Tänään on taas ollut niitä päiviä, jolloin kiva elämänkumppanini diabetes heittelee märkiä rättejä naamalle. Välillä minulla on olo kuin seuraisin ulkopuolelta omaa tekemistäni ja reaktioitani verensokerin vaihteluihin. Tämä tapahtuu jollekulle muulle, ei minulle. Vieläkin siis on nielemistä siinä, että sain tämän taudin, vaikka sairastumisesta on jo reilusti yli kaksi vuotta.

Tänään oli taas oikein tyypillinen diabetesaamupäivä, sellainen hankala.

Klo 7:39 vs. 5,6 (oikein hyvä). Laitoin pitkävaikutteisen Levemirin päivää varten, ja koska aamupalaksi oli puuroa, laitoin 7 yksikköä pikainsuliinia NovoRapidia.

Klo 8:00 vs. 5,9 (tarkistusmittaus). Miten se voi nousta, kun just laitoin insuliinia? 20 minuuttia oli liian vähän aikaa pistosta, olisi pitänyt pistää aikaisemmin.

Sen jälkeen kaikki menikin pieleen. Laitoin kiukuissani 4 yksikköä lisää NovoRapidia, söin aamupalan nopeasti ja lähdin ajamaan töihin. Matkalla nukutti (usein korkean sokerin oire), mutta ei paljon. Töihin päästyäni mittasin taas.

Klo 9:15 vs. 5,7. Eli nyt se insuliini sitten vaikuttaa. Ei ollut huono olo, ja pääsin alkuun työhommissa paljon paremmin kuin yleensä. Lähes aina minulla on verensokeri korkealla aamupalan jälkeen, ja silloin en jaksa yhtään keskittyä. Usein pystyn kunnolla töihin vasta lounaan jälkeen, kun sokerit tasoittuvat.

Mutta sitten se alkoi. Ennen kymmentä minun oli jo kova nälkä, ja se alkoi tuntua jo aika pahalta. Päätin hakea kahvilasta hedelmän välipalaksi, ja ajattelin että mittaan nyt jo ennen kuin lähden, niin voin syödä sen välipalan heti kun pääsen kahvilaan. Hyvä että mittasin.

Klo 9:52 vs, 2,8.

Sokerit tulivat humisten alas puolessa tunnissa. Syy on ihan selvä: aamupalalla liikaa insuliinia. Oma syy, kuten aina. En käsitä, miksi sokeri nousee aamuisin vaikken söisikään mitään, ja ennen kaikkea en millään tunnu osaavan kontrolloida sitä niin,  ettei tuloksena olisi joko hypo (matala) tai hyper (korkea).

Hassua oli se, että en yhtään tajunnut että sokerit voisivat olla noin matalat. Olin lähdössä kahville ihan hyvässä voimin, tosin kovin nälkäisenä. Mutta nälkä ei aina tarkoita matalia sokereita, ei todellakaan. Mutta kun näin mittarin lukeman, oireet pamahtivat saman tien. Kädet tärisivät, ja koko kroppa tutisi kun nappasin heti pillimehun. Sen juotuani lähdin heti kahvilaan, ja luulin pyörtyväni portaisiin. Itketti ja hätäännyin vähän. Ostin leivän ja omenan, ja tulin syömään ne työhuoneelle (aloitin jo matkalla). Kun istuin takaisin tuolissani, vyöryi hikiaalto päälle. Hypon jälkeen tunnen aina uupumusta ja voimattomuutta.

Mutta jokin siinä siis on, että tunnistin oireet tulivat vasta kun näin lukeman. Tai sitten vasta silloin aloin edes kuulostella niitä. Suojaako ihminen itseään noin? Pitäisi olla valmiimpi ja varautuneempi, sillä 2,8 on jo vaarallisen matala. Onneksi pillimehua oli, ja onneksi mitään ei taaskaan sattunut.

