Helmikuussa luin vain yhden kirjan, joten lykkäsin luettujen listaamista maaliskuun loppuun. Lukutahti on tällä hetkellä noin kirja per kuukausi, mutta äänikirjat täydentävät mukavasti arjen kirjaseikkailuja. Helmikuussa liityin Storyteliin, ja äänikirjat kuuluvat päivittäiseen arkeen. Kuuntelen niitä vaunulenkkien lisäksi esimerkiksi vauvaa päiväunille nukuttaessa tai arkiaskareita tehdessä kun vauva nukkuu.

Tässä helmi- ja maaliskuussa luetut kirjat:

  • Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina
  • Tiina Huttu ja Kirsi Heikkinen: Pää edellä. Näin tuet lapsesi aivojen kehitystä.
  • Heidi Köngäs: Sandra

Ja kuunnellut kirjat:

  • Kaari Utrio: Seuraneiti
  • Mika Waltari: Tähdet kertovat, komisario Palmu
  • Jani Toivola: Kirja tytölleni
  • Enni Mustonen: Paimentyttö

Sekä kuunnellessa että lukiessa pyörittelen mielessäni ajatuksia, joista haluaisin kirjoittaa, mutta harvakseltaan näitä tekstejä ehtii ja jaksaa nykyään rustata – Jani Toivolan kirjaan liittyen ehdin jo aloittaakin, mutta ajatus katkesi ja hukkui ennen kuin ehdin saada sitä etenemään. Jatkuvasti kuitenkin postauksia suunnittelen, joten eiköhän lopulta aina jokin ehdi valmiiksi asti.

Kyse on aina ja vain meistä kahdesta: Lilasta, joka haluaa minun antavan sen mitä hänen luonteensa ja olosuhteet ovat estäneet häntä antamasta, ja minusta, joka en pysty antamaan sitä mitä hän vaatii; Lilasta, joka suuttuu riittämättömyyteeni ja haluaa kostoksi häivyttää minut smaoin kuin on tehnyt itselleen, ja minusta, joka olen kirjoittanut kuukausikaupalla luodakseni hänelle muodon, jonka ääriviivat eivät hälvene, kukistaakseni, rauhoittaakseni hänet, jotta saisin itse rauhan.

Tammikuun aikana luin hitaasti, sivu kerrallaan edeten, Elena Ferranten Napoli-sarjan neljännen osan Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta, 2014, suom. 2018). Samalla kun olisin halunnut lukea sen parissa päivässä kuten edelliset osat mutta elämäntilanne ei nyt sitä sallinut, halusin toisaalta myös säästellä lukukokemusta, sillä olen pitänyt tästä kirjasarjasta todella paljon. Ensimmäisen osan luin marraskuussa 2017 ja toisen osan heti perään; kolmannen osan herkuttelin jokseenkin tasan vuosi sitten.

Kirjasarja alkaa tilanteesta, jossa Lila oli kadonnut, ja hänen poikansa Rino soittaa Elenalle hädissään. Elena alkoi muistella heidän ystävyyttään ja elämäänsä ja kirjoittaa siitä tarinaa. Neljännessä osassa päästään naisten kypsään aikuisuuteen ja lopulta Lilan katoamiseen ja kirjoitusprosessiin, ”nykyhetkeen” asti.

Napoli-sarja on minusta hieno tetralogia. Jokainen osa täydentää toisiaan hallitusti. Niitä olisi vaikea ellei mahdotontakin lukea irrallisina teoksina, niin selkeästi tarina kulkee kronologisena jatkumona lapsuudesta ikääntymiseen.

Pidin eniten ensimmäisestä osasta, jossa minusta rakentui hienosti kuva napolilaisesta työläiskaupunginosasta lasten – nimenomaan tyttöjen – silmien kautta. Sukupuolella on tässä erittäin  paljon väliä, sillä minua kiehtoo juuri tytön näkökulma, se miten aikuisena muistellessa osaa kyseenalaistaa esimerkiksi väkivallan, tyttöjen ja naisten aseman ja maskuliinisen vallankäytön, mutta lapsen silmissä se on maailman järjestys.

