nukkumisesta


Alkuviikosta näin painajaista. Asuin kauniissa, yksikerroksisessa talossa (huom, toteutunut haave). Syttyi tulipalo, piti pelastaa jotain. Olin yksin, syöksyin kirjahyllyn luokse (unen mahtavan logiikan mukaan kirjahylly näytti talossani samalta kuin nykyisessä kodissani) ja olin saada paniikin: en osannut valita, mitkä kirjat pelastaisin. Liekit lähenivät koko ajan, ja minä en osannut valita. Kun otin yhden käteeni, aloin ajatella, että ehkä tuo toinen kuitenkin on tärkeämpi.

Ahdistava, suorastaan tukahduttava ja painostava tunne helpotti vasta, kun aloin vähitellen herätä. Kun on vielä enimmäkseen unessa, mutta sen verran valveilla, että tietää näkevänsä unta, voi alkaa itse ohjailla untaan – osin se on tietoista, osin tiedostamatonta, riippuu heräämisen asteesta. Nyt ratkaisin asian hoksaamalla, että minulla on pyykkikori – yllättäen taas uudesta talosta huolimatta sen paikka oli sama kuin nykyisessä kodissani. Nappasin pyykkikorin käteeni, kippasin pyykit pois ja aloin lastata kirjoja siihen. Kun ei tarvinnut pelastaa vain yhtä, olo helpotti.

Pakkaaminen jatkui hetken, ja yhtäkkiä en ollutkaan yksin, apujoukot saapuivat. Selostin ystävilleni, kuinka ”tästä ja tästä tänne asti” on ne kirjat, jotka haluan pelastaa. Ne olivat kaikki romaaneja; tieto- ja tiedekirjat joutivat palaa.

Tänään sain töihin sähköpostia naapuriltani. Meidän rappukäytävässä oli ollut palohälytys. Yhdessä asunnossa oli jäänyt hella päälle, palohälytin oli alkanut soida, ja rappukäytävässä oli ollut savua. Naapurini oli onneksi ollut kotona ja soitti palokunnan, joka hoiti tilanteen. Liekkejä ei vielä ollut. Onneksi meillä tässä maassa on ne pakolliset palohälyttimet, voi onneksi.

Nyt on vähän sellainen olo, etten ihan vielä kaiva syyskynttilöitä esiin, niin hämärää ja sateista kuin tämä loppukesä onkin ollut.

Joskus monta vuotta sitten kirjoitin blogiin, kuinka paras päänsäryn metafora on Sovitus-kirjastakin tuttu musta pantteri, iso kiiltäväturkkinen kissaeläin. Se on useimmiten hiljaa, mutta välillä herää, ja osaa olla joko sähäkän terävä ja nopea tai hiipivä ja vaaniva.

Nyt jo toista vuorokautta pantteri on ollut liikkeellä. Aluksi rajummin, nyt vaimeammin mutta elostaan koko ajan muistuttaen. Toissayönä heräsin päänsärkyyn, joka jatkuu ja jatkuu.

Syynä on todennäköisesti hartiajumi, siltä ainakin tuntuu. Olen siis särkylääkkeen nappailun ohella verrytellyt niskoja ja hartioita ja hieroja-aika on varattu tiistaiksi. Perjantaina on vesijumppa, sekin auttaa – tosin pahin jumi on varmaankin parasta saada helpottumaan ennen sitä jumpparääkkiä, ettei mene överiksi.

Jumitusta ei helpota yhtään se, että nyt jo jonkin aikaa olen nähnyt enemmän unia voimakkaammilla väreillä ja tapahtumilla kuin yhteensä koko viime vuonna. Joka yö unissani tapahtuu, liikutaan, puhutaan, toimitaan tosi paljon. En muista unieni juonia herättyäni, mutta usein ne liittyvät töihin joko paikan, ihmisten tai toiminnan kautta. Herään kerran tai pari yössä hiestä kylpien ja uni ja todellisuus sekoittuvat niin, että puhun tokkurassa ääneen, selitän jotain josta en itsekään saa selvää. Yökyläilijän vuoksi Papu on poikkeuksellisesti nukkunut pari viimeistä yötä vieressäni – tai siis yrittänyt nukkua, mutta joutunut väistämään kun pyörin ja potkin ja osun tietysti siihenkin.

Järki sanoo, että nyt voisi ehkä olla hyvä hetki vähän hellittää. Sille kerron, että ensi viikolla alkaa loma. Siihen asti vielä pää saa roikkua mukana kipeänä tai ei, ja pantterille heitän whiskasia tai jotain, niin että se pysyy suht koht hiljaa. Organisoin tekemiseni ja saan kaiken tarpeellisen hoidettua.

