En halua valittaa, mutta…

(Tuolla aloituksella varmistan, että tiedätte valitusta olevan tulossa.)

Syksy alkaa vaatia verojaan. On ollut muutoin ihan hyvä syksy, mutta olen ollut tosi paljon liikenteessä. Ajattelin ensin etten laske, mutta laskin kuitenkin: häämatkan eli syyskuun puolivälin jälkeen olen ollut hieman yli puolet ajasta muualla kuin kotona. Jos laskisin täydet kotipäivät (siis joihin ei sisälly lähtöä tai saapumista), suhdeluku olisi vielä rankempi. Kuljettuja kilometrejä en ala laskea, se ei auta ketään.

Tavallista työmatkaa Jyväskylään ei lasketa, koska se kuuluu asiaan – silloin kuitenkin lähden kotoa ja palaan kotiin, vaikka päivät pitkiä ovatkin. Pääasiassahan olen matkustanut Helsingissä ja Lappeenrannassa. Lehmusten kaupungissa on toinen koti, mutta reissussa olemista se on sekin, ainakin puoliksi. Silloin teen etätöitä. Sairausloman jätin pois laskuista, koska se oli poikkeusaikaa. (Ja sisälsi syksyn parhaan roadtripin!)

Viime sunnuntaina tulin taas Helsingistä. Iltapäivällä huokaisin, että onpa kiva olla nyt yhtäjaksoisesti viikko kotona. Maanantaiaamuna muistin, että käyn Helsingissä kerran tälläkin viikolla. Kaikki eivät tietenkään ole vain työmatkoja. Esimerkiksi viime viikonloppuna olin ystävien häissä, ja aiemmin syksyllä oli yhdet häät Turussa.

Ei siinä mitään, kyllähän minä reissaan – se kuuluu tähän työhön ja siihen, että asun etäällä ystävistäni. Monet akateemisen maailman asiat tapahtuvat Helsingissä, eikä maakunnista tulevilta aina muisteta kysyä, mikä on sopiva aloitus- tai lopetusaika heidän matkustamistaan ajatellen. Haasteita on tänä syksynä tuottanut se, että Savonlinja on leikannut bussivuoroja kylältäni isolle kirkolle ja takaisin, joten yhä useammin lähtemiset ovat yön yli reissaamisia. Itse asiassa Savonlinja ei enää pysähdy kylän Matkahuollossa vaan minun pitäisi mennä hieman kauemmas 4-tien varteen pikavuoropysäkille. Ei mahdotonta, vain hieman kauemmas, hieman hankalammin. Mutta pysäkiltä lähteminen on selvästi ikävämpää kuin aiemmin. Koiviston Auto onneksi vielä pysähtyy ihan kylälläkin, ja äänestän jaloillani käyttämällä heidän vuorojaan aina kun mahdollista. Matkustamisen hankaluus myös lisää sitä, että jos Helsingissä on kaksi tilaisuutta samalla viikolla, olen helposti välipäivänkin siellä, jotta vältän pitkät bussimatkat.

Reissaamiseen tuntuu olevan kyllästynyt myös kissamme Papu. Pitkien poissaolojen ajan se on hoidossa, yhden tai kaksi yötä se pärjää yksin ja välillä sillä käy kotona ruokakupin täyttäjä ja hiekkalaatikon siivoaja. Mutta seuralliselle eläimelle satunnainen ruokakupin täyttäjän käynti on kovin vähän, ja yksinäinenhän tuo eläin on. Papu kiipeää hyvin hanakasti syliin melkein aina, kun istun pöydän ääressä. Se käpertyy uniasentoon ja alkaa kehrätä niin että talo tärisee. Se pyytää huomiota, puskee, kerjää ruokaa ja silityksiä. Se ulkoilee nykyään vain lyhyitä aikoja kerrallaan, mikä tosin johtunee marraskuun viehättävästä säästä eikä niinkään sen halusta olla ihmisten lähellä.

Reissutyöksi muuttunut elämä näkyy monessa asiassa: blogin kirjoitustahdissa, luettujen kirjojen vähyydessä (en vaan jaksa edes kirjaan tarttua), väsyneenä tehdyissä (lohtu-)heräteostosten määrässä. Yritän edelleen ehtiä kuntosalille 2 kertaa viikossa, mutta aina se ei onnistu, eivätkä lenkkivaatteetkaan yleensä kulje mukana kun yritän matkustaa mahdollisimman pienin tavaroin. Sosiaalisia suhteita olen hoitanut huonosti, mutta se ei ole uutta – suuntaus ystävyyssuhteiden hoitamisessa on ollut alaspäin jo pitkään.

