Oikeastaan tarkoitukseni ei ole niinkään kirjoittaa otsikossa mainitusta kirjasta vaan siitä merkkipaalusta, että olen tämän myötä antanut ainakin pikkusormeni e-kirjoille.

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on hyvää, romanttista ja helppolukuista viihdettä Suomen kulttuurihistoriasta kiinnostuneille. Mustonen osaa elävän kerronnan ja tarinan kuljettamisen eteenpäin, vaikka nobeleita näillä teoksilla tuskin voitetaan. Mutta jokainen kirja on ollut nopeasti luettu, kiva lukukokemus,  jota ei ole mielellään laskenut käsistään.

Tänä vuonna ilmestynyt Taiteilijan vaimo on sarjan kuudes osa. Se sijoittuu 1920-luvun lopun Pariisiin ja Helsinkiin, ja sarjalle tyypilliseen tapaansa sitoo päähenkilöt osaksi maailman ja Suomen historiallisia tapahtumia sekä kulttuuriväkeä. En nyt mene juoneen sen enempää, mutta suosittelen lukemaan esimerkiksi Kirsin bookclubista hyvän sisältökuvauksen. Sieltä löytyy myös kiinnostavaa tietoa seuraavasta osasta – itse ehdin arvella vain, että tarinan kaksospojat joutunevat talvi- ja jatkosotiin, mutta tuolta linkin takaa löytyy muutakin kiinnostavaa pohdintaa.

Mutta se uusi lukuharrastuksen muoto! Olen kerran aiemmin lukenut e-kirjan. Silloin lainasin sen tabletilleni osana Ylen (?) kampanjaa 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Kampanjassa Ylen sivujen kautta pääsi lataamaan 100 kirjaa luettavaksi.

Nyt päätin kokeilla e-kirjaformaattia, kun Taiteiljian vaimoon oli yli 70 innokkaan lukijan jono Kajaanin kirjastossa. E-kirja oli saman tien saatavana.

Vaikka ohjeet on koetettu tehdä selkeäksi, minulla oli silti vaikeuksia ymmärtää, mikä ohjelma pitää ladata puhelimeen saadakseni kirjan käsiini, ja millaiset tunnukset tarvitsen. Lopulta se kuitenkin onnistui: minulla on nyt Ellislibrary-sovellus puhelimessani, ja pääsen Kainetin eli Kainuun kirjastoverkon tunnuksillani näkemään Kainetin kokoelmat. Taiteilijan vaimo oli lainattavana seitsemäksi tai neljäksitoista päiväksi, ja näistä valitsin pidemmän laina-ajan. Tänään, kun junamatkalla sain kirjan loppuun, palautin sen saman tien jonkun muun luettavaksi.

Alkuhankaluuksien jälkeen e-kirjan käyttö ei ollut teknisesti lainkaan hankalaa. Kokemus oli hyvin positiivinen siinä mielessä, että vaikka älypuhelimen näyttö on pieni, tekstin kokoa ja fonttia pystyi säätämään oman maun ja silmien mukaan, ja näytön värinkin saattoi valita päivä- tai yöasetuksena.

Valikoimaa näytti Kainetissa olevan pilvin pimein, sekä romaaneja että äänikirjoja. Päätinkin, että pitkien jonotusaikojen sijaan yritän jatkossa muistaa, että e-kirjan todennäköisesti saa nopeammin luettavaksi.

Ainoa kysymys on enää, missä e-kirjaa voisi lukea? Illalla sängyssä puhelimen näyttöä ei pitäisi selata, koska se vie tutkimusten mukaan yöunet. Junassa e-kirja oli ihan kätevä, mutta reissaamiset alkavat olla lähikuukausilta ohitse. Jos kulkisin esimerkiksi julkisilla kulkuvälineillä töihin, voisin työmatkalla hyvinkin lukea kirjaa älypuhelimesta. Tämän hetken arjessani e-kirjalle ei kuitenkaan löydy selkeää tarvetta muuten kuin kirjan nopeamman saatavuuden näkökulmasta.

Säännöllisen epäsäännöllisesti mediassa keskustellaan aikuisten puhelinriippuvuudesta. Keskustelu kytketään aina some-riippuvuuteen, fear-of-missing-out-ilmiöön ja sosiaalisen median huonoon vaikutukseen esimerkiksi keskittymiskyvyllemme tai kuten Ylen uutisessa lokakuussa ja viime viikon Hesarissa, suomalaisten parisuhteille, seksielämälle ja sen kautta syntyvyydelle. Oi tätä suorien korrelaatioiden vetämisen riemua!

