Jos menee nälkäisenä kauppaan, ostaa helposti isoja määriä ruokaa. Minulla oli tänään tosi paha mieli, joten ostin kotini täyteen kukkia.

img_20170223_172549

Ensin, syksyllä 2015 minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Kesällä 2016 siitä tuli yllättäen liikatoiminta, ja olin syksyllä välillä aika väsy. Joulukuussa diagnoosiksi saatiin Basedowin tauti. En ole ihan satavarma, mitä se tarkoittaa, mutta se ei ole kilpirauhasen liika- eikä vajaatoiminta sellaisenaan. Elimistöni on kehittänyt itsestään (autoimmuunisairaus) vasta-ainereaktion kilpirauhasta vastaan, ja saanut kilpparin toimimaan täysillä.

img_20170223_173038

Joulukuussa aloitettu lääkitys tuntui purevan, ja tammikuussa annosta hiukan pienennettiin. Toiveikkaasti. Ja nyt olen niin huonossa kunnossa, etten jaksa edes olla. Vielä viikonloppuna reissasin Turussa ihan kohtalaisesti tolpillani, ja alkuviikosta tein töitä silkalla sisulla. Eilen sain lääkäriltä vahvistuksen arvelulleni, että kilpirauhasen toiminta on taas kiihtynyt. Tänä aamuna tuntui, etten pysty edes istumaan pöydän ääressä tietokonetta  naputellen.

img_20170223_173100

Kilpirauhasen liikatoiminta tuntuu tällä hetkellä minulla lähinnä aika kovina rintakipuina ja hengenahdistuksena. En ole voimissani, en jaksa liikkua tai nostaa puusäkkejä, en jaksa tehdä lumitöitä. Enkä jaksa ajatella sitä totuutta, että olen taas sairaana, vaikka hetken jo luulin että tämä saataisiin kuntoon.

img_20170223_172956

En ole kovin kova pyytelemään sairauslomia. Apurahatutkijan on aika turha mitään lääkärintodistuksia pyydelläkään – kenelle minä sen todistuksen veisin? Silti pyysin tänään lääkäriltä muutaman päivän saikkulausuntoa, jotenkin ehkä eniten itseäni varten, jotta saisin vahvistuksen sille etten kuvittele olevani sairas vaan ihan oikeasti voin hetkeksi luovuttaa pinnistelemästä väkisin. Sain 12 päivää, viikon pidempään kuin olin ajatellut.

img_20170223_173257

Sairausloman alkajaisiksi parasta mitä voi tehdä, on ostaa jotain kaunista.  Kävin Emmaliinassa ja sitten kahden eri kaupan tusinakukkahyllyillä. Ostin minä pannariaineksetkin, mutta ennen kaikkea kannoin kotiin kukkia.

img_20170223_172523

Kyllä minä ensi viikolla teen ne pari juttua, jotka olen luvannut ja joiden deadlinet eivät jousta. Mutta aion myös istua nojatuolissa, juoda teetä ja syödä suklaata, tehdä keittoa lounaaksi ja päivälliseksi salaattia. Pidän kisakatsomon ja luen kaikki Lahden MM-kisoihin liittyvät uutiset, enkä pode huonoa omatuntoa kisalähetysten tuijottamisesta. Ensi viikon aikana lääkkeet alkavat varmasti taas tehota, ja olen pian kunnossa taas. Varmasti.

Kiitos läheisille, jotka auttavat: suku ja naapurit auttavat lumitöissä, työkaverit ottavat kopin työasioista ja ystävät pitävät huolta. Ja huomisesta alkaen en taas enää ole yksin.

Uusi resepti kerran viikossa -haasteeni ei ole vielä kovin tehokkaasti työntänyt minua keittokirjahyllylle. Sen sijaan olen kokeillut uusia reseptejä netistä. Monet ruokasivustot markkinoivat reseptejään niin houkuttelevasti, että kokeileminen on ihan väistämätöntä herkullisten kuvien ansiosta.