Muutoksen kuitenkin pyrin! Yritän järkeistää ajankäyttöäni ja ennakoida matkat niin, että liikunnalle ja ystäville olisi paremmin aikaa. Voimat kuitenkin ovat rajalliset, joten voi olla etten jatkossakaan kovin paljon kahvikuppostele pääkaupungissa ollessani (sitä voi olla vaikea ymmärtää, mutta sori – en vain aina jaksa tavata ihmisiä oltuani päivän jossain työhön liittyvässä riennossa). Aion jälleen tänäkin vuonna pitää pitkän joululoman, jolloin ehkä reissataan myös, mutta ainakaan en matkusta yksin ja työasiat mielessäni. Lähipäivien iloinen asia ovat pikkujoulut, joihin olen kutsunut ystäviä kahdenkymmenen yhteisen vuoden kunniaksi. Sotaharjoitusleskenä ollessani voin hyvin täyttää talon naisenergialla.

Kyllä kaikesta selviää, mutta koko ajan on käynyt kirkkaammaksi se, että minun on tehtävä tarkempia aikatauluja ja ennakoitava enemmän. Olen lukenut Anna Perhon ajanhallintaopasta ja koettanut miettiä, miten tähän kaikkeen saisi jotenkin rytmin. Ilman suunnittelua hajoan ennen pitkää tällaiseen matkatahtiin. Ongelma ei siis ole liika työmäärä vaan se, että vietän arjestani liian monia tunteja linja-autossa matkalla jonnekin.

Keväällä puolisolla on vähemmän harjoituksia kuin nyt syksyllä, joten tilanne on siltä osin valoisampi. Minun konferenssikalenterini kyllä näyttää täydeltä, mutta ehkä vähitellen opin sanomaan ei. Se nimittäin olisi kaikkein tehokkain tapa vähentää matkoja ja keskittyä tekemään varsinaista työtäni eli tutkimusta.

Mainokset

Lila tuli elämääni kansakoulun ensimmäisellä ja teki minuun heti vaikutuksen pahanilkisyydellään.

Elena Ferranten Napoli-sarjasta on kohistu jo jonkin aikaa, mutta jotenkin se on mennyt minulta oli. Kun lopulta sain aikaiseksi laittaa itseni kirjaston lainajonoon sarjan ensimmäiseen osaan, sainkin odottaa poikkeuksellisen kauan. Kun viime viikolla viimein sain hakea Ferranten kirjan Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011, suom. 2016) kirjastosta, jätin muut kirjat ja luin sen saman tien. Odotukset olivat korkealla, ja olipa ihanaa todeta, että kirja lunasti ne hyvin.

Ihan vähään aikaan minulla ei taas olekaan ollut yöpöydällä kirjaa, jota en malttaisi lopettaa. Nyt harmitti, että väsyn iltaisin niin nopeasti että ehdin toisinaan vain kymmenen sivua eteenpäin ennen nukahtamista. Viimeinen viidennes oli kyllä sitten jo luettava loppuun, vaikka herätyskello näytti jo lähelle puoltayötä ja tunnit aamuherätykseen hupenivat liian kanssa. Mutta en vain voinut lopettaa.

Kuten esimerkiksi Leena Lumi toteaa blogissaanLoistava ystäväni on lukunautinto. Sitä on ihana lukea ja sen varaan heittäytyä. Tarinaa kertoo Elena Creco, ja romaanin ytimessä on kahden tytön, Elenan ja Lilan, erikoinen ja erityinen ystävyys. Tätä suhdetta ympäröi toisen maailmansodan jälkeinen Napoli, joka hahmottuu lasten näkökulmasta: alkuun koko maailma on oman talon piha ja lähikortteli, ja vähitellen se laajenee muihin kaupunginosiin, keskustaan, meren rannalle ja jopa Ischian saareen asti.

Elenan ja Lilan kortteli on Napolin köyhällä alueella. Se on maailma, jossa isän ammatti määrittelee sosiaalisen luokan: suutari, vahtimestari, puuseppä, torikauppias ja niin edelleen. On camorristiperhe eli rikollisjoukko, joita pelätään ja kunnioitetaan, on aikuisten maailma jonka kaikkia sävyjä ja verkostoja lapset eivät ymmärrä, vaikka ymmärtävätkin pelätä joitakin ihmisiä enemmän kuin toisia. Sota on jotain joka on ollut ennen kuin Elena ja Lila syntyivät, ja jonka aikaisista tapahtumista ei puhuta ääneen tai ainakaan lapsille.

Eräänä sunnuntai-iltana huhtikuun puolivälissä muistan, että lähdimme ulos kaikki viisi: Lila, minä, Carmela, Pasquale ja RIno. Me tytöt pukeuduimme niin näteiksi kuin osasimme, ja heti kun olimme päässeet ovesta ulos, punasimme huulemme ja maalasimme vähän silmiämme. Menimme täpötäydellä maanalaisella, ja Rino ja Pasquale istuivat vieressämme koko matkan silmä tarkkana. He pelkäsivät, että joku yrittäisi koskea meihin, mutta kukaan ei yrittänyt, seuralaisillamme oli liian vaarallisen näköiset naamat.