Sitä paitsi tällä viikolla olen tehnyt jännittäviä asioita, kuten post doc -suunnitelman ja työhakemuksen. Ei ihme, jos unet ovat levottomia: samalla kun pitäisi keskittyä tekemään väikkärin viimeisiä sivuja, katse onkin muutaman päivän ajan kääntynyt vahvasti tulevaisuuteen.

Matkustin Lappiin bussilla. Auto lähti pimeästä, juuri yön pikkujouluista hiljentyneestä kaupungista. Talvinen nelostie oli pimeä, ja nukahdin jo ennen kuin päästiin Suur-Jyväskylän rajojen ulkopuolelle. Havahduin bussiin liikkeeseen aina kaupungeissa tai muissa pysähdyspaikoissa. Kaikkialla oli jouluvaloja. Paikkakuntien nimet eivät sano minulle juuri mitään, mutta nyt ainakin tiedän, että myös esimerkiksi Pihtiputaalla on koristeinen joulukatu.

Auto kulki kaamoksessa. Kärsämäessä oltiin sinisessä hetkessä – melkein valoisaa, mutta ei kyllä nyt kuitenkaan. Oulussa aurinko oli noussut, ja loisti matalalla, juuri ja juuri näkyvissä. Sen kirkkaus tuntui vain korostuvan pakkassäässä. Talvinen päivä oli juuri omimmillaan. Nukahdin jälleen, ja havahduin seuraavan kerran lähellä Kemiä. Silloin aurinko oli jo laskenut. Rovaniemellä matka etenikin jälleen sinisyydessä, joka vaihtui nopeasti täyteen pimeyteen.

Viime aikoina olen taas hautautunut töihin. Viime viikko oli kaikkein pahin, ja olin välillä niin väsynyt, että itku meinasi päästä pienimmistäkin vastoinkäymisistä ihan vain uupumuksen herkistämänä. Tiuskin ystäville tai olin muuten vain ärtyisä. Monta kertaa lohdutin itseäni ajattelemalla, että jos kestän sunnuntaihin, kaikki helpottuu. Kunhan aikaisin sunnuntaiaamuna järjestän itseni Lappiin vievään bussiin, saan sen jälkeen nukkua lähes puoli vuorokautta. Saan nukkua koko matkan kaamokseen. Ja sen tein: nukuin  bussin hyrinässä kuin, noh, väsynyt tohtorikoulutettava. Nukuin ja nukuin vain nukahtaakseni uudelleen.

Yhdentoista tunnin bussimatka (yhdellä vaihdolla) päättyi Kittilän linja-autoasemalle. Olen keskellä syvempää kaamosta kuin koskaan ennen olen saanut kokea. Vierailen siis ystävän luona. Reilun viikon oleskelusta on tarkoitus tehdä yhdistelmä työviikkoa ja (kaivattua) lomaa. Olen vähän jumissa kirjoittamisen aloituksen kanssa ja toivon, että paikanvaihdos auttaa asiaan. Työtavoite on silti asetetettu kohtuulliseksi, ja jokunen varsin tärkeä sisältö paikantuu esimerkiksi ladulle, Leville ja yhden parhaista ystävistä seuraan.

IMG_3701Lauantaina koko Keski-Suomi kärvisteli kaatosateessa. Sateessa mekin lähdimme kohti Savonlinnaa, mutta siellä paistaa aina aurinko – vähän kuin Ahvenanmaa, mutta järvivedellä! Turandot oli loistava, mutta en minä oikeastaan enää siitä aikonut kirjoittaa. Nämä Savonlinna -kuvat vain saavat nyt  kuvittaa ihan muita pohdintoja.

Seuraava konferenssikoitos nimittäin lähestyy, ja yllättäen sen päivämäärät ovatkin jo tosi lähellä. Elokuun loppupuoli on koko kesän ajan tuntunut olevan ”siellä jossain” epämääräisessä tilassa nimeltä loppukesä, mutta eihän Helsingissä pidettävään pohjoismaiseen Byggstenariin ole enää kuin kolme viikkoa. Se olisi pitkä aika, jollen olisi päättänyt ottaa tästä esitelmän teosta irti kaiken mahdollisen. Eli yritän lukea vähän enemmän ja ihan oikeasti ja aidosti tuottaa tekstiä, josta voisi olla melkein suoraan hyötyä v-kirjassa.

