kirjaseikkailut 2016


Minun piti käydä katsomassa kirjaston lainahistoriani ennen kuin uskoin kalenterimerkintöjen puutetta: olen lukenut joulukuussa ilmeisesti todellakin vain kaksi kirjaa. Ne kumpikin valmistuivat joululomalla. Mitä ihmettä olen tehnyt koko kuun alkupuolen?

Näistä nyt ei oikein listaa saa, mutta silti:

Jos miettii vuoden parasta lukukokemusta, nousevat tuoreemmin mielessä olevat helpommin esiin. Näin ollen Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista pääsisi korkealle listalla. Mutta vuoden 2016 kirjaseikkailuja selatessa huomaan, että ylipäätään kotimaiset kirjailijat ovat olleet suosikkejani kuluneena vuonna. Esimerkiksi Tommi Kinnunen, Karo Hämäläinen ja Heidi Köngäs ovat tehneet kirjoillaan vaikutuksen. Susanna Alakosken lukeminen on niin tärkeää, että haluaisin saada hänen kirjansa pääministerin ja muiden tärkeiden poliitikkojen lukulistalle.

Tulevasta vuodesta toivoisin, että ehtisin lukea enemmän. Ja että saisin aikaiseksi lukea kotihyllystä edelleenkin kirjoja, jotka odottavat lukemattomina (ja joista voisi sen jälkeen ehkä luopua). Odotukseni eivät kohdistu niinkään kirjojen tuotantoon tai uutuuksiin vaan hyviin, loppuun asti saatettuihin kirjaseikkailuihin. Äänikirjojen kuunteluni on edelleen kasvussa, ja niiden kautta pääsen onneksi myös uusiin maailmoihin.

Edit. 5.1.2017. Voi minua harvapäätä! Kirjoitin ennen joulua blogiin lukemastani, mutta en muistanut laittaa sitä tähän listaan. Miten pahasti pääni pettää nykyään?

Eli luin vielä yhden kirjan joulukuussa (ennen noita yllämainittuja): Laila Hietamiehen Unohduksen lumet.

Mainokset

Jukka Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)on epäilemättä yksi syksyn myydyimpiä kirjoja, kuten aina käy Finlandia-voittajalle. Seuraan kirjamaailmaa sen verran heikosti näinä päivinä, että minäkin luin Viikilästä ensimmäisen kerran vasta Finlandia-ehdokasluettelosta. Nyt sain sen joululahjaksi. Vaikka Joulupukin tuoma kirjapino oli ennätyksellisen korkea, Engelin kaupunkiin tartuin ensimmäisenä, sillä sitä olin eniten toivonut.

Ohut, nopeasti päiväkirjana etenevä teos olisi nopealukuinen, jos se ei olisi niin pysähdyttävän kaunis. Kirjan lopussa on jopa lukuohje, joka tosin on turha: tätä kirjaa ei voi lukea muuten kuin hitaasti ja herkkyydelleä. Tai ehkä voi, mutta ainakin minusta nopeasti ahmien riveiltä olisi jäänyt asioita tajuamatta. Luin hitaasti, palasin välillä taaksepäin, nousin välillä tekemään muuta jotta lukukokemus keventyisi. Kuten hyvissä esikoisromaaneissa usein, myös Engelin kaupungin jokainen rivi, jokainen sana on tarkkaan punnittu.

Akvarelleja Engelin kaupungista on kirja Helsingistä ja sen kauniista, kuuluisasta empirekeskustasta. Tai oikeammin kirja kertoo arkkitehdista, Johan Carl Ludvig Engelistä, joka asui Helsingissä kauan. Teos on päiväkirja, mutta ei virallinen vaan Engelin öisin, salaa muilta kirjoittama ajatusten kudelma. Yöpäiväkirjan sivuilla hohtavat samaan aikaan yksityiskohdat ja kokonaisuus: arkkitehdin sisäinen maailma, oma perhe, Helsingin silloinen eliitti ja jopa itse keisari. Pitkä ajanjakso, vuodesta 1816 vuoteen 1840 ehtii sisältää kylmiä talvia ja tuulisia kesiä. Siihen mahtuu iloja, kaipuuta ja suurta surua.