Mutta se vuoristorata: kun puolenpäivän aikaan lähdin lounaalle, sokerit olivat 11,4. Kun oppisi vielä olemaan ahnehtimatta liikaa hiilareita hypoon…

high bloodsugar

Mutta ei siinä paljon ajattele, syö vaan. Ja maksakin helposti ehtii jo ryhtyä auttamaan tuuttaamalla oman annoksensa sokerivarastostaan elimistöön. Hypojen ja hyperien vaihtelusta syntyy se vuoristorata, joka tekee välillä päivistä todella väsyttäviä niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Onneksi tänään iltapäivä on mennyt taas ihan hyvin.

Kuva: Diabetes support, alkuperä tuntematon

Kirjoitan tätä uudella tabletillani ja testaan samalla wordpressin sovellusta. Rauli-myrsky on ujeltanut koko päivän nurkissa. Onneksi hoksasin ladata tabletin virtaa täyteen, sillä tietokoneella ei nyt oikein pääse nettiin. Tabletin akku kestää pidempään., eikä verkko pätki samalla tavalla kuin laajakaistaa avaava laite.

Olen asunut tässä nyt yli vuoden. On ollut myrskyjä, joiden aikana sähköt ovat pätkineet, mutta Rauli on toistaiseksi kovin kohdalle osunut myräkkä. Sähköt pätkivät jo iltapäivällä, mutta olivat yhtäjaksoisesti pois parisen tuntia nyt illalla. Juuri tätä kirjoittaessani valot palavat ja jääkaappi käy taas, mutta on vaikea uskoa, että tilanne olisi pysyvä, sen verran lujaa tuuli edelleen nurkissa ulvoo.

Äiti ja isä kävivät täällä iltakahvilla. Myrsky hämärsi keittiön, ainoa valo tuli kynttilöistä. Juttelimme ensimmäistä kertaa kunnolla tulevista häistämme ja niihin liittyvistä suunnitelmistamme. Isä ja äiti vaikuttivat molemmat ilahtuneilta: tilanne on heille uusi, mutta onnellinen.

Taidan ottaa varmuuden vuoksi vettä ämpäreihin, jos sähköt vaikka katkeavat uudelleen. Sitten otan iltapalaa, koetan saada Papun sisälle nukkumaan, ja kömmin taskulamppu käden ulottuvilla peiton alle. Minulla on juuri aloitettu romaani yöpöydällä odottamassa, se sopii hyvin kumppaniksi myrskyiltaan.

Tänä kesänä yksi kirja sai minut pidättämään hengitystä: Elina Hirvosen Kun aika loppuu (2015). Teos on Hirvosen kolmas romaani, enkä ole lukenut hänen aiempia kirjojaan. Helsingin Sanomien arviossa kuitenkin kerrotaan, että Hirvonen käsittelee samoja teemoja, tai ainakin aiheita käsitellään samankaltaisten elementtien avulla: perhe, lukot, hiljainen kipu, rinnakkain Afrikka ja Helsinki. Olen myös samaa mieltä HS:n arvion otsikon kanssa: hajoava perhe rinnastuu kirjassa koko tuntemamme turvallisen maailman hajoamiseen.

Hirvosen kirja sijoittuu lähitulevaisuuten, jonkun kymmenen vuoden päähän, joten siinä on jotain dystopian piirteitä. Se sijoittuu kuitenkin niin lähelle, että se ei tunnu mielikuvituksen tuotteelta vaan täysin mahdolliselta, käsinkosketeltavalta, melkein jopa huomiseen sopivalta. Sodat Lähi-Idässä ovat jatkuneet pitkään eikä kukaan en muista millaista oli kun Syyriassa oli rauha, pakolaisten virta on muuttanut Eurooppaa, ympäristöongelmat ovat kärjistyneet ja lisäävät kansainvaellusta. Ei tähän ole 2010-luvulta pitkä matka.

Kun aika loppuu kertoo perheestä, joka on ollut onnellinen, mutta on nyt etääntynyt eivätkä jäsenet enää ymmärrä toisiaan. Äiti ja isä ovat uppoutuneet työhönsä, samoin tytär Aava Afrikassa pakolaisleirin avustustyöntekijänä. Poika Aslak on eristäytynyt jo varhain, ja kaikki tuntevat hänen pahan olonsa ja koettavat parhaansa mukaan löytää synkästä nuoresta entisen valoisan pikkupojan. Aslak ei kuitenkaan anna auttaa itseään, vaan uppoaa yhä syvemmälle yksinäisyyteensä ja omaan maailmankuvaansa.

