Reseptihaasteeni (uusi reseptikokeilu joka viikko ja raportti siitä blogiin) on jäänyt pahasti tavoitteestaan. Useimpina viikkoina olen kyllä pyrkinyt kokeilemaan jotain uutta, edes pientäkin. Raportointi se vaan takkuaa. Kahden viikon blogitauko vain syvensi tätä kuoppaa.

Mutta kirjoittelen näitä niin kauan kuin muistan vielä, mitä milloinkin laitettiin ruoaksi. Muistamista auttaa se, jos muistan kuvata ruoat. Kuvieni laatu ei aina kuitenkaan aina ole kovin hyvä. Ruokakuvaaminen on taiteenlaji, jota en osaa. Siitä seuraa se, että herkullisimmatkin ruokakokeilut saattavat näyttää blogissa vähän kummallisilta. Sellainen on esimerkiksi tämä viikon 11 uusi resepti broileria Napolin tapaan, jonka löysin Maku-lehdestä etsiessäni vaihtelua kanaruokiin.

IMG_20170317_181810

Kaameasta kuvasta huolimatta voin vakuuttaa, että resepti toimi. Tein kanaa napolilaisittain eräänä perjantai-iltana, kun puoliso oli tulossa kotiin. Broilerinfileet paistettiin uunissa tomaattikastikkeen ja juustoraasteen alla. Mukana oli runsaasti tuoretta basilikaa. Lopputulos oli mehevä ja hyvänmakuinen. Kuten kuvasta näkyy, lisäsin reseptiin vielä tuoretta mozzarellaa, jonka lisäsin viipaleina pintaan paistamisen viime minuuteiksi. Kanan kanssa söimme hyvää pastaa.

Viime aikoina olen kirjoittanut sairauksistani blogiin aika surkeana ja ikävässä sävyssä. Välillä olisi hyvä muistuttaa, että pitkäaikaissairauksiin kuuluu myös hyviä juttuja. Itse sairaus ei tietenkään ole hyvä ja antaisin mitä vain ollakseni terve, mutta ei tämä arki pelkästään itkuista selviytymistaistelua ole. Ennen kaikkea itseni vuoksi, mutta myös tätä blogia lukevien käsityksen laajentamiseksi yritän jatkossa muistaa kirjoittaa enemmän myös etenkin diabetekseen liittyvistä hyvistä asioista.

Yksi sellainen kiva juttu oli ohjelmassani pari viikkoa sitten, kun osallistuin laajaan diabetestutkimukseen nimeltä FinnDiane. Kuulin tutkimuksesta ykköstyyppiläisten keskusteluryhmän kautta ja laitoin sähköpostia tutkimushankkeelle. Sieltä soitettiin melko nopeasti ja sovimme ajan, jolloin vierailin Meilahdessa tutkittavana.

FinnDiane on jo 1990-luvulta asti käynnissä ollut pitkän ajan seurantatutkimus, jossa selvitetään diabeetikoiden lisäsairauksia synnyn mekanismeja kuten ympäristötekijöitä, elämäntapoja ja geenien vaikutusta. Selkokielistä(kin) lisätietoa tutkimuksesta löytyy hankkeen verkkosivuilta. Suomessa diabeteksen tutkimus todella on hyvin edistynyttä ja sitä tehdään paljon, koska ykköstyyppi on meillä yleisempää kuin muualla. Sen syytä ei vieläkään tiedetä.

Oli todella kiinnostavaa olla tällä kertaa tutkittavan roolissa tutkijan sijaan. Toki lääketieteellinen tutkimus on ihan eri juttu kuin minun edustamani ihmistieteiden alalla, mutta luin kyllä mielenkiinnolla esimerkiksi minulle etukäteen lähetetyn tiedotteen ja allekirjoitettavat suostumuslomakkeet. Perusasiat tutkimusetiikasta nimittäin ovat samoja, oli tieteenala mikä tahansa. Lääketieteessä tutkimusetiikka on luonnollisesti hyvin tiukkaa ja tarkkaa.