Tämän kirjan tulen lukemaan uudestaan, sillä sen kauneus jätti sydämen laulamaan. Vähän aikaa kuitenkin luen muuta, sillä kirjastosta on vielä iso pino ”joululukemista”, ja Joulupukin tuomasta kirjapinosta on vielä muut helmet lukematta. Akvarelleja Engelin kaupungista on kuitenkin saatavilla kavereille lainaksi, jos joku haluaa.

Olin tykkänään unohtanut yhden kirjan marraskuussa luettujen listasta: Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) esikoisromaani Lehmusten kaupunki tuli lukulistalleni, koska halusin lukea jotain Lappeenrantaan sijoittuvaa. Olen lukenut Lehmusten kaupunki-sarjan kolme ensimmäistä romaania joskus lukiolaisena, mutta kertaus oli ihan hyväksi.

Lehmusten kaupunki-sarja tunnetaan myös Lappeenranta-sarjana. Alunperin Hietamies kirjoitti sen kolmiosaiseksi. Esikoinen Lehmusten kaupunki ilmestyi vuonna 1972, toinen osa Unohduksen lumet vuonna 1973 ja trilogian kolmas osa Kukkivat kummut 1976. 2000-luvun alussa Hietamies kirjoitti suosittuun sarjaansa vielä neljä kirjaa lisää. Näitä en ole lukenut, mutta ehkä tästä innostun.

Vietän nykyelämässäni aina välillä aikaa Lappeenrannassa, koska puolisoni on töissä siellä. Aina kun mahdollista, teen etätöitä sieltä käsin. Olen yrittänyt vähitellen tutustua kaupunkiin, mutta melko vähäiseksi se on jäänyt. Hyvä tapa tehdä tuttavuutta uuden paikan kanssa on lukea sinne sijoittuvia kirjoja, ja koska muutenkin kaipasin kevyttä luettavaa kaamokseen, Lappeenranta-sarja oli oikein sopiva.

Sopiva se on myös siksi, että etenkin ensimmäinen osa Lehmusten kaupunki kertoo kaupungin siviiliväestön ja siellä toimivien rykmenttien kohtaamisista 1920-luvun loppuvuosina. Virnistelin lukiessani kuvauksia upseerikerhon tanssiaisista ja hienoista upseerien rouvista, jotka pukeutuivat aina kauniisti, tanssivat juhlissa aamuun asti ja olivat tavallisten kaupunkilaisten ihailemia. Melko kaukana on tuo kuvaus tämänpäivän upseerinrouvan arjesta, hih hih.

Kirjasarjassa on useita päähenkilöitä, mutta keskeisin ihmissuhdejuoni liittyy luutnantti Vehmaksen ja ompelijatar Ilonan rakkaustarinaan. Vielä 1920-luvulla ratsuväen luutnantti ei voinut mennä naimisiin alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan naisen kanssa, joten Vehmas ja Ilona eivät saa lupaa avioliittoon. Samaan aikaan kun Vehmaksen paras ystävä rakastuu Ilonan varakkaaseen ystävättäreen ja tekee hänestä juhlitun upseerinrouvan, Ilona synnyttää aviottoman lapsen ja joutuu lähtemään kaupungista. Rinnalla kulkee myös Vehmaksen ratsupalvelijan Tukevan tarina – Tukevan oma avioliitto on onnellinen ja kaukana upseeriperheiden dramatiikasta. Tukevan sympaattinen perhe ja tarmokas Ida-vaimo nousevat myöhemmissä osissa vielä keskeisemmäksi osaksi tarinaa.

Luin tänään loppuun toisen osan, Unohduksen lumet, joka kertoo talvisodasta. Uskon Hietamiehen tehneen huolellista taustatyötä romaanilleen, sillä hän kuvaa hyvin tarkasti kaupungin pommitukset, pommien osumat, pommisuojat, kuolleet ja haavoittuneet. Tätä lukiessani olin jo kovasti kiintynyt päähenkilöihin, ja kyynelet poskilla juosten luin väistämätöntä: sodassa kuolevat nekin, joista pitää eniten.