Haastavaa sarjassa oli minulle Italian sisäpolitiikan historia, jota en tunne lainkaan. En pysynyt kunnolla kärryillä poliittisissa myllerryksissä ja kiistoissa 1960- ja 1970-luvuilta, mutta riittävästi kuitenkin niin ettei tarinan juoni etenkin kolmannessa osassa varsinaisesti kärsinyt. Olisi kiinnostavaa lukea tai vaikka kuulla joskus esitelmä sarjan sukupuolirooleista: sekä tytön kasvusta naiseksi ja feministiksi joka silti antaa elämänsä miesten polkea arvoaan, että kirjan miehistä, jotka kukin ovat omalla tavallaan esimerkkejä toksisen maskuliinisuuden haitallisuudesta.

Katsoin tammikuussa HBO:n sarjan My Brilliant Friend, joka käsitteli juuri ensimmäisen osan tapahtumat. Se auttoi visualisoimaan juurikin Lilan ja Linan kotiympäristön, tuon korttelin, jota minun oli vaikea hahmottaa. Millainen tila oikeastaan on työläiskortteli, joka on niin tiivis ja lasten kannalta suljettu, että he voivat kasvaa teini-ikään asti näkemättä merta vaikka asuvat Napolissa? Sarja oli muutenkin erinomainen filmatisointi, odotan jo mielenkiinnolla seuraavia osia.

Ferranten Napoli-sarja on yksi minuun eniten vaikutuksen tehneitä kirjasarjoja viime vuosilta, ja on suorastaan harmillista etten saa nyt kunnollista analyysia irti. Olen jutellut kirjoista ja tv-sarjasta kavereiden kanssa kyllä, ja miettinyt nyt koko helmikuun ajan kirjoista kirjoittamista. Tilanne nyt vain on mitä on, ja minun aivoni täysin jumissa. Tätä postausta olen kirjoittanut suurimman osan helmikuuta, aina lause tai rivi kerrallaan, minkä vauvalta olen onnistunut aikaa ja keskittymistä varastamaan. Tästä kirjasta kirjoittaminen ei käy ihan käden käänteessä vaan vaatii keskittymistä, joten sopivaa tilannetta on ollut vaikea löytää. Ja kun se löytyy, en enää muista mitä piti kirjoittaa.

Nöyrät pahoitteluni tynkäpostauksesta siis, mutta sitäkin suurempi ja lämpimämpi suositus, jos joku ei ole vielä Napoli-sarjaa lukenut. Kavereille voin myös lainata, kun koko sarja on omassa hyllyssä. Tulen varmasti lukemaan nämä uudelleen, ehkä jopa suhteellisen pian (vuoden, parin sisällä), sillä uskon toisen lukukerran vain parantavan kokemusta. Myös äänikirja voisi olla hyvä kokemus.

Helmikuu, tervetuloa! Toivon helmikuun tuovan kirkkautta päiviin, lisää valoa talveen ja vauvalle itkuttomampia päiviä. Näiden asioiden toivon johtavan parempaan omaan jaksamiseeni sekä sen kautta ehkä myös runsaampaan lukemiseen.

Tammikuussa saattelin loppuun kaksi kirjaa. Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut on ainoa lukemani kirja, ja sekin e-kirjana. Toinen päätökseen saatu teos oli Marko Annalan Paasto, jonka kuuntelin äänikirjana vaunulenkeillä. Se oli hyvä kirja itsetutkistelusta, uskosta ja epäuskosta, elämänmuutoksesta, voimasta ja inhimillisyydestä, mutta ei kyllä siltikään Annalan esikoisen Värityskirjan veroinen.

Lisäksi aloitin äänikirjana Kati Tervon Iltalaulajanjoka kertoo Ellen Thesleffistä. Se vaan on jäänyt kesken, kun pakkasilla en enää ole niin säännöllisesti ulkoillut vauvan kanssa. Myös aloitin e-kirjana Anna-Leena Härkösen Ihan ystävänä sanon, mutta palautin sen kun laina-aika loppui, kun tarvetta e-kirjalle ei siinä kohdin ollut. Teos kuitenkin on lyhyiden juttujen kokoelma, joten siihen on helppo palata myöhemmin.