Elenan ja Lilan maailmassa väkivalta on jatkuvasti läsnä. On täysin normaalia, että isät toisinaan lyövät vaimojaan ja lapsiaan, ja että perheissä riidellään ja huudetaan. Se on sukupuolittunut maailma, jossa naisten ja tyttöjen kunnia liittyy suoraan heidän seksuaalikäyttäytymiseensä ja vaikuttaa koko perheeseen. Veljet puolustavat mutta myös vahtivat siskojaan, ja lapsesta asti yhdessä leikkineiden ryhmästäkin ollaan tarvittaessa valmiita tarttumaan väkivaltaan ”omien” tyttöjen kunnian puolesta. Köyhyys raastaa arkea, eikä etenkään nuorten ole helppoa sopeutua syntymässä saamaansa sosiaaliseen luokkaan. Nuoret haaveilevat rikkaaksi tulemisesta ja sosiaalisesta noususta, mutta heidän siihen löytämänsä keinot ovat erilaisia.

Elena ja Lila ovat molemmat kauniita ja lahjakkaita. Etenkin Lilan älykkyys, nopeaoppisuus ja käsityskyky ovat poikkeuksellisia, mutta hänen suutari-isänsä ei päästä häntä jatkamaan opintoja kansakoulun jälkeen. Elenan vanhemmat suostuvat opettajan vaatimukseen, ja Elenan kautta Lilakin opiskelee jonkin aikaa. Yhdessä tytöt ovat enemmän kuin he olisivat erillään, ja etenkin Elenalle ystävyys Lilaan on kaikki kaikessa. Elena tarvitsee Lilaa, mutta Lila ei tunnu tarvitsevan ketään – hän riittää itse itselleen. Elenan – ja koko korttelin – silmissä Lila on älykäs, kaunis, eikä pelkää mitään – hänellä on veitsi, jota hän on näyttänyt osaavansa tarvittaessa käyttää.

Ferranten romaani on huikean tarkkanäköinen kuvatessaan kahden tytön välistä suhdetta, perheitä ja ihmissuhteisiin liittyvää psykologiaa. Lila on minusta todella ärsyttävä, enkä aivan ymmärrä miksi Elena on hänestä niin riippuvainen. Mutta ei minun tarvitse pitää Lilasta ollakseni täysin tämän kirjan vietävissä. Luulin ensin, että kirjan nimi viittaa Elenan näkökulmasta Lilaan, ennen kuin vasta loppupuolella ymmärsin sen tarkoittavan molempia tyttöjä, heidän näkökulmiaan toisiinsa.

Kirja päättyy Elenan ja Lilan ollessa 16-vuotiaita. Laitoin saman tien varaukseen toisen osan, ja tammikuussa ilmestyy kolmannen osan suomennos. Italiassa on aloitettu kirjasarjaan perustuvan tv-version filmatisointi. Osa kirjan maineesta on joidenkin mukaan saanut nostetta siitä, että kirjailija pysyy niin tiukasti näkymättömissä, ja Ferrante on salanimi. En osaa ajatella, että sillä olisi suurta merkitystä minulle, tiedänkö minkä näköinen kirjailija on.

Kuten Leena Lumelle (ja epäilemättä monelle muullekin), minulle tuli tästä kirjasta mieleen Silvia Avallonen Teräs (2010). Se teki minuun suuren vaikutuksen, mutta jotekin Ferranten Loistava ystäväni ei ollut yhtä ahdistava. Molemmissa Italia on kuuma ja pölyinen, mutta Loistava ystäväni oli viihdyttävämpi ja lennokkaampi kuin Teräs.

Vähän lipsahti tämä marraskuu  jo pitkälle ennen kuin muistin kirjata lokakuussa luetut kirjat tänne blogiin. Lokakuuta leimasi sairaspedillä makaaminen. Historiantutkimuksen päivät vietin pääosin hotellissa kurkku käheänä, ja silloin tuli luettua hieman tavallista enemmän. Nyt leikkauksen jälkeen sairauslomalla olen lukenut vähemmän kuin ennalta luulin. Televisio on ollut kova kilpailija kirjoille.

Mutta tässä siis lokakuussa lukemani kirjat lukujärjestyksessä:

  • Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
  • Maaret Kallio: Lujasti lempeä
  • Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
  • Kaari Utrio: Hupsu rakkaus
  • Agatha Christie: Lentävä kuolema
  • Dan Brown: Enkelit ja demonit

Listan viimeisin, Enkelit ja demoniteteni välillä yöpöydällä niin hitaasti, että meinasi hermo mennä. Sen lukemiseen oli kuitenkin ihan selkeä tarkoitus, joka liittyy – tietenkin – Roomaan. Palaan asiaan lähiaikoina!

 

Kesäkuussa riemuitsin täällä blogissakin päässeeni kilpirauhasen poistoleikkauksen jonoon. Sen enempää en ole ehtinyt kilppariuutisia kertoillakaan, mikä on ehkä hyvä viesti: hoitotasapaino oli melko hyvä läpi kesän, ja silloin ei ole paljon kerrottavaakaan. Sitten häämatkan alla sain tiedon leikkauspäivästä ja jännitin, osuuko syysflunssa juuri siihen. No ei osunut, sairastin Historiantutkimuksen päivien aikaan hotellissa, ja pääsin lokakuun lopussa leikkaukseen.