On todella mukavaa seurata kirjan tapahtumia tutuilla kaduilla: Vehmas asuu Ainonkadulla, satama ja puisto kylpylän luona ovat kohtaamispaikkoja, Wolkoffin talo on tietenkin ennallaan, ja Raatihuone omalla paikallaan. Hotelli Patria on nykyään Scandic, mutta käsittääkseni sekin on juuri siinä kohdalla missä se oli ennen sotaa. Pieni kiinnostava yksityiskohta muuten on, että Hietamies ei kertaakaan mainitse kaupunkia nimeltä. Lappeenranta se on, mutta kirjassa puhutaan vain kaupungista. Toinen yksityiskohta: Laila Hietamies on kirjoittanut myös itsensä osaksi tarinaa, sinne piiloon. Hieno oivallus nuorelta kirjailijalta.

Täytyy mainita myös ajoittainen turhautuminen: Hietamiehen henkilöt eivät – ehkä Tukevaa lukuunottamatta – ole kovin uskottavia. Dialogi on ylidramaattista ja teennäistä, paikoitellen ärsyttävyyteen saakka. Mutta silti näiden kirjojen parissa on helppo viihtyä, helppo eläytyä ja upota tarinaan. Sodan alun aiheuttamat muutokset arjessa, tunteet ja tapahtumat Hietamies kuvaa erinomaisen uskottavasti. Ylipäätään naisten näkökulma sodan arkeen on tavoitettu hienosti. Kyllä mukana on ihannointia ja naisten sankarillistamista, mutta Hietamies kuvaa silti minusta äärettömän uskottavasti juuri sodan arkea kotirintamalla.

Aloitin kolmannen osan jo tänään. Sen alku on hieno esimerkki näkökulmasta, jota ei aina osata tuoda esille tutkimuksen keinoin. Kukkivat kummut alkaa kohtauksella, jossa eräs ensimmäisen osan henkilöistä, nuori nainen, palaa kaupunkiin sotaleskenä. Hänen matkansa sankarihautausmaalle tekee kipeää, sillä Hietamiehen tekstiä lukiessa tajusin, että nämä kirjan päähenkilöt ovat nuorempia kuin minä nyt – ja silti osa heistä on leskiä, epätoivoisia surusta ja väsymyksestä, ja pakotettuja nousemaan aamuisin, koska elämä jatkuu vaikka sen ei aina haluaisi tai jaksaisi jatkuvan. Kipeää se tekee siksi, että se ei ole vain fiktiota – tämä kohtaus voisi olla ja epäilemättä ollutkin täydellisen totta tuhansille naisille.

Laila Hirvisaarella on kotisivut, joista löytyy lisää tietoa koko kirjasarjasta.

 

Voi taivas miten masentavaa katsoa marraskuussa luettujen kirjojen listaa. Mutta ei auta, totuus tekee kipeää mutta on silti kohdattava. Olen saanut marraskuussa loppuun vain kolme kirjaa. Jotain muutakin taisin yrittää, mutta jäi kesken kun ei kiinnostanut – en vain enää muista mikä se kirja oli.

Mutta dekkarihengessä on pääosin menty. Olne lukenut Alan Bradleyn Flavia de Luca -kirjoista nyt kaksi, ja kolmas vielä odottaa hyllyssä. Tykkään näistä kovasti, vaikken kemiantunneista koulussa juuri mitään muistakaan…

  • Alan Bradley: Piiraan maku makea
  • Riina Katajavuori: Lahjat
  • Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Joulukuussa olen jonkin verran lomallakin, joten ehkä ehdin lukea enemmän. Toiveikkaana uutta kuukautta kohti!

EDIT 21.12.2016: Luin minä vielä näiden lisäksi Laila Hietamiehen Lehmusten kaupungin. Siitä lisää joulukuun postauksessa.

Riina Katajavuoren Lahjat (2004) on ollut unohdetulla Lukemattomien listallani ikuisuuden – varmaan sieltä ilmestymisvuodestaan asti (mikä kertoo ehkä eniten listan iästä sekä omasta hitaudestani lyhentää sitä). Nyt Lahjat tuli vastaan kirjastossa, ja lainasin sen ihan vain koska muistin että tätä oli suositeltu.

Lahjat kertoo Tuuliasta, joka on kahden pienen lapsen äiti, ja välillä vähän väsynyt.

