Sulje silmät, sulje suu / sulje kaikki aistit niin tää helpottuu.

Osallistuin tänään Maatalousyrittäjien Eläkelaitoksen (Mela) Tieteiden talolla järjestämään työhyvinvointipäivään apurahatutkijoille. Ai miksikö Mela? Koska kun apurahatutkijoiden eläkevakuutusta ryhdyttiin joitakin vuosia sitten viimein sorvaamaan, todettiin että Melalla on yrittäjien vakuuttajana jo valmis järjestelmä, jota on helpohkoa soveltaa apurahatutkijoihin. Siksi Mela sai hoitaakseen apurahatutkijoiden eläkevakuuttamisen.

melapäivä 1

Kahvitauko Tieteiden talolla järjestetyssä apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivässä.

Eläkevakuutus on tosi tärkeä asia. Olen tehnyt apurahalla töitä karkeasti arvioiden runsaat seitsemän vuotta. Jos olisin koko tämän ajan työskennellyt ilman eläkekertymää, se olisi melkoinen puutos sosiaaliturvassa. Siksi Mela on minulle tärkeä organisaatio.

Apurahatutkijat eivät ole yliopiston palkkalistoilla, eli minulla ei ole työsuhdetta yliopistoon. Olen onnekas siinä, että minulla on apurahatutkijan statuksestani huolimatta ainakin toistaiseksi työhuone laitoksella. Olen työyhteisön jäsen kaikilla tavoin, joilla se on mahdollista. Meidän laitoksella apurahatutkijat ovat niin tasa-arvoisia kuin vain voi olla, ja siitä kiitos hyvälle johtamiselle. Kuitenkin esimerkiksi yliopiston vaaleissa minulla ei ole äänioikeutta, enkä saa henkilökunnan pysäköintilupaa (minulle kuitenkin annettiin vierailijakortti, joten asia hoitui). Konkreettisin puute kuitenkin on työterveyshuollon puuttuminen.

Kaikilla apurahatutkijoilla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin minulla. Mela on ryhtynyt nyt pohtimaan myös työhyvinvointia, ja tänään järjestetty apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivä oli ensimmäinen laatuaan. Kysyntä oli kova, joten päivä tuskin jää viimeiseksi tapahtumaksi.

Minäkin ilmoittauduin mukaan innoissani. Olen avoin erilaisille valmennuksille, joissa opitaan lisää itsensä johtamisesta: työtavoista ja niiden kehittämisestä, oman työn organisoinnista, kiireen tunnun vähentämisestä ja työn ja vapaa-ajan tasapainoittamisesta.

Tahdot irti pyörästä / joka pyörii muttei matkaas enää edistä / Juokset maaliin maalista / Muttet enää aikaan saa mitään kaunista.

Päivässä oli kaksi pääpuhujaa. Ensimmäisenä aivotutkija Minna Huotilainen puhui aivotutkimuksen näkökulmasta stressinhallinnasta ja työelämästä. Hänen viestinsä ei sinällään ollut mitenkään uusi, mutta jälleen kerran alleviivattu asia: kunnolla toimiakseen aivot tarvitsevat hyvää liikuntaa, riittävästi hyvää unta ja hyvää ruokaa. Huotilainen totesi, että nykyaikainen työelämä, tietotyö ja ihmisaivot eivät sovi kovin hyvin yhteen. Jotta niiden yhteensovittaminen sujuisi paremmin, ihmisen on hyvä tietää perusasiat aivojen toiminnasta (tunne aivosi) sekä se, mitä hänen työnsä vaatii (tunne työsi). Tehokkaan eli onnistuneen palautumisen merkitystä ei myöskään pidä aliarvioida. Hyvän ja riittävän unen lisäksi tarvitaan aktiivisuutta, kognitiivisia haasteita ja myönteisiä sosiaalisia kontakteja. Nauraminen on parasta palautumista.