Itse osallistuminen oli helppoa. Täytin etukäteen lomakkeelle tiedot lähisuvun sairauksista ja tietenkin omat terveystietoni. Käytännössä hieman vaivaa vaati yhden vuorokauden virtsan kerääminen, mutta sitäkin varten sain astian ja hyvät ohjeet. Lähinnä huvitti viedä sitä saavia aamubussissa Meilahteen: ettepä tiedäkään mitä minulla on laukussani.

Tutkimushuoneeseen päästyäni käytiin ensin paperit läpi hyvin miellyttävän ja kohteliaan tutkijan kanssa. Verenpainemittauksen ja verikokeiden ottamisen jälkeen minun tehtäväni oli vain maata sängyllä viltin alla ja antaa tutkijan tehdä työnsä.

finndiane1

Peitto oli tarpeeseen, kun minua paleli kilpparin vajaatoiminnan takia herkästi.

Minusta mitattiin vaikka mitä, ja sain tietenkin kaikki tiedot itsellenikin. Suonten pituudet mitattiin ja tutkija laski sydämen pumppauksen nopeuden – tai jotain, en muista termiä enää. Tulos kuitenkin oli, että sydämeni pumppaa verta kaulasta lonkkaan n. 6,7 metriä sekunnissa ja kaulasta ranteeseen noin 6,3 metriä sekunnissa. En tiedä mitä tällä tiedolla teen, mutta onhan se kiinnostavaa! Kaulan laskimot (ehkä) ultrattiin ja seinämien paksuus mitattiin. Kaikki nämä arvot olivat minulla ihan terveitä ja hyviä.

finndiane2

Näitä kukkakuvia huoneen katossa tuijottelin ajankulukseni.

Toisessa tutkimushuoneessa minulle tehtiin kehonkoostumusmittaus, luuntiheysmittaus ja silmänpohjienkuvaus. Osteoporoosia minulla ei ole, mutta kehonkoostumus on turhan rasvapitoinen. Se ei tietysti ollut yllätys, kun en ole ollut kovin liikunnallinen vaan pikemminkin runsasruokainen ihminen, mutta onhan se hiukan eri asia saada faktat paperilla itselle.

Kaikenkaikkiaan tutkimukseen oli kehotettu varaamaan noin kolme tuntia, mutta minä pääsin lähtemään jo runsaan kahden tunnin kuluttua, koska homma oli sujunut niin vikkelästi. Minun pitää vielä lähettää muutama putkilo virtsanäytettä, ja homma oli siinä. Todella helppo tapa antaa panos maailman huippututkimukselle!

FinnDianesta  kutsutaan seurantakäynnille ilmeisesti viiden vuoden kuluttua. Tuo kehonkoostumuksen mittaus oli kuitenkin niin tavattoman mielenkiintoista, että olisi hauskaa päästä tekemään sellainen esimerkiksi puolen vuoden välein, tai edes kerran vuodessa. Hyödyllistä se olisi etenkin silloin, jos muuttaisin elämäntavoissani jotain. Vuoden alussa hyvin alkanut liikunnan lisääminen voisi esimerkiksi vaikuttaa rasvaprosenttiin, ja muutos toimisi erittäin suurena motivaattorina jatkaa liikuntaa tai muuttaa sen sisältöjä paremmin juuri minun terveyttäni edistäväksi.

Juuri nyt en pysty paljoa liikkumaan, mutta ehkä sitten kun saan taas terveys-sairaus -puntarin enemmän terveen puolelle. FinnDianesta saamani tulokset ovat vielä osittain lukematta, kun tietoa tuli niin paljon. Tämä oli ehdottomasti win-win -juttu: sekä tutkijat että tutkittava saivat lisätietoa.

Kevään aikana olen päivittänyt blogeja (ks. myös hääblogi) ahkerammin kuin pitkään aikaan. Kirjoittaminen on ollut iloista ja virkistävää. Mutta sitten taas tuli elämä, ja päivitystaukoa on ollut nyt kaksi viikkoa.

