kirjailijat P-Ö


Matka jatkuu, ja maailma on Olofin jalkojen juuressa, kun hän kiitää kesän halki lainattu auto allaan ja lainattu nainen vierellään ja yhtäkkisessä riemussaan hän kääntyy Karinin puoleen ja sanoo sellaista, mikä eroaa täysin kevyen ironisesta sävystä, joka on siihen asti leimannut heidän keskusteluaan. ”Voisin matkustaa näin koko vuorokauden teidän kanssanne.”

Karin naurahtaa.

”Voisimme ajaa Tanskaan”, hän sanoo. Hän katselee Olofia hymy huulillaan. ”Miten me selitämme sen Svenille?”

Alex Schulman on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija. Hänen ensimmäinen iso menestyskirjansa oli Unohda minut (Glöm mig, 2016, suom. 2017), joka kertoi Schulmanin äidin Lisette Schulmanin alkoholismista ja sen vaikutuksista lapsiin ja perheeseen. Tarina on rankka ja koskettava, ja pidin siitä kovasti. Kuuntelin sen äänikirjana viime talvena vaunulenkeillä.

Unohda minut teki niin ison vaikutuksen, että kun huomasin Schulmanilta ilmestyneen toisen omaan elämään ja sukuun perustuvan kirjan, halusin heti sen lukulistalleni. Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev, 2018, suom. 2020) kertoo kirjailijan isovanhemmista, Karin ja Sven Stolpesta, Lisetten isästä ja äidistä (ja omalla tavallaan selittää Lisetten alkoholismia). Kirjan lähtökohta on Schulmanin tavoite ymmärtää omia yllättäviä raivokohtauksiaan ja sisällään kiehuvaa vihaa, joka tuntuu olevan yhteydessä etenkin äidinpuoleiseen sukuun. Mistä viha on saanut alkunsa, ja voiko kierrettä katkaista?

Sven Stolpe (1905-1996) oli ruotsalainen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja. Polta nämä kirjeet kertoo hänen vaimostaan Karinista (1907-2002) ja kirjailija Olof Lagercrantzista, sekä Svenin narsistisesta ja aggressiivisesta omistushalusta. Schulman löytää sekä vanhoja kirjeitä että päiväkirjoja, lukee Stolpen ja Lagercrantzin tuotantoja ja selvittää salaisuutta: miksi isoisä oli niin vihainen, ja miksi hänen tuotantonsa on täynnä kuvia pettävistä, epäluotettavista avionrikkojanaisista? Schulman löytää Karin Stolpen ja Olof Lagercrantzin rakkaustarinan, jonka Sven Stolpe tekee vihallaan traagiseksi.

Schulman korostaa, että kirja on romaani. Se perustuu silti todellisiin henkilöihin ja lähteisiin jotka kertovat oikeista tapahtumista. Hän käyttää silti kirjailijan mielikuvitusta kirjoittaessaan, mitä ehkä tapahtui kesällä 1932. Teos liikkuu eri aikatasoissa sekoittaen lähteitä, Alexin omia lapsuusmuistoja, nykypäivää ja fiktiivisiä osuuksia. Lopputulos ei ole sekava, vaan hienosti kokoon kudottu tarina mustasukkaisuudesta, rakkaudesta ja siitä, että joskus elämä ei mene niinkuin kuuluisi, eikä loppu aina ole onnellinen.

Pidin tästä, mutta vielä enemmän kirjasta Unohda minut. Vertailu tosin ei ole kovin hedelmällistä jo pelkästään siksi, että toisen luin kirjana, toisen kuuntelin äänikirjana. Eri väline tuottaa erilaisia kirjakokemuksia.

Helsingin Sanomien arvio kirjasta löytyy täältä.

Kustantajan kotisivujen mukaan kirjasta on tekeillä elokuva.