Työryhmäni vetäjät eivät onneksi pyydä koko paperia etukäteen, vaan ainoastaan pari-kolme sivua pitkän laajennetun ja syvennetyn abstraktin, joka pitää lähettää viikon päästä. Se on minusta hyvä idea: joskus aikoja sitten tehty abstrakti on hyvä päivittää muita kuulijoita varten, mutta koko tekstituotoksen sijaan saa keskittyä suullisen esityksen laatimiseen.

Esitelmäni Byggstenarissa (tai englanniksi Substances) on kaikkia aikaisempia papereitani metodologisempi. Oikeastaan käsittelen erilaisia lähteitäni ja niihin liittyviä kysymyksiä. Lähteissä on niin suullista muistitietoa kuin kirjallistakin, ja lisäksi on vielä omana osastonaan ja hieman eri tehtävässä eduskunnan pöytäkirjat, joita haluaisin hyödyntää myös. Nekin ovat kirjallinen lähde, vaikka perustuvat tietenkin suullisiin esityksiin. Niin, ja tietysti se käyttämäni suullinen muistitieto arkistosta on kirjallisessa muodossa eli litteraatioina. Totta kai minun pitäisi kuunnella alkuperäiset nauhat, mutta en ole vielä edes kysynyt arkistosta, miten se onnistuisi. Haastattelu on kuitenkin hyvin toisenlainen litteroituna kuin kuunneltuna. Kaikkiin näihin erilaisiin lähteisiin liittyy kysymyksiä, joita yritän esitelmässäni pohtia. Ongelma tällä hetkellä onkin se, että minulla on tiu kysymyksiä eikä yhtään vastausta. Esitelmästäni tulee siis pitkä luettelo kysymysmerkkejä, joita esittäessäni olen itkuinen ja tärisen, ja sitten en saa selvää kommenteista joissa varmaan joku yrittäisi auttaa, ja kaikki menee puuroksi ja kompastun kengännauhoihini ja saan mustelman silmäkulmaani enkä ikinä enää saa apurahaa vaan ainoastaan lisänimen ”Mustasilmä”…

Niin, siis eihän minua vielä jännitä yhtään.

Olavinlinna

Olavinlinna ja kesäinen taivas

Tunnen itseni hiukan tyhmäksi esittäessäni noita kysymyksiä. Metodologiset valinnat ja lähteiden käytön arviointi ovat tärkeitä tutkimuseettisiä kysymyksiä, joita pitää pohtia. En siis ole tyhmä siksi, että kysyn niitä, mutta tunnen itseni tyhmäksi kysyessäni niitä konferenssipaperissa – jostain syystä minulla on tunne, että tällaiset peruskysymykset pitäisi osata ratkaista ihan itse oman työpöydän ääressä.

IMG_3707

Ponttoonisilta vei oopperavieraat linnaan. Miten olenkin onnistunut kuvaamaan tässä tornin ihan vinoon? 🙂

Sitten on yksi aikatasoihin liittyvä kysymys, johon en myöskään tiedä vastausta. Jos aineisto käsittelee sota-aikaa, se on kerätty 1980-luvun lopulla ja tulkitaan 2000-luvun ensimmäisellä kymmenellä, niin onhan noilla vuosikymmenillä välissä jotain merkitystä. Onhan? Etten vain kuvittele, että tässä on joku ratkaistava juttu? Minä siis näen, että erilaiset aikatasot ovat tutkimukselleni eettinen ja metodologinen haaste, mutta en tiedä miten alkaisin purkaa tuota haastetta.

Linnan torni

Ottaessani näitä kuvia ennen oopperan alkua, kuulimme jonkun sopraanon avaavan ääntään. Se tuntui kuuluvan tästä tornista. Linnanneito!

Olen koonnut evakkotyöpöydälleni kirjoja, joista muistelen, että voisi olla apua. Siinä on Ulla-Maija Peltosen, Taina Ukkosen, Outi Fingerroosin, Amy Shumanin ja Penny Summerfieldin kirjoituksia, näin ainakin alkuunsa. Hiukan on folkloristisesti painottunutta tämä kirjallisuus tähän asti (ei onneksi ihan kaikki), ja minähän en kuitenkaan ole folkkari. Kuka etnologi olisi pohtinut suullisten ja kirjallisten lähteiden käyttöä tai lähteiden aikakerroksia?

Pum! Sitä tykinkuulalla päähän joka menneitä muistelee.

Pum! Sitä tykinkuulalla päähän joka menneitä muistelee.

Onneksi pieni tohtorikoulutettava ei ole yksin edes alkeellisten kysymystensä kanssa, vaan aina voi kääntyä jonkun ohjaajista puoleen. Lähetän laajennetun abstraktini luonnoksen huomenna yhdelle heistä (joka saattaa jopa lukea tätä, kehvatsu). Ehkäpä hän kertoo, onko abstraktissani mitään järkeä, eikä päästä minua nolaamaan itseäni Amy Shumanin eteen (huhu kertoi, että hänet olisi varattu kommentaattoriksi työryhmääni – pelottava huhu, jos pitää paikkansa).