Elena Ferranten Napoli-sarjan neljäs osa on ollut yöpöytäkirjanani koko tammikuun ajan. Viimeiset sivut luin siitä tänään eli juuri helmikuun puolella. Vielä en ole ihan varma mitä mieltä siitä olen, mutta jos vain pystyn kirjoittamaan niin palaan asiaan.

Sitcomissa Big Bang Theory Bernadette kipuilee erään jakson verran äitiaivoistaan. Menestyvä, huippuälykäs lääketieteen tutkija on kahden pienen lapsen äiti, ja ahdistuu tajutessaan miten aivot eivät kerta kaikkiaan kykene käsittelemään muuta kuin äiti- ja vauvapuhetta. Voi kuule Bernadette, tiedän mitä tarkoitat. Nyt tiedän.

Kun lukemisen alkuun pääsin äitiydestä kertovan kirjan avulla, lainasin kirjastosta toisenkin eli toimittaja Irene Naakan vuosi sitten ilmestyneen teoksen Hullu kuin äidiksi tullut. Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus. Itse asiassa etsiskelin kirjaa kirjastosta jo syksyllä, mutta se oli aina lainassa, enkä tullut tehneeksi varausta. Nyt lainasin sen e-kirjana puhelimeen ja luin sitä lähinnä yösyöttöjen yhteydessä sekä ääneen vauvalle että itsekseni uutta unta odotellessani. Vauva nukahti melko monta kertaa kuunnellen Naakan välillä kovia, mutta ah niin oikeaan osuvia huomioita äitiydestä.

Kirjan alaotsikko on tosi hyvä. Juuri omien pilvilinnojeni ja todellisuuden törmäyksen aikaan joulu-tammikuun vaihteessa tämä kirja oli parasta mitä saatoin lukea. Irene Naakka sanoittaa kirjassaan monia ajatuksia, joita en olisi uskaltanut ehkä ajatella loppuun asti, enkä toisaalta ehkä osannutkaan. Vaikka olisin mielelläni lukenut tämän kirjan jo ennen synnytystä, oli kuitenkin ehkä parempi että luin sen vasta nyt. Nyt vasta osasin kunnolla vastaanottaa sen viestejä ja soveltaa lukemaani omaan elämääni.

En ole sairastanut masennusta, mutta selkeä synnytyksen jälkeinen baby blues vieraili myös meidän kodissamme. Hormonien takia olin itkuinen ja masentunut, eikä unen puute yhtään helpottanut asiaa. Oikeastaan vasta aika on auttanut: olen varmaankin tottumassa valvomiseen, ja ehkä hormonienkin negatiivinen vaikutus on vähentynyt. Olen tehnyt ajatustyötä, puhunut paljon M:n kanssa sekä samassa elämäntilanteessa olevan ystävän kanssa, eivätkä mustat ajatukset iske enää kovin usein. Irene Naakan kirja on auttanut siinä.

Esimerkiksi kysymys luopumisesta. Elämänmuutos entisestä tähän nykyiseen on suuri, enkä tietysti muuta odottanutkaan. Silti välillä tekee tosi tiukkaa tajuta, että olen muuttunut ihmiseksi joka ei aina peseydy, ei kykene lukemaan päivän uutisia puhumattakaan että keskustelisi niistä, puhuu vain vauvasta ja vauvan asioista, on väsymyksestä ja valvomisesta kärttyisä ja kaipaa rauhassa juotua kahvikuppia välillä enemmän kuin mitään muuta. Arkipäivä kulkee täysin jonkun muun kuin itseni ohjaamana, eikä päivän sisältö ole mitään muuta kuin syöttö, vaippa, uni -kierteen toistamista uudestaan ja uudestaan.