Välillä olen yksinkertaisesti vain liian väsynyt edes kirjoittamaan. Välillä väsyneenä ei jaksa edes ajatella jotain aihetta kirjoittamista varten, puhumattakaan että jaksaisi painaa tietokoneen käynnistysnappia. Työkonekin on välillä ollut päiviä avaamatta: luen sähköposteja kännykästä, vastaan vain välttämättömimpiin ja koetan unohtaa että työt kasaantuvat.

Parin viikon sisällä olen taas saanut Basedowilta turpaan. Kaikki alkoi siitä virheestä, että menin kuntosalille. Kaksi seuraavaa päivää olin niin huonovointinen ja voimaton, että lähdin jo päivystykseen. Verikokeet paljastivat, että vielä kymmenen päivää aiemmin suht tasaiselta vaikuttanut kilpirauhasen hormonituotanto oli taas päälaellaan, ja nyt mentiin vajaatoiminnan puolella taas. Ihmekös olin nopeasti lihonut taas muutamia kiloja, palelin jatkuvasti vaikka takassa kuinka oli tulet joka päivä, enkä jaksanut tehdä juuri mitään. Oman endokrinologini mukaan tämä on oikeastaan hyvä uutinen, sillä kilpirauhanen reagoi ilmeisen herkästi lääkitykseen ja Basedow voisi näin ollen olla hallittavissa.

Mutta minä en vain enää jaksa tätä. Itkuisena ja väsyneenä kävin lääkärin kanssa lopulta keskustelun, jossa tehtiin ratkaisuja: kilpirauhanen leikataan pois. Seuraavaksi tapaan korvalääkärin, jonka erikoisalaan leikkaus kuuluu, ja sitten pääsen varmaankin jonoon. Leikkaus on siis edessä ehkä syksyllä, en tiedä aikataulusta vielä. Leikkaukseen asti kilpirauhasarvojani testataan muutaman viikon välein, ja koetetaan pitää olotilani jokseenkin tasaisena. En enää yritä kuntosalia, mutta koetan ulkoilla kävelylenkeillä. Kevät kieltämättä madaltaa kynnystä ulkoiluun.

Mutta enpä ole tälläkään viikolla päässyt kuin kerran lenkille. Toissailtana aloin yhtäkkiä yskiä, ja parin tunnin sisällä kurkku kipeytyi aika pahasti. Kuume ei noussut, eikä nuhakaan ollut paha, mutta huolestuin vähän silti. Kilpirauhasen liikatoimintaan syömäni lääke Tyrazol nimittäin voi aiheuttaa sivuoireena valkosolukatoa, mikä on erittäin vakava asia. Vaikka riski on pieni, se on kuitenkin olemassa, ja valkosolukato on niin vakava tila ettei asialla voi leikkiä. Ensimmäiset oireet ovat korkea kuume ja kova kurkkukipu, jolloin pitää välittömästi lähteä verikokeisiin testaamaan valkosolujen tilanne.

Olen mitannut kuumetta jatkuvasti viimeiset pari päivää, ja lukuunottamatta aivan lyhyttä käväisyä hieman 37 asteen yläpuolella lämpö ei ole noussut ohjeeksi saamani 37,5 asteen yläpuolelle. En siis ole käynyt verikokeissa. Koska en ole juuri nyt kotona vaan Lappeenrannassa, olisi tavallaan ollut ihan kiinnostavaakin kokeilla, miten vieraspaikkakuntalainen pääsee päivystyksessä läpi tällaisella asialla. Mutta tietenkin hyvä, ettei tarvinnut lähteä yrittämään! Olen ollut kohtalaisen virkeä ja hyvävointinen, paitsi öisin nukkuminen on huonoa, joten en ole ollut kovin huolissani valkosolukadon mahdollisuudesta.