Nyt opettelen elämään ilman kilpirauhasta.

Se on helpompaa kuin luulin, ainakin toistaiseksi. Vertaistukipalstalla jylläävät yleensä huonot kokemukset, koska ne joilla kaikki on mennyt hyvin eivät yleensä vertaistukea kaipaa. Huonojen kokemusten lukemisen keskellä aloin kuitenkin miettiä, suhtaudunko liian luottavaisesti leikkaukseen. Entä jos jotain sattuu? Entä jos kaikki ei menekään hyvin? Kilpirauhasleikkauksen kaksi suurinta riskitekijää ovat kalsiumarvojen romahdus sekä äänihuulten väliaikainen vaurioituminen. Luin molemmista aivan kamalia kauhutarinoita, minkä vuoksi en leikkausta edeltävällä viikolla enää niin tiuhaan avannut vertaistukipalstaa.

Kaikki meni tosi hyvin. Minut leikattiin heti aamulla, ja iltapäivään asti olin tokkurainen ja väsynyt, mikä on tietenkin luonnollista nukutuksen jälkeen. Illalla olin kuitenkin jo aika pirteä. Hengitysputki oli poistettu nukkuessani ja se aiheutti kurkkukipua sekä ääneni muuttumisen variksen raakkumiseksi. Seuraavaan aamuun mennessä ääneni oli kuitenkin jo ennallaan ja äänihuulet toimivat normaalisti. Veriarvoissa ei ollut mitään huomauttamista ja pääsin heti leikkausta seuraavana aamuna kotiin.

Haava kaulassani on pienempi kuin odotin. Naureskelin saavani tuleviksi vuosiksi takuuvarman halloween-asusteen, kun kaulassa on tikkien jäljet kuin irtileikatun pään jäljiltä konsanaan. Mutta höpsis! Eilen vaihdoin haavaa suojaavan teipin, ja yllätyin miten pieni ja huomaamaton haava on. Ei niin että se katoaisi kokonaan, mutta en usko että puolen vuoden kuluttua sitä huomaa kukaan, ellen erikseen sano. Seuraaviin itsenäisyyspäivän juhliin taidan kuitenkin hankkia sellaisen kaulapantakorun, enemmän oman mielenrauhani vuoksi kuin siksi että haavaa pitäisi erityisesti peitellä.

Sairauslomaa minulla on kaksi viikkoa. Alkuun ajattelin, että jos voin näin hyvin niin en tarvitse sitä ja että palaan takaisin töihin muutaman päivän kuluttua. Mutta sitten tuli uupumusaalto ja ymmärsin että ehkä nyt on ihan hyvä rauhoittua pariksi päiväksi.

paps nojatuolissa

Papu osaa rentoutumisen paljon minua paremmin.

Ensimmäinen syy on tietenkin se, että huolimatta hyvästä voinnistani minun on hyvä muistaa että kaulassani on leikkaushaava. Vaikka se ei ole erityisen kipeä, on haavaa kuitenkin suojattava, eikä lääkäri huvin vuoksi kieltänyt kaikkea liikuntaa viikoksi. Ensi viikolla saan jo käydä kävelylenkeillä, mutta kuntosali on paussilla kaksi viikkoa.

Toinen syy on se, että osittain tämä hyvinvointi on vain ulkoista. Väsymys tulee välillä sellaisina (onneksi lyhytkestoisina) aaltoina, ettei sitä voi vastustaa. Eikä ihme! Pitkän aikaa kehoni on taistellut kilpirauhasen liikatoiminnan kanssa ja olen syönyt lääkitystä siihen. Yhtäkkiä kaikki muuttuu: liikatoiminnassa ollut kilpirauhanen on poissa, ja tilalla on aamuisin otettu tabletti kilpirauhashormonia tyroksiinia. Vaikka kuinka on tavallinen  ja paljon käytetty lääke, niin eihän se sama asia ole kuin toimiva kilpirauhanen. Annostus on toistaiseksi täysin arvailua, ja ensimmäinen verikoekontrolli todennäköisesti vasta parin kuukauden kuluttua.

Kun ajattelee, miten suuri muutos tämä on keholleni (kilpirauhashormoni vaikuttaa aika moneen asiaan, sekä ruumiiseen että mieleen) niin ehkä on ihan syytä olla vähän aikaa hissun kissun, rauhoittua ja antaa elimistölle ja mielelle aikaa sopeutua.

minä ja lappeen kirkko

Talvella on pimeää. Lappeen kirkon tornissa on valo.

