Vaikka ajattelin, etten pysty lukemaan juuri nyt yhtään koulukiusaamista tai vastaavaa rankkaa aihetta käsittelevää kirjaa, tartuin kuitenkin Silloin tällöin onnellisen luettuani pinossa seuraavana olevaan miettimättä aihetta sen enempää. Onneksi kyse oli aika erilaisesta kirjasta, vaikka vaikeista lapsuuskokemuksista oli tässäkin kyse.

Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule, 2014, suom. 2019) on kirjoittajan Édouard Louisin (synt. 1992) lapsuuskokemuksiin perustuva pako- tai lähtötarina. Sanon pako- tai lähtötarina siksi, että päähenkilön ja kertojan Eddyn on paettava, lähdettävä, päästävä pois lapsuusympäristöstään. Se on päivänselvää alusta asti. Hänen on lähdettävä, jotta tämä kirja voisi syntyä.

Eddy Bellegueule (kirjailijan alkuperäinen oma nimi) asuu ranskalaisessa pikkukaupungissa. Perheen köyhyys on pahveja ikkunoissa, nälkää ja etenkin näköalattomuutta. Eddyn perhe, kaverit, koko yhteisö on kiinnittynyt tehtaaseen, jonne Eddynkin oletetaan menevän töihin heti koulun päätyttyä. Kaikki kulkevat samaa polkua, koska niin on aina ollut ja on aina oleva. Erilaisuus on rikos, ja tuota rikosta Eddy tekee päivittäin, voimatta itse mitään sille että poikkeaa porukasta.

Eddyn yritykset sulautua joukkoon ovat riipaisevaa luettavaa. Samoin sattuu lasten kokema köyhyys. Kirjaa on markkinoitu kertomalla, että ensimmäinen kustantaja hylkäsi käsikirjoituksen, koska nykypäivän Ranskassa ei ole tällaista köyhyyttä. En tiedä uskoisiko joku, jos vastaava tarina kirjoitettaisiin Suomesta.

Takakannen kirjailijaesittelyssä mainitaan, että kirjailija on opiskellut sosiologiaa. Sen huomaa rivien välissä, sillä Louis analysoi luokan, köyhyyden, rasismin, sukupuolen ja erilaisuuden kokemuksia hyvin tarkasti ja taitavasti. Haluaisin lukea jotain muutakin hänen kirjoittamaansa, sillä Ei enää Eddy oli hyvä ja mieleenpainuva. Se ei päästä helpolla, mutta ei sen kuulukaan. Se vaatii lukijalta sietokykyä, mutta Eddy-päähenkilö on niin viaton ja herkkä, että väistämättä hänen puolestaan kestää lukea mitä vain. Toki olisin suonut – ihan Eddyn itsensä takia – että loppu olisi ollut toisenlainen.

Yksi alkuvuoden odotuimpia kirjoja omalla lukulistallani oli Antti Röngän ja Petri Tammisen, isän ja pojan, yhteinen kirjeromaani Silloin tällöin onnellinen (2020). Antti Röngän esikoisromaani Jalat ilmassa ilmestyi vuonna 2019. Se sai kohtalaisen paljon huomiota ja kehuja. Aihe oli rankka, koulukiusaaminen ja sen jättämät jäljet. Kirja kiinnosti minuakin, mutta arkailin vähän varata sitä kirjastosta, koska pelkäsin aiheen raastavan liikaa. Jalat ilmassa liittyy kuitenkin kiinteästi isän ja pojan kirjeromaaniin.

sillointalloin

Silloin tällöin onnellinen alkaa tilanteesta, jossa poika on muuttanut opiskelukaupunkiin (Jyväskylään) ja isä kirjoittaa hänelle kysyäkseen, mitä kuuluu. Poika kertoo työstämästään käsikirjoituksesta ja hänen tekisi mieli näyttää sitä isälleen. Hän kuitenkin pelkää isän arvostelua, kritiikkiä ja epäonnistumista tämän silmissä. Samalla kun he keskustelevat pojan käsikirjoituksesta, he keskustelevat paljosta muustakin, suoraan ja epäsuorasti – eniten suoraan.