Tunnistan sosiaalisen meidan liialliseen käyttöön liittyviä riskejä hyvin omassakin elämässäni, ja olen jättänyt sovelluksia pois puhelimestani ihan vain koska en halua niiden hallitsevan liikaa. Näissä puhelimen käyttöä koskevissa keskusteluissa usein kuitenkin unohtuu, että älypuhelimella  voi tehdä muutakin kuin somettaa. Meillä älypuhelimista luetaan esimerkiksi päivän lehti. Jos vaikkapa poliklinikan  odotushuoneessa selaan puhelintani, luen todennäköisemmin uutisia Hesarin tai Ylen uutispalveluista kuin kavereideni somepäivityksiä. Ja entäpä jos lukisin kirjaa? Onko puhelimen tuijottaminen aina jotekin paheksuttavaa? Jos illalla sängyssä luen puhelimestani e-kirjaa, onko se Suomen väestönkasvun ja alenevan syntyvyyden kannalta ongelmallisempaa kuin jos luen oikeaa kirjaa?

P.S. Keskeinen asia, jota tällä hetkellä älypuhelimellani teen, on verensokerisensorin lukeminen, syötyjen hiilihydraattien ja pistettyjen insuliinien merkitseminen sovellukseen. Tämä vain yksityiskohtana, koska huomenna 14.11. on jälleen maailman Diabetespäivä.

Mainokset

Viime aikoina olen innostunut podcasteista, ja ajattelin kertoa tänne muutamista omista suosikeistani. Podcastit ovat kuunneltavia keskusteluohjelmia, usein radio-ohjelmien tapaisia tallenteita, joita voi kuunnella netin kautta silloin kun itselle sopii. Podcastit ovat yleistyneet nopeasti viime vuosina, ja nyt tuntuu että vähän jokaisella itseään kunnioittavalla bloggaajalla tai muulla sisällöntuottajalla tulee olla podcast.

Myös tutkijat ovat löytäneet podcastit tutkimuksen popularisoinnin välineenä. Omalta laitokseltani on lähtöisin Norsunluuntornista, päivää! -podcast, jota pyörittävät historioitsijat Susanna Niiranen ja Mikko Hiljanen. Podcastin tavoite on puhua historiantutkimuksesta yleistajuisesti ja kiinnostavasti, pudottaa tutkijat omista akateemisista ympyröistään lähemmäs historian kuluttajia, ns. yleisöä. Lähetykset ovat kuunneltavissa ilmaiseksi SoundCloud-palvelussa. Tykkään Mikon ja Susannan jutustelusta, mutta niissä jaksoissa jotka olen kuunnellut (en kaikkia), minua häiritsi äänen huono laatu. Jonkinlaista epävirallista ja leppoisaa tunnelmaa varmaankin tavoitellaan tekemällä lähetykset kahvilassa tai ulkona, mutta taustamelu, tuuli ja muu äänimaisema hukuttaa välillä pointin alleen. Mutta onneksi juttujen taso korvaa tämän puutteen.

SoundCloudista löytyy myös Elävä Suomenlinna -tutkimushankkeen podcast. Podcastin tekijät ovat Elävä Suomenlinna. Yhteisöjen muuttuva kulttuuriperintö -hankkeen tutkijoita, ja he kertovat ohjelmassa muun muassa Suomenlinnassa tekemistään kenttätöistä, Suomenlinnan muutoksista ja suomenlinnalaisten asukkaiden ja viranomaisten näkökulmista kulttuuriperintökohteeseen. Jaksoja on yhteensä viisi.

Varsinaisesti ensimmäiset kuuntelemani podcastit eivät kuitenkaan liittyneet töihin millään tavoin. Nelonen Median omistaman Suplan kautta olen aloittanut podcast-kuuntelijan urani Kaunokirjallisuuden Karvakuonojen kanssa. Tuomas Kyrön ja Juha Vuorisen jutut ovat välillä niin huonoja että ei kestä, mutta useimmiten niin hauskoja että lenkillä on pitänyt joskus pysähtyä nojaamaan polviin ja nauramaan ääneen. Suosittelen lämmöllä. Uusia jaksoja ei ole ainakaan nyt juuri tulossa, mikä on vähän sääli, mutta toivon että vanhat jaksot pysyvät Suplassa saatavilla pitkään.

Suplan kautta olen kuunnellut myös perhebloggaaja Laura Satamon Mamma rimpuilee -podcastia, tosin vasta parin jakson verran. Laura Satamo tekee ihanalla tavalla hauskaa perheeseen ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista, mutta osaa kyllä olla vakavakin. Välillä kiusaa se, että hän innostuessaan keskeyttää haastateltavansa tai puhuu näiden päälle, mutta parhaimmillaan ja etenkin vakiovieraiden kanssa podcasteihin on helppo upota ja olla samaa mieltä. Aiheet eivät aina koske omaa tämänhetkistä arkeani, mutta ei se estä nauramasta jutuille.