Tiesin että näin käy, mutta en tiennyt miten pahalta se tuntuu. Ja samalla tuntuu kuin ei olisi lupa olla tästä pahoillaan – itse lapseni halusin, enkä tietenkään häntä vaihtaisi entiseen elämään. Mutta silti näin valtava elämänmuutos tuntuu myös pahalta. Vasta Naakan kirjan avulla sain sanat näille tunteille:

Se että suree kaikkea saamaansa, minkä halusikin ja mitä monet eivät suuristakaan ponnistuksista huolimatta saa, aiheuttaa ristiriitaisia tunteita ja huonoa omatuntoa, mutta sureminen on silti oikeutettua. Minä tarvitsin suruajan, sillä menetin entisen elämäni lopullisesti. Tavallaan halusinkin menettää sen, halusinhan tulla äidiksi. […] Tarvitsin silti aikaa tajutakseni, mitä kaikkea olin menettänyt ja mitä kaikkea saanut tilalle. […] Kunpa äitiydessä koetuista menetyksistä puhuttaisiin enemmän ja niiden kohtaamiseen kannustettaisiin. Äitiys ei ole vain saamista vaan myös monesta asiasta luopumista. Se on perustavaa laatua olevaa luopumista.

Big Bang Theoryn Bernadette yrittää kamppailla aivojensa äitimoodia vastaan, mutta minä olen antanut periksi. Vauvan ollessa nyt 1,5 kuukautta olen lukenut Hesarin kulttuurisivut kerran, ja yhtä romaania puoliväliin. Hyvä juttu ovat vaunulenkeillä kuunneltavat äänikirjat; ne saavat minut tuntemaan itseni vähän enemmän ihmiseksi ja auttavat torjumaan mustia ajatuksia. Yritän käydä suihkussa ainakin melkein joka aamu, ja koetan käyttää kotona muitakin vaatteita kuin maitoisia kaapuja – toki myös niitä. Käyn ahkerasti perhekerhoissa ja -kahviloissa tapaamassa muita ihmisiä, jotta kosketus ulkomaailmaan säilyy enkä vahingossa ala kuvitella olevani yksin. Uutisia en ehkä vielä katso, mutta ehkä sekin aika tulee.

Tämä postaus olisi voinut olla myös toisen blogin puolella, mutta laitoin sen nyt tänne koska kyse on enemmän minusta kuin pelkästään äitiydestä ja vauvasta. Ja onhan tässä kuitenkin kyse luetusta kirjasta.

Irene Naakan Mutsie-blogi löytyy täältä.

Sain hyvältä ystävältä vauvaonnittelukortin ja paketin, joka sisälsi poikkeuksellisesti lahjan minulle, ei niinkään vauvalle kuten suurin osa onnittelulahjoista hyvästä syystä on. Hän lähetti lyhyitä tekstejä sisältävän pienen kirjan nimeltä Lasten oppeja äideille (2018). Kirjan tekstit on toimittanut Sanna Wikström, joka on perustanut Hidasta elämää -sivuston. Kirjan muut kirjoittajat ovat kyseisen sivuston kirjoittajia.

Seuraan itsekin Hidasta elämää -sivun instagram-tiliä, vaikka välillä sen henkisyys meneekin hiukan sivuun omasta tavastani ajatella ja elää. Mutta tämä kirja osui kyllä hermoon ja tuli tarpeeseen. Ensinnäkin joulukuussa olin täysin kykenemätön lukemaan pitkiä tekstejä, joten kirja joka sisäsi vain muutaman sivun mittaisia ajatelmia ja tekstinpalasia, sopi todella hyvin sen hetkiseen mielentilaani. Toiseksi joulukuussa hormonimylläkän takia en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin vauvaan liittyviä ajatuksia, joten äitiysaiheinen kirja toimi siinäkin mielessä tosi hyvin. Luin kokoelmaa hitaasti, luku kerrallaan, itkin välillä kun jokin kohta kolahti tosi hyvin ja sain apua omien tunteitteni sanoittamiseen.

Kirjassa on monta kohtaa, joita haluaisin siteerata tähän. Esimerkiksi olotilani synnytyslaitoksella, kun vietin viikon sisällä sairaalassa tajuamatta ulkomaailmasta mitään, on ollut vaikeasti selitettävä. Susanna Erätuli kuvaa sitä mm. näin:

Kun lapsi syntyy, taivaan ikkuna aukeaa hetkeksi. Kun katsot pihalle, huomaat ihmisten kulkevan normaaleja ratojaan kouluun, töihin,  bussipysäkille. Tavallinen elämä jatkuu, mutta sinä tunnet jotain muuta – elämän ihmeen. Rajalla ajantaju taipuu ja ajattomuus virtaa hetkeen. Mikään ei ole tavallista.