Kirjan alkupuoli käsittelee kirjoittamista, sen vaikeutta ja välttämättömyyttä, sekä kritiikin vastaanottamista ja merkitystä. Keskustellaan kirjailijan omasta äänestä ja tyylistä, joka voi olla isällä ja pojalla ihan erilainen. Vähitellen sävy kuitenkin muuttuu, kun isälle alkaa paljastua poikansa kouluaikaiset kokemukset, ja vähä vähältä myös oma roolinsa, oma vetäytymisensä ja sokeutensa. Loppuosassa itkin, niin kipeää traumaa Tamminen ja Rönkä käyvät läpi.

Tämä oli ehdottomasti vaikuttavinta, mitä olen tänä vuonna lukenut. Suosittelen lämmöllä. Luulen, että ainakin toistaiseksi jätän Jalat ilmassa lukematta. Jos sen teksti on lähellekään näin upottavaa, tarkkanäköistä ja kuvaavaa, sydämeni särkyisi kirjaa lukiessa. Mutta tämä kirja minun ehkä pitää lukea toistekin. Luulen, että uudella lukukerralla saan siihen uusia näkökulmia ja enemmänkin irti, kun ehkä malttaisin lukea taidokkaita lauseita hitaammin. Nyt vain ahmin, sivu sivulta, kirje kirjeeltä.

Osallistun tällä Keskikirjastojen lukuhaasteen kohtiin 1. Vuonna 2020 julkaistu kirja sekä 23. Kirja sisältää kirjeitä.

P.S. Harmillista, että kirjastot ovat nyt kiinni! Tiedän, että tähän on jonoa vaikka kuinka, ja nyt jono jumittaa.

Korona on nyt päivän sana. Kaikki siitä puhuvat, kaikkiin se vaikuttaa tavalla tai toisella. Jos ei nyt, niin muutaman viikon päästä kyllä.

Minun tilanteeseeni korona vaikuttaa oikeastaan hyvin ja huonoin uutisin. Jyväskylän yliopisto on tällä viikolla ilmoittanut peruvansa (tai mahdollisuuksien mukaan siirtävänsä) kaikki tiloissaan järjestettävät yli 30 hengen tapahtuman kesäkuun loppuun asti. En siis pidä puheenvuoroa huomenna talvisodan päättymisen 80-vuotisseminaarissa, en ole järjestämässä Kansatieteen päiviä omalla laitoksellani enkä kesäkuussa järjestä kasvatuksen historian ja filosofian kesäpäiviä. Kesäkuussa minun pitäisi olla viikko Singaporessa IOHA:n kongressissa. En ole vielä tehnyt  lopullista päätöstä matkan suhteen, mutta alkaa näyttää todennäköiseltä että en lähde.

Se hyvä uutinen näissä perumisissa on, että saan enemmän aikaa tehdä perustyötä. Jostain syystä minua ei tällä hetkellä harmita yksikään peruuntuminen. No, talvisotaseminaari ehkä vähän, sillä se olisi ollut laajuudessaan poikkeuksellinen tapahtuma, mutta juuri kokonsa (500-700 hlöä) ja kohderyhmänsä (suuri osa yleisöstä iäkkäitä) vuoksi peruminen oli erityisen tärkeää.

Syksyyn mennessä pandemia alkaa varmasti jo rauhoittua, ja monet tilaisuuksista järjestetään uudella aikataululla.

En ole peloissani vaan koetan suhtautua asiaan järkevästi. Huomasin, että kiinnitän erityistä huomiota käsien pesuun tällä hetkellä. Se tuli jotenkin tiedostamatta, kun käsienpesusta koko ajan muistutellaan. Käsidesi sen sijaan on edelleen vessan kaapissa, eikä sitä ole otettu meillä vielä erityisesti käyttöön. En ole hamstrannut ruokaa, mutta hain insuliineja jääkaappiin ja ajattelin hankkia  myös vaippoja sen verran, että muutama päivä tarvittaessa pärjätään. Aion huomenna osallistua kollegani väitökseen iha paikan päällä, vaikka livestream sinnekin järjestetään, ja aion vielä halata häntä onnitteluksi.