Ehdoton suosikkini hyödyllisten podcastien (eli ei niinkään hauskojen vaan oppimista varten olevien) sarjassa on toimittaja ja bloggaaja Julia Thurénin vasta muutaman jakson verran Yle Areenassa julkaistu podcast Melkein kaikki rahastaThurén on juuri julkaissut kirjan rahasta ja säästämisestä, ja podcastissa syvennytään jakso kerrallaan eri teemoihin rahan ympärillä. En ole ehtinyt vielä kuunnella uusinta jaksoa, mutta pidin kovasti esimerkiksi palkkaa käsittelevän ykkösjakson siitä pointista, että palkkatietojen pitäisi olla julkisia. Apurahatutkijana tuloni ovat aika helposti selvitettävissä (apuraha on kaikille samassa uravaiheessa oleville saman säätiön sisällä samoja),  mutta kuinka paljon esimerkiksi yliopiston palkkausjärjestelmästä häviäisi pärstäkerroin- tai sukupuolilisiä, jos kaikkien saamat palkat tiedettäisiin? Tällöin palkkauksen perustelut pitäisi myös olla julkisia ja olisi pakko avoimesti kertoa, miksi kollega saa tietyn summan ja toinen vähän erilaisen.

Ylipäätään rahasta puhumisen vaikeus kulttuurissamme on mietityttänyt minua tänä syksynä, ja olen pohtinut mistä se johtuu. Aiheen inspiroimana kuuntelin myös kahden suosikkitoimittajani Anna Perhon ja Jenni Pääskysaaren podcastia Perho & Pääskysaari, joka on kuunneltavissa RadioPlayssa. Perho & Pääskysaari -podcastia on ilmestynyt jo aika paljon, enkä ole ehtinyt kuunnella kuin pari jaksoa. Kuuntelin rahaa käsittelevän osan, ja verrattuna Julia Thurénin ohjelmaan en saanut tästä niin paljon irti – Perhon ja Pääskysaaren näkökulma rahaan ja tuloihin kun on vahvasti mikroyrittäjälähtöinen. Lisäksi Thurénin etu on se, että hänen koko sarjansa käsittelee rahaa, joten hän pystyy syventymään yhteen aiheeseen kerrallaan siinä missä P&P ottivat aihetta haltuun vain yhdessä jaksossa.

Rahateeman sijaan nautin tosi paljon esimerkiksi Perhon ja Pääskysaaren huijarisyndroomaa käsittelevästä jaksosta. Selfhelp-kirjallisuutta käsittelevää jaksoa kuunnellessa tunsin niin vahvaa hengenheimolaisuutta, että joutunen vielä palaamaan aiheeseen myöhemminkin ja ehkä jopa siteeraamaan Jenni Pääskysaarta podcastista.  Juuri näin minäkin ajattelen, ja oli ihanaa kuulla se jonkun itseä fiksumman sanomana. Odotan jo innolla, että ehdin kuuntelemaan jaksoja aiheista luovuus, stressi, perfektionismi, ulkonäkö tai kirjat, vain muutamia kiinnostavia mainitakseni.

Täytyy vielä mainostaa, että Yle Areenasta löytyy tosi paljon kuunneltavia ohjelmia, joista voi valikoida itseä kiinnostavat. Olen kuunnellut muun muassa Tuija Pehkosen haastatteluohjelmaa, joka on Yle Puheen tuotantoa, ja Areenasta löytyy vaikka mitä yhteiskuntapolitiikasta viihteeseen. Lyhytkin tutustuminen genreen osoittaa, että huolella suunniteltu ja toimitettu podcast on kuuntelijaystävällisempi kuin sellainen, jossa vain istutaan alas, laitetaan nauhuri päälle ja katsotaan mitä tallentuu.

Kuten sanoin alussa, podcastit yleistyvät vauhdilla. Tämä on jotenkin todella 2015-luvun juttu. Podcasteja kuunnellessa tulee fiilis, että olisi kiva olla joku päivä itsekin tekemässä vastaavaa. Juuri tämän median tekninen helppous ja edullinen (ilmainen) hinta tekee siitä niin suositun välineen kenen tahansa käytettäväksi. Ja onhan näitä tosi mukava kuunnella, kun puhelin on aina mukana ja sen myötä podcastit tavoitettavissa.

Mitä podcastia suosittelisit minulle? Mikä on oma suosikkisi?

On aika paketoida uskomattoman nopeasti ohi vilahtanut lokakuu luettujen kirjojen osalta pakettiin. Mututuntumalta sanoisin, että olen ehtinyt lukea enemmän kuin viime vuosina yleensä kuukaudessa, mutta katsotaanpa listaa. Tässä siis siinä järjestyksessä kun kirjat luin:

  • Pirkko Soininen: Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja
  • Anneli Kanto: Veriruusut
  • Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (Flavia de Luce-sarjaa)
  • Robin Hobb: Narrin salamurhaaja
  • Marko Annala: Värityskirja

No kieltämättä viisi kirjaa on enemmän kuin viime aikoina olen kyennyt. Erityisen iloinen olen siitä, että olen ehtinyt kirjoittaa jopa kahdesta niistä blogiin, ja lisäksi vielä elokuussa luetusta Pintistäkin.