Niinpä minä vietän nyt aikaa Lappeenrannan kakkoskodissamme. Olen katsonut Netflixistä viimeinkin House of Cardsia (eka kausi alkaa olla loppupuolella, olen vähän koukussa), lukenut Arundhati Royn uutta kirjaa (se on hyvä, mutta vielä kesken – suosittelen silti jo nyt luettavaksi) ja tehnyt ruokaa pitkää ja kiireistä työviikkoa puurtavalle puolisolle. Eilen kävelin kauppakeskukseen asti ja istuin leffateatterissa kaksi elokuvaa peräkkäin. (Return to Montauk ja Ikitie, joista jälkimmäisestä vahva suositus.)

ikitie juliste

Erinomainen elokuva. Viisi tähteä.

Tänään aion kävellä Lappeenrannan upseerikerholle lounaalle (suosikkilounaspaikkani tässä kaupungissa). Uskon, että lyhyt kävelymatka aurinkoisessa talvisäässä on vain ja ainoastaan hyväksi sekä fyysiselle että henkiselle voinnille. Huomenna tarkoitus on jo siirtyä auton rattiin ja käydä muun muassa Pulsan asemalla. Haluaisin myös käydä Satamatie 6:ssa vielä tällä lomalla – paikan kahvit ovat ihania, ja haluan ostaa lisää Hitohyvän valmistamaa glögiä. Uuteen Tuntemattomaan on varattu liput.

Lomasta huolimatta olen välillä lukenut työsähköposteja, mutta en vielä jaksanut vastata tai reagoida – poissaoloviestin sähköpostissa pitäisi toimia ja kertoa, ettei vastausta ihan heti kannatakaan odottaa. Tarkoitus on lähipäivinä pohtia vähän oman työn organisointia ja ajankäyttöä, ja sitä varten minulla on mukanani kirjoja. Ensi viikolla tarkoitus on myös kyläillä ystävien luona, ja sitten uskon jo alkavani hoitaa työasioita vaikka pari tuntia kerrallaan.

muki

Aamukahvi työpaikan mukista riittänee päivän työtehtäväksi.

Jollain tapaa sairausloma tuntuu ihmeellisen olemattomalta tilalta. Päivät kuluvat ilman, että teen yhtään mitään. Niin se on tarkoituskin, mutta tuntuu myös vähän hullulta. Ihan kuin katselisin vain sivusta kaiken lipumista ohi, enkä yltä tarttumaan kiinni mistään. Ei niin että tarvitsisikaan. Yritän nauttia tekemättömyydestä. Pari pientä juttua per päivä riittää, ja sellaiseksi lasketaan myös suihkussa käynti ja aamukahvin juominen. Tätähän olen odottanut koko syksyn: ajanjaksoa, jolloin voin vain olla ja piiloutua kaikelta työltä ja vaikealta ja maailman pahuudelta. Miksi tästä nauttiminen silti herättää hieman syyllisyyttä?

 

En ole vieläkään kirjoittanut häämatkasta ihan aikataulusyistä. Haluan kirjoittaa, mutta en ole oikein tiennyt miten päästä alkuun. Matkapostaukset eivät ole välttämättä kovin kiinnostavia, ja muutenkin tuntuu vaikealta kirjoittaa jostain niin suuresta. Viikkoon mahtuu niin paljon, että näkökulmia ja ajatuksia on pakko rajata – samoin kuvia.

aasiselfie

Päätin, että kirjaan reissun erityisesti häämatkaan liittyvät jutun toiseen blogiin (kunhan ehdin), ja koetan tehdä tänne aika rajatun matkakertomuksen. Loma Roomassa oli ehkä tähänastisen elämäni paras lomareissu, ja haluan ehdottomasti tallentaa muistoja siitä blogiini. Liian tarkkaan matkakuvaukseen ei kuitenkaan ole energiaa, tarvetta eikä luultavasti lukijoitakaan, joten pidättäydyn tunnelmien ja yleisten asioiden tasolla.

Meillä oli hotelli aivan lähellä Piazza Navonaa, joka on yksi Rooman isoista, keskeisistä aukioista kaupungin vanhassa osassa. Hotellin sijainti oli loistava, ja kuljimme kävellen joka paikkaan. Kävelimme kunnon turisteina valtavan paljon ja koetimme nähdä kaiken mitä viikossa vain ehtii ja jaksaa. Samalla kuitenkin pyrimme myös rentoutumiseen: päiviä ei suoritettu, vaan aikaa kahviloissa istumiseen, ruokaan, juomaan ja fiilistelyyn oli myös.

Syyskuu oli erinomaisen hyvä ajankohta olla Roomassa. Olihan siellä hirveästi turisteja, mutta mahduimme hyvin joukkoon silti. Sää oli erinomaisen sopiva. Päivisin oli lämmin, mutta ei liian kamalaa (poltin niskani vain kerran), ja iltaisin jopa vähän viileää.

Kävimme yhden päivän retkellä Rooman ulkopuolella. Olimme varanneet etukäteen reissun Vesuviukselle ja Pompeijiin. Se oli upea päivä!