Järkevää on olla realistinen. Vaikka ulkoisesti voisi ajatella, ettei minulla ole syytä huoleen itseni puolesta, niin autoimmuunisairusryppääni vuoksi olen riskiryhmää. Jos virus iskee minuun rajusti, olen helposti sairaalahoidon tarpeessa. Lähipiirissäni on myös iäkkäitä ihmisiä, jotka nimenomaan ovat erittäin suuressa vaarassa, jos sairaus heidät tavoittaa. Minulla on myös 1-vuotias lapsi, josta olen huolissani, vaikka COVID-19 ei tällä hetkellä ilmeisesti vaikuta olevan lapsille erityisen vaarallinen.

Ajankohtaista tilannetiedotusta voi seurata THL:n sivuilta facebookin tai keskustelupalstojen sijaan.

Riskit yhteiskunnallisesti ovat  siinä, että virusta voi kantaa ja levittää tietämättään, oireettomana tai lievin oirein. Ja siinä, että jos epidemiasta tulee raju, terveydenhuollon resurssimme tehohoidossa eivät tule riittämään. Siksi näitä toimia tehdään ennakolta, siksi tilaisuuksia perutaan ja matkustamista rajoitetaan. Jotta epidemia olisi mahdollisimman lievä.

covid19

Kuva: Facebook, Dimitris Politakis, muu alkuperä tuntematon.

Yliopistomaailmassa on jo pitkään puhuttu siitä, että koska ilmastosyistä on pakko vähentää matkustamista, pitäisi tapahtumiin järjestää etäyhteyksiä useammin niin ettei lentäminen olisi aina tarpeen. Korona pakottaa nyt tähän, mikä on hyvä juttu. Tekniikka etäyhteyksiin ja liveluentoihin on olemassa, mutta jostain syystä sen käyttöönotto on takunnut. On toki niin, että kasvokkaista tapaamista ei voita mikään silloin, kun tavoite on luoda uutta, ideoida ja olla luova (eli tutkimustyössä), mutta uskon että kyse on myös tottumisesta. Jos käyttäisimme useammin etäyhteyksiä, tottuisimme niihin ja luovuuden syvyys ei olisi kiinni yhteydenpidon kasvokkaisuudesta.

Korona menee ohi ja unohdamme sen vaikutuksen hetkeksi. Totuus kuitenkin on, että tämä ei ole viimeinen pandemia. Tämänkaltaiset tilaisuudet lisääntyvät tulevaisuudessa, halusimme tai emme.

Olen blogihiljaisuuden aikana lukenut monta kirjaa, joista olisin halunnut kirjoittaa. Aina kirjan päätyttyä mietin, mitä kirjoittaisin, vaikka samalla tiesin ettei voimavaroja tähän ole. Nyt yritän taas muistaa tarttua toimeen mahdollisimman pian aina kirjan päätyttyä, kun kirjan tunnelma on vielä tuoreena mielessä.

Celeste Ng on amerikkkalainen nuori kirjailija. Olisi jotain kerrottavaa (Everything I Never Told You, 2014, suom. Sari Karhulahti 2020) on hänen esikoisromaaninsa, joka suomennettiin itse asiassa vasta toisen romaanin jälkeen. Siksi kannessa mainitaan jo toinen romaani Tulenarkoja asioita, joka sekin on ilmeisesti ollut aikamoinen menestys. Menee ainakin minun lukulistalleni.

celesteng

Olisi jotain kerrottavaa on perheromaani. Se kertoo amerikkalais-kiinalaisesta perheestä 1970-luvun ohiolaisessa pikkukaupungissa, jossa ei ole muita ulkonäöltään poikkeavia. Jokainen perheenjäsen kokee ulkopuolisuuden ja vierauden eri tavalla. Tarinassa käydään myös menneisyydessä ja kerrotaan perheen vanhempien, Jamesin ja Marilyn tarina(t), sillä perheen kriisin juuret ovat paljon nykyhetkeä syvemmällä.