Hän halusi kaataa lasiseinät, polkea jalkaa, hyppiä tasajalkaa, räyhätä ja olla ruma. Mutta aina hän talttui, muisti olevansa äiti. Pienten lasten pieni äiti, pienten lasten suuri äiti, oikeamielinen hallitsija, jonka päästä kasvoi kultaiset hiukset ja jonka silmistä sädehti ihana lempeys ja jonka viitta oli purppuranpunaista paksua upottavaa samettia. Sen alle hän kätki maailman murheet, paijasi kymmenen paijausta pienten vuoteiden äärellä, lauloi suloisen lamppulaulun puolihämärässä huoneessa, peitteli lapset paketeiksi.

Tuulian kautta Katajavuori kuvaa äitiyteen liittyviä odotuksia ja sitä, miten inhimillistä on jos ja kun niitä ei tavoiteta. Äitiysihanteet ovat suorastaan järjenvastaisia, jos ne ottaa tosissaan. Ja vaikka ei ottaisi ihan kaikkea ihan tosissaan, niiden keskellä on vaikea pysyä täysin immuunina odotuksille.

Ja sitten on ne lapset. Tuulian Kanerva ja Pate ovat käsittääkseni ihan normaaleja lapsia, ja leikkivät, halaavat, itkevät ja raivoavat juuri niin kuin lapset tekevät. Koska Tuulia on inhimillinen, häntä välillä väsyttää se kaikki. Pikkulapsiaika vieraannuttaa Tuulian puolisostaan Kaista niin että hän vakavissaan joutuu miettimään, mihin miehessä oikein on aikanaan rakastunut.

Tuulia kuitenkin vähän ärsytti minua, en tiedä miksi. Ehkä se johtui siitä, että en itse elä samanlaista pikkulapsielämää, enkä siksi osannut samastua häneen tarpeeksi. Toisaalta en pitänyt myöskään kirjan lyhyiden lukujen rytmistä ja sirpalemaisuudesta. En tavoittanut tästä kaikesta kokonaisuutta. Siksi Lahjat jätti melko laimean vaikutelman.

Lokakuu on siinä mielessä kirjatoukan kuukausi, että sen lopussa on aina vuoden suurin kirjatapahtuma, Helsingin kirjamessut. Kuten aiemmin kerroin, tänä vuonna kirjamessut olivat minulle aivan erityiset, sillä ensimmäistä kertaa olin siellä esiintyjänä.

Sunnuntaina Eino Leino -lavalla toimittaja Unto Hämäläinen jutteli minun ja Ville Kivimäen kanssa toimittamastamme teoksesta Rauhaton rauha (Vastapaino 2015). Pidin Hämäläisen keskustelutyylistä: hän ei vain haastatellut meitä vaan oli kolmas, tasaveroinen keskustelija. Hän kertoi kuulijoille lukukokemuksestaan, luki muutamia lainauksia kirjasta ja kyseli niiden herättämien ajatusten pohjalta meiltä lisää. Haastattelu oli ehkä elämäni nopein 25 minuuttinen! Hämäläisen kanssa olisi mieluusti jutellut pidempäänkin.

14633004_10154457634089504_5248816929665429848_n

Kuva: Hannele Vettainen.

Mieltäni lämmitti erityisesti se, miten paljon tuttuja yleisössä oli. Muutenkin kuuntelijoita riitti, ja kustantajamme edustajat olivat todella tyytyväisiä. Kiitos kaikille paikalla olleille! Ja erityiskiitos omalle huutosakilleni, joka kannustaa ja tukee kaikissa elämän hyvissä ja huonoissa hetkissä  – tämä oli tietenkin niitä isoja ilon päiviä.

Kirjamessuilta ostin tuliaisiksi pari pokkaria ja yhden keittokirjan. Keittokirjan suhteen olin tehnyt jo vähän ennakkopohdintaa edellisenä päivänä. Selasin sitä tänään kotimatkalla, ja olen hyvin tyytyväinen hankintaan. Siitä keittokirjasta pitänee yrittää kirjoittaa vielä lähiviikkojen aikana tännekin! Lisäksi ruokamessujen puolelta hankin meille uuden pinnoitetun kattilan. Myös se ansaitsisi oman postauksensa, kunhan nyt testaan sen käyttöä.