Mutta osaavat ne muutkin kuin kaupalliset ruokasivustot hehkuttaa reseptejään. Näin teki esimerkiksi Meanwhile in Longfield -blogin kirjoittaja, jonka hehkutus maailman parhaasta tomaattikeitosta herätti uteliaisuuteni. Viikolla 5 en siis kokeillut kaupallisen tarjoajan reseptiä vaan testasin  Meanwhile in Longfield -blogin tomaattikeittoa persiljapaistettujen katkarapujen kanssa. Longfieldien blogi ei ole uusi, mutta minä löysin sen vasta viime syksynä, joten sikäli tuore tuttavuus. Tämä oli ensimmäinen heidän resepteistään jota kokeilin. Keiton juju oli siinä, että aivan yksinkertaiseen tomaattikeittopohjaan ei sinällään sekoiteta mitään, vaan ”sattumat” lisätään lautaselle annoksen päälle. Sattumina oli persiljassa paistettuja katkarapuja, pastaa ja paprikapaloja. Tällä tavoin keitto toimi myös seuraavana päivänä hyvin, eivätkä katkaravut päässeet sitkistymään. Katkaravuilla höystetty tomaattikeitto maistui hyvin puolisollekin, joka ei ole keittojen ylin ystävä, ja luulen että tätä tehdään meillä toistekin. Reseptissä käytettiin purkkiin säilöttyjä katkarapuja, joita en löytänyt, mutta hyvin onnistui höyste pakastekatkaravuistakin. Tästä keitosta en muistanut ottaa kuvia, mutta niitä löytyy yllä olevan linkin takaa reseptin luota.

Viikolla 6 olin taas yksin kotona arkipäivinä. Etäpäivinä olisi teoriassa mahdollisuus hitaaseen ruoanlaittoon, mutta totta puhuen nopeus on valttia ruoanlaitossa ainakin niinä päivinä, jolloin keskittyminen töihin sattuu onnistumaan hyvin. Soppa365-sivusto teki koonnin edullisista ja nopeista arkiruoista, ja niiden joukosta bongasin raviolikeiton. Tämäkin näyttää tomaattipohjaiselta, mutta itse asiassa siinä on vain tomaattisosetta, eikä sitäkään kovin paljon. Yksinkertainen resepti, joka toimi myös seuraavana päivänä lämmitettäessä. Ehkä keitto kuitenkin kaipaisi jotain muutakin täytettä kuin yhden suippopaprikan ja raviolit, vaikkapa vähän monipuolisemmin vihanneksia. Vai vievätkö ne sitten tilaa raviolien omalta maulta?

raviolikeitto

Jatkoin vielä yhdellä edullisten keittojen kokeiluilla. Viikon 7 reseptikokeilu oli K-ruoka -sivustolta bongattu siskonmakkara-pastakeitto. Siskonmakkarassa on jotain melko sympaattista, vaikka aika harvoin sitä tulee laitettua. Tämä keitto oli tuunattu niin, että perunan tilalla oli pastaa. Koska olin ostanut vahingossa vain yhden keittojuurespussin, toisen tilalle tuli sekavihanneksia. Luulen, että tämä unohdus oli vain siunaus. Viimeisenä lämmityskertana siskonmakkara oli jo vähissä, joten lisäsin keittoon vähän nakkeja.

siskonmakkarakeitto

Nyt ollaan jo viikossa kahdeksan! Viikonloppuna on tulossa vieraita, joten ehkä tämän viikon reseptikokeilu liittyy heille tarjottuun päivälliseen. Vaihteeksi ainakin aion keskittyä omien keittokirjojen antiin.

Alkutalven ehdottomasti hauskimmat automatkat on meidän perheessä tehty Tuomas Kyrön tahtiin. Tai ei oikeastaan edes Tuomas Kyrön vaan hänen luomansa hahmon, Mielensäpahoittajan rytmissä, jonka äänikirjoissa tulkitsee ylitsepääsemättömän loistokkaasti näyttelijä Antti Litja.