Luin helmikuussa Elizabeth Stroutin kirjan Kaikki on mahdollista (suom. 2019) ja pidin siitä. Mieltä jäi kuitenkin kaivelemaan se, että kirja kiertyi aina jollain tapaa Lucy Bartonin henkilön ympärille, enkä tiennyt kuka hän oli. Lucy Barton kun on Stroutin aiemman romaanin Nimeni on Lucy Barton (My Name is Lucy Barton, 2016, suom. 2018) kertoja. Nyt, kun viimein sain tämän kirjan käsiini, tekisi mieli lukea edellinen uudestaan.

Lucy Barton joutuu äkillisesti sairaalaan pitkäksi aikaa. Hänen äitinsä tulee käymään sairaalassa. Lucy ei ole juurikaan pitänyt yhteyttä vanhempiinsa kotoa lähdettyään, joten äidin vierailu on yllätys. Muutaman päivän vierailun ajan äiti pysyy Lucyn huoneessa, ja he puhuvat paljosta – ja välttelevät kipeimpiä asioita.

Olen työssäni pohtinut (joskaan en vielä kovin paljon kirjoittanut) hiljaisuutta, kertomista ja kertomatta jättämistä. Englanniksi on sana tellability tai untellability, joka tarkoittaa kertomista tai kertomisen mahdottomuutta. Nimeni on Lucy Barton on sisintä viiltävä kuvaus siitä, miten puhumatta jättäminen kertoo joskus enemmän kuin pisinkään puhe tai voimakkaimmatkaan sanat. En usko lukeneeni koskaan yhtä vaikuttavaa kirjaan vaikenemisesta.

Minua puhutteli juuri tämä vaikeneminen, mutta luulen että erilaisessa tilanteessa lukisin Lucy Bartonin eri näkökulmasta ja tulkitsisin sen eri tavalla. Nyt oli kuitenkin niin, että kun laskin kirjan käsistäni, kysyin ääneen: ”Mitä minä juuri luin?” Olin häkeltynyt ja hämmentynyt, mutta juuri siksi erittäin onnellinen lukija, kun olin saanut kirjasta näin paljon ajattelemista ja hienon lukukokemuksen, joka tuntui sydämessä asti.

Elizabeth Strout on nyt ollut esillä uuden suomennoksen Olive Kitteridgen vuoksi. Olive Kitteridge on minulle tuttu tv-sarjana muutaman vuoden takaa. Strout sai kirjasta Pulizer-palkinnon. Sain Olive Kitteridgen tänään kirjastosta, ja se on osa kesän to be read (#tbr) -pinoani. Siitä pinosta lisää lähipäivinä!

Kustantajan sivuilta löytyy tieto, että lisää Stroutia suomeksi on tulossa elokuussa, hieno juttu. Kahden kirjan perusteella olen jo ihailija.

Nimeni on Lucy Barton sopii Keskikirjastojen lukuhaasteen kohtaan 12. Kirjassa lennetään.

Yksi alkuvuoden odotuimpia kirjoja omalla lukulistallani oli Antti Röngän ja Petri Tammisen, isän ja pojan, yhteinen kirjeromaani Silloin tällöin onnellinen (2020). Antti Röngän esikoisromaani Jalat ilmassa ilmestyi vuonna 2019. Se sai kohtalaisen paljon huomiota ja kehuja. Aihe oli rankka, koulukiusaaminen ja sen jättämät jäljet. Kirja kiinnosti minuakin, mutta arkailin vähän varata sitä kirjastosta, koska pelkäsin aiheen raastavan liikaa. Jalat ilmassa liittyy kuitenkin kiinteästi isän ja pojan kirjeromaaniin.

sillointalloin

Silloin tällöin onnellinen alkaa tilanteesta, jossa poika on muuttanut opiskelukaupunkiin (Jyväskylään) ja isä kirjoittaa hänelle kysyäkseen, mitä kuuluu. Poika kertoo työstämästään käsikirjoituksesta ja hänen tekisi mieli näyttää sitä isälleen. Hän kuitenkin pelkää isän arvostelua, kritiikkiä ja epäonnistumista tämän silmissä. Samalla kun he keskustelevat pojan käsikirjoituksesta, he keskustelevat paljosta muustakin, suoraan ja epäsuorasti – eniten suoraan.

