Tänään on taas ollut niitä päiviä, jolloin kiva elämänkumppanini diabetes heittelee märkiä rättejä naamalle. Välillä minulla on olo kuin seuraisin ulkopuolelta omaa tekemistäni ja reaktioitani verensokerin vaihteluihin. Tämä tapahtuu jollekulle muulle, ei minulle. Vieläkin siis on nielemistä siinä, että sain tämän taudin, vaikka sairastumisesta on jo reilusti yli kaksi vuotta.

Tänään oli taas oikein tyypillinen diabetesaamupäivä, sellainen hankala.

Klo 7:39 vs. 5,6 (oikein hyvä). Laitoin pitkävaikutteisen Levemirin päivää varten, ja koska aamupalaksi oli puuroa, laitoin 7 yksikköä pikainsuliinia NovoRapidia.

Klo 8:00 vs. 5,9 (tarkistusmittaus). Miten se voi nousta, kun just laitoin insuliinia? 20 minuuttia oli liian vähän aikaa pistosta, olisi pitänyt pistää aikaisemmin.

Sen jälkeen kaikki menikin pieleen. Laitoin kiukuissani 4 yksikköä lisää NovoRapidia, söin aamupalan nopeasti ja lähdin ajamaan töihin. Matkalla nukutti (usein korkean sokerin oire), mutta ei paljon. Töihin päästyäni mittasin taas.

Klo 9:15 vs. 5,7. Eli nyt se insuliini sitten vaikuttaa. Ei ollut huono olo, ja pääsin alkuun työhommissa paljon paremmin kuin yleensä. Lähes aina minulla on verensokeri korkealla aamupalan jälkeen, ja silloin en jaksa yhtään keskittyä. Usein pystyn kunnolla töihin vasta lounaan jälkeen, kun sokerit tasoittuvat.

Mutta sitten se alkoi. Ennen kymmentä minun oli jo kova nälkä, ja se alkoi tuntua jo aika pahalta. Päätin hakea kahvilasta hedelmän välipalaksi, ja ajattelin että mittaan nyt jo ennen kuin lähden, niin voin syödä sen välipalan heti kun pääsen kahvilaan. Hyvä että mittasin.

Klo 9:52 vs, 2,8.

Sokerit tulivat humisten alas puolessa tunnissa. Syy on ihan selvä: aamupalalla liikaa insuliinia. Oma syy, kuten aina. En käsitä, miksi sokeri nousee aamuisin vaikken söisikään mitään, ja ennen kaikkea en millään tunnu osaavan kontrolloida sitä niin,  ettei tuloksena olisi joko hypo (matala) tai hyper (korkea).

Hassua oli se, että en yhtään tajunnut että sokerit voisivat olla noin matalat. Olin lähdössä kahville ihan hyvässä voimin, tosin kovin nälkäisenä. Mutta nälkä ei aina tarkoita matalia sokereita, ei todellakaan. Mutta kun näin mittarin lukeman, oireet pamahtivat saman tien. Kädet tärisivät, ja koko kroppa tutisi kun nappasin heti pillimehun. Sen juotuani lähdin heti kahvilaan, ja luulin pyörtyväni portaisiin. Itketti ja hätäännyin vähän. Ostin leivän ja omenan, ja tulin syömään ne työhuoneelle (aloitin jo matkalla). Kun istuin takaisin tuolissani, vyöryi hikiaalto päälle. Hypon jälkeen tunnen aina uupumusta ja voimattomuutta.

Mutta jokin siinä siis on, että tunnistin oireet tulivat vasta kun näin lukeman. Tai sitten vasta silloin aloin edes kuulostella niitä. Suojaako ihminen itseään noin? Pitäisi olla valmiimpi ja varautuneempi, sillä 2,8 on jo vaarallisen matala. Onneksi pillimehua oli, ja onneksi mitään ei taaskaan sattunut.

Mutta se vuoristorata: kun puolenpäivän aikaan lähdin lounaalle, sokerit olivat 11,4. Kun oppisi vielä olemaan ahnehtimatta liikaa hiilareita hypoon…

high bloodsugar

Mutta ei siinä paljon ajattele, syö vaan. Ja maksakin helposti ehtii jo ryhtyä auttamaan tuuttaamalla oman annoksensa sokerivarastostaan elimistöön. Hypojen ja hyperien vaihtelusta syntyy se vuoristorata, joka tekee välillä päivistä todella väsyttäviä niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Onneksi tänään iltapäivä on mennyt taas ihan hyvin.

Kuva: Diabetes support, alkuperä tuntematon

Kirjoitan tätä uudella tabletillani ja testaan samalla wordpressin sovellusta. Rauli-myrsky on ujeltanut koko päivän nurkissa. Onneksi hoksasin ladata tabletin virtaa täyteen, sillä tietokoneella ei nyt oikein pääse nettiin. Tabletin akku kestää pidempään., eikä verkko pätki samalla tavalla kuin laajakaistaa avaava laite.

Olen asunut tässä nyt yli vuoden. On ollut myrskyjä, joiden aikana sähköt ovat pätkineet, mutta Rauli on toistaiseksi kovin kohdalle osunut myräkkä. Sähköt pätkivät jo iltapäivällä, mutta olivat yhtäjaksoisesti pois parisen tuntia nyt illalla. Juuri tätä kirjoittaessani valot palavat ja jääkaappi käy taas, mutta on vaikea uskoa, että tilanne olisi pysyvä, sen verran lujaa tuuli edelleen nurkissa ulvoo.

Äiti ja isä kävivät täällä iltakahvilla. Myrsky hämärsi keittiön, ainoa valo tuli kynttilöistä. Juttelimme ensimmäistä kertaa kunnolla tulevista häistämme ja niihin liittyvistä suunnitelmistamme. Isä ja äiti vaikuttivat molemmat ilahtuneilta: tilanne on heille uusi, mutta onnellinen.

Taidan ottaa varmuuden vuoksi vettä ämpäreihin, jos sähköt vaikka katkeavat uudelleen. Sitten otan iltapalaa, koetan saada Papun sisälle nukkumaan, ja kömmin taskulamppu käden ulottuvilla peiton alle. Minulla on juuri aloitettu romaani yöpöydällä odottamassa, se sopii hyvin kumppaniksi myrskyiltaan.