Rooman vahva turismi tuli kyllä esiin, ja käytimme sitä hyödyksemme. Vesuviuksen reissu oli ehdottomasti kannattavaa tehdä ryhmän mukana, koska vuorelle kiipeäminen omalla autolla olisi aikamoinen suoritus. Pompeijista olisi ehkä saanut enemmän irti, jos olisi kuljettu kartan kanssa vain kahdestaan, mutta en edes jaksa ajatelle miten hankalaa olisi ollut selvittää reitti junalla Roomasta Napoliin ja sieltä Pompeijiin… Bussi oli sata kertaa helpompi ratkaisu. Sitä paitsi meidän Pompeijin opas oli aivan hurmaava tyyppi, ehdottomasti reissun paras opaskokemus.

Olimme varanneet myös Vatikaaniin opaskierroksen. Sekin oli hyvä ratkaisu, sillä Vatikaanin ihmismeressä olisimme olleet aivan hukassa ilman jotakuta, joka kertoi missä ollaan, mistä löytyvät tietyt patsaat ja myös kertasi etukäteen Sikstuksen kappelin freskot, koska kappelissa ei saa puhua tai opastaa, siitä vain kävellään läpi.

Myös Colosseumilla turvauduimme lennossa oppaaseen, koska sisäänpääsy olisi ollut aika vaikeaa ilman ryhmää. Tartuimme siis yhteen siellä pyörivistä opastusten tarjoajista, maksoimme ylihintaa ja pääsimme nopeammin sisälle. Colosseum sinällään olisi osattu vierailla ilmankin opasta, mutta Forum Romanumilla (joka siis kuului opastuksen hintaan) opas oli kyllä hyödyksi. Alue on niin laaja, etten olisi kyllä osannut hahmottaa sen eri osia ilman opasta. Toki hyvä opaskirja olisi korvannut asian, mutta meillä ei vielä siinä vaiheessa ollut sellaista.

Roomasta tai ainakaan meidän häämatkasta ei voi puhua mainitsematta ruokaa. Söimme ihania ruokia, ja illalliset eri ravintoloissa olivat matkan parhaita hetkiä. Täydellinen pizzakokemus jäi vielä saavuttamatta, mikä ehkä johtuu siitä että Suomestakin saa nykyään erittäin hyvää italialaista pizzaa, ja osaamme itsekin jo tehdä melko hyviä. Sen sijaan pastan kanssa teimme löytöjä: opimme täydellisen carbonaran reseptin, sienipastan tekemisen ja tryffelin käyttöä. Puoliso söi täydellistä risottoa ja minä totuin limoncelloon digestiivinä. Söin ainakin neljä kertaa tiramisua, ja jokainen niistä oli erilainen – opin siis, ettei ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa tehdä tiramisua, vaan joka kokilla on oma reseptinsä.

Parasta matkalla oli:

Pantheon.

Melkein aloin itkeä, kun pääsin sinne. Olimme siellä melko varhain aamulla, jolloin tilaa oli eikä lainkaan jonoa. Pantheonissa vain täydellistyy jotenkin kaikki tasapaino, kauneus ja rauha, ja minulle tuli siitä jotenkin herkän hengellistynyt olo. Ajattelin, että jos jumalia on olemassa, he epäilemättä asuvat Pantheonissa.

Vesuvius.

Onhan se nyt vaan jotain sanoinkuvaamatonta kävellä toimivan tulivuoren kraaterin reunaan, nähdä höyryn nousevan ja hetken kuluttua kävellä saman tulivuoren tuhoaman kaupungin katuja Pompeijissa. Vesuviukselta avautuva maisema Napolinlahdelle oli häikäisevä. Minulle Vesuvius oli ehkä reissun huippukohta.

vesuvius 1

Vesuviuksen kraaterin reunalla.

vesuvius 2

Kävelypolku Vesuviuksella.

Ruoka.

Kuten edellä kerroin, söimme hyvin ja paljon ja säästelemättä. Tämä oli ihana ruokaloma! Paras ravintola oli pieni roomalainen taverna kapealla sivukadulla. Löysimme sen matkaoppaan suosituksesta, ja kävimme siellä kahdesti – jälkimmäisellä kerralla tajusimme varata pöydän, jotta emme joutuneet jonottamaan.

Pieniä pettymyksiä:

Vatikaani.

Tungoksesta oli varoitettu, mutta silti se järkytti. Vaikuttavaa kokemusta on vaikea saada kun kävelee ruuhkassa eteenpäin massan mukana. Sikstuksen kappeli oli ainoa hetki, jolloin oli mahdollista vaikuttua, hiljentyä ja keskittyä taiteeseen. Ruuhkaa sielläkin oli, mutta silti.

vatikaanin ruuhka

Jaa, en minä sitten keksikään muuta mikä olisi mennyt pieleen. No ehkä sen voi mainita, että söimme kahdesti niin sanotuissa turistiravintoloissa. Ekalla kerralla vain oli niin nälkä, ettei ollut enää vaihtoehtoja, ja tulimme suorastaan ryöstetyiksi: huonohkoa ruokaa älyttömällä hinnalla. Toinen kerta ei sitten ollut niin kamala, mutta siitä kerron myöhemmin toisen blogin puolella lisää.