Kunnes tapahtuu jotain, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Poliisit tulevat äitiä vastaan luennon jälkeen, Aava kuulee uutisen pakolaisleiriin: joku ampuu ihmisiä Lasipalatsin katolta.

Kirja etenee vuoroin äidin, Aavan ja Aslakin silmin. Aava on näistä etäisin, mutta häntä tarvitaan tasapainottamaan kuvaa Aslakista ja perheestä, sekä kertomaan Aslakin ja hänen lapsuudestaan. Äiti Laura taas antaa äänen terroritekoon ryhtyvän henkilön vanhemmalle, joka kantaa kaiken syyn, vaikka olisi tehnyt mitä tahansa.

Lopun elämäni ajan, kun muistelen tätä iltaa, muista ensimmäisenä jotain, mitä en kerro kenellekään. Se on tunne, että jokin, mikä on pitkään ollut epäjärjestyksessä, asettuu paikoilleen. (…) En koskaan puhu tunteesta kenellekään, en edes Eerikille. Syy on häpeä. Varmuus, että se tunne on ehdottomasti ja peruuttamattomasti väärä. Vanhemmilla on yleisesti hyväksytty oikeus olla huolissaan lapsestaan ainoastaan silloin, kun lapsella on uhrin rooli. (…)

Kun hiljainen oppilas tulee kouluun ase pitkän takkinsa alla ja ampuu kymmenen luokkatoveria, kaikkien kuuluu ajatella uhrien vanhempia. Miten hirveää olisi olla yksi heistä. Miten hirveää olisi, jos tuo tapahtuisi minun lapselleni. Pelosta ja ahdistuksesta voi puhua muiden kanssa, koska sen tunnistavat kaikki. Vanhemmat, jotka tunohtavat sellaista uutista lukiessaan hengittää, koska tietävät, että ampuja voisi olla heidän lapsensa, kantavat kauhunsa yksin.

Edellinen lainaus kuvaa sitä, mikä minusta on kirjassa erityisen hienoa. Hirvonen osaa kirjoittaa auki sen totuuden, että pahoinvoivien ihmisten läheiset saattavat hyvinkin tietää, että heidän läheisensä saattaa olla vaarallinen pahoinvointinsa keskellä. Pahinta mahdollisuutta tuskin kukaan uskoo, mutta kirjassa Aslakin läheiset eivät varsinaisesti ylläty kuullessaan hänen teostaan. He eivät odottaneet sitä eivätkä ennustaneet sellaista, eivät olisi uskoneet jos joku olisi varoittanut, mutta kun pahin tapahtuu, se ei kuitenkaan ole täysin yllättävää.

Hirvonen lopettaa kirjansa minusta hyvin. (Jos et halua tietää loppua, älä jatka lukemista!)

Avoin loppu kirjassa on joskus hyvä, joskus ärsyttävä. Tässä se on paras mahdollinen ratkaisu. Hirvonen jättää Lauran ja Eerikin selvittämään poikansa tekoa, eikä enää vie lukijoita mukaan siihen loppuelämän kestävään taisteluun. Riittää, että lukija ymmärtää, ettei äidin ja isän elämä voi koskaan olla enää samanlaista, eikä haava Aavan sisällä parane koskaan. Olisi ollut ihan turhaa jatkaa kuvausta perheenjäsenten saamasta mediahuomiosta, Aslakin oikeudenkäynnistä tai muusta, sillä lukija ymmärtää kyllä, että se on perheelle tuskallista. Yksi ilta tapahtumia riittää. Sen verran Hirvonen auttaa, että Aslakin nettiystävän tausta paljastuu, samoin koko väkivaltateon kansainvälinen ulottuvuus.

 

Kesällä jaksoin kirjoitella blogeihini enemmän, mutta näemmä heti kun palasin töiden ääreen, on kirjoitustahti taas hidastunut. Ajatuksia on, mutta ne eivät ole blogiin asti edistyneet.