Kirjastosta oli lainassa Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja siis äänikirjana. Ensin minä aloitin sitä, sitten sen otti kokeeksi omaan autoonsa puoliso, joka ei ole kovin paljon äänikirjoista piitannut. Hän on pitänyt Mielensäpahoittajasta muutenkin, joten ei ollut mikään ihme, että myös äänikirja upposi.

Antti Litja ei pelkästään lue äänikirjaa, hän luo hahmon uudelleen tähän kulttuurituotteeseen. En ole nähnyt  kirjasta tehtyjä näytelmiä, mutta uskon että tulkinta on joka välineellä jollain tapaa erilainen. Äänikirjan kuuntelija uppoaa tarinaan niin että näkee, kuulee ja melkeinpä tuntee kohtaukset itsekin. On helppo eläytyä niin pojan turhautumisen tunteisiin, mutta yhtä hyvin siihen uteliaaseen kunnoitukseen, jolla hotellissa kohdattu sivistynyt lättähattu Mielensäpahoittajaan suhtautuu.

Puolisoni ehti äänikirjan ensimmäisenä loppuun ja varoitti minua, etten kuuntelisi viimeistä levyä autossa. Kuulema itkisin takuuvarmasti, eikä itkeminen autoillessa ole turvallista (kuten olen ennenkin todennut). Puoliso oli oikeassa. Kuuntelin viimeisen levyn turvallisesti kotisohvalla ja isot kyyneleet valuivat poskia pitkin. En spoilaa, enkä pelottele – minähän olen tunnetusti herkkä liikuttumaan. Tämän kirjan teemana on kuolema, ja sen kautta elämä. Mielensäpahoittaja tekee testamenttinsa ja kirjoittaa samalla muistokirjoituksen. Emäntä, hän se on keskellä kaikkea.

Mutta nyt ainakin tiedän, että yhdestä asiasta ei tarvitse kotona vääntää. Häävalssi tanssitaan ensi kesän juhlissa, vaikka puolisolle se ei olekaan mieluinen juttu. Kyllä hän on luvannut, vaikka ei innoissaan. Mutta sen verran joutui antamana periksi jopa itse Mielensäpahoittaja.

Meillä on kotona kolme Mielensäpahoittaja-kirjoista, mutta lisääkin voisi hankkia. Nämä kun ovat niitä harvinaisia kirjoja, joista me molemmat pidämme valtavasti.

Olen aika paljon kitissyt diabetekseen liittyviä asioita ja vastoinkäymisiä täällä blogissa. Paljon enemmän valitan kuin kerron siihen liittyviä hyviä asioita – ei kun hetkinen, niitä ei ole, joten väkisinkin diabeetekseen liittyvät jutut ovat aika negatiivisia. Aika paljon jätän kuitenkin kirjoittamatta. Monta itkupostausta on jäänyt aloittamatta ihan vain siksi, että en halua valittaa julkisesti liikaa.

Mutta tänään taas  ei jaksaisi. Niin että pahoittelut, tämä on taas tätä ykköstyypin kitinää.

Olen lisännyt vähän (aika paljon) liikuntaa elämääni alkuvuoden aikana. Kun nollatasosta lähdetään, on pari-kolmekin liikuntakertaa viikossa jo paljon. Välillä Useimmiten liikunnat sujuvat ihan hyvin verensokerien kanssa, vaikka koskaan sitä ei voi jättää huomioimatta. Esimerkiksi ennen hiihtolenkkiä tankkaan hiilareita, jolloin sokerit lähtevät nousuun ja alkuvaihe hiihtolenkistä tuntuu aika kurjalta koska sokerit ovat korkealla. Sitten liikunta tasoittaa tilanteen. Kevyt  liikunta laskee sokereita, hikiliikunta laskee vähän mutta toisinaan myös nostaa lukemaa. Ja ei, siihen ei ole sääntöä, joka reissu menee vähän eri tavalla.