Päätimme, että seuraavakin yhteinen reissu suuntautuu Italiaan. Puoliso ei ole käynyt Firenzessä, ja minäkin haluaisin sinne uudelleen. Myös Milano ja Venetsia ovat listoilla. Kävimme heittämässä kolikot Fontana de Treviin, millä varmistimme sen, että palaamme vielä Roomaan. Ei ehkä heti ensi vuonna, mutta jonain päivänä kyllä.

Sulje silmät, sulje suu / sulje kaikki aistit niin tää helpottuu.

Osallistuin tänään Maatalousyrittäjien Eläkelaitoksen (Mela) Tieteiden talolla järjestämään työhyvinvointipäivään apurahatutkijoille. Ai miksikö Mela? Koska kun apurahatutkijoiden eläkevakuutusta ryhdyttiin joitakin vuosia sitten viimein sorvaamaan, todettiin että Melalla on yrittäjien vakuuttajana jo valmis järjestelmä, jota on helpohkoa soveltaa apurahatutkijoihin. Siksi Mela sai hoitaakseen apurahatutkijoiden eläkevakuuttamisen.

melapäivä 1

Kahvitauko Tieteiden talolla järjestetyssä apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivässä.

Eläkevakuutus on tosi tärkeä asia. Olen tehnyt apurahalla töitä karkeasti arvioiden runsaat seitsemän vuotta. Jos olisin koko tämän ajan työskennellyt ilman eläkekertymää, se olisi melkoinen puutos sosiaaliturvassa. Siksi Mela on minulle tärkeä organisaatio.

Apurahatutkijat eivät ole yliopiston palkkalistoilla, eli minulla ei ole työsuhdetta yliopistoon. Olen onnekas siinä, että minulla on apurahatutkijan statuksestani huolimatta ainakin toistaiseksi työhuone laitoksella. Olen työyhteisön jäsen kaikilla tavoin, joilla se on mahdollista. Meidän laitoksella apurahatutkijat ovat niin tasa-arvoisia kuin vain voi olla, ja siitä kiitos hyvälle johtamiselle. Kuitenkin esimerkiksi yliopiston vaaleissa minulla ei ole äänioikeutta, enkä saa henkilökunnan pysäköintilupaa (minulle kuitenkin annettiin vierailijakortti, joten asia hoitui). Konkreettisin puute kuitenkin on työterveyshuollon puuttuminen.

Kaikilla apurahatutkijoilla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin minulla. Mela on ryhtynyt nyt pohtimaan myös työhyvinvointia, ja tänään järjestetty apurahatutkijoiden työhyvinvointipäivä oli ensimmäinen laatuaan. Kysyntä oli kova, joten päivä tuskin jää viimeiseksi tapahtumaksi.

Minäkin ilmoittauduin mukaan innoissani. Olen avoin erilaisille valmennuksille, joissa opitaan lisää itsensä johtamisesta: työtavoista ja niiden kehittämisestä, oman työn organisoinnista, kiireen tunnun vähentämisestä ja työn ja vapaa-ajan tasapainoittamisesta.

Tahdot irti pyörästä / joka pyörii muttei matkaas enää edistä / Juokset maaliin maalista / Muttet enää aikaan saa mitään kaunista.

Päivässä oli kaksi pääpuhujaa. Ensimmäisenä aivotutkija Minna Huotilainen puhui aivotutkimuksen näkökulmasta stressinhallinnasta ja työelämästä. Hänen viestinsä ei sinällään ollut mitenkään uusi, mutta jälleen kerran alleviivattu asia: kunnolla toimiakseen aivot tarvitsevat hyvää liikuntaa, riittävästi hyvää unta ja hyvää ruokaa. Huotilainen totesi, että nykyaikainen työelämä, tietotyö ja ihmisaivot eivät sovi kovin hyvin yhteen. Jotta niiden yhteensovittaminen sujuisi paremmin, ihmisen on hyvä tietää perusasiat aivojen toiminnasta (tunne aivosi) sekä se, mitä hänen työnsä vaatii (tunne työsi). Tehokkaan eli onnistuneen palautumisen merkitystä ei myöskään pidä aliarvioida. Hyvän ja riittävän unen lisäksi tarvitaan aktiivisuutta, kognitiivisia haasteita ja myönteisiä sosiaalisia kontakteja. Nauraminen on parasta palautumista.

Huotilainen jätti pohdittavaksi kaksi termiä: selektiivinen tunnollisuus ja tulevaisuusorientoitunut laiskuus. Selektiivinen tunnollisuus tarkoittaa sitä, että loputtomasta to do –listasta valitaan ne tehtävät, jotka ovat tärkeitä ja jotka hoidetaan hyvin. Listassa on usein paljon niitä, jotka voi hoitaa vähän vähemmällä paneutumisella ja puolitehoisesti. Tulevaisuusorientoitunut laiskuus kannustaa pohtimaan omaa tekemistä tulevaisuuteen katsoen: miten voisin tulevaisuudessa tehdä tämän vähän helpommalla, vähemmällä stressillä ja ahdistuksella, mutta yhtä hyvin tuloksin?