Valoa kohti?

Valoa kohti?

”Kyllä ne asiat luttaantuu kun et oo ittelles liian fiini.” Eteenpäin, kirja kirjalta, ei kai muukaan auta. Jotain positiivista: viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon keskeytyksettä herätyskellon soittoon asti. Ja vielä tunnin sen jälkeekin. Iloista!

Tällä viikolla pitäisi tulla tieto eräästä ensi vuoden konferenssista, jonne haluaisin tosi kovasti. Olen jo kerran nähnyt unta, että abstraktini (ja sen myötä minut) hylättiin, enkä päässyt sinne. Joka päivä vain odotan ja odotan tietoa, ja tiedän olevani pettynyt, jos en pääse sinne. Jotenkin tässä konferenssiesitelmää tuskanhiellä vääntäessä herää kyllä kysymys, miksi ihmeessä haluan lyödä päätäni seinään uudelleen ja uudelleen.

Tänä aamuna koitti odotettu hetki: söin suklaata ensimmäistä kertaa aivan liian pitkän paastonajan jälkeen. Yllättäen en pystynyt kiskaisemaan kerralla kuin yhden suklaamunan, mutta jäipähän toinen iltapäivään.

Olin odottanut lempiherkkuani suklaata ja toivoin sen helpottavan oloa. Tulihan siitä kieltämättä hyvä mieli, mutta ei se ehkä silti kuitenkaan tätä elämää pelasta. Minussa itsessäni tämä tämänhetkinen paha mieli on, ja minusta riippuu myös sen selättäminen, ei mistään suklaamääristä.

Vaikka voi siitä suklaasta silti olla apua. Ei ainakaan haittaa!

Päätin eilen, että lähden lomalta vuorokautta aikaisemmin kuin oli suunnitelma. Tekemättömät työt painavat ajatuksissa liikaa, että pystyisin lomailemaan. Vaikka jos jonkinlainen loma pitäisi valita juuri nyt, niin ehkä juuri tällainen kuin nämä päivät: sisko tekee kaikkia herkkuruokia niin ettei minun tarvitse kuin kieriä pöytään ja välillä vähäksi aikaa pois. Papu leikkii hurjasti kun tilaa on, ja se vaikuttaa onnelliselta, vaikka kotikodin Kissa onkin välillä lyönyt sitä oikealla suoralla ja määritellyt pikku-Papun alueeksi yläkerran – Papu ei oikeasti juurikaan uskalla käydä alakerrassa. Olen hellinyt Murrea enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Niin, ja sitten olen nukkunut. Pitkät yöunet ja kahdet, kolmet päikkärit päälle. Ja taas illalla uneen ennen kymmentä. Ihanaa voida nukkua aina kun alkaa nukuttamaan. Täydellistä lomailua.

Huomenna toivottavasti saan taas asioita edistymään työhuoneella. Otan evääksi suklaata. 🙂

Joulu on ollut minulle aikamoista akkujen lataamisen aikaa. Olen nukkunut niin paljon, etten koskaan. Olen lukenut välillä ja nukkunut sitten taas vähän lisää. Ihanaa. Tuntuu, että joulu- ja Tapaninpäivän aikana nukuin pois kaiken viime aikojen stressin ja väsymyksen.

Alkupuolesta lomaa nukuin huonosti, levottomasti, ja heräsin aamuisin hartiat kipeinä. Vähitellen uni muuttui syvemmäksi ja rauhallisemmaksi, ja antoi levon. Hyvin nukuttu yö ja herääminen ilman herätyskelloa ovat eräitä parhaista asioista mitä tiedän. Joskus olin tosi hyvä nukkuja, mutta viime aikoina tämä taito on vähän kadonnut. Siksi nautin kovasti, kun levollinen uni tuli lomalla, ja kun sitä vain riitti ja riitti…

Tänä vuonna olin kotonakotona lyhyemmän loman kuin koskaan ennen, vain kuusi päivää. Tulin tänään jo omaan kotiin kaupunkiin, sillä huomenna ovat kummityttöni ristiäiset. Vaikka maalla vietetty aika oli lyhyt, se oli aivan tarpeeksi pitkä, sillä omalla tavallaan siellä oleminen on myös raskasta. Mieluummin lyhyitä aikoja kerrallaan, kiitos. Ainoa mitä jäi ikävä, on siskon seura.