Tänään suuntaamme taas kotiin. Huomenna alkaa pääsiäisloma, joten terveyskeskukset ovat kiinni. Jos olo huononee, joudun lähtemään 50 kilometrin päähän keskussairaalan päivystykseen. Pakko myöntää, että kynnys lähteä hakemaan apua on korkeampi kun matka on noin pitkä ja tiedän, että päivystyksessä joutuu odottamaan ja tuntee olevansa ylimääräinen, tiellä ja vaivaksi (syksyllä viimeksi käytiin). Silti muistan kyllä, että valkosolukato ei ole vitsi vaan vie teholle, jos tauti pääsee pahaksi. Lähden kyllä tarvittaessa päivystykseen.

Mutta pääsiäiseksi laitan pöytään uuden liinan, katan kauniisti ja olen ihan rauhassa kotona pitkän reissaamisen jälkeen. Korkkaamme grillikauden ja syömme grillattua lammasta. Parsakausi on alkanut, ja pääsiäisaamun aamiainen/brunssi on yksi kivoimmista etukäteen suunniteltavista vuotuisaterioista.

Olen taas niin väsynyt olemaan väsynyt, että tuntuu tärkeältä päästä tekemään mukavia juttuja ja löytää ilo pienestä kauneudesta. Pääsiäisen pitkä viikonloppu antaa ihanan luvan vain olla, tehdä ruokaa, miettiä jotain hääjuttuja tai vaikka pitkästä aikaa blogata juttuja varastoon. Ja suklaamunia, niitä pitää saada ainakin yksi!

Lukutottumusteni painottuminen kotimaiseen kirjallisuuteen näkyy jälleen kuukauden luettujen kirjojen koonnissa. Kaikki kotimaisia, mutta kylläkin onneksi aika vaihtelevasti.

Laila Hirvisaaren Koivu ja tähti (2002) jatkaa Lehmusten kaupunki -sarjan luku-urakkaani. Seuraava osa on jo laukussa, ja tarkoitus on tarttua siihen kun tänään istun Lappeenrantaan vievään junaan.

Kaarlo Nuorvalan kirja Aktivisti. Kertomus jääkäriliikkeen ajoilta (1935) on pieni poikakirja, jonka kasvatukselliset ja poliittiset tavoitteet eivät jää epäselväksi. Se on osa eri vuosikymmenien kirjoja koskevaa lukuhaastetta paikallisessa kirjastossamme. Kirjoitan siitä ja muista haasteeseen (pian) lukemistani kirjoista myöhemmin huhtikuussa.

Muut ovatkin sitten tuoretta kotimaista kirjallisuutta: Mielensäpahoittajan hiihtokirjan luin tietenkin MM-kisojen aikaan, ja Riikka Pulkkisen löysin kirjaston uutuushyllystä. Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on joulupukin kotiin tuoma, ja nyt se on lukupiirin kirjana.

Huijarisyndroomasta olen saanut eniten palautetta privaatisti, ja siitä on puhuttu eri välineiden kautta ja kasvotustenkin ihmisten kanssa. Aihe selkeästi koskettaa monia.

  • Laila Hirvisaari: Koivu ja tähti
  • Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
  • Tiina Ekman: Huijarisyndrooma 
  • Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
  • Kaarlo Nuorvala: Aktivisti
  • Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Näiden lisäksi kuuntelin äänikirjana kaksi kirjaa: Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän sekä Agatha Christien Poirot-seikkalun Sininen juna. Sininen juna jääkin ainoaksi ulkomaiseksi teokseksi tässä kuussa.

Jos en jaksa yhtään miettiä vaihtoehtoja, arkiruoan kanssa lisäke- tai alkusalaatti syntyy vain kurkusta, tomaatista, avokadosta ja salaatista, ehkä pähkinöillä tai siemenillä höystettynä, perusainesten vaihdellessa jääkaapin sisällön mukaan. Välillä tähän perussalaattiin kuitenkin kaipaa vaihtelua. Yksi uusi resepti viikossa -haasteessani olen yrittänyt etsiä myös uusia salaattiohjeita.