Eniten olen käyttänyt kirjaa sanoittamaan ahdistustani siitä, miten rajusti elämäni on kuukaudessa muuttunut. Vaikka tiesin, että mikään ei ole lapsen syntymän jälkeen kuten ennen, muutoksen kokeminen konkreettisesti ja siihen sopeutuminen on ollut vähän kivuliasta. Yritän kuitenkin, ja uskon että ajan kanssa tämä lutviutuu paremmin. En ehkä ole niin vapaa tekemään mitä haluan, mutta kuten Eevi Minkkinen kirjassa toteaa, voin valinta suhtautumiseni.

Olen luopunut entisestä elämästäni mutta saanut nykyisen. Olen luopunut siitä, että saisin tulla ja mennä, miten haluan, mutta sain tilalle jotakin, mikä on maailman tärkein syy olla läsnä siellä, missä on, sellaisena kuin on.

En halua hehkuttaa liikaa, koska ihan kaikki tästä kirjasta ei sopinut minun pirtaani. Esimerkiksi tietty joogahenkisyys on minulle vierasta, enkä osaa meditoida tai hakea sisäistä rauhaa sillä tavoin. Se ei silti tarkoita, ettenkö kunnioittaisi sen kaltaista henkisyyttä – se vain ei ole minun juttuni, ja sen vuoksi osa teksteistä meni ohi minulta. Lisäksi paikoitellen teksteissä oli riveillä tai rivien välissä äitiyden kohottamista tietynlaiseen jumalattaruuteen, ja juuri sitä olen koettanut välttää ja pysyä kaukana liiasta äitiyden pyhittämisestä (tässä avuksi on mm. Irene Naakan kirja Hullu kuin äidiksi tullut). Äitiys on rooli johon koetan mahtua, mutta mitään yliluonnollista tai maagista tässä ei ole. Päin vastoin, äitiys sisältää raskausajasta asti käsittämättömän määrän kaikkea hyvinkin maallista ja konkreettistä kuten monenlaisia eritteitä, kipua, väsymystä, kyyneliä sekä ahdistusta ja muita tunnemyrskyjä – ja jälleen lisää eritteitä sekä vauvasta että äidistä.

Kuitenkin juuri tuon väsymyksen ja konkreettisesti elämän perusasioihin pysähtymisen aiheuttaman kuormittuneisuuden sekä ison elämänmuutoksen takia tarvitsen muistutusta siitä, että on syytä yrittää nähdä tämän sumun läpi elämän värejä, ja koettaa – vaikka väkisin – nähdä kaiken kauneus ja hakea henkistä hyvinvointia. Välillä väsymys on voittamassa ja näen vain mustaa, mutta koetan muistaa Eveliina Salosen viestin:

Henkinen tila ja väljyys, avoimuus, joustavuus ja hengittävyys auttavat näkemään ja arvostamaan värien kirjoa. Pysähtymällä ja hellittämällä hetkeksi kerään itseni henkisesti yhteen paikkaan ja teen havaintoja ympärilläni. Huomaan tumman luumun ja tumman viininpunaisen eron ja kaikki harmaan eri sävyt. Henkinen avoimuus lisää kykyäni selviytyä hektisessä elämässä ja auttaa minua myös uusiutumaan. Uskaltamalla heittäytyä elämän väreihin, niihin tummiinkin, asiat alkavat taas tuntua joltakin ja elämä alkaa maistua.

Uskon, että tämä kirja tulee auttamaan minua myös tämän pikkuvauvavaiheen jälkeen. Äitiys on jatkuvaa muutosta lapsen kasvaessa ja kehittyessä, ja kirjasta voi ammentaa paljon myös myöhemmin. Siksi kiitos ❤ ystävälleni, joka tämän lähetti – tämä kirja jos jokin on kestävä lahja.