Myös vaihtelua on ollut enemmän kuin syyskuussa oli. Olen lukenut sekä tuoretta kotimaista että vähän vanhempaa (Veriruusut on jopa 2008 ilmestynyt), mutta myös ulkomaista kirjallisuutta – tosin melko uusia kirjoja kaikki. Siitä alkaa olla aikaa, kun olen viimeksi lukenut jotain joka on kirjoitettu ennen 2000-lukua. Pitäisiköhän tähän alkaa kiinnittää huomiota? Toisaalta miksipä en lukisi tuoretta kirjallisuutta, kun sitä kerran on hyvin saatavilla.

Olen tässä kuussa laittanut itseni Kajaanin kaupunginkirjaston varausjonoon usean uutuusteoksen kohdalle. Pisin jono on Enni Mustosen Taiteilijan vaimoon, ja aloinkin miettiä, että voisin kokeilla lainata sen e-kirjana – se on paremmin saatavilla. Kokemukseni e-kirjoista on vielä varsin rajoittunut, ehkä yksi tai kaksi kirjaa, mutta Taiteilijan vaimo voisi hyvinkin sopia seuraavaksi kokeiluksi. Pitää vain ensin selvittää, millainen ohjelma tablettiin pitää sitä varten ladata. Kirjaston sivuilla on kyllä ohjeet.

Ottaen huomioon millaisella ihailulla suhtaudun Robin Hobbiin, mainintoja hänestä on blogissani hämmentävän vähän. Itse asiassa hakutuloksia hänen nimellään tulee vain muutama, eikä rakkainta sarjaa, Näkijän tarua, mainita sitäkään. En ole kirjoittanut yhdestäkään Robin Hobbin kirjasta tänne. En käsitä miksi en. Ovatko nämä jotain liian läheistä, liian rakasta, että olisi kyennyt kirjoittamaan?

Ainakin olen aina Kuudesta herttuakunnasta palattuani sydän herkillä, eivätkä kirjat yleensä jätä rauhaan kovin helposti. Kun ensimmäisen sivun kääntää, on pakko jatkaa lukemista loppuun, koska ajatukset ovat vain kirjassa. Juuri näinhän erinomainen fantasia toimii, ja juuri siksi Robin Hobb on niin hyvä kirjailija.

Kaikista rakkain minulle – ja tiedän että monille muillekin – on Hobbin ensimmäinen Näkijä-kuningassuvun äpärästä ja salamurhaajasta FitzUljaksesta kertova trilogia Näkijän taru (The Farseer Trilogy)joka on ilmestynyt 1990-luvun loppuvuosina myös suomeksi. Hobbin teoksista on lisäksi käännetty Lordi Kultainen-sarja (The Tawny Man Trilogy), joka jatkaa samojen henkilöiden parissa kuin Näkijän tarukin, ja palauttaa lohikäärmeet maailmaan. Osa Hobbin teoksista on kääntämättä, mutta nyt käsissäni oli uuden sarjan, Narri ja näkijä, ensimmäinen osa. Toinen osa ilmestyy suomeksi helmikuussa.

Narrin salamurhaaja (The Fitz and the Fool trilogy: The Fool’s Assassin 2014, suom. 2018) tuo lukijan eteen vuosiltaan vanhan mutta ulkoisesti iättömän FitzUljaan, joka elää erillään Peuralinnan hovista yhdessä vaimonsa Mollyn kanssa kaivaten vain suttaan Yönsilmää. Koska maailman silmissä FitzUljas on kuollut, hän käyttää nimeä Tom Mäyräviiru, ja hoitaa Vitsametsän kartanoa tyttärensä Nokkosen puolesta. Maailma ja hovin juonittelut ovat kaukana, eikä Fitz halua takaisin salamurhaajan elämään. Kunnes tapahtuu se, mikä nostaa kenen tahansa suojeluvaistot: hänestä tulee isä vielä kerran. Molly synnyttää erikoisen, pienikokoisen tyttären vielä vanhoilla päivillään, ja vaikka Fitz toisin toivoisi, Näkijän suvun tytärtä ei voi piilottaa tai suojella loputtomasti maailmalta.

Kuinka usein ihminen tietää varmasti toimineensa oikein? En usko, että niin käy usein kenenkään elämässä, ja entistä harvinaisemmaksi se käy, kun on saanut lapsen. Siitä lähtien kun minusta oli tullut isä, olin jälkeenpäin epäillyt kaikkia päätöksiä, jotka olin tehnyt vastuullani olevien lasten suhteen – Nokkosen, Onnen ja jopa Velvollisuuden. Eritoten Pörrin kanssa tunsin kompastelevani katastrofista toiseen.