Viikolla 9 olin sairauslomalla ja kokkasin melkein joka päivä jotain. Eräs päivällinen koostui uunilohesta (miehelle) ja kanasta (minulle), ja näiden lämpimien rinnalle tein parsa-nuudelisalaattia Yhteishyvän sivuitla löytämäni ohjeen mukaan, koska kaasoille tarjotusta päivällisestä oli jäänyt yli parsaa. Salaatti oli helppo tehdä etukäteen maustumaan jääkaappiin ja odottamaan, että uunilohi oli valmis ja ruokaseura kotiutunut töistä. Kunhan kevät etenee ja parsat ja keväsipulit tulevat maukkaiksi sesonkiruoiksi, uskon tätä salaattia tehtävän toistekin. Tuoreiden yrttien marinoimana salaatti toimi kylmänä lisäkkeenä minusta hyvin, ja tätä tullaan syömään meillä keväällä ja kesällä etenkin grilliruoan kanssa.

Viikolla 10 puolestaan tartuin omasta hyllystä löytyvään Vähällä vaivalla salaatteja -kirjaan (2014). Tätä kirjaa olen selaillut usein, mutta kokeillut reseptejä vain kerran tai pari. Makuhermojeni uteliaisuuden on herättänyt kuitenkin moni resepti. Nyt kokeilin tomaattisalaattia paistetun fetan kera. Periaatteessa kyseessä on  ihan arkisalaatti: tomaattia, muutama ohut rengas punasipulia, rucolaa (tai jäävuorisalaattikin meni ihan hyvin) ja mustia oliiveja. Juju on öljy-sitruunamehu-oregano-kastikkeessa sekä siinä, että salaatin päälle paistetaan hyvää fetaa. Fetapalat kieritetään kananmunassa ja jauhoissa ennen kuumalla pannulla ruskistamista. Salaatti tarjotaan heti kun juustot on paistettu, jotta ne ovat vielä lämpimiä. Tätä syötiin meillä alkuruokana, mihin se sopiikin erittäin hyvin juuri siksi, että se on näppärintä tehdä valmiiksi annoksiksi.

Seuraavan viikon reseptikokeilu olikin kanaruoka – kirjoitan siitä sitten erikseen.

Ihmisen mieli on muovautunut monimutkaiseksi, ja yksi keskeisiä henkisiä tarpeita on merkityksellisyyden löytäminen omaan elämään. […] Merkityksellisyyden etsintä on erikoinen laji; mitä enemmän etsii, sitä enemmän voi käydä niin, ettei näe sitä, mikä on aivan nenän edessä.

Kollegani Anna oli ensimmäinen, joka kertoi minulle huijarisyndroomasta (näin ainakin muistelen). Hän linkitti jutun, ja hätkähdin tunnistaessani välittömästi itseni. Oli valtavan helpottavaa saada nimi tunteelle tai ajatukselle, joka varjosti ja varjostaa työntekoa ja monia arjen hetkiä. Psykologi Tiina Ekman on nyt kirjoittanut helppolukuisen kirjan aiheesta. Huijarisyndrooma. Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) (2017) on ehkä kevään tärkein kirja minun lukulistallani. Ja tämän kertomalla tulen myös nyt kirjoittaneeksi jotain hyvin henkilökohtaista, jota en ole monelle ihmiselle aiemmin avannut. Haluan tehdä sen, koska tästä kirjasta on ollut minulle apua, ja ehkä avoimuus asiassa voi helpottaa jonkun toisen vastaavassa tilanteessa olevan oloa.

Mistä oikein on kyse? Huijarisyndrooma ei Ekmanin mukaan ole välttämättä mikään varsinainen syndrooma jonka voisi diagnosoida kuin sairauden. Se on ennemminkin ajattelutapa tai ajatusmalli, joka on syvään juurtunut ja itselle vahingollinen. Ekmanin mukaan 70 prosenttia ihmisistä on jossain elämänsä vaiheessa ajatellut kuten Huijari, enemmän tai vähemmän tosissaan.