Ydintapahtuma on perheen keskimmäisen lapsen, vanhempiensa palvoman Lydian selittämätön kuolema. James ja Marilyn saavat  oppia, etteivät tunteneet lempilastaan lainkaan. Veli Nathan ja pikkusisko Hannah taas näkevät tilanteen eri valossa, ja kumpikin ratkaisee haasteita omalla tavallaan.

Pidin tästä kirjasta kovasti, vaikka samalla siinä oli  jotain häiritsevän kömpelöä. Mietin, johtuiko kömpelyys henkilöiden yksiulotteisuudesta ja jonkinlaisesta kärjistämisestä. En osannut eläytyä näin äärimmäisiin reaktioihin, enkä  yrityksestä huolimatta ymmärtänyt miten oikeassa elämässä koskaan vanhemmat voisivat suosia näin kirkkaasti yhtä lasta ylitse muiden. Etenkin nuorimmaisen Hannahin syrjäänvetäytyvyys tuntui hyvin oudolta, joskin todellisemmalta ja realistisemmalta kuin se, etteivät akateemiset vanhemmat muka olisi mitenkään huomanneet esikoisensa lahjakkuutta ja menestystä vain siksi, että Lydia oli tärkeämpi.

Lydian surullinen tarina sen sijaan on helpompi ymmärtää.

Tästä tietystä henkilöhahmojen heikkoudesta (tai ehkä kärjistämistä voisi nimittää juuri vahvoiksi henkilöhahmoiksi?) huolimatta suosittelen tätä kirjaa kyllä kaikille. Vierauden ja ennakkoluulojen kuvauksessa kirja on erityisen onnistunut, samoin eheytymisen ja toipumisen kuvauksena.

Osallistun tällä Keskikirjastojen lukuhaasteen 2020 kohtiin 7. Kirja kertoo lapsiperhe-elämästä sekä 28. Kirja kertoo menetyksestä.

Palasin eilen vanhempainvapaalta töihin. Tammikuu oli muutosten kuukausi, joka huipentui helmikuun alkuun. Tammikuussa muutimme Kajaanista takaisin kotikyläämme (jälleen M:n töiden vuoksi). Pari viikkoa totuttelimme uuteen kotiin taaperon kanssa, ja sitten se alkoi,  uusi arki. M on osan viikosta Mikkelissä, taapero eli T on päivähoidossa pitkiä päiviä ja minä pendelöin Jyväskylään ja teen töitä osin etänä.

Tämä uusi alku jännitti minua aika paljon. Kaksi päivää on nyt takana, ja osa asioista on sujunut hyvin, osa huonommin. Teen nyt alkuun vähän lyhyempiä päiviä, jotta T:n hoitopäivät eivät alusta asti venyisi yhdeksään tuntiin.

Hyvin menee:

  • olen saanut raivattua yli 2700 sähköpostia saapuneet -kansiosta
  • en ole saanut ahdistusta tekemättömien töiden määrästä ja kiireestä ja riittämättömyydestä
  • avaimet ja yliopiston tunnukset toimivat ja pääsin takaisin samaan työhuoneeseen
  • olen motivoitunut ja iloinen

Kehittämistä vielä vaatii:

  • en ole tarttunut kunnolla arjen aikatauluttamiseen, koska se toisi esiin edellisen listan toisessa kohdassa mainitut tunteet
  • T jää itkien päivähoitopaikkaan, vaikka se on ihana ja hän on vierailuillamme tykännyt sekä paikasta, muista lapsista että hoitajista

Äitiys ja perhevapaa olivat erilaisia kuin odotin, ja blogit jäivät sivuun. Vähitellen koetan tätä harrastusta elvyttää, koska kirjoittaminen on henkireikäni. Muutto takaisin entiseen kotiin – ja nyt tarkoituksena olla ja pysyä – tarkoittaa, että kunhan ehdin ja kykenen, elvytän myös Minun nurkkani maailmassa. Viime  viikolla jo jatkoin taaperon kuulumisista kertomista Perheen ajassa. Tänne yritän päivittää sekä työhön liittyviä kuulumisia että kirjapostauksia.