Huotilainen jätti pohdittavaksi kaksi termiä: selektiivinen tunnollisuus ja tulevaisuusorientoitunut laiskuus. Selektiivinen tunnollisuus tarkoittaa sitä, että loputtomasta to do –listasta valitaan ne tehtävät, jotka ovat tärkeitä ja jotka hoidetaan hyvin. Listassa on usein paljon niitä, jotka voi hoitaa vähän vähemmällä paneutumisella ja puolitehoisesti. Tulevaisuusorientoitunut laiskuus kannustaa pohtimaan omaa tekemistä tulevaisuuteen katsoen: miten voisin tulevaisuudessa tehdä tämän vähän helpommalla, vähemmällä stressillä ja ahdistuksella, mutta yhtä hyvin tuloksin?

Taas kuuluu pam pam, sä kävelet pois / Tahdot yhen päivän ettei joku raivois.

Iltapäivän toinen puhuja oli työelämän parantaja Elina Henttonen Valtaamosta. Hän puhui siitä, miten kukin voi itse pyrkiä lisäämään työnsä mielekkyyttä. Mielekkyyden kulmakiviksi Henttonen esitti kolmea asiaa: merkityksellisyyden kokemusta, toimijuutta suhteessa omaan työhön ja tehtäviin sekä työn toimivia käytäntöjä. Mielekäs työ mahdollistuu kahdella tapaa. Ensimmäinen on oman työn tuunaaminen mielekkäämmäksi ja toinen käytäntöjen muuttaminen yhdessä. Iltapäivässä keskityttiin näistä ensimmäiseen.

melapäivä 2

Elina Henttosen ja Kirsi Lapointen kirja vaikutti hyvältä. Tilasin sen samalta istumalta omaan lähikirjastooni.

Painavimmin mieleeni jäi Henttosen esityksestä teesi kehittämisestä. Omia tai yhteisön työtapoja ei kannata kehittää vain siksi, että kehittäminen on trendikästä ja siitä voidaan tehdä raportti. Ei siis pidä tehdä kehittämistä vain kehittämisen vuoksi, vaan sen tavoite voi olla tilan tekeminen niille asioille, jotka jo tiedetään hyväksi. Kehittämisessä ei siis välttämättä ole kyse uuden luomisesta vaan siitä, että järjestämme työpöydältä pois käytäntöjä, jotka eivät hyödytä ketään ja vain vievät aikaa, jolloin resursseja (eli yleensä aikaa) vapautuu niille asioille, jotka ovat tärkeitä, mielekkäitä ja hyödyllisiä. Tavallaan kyse on siis selektiivisestä tunnollisuudesta: pitäisi valita, mitkä asiat haluaa tehdä erityisen hyvin, ja järjestää tilaa niille.

melapäivä 3

Asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Yliopisto ja akateeminen maailma on täynnä systeemejä ja rakenteita, jotka hidastavat siihen mielekkääseen osaan työtä pääsemistä. Kun siihen sitten pääsee, työhön tarttuminen voi olla todella vaikeaa. Minä rakastan kirjoittamista, mutta päivästä voi kulua useita tunteja tai viikosta useita päiviä, etten vain saa kirjoittamista käyntiin. Ei se ole niin helppoa. Välillä työ on niin vaikeaa, ajanhallinta tuskaista ja riittämättömyyden tunne kovaa, että todella kyseenalaistan, haluanko tehdä tätä työtä enää jatkossa.

Kun valot sammuu niin sä kaiken näät / Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät.

Kun työn mielekkyyttä ja mielettömyyttä pohdittiin pareittain, minulle kävi vähän niin kuin minulle usein vertaistuen kanssa käy: se alkaa masentaa. Lähdin tapahtumasta itku kurkkua puristaen, en suinkaan voimaantuneena. Päässä soi Haloo Helsingin musiikki, joka tuntuu kuvaavan täydellisesti (apuraha)tutkijan itsetutkiskelun, turhautumisen, riittämättömyyden ja yksinäisyyden täyteistä arkea.

Joku voimas vei, vaik sä huusit ei / Tää on hulluuden highway.