Viime viikkoina olen lisäksi ollut osittain rampa, tai toimintarajoitteinen, kuten keväällä 2011 olen käsikipujani kuvaillut (myös täällä). Tuolloin oikean käden peukalonjänne kipeytyi pahaksi, ja olin pitkään sairauslomalla ja käsi käyttökiellossa. Sitä hoidettiin kortisonipiikillä, mutta jänne on jäänyt heiveröiseksi ja kipeytyy herkästi jos kirjoitan liikaa tai selaan tablettia tai älypuhelinta pitkään yhteen menoon.

Kesälomalla onnistuin kipeyttämään vasemman käden ranteeni. Kipu ei ole tällä kertaa peukalonjänteessä, ja vasen käsi on toki vähemmän tähdellinen kuin oikea, mutta hankaloittaa tämäkin elämää aika tavalla. Nyt olen käynyt lääkärissä jo pariinkin kertaan, syönyt erilaisia lääkkeitä ilman mitään vaikutusta. Pahimmat päivät olivat ne, jolloin ilmassa leijui epäily nivelreuma puhkeamisesta. Oireet sopivat, mutta kortisonilääkitys ei auttanut kipuun vaan aiheutti ainoastaan hyvin ikäviä sivuoireita. Helpotti. Jotenkin ajatus nivelreumasta tuntui liian kovalta.

Nyt rannekipua hoidetaan pitkittyneenä jännetuppitulehduksena. Kunhan pääsen taas lääkäriin, saan siihen kortisonipistoksen. Sillä se toivottavasti paranee.Kipu on ollut tosi kova, ja pelkään että se on kroonistunut samalla tavalla kuin oikean käden peukalonjänteen kipu, eikä se lähde kokonaan pois ikinä. Mutta turha synkistellä, voihan olla että se saadaan täysin kuntoon.

Nyt vasenta kättä varoessani oikea käsi on saanut liikaa rasitusta osakseen, ja peukalonjännettä polttaa niin että taidan joutua laittamaan siihenkin kipulääkegeeliä. Ojasta allikkoon siis.

Ehkä käsikivun poistuttua jaksan taas innostua töistä ja kirjoittamisesta. Kirjoittamisen aiheita tulee päivittäin mieleen töistä, kirjoista ja arjesta. Elämässä on lisäksi asia, jonka vuoksi hetken verran harkitsin jopa aloittavani kolmannen blogin. Onneksi tajusin, että se olisi liioittelua, kun en kahtakaan blogia päivitä kovin usein. Siispä jossain vaiheessa ehkä luon tänne uuden kategorian, että saan kirjoittaa hääsuunnitelmistakin jonnekin, edes vähän. (Juhlat tiedossa ensi kesänä.) Mutta ei nyt, kun kirjoittaminen sattuu. Vähän myöhemmin sitten.

 

Olen tällä viikolla palannut pitkältä lomalta töihin. Tosin pidin heti kärkeen etäviikon, mikä oli kiva tapa vältellä lomaltapaluuahdistusta. Lisäksi se helpotti ehkä vähän sitä erokipua, joka oli jo nurkan takana kärkkymässä, kun loma päättyi ja olisi taas ollut aika muuttaa parisuhde osa-aikaiseksi etäsuhteeksi. (Yksi tulevan syksyn ja talven tavoitteita onkin saada elämääni enemmän etätyötä ja vähemmän etäsuhdetta.)

Mutta loma oli siis vallan mainio. Puolisolla sitä oli ruhtinaalliset viisi viikkoa, ja minäkin lomailin suurimman osan siitä ajasta. Lomaan mahtui kaikenlaista hyvää, ja onnellista energiaa on varastoitunut sydämeen suuret määrät. Ehkä näillä pääsee nyt ainakin syyskuun hakuruljanssin läpi?

Teimme paljon hyvää ruokaa sekä kotona että mökillä. Parhaita aamiaisia nautittiin kodin terassilla. Kiireettömiä, rauhoittavia aamiaisia, joihin kuului kummallekin oma kirja tai lehti luettavaksi.