Tämän kirjamessuilon päätteeksi voin vaivihkaa livauttaa tähän lokakuun varsin vaatimattomaksi jääneen lukulistan. Jälleen on mennyt monta iltaa niin, että olen vain ottanut kirjan käteen ja nukahtanut saman tien. Ei ole minusta enää lukijaksi entiseen malliin.

  • Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
  • Aura Korppi-Tommola: Miina Sillanpää. Edelläkävijä
  • Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Minä en näe sinua, minulta on otettu silmät pois. Oli kolme syytä elää ja sinä olit niistä yksi ja niitä kahta muuta ei koskaan ollutkaan. (…) Minä nukun sinun aluspaitasi ja villatakkisi ja pyjamasi kanssa, ja jos ei ole kolmea, sen yhden poisottaminen vie aivan kaiken.

Ensin ajattelin, ettei tällaisista aiheista voi enää kirjoittaa mitään uutta. Kolmiodraamasta ja vanhenemisesta, salaisuuksista ja puhumattomuudesta on jo kirjoitettu niin paljon. Halusin lukea Tiina Lifländerin esikoisromaanin Kolme syytä elää (2016) pääosin sen kauniin nimen vuoksi, mutta myös siksi että kotimaiset esikoiskirjat ovat aina uusi mahdollisuus.

Ja hyvä että luin. Kirja eteni välillä verkkaan, ja välillä ajattelin etteivät nämä henkilöt liity toisiinsa tarpeeksi voidakseen olla saman kirjan henkilöitä. Mutta sitten taas Lifländerin kieli soljuu, ja hän laittaa henkilönsä sanomaan jotain niin kaunista ja osuvaa, että piti pysähtyä, nostaa katse kirjasta ja hengittää – ja lukea uudelleen.

Joku voisi miettiä, että eikö minussa ollut yhtään ylpeyttä, mutta en ajatellut sitä enää niin, en ollut ajatellut pitkään aikaan. Olin Volvon ratissa ymmärtänyt, että oli vaihtoehtoja ja minun tarvitsi vain valita. Oli vaihtoehtoja ja niitä vaihtoehtoja, jotka eivät olleet vaihtoehtoja.

Helmi on tarinan minä-kertoja, mutta hänen rinnallaan tarinaa kuljettavat myös Kerttu ja hetkittäin myös Helmin naapuri Tomi. Koko edes takaisin 1950-luvulta 2000-luvulle liikkuvan tarinan ydin on siinä hetkessä, jolloin Helmi näkee miehensä Laurin suutelevan Kerttua. Hän ei kerro Laurille että tietää, että hän tiesi, ennen kuin vuosikymmeniä myöhemmin Kerttu on jälleen siinä, samassa kahvilan pöydässä ja vieläkin lähempänä.

Puhumattomuuden lisäksi Helmin ja Kertun ja Tomin tarinat kertovat myös rakkaudesta ja siitä, miten monenlaista se voi olla, ja miten vaikeaa sitä voi olla ennakoida. Myös suuresta rakkaudesta on kyse, ja ulkopuolisen silmiin Helmi ja Lauri ovat onnellinen pariskunta.

Hän muisti, kuinka pariskunta käveli käsikynkkää pihan poikki ja miten mies oli kantanut ostoskassit ja kohdellut ylipäätään rouvaa niin arvostavasti, että näytti siltä, kuin mies olisi ajatellut, että rouva oli parasta, mitä hänelle oli koko elämnäsä aikana tapahtunut.

Helmin ja Laurin avioliittoa varjostaa Kertun (josta ei puhuta) lisäksi myös lapsettomuus. Laurin siskon tyttärentytär on kuin oma jälkeläinen, yhtä läheinen, mutta silti he ovat ikuisesti kahdestaan. Helmin kaipuu omaan lapseen on koskettavaa ja melkein polttaa kirjan sivuilla. Sen sijaan täysin ilmaan jää, mitä Lauri ajatteli tästä kaikesta.

Ei niin että Laurin ajatuksille olisi tässä tilaa. Kolme syytä elää on ennen kaikkea vahvojen naisten, Kertun ja Hilman tarina. Lauri on heidän välissään, ja hänen tarinansa olisi epäilemättä kokonaan toinen.

Seuraava sivu »