Robin Hobbin nerokkuus on hienon fantasiamaailman lisäksi henkilöissä. Fantasiakirjoissa hyvä ja paha erottuvat yleensä selkeästi ja turhankin mustavalkoisesti, mutta Hobbin henkilöt ovat useimmiten molempia. He tekevät virheitä, joutuvat valitsemaan vain huonojen vaihtoehtojen välillä, toimivat impulsiivisesti ja vahingossa väärin tahtomattaan, suuttuvat, oikuttelevat, ymmärtävät toisiaan väärin, iloitsevat ja antavat ennakkoluulojen ja vihan, kateuden, rakkauden tai itsesäälin tunteiden sumentaa järkeään – aivan kuten meillekin jatkuvasti käy. Vaikka Kuusi herttuakuntaa on maailma täynnä fantasiaa, se on kuitenkin myös ihanan inhimillinen, ja henkilöihin on helppo kiintyä ja samastua.

Melkein hengästyneenä luin kirjaa loppuun. Viimeisen luvun otsikon nähtyäni en olisi halunnut lukea enempää, en halunnut tuntea sivujen hupenevan koska tiesin, etten saa toista osaa käsiini pitkään aikaan. Koska Robin Hobb ei päästä lukijoitaan helpolla, hän kääntää nytkin viimeisten rivien tapahtumat tilanteeseen, jota en olisi osannut odottaa. Miten ja miksi niin käy, ja millä tavoin tarina jatkuu, en tiedä. Nyt vain mietin, ehtisinkö lukea Näkijän tarun ja ehkä jopa Lordi Kultaisen trilogian ennen helmikuuta.

Robin Hobbin suomennetut teokset löytyvät listana Otavan sivuilta. Koko tuotannosta kiinnostuneen kannattaa sukeltaa kirjailijan omille kotisivuille.

Nykyään joka viikko vietetään jotain teemapäivää, monesti useampaakin. Osa niistä saa paljon huomiota, osa ohittuu vain koska omassa elämässä ei nyt juuri ole tilannetta johon se kiinnittyisi. Ja onhan tärkeysjärjestyksilläkin eroa: kansallinen korvapuustipäivä maistuu kyllä hyvältä, mutta soisin kyllä enemmän (sosiaalisen) median huomiota Maailman mielenterveyspäivälle. (Mutta söin kyllä korvapuustin.)

Tänään, lokakuun kolmantena torstaina, vietetään jälleen yhtä teemapäivää: Kansainvälistä vertaistuen päivää (Global Peer Support Celebration Day). Vertaistuki on niin tärkeä ja kiinteä osa omaa elämääni, että tätä päivää haluan vähän nostaa esiin. Kansalaisareenalla on Suuri kiitos! -kampanja, jolla kehotetaan kiittämään omia vertaistukihenkilöitä ja -yhteisöjä.

Suuri-Kiitos-nettiversio

Kohtaan vertaistukea arjessani niin monin eri tavoin, että sitä ei aina tajuakaan. Muutama on kuitenkin ylitse muiden.

Tärkein vertaistukeni ovat toiset  ykköstyypin diabeetikot. Tämä sairaus on yksinäistä päivittäistä puurtamista, ja vaikka läheiseni ovat rakkaita ja auttavat minkä voivat, vain toinen diabeetikko voi tietää millaista ongelmanratkaisua jokainen arjen ateria, liikunta, työtehtävä jne. sisältää. Suuri kiitos Diabetesseura T1D sekä vertaistapaamisia järjestävä Ykköstyypit ry. sekä tietenkin kaikki ne yksittäiset henkilöt, joita kohtaan face-ryhmissä ja tapaamisissa – myös uusimpana kajaanilaiset ykköstyypit, jotka ovat ottaneet minut uutena vastaan ihanan ystävällisesti.

Toinen tärkeä vertaistukiryhmä ovat työkaverini, mutta koska on kyse työstä, sitä ei aina vertaistueksi tajuakaan. Ammattini apurahatutkijana on sen laatuinen, että ilman vertaistukea olisin jo vaihtanut alaa. Ilman tasa-arvoista, kannustavaa ja luottamuksellista ystävien joukkoa työ olisi tosi vaikeaa, ja olen kiitollinen siitä että nämä vertaistuet pysyvät vaikka muutin Kainuuseen. Vertaistuki oli erityisen tärkeää silloin kun teimme STM:n selvitystä lastensuojelussa tapahtuneesta kaltoinkohtelusta. Ilman työryhmän vertaistukea olisi ollut vaikeaa selvitä raskaan tutkimusaiheen keskeltä eteenpäin. Suuri kiitos, työystäväni! Saman hankkeen aikana myös ohjasin joitain haastateltavia vertaistuen piiriin, ja haluankin mainita esimerkiksi erittäin tärkeää, korvaamatonta työtä tekevän vertaistukiyhteisön Suomen Delfins ry:n. Se toimii lapsena seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneiden vertaistukijärjestönä. En ole ollut itse osa ryhmää, mutta tiedän miten tärkeä se voi olla.