IMG_20160629_093314

Ehkä melko suomalaiseen tapaan parhaat lomamuistot liittyvät joko luontoon tai festareihin. Vietimme lomasta noin puolet mökillä, missä lähellä on niin järvi, metsä kuin peltokin. Menimme sinne juhannuksena loman alkaessa ja myös loman viimeisen viikon vietimme kokonaan mökin rauhassa.

IMG_20160725_174535

IMG_20160730_155125

IMG_20160727_061407

Näihin aikoihin tulee vuosi siitä, kun matkustin ensimmäisen kerran tuonne mökille. Siitä on nopeasti tullut lempipaikkani maailmassa – oman kodin jälkeen. Mökillä ollessa ympäröivän maailman pahuus unohtuu ja arki katoaa jonnekin kauas. Päivät sujahtavat ohi nopeasti, vaikkei mitään erityistä ohjelmaa suunnitellakaan. Mökillä vietettyyn aikaan kuuluu lähiruoka ja torilla ostostelu ja kävelylenkit kylänraittia pitkin.

Yksi lomatavoite olikin lisätä liikuntaa. Aivan tavoitteeseeni (joka päivä edes vähän) en päässyt, mutta selvästi enemmän olen kuitenkin liikkunut. Ostin kesäalesta pari urheilupaitaakin, koska vanhat olivat jo niin kaameassa kunnossa. Vähän epäilyttää, josko liikkumisen määrä enää pysyy ennallaan työarjen alkaessa, mutta toivoisin saavani aikaiseksi liikkua edelleen.

Lomaan kuului tietenkin myös koko joukko kyläilyjä. Vierailimme mökeillä Raaseporissa ja Savonrannassa, ja vielä olisi yksi mökkikyläily tiedossakin. Savonrannan reissuun sisältyi myös yksi kesän terapeuttisimmista, rauhoittavimmista hetkistä. Puolison sukulaisten mökin ohi kulkee tukkien uittoreitti. Sattumalta tukkilautta osui paikalle juuri meidän siellä ollessamme. Oli käsittämättömän tyyni, tasapainoinen ja ”kaikki on maailmassa hyvin” -hetki, kun istuimme laiturilla hiljakseen jutellen ja katselimme, kuinka tukkilautta lipui hitaasti ohitse.

IMG_20160707_184000

Ja sitten se festaripuoli! Perinteiseen tapaan serkkuni järjesti taas (aiemmista esim. täällä) oman rokkifestarinsa kotipihallaan. Puoliso osallistui tähän kempaloon nyt ensimmäistä kertaa, mutta tuskinpa jäi hänen viimeisekseen, sen verran hyvin hän viihtyi. Vielä isompia bändejä olimme kuuntelemassa John Smith Rock -festareilla Laukaassa. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty festari ylitti odotukset, ja jos tarjonta on yhtä hyvää kuin nyt oli, olemme varmasti mukana. Hienot festarit kätevästi tunnin ajomatkan päässä omalta ovelta!

IMG_20160722_211410

Kesä ei ole vielä ohitse, vaikka työt alkoivatkin. Kesä jatkuu mökkeilyillä, keikoilla, puutarhatöillä ja lenkkeilyillä. Helsingissä kävimme vain kääntymässä (ja ehdimme ajella Järvenpäähän Lottamuseoon ja Ainolaan – museokortista kirjoitan lisää myöhemmin), mutta elokuussa työt vievät minut pääkaupunkiin muutamaksi päiväksi, ja aion nautiskella elokuisesta kesä-Helsingistäkin vielä hyvillä mielin. Vielä en siis vaihda kesämekkoja syystamineisiin, enkä ota pipoa esiin. Kesä on vielä täällä.

 

Lomalla olen ehtinyt lukea enemmän kuin viime kuukausina muutoin, mutta joihin aiempiin kesiin verrattuna edelleen kirjoja on valmistunut melko vähän. Mutta voi millaisia lukukokemuksia! Laatu korvaa määrän, kun joukossa on niin kotimaista uutuutta kuin ulkomaista helmeä.