Kirjoitan tätä kotimatkalla bussissa, tapahtuman herättämät ajatukset tuoreena mielessä. Uskon, että voimaantumisen kokemus on vasta heräämässä. Muistiinpanojani selatessani pohdin ylös kirjaamiani asioita, ja ne tuntuvat tärkeiltä. Kiitos Mela, että järjestit tämän tapahtuman! Ja kiitos Haloo Helsinki voimabiisistä!

Avaa silmäsi ja hengität / kyllä huomenna sä ymmärrät / vielä elossa oot!

 

Mainokset

Syyskuussa ehdin lukea vain kolme kirjaa, ja niistäkin kaksi lomalla. Miten ihmeessä arkeen saisi enemmän lukuaikaa? Nukahdan iltaisin niin nopeasti, että kirjat eivät ehdi edetä kuin muutaman sivun kerrallaan.

Ennen Roomaan lähtöä luin ensimmäisen osan Conn Igguldenin Keisari-sarjasta. Toista osaa en enää ehtinyt aloittaa, vaikka koko sarja ja koko joukko muita Igguldeneja löytyy kotoa omasta hyllystä. Roomassa mukana oli kotimaisia pokkareita, ja reissun jälkeen yöpöydälle on kertynyt kolme keskeneräistä kirjaa. Ehkä ensi kuussa saan nekin loppuun asti…

  • Conn Iggulden: Keisari 1 – Rooman portit
  • Eve Hietamies: Tarhapäivä
  • Roope Lipasti: Linnan juhlat

 

Kun luin Eve Hietamiehen kirjan Yösyöttö, minua ei oikeastaan naurattanut yhtään. Jatko-osa Tarhapäivä (2012) sen sijaan nauratti jo kovastikin. Ehkä se osui nyt vaan elämässä kohtaan, jossa nauratti muutenkin herkemmin, tai ehkä tarhaikäisen lapsen vanhemman murheet eivät tunnu niin ylivoimaisilta kuin vastasyntyneen vauvan yksinhuoltajan elämän kuviot.

Yösyöttö kertoi Antti Pasasesta, joka jää suoraan synnytyslaitokselta poikansa Paavon yksinhuoltajaksi kun Paavon äiti sairastuu psykoosiin. Tarhapäivässä Paavo on viisivuotias ja arki rullaa omalla painollaan. Antin tukena on edelleen isä ja muu lähiperhe, mutta etenkin saman elämäntilanteen jakava Enni ja hänen Terttu-tyttärensä sekä muita ystäviä ja naapureita. Yllättäen Antti saa vastuulleen myös Tertun, ja pikkutytön liittyminen miehen ja pojan kahden hengen perheeseen muuttaa arjen kiemuroita.

Tertun erilaisuus Paavoon nähden tuo kirjaan hersyvää huumoria ja melkein alleviivaa sitä, että kaikki lapset ovat erilaisia. Hietamies kertoo korostetusti sitä tärkeää tarinaa, ettei kukaan täytä vanhemmuuden ihanteiden kaikkia vaatimuksia, että vähemmälläkin lapset kasvavat terveiksi ja fiksuiksi, ja että riittää kun selviää.

Tekee kipeää lukea Paavon suhteesta äitiinsä. Pia-äidin ongelmat esitetään lähinnä Antin näkökulmasta, joten äidin varsinaisia syitä tai motivaatioita ailahtelevalle käytökselle ei voi tietää. Antin näkökulmasta Pia on sairautensa vuoksi välinpitämätön ja rakkaudeton äiti, joka ei ymmärrä miten kovasti Paavo janoaa äitinsä läheisyyttä ja huomiota. Kuitenkin Antti tajuaa, että Pian sairaus on se joka jyrää hänen persoonansa. Koska Paavo rakastaa äitiään, koettaa Anttikin auttaa ja tukea Piaa minkä verran pystyy. Loputtomasti ei kuitenkaan voi toista kannatella.