Sitten on vertaistukea, joka ylittää työasiarajat kun henkilökohtaisessa elämässä tulee vastaan muutoksia ja käänteitä. Se on ystävyyttä, joka syntyy vertaistuesta ja jatkuu siinä. Suuri kiitos, Johanna! Suuri kiitos tuorein vertaistukeni Karoliina!

Vertaistukea ehkä vähän vähemmän vakavissa asioissa ja vähemmän järjestäytyneenä ovat tarjonneet myös mieheni työkaverien vaimot. Upseerien perheiden elämässä on omanlaisiaan erityispiirteitä – kivojen itsenäisyyspäivätanssiaisten lisäksi siis myös paljon poissaoloja, työn jatkuvaa siirtymistä (kas kun muutimme juuri Kajaaniin) sekä muuta pientä arjen rakentumiseen liittyvää. Ei näistä nyt niinkään jutella kun M:n työkavereiden vaimoja olen tavannut, mutta se riittää, että tietää että toiset tietävät millaista tämä arki joskus on ja millaisia valintoja joudutaan tekemään. Suuri kiitos siis myös heille, jotka ovat näyttäneet minulle, että ongelmat ovat vain haasteita joista selvitään, ja ettemme ole ainoita jotka ratkovat samat kysymykset.

Ketkä ovat sinun vertaistukihenkilöitäsi? Ystävyyttä ja vertaistukea ei aina voi erottaa toisistaan, kuten edeltä kävi ilmi. Mutta milloin viimeksi olet kiittänyt ystäviäsi vertaistuesta, tai vertaistukea ystävyydestä? Tänään voisi olla hyvä päivä!

– Hyvä Jumala, tuutteko te miehet Herran huoneeseen pyssyjen kanssa! Lakki päästä kirkossa! huusi mustaan hameeseen ja röijyyn pukeutunut tukeva nainen Lempille ja Lauhalle.

Hämmentyneinä Lempi ja Lauha tempaisivat lakit päästään ja letti putosi lakin alta.

– Ei ne olekaan miehiä. Ne on tyttöjä, sanoi raskaana oleva nuori nainen.

– Olkoon vaikka sianporsaita, mutta pyssyjen kanssa ei kirkkoon tulla!

– Meidät käskettiin tänne, kun täällä kuulemma liikkuu varkaita, Lempi selitti ja työnsi aseensa vaivihkaa Lauhalle. – Mee sää noitten kanssa tohon ovipieleen.

– No jo on, kun huora on pistetty varkaita jahtaamaan, sanoi mustapukuinen nainen, käänsi selkänsä ja meni kiivaasti omaan penkkiinsä.

Anneli Kannon Veriruusut (2008) on ollut tänä vuonna erittäin ajankohtainen. Romaaniin perustuvaa näytelmää on vuoden 1918 sodan muistovuoden kunniaksi esitetty ainakin KOM-teatterissa ja Jyväskylän Huoneteatterissa. En ole nähnyt kumpaakaan, valitettavasti.

Veriruusut kertoo vuoden 1918 tapahtumista naisten näkökulmasta, etenkin niiden naisten jotka eivät jääneet kotiin vaan tarttuivat itsekin aseisiin. Hameet vaihdettiin kaartilaisten housuihin, ja vähälläkin sisällissodan historian tuntemisella tietää, mitä siitä seurasi. Taisteluissa ja etenkin vankileirillä sodan päätyttyä kaikki housuja käyttävät punaisen puolen naiset tapettiin kysymättä tai juurikaan kuulustelematta, ehkä toisinaan raiskauksen jälkeen.

Luin Veriruusuja matkalla Helsingistä kotiin toissaviikolla. Välillä piti laskea kirja kädestä, kun sattui niin. Seuraavana viikonloppuna ilmoitin kotona, että haluan nyt lukea tämän loppuun. Asetuin lukutuoliini ja päätin kestää. Itkin suoraa huutoa, vaikka Kanto tuskin on tavoitellut erityisen itkuista kirjaa. Mutta en itkenyt kaipuusta tai surusta tai juonenkäänteistä tai henkilöiden takia vaan siksi, että tämä kirja on niin totta. Se on romaani, mutta Kanto ei liioittele yhtään. Päin vastoin, minusta tuntuu että hän on vähän pidätellyt, eikä kerro sisällissodasta edes sitä kauheinta versiota.

Sattumoisin samalla viikolla kun luin Veriruusut, Nobelin rauhanpalkinto annettiin Nadia Muradille ja Denis Mukwegelle, jotka tekevät työtä auttaakseen seksuaalista väkivaltaa kokeneita sodan uhreja – useimmiten siis naisia (Ylen uutiset 5.10.2018). Raiskaus ja seksuaalinen alistaminen ovat sodankäynnin aseita tänäkin päivänä, ja vain 100 vuotta sitten Suomessa tätä väkivaltaa tehtiin omankin maan sisällä, omia kansalaisia kohtaan.