Kuukauden parasta kirjaa ei tarvitse miettiä: Colm Tóibínin Nora Webster oli paras kirja mitä heinäkuussa luin. Mutta myös muita erinomaisia mahtui joukkoon. Esimerkiksi Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon oli hurjan hyvä, kuten Morrison nyt yleensä aina on, mutta siitä en ehtinyt kirjoittaa mitään. Tommi Kinnusen Lopotin lukemista olin jo odottanut, eikä sekään ollut pettymys. Eilen luin loppuun Heidi Köngäksen Hertan, mutta siitä aion vielä ainakin yrittää ehtiä kirjoittaa.

Tässä heinäkuun (lomakuukauden) luetut lukujärjestyksessä:

Kesälomalla kodin kirjahyllyyn piti tehdä tilaa, jotta puolisonkin kirjat mahtuisivat joukkoon. Löysin vinon pinon kirjoja, joista voisin luopua, kunhan ensin lukisin ne. Siksi aion harventaa kirjastokäyntejä taas syksyllä ja yrittää, että ainakin joka toinen luettu kirja olisi siitä lukemattomien hyllystä kotoa. Tällä lukutahdilla siinä on lukemista minulle ainakin vuodeksi, mutta kokonaan kirjaston lainoista en malta silti luopua – kirjastossa käyminen on yksi arkeni parhaista asioista.

Eilen osuimme sattumalta Mikkeliin juuri oikeaan aikaan. Kirkkopuistossa oli käynnissä lähiruokatapahtuma Rapu ja muikku, jossa oli tarjolla jos jonkinlaista herkkua – myös muuta kuin nimen perusteella voisi luulla.

rapu ja muikku

Erilaisten lähiruokaa tuottavien yritysten kojujen joukosta löytyi vaikka mitä! Rapujakin oli, tosin hinta 5e/kpl oli sen verran suolainen, että jäimme vielä odottamaan omia rapujuhliamme.

Yksi kesäloman suunnitelmista oli maistaa Alpo the Food Truckin hampurilaisia, ja käytimme nyt tilaisuuden hyväksemme. Muitakin herkullisia lounasvaihtoehtoja olisi kyllä ollut.

hdr

Alpon herkullisten burgereiden jälkeen kävimme vielä jälkiruokajäätelöillä Isoäidin jäätelötehtaan jäätelökärryllä.

isoäidin jäätelötehdas

Lomalla on tullut panostettua lähiruokakokemuksiin myös muuten. Ostin Roinilan Aromilihan makkaroita ja Aurajuustonakkeja, ja tykkäsimme niistä kovasti. Juusto-chilimakkara poltti hieman minun suutani, mutta puoliso tykkäsi siitä. Perinteinen grillimakkara oli mehukas, mutta Aurajuustonakki erityisesti minun suosikkini.

Aiemmin tällä viikolla kävimme syömässä Bistro Vileenissä, johon kuuluu Otava Food Factory (tai toisin päin). Vilee on keskittynyt lähi- ja sesonkiruokaan. Illallinen oli herkullinen! Puoliso söi Saimaasta pyydettyä kuhaa ja minä toivakkalaista lammasta (sattumalta pikkuserkkuni tilalta Aholasta). Bistro Vilee oli viihtyisä ja palvelu ystävällistä. Ainoastaan jäi harmittamaan, etten pöytävarausta tehdessäni ollut tajunnut, että arki-iltana ravintola voi mennä kiinni jo klo 20. Tulimme syömään klo 19, ja vaikka henkilökunta oli hyvin ystävällistä ja huomautti sulkemisesta vasta noin vartin yli kahdeksan, siitä jäi ehkä hieman hassu lähtöfiilis.

Yksi ehdottomasti kivoimpia kesäjuttuja on se, että mökillä ollessa käymme aina ostamassa tuoreita perunoita, juureksia ja marjoja Mikkelin torilta. Torilta ostamisessa on aivan erityinen tunnelma. Myös jäätelö tai kahvi torikauppojen ohella kuuluu kesäostosreissuihin –  ihan parasta, pienieleistä tekemistä, joka tekee lomasta erityisen.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 677 muun seuraajan joukkoon