Huijarisyndroomaksi kutsutaan sisäistä tunnetta, ettei kaikista onnistumisistaan huolimatta usko osaavansa oikeasti. Tuntee olevansa feikki, kuin tyhjä tynnyri, joka kumisee. Itse sen tietää, ja sitten vain odottaa, milloin muu maailma oivaltaa saman. Kokemukseen liittyy ajatus, että onnistumiset ovat onnenkantamoisia tai ylettömän suurten ponnistusten tulosta. Huijari vähättelee onnistumistensa merkitystä.

Huijariajattelu on etenkin nuorten, korkeastikoulutettujen naisten ongelma, mutta myös miehet kärsivät tästä ajattelutavasta. Se kiertyy huonoon itsetuntoon ja vääristyneeseen minäkuvaan. Usein seurauksena on masennusta ja etenkin työuupumuksen kierre: Huijari tekee hurjasti töitä voidakseen olla varma pärjäämisestään ja siitä, ettei jää kiinni omasta osaamattomuudestaan.

Hyvin monta kertaa olen minäkin vähätellyt väitöskirjaani, ajatellut että sain sen läpi jotenkin vahingossa, ja sen jälkeen olen työllistynyt tuurilla ja sattuman oikusta. Kunhan Sattuma saa tarpeekseen, tämä onnenkantamoinen päättyy. On vaatinut ihan tietoista puhetta sisäiselle kriitikolleni (tai Huijarilleni), etten selitä esimerkiksi minulle osoitettuja yhteistyöpyyntöjä joillain ulkoisilla, minusta riippumattomilla tekijöillä vaan yritän uskoa asian niin kuin se on: minä osaan joitain juttuja, olen hyvä siinä mitä teen, ja minulla on annettavaa niin kollegoille, tiedeyhteisölle kuin tälle yhteiskunnallekin. En ole vahinko. Työni ei ole vahinko.

Ekmanin kirja pohjautuu hänen työhönsä psykologina. Varsinaisena ”tutkimustapauksina” kirjassa toimii viisi naista, joiden tarinat kehystävät ja juonentavat kirjaa. Suorat lainaukset näistä elämäntarinoista ovat paikoin kivuliasta luettavaa:

Tarvitsen koko ajan vahvistusta ja kehuja, tai pohja murenee alta pois. Samalla kun on vaikea uskoa mitään myönteistä, on hirveän tärkeää saada myönteistä palautetta, jotain sellaista mitä voidaan mitata tai mikä voidaan todistaa. Koen, että elämänkokemus on tuonut uskoa omaan osaamiseeni. Sellaiset kokemukset auttavat, kun voidaan todentaa, että työn tulos on itse tehty ja aikaansaatu, eikä se ole voinut syntyä vahingossa.

Työelämä on alue, jossa huijariajattelu vaikuttaa eniten ja tavallisimmin. Se voi kuitenkin vahingoittaa myös ihmissuhteita, niin työpaikalla kuin kotonakin. Riittämättömyyden tunne liittyy tähän suoraan, samoin jatkuva epäonnistumisen pelko. Joskus voi olla vaikea luottaa ihmisiin tai muodostaa ystävyyssuhteita, koska pelkää ettei kelpaa todellisena itsenään vaan ainoastaan tietyssä roolissa, naamion kanssa.

Ulkopuolisuuden tunne rinnastetaan kipuun; se on viesti siitä, että jotain on vialla ja on syytä reagoida. On etsittävä yhteisö, johon kuulua, ennen kuin ulkopuolisuus ja yksinäisyys aiheuttavat vakavampia oireita, kuten ahdistusta, masennusta ja uniongelmia. […] Huijariajattelussa ulkopuolisuuden tunne on looginen seuraamus, koska paljastumisen pelossa on pidettävä todellinen minuus piilossa.

Kirjan luettuani huokasin ja hymyilin: tämä kirja kertoo paljon ”vakavammista” tapauksista kuin minä, ja minun syndroomani ei ehkä ole ihan pahimmasta päästä. Sitten tein kirjan lopussa olevan testin, ja sain pelottavan korkean pistemäärän. Ehkä olisi aika hyväksyä, että minussakin asuu pieni Huijari, alkaa vähitellen hiljentää sitä ja sitä mukaan päästä eroon koko tyypistä. Matka Huijarista normaalisti, terveitä ajatuksia itsestään ajattelevaksi ei ole selvä eikä helppo, mutta askel kerrallaan sanoi mummo lumessa ja sitä rataa.