Yösyöttö on tulossa pian elokuvateattereihin filmatisointina, jonka pääosassa Antti Pasasena on Petteri Summanen. Odotan elokuvaa kovasti, sillä huolimatta siitä ettei Yösyöttö aikanaan naurattanut minua yhtään, se oli minusta tosi hyvä kirja. Tarhapäivä on vähintään yhtä hyvä. Haluan myös pian lukea sarjan kolmannen osan Hammaskeiju (2017), jossa Paavo on koululainen.

 

Ennen kuin ryhdyn pureskelemaan viime viikon Rooman-loman tunnelmia, kerron teille muutaman sanan matkaa edeltäneestä Habitare-vierailustani. Kirjoitin tämän postauksen ensimmäisen version jo ennen häämatkaa, mutta wordpress kadotti luonnoksen jonnekin, enkä enää ehtinyt aloittaa alusta. Siksi teksti on nyt ehkä vähän epäinformatiivisempi eikä lainkaan niin fiilistelevä kuin heti Messukeskuksesta kotiuduttuani kirjoittamani.

Pääsin Design Pylsyn ystävällisellä avustuksella ensimmäistä kertaa vierailulle Habitareen. Habitare on sisutuksen ja desingin suuri vuotuinen messutapahtuma, jonne olen jo pitkään halunnut päästä nuuhkimaan tunnelmaa ja ihastelemaan kauniita sisustusideoita. Oma kotimme on ennen kaikkea viihtyisä kodin tuntuinen koti ja vasta toissijaisesti silmänilo ja designhelmillä kuorrutettu, mutta toki ymmärrän etteivät nämä kaksi asiaa aina sulje toisiaan pois (vaikka välillä siltä vaikuttaa).

Kävin Habitaressa perjantaina iltapäivällä jo vähän väsyneenä, mutta silti innokkaana. Huonekalupuolen ohitin melko nopeasti. Siellä olisi kivempaa kierrellä yhdessä puolison kanssa jossain vaiheessa, kun pohditaan jonkin isomman huonekalun hankintaa (ei siis ihan lähiaikoina) tai suunnitellaan yhdessä uutta kotia jonkin tulevaisuuden muuton yhteydessä. Nyt olin vähän liian väsy jaksaakseni keskittyä huonekaluihin. Sen sijaan kiertelin melko päämäärättömästi kodinsisustuksen osastojen lomassa. Ihastuin esimerkiksi Annon osaston rauhalliseen tunnelmaan. Suosikkini oli Havin osasto, jonka kauniin siniset seinät, harmonisen syksyiset värit, kynttilät ja huovat vastasivat täydellisesti syksyn tunnelmointia kaipaavaan mieleeni.

havi 1

havi 2

Havi on onnistunut minusta erinomaisesti viime vuosien brändiuudistuksessaan. Lapsuusmuistoihin kuuluvista vihreistä Havi-saippuoista ja mäntysuovasta on tultu pitkälle: Havi’s tuotemerkki tarjoaa tänä päivänä tyylikkäitä, kauniita ja harmonisia sisustustuotteita monenlaisiin koteihin. Kynttilätehtaalla Riihimäellä valmistetaan paljon muutakin kuin hyvälaatuisia tuikkuja, ja yrityksellä on pitkä historia. Olen ostanut Havin tuotteita viime aikoina lähinnä Imatralla sijaitsevasta tehtaanmyymälästä, mutta kerran myös verkkokaupasta. Nyt tein messuostoksia: kesästä muistuttavan tuoksukynttilän niihin iltoihin, kun olen yksin kotona, sekä ihanan pehmeän hamam-kylpypyyhkeen, jonka toinen puoli on froteeta. Olen suunnitellut hankkivani hamam-pyyhkeen treenikassiin, koska se menee pieneen tilaan ja kuivuu nopeasti, mutta nyt ostin pyyhkeen kyllä ihan vain hemmotteluksi itselleni.