Minulla oli hienoja suunnitelmia äitiysloman lukemistoksi. Vaikka myönnän osan niistä olleen liioittelua (työhön liittyviä kirjoja – oikeasti?) niin jossain määrin järisyttävä oli vauvan mukanaan tuoma elämänmuutos myös lukuharrastuksen suhteen. Vauvan synnyttyä hiukan ennakoitua aiemmin joulukuun 2. päivä, lukemiseni jäivät siihen. En pystynyt väsymyksestä, hormonimyrskyltä ja kaiken muun uuden keskellä keskittymään yhtään mihinkään lukemiseen. Sairaalassa minulla oli mukana Eppu Nuotion Tarhapäivä, mutta ei se edennyt montaakaan sivua.

Sairaalasta kotiutumisen jälkeen palautin kaikki kirjaston kirjat, koska tajusin etten saa luettua niitä laina-aikojen puitteissa. Olin tehnyt monta varausta kirjauutuuksiin, mutta peruin niitä, koska en kerta kaikkiaan ehdi tai jaksa edelleenkään lukea. Uutuuskirjoissa lisäksi on usein lyhyempi laina-aika. Päätin, että luen omasta hyllystä joitain lukemattomia (niistä ei ole pulaa), jos lukemiselle olisi jossain vaiheessa aikaa.

Sen sijaan lainasin äänikirjoja. Imetys- ja pesimissessioiden aikana kuuntelimmekin Sisupussin kanssa Minna Canthin Agneksen, ja tänään aloitimme Mika Waltarin Mikael Hakimin jatkoksi keväällä kuuntelemalleni Mikael Karvajalalle. 

Joulukuussa olenkin lukenut vain yhden kirjan. Sain ystävältä vauvaonnitteluksi ja äitiyslahjaksi Lasten oppeja äidille -nimisen kirjan, joka sisältää lyhyitä tekstejä äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyen. Se on ollut hyvä ja tärkeä kirja, josta haluaisin kirjoittaa vielä ihan oman postauksen. Vaikka en ole ollenkaan varma, pystynkö tätä toivettani täyttämään nykyisessä elämäntilanteessani, jätän nyt kuitenkin vielä kirjoittamatta kirjasta tämän enempää.

Joulupukki toi hartaasti toivomani Napoli-sarjan neljännen osan eli Elena Ferranten Kadonneen lapsen tarinan. Aloitin sitä eilen, ja tuntui upealta lukea hyvää kirjaa edes muutaman kymmenen sivun verran. Ehkä siis vähitellen pääni selvenee pahimmasta äitiysjumista ja pystyn vähän kerrassaan palaamaan kirjojen pariin. Lukutahti varmasti on jatkossakin hidas, koska iltaisin en pysy hereillä lukeakseni mitään. Silti: kun on kuukauden verran ollut lähes lukematta, tuntuu pienikin sivumäärä luksukselta. Harrastuksen tärkeyden ymmärtää vasta kun joutuu elämään jonkin aikaan ilman sitä.

Missä välissä tämä kuukausi taas vilahti… Kuvittelin lukevani marraskuussa vaikka kuinka paljon, koska puolivälissä kuukautta siirryin äitiyslomalle. Kyllä loma listan pituudessa näkyy, mutta ei niin paljon kuin voisi kuvitella. On ollut niin paljon muutakin tekemistä, esimerkiksi nukkumista. Nyt olen aloittanut myös tietokirjoja, saa nähdä saanko niitä ikinä loppuun vai jäävätkö selailuasteelle.

Mutta tässä siis marraskuussa lukemani kirjat siinä järjestyksessä kuin sain ne loppuun:

Taas on menty minulle tyypillisesti kotimaista kirjallisuutta painottaen ja 2000-luvulla kirjoitettujen teosten parissa. Venäläiset klassikot piti olla äitiysloman ohjelmassa, mitenkäs tässä nyt näin kävi..?

Se oli vitsi. En oikeasti meinannut suorittaa kirjallisuutta lomalla. Ehkä vähän Rikoksen ja rangaistuksen, mutta en nyt taida ehtiä sitäkään.