 

Hyvin usein käy niin, että kirjan kuunteleminen äänikirjana muuttaa käsitystä ja tulkintoja siitä. Luettu ja kuunneltu ovat erilaisia kokemuksia. Esimerkiksi Sinuhe, egyptiläinen oli kuunneltuna vavahduttava, ja muistan tajunneeni Tuntemattoman sotilaankin joskus aikoinaan ihan uudella tavalla äänikirjan kuunneltuani. Aina kokemuksen muuttumista ei voi arvottaa hyvä-huono -akselilla, ainoastaan erilaisena tulkintana.

Ja sitten joskus äänikirja muuttaa mielipidettä kirjasta kokonaan. Tällä kertaa opin, että kokemus voi olla myös negatiivinen.

Olen pitänyt Juha Itkosesta hänen esikoisromaaninsa Myöhempien aikojen pyhiä (2003) vuoksi. Itkosen läpimurtoromaaniksi kutsuttu Anna minun rakastaa enemmän (2005) sai jatko-osan viime vuonna. Palatkaa perhoset on minulta vielä lukematta. Sen arvostelut eivät häikäisseet. Hesarin arviosta Itkonen ilmeisesti vieläpä pahoitti mielensä. Kun joitakin viikkoja sitten etsin uutta kuunneltavaa kirjastossa, tartuin Anna minun rakastaa enemmän -äänikirjaan oikeastaan siksi, että olin ajatellut että sen voisi kerrata ennen kuin luen jatko-osan. Miksipä ei tehdä kertausta äänikirjan avulla!

Mutta kaikki meni pieleen. En pitänyt tästä äänikirjasta, paitsi siitä kun se loppui. Vähintään kerran joka levyn kohdalla ajattelin, että jättäisin kuuntelemisen kesken, mutta jokin sai minut aina jatkamaan. En muistanut kirjan loppua, ja halusin palauttaa sen mieleeni. Kritiikkini ei ole nyt kovin rakentavaa, mutta yritän sanoa vain keskeisimmät ongelmat.

Ensinnäkin huomasin, etten pidä päähenkilöistä. Kirjassa vaihtelee kaksi kertojaa, rocktähti Summer Maplen eli Suvi Vaahteran entinen poikaystävä Antti sekä äiti Leena. Lukujen vaihtuessa ei millään tavalla kerrota, kumpi kertoja on vuorossa, joten aluksi en tajunnut tätä rakennetta kuunnellessani kirjaa. Aivan kuten Salla kirja-arviossaan toteaa, molempien kertojien ääni on liian samanlainen.

Sekä Antti että Leena ovat sietämättömän teatraalisia ihmisiä. Onko tällaista elämäntuskaa oikeasti olemassa? Elävätkö ihmiset arkeaan tosiaan kuin näytelmää? Antti on rockpoliisin roolissaan ylimielinen, koko muuta maailmaa kohtaa alentuva ja halveksiva, tuntuu pitävät kaikkia muita ihmisiä mitäänsanomattomina vain koska hänestä itsestään ei koskaan tullut rocktähteä. Antti on jäänyt kiinni rocktähden haaveeseensa, unohtanut että elääkin voisi, enkä todellakaan halua jatkaa tämän tuskailun kuuntelemista enää jatko-osassa. Rockpoliisina Antti on toki mainio, mutta toivon ettei Itkonen itse ole sellaisena näin sietämättömän ärsyttävä.