Yleensä kuitenkin liikunta sujuu ihan ookoosti. Nyt kuitenkin kahden päivän sisällä diabetekseni on sotkenut täysin liikuntasuunnitelmani. Suututtaa, harmittaa, ärsyttää. Nyt jos joku tulisi sanomaan, että ykköstyypin diabeteksen kanssa voi elää ihan normaalia elämää, niin alkaisin varmaan kirkua raivosta. Seuraavassa seikkaperäiset raportit näistä liikuntayritelmistäni.

Sunnuntaina lähdin kävelylenkille tavoitteena kävellä kauniissa talvisessa säässä ainakin puolentoista tunnin lenkki Saimaan rantoja ja Rakuunanmäkeä kiertäen. Lähtiessä verensokeri oli jotain vähän yli 9, mikä on riittävän tai liiankin korkea liikuntaan. Reilun puolen tunnin kohdalla mittasin (minulla oli silloin käsivarressa Free Style Libre -sensori, joten mittaaminen oli superhelppoa samalla kun kävelin) sokerit: 3,9. Hmph. Otin taskusta resurssipillimehun (20 hhg) ja jatkoin matkaa. Kymmenen minuutin kuluttua tarkistin: vs. 3,7. Libre-sensori näyttää aina muutokset hiukan viiveellä, joten mehu ei vain ollut vielä tehonnut. Tajusin kuitenkin, että kotiin on matkaa eikä minulla ole rahaa mukana, että saisin jostain lisää sokeria. Löysin onneksi toppatakin taskusta Siripiri-glugoosikarkkeja. Söin niitä 7 kpl, yhteensä n. 15 g hiilareita. Siripirit yleensä vähän oksettavat minua, joten laskin joka palan enkä syönyt yhtään enempää kuin oli pakko.

Tunnin käveltyäni verensokeri oli 4,0, hiilareita tankattu 35 grammaa. Siinä vaiheessa askel alkoi painaa ja aloin miettiä, että pitäisi ehkä mennä kotiin. Tiesin onneksi missä olin ja löysin suoran reitin takaisin. Ensimmäistä kertaa oikeasti punnitsin, että minun pitää soittaa puoliso hakemaan minut, etten jaksa kotiin asti. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi. Avun pyytäminen ei ole minulle helppoa, joten kiukulla kävelin kotiin asti. Vielä kotiovella sokerit olivat 4,1. Ihan hyvä etten jatkanut koko suunniteltua reittiä, vaikka tuntuikin pahalta antaa periksi.

Tänään olin taas kotona, ja lähdin töistä tultuani läheiselle kuntosalille tavoitteena polkea 35 minuuttia kuntopyörää. Kotona verensokeri oli 8,1. Söin leivän ja banaanin (n. 40hhg) ja pistin 2,5 yksikköä insuliinia, jotta tankkaus ei aiheuttaisi liian rajua nousua. Vähän aikaa kotona hohhailtuani kävelin kuntosalille, ja pukuhuoneessa mittasin vielä tarkistuksen.

img_20170207_191753

Leukani loksahti auki ja tuijotin mittaria epäuskoisena. Miten on mahdollista, että verensokeri näytti alle neljää tankkauksesta huolimatta? Ajattelin että mittarivirhe johtui pakkasesta, ja mittasin uudestaan. Tismalleen sama lukema edelleen. Tuolla lukemalla en voi lähteä urheilemaan.

Join taskussa mukana olleen pillimehun (mikä aiheutti lievää kateutta pukuhuoneessa olleissa lapsissa) ja lähdin silti polkemaan kuntopyörää. Aloitin vaikka tajusin, ettei pillimehu välttämättä riitä alle neljän lukemissa urheiluun. Kassissa oli pieni suklaapatukka, jonka olin jostain syystä napannut mukaan (n. 15 hhg). Poljin kuntopyörää ja mutustin suklaani. Hävetti, sillä en voinut olla miettimättä, miltä kuntopyörä + suklaapatukka -yhdistelmä näytti muiden silmissä. Viidentoista minuutin kohdalla mittasin verensokeriksi 4,0. Kiukutti ja jatkoin vielä, mutta 20 minuutin kohdalla viimein tajusin, että tilanne on vaarallinen. Olin siinä vaiheessa salilla yksin, minulla ei ollut enää hypoeväitä jäljellä, ja kotiin oli kävelymatka pakkasessa. Minun oli pakko nöyrtyä taas sairauteni edessä ja jättää liikunnat sikseen. Olisin voinut jatkaa, mutta en kerta kaikkiaan uskaltanut.