Kirjan koukuttavuus ei niinkään perustu erityisen sujuvaan kieleen tai mieleenpainuviin henkilöihin, vaan juuri tarinan aitouteen. Eihän tätä voi olla lukematta. Kanto onnistuu minusta erittäin hyvin kuvaamaan sitä intoa ja osittain epätoivoa, jolla punaiset sotaan ryhtyivät – alistettu asema ja toivottomuus olivat hyvää maaperää monen nuoren innolle sotia. Parasta kirjassa onkin punaisten sodankäynnin kaaoksellisuuden kuvaus. Lukijana tuntuu, ettei näillä ole missään vaiheessa mahdollisuutta voittaa sotaa, niin järjestäytymätöntä ja villiä toimintaa joukoissa tapahtuu. Ei sotaa näin käydä, ja etenkin kun lopputulos on hyvin tiedossa, tekee mieli huutaa ja pysäyttää: älkää menkö, haudatkaa aseenne älkääkä ampuko. Tai sitten: ampukaa vaan, kuolette te kumminkin valkoisen terrorin käsissä sodan jälkeen, ei väliä mitä teette nyt. Housut jalassanne ja kivääri kädessänne olivat kuolemantuomio naisille tuohon aikaan.

Tuoreempi Kannon kirja Lahtarit kertoo samasta sodasta nuorten valkoisten miesten näkökulmasta. Luen senkin vielä tämän syksyn aikana, näin päätin.

P.S. Pitkistä housuista tuli väkivaltaisen, epänaisellisen punikkihuoran merkki sodan aikana. Kesti useita vuosikymmeniä ennen kuin naisten pitkät housut muuttuivat hyväksytyksi arkipukeutumiseksi. Lisää aiheesta erittäin hyvässä etnologian alan väitöskirjassa: Arja Turunen: ”Hame, housut, hamehousut! Vai mikä on tulevaisuutemme?” Naisten päällyshousujen käyttöä koskevat pukeutumisohjeet ja niissä rakentuvat naiseuden ihanteet suomalaisissa naistenlehdissä 1889-1945 (2011).

Odotetusti ja ennakkoon jo rummutettu IPCC-raportti ilmestyi eilen ja kertoi sen, minkä olemme tienneet jo aiemmin: jos elämäntapamme ei muutu, ilmastonmuutos tulee aiheuttamaan eritäin suuria vaikeuksia sekä luonnolle että ihmisille lähitulevaisuuden vuosikymmeninä. Kyse ei ole rahasta (ilmastonmuutoksen torjuminen on ekonomisesti järkevää) eikä teknologiasta (meillä on jo tarvittavaa teknologiaa ja lisää tulee koko ajan) vaan poliittisesta tahdosta. Isoja ratkaisuja on tehtävä politiikan tasolla sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Haluaisin lisätä, että myös paikallisesti.

Voit lukea mikä IPCC on ja miten sen raportti sijoittuu kansainvälisen politiikan keskusteluun esim. täältä. Sisällöstä on monia koosteita, tässä linkki esimerkiksi Ylen juttuun.

Jo tätä ennenkin some-feedini on ollut täynnä taistelua ilmastonmuutosta vastaan. Ihmiset tuntuvat hyödyntävän somea eri tavoin tässä asiassa. Osa käyttää sitä tiedon levittämiseen, osa ilmastoahdistuksesta puhumiseen ja pahan olon lievittämiseen vertaistuen avulla, osa hiljenee aiheesta. Kaikissa ratkaisuissa on puolensa.

Minussa asuu voimakas miellyttämisen halu ja tarve kuulua ryhmään. Nyt some-feedissäni eniten näkyvyyttä saavat äänekkäät ilmastoaktivistit, joiden keskusteluissa kannanotot ovat toisinaan aika jyrkkiä. Keskustelua on käyty monen ahdistusviestin ja huolestuneen tarinan lisäksi muun muassa siitä, onko parempi sanoa ihmisiä suoraan (ilmeisesti tarkoitettiin jopa kasvotusten) idiooteiksi, jos he kuluttavat väärin, vai onko kannustus ja rakentava keskustelu parempi vaihtoehto.

Kaiken tämän rähjäämisen keskellä oma reaktioni on siilipuolustus: käperryn yhä enemmän itseeni ja käytän etenkin facea ja twitteriä nykyään pääosin työasioihin, jossain määrin muuhun yhdentekevään ja kivaan viritykseen.

Eilen tunsin pohjatonta huonoutta ja pahaa oloa siitä, etteivät omani tai meidän perheen yhteiset ilmastoteot ole riittäviä. Mietin myös aiheesta puhumisen lukkoani: yhden ainoan kerran uskalsin sanoa ääneen, että minua ahdistaa aiheeseen liittyvä painostus ja someraivo, ja tästä ääneenlausumasta seurasi erittäin ikävä reaktio joka on painanut mieltä kuukausikaupalla. Olen lopettanut ilmastoasioista puhumisen somessa, jotta en saisi kakkamyrskyä niskaani. Luulevatko ihmiset nyt että en tee asialle mitään?