 

Maaliskuusta alkaen en ole tainnut lukea kuin yhden kirjan. Sen sijaan olen kuunnellut ahkerasti äänikirjoja. Silloin kun olen päässyt vaunulenkille, kuulokkeet ovat aina korvassa, mutta kuuntelin myös nukuttaessani lasta terassilla vaunuissa tai hänen nukkuessaan kun tein kotitöitä. Kuuntelen äänikirjaa myös joka ilta ennen nukahtamistani käyttäen sovelluksen unitoimintoa. Valitettavasti (tai ehkä se on onni) nukahdan niin nopeasti että yleensä joudun sovelluksen seuraavan kerran käynnistäessäni palaamaan edelliseen kohtaan, enkä muista mitään ennen nukahtamista kuunnellusta pätkästä.

Maaliskuusta alkaen olen kuunnellut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa. Olen lukenut ensimmäiset kuusi osaa, ja odottaessani seitsemännen ilmestymistä huhtikuussa kertasin aiemmat osat äänikirjoina. Kesäkuun alkupäivinä sain uusimmankin osan, Sotalesken, kuunneltua. Vauvakin sai osansa: monet kerrat rauhoitin hänet päiväunille äänikirjan lukijan Erja Mannon tasaisen äänen tuudittamana: ”Kuunnellaan vähän Idan ja Kirstin ja Vienan seikkailuja.” Hetken kuluttua olimme molemmat unessa.

Syrjästäkatsojan tarinoita on ehdottomasti niin sanottua kevyttä kirjallisuutta. Se ei vaadi lukijalta paljon, mutta koukuttaa mukaansa. Mustosen kerronta on tasaista ja yllätyksetöntä, mutta juuri sen vuoksi se maistuu niin vahvasti oikealta elämältä, ettei näistä kirjoista voi olla pitämättä. Päähenkilöt ja kertojat Ida ja Kirsti eivät ole mitään erityisihmisiä, joita pitäisi nostaa jalustalle ja sen takia kuvata kirjan päähenkilöinä. He ovat tavallisia naisia, toimijoita omassa elämässään kuten kuka tahansa, mutta sarjan otsikko kertoo sen teeman: tavallisten ihmisten tavallinen arki on riittävä kirjan aiheeksi, ja tavallisten ihmisten näkökulma suurmiesten elämään on kiinnostavaa.  Toki etenkin Kirsti on lahjakas ja sanavalmis, mutta siinäkin kuten kuka tahansa – jokainen on hyvä jossain.

Etenkin sarjan ensimmäiset kolme osaa saivat minut hieman huvittuneenakin miettimään suomalaista työn eetosta. Idan hahmo nimittäin on oikein perinteinen työihminen, ja kirja korostaa ahkeruutta ja hyvin tehtyä työtä elämän keskeisenä sisältönä. Ida puurtaa ahkerasti työtä kuin työtä, valittamatta sen raskautta tai omaa väsymystään. Vaikka palkkiota ei yleensä kovin ruhtinaallisesti tule, hän on pidetty ja kehuttu ja etenee ammatissaan miten palvelijatar nyt vain voi edetä. Idalle käy hyvin, koska hän on valmis tarttumaan työhön eikä säästä vaivojaan. Työ kuuluu hänen elämäänsä oleellisesti.

Myös Kirsti on ahkera ja valittamaton, mutta paremmat lähtökohdat elämään saaneena hänellä on varaa tähdätä korkeammalle kuin piiaksi ja kouluttautua työhön, jota aidosti haluaa tehdä. Seuraava sukupolvi eli Viena-tyttö lienee perii äitinsä ja mummansa ahkeruuden, mutta mikä hänen oma alansa on, jäänee nähtäväksi.