Kävin myös tervehtimässä Anu Pylsyä Design Pylsyn osastolla. Anu on Joutsasta eli jokseenkin naapurista, ja tuttu pitkältä ajalta. Hänen vanhasta kyläkoulusta hienosti remontoimalla ateljeellaan on melkein pakko vierailla joka kesä, ja pari kertaa olen ollut siellä myös pihakirppistelemässä. Nyt mukaan tarttui musta leikkuulauta, joka mielestäni sopii hyvin meidän Lappeenrannan kotiin – ja kelpasi hyvin myös puolison makuun.

IMG_20170924_180814_650

Kanttarellit mökiltä, leikkuulauta Design Pylsy.

Habitaren yhteydessä järjestettiin myös antiikkimessut, missä viihdyinkin pitkään. Vanhoja tavaroita pursuavien pöytien välissä oli tarjolla niin paljon silmänruokaa, että jos rahatilanteeni olisi parempi, olisin epäilemättä kantanut säkillisen kauniita astioita kotiin. Nyt kuitenkin tyydyin vain ihastelemaan, sillä antiikkimessuilla hinnat eivät varsinaisesti ole ”löytötasoa”.

antiikki 3

antiikki 1

antiikki 4

Sisustaminen ja kodin viihtyisäksi tekeminen on yksi niitä asioita, jotka yhdistävät minua ja puolisoani. Siksi uskon, että Habitaressa olisi kiva käydä jonain vuonna myös yhdessä. Vaikka minä ehkä viihdyn tilpehööriosastolla häntä paremmin, riittäisi Messukeskuksessa nähtävää reilusti molemmille. Ehkä jonain päivänä sitten!

Heikkouteni kauniisiin astioihin on saanut suurta yllykettä viime vuosina, kun puolison lähisukulaisissa on astioihin vielä pahemmin hurahtaneita – ja minun onnekseni myös asiantuntemusta. Astiavitriini on täyttynyt hitaasti mutta varmasti etenkin erilaisilla lasiastioilla, ja samalla oma makuni astioiden suhteen on muuttunut. Arvostan astioiden kauneutta, mutta harvoin hankin mitään vain koristeeksi. Astian pitää olla käyttöesine, ja siksi en osta mitään ylettömän arvokkaita keräilyharvinaisuuksia.

Jo varmaan kymmenen vuoden ajan olen kerännyt pala palalta itselleni Arabian vanhaa Kosmos-sarjaa. Tuo vihreänruskea astiasarja on Gunvor Olin-Grönqvistin suunnittelema, ja se on ollut Arabian tuotannossa 1960- ja 1970-luvuilla. Olen saanut ystäviltä lahjaksi monia osasia astiastooni, sillä sarjaa on aika usein kirpputoreiden löytökoreissa edulliseenkin hintaan. Kosmos-kokoelmani on jo aika suuri.

kosmos 1

Mutta niin se ihmisen maku muuttuu: minä aion luopua Kosmoksestani. Vähän kipeäähän se tekee, mutta asia on kuitenkin kypsynyt vähitellen. Emme juuri koskaan käytä näitä astioita, mikä on vähän sääli. Huomaan kuitenkin valitsevani mieluummin valoisampia, keveämpiä astioita kattaukseen. Vuoden sisällä yhdistämme puolison Lappeenrannan kodin astiat yhteisiin, ja Kosmos jäisi siinäkin prosessissa ylijäämäksi. Odottaessani ja toivoessani sitä vaihetta, että meillä on vain yksi koti, yritän myös järkeistää astioiden määrää ja yhteensopivuutta. Ja sitä paitsi M inhoaa Kosmosta… (Mutta hän on moneen kertaan sanonut, ettei siitä sen takia tarvitse luopua – päätös on kokonaan minun tekemäni.)

kosmos 2

Sovin jo astioita keräilevän sukulaisen kanssa häntä kiinnostavien osasten kohtalosta, mutta lopuille yritän löytää ostajan tai jälleenmyyjän. Painavien posliiniastioiden roudailu pitkin maata ei ole ihan simppeli juttu, joten täytyy suunnitella miten tämän toteutan. Onneksi ei ole kiire. Ja aina on myös SPR:n Kontti, joka saisi Kosmoksesta hyvät rahat hyvään tarkoitukseen.