Tätä kirjoittaessa verensokeri on 7,9. Se nousee aina rivakasti käytyään matalalla. Lukeman sahaaminen ylös-alas tekee olon väsyneeksi, samoin kuin matalalla käyminen yleensä tuo uupumuksen mukanaan. Niin ja korkeallakin olen kiukkuinen ja väsynyt. Tasainen verensokeri on paras, tämähän on ihan selvää myös terveille ihmisille.

Tällaisina päivinä olen vihainen ja katkera sairaudelleni, tai sen vuoksi. Haluaisin elää kuten muutkin, haluaisin olla terve ja olla pohtimatta koko ajan, miten erilaiset tilanteet vaikuttavat verensokeriini ja sen kautta mielialaan, jaksamiseen ja terveyteen niin pitkällä kuin lyhyellä aikavälillä. Kitiseminen on turhaa, tiedän sen. Valittaminen ei tuo terveyttä, eikä tämä sairaus lähde minusta vaikka mitä tekisin. En voi muuta kuin jatkaa eteenpäin.

Kävelin lyhyen matkan kuntosalilta kotiin kirkkaiden tähtien ja kuun valossa ja mietin ensin itku kurkussa, sitten taas rakentavammin, että en saa antaa sairaudelleni periksi. Ehkä en voi elää normaalia elämää, mutta en myöskään halua antaa diabetekseni voittaa minua. Minä hallitsen sitä, ei se minua. Ehkä nämä kaksi edellistä liikuntakertaa ovat menneet sairaudelle, mutta ne ovat vain erävoittoja – minä johdan koko ottelua. Silloin olen hävinnyt, jos en edes yritä selvitä ja löytää uusia keinoja arjen juttuihin.

Jostain syystä kuvittelin, että ehdin tammikuussa lukea poikkeuksellisen monta kirjaa. No en ehtinyt, neljä vain, sillä loppukuuta kohti tuntui taas tahti hiipuvan. Mutta luin aika kivoja kirjoja kyllä! Kirjalista on jännästi ja ehkä minun lukutapoihini varsin poikkeuksellisesti painottunut uusiin kirjoihin. Luetuista kolme neljästä on ilmestynyt viime vuonna, ja myös kuukauden kesken jätetty oli ilmestynyt viime vuonna.

Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (2016) oli yksi joulupukin tuomista toivekirjoista. Se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, ja kertoo surutyöstä ja haukkametsästyksestä. Helen menettää isänsä, ja isään surressaan hän alkaa kouluttaa kanahaukkaa. Tarina on valtavan hieno kuvaus elämän voittamisesta, mutta myös varsinainen kaunokirjallinen tietopaketti haukkametsästyksestä ja haukoista. Lainaan tämän mieluusti tutuille, jotka kaipaavat luettavaa joka on syvempi kuin sanojen pinta!

Lisäksi sain kirjastosta viimeisimmän osan Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa (Ruokarouva 2016). Se on täydellistä hömppää, mutta silti luin kirjan parissa päivässä ja selostin juttuja puolisollekin. Virpi Hämeen-Anttilan Kuka kuolleista palaa (2016) ehti blogiinkin asti. Vielä luin oman hyllyn poistokirjoista norjalaisen Per Petterssonin Hevosvarkaat (suom. 2009).

Äänikirjoista kuuntelin ainakin John Steinbeckin Helmen sekä jonkin matkaa Mielensäpahoittajaa, kunnes puoliso otti sen omaksi matkakuuntelemisekseen. Nyt kuuntelussa on Juha Itkosta, ja se varmaan riittää koko helmikuuksi, koska en aja niin kovin paljon nykyään.