Taas kuuluu pam pam, sä kävelet pois / Tahdot yhen päivän ettei joku raivois.

Iltapäivän toinen puhuja oli työelämän parantaja Elina Henttonen Valtaamosta. Hän puhui siitä, miten kukin voi itse pyrkiä lisäämään työnsä mielekkyyttä. Mielekkyyden kulmakiviksi Henttonen esitti kolmea asiaa: merkityksellisyyden kokemusta, toimijuutta suhteessa omaan työhön ja tehtäviin sekä työn toimivia käytäntöjä. Mielekäs työ mahdollistuu kahdella tapaa. Ensimmäinen on oman työn tuunaaminen mielekkäämmäksi ja toinen käytäntöjen muuttaminen yhdessä. Iltapäivässä keskityttiin näistä ensimmäiseen.

melapäivä 2

Elina Henttosen ja Kirsi Lapointen kirja vaikutti hyvältä. Tilasin sen samalta istumalta omaan lähikirjastooni.

Painavimmin mieleeni jäi Henttosen esityksestä teesi kehittämisestä. Omia tai yhteisön työtapoja ei kannata kehittää vain siksi, että kehittäminen on trendikästä ja siitä voidaan tehdä raportti. Ei siis pidä tehdä kehittämistä vain kehittämisen vuoksi, vaan sen tavoite voi olla tilan tekeminen niille asioille, jotka jo tiedetään hyväksi. Kehittämisessä ei siis välttämättä ole kyse uuden luomisesta vaan siitä, että järjestämme työpöydältä pois käytäntöjä, jotka eivät hyödytä ketään ja vain vievät aikaa, jolloin resursseja (eli yleensä aikaa) vapautuu niille asioille, jotka ovat tärkeitä, mielekkäitä ja hyödyllisiä. Tavallaan kyse on siis selektiivisestä tunnollisuudesta: pitäisi valita, mitkä asiat haluaa tehdä erityisen hyvin, ja järjestää tilaa niille.

melapäivä 3

Asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Yliopisto ja akateeminen maailma on täynnä systeemejä ja rakenteita, jotka hidastavat siihen mielekkääseen osaan työtä pääsemistä. Kun siihen sitten pääsee, työhön tarttuminen voi olla todella vaikeaa. Minä rakastan kirjoittamista, mutta päivästä voi kulua useita tunteja tai viikosta useita päiviä, etten vain saa kirjoittamista käyntiin. Ei se ole niin helppoa. Välillä työ on niin vaikeaa, ajanhallinta tuskaista ja riittämättömyyden tunne kovaa, että todella kyseenalaistan, haluanko tehdä tätä työtä enää jatkossa.

Kun valot sammuu niin sä kaiken näät / Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät.

Kun työn mielekkyyttä ja mielettömyyttä pohdittiin pareittain, minulle kävi vähän niin kuin minulle usein vertaistuen kanssa käy: se alkaa masentaa. Lähdin tapahtumasta itku kurkkua puristaen, en suinkaan voimaantuneena. Päässä soi Haloo Helsingin musiikki, joka tuntuu kuvaavan täydellisesti (apuraha)tutkijan itsetutkiskelun, turhautumisen, riittämättömyyden ja yksinäisyyden täyteistä arkea.

Joku voimas vei, vaik sä huusit ei / Tää on hulluuden highway.

Kirjoitan tätä kotimatkalla bussissa, tapahtuman herättämät ajatukset tuoreena mielessä. Uskon, että voimaantumisen kokemus on vasta heräämässä. Muistiinpanojani selatessani pohdin ylös kirjaamiani asioita, ja ne tuntuvat tärkeiltä. Kiitos Mela, että järjestit tämän tapahtuman! Ja kiitos Haloo Helsinki voimabiisistä!

Avaa silmäsi ja hengität / kyllä huomenna sä ymmärrät / vielä elossa oot!

 

Syyskuussa ehdin lukea vain kolme kirjaa, ja niistäkin kaksi lomalla. Miten ihmeessä arkeen saisi enemmän lukuaikaa? Nukahdan iltaisin niin nopeasti, että kirjat eivät ehdi edetä kuin muutaman sivun kerrallaan.

Ennen Roomaan lähtöä luin ensimmäisen osan Conn Igguldenin Keisari-sarjasta. Toista osaa en enää ehtinyt aloittaa, vaikka koko sarja ja koko joukko muita Igguldeneja löytyy kotoa omasta hyllystä. Roomassa mukana oli kotimaisia pokkareita, ja reissun jälkeen yöpöydälle on kertynyt kolme keskeneräistä kirjaa. Ehkä ensi kuussa saan nekin loppuun asti…

  • Conn Iggulden: Keisari 1 – Rooman portit
  • Eve Hietamies: Tarhapäivä
  • Roope Lipasti: Linnan juhlat