Esineet ovat vain esineitä, tiedän sen. Mutta silti tuntuu kuin yksi vaihe elämässä päättyisi, kun Kosmokset poistuvat. Nyt on oikea aika, tiedän sen, mutta silti mieli on vähän haikea. Se toki korjaantuu, kunhan alan tehdä kirpputorilöytöjä paremmin sopivilla astioilla ja tyhjä koko vitriinissä täyttyy.

Vaikka etenkin alkukesästä ajelin autolla tavallista vähemmän (mikä oli sinällään mukavaa), loppukesästä autokilometrejä kertyikin taas vähintäänkin entiseen malliin. Myös äänikirjat etenivät, vaikka välillä olikin tyhjiä hetkiä ja jouduin turvautumaan musiikkiin autoviihteenä.

Ensinnä kuuntelin Sophie Hannahin dekkarin Nimikirjainmurhat, jonka lukijana toimii Lars Svedberg. Kyseessä on uusi Hercule Poirot -dekkari, ja se näkyy kannessa, jossa kirjailijan nimeä ei mainosteta liiemmälti. Itse asiassa tajusin vasta kotona lainanneeni kirjastosta Poirotin, joka ei ole Agatha Christien kirjoittama, niin huonosti cd-koteloa vilkaisin.

Olin aika varma, että Hannah ei voi onnistua Christien perikunnan hänelle antamassa tehtävässä herättää Poirot henkiin. Silti viihdyin tämän murhamysteerin parissa ihan kohtalaisesti. Olen samaa mieltä kuin Kirsin kirjanurkan Kirsi: Poirot oli turhan ilkeä tarinan minäkertojalle, etsivä Catchpoolille. Ei Hercule Poirot ole ystävilleen ilkeä, vaikka välillä naljaileekin. Samoin olen myös sitä mieltä, että tarinaa viivytettiin ihan turhaan kertaamalla Boxham-hotellissa tapahtunut kolmen ihmisen salaperäinen murha eri kertojien kuvaamana. Kirsi on blogissaan varsin ankara. Minä ehkä kuitenkin olen ennemmin samaa mieltä kuin Amman lukuhetkessä todetaan: tuskinpa Agatha-rouva sentään haudassaan pyörii, vaikkei Sophie Hannahin dekkari mikään mestariteos olekaan.

Nimikirjainmurhien jälkeen en ehtinyt kirjastoon etsimään uutta kuunneltavaa. Ratkaisu löytyi omasta hyllystä, jonne olin jossain vaiheessa ehtinyt hamstrata kirpputorilta avaamattomassa paketissa löytyneen Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi -äänikirjan. Ja siitä muodostuikin kesän hilpein kirjakokemus! Häpeäkseni nimittäin myönnän, että tämä Paasilinnan klassikko on minulta lukematta, enkä ole myöskään nähnyt Risto Jarvan ohjaamaa elokuvaa. Nyt onneksi korjasin kirjan osalta asian.

Jäniksen vuosi kertoo toimittaja Vatasesta, joka kesäiltana lähtee metsään etsimään auton töytäisemää jänistä, ja jokseenkin selittämättömästi jättää koskaan palaamatta takaisin. Vatanen ja jänis niin sanotusti hyppäävät oravanpyörästä ja kiertävät Savoon, Kainuuseen ja Lappiin asti ennen kuin palaavat etelään. Vatanen elättää itsensä satunnaisilla töillä, liikkuu luonnossa tottuneesti ja kiintyy jänikseen enemmän kuin yhteenkään ihmiseen.