Oleellinen kysymys, johon pääsin vasta pitkän itkukohtauksen jälkeen, oli se, miksi sillä mitä muut ajattelevat minun ilmastoteoistani, on minulle yhtään mitään väliä? Vastaus on toki tuossa aiemmin: halu kuulua joukkoon ja olla ryhmässä oikeassa, on vahva.

Yön yli nukuttuani tajusin, että ajatusmalliani vääristää juuri se, mikä somessa on huonoa. Siellä näkyvät vain ne, jotka algoritmien perusteella on minulle suunnattu, ja äänekkäät saavat enemmän tilaa kuin hiljaiset. Jos edes hetken verran mietin asiaa, voin nähdä että suurin osa kavereistani tekee (todennäköisesti isojakin) ilmastotekoja, mutta ei kouhkaa niistä päivittäin verkossa. Neuvoja kysytään ja niihin saa yleensä hyviä vastauksia, mutta sitäkään ei ole pakko tehdä, sillä tietoa löytyy myös facebookin ulkopuolelta.

Itse asiassa tietoa löytää jopa paremmin, tai ainakin on helpompi muodostaa oma mielipide kun tiedonlähde on jokin muu kuin facebook, etenkin kun tieto on välillä ristiriitaista. Esimerkiksi viime viikolla luin Hesarista erään ruokadyykkaajan haastattelusta, että hänen mielestään vessapaperi on turhake, koska käsisuihkulla voi hoitaa saman asian. Kuitenkin moni ilmastoaktiivi rummuttaa veden säästämisen puolesta hyvinkin äärimmäisillä toimilla. Toisaalta sanotaan myös, että Suomessa liiallinen veden säästäminen (järkevä käyttö on eri asia) on turhaa. Olen myös kuullut epäiltävän, kumoaako maitotölkin huuhtomiseen kuluva vesi pahvin kierrättämisen ympäristövaikutuksen. Myös esimerkiksi muovikassien välttämisen tarpeellisuudesta keskustellaan koko ajan – ja tässä siis vain pari esimerkkiä siitä, miten eri väitteet pienten tekojen vaikutuksista vaihtelevat.

Tein ensin listan asioista, joita meidän perheessä tehdään hiilijalanjäljen pienentämiseksi. Listasta tuli pitkä, joskin myös lista niistä asioista, joita vielä voisi tehdä, oli pitkä. Sitten minua alkoi ärsyttää oma laumasieluisuuteni. Miksi minun pitäisi kenellekään tilittää omia ratkaisujani? Tekomme ovat ihan perus arkijuttuja, joista tuskin kukaa saa uusia vinkkejä. Jätteiden huolellinen lajitteleminen, huonelämpötilan laskeminen, kasvisruoan lisääminen sekä kestotuotteiden käyttäminen lienevät ihan peruskauraa jo useimmille, samoin ympäristömerkittyjen pesuaineiden käyttö. Meillä on auto ja asumme kaupungissa, jossa on hyvin toimiva kierrätysjärjestelmä mutta aika onneton julkinen liikenne, ja pitkä matka ystävien ja sukulaisten luokse. Siinäpä sitä hiilijalanjälkeä.

Ja sitten on asioita, joille en voi mitään: Ylläpidän kansainvälistä, saastuttavaa lääketeollisuutta monine sairauksineni. Käytän kertakäyttöisiä neuloja ja lääkepakkauksia runsaasti päivittäin, lääkkeistä puhumattakaan. Sensorissani on litium-patteri, joka menee roskiin (patterinkeräykseen) kahden viikon välein. Mutta kuolen ilman hoitoani, ihan konkreettisesti. Tästä ei voi tinkiä.

Odotan erittäin suurella mielenkiinnolla seuraavia eduskuntavaaleja, joista tulee kyllä todella konkreettisesti ilmastovaalit. Tiedoksi puolueet ja kainuulaiset ehdokkaat: tulen seuraamaan tarkasti, millaiseen ilmastopolitiikkaan kukin puolue sitoutuu, ja mitä ehdokkaat aikovat tehdä asian eteen.

Otsikkoni kysymys kumpusi eilisillan pahasta olosta ja kelpaamattomuuden tunteesta. Rakentavasti asiaa käsitellyt puoliso, yön yli nukkuminen ja tämän tekstin kirjoittaminen kuitenkin ovat antaneet vastauksen: tämän kaiken ilmastokeskustelun keskellä voi olla myös hiljaa. Minun ei tarvitse välittää siitä, mitä muut minusta luulevat tai ajattelevat. Tärkeintä on, että itse teen asioita ilmastomme hyväksi.