Tässä luettujen lista:

  • Helen Macdonald: H niin kuin haukka
  • Enni Mustonen: Ruokarouva
  • Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa
  • Per Pettersson: Hevosvarkaat

Murien Barberyn uusin kirja Haltiaelämää (suom. 2016) jäi kahden illan yrittämisen jälkeen kesken, en vain tajunnut siitä mitään enkä jaksanut yrittää. Nyt luen taas Laila Hietamiestä, lukupiirin kirja odottaa vuoroaan ja Facebookissa minut patistettiin lukemaan Onneli & Anneli -kirjat. Näitä tulossa helmikuussa siis!

Kanasalaatti on minusta vähän vaikea ruoka. Se olisi tervellistä, ainakin lähtökohtaisesti, ja ruokaisaa, jos sen tekee hyvistä aineksista. Jotenkin en vain ole koskaan onnistunut löytämään hyvän kanasalaatin reseptiä. Toisaalta kyse on myös reseptien runsaudesta: kun tarpeeksi kauan selaa monia vaihtoehtoja voi käydä niin, ettei lopulta tee mitään niistä mieli. Yleensä olenkin tehnyt sen täysin fiilispohjalta, mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan. Ihan hyväähän silläkin tavalla tulee, mutta… Noh, kyllä reseptiä edes jotakuinkin noudattamalla yleensä saa parempaa aikaan.

Nyt halusin tehdä kanasalaatin torstain päivälliseksi. Etsin hakusanoilla ruokaisaa kanasalaattia, ja löysin esimerkiksi K-ruoka -sivustosta pekoni-kanasalaatin houkuttelevan ohjeen. Lopulta päädyin kuitenkin Kulinaari-ruokablogin mehevään Kimmon kanasalaattiin, josta tuleekin siis ”uusi resepti joka viikko” -haasteeni osa 4. Perustelut resepti valinnalle olivat varsin käytännöllisiä: jääkaapissa oli majoneesia, puolikas paprika ja punasipulia, jotka odottivat että pääsisivät käyttöön mahdollisimman pian. Miksi siis turhaan tehdä jokin toinen ohje, johon kaikki pitäisi ostaa alusta asti? Koska varsisellerin maku saa minut yökkimään, jätin sen pois salaatista.

Salaattiin tuli siis kanafilesuikaleita, jäävuorisalaattia, paprikaa, oliiveja (kylläkin mustia, kun niitä oli valmiiksi kaapissa), omenaa ja punasipulia. Kastikkeeseen sekoitin majoneesia, hunajaa, sitruunamehua, suolaa ja pippuria. Ohjeessa sipuli olisi tullut raakana salaattiin, mutta käytin sitä kanapalojen paistamisen loppuvaiheessa pannulla, koska raaka sipuli aiheuttaa helposti vatsakipuja. Hiukan pehmentyneenä sipuli maistuu paremmin.

kanasalaatti

Kanasalaattia ja tuoretta leipää.

Ohjeen mukaisesti salaattiannoksen olisi pitänyt riittää neljälle. Olin aika nälkäinen, joten annos syötiin melkein loppuun kahteen pekkaan. Vähäsen jäi, mutta ei paljon.

Salaatti ei sinällään tarvitse leipää rinnalleen, mutta jotenkin minä aina salaatin ja leivän toisiinsa ajatuksissani yhdistän. Kanasalaatin rinnalle tein pitkästä aikaa, ainakin parin vuoden tauon jälkeen leivän leipäkoneella.Tuore leipä ja tuorejuusto täydensivät tämän reseptikokeilun.

Viimeksi ilahduin äsken, kun postinjakaja toi ison paketin kotiovelle asti ilman pyytämistä. Myös paketin sisältö ilahdutti: olen tänä vuonna ensimmäistä kertaa väitöskirjan esitarkastaja, ja paketissa oli kyseinen käsikirjoitus.

Viimeksi nauroin ääneen Kasper Strömmanin instagram-kuvalle, jossa hän teki ihanasti pilaa vakavasta asiasta. Kuva presidentti Trumpista allekirjoittamassa muiden miesten kanssa säädöstä, jolla estetään aborttiin liittyvä valistustyö hyväntekeväisyysjärjestöissä on levinnyt laajalti ja tyrmistyttänyt ainakin minut. Strömman sai minut ensimmäistä kertaa nauramaan sille kuvalle.

Kerrankin samaa mieltä Trumpin kanssa.

A post shared by Kasper Strömman (@kasperstromman) on

Viimeksi itkin vähäsen ilonkyyneliä eilen, kun eräs kavereistani lähetti synnytysosastolta kuvan vastasyntyneestä pikkutyttärestään.

Viimeksi suutuin ehkä eilen illalla puolisolle, joka touhotti jotain omaa juttuaan eikä kuunnellut mitä sanoin. En edes muista, mitä asia koski – se oli niitä arjen pieniä riitoja, jotka menevät ohi yhtä nopeasti kuin tulevatkin.

Viimeksi harmistuin tänään kun huomasin, että jostain syystä perjantaina ei menekään sitä bussivuoroa, jolla olisin halunnut mennä kaupunkiin. Joudun lähtemään tuntia aikaisemmin kuin olisin halunnut.

Viimeksi häkellyin maanantaina, kun eräs naapuri halusi myydä minulle Kirsi-sarjan laisisia säilytyspurkkeja hyvin edulliseen hintaan.

Viimeksi kokeilin jotain uutta eilen sekoittaessani smoothieen mansikoita, kiiviä ja banaaneja. Ja rahkaa ja vaniljajogurttia.

Viimeksi urheilin sunnuntaina, kun hiihdin talven ekan hiihtolenkin (7,2 km).

img_20170122_155314_400

Viimeksi luin hetki sitten ystäväni cv:tä, jonka hän lähetti kommentoitavaksi. Aiemmin päivällä luin työjuttuja. Eilen illalla luin Elina Pitkäkankaan romaania Kuura.

Viimeksi söin jauheliha-perunasoselaatikkoa. Itse tehtyä, tietenkin. Arkista ja hyvää.

Viimeksi herkuttelin juuri äsken syödessäni jauheliha-perunasoselaatikkoa. Lounaaksi söin hyvää marja-banaanismoothien, sekin oli herkkua. Erityisesti herkuttelin viime lauantaina ystäväni vauvakutsuilla.

img_20170121_191302_605

Viimeksi ostin tummansinisen trikoomekon läheiseltä kirpputorilta. Mekossa oli vielä laput paikoillaan, mutta hinta vain 5 euroa. Mekko on aikas kiva, mutta ajattelin tarjota sitä viikonloppuna myös siskolleni – se käy todennäköisesti meille kummallekin.

Viimeksi tapasin meidän kylän kirpparin omistajan Sirkun. Sirkku on ystävällinen ja mukava, ja pitää hyvää huolta Romppa Ruusa -kirpparistaan. Paikka on ilo niin ostajille kuin myyjillekin!

img_20170120_123215_227

Viimeksi päätin, että vaikka kuinka ei olisi aikaa, yritän huomenna käydä taas hiihtämässä. Työt eivät ole yhtä tärkeitä kuin liikunta, ja minulla on kuitenkin hyvin vähän hiihtomahdollisuuksia per talvi. Ne pitää hyödyntää.

Viimeksi inspiroiduin eilen nähdessäni ensimmäistä kertaa hääkutsumme valmiina painovedoksena. Kävin katsomassa koevedoksen ja se oli juuri sellainen kuin piti. Koko matkan takaisin työpaikalle nautin auringonpaisteesta ja hymyilin leveästi samalla kun mietin hääjärjestelyjä.

Löysin tämän kivan meemin Pitsiniekka-blogista. En haasta ketään mukaan, mutta olisi mukava lukea lisää näitä Viimeksi-postauksia ihan ilman pakottavaa haastettakin.