Toivottavasti Jäniksen vuotta luetaan kouluissa vielä, niin hauska ajankuva 1970-luvusta se on. Se on myös mestarillinen ihmisen, luonnon ja yhteiskunnan kuvaus. Kirja on käännetty ilmeisesti jotain parillekymmenelle kielelle. Leffaksi sen on ohjannut Risto Jarvan lisäksi myös joku ranskalaistekijä, joten ihan pelkäksi maalaiskomediaksi sitä ei kannata niputtaa. Paasilinna kuvaa hienosti sitä, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat kulkumieheen ja jänikseen. En voinut olla ajattelematta, että vastaava ei enää tänä päivänä olisi mahdollista. Vatanen seikkailee Kekkosen Suomessa, jossa ihminen vielä voi vain kadota entisestä elämästään. Tuntemattomia yleensä autetaan, eikä lähtökohtaisesti suhtauduta epäluuloisesti. Taksilla ajellaan sinne ja tänne, ja välillä metsässä voi kohdata pontikankeittäjän.

Luin Paasilinnan kirjoja joskus lapsena ja nuorena, ja muistan että ne olivat aika hauskoja. Myös Jäniksen vuosi nauratti minua kovasti, mistä osa toki oli lukijana toimineen Ahti Jokisen ansiota. En todellakaan vie tätä äänikirjaa takaisin kirpikselle vaan säilytän aarteen hyllyssä: Vatasen seuraan voi ja kannattaa palata jatkossakin.

Edellä jo linkitin Amman lukuhetkeen, ja tästäkin äänikirjasta voi lukea sieltä Aino-Marian kokemuksia ja tunnelmia.

Heinäkuun lopussa olisi ollut rutiininomaisen luettujen kirjojen katsauksen aika, mutta jätin sen väliin osin unohduksesta, osin tarkoituksella. Luin heinäkuussa niin vähän, että ahdisti. Miten lomakuukauteen voi mahtua niin vähän kirjoja? Lomallahan nimenomaan pitäisi lukea paljon! Siksi päätin raportoida kesällä luetut kirjat sitten yhdessä köntissä. Kuvittelin petraavani elokuussa. No, eihän se niin mennyt. Myöskään loppukesä ei tuonut apua lukemattomuuteeni.

Syy on tietenkin täällä toisessa blogissa: häät. Lomaan mahtui tavallista vähemmän paikallaan olemista, eikä autonratissa oikein pysty lukemaan (äänikirjoja kyllä kuuntelin). Iltaisin nukahdin yleensä vain muutaman sivun jälkeen.

Nopea nukahtaminen johtui myös kirjavalinnoista. Suurimman osan heinä- ja elokuusta kului kahlaten läpi Tulen ja jään laulu -sarjan ensimmäistä ja toista osaa. Ensimmäisen luin loppuun joskus elokuun alkupuolella (viikkokausien hitaan etenemisen jälkeen), mutta toista osaa en enää jaksanut kuin reiluun puoleenväliin. Kirjastosta lainattuun kirjaan tuli varaus, enkä saanut enää uusittua sitä. Kovin paljon ei harmittanut, että sain syyn jättää Kuninkaiden koitoksen kesken.

En tiedä, miksi Tulen ja jään laulu ei enää sytytä kuten aiemmin. Olen lukenut alkupuolen osia englanniksi silloin kun kirjat olivat suuressa hypetyksessä. Nyt kevään ja kesän aikana katsoimme sarjan kuusi ensimmäistä kautta melko nopeassa tahdissa, ja puoliso alkoi lukea kirjoja. Ajattelin, että innostun kirjoista suomeksi paremmin, ja aloitin lukemisen. Nyt pari päivää sitten luovutin kolmannen osan, Miekkamyrskyn kanssa. Antaa olla. Maailmassa on myös kirjoja, joista innostun, joten ehkä ei kannata tuhlata aikaa kirjoihin joita jaksan vain pari sivua kerrallaan.

Näistä syistä heinä- ja elokuun kirjalista on kovin lyhyt. Ajallisesti nämä listasta löytyvät on siis luettu joko heinäkuun alussa tai elokuun lopussa. Välissä oleva aika on kulunut Westerosissa.

  • Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot
  • Anneli Kanto: Pyöveli
  • George R.R. Martin: Valtaistuinpeli
  • Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat
  • Alexander McCall Smit: Nainen joka käveli auringossa
  • Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani