Tätä postausta olen miettinyt kuukauden päivät, ja silti en ole varma, pitäisikö minun kirjoittaa vai ei. Aihe menee niin ohi tavallisimpien aiheideni, että teksti tuntuu irralliselta. Toisaalta blogini oli omani, joten miksi ei? Vaikka viime aikoina olen keskittynyt kirjoista kirjoittamiseen, mahtuu tekstien kategorioihin vaikka mitä. Miksipä ei siis myös pohdintoja pukeutumisesta ja ruumiillisuudesta.

Päätin hetken mielijohteesta osallistua instagramissa 30 päivän mittaiseen Shop your closet -haasteeseen. Sen idea oli antaa jokaiselle päivälle jokin pukeutumisteema tai ohje, joka piti toteuttaa omalla vaatekaapilla. Esimerkiksi ”pue yksivärinen yläosa ja kuviollinen alaosa” tai ”käytä asustetta, jota en ole käyttänyt 3 kuukauteen” tai ”värikäs yläosa ja neutraali alaosa”. Oma osallistumiseni venyi vähän pidemmäksi kuin haasteen aloittaneiden Tyylitorstai -podcastin naisten, koska en jaksanut aina miettiä haastetta mökille pakatessani eli pidin välipäiviä.

Pidän vaatteista ja minulla on niitä runsaasti. Rakastan tehdä löytöjä kirpputoreilta, mutta välillä ostan myös uutta. En olen tyylibloggaaja enkä kuvaa päivän asuja instagramiin, vaikka välillä onkin tehnyt mieli, kun päällä on jokin onnistunut ostos tai lempivaate. Siksi asukuvien ottaminen kuukauden ajan oli ihan hullu idea, ja ajattelin etten jaksa niin kauaa.

Mutta jaksoin, ja toteutin tavalla tai toisella jokaisen haasteen kohdan. Laitoin kuvat ja selitykset Instagramin storyihin, ja tallensin ne tilini kohokohtiin yhdeksi kokonaisuudeksi. Oli pääosin kivaa miettiä asuja, mutta oikeasti haasteen juju oli jossain muualla kuin vaatteideni (jotka eivät ole mitenkään erikoisia) esittely kavereille. Tarkoitukseni oli opetella katsomaan itseäni hyväksyvämmin.

Kuten moni muukin, myös minä olen laihduttanut noin 13-vuotiaasta asti. En ole onnistunut muulloin kuin pysyvien sairauksien puhjetessa (eli vähän vääristä syistä), ja kilot ovat aina tulleet takaisin. Laihdutan, valitan lihomista ja käännän katseeni pois kuvista, koska inhoan kehoani. En pysty pitämään ruumiistani huolimatta siitä, että se on mahtava: kehoni on kantanut ja kasvattanut sisällään ihmistaimen, synnyttänyt vauvan, ja kestää käytössä edelleen huolimatta kolmesta autoimmuunisairaudesta ja jatkuvasta tarkkailusta, pistämisestä, huonoista työasennoista ja liian vähästä liikunnasta. En osaa pitää itsestäni, vaikka minulla on läheisiä, jotka päivittäin kertovat rakkaudestaan.

Tätä asiaa yritän työstää jatkuvasti, ja olen vauvavuonna ja sen jälkeen edistynytkin. Yksi ideani tämän shop your closet -haasteen kohdalla oli, että jos julkaisen kuvan itsestäni 30 päivää peräkkäin, voisin siedättyä katsomaan kuviani ja ehkä jopa löytää jotain hyvää niistä. Muokkasin kuvia vain vähän (joskus oli pakko enemmän) enkä filtteröinyt. Yritin muistaa, että somekuvissakin saa näkyä finni leuassa tai maksaläiskä poskessa, ja että kehoni on yhtä arvostettava kuin muidenkin, vaikka en olekaan ihannemitoissa, minulla on allit tai kalmankalpeat jalat.

Ja luulen, että onnistuin! Ainakin loppuvaiheessa 30 päivän haastetta stressasin aika paljon vähemmän enää siitä, miten päivän asukuva onnistuu. Ehkä totuin kuvaamaan ja etenkin katsomaan itseäni.

Toinen shop your closet -haasteen opetus oli se vanha tieto, että minulla on liikaa vaatteita. Silti olen tänä kesänä ostanut neljä paitaa, kun tuntui että t-paidat loppuvat kesken (tiedoksi: eivät lopu). Olen vähentänyt ostamista kun rahat ovat muista syistä tiukassa, mutta kokonaan en ole saanut sitä loppumaan. Onneksi vanhoista on päässyt samalla eroon myymällä niitä Herttalassa.

Nyt on ihan kiva valita päällepantavaa ihan muilla perusteilla kuin haasteen ohjeilla. Ja kesä jatkuu! Somehaasteet ovat ilmeisesti minulle sopivia innoittajia, sillä nyt minuun on iskenyt juoksukärpänen, kiitos Shitty is the new black -blogin Sariannan -lanseeraaman Shittyrun2020– haasteen. Siitä lisää sitten kun nähdään, kestääkö purema – ja mun selkä.

Matka jatkuu, ja maailma on Olofin jalkojen juuressa, kun hän kiitää kesän halki lainattu auto allaan ja lainattu nainen vierellään ja yhtäkkisessä riemussaan hän kääntyy Karinin puoleen ja sanoo sellaista, mikä eroaa täysin kevyen ironisesta sävystä, joka on siihen asti leimannut heidän keskusteluaan. ”Voisin matkustaa näin koko vuorokauden teidän kanssanne.”

Karin naurahtaa.

”Voisimme ajaa Tanskaan”, hän sanoo. Hän katselee Olofia hymy huulillaan. ”Miten me selitämme sen Svenille?”

Alex Schulman on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija. Hänen ensimmäinen iso menestyskirjansa oli Unohda minut (Glöm mig, 2016, suom. 2017), joka kertoi Schulmanin äidin Lisette Schulmanin alkoholismista ja sen vaikutuksista lapsiin ja perheeseen. Tarina on rankka ja koskettava, ja pidin siitä kovasti. Kuuntelin sen äänikirjana viime talvena vaunulenkeillä.

Unohda minut teki niin ison vaikutuksen, että kun huomasin Schulmanilta ilmestyneen toisen omaan elämään ja sukuun perustuvan kirjan, halusin heti sen lukulistalleni. Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev, 2018, suom. 2020) kertoo kirjailijan isovanhemmista, Karin ja Sven Stolpesta, Lisetten isästä ja äidistä (ja omalla tavallaan selittää Lisetten alkoholismia). Kirjan lähtökohta on Schulmanin tavoite ymmärtää omia yllättäviä raivokohtauksiaan ja sisällään kiehuvaa vihaa, joka tuntuu olevan yhteydessä etenkin äidinpuoleiseen sukuun. Mistä viha on saanut alkunsa, ja voiko kierrettä katkaista?

Sven Stolpe (1905-1996) oli ruotsalainen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja. Polta nämä kirjeet kertoo hänen vaimostaan Karinista (1907-2002) ja kirjailija Olof Lagercrantzista, sekä Svenin narsistisesta ja aggressiivisesta omistushalusta. Schulman löytää sekä vanhoja kirjeitä että päiväkirjoja, lukee Stolpen ja Lagercrantzin tuotantoja ja selvittää salaisuutta: miksi isoisä oli niin vihainen, ja miksi hänen tuotantonsa on täynnä kuvia pettävistä, epäluotettavista avionrikkojanaisista? Schulman löytää Karin Stolpen ja Olof Lagercrantzin rakkaustarinan, jonka Sven Stolpe tekee vihallaan traagiseksi.

Schulman korostaa, että kirja on romaani. Se perustuu silti todellisiin henkilöihin ja lähteisiin jotka kertovat oikeista tapahtumista. Hän käyttää silti kirjailijan mielikuvitusta kirjoittaessaan, mitä ehkä tapahtui kesällä 1932. Teos liikkuu eri aikatasoissa sekoittaen lähteitä, Alexin omia lapsuusmuistoja, nykypäivää ja fiktiivisiä osuuksia. Lopputulos ei ole sekava, vaan hienosti kokoon kudottu tarina mustasukkaisuudesta, rakkaudesta ja siitä, että joskus elämä ei mene niinkuin kuuluisi, eikä loppu aina ole onnellinen.

Pidin tästä, mutta vielä enemmän kirjasta Unohda minut. Vertailu tosin ei ole kovin hedelmällistä jo pelkästään siksi, että toisen luin kirjana, toisen kuuntelin äänikirjana. Eri väline tuottaa erilaisia kirjakokemuksia.

Helsingin Sanomien arvio kirjasta löytyy täältä.

Kustantajan kotisivujen mukaan kirjasta on tekeillä elokuva.

Täksi kesäksi olen varannut vinon pinon kirjoja. En tiedä ehdinkö lukea kuin pienen osan, mutta on ollut hauska suunnitella lukulistaa etukäteen. Suunnittelussa tosin sattui pieniä virhearviointeja. Innostuin ensin 1001 kirjaa -bloggaajan instagramissa esittämästä klassikkokesä2020 -haasteesta, jossa nimensä mukaisesti luetaan klassikoita. Mietin jo kovasti, mitä klassikoita tänä kesänä selättäisin – omastakin hyllystä löytyy jokunen lukematon.

Mutta sitten tuli tieto, että kirjastot avautuvat varauksien noutoa varten koronatauon jälkeen, ja minä innostuin tekemään niitä varauksia. Siinä karkasi todellisuudentaju kyllä kokonaan, sillä tein varauksia varmaan enemmän kuin olen koko vuonna lukenut kirjoja. Ja sain niitä nopeasti, ja olenkin viime aikoina lähinnä hakenut kirjastosta ehtimättä juurikaan palauttaa sinne mitään.

Kesäkirjapinossani on ihanan odotettuja, minulle paljon suositeltuja kirjoja kuten Tara Westoverin Opintiellä, Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä (tv-sarjaa en ole katsonut), Heidi Köngäksen Mirjami tai Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge.

Mutta sitten alkoi #blacklivesmatter -aalto, ja ymmärsin miten kapea kirjallisuuspinoni on. Tuossa kuvassa on valkoihoisten naisten kirjoittamia kirjoja. Yksi mieskirjailija on joukossa, ja kaipa sekin on jotain että luen paljon naiskirjailijoiden teoksia, mutta aika kapeaa kirjallisuuskäsitystä pinoni silti edustaa. Hävettää oikein.

Siispä menin kirjaston tietokantaan ja tein lisää varauksia. Lisäsin kesäkirjapinooni rodullistettujen naisten kirjoittamia kirjoja, jotta lukemiseni monipuolistuisi.

Aiemmin olen näistä lukenut jonkin verran Toni Morrisonin kirjoja, ja yhden Chimamanda Ngozi Adichien teoksista. Ayòbámi Adébáyò on minulle ihan uusi nimi, ja kirja osui käteen ihan sattumalta kirjaston hyllystä. Kuvan pinosta puuttuu vielä Michelle Obaman omaelämäkerta, joka on ollut omassa hyllyssä lukemattomana pian puolitoista vuotta. Nyt on aika tarttua siihenkin. Koko Hubaran Ruskeat tytöt on ollut lukulistallani pitkään, sillä teos alkaa olla jo vahvasti yleissivistykseen kuuluva tämän päivän Suomessa.

Kesäkirjapinostani tuli siis lopulta vielä aiempaakin valtavampi, eikä joukossa ole yhtään #klassikkokesä2020 -haasteeseen varsinaisesti sopivaa kirjaa. Pääpaino on selvästi uudehkossa ulkomaisessa naisten kirjoittamassa kirjallisuudessa. Yksi tietokirjaksi luokiteltava on päässyt joukkoon, muut ovat romaaneja.

Näiden lisäksi kesän lukulistalla on Ethnos ry:n julkaisema uusi kirja affekteista ja tunteista tutkimuksessa. Olen luvannut tehdä siitä kirja-arvion yhdessä kollegan kanssa.

Toistaiseksi kesäpinosta on luettu kaksi kirjaa. Yllätyn, jos saan puoletkaan luettua, mutta onneksi kirjaston kirjoja voi uusia niin kauan kuin kukaan muu ei niitä varaa. Niin ja huomenna käyn hakemassa vielä ainakin yhden saapuneen varauksen, Sara Strindbergin Rakkauden Antarktiksen.

Ihana kirjakesä minulle on joka tapauksessa tulossa, riippumatta siitä ehdinkö lukea tuosta pinosta kaksi vai kaikki. Se on onnellinen ajatus!

Luin helmikuussa Elizabeth Stroutin kirjan Kaikki on mahdollista (suom. 2019) ja pidin siitä. Mieltä jäi kuitenkin kaivelemaan se, että kirja kiertyi aina jollain tapaa Lucy Bartonin henkilön ympärille, enkä tiennyt kuka hän oli. Lucy Barton kun on Stroutin aiemman romaanin Nimeni on Lucy Barton (My Name is Lucy Barton, 2016, suom. 2018) kertoja. Nyt, kun viimein sain tämän kirjan käsiini, tekisi mieli lukea edellinen uudestaan.

Lucy Barton joutuu äkillisesti sairaalaan pitkäksi aikaa. Hänen äitinsä tulee käymään sairaalassa. Lucy ei ole juurikaan pitänyt yhteyttä vanhempiinsa kotoa lähdettyään, joten äidin vierailu on yllätys. Muutaman päivän vierailun ajan äiti pysyy Lucyn huoneessa, ja he puhuvat paljosta – ja välttelevät kipeimpiä asioita.

Olen työssäni pohtinut (joskaan en vielä kovin paljon kirjoittanut) hiljaisuutta, kertomista ja kertomatta jättämistä. Englanniksi on sana tellability tai untellability, joka tarkoittaa kertomista tai kertomisen mahdottomuutta. Nimeni on Lucy Barton on sisintä viiltävä kuvaus siitä, miten puhumatta jättäminen kertoo joskus enemmän kuin pisinkään puhe tai voimakkaimmatkaan sanat. En usko lukeneeni koskaan yhtä vaikuttavaa kirjaan vaikenemisesta.

Minua puhutteli juuri tämä vaikeneminen, mutta luulen että erilaisessa tilanteessa lukisin Lucy Bartonin eri näkökulmasta ja tulkitsisin sen eri tavalla. Nyt oli kuitenkin niin, että kun laskin kirjan käsistäni, kysyin ääneen: ”Mitä minä juuri luin?” Olin häkeltynyt ja hämmentynyt, mutta juuri siksi erittäin onnellinen lukija, kun olin saanut kirjasta näin paljon ajattelemista ja hienon lukukokemuksen, joka tuntui sydämessä asti.

Elizabeth Strout on nyt ollut esillä uuden suomennoksen Olive Kitteridgen vuoksi. Olive Kitteridge on minulle tuttu tv-sarjana muutaman vuoden takaa. Strout sai kirjasta Pulizer-palkinnon. Sain Olive Kitteridgen tänään kirjastosta, ja se on osa kesän to be read (#tbr) -pinoani. Siitä pinosta lisää lähipäivinä!

Kustantajan sivuilta löytyy tieto, että lisää Stroutia suomeksi on tulossa elokuussa, hieno juttu. Kahden kirjan perusteella olen jo ihailija.

Nimeni on Lucy Barton sopii Keskikirjastojen lukuhaasteen kohtaan 12. Kirjassa lennetään.

Noin kuukausi sitten vaihdoin ensimmäista kertaa insuliinia. Koko kuusivuotisen diabeteselämäni ajan minulla on ollut käytössä pika- eli ateriainsuliinina NovoRapid ja pitkävaikutteisena insuliinina Levemir. Muutama vuosi sitten markkinoille tuli Fiasp-niminen insuliini, jonka vaikutusaika on nopeampi kuin NovoRapidin. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että Fiaspin voi pistää suunnilleen samaan aikaan kuin alkaa syödä, siinä missä NovoRapid pitäisi laittaa noin 15 minuuttia ennen ateriaa.

Novon vaikutusaika on minulla välillä tosi pitkä, joskin jossain määrin myös arvaamaton. Aamuisin saatoin joutua odottamaan jopa 1,5 tuntia, että verensokeri alkoi laskea ja pääsin aamupalalle. Kokeilin tätä joskus, mutta arjessa aamupalan odottelu ei pidemmän päälle toimi, joten aamupäivien korkeat sokerit ja yhtäkkiset hypot ovat kuuluneet elämääni monta vuotta. Lounaalla ja iltapäivisin Novon vaikutusaika minulla on ollut 30-45 minuuttia, mutta käytännössä pistän sen vähän ennen ateriaa kun jo suunnilleen tiedän mitä olen syömässä. Tästä tietysti seuraa se, että verensokeri nousee aterioiden jälkeen ennen kuin insuliini ehtii vaikuttaa.

Fiaspiin siirtymisestä oli puhetta jo aiemmin, mutta en raskausaikana halunnut alkaa säätää uuden lääkkeen kanssa. Raskaana ollessa hyvän verensokeritasapainon pitäminen on tärkeää, ja lääkkeen vaihto voi tuoda haasteita. Nyt kuitenkin olin valmis vaihtamaan insuliinia, jotta vointi paranisi ja omahoitooni tulisi jotain ryhtiä.

Kerroin toiveeni puhelimessa diabeteshoitajalle, hän hoiti lääkäriltä reseptin, ja seuraavana päivänä hain apteekista ensimmäisen paketillisen Fiaspia. En aloittanut sitä heti vaan odotin viikonloppuun jotta puoliso olisi kotona. Minulla ei ollut mitään tietoa Fiaspin sopivuudesta, joten en halunnut olla lapsen kanssa kahden mahdollisten syöksyhypojen riskin ollessa aika suuri.

Minua jännitti aika paljon. Oikeastaan tosi paljon, enemmän kuin mikään on jännittänyt pitkään aikaan.

Kaikki on mennyt tosi hyvin. Fiasp ei oikeastaan ole aiheuttanut kovin suuria haasteita, vaan toiminut kivasti. Se ehtii mukaan aterioille paremmin kuin Novo, vaikka ei toimikaan minulla niin ”räjähtävästi” kuin sitä on mainostettu. Aamupäivien korkeat sokerit ja jyrkät laskut ovat vähitellen tasoittuneet, vaikka kokonaan niistä en ole vielä päässyt. Kaari on kuitenkin Fiaspin kanssa loivempi. Hypoja tulee nykyään vähän liikaa, kun en aina osaa ennakoida Fiaspia tarpeeksi hyvin esimerkiksi suhteessa liikuntaan. Mutta silti olen tyytyväinen.

Tänään sain pitkästä aikaa tietää HbA1c-arvon eli pitkän ajan verensokeritasapainoa kuvaavan lukemani. Se on tällä hetkellä 49, mikä on tosi hyvä. Oikeasti: tosi hyvä.

Mieleni tekee kirjata tähän disclaimereita runsaista hypoista jotka kaunistavat arvoa tai siitä, että on se hobis ollut parempikin, mutta enpä tee sitä. Keskityn olemaan iloinen hyvästä hoitotasapainosta. Tämän vuoksi en esimerkiksi ole koronaviruksen ensisijaista riskiryhmää: hoitotasapainoni on hyvä eikä minulla ole diabetbeksen lisäsairauksina tulleita muita sairauksia, jotka heikentävät tilannetta. Olen vasta jotain kakkos- tai kolmostason riskiryhmää.

Olen kuullut, että Fiaspin kanssa monilla diabeeteikoilla on kuherruskuukausi – eri mittainen eri ihmisillä – minkä jälkeen se lakkaa toimimasta. Näin ei silti käy kaikille. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten erilaisia ykköstyyppiläiset ovat, ja miten monimutkaista, vaativaa ja henkilökohtaista hyvä hoito on.

Kajaanissa asuessa aloin haaveilla insuliinipumpusta, mutta juuri nyt olen kyllä ihan tyytyväinen kynähoitoonkin.

Norjalaiskirjailija Nina Lykken läpimurtoromaani Ei, ei ja vielä kerran ei (Nei og atter nei 2016, suom. 2019) näkyi vilkkaasti viime vuonna kirjablogeissa, ja taisi saada aika paljon kehuja. Minä lainasin tämän kyläkirjastostani vähän ennen sulkua. Aloitin lukemaan jo kerran, mutta olin liian väsynyt ja tuntui etten muistanut mitään lukemastani. Jätin kirjan kesken ja palasin nyt uudestaan.

Takakannessa kirjaa kuvaillaan satiiriksi, ja minun piti välillä muistuttaa itseäni siitä. Eläydyn aina niin helposti henkilöiden kipuiluihin, että minun voi olla vaikea muistaa, että kyse voi olla tarkotuksellisesta kärjistyksestä. Ei, ei ja vielä kerran ei kertoo kolmen aikuisen tahdottomuudesta: siitä, kun kaikki on liian hyvin, niin että ihminen tukehtuu omaan hyvinvointiinsa ja kaikkeuteensa, eikä kestä omaa elämäänsä.

Alku oli vaikea, koska sen aloittaa Ingrid, jonka tukahtuminen arkeen on ehkä kaikkein lähinnä masennusoireisia tunteita. Ingrid elää tavallista keskiluokkaista elämäänsä kuin kone, vaikka ei enää osaa sanoa miksi. Miksi hän käy koulussa opettamassa lapsia, miksi käydä suihkussa aamuisin tai jutella iloisesti ihmisten kanssa? Miksi ylipäätään tehdä mitään? Ingrid pitää yllä elämänsä kulissia, koska niin kuuluu tehdä, vaikkei tietäisi miksi. Ingridin pahoinvointi sai minutkin voimaan pahoin, se oli niin voimallista.

Paremmin löysin satiirin sävyt kahden muun henkilön osuuksissa. Ingridin mies Jan on saanut ylennyksen, mutta löytää toisenlaista virkistettä elämäänsä työpaikan nuoresta Hannesta. Hanne taas kuulee biologisen kellon tikittävän, mutta ei kykene sitoutumaan pitkiin suhteisiin, ja löytää Janista jotain toisenlaista.

Jan ja Hanne ovat sinällään aidon tuntuisessa elämäntuskassaan kärjistettyjä kuin pilapiirroksen hahmot. Nautin tämän kirjan lukemisesta kovasti, ja heräsin jopa eräänä aamuna aikaisemmin ehtiäkseni lukea vähän aikaa ennen lapsen heräämistä.

Nina Lykken kotisivut ovat norjaksi, mutta sieltä löytyy tietoa hänen kaikista romaaneistaan. Uusin on julkaistu 2019. Suomalaisen kustantajan Gummerruksen sivuilla ei ole vielä mainintaa uusista suomennoksista.

Keskikirjastojen lukuhaasteetta varten minun piti saada lukusuositus joltain lapselta ja nuorelta. Videopuhelussa ystäväperheeseen pyysin 11-vuotiasta kummityttöäni suosittelemaan minulle jotain kirjaa. Hänen ei tarvinnut asiaa kauaa miettiä: Neropatin päiväkirjat. Tyttö pitää erityisesti hauskoista, naurattavista kirjoista (meillä käydessään hänellä oli yhdessä vaiheessa tapana hakea aina hyllystäni Kilon poliisi ja lukea sitä aikuisille ääneen).

IMG_7953

Hain eräänä päivänä kaupungissa käydessäni kummitytön perheestä lainaksi yhden osan suositeltua sarjaa. Kirjailija Jeff Kinney on yhdysvaltalainen sarjakuvapiirtäjä ja kirjailija, jonka luoma Neropatin päiväkirja -sarja (Wimpy Kid) on valtavan suosittu ympäri maailman.  Luin sarjan 14. osan Remppaa pukkaa (Diary of a Wimpy Kid: Wrecking Ball, 2019). Ei haitannut, vaikka en tuntenut sarjaa aiemmin, pääsin ihan hyvin jyvälle.

Ymmärrän hyvin, miksi kummityttöni suositteli tätä kirjaa ja miksi sarja on suosittu. Minuakin nauratti, vaikka huumori ei ehkä ihan mahakipunauruun asti minuun purrutkaan. Hyvällä tuulella tätä silti sai lukea. Kirjan layout on tehty päiväkirjamaiseksi fonttia ja kuvitusta käyttäen. Hetkittäin ärsytti jatkuva isojen kirjaimien käyttö sanoja painottamassa, mutta tunnistin ärsytyksen johtuvan siitä että olen liian aikuinen lukemaan tekstiä jossa on käytetty paljon tehokeinoja.

Erityisesti juuri piirrokset tekstin lomassa olivat minusta tosi hyviä. Esimerkiksi alla oleva kuva esittää päähenkilö Gregin isoveljen näkemystä siitä, miksi Gregin kannattaa kiivetä katolle eikä hänen: isompaan sattuu enemmän, jos putoaa. Nerokasta! Onneksi omat sisarukseni eivät osanneet käyttää tätä perustelua kun olimme pieniä, olisin varmasti uskonut.

IMG_7955

Miksi isoveljeen sattuu pudotessa enemmän kuin pikkuveljeen. Kuva Jeff Kinneyn kirjasta Neropatin päiväkirja: Remppaa pukkaa.

Vaikka suomennos on varmaan ollut haastavaa monien tekstin sisältämien vitsien vuoksi (ne kun eivät aina käännyt kielissä suoraan sanasta sanaan), suomenkielinen versio oli ihan hyvää luettavaa. Voisin silti kuvitella, että joku nuori lukija voisi innostua myös alkuperäiskielisistä Wimpy Kid -kirjoista. Kuvitus kuitenkin tukee lukemista, eikä teksti ole liian vaikeatajuista.

Kirjasarjalla on omat kotisivut, joilta löytyy paljon lisämateriaaleja. Kotimaisen kustantajan sivuilta löytyy myös lyhyt esittely.