Leena on jossain määrin helpommin ymmärrettävä henkilö, mutta kummallista näytelmää hänkin tuntuu esittävän omassa elämässään. Mieleeni on jäänyt etenkin kohtaus, jossa Suvin isä (ja Leenan puoliso) Risto kertoo saaneensa potkut töistään pankinjohtajana. Keittiön pöydän ääressä Leenan tekisi mieli mennä halaamaan miestään, kietoa kätensä tämän ympärille ja sanoa, että kaikki järjestyy, mutta hän ei voi, koska teini-ikäinen Suvi saattaisi pitää sitä esityksenä perheonnesta ja vaimon roolista. Mitä ihmettä? Tällaista ihmeellistä teeskentelyä ja pintaan jäävää ”syvällisyyttä” on turhauttavaa kuunnella, enkä voi mitenkään pitää ihmisistä, joiden elämä pyörii näin epäoleellisten kysymysten äärellä. Tekee mieli ravistaa Leenaa ja Anttia, ravistaa kunnolla ja antaa heille käteen vaikka lapio ja kaivettavaksi oja: tehkää jotain konkreettista itsellänne, jos tuon parempaan ette pysty.

Näiden kahden välissä Suvi Vaahtera jää vain oudoksi rokkiprinsessaksi, joka jää oman luovuutensa loukkuun: suorituspaineet, halu menestyä, usko omiin taitoihin tai taidottomuuteen, päätökset siitä mitä on valmis tekemään uran vuoksi tasapainottelevat eri tahtisesti. Kirjan hyvä oivallus on se, ettei Suvin oma ääni kuulu lainkaan.

Yksi syy, miksi äänikirja oli raskas kokemus, oli sen lukija. Ville-Veikko Niemelän ääni ei sopinut korvilleni, pidin sitä raskassoutuisena ja monotonisena. Ääntäminen oli paikoin outoa, mutta onneksi vain pienissä yksityiskohdissa. Antin ja Suvin Dylan-päivää New Yorkissa kuvaavan luvun aikana ajattelin, että jos kerran vielä kuulen levyllä puhuttavan ”Bab” Dylanista, revin levyn soittimesta ja heitän auton ikkunasta ulos. Onneksi maltoin mieleni enkä heittänyt, kirjaston levy sentään…

Muistan, että pidin Anna minun rakastaa enemmän -romaanista silloin kun se ilmestyi. Sitäkin ikävämpää on sanoa, että tämän kokemuksen jälkeen taidan viedä oman kappaleeni kirjasta divariin tai jonnekin ilmaishyllyyn. Luin kirjan opiskeluaikojeni alkupuolella, jolloin ehkä etenkin Antin potemat ihmisyystuska ei tuntunut yhtä vieraalta. Nyt se maistuu keskenjääneeltä teini-iältä.

Itkonen on musiikin suurkuluttaja, ja väistämättä kirjaa kuunnellessa mietin, onko hän itse jäänyt vaille rockmuusikon uraa ja kipuilee sitä. Suvin ja Antin nuoruudessa, bändin ensimmäisillä keikoilla ja ensimmäisten biisien tekemisessä on jotain omakohtaisen tuntuista. Jos se ei ole omaa kokemusta, siihen on ainakin hyvin eläydytty.

Kun muutama päivä sitten tuli tieto, että Itkonen ryhtyy julkaisemaan musiikkia, yllätyin. Antin hahmon kirjoitettuaan tiedän hänen tunnistavan kaikki musiikin kliseet, virheet, kaupalliset koukut, mutta myös onnistumiset. Miten hän kykenee päästämään oman sisäisen kriitikkonsa seulasta yhtään biisiä julkisuuteen? En ole niin tyhmä, että ajattelisin että Antti = Juha Itkonen, mutta Antin henkilö on naurettavuuteen saakka niin tiukka rockpoliisi, tietää mikä on hyvää ja mikä ei, että Itkosen täytyy itsensä tietää samat asiat.

Palatkaa perhoset saa edelleenkin jäädä lukematta. Ehkä joskus, kun tämän äänikirjan herättämän ärtymyksen muisto laimentuu. En uskalla nyt lukea Myöhempien aikojen pyhiä, sillä olisi kurjaa huomata yhden lempikirjoista muuttuneen pettymykseksi oman kasvun myötä.