Lomalla kävi ilmi myös eräs blogiin vaikuttava asia. Äitini on oppinut googlaamaan, ja hän on löytänyt myös blogini. Vaikka olen tiennyt, että omalla nimellä kirjoittamisesta seuraa se, että kuka tahansa voi tätä lukea, olen tähän asti tuudittautunut johonkin turvallisuuden tunteeseen ja ”mietin sitä huomenna” -scarlettmaiseen ajatukseen. Totuus kuitenkin on, että ajatuskin siitä, että vanhempani voivat lukea blogiani, vaikuttaa siihen mitä kirjoitan. Ei kyse ole vain vanhemmistani, vaan avoimuusasiasta ylipäänsä, ja tämä vaan nyt laittoi minut ajattelemaan asiaa. Jo jonkin aikaa blogini on muuttunut kohti yleisempää linjaa, enkä kirjoita kovin henkilökohtaisista asioista, mutta sekin vähä varmaankin jää nyt manuaalisen päiväkirjan kontolle. Tämä ehkä jää entistä enemmän kirja- ja v-kirjablogiksi. Katsotaan, mitä tapahtuu tälle sisällölle, vai tapahtuuko mitään.

Huomenna kuitenkin laitan paitaan kiinni joulupukin tuoman yleisurhoollisuusmitalin, ja lähden toivottamaan kaikkea hyvää ja kaunista nimen saavalle pikkuprinsessalle.

P.s. Kuusikateus on kumma juttu. Oma joulukuusemme oli minusta valtavan hieno ja kauniimpi kuin pitkään aikaan, kunnes näin kahden serkkuni kuuset. Pöh, heidän oli haettu ihan läheltä sitä paikkaa, mistä me löysimme omamme, mutta miten ne olivatkin niin paljon hienompia… 😉

Näin muutama yö sitten unta, että ruskea kenguru ajoi minua takaa. Se halusi tappaa minut. En tiedä miksi. Olin vanhempieni luona, siis kotikotona, olin omassa huoneessani ja kuulin melua. Lähdin etsimään metelin syytä alakerrasta. Kun ensimmäisen kerran näin kengurun, se oli pieni, noin metrin mittainen, mutta hetken kuluttua se olikin jo minua pidempi ja valtavan vahva. Muistan vieläkin, miten kauhistelin sen takajalkojen ja hännän voimaa. Juoksin sitä karkuun ympäri kotikotia. Suljin oman huoneeni oven sen edestä, mutta se työnsi mustan, pitkän kyntensä jostain oven raosta ja raapi sormiani, joilla vedin ovea kiinni. Pakenin taaksepäin ja tuoliryhmän taakse – kenguru tuli perässä ja pidin sitä loitolla tuolien avulla. Uni jäi kesken, en päässyt eroon kengurusta, mutta se ei myöskään saanut minua kiinni.

Voisiko joku selittää, mitä tappajakenguru unessa tarkoittaa?

Se kieltämättä kuulostaa hauskalta nyt, mutta voin kertoa, että uni oli painajainen.

Toissa-aamuna herätyskelloni soi, kuten normaalisti. Ja kuten hyvin tavallista, nukahdin hetkeksi uudelleen sen jälkeen. Nukahdettuani näin unta, että ystäväni moitti minua herätyskellon kovasta äänestä: ”Se kuuluu joka aamu tänne Rautpohjaan asti!” Minä kauhistelin, että tämä ystäväpariskunta on joka aamu kuunnellut herätyskelloani, kun en ole tajunnut miten kauas sen ääni kantaa. Ja koko taloyhtiöni myös! Mikä tuska kaikille lähistöllä asuville varsinkin niinä aamuina, jolloin torkkutoiminto on ollut tiuhaan käytössä.

Hetken kuluttua heräsin ja totesin, ettei herätyskellossani taida nyt kuitenkaan ihan niiiiin kova ääni olla.

Noin viikko sitten näin unta, jossa äitini oli kadonnut. En löytänyt häntä mistään. Heräsin uneen, ja minun piti ääneen vakuutella itselleni, ettei äiti ole mihinkään hävinnyt, tapaan hänet muutaman tunnin kuluttua. Sekin oli painajainen, ahdistus äidin katoamisesta oli kauhea.

En yleensä näe näin paljon näin vilkkaita unia. Siksi tekee mieli kirjoittaa niistä, kun ovat poikkeuksellisia. Sanoisin, että ovat stressioire, mutta toisaalta en minä nyt niin kamalan stressaantuneeksi tunne itseäni tällä hetkellä. Mistä äkillisen värikäs unimaailma sitten johtuu?