Kirjojen ehdoton vahvuus on siis niiden tavallisuus,  mutta välillä arjen askareiden yksityiskohtainen kuvaus myös huvitti. Mietin, oliko minun tarpeellista lukea, kuinka Kirsti tehdessään lähtöä hautausmaalle etsii pyörän pumppua ja lopulta löytää sen halkopinon päältä ja saa sen jälkeen pyöränsä ajokuntoon. Yksityiskohtaisuus voi joskus kääntyä myös itseään vastaan, kun itse hautausmaalla käynti valmistellaan niin perusteellisella pyöränpumpun etsinnällä. Mutta raja arjen kuvauksen  ja liian tarkkuuden välillä on veteen piirretty viiva, eikä asia minua yleensä häirinnyt.

taiteilijan vaimo

Kirstin romaanien kohdalla ajattelin paljon sitä, miten tänä päivänä, jolloin kertakäyttökulttuurista pitäisi päästä eroon, olisi hienoa voida teettää hyviä käyttövaatteita ammattitaitoisella ompelijalla. Tai ehkä jonain päivänä voi toimia kuten ystäväni Turun Tilda, joka on uudistanut monia kauniita mutta malliltaan tai kuosiltaan epäsopiviksi tai vanhentuneiksi käyneitä vaatteitaan luotto-ompelijallaan ja saanut niistä ajanmukaisia, kivoja käyttövaatteita. Kirstin ammattitaito ompelijana nostaa käsityön arvostusta.

sotaleski.jpeg

Tuorein teos, Sotaleski, ilmestyi siis vasta tänä vuonna. Sitä odottaessani ja kuunnellessani harmittelin sen epäonnistunutta otsikointia: otsikon perustella lukija/kuuntelija tietää koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Vaikka kirjan lopulla otsikko perustellaan kattavammaksi kuin alussa vaikuttaa, se on silti vähän spoilaava. Vaihdoimme myös Jaanan kanssa aiheesta  instagramissa pari kommenttia. Ylipäätään Kirstin osuus sarjasta on otsikoiltaan eri linjassa kuin Idan osat. Kirjojen nimissä Kirsti on tytär, vaimo ja leski – ei mitään omaa tai itsenäistä kuten Ida. Kuitenkin kirjan lukemalla saa nähdä, miten itsenäinen ja vahva nainen Kirsti on, omatoiminen ja älykäs. Hänen ei tarvitsisi olla nimetty aina suhteessa johonkuhun muuhun.

Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa. Kirsti Manninen eli Enni Mustonen on kertonut jatkavansa romaanisarjaa vielä muutaman vuoden ajan, ja  ideoita on useampaankin osaa jo valmiina. Luulisin – enkä ole tätä mistään lukenut, mutta ei tarvita paljon asian arvaamiseen – että  seuraavan osan kertoja on jo Kirstin tytär Viena. Mutta mille vuosikymmenelle se sijoittuu, ja mikä on Vienan elämänpolku?

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjalla on myös Facebook-sivu, jossa kirjailija jakaa paljon kirjan teemoihin liittyvää historiallista tietoa.

Helmikuussa luin vain yhden kirjan, joten lykkäsin luettujen listaamista maaliskuun loppuun. Lukutahti on tällä hetkellä noin kirja per kuukausi, mutta äänikirjat täydentävät mukavasti arjen kirjaseikkailuja. Helmikuussa liityin Storyteliin, ja äänikirjat kuuluvat päivittäiseen arkeen. Kuuntelen niitä vaunulenkkien lisäksi esimerkiksi vauvaa päiväunille nukuttaessa tai arkiaskareita tehdessä kun vauva nukkuu.

Tässä helmi- ja maaliskuussa luetut kirjat:

  • Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina
  • Tiina Huttu ja Kirsi Heikkinen: Pää edellä. Näin tuet lapsesi aivojen kehitystä.
  • Heidi Köngäs: Sandra

Ja kuunnellut kirjat:

  • Kaari Utrio: Seuraneiti
  • Mika Waltari: Tähdet kertovat, komisario Palmu
  • Jani Toivola: Kirja tytölleni
  • Enni Mustonen: Paimentyttö

Sekä kuunnellessa että lukiessa pyörittelen mielessäni ajatuksia, joista haluaisin kirjoittaa, mutta harvakseltaan näitä tekstejä ehtii ja jaksaa nykyään rustata – Jani Toivolan kirjaan liittyen ehdin jo aloittaakin, mutta ajatus katkesi ja hukkui ennen kuin ehdin saada sitä etenemään. Jatkuvasti kuitenkin postauksia suunnittelen, joten eiköhän lopulta aina jokin ehdi valmiiksi asti.