Kirjan alkupuoli käsittelee kirjoittamista, sen vaikeutta ja välttämättömyyttä, sekä kritiikin vastaanottamista ja merkitystä. Keskustellaan kirjailijan omasta äänestä ja tyylistä, joka voi olla isällä ja pojalla ihan erilainen. Vähitellen sävy kuitenkin muuttuu, kun isälle alkaa paljastua poikansa kouluaikaiset kokemukset, ja vähä vähältä myös oma roolinsa, oma vetäytymisensä ja sokeutensa. Loppuosassa itkin, niin kipeää traumaa Tamminen ja Rönkä käyvät läpi.

Tämä oli ehdottomasti vaikuttavinta, mitä olen tänä vuonna lukenut. Suosittelen lämmöllä. Luulen, että ainakin toistaiseksi jätän Jalat ilmassa lukematta. Jos sen teksti on lähellekään näin upottavaa, tarkkanäköistä ja kuvaavaa, sydämeni särkyisi kirjaa lukiessa. Mutta tämä kirja minun ehkä pitää lukea toistekin. Luulen, että uudella lukukerralla saan siihen uusia näkökulmia ja enemmänkin irti, kun ehkä malttaisin lukea taidokkaita lauseita hitaammin. Nyt vain ahmin, sivu sivulta, kirje kirjeeltä.

Osallistun tällä Keskikirjastojen lukuhaasteen kohtiin 1. Vuonna 2020 julkaistu kirja sekä 23. Kirja sisältää kirjeitä.

P.S. Harmillista, että kirjastot ovat nyt kiinni! Tiedän, että tähän on jonoa vaikka kuinka, ja nyt jono jumittaa.

Yksi syksyn puhutuimpia ja kehutuimpia (ainakin minun pienissä someympyröissäni) on ollut Minna Rytisalon fiktiivinen Minna Canth -romaani Rouva C. (2018). Sain kirjan lyhyen jonottamisen jälkeen Kajaanin kaupunginkirjastosta, ja koska siihen oli jonoa, laina-aika oli normaalia lyhyempi.

Hyvä että on jonoa! Hyvä että tämä löytää lukijansa! Rouva C. ei ole yltänyt tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, mikä vähän ihmetyttää minua. Gummerruksen listoilta mukana on Pauliina Rauhalan Synninkantajat, joka sitten on varmaankin loistokas romaani voidakseen jättää Rouva C:n taakseen. Minä pidin tästä kirjasta valtavasti, joka sivusta, jokaisesta mietitystä lauseesta ja hienosta historiakuvasta. Pidin paljon enemmän kuin Rytisalon esikoisesta Lempi (2016).

Minna Canth on kiistatta tärkeä kirjailja ja henkilö Suomen historiassa. Rouva C. ei kilpaile elämäkertojen kanssa vaan on kuvitteellinen romaani yhdestä naisesta, joka haluaa muuttaa maailmaa. Kirja keskittyy Canthin nuoruuteen ja keski-ikään Jyväskylässä (kirjassa nimeämätön järvikaupunki), perhe-elämään lehtori Canthin vaimona ja törmäyksiin ympäröivien odotusten ja ahtaiden roolimallien kanssa. Rouva Canth ei halua olla vain äiti ja vaimo, ei halua tyytyä siihen asemaan jota häneltä odotetaan, vaan haluaa muuttaa maailmaa. ”Kohtu ei ole kohtalo, se ei saa olla”, laittaa Rytisalo kaimansa pohtimaan naisen tilanteesta. Miksi äitiys ja aviomiehen palveleminen katsotaan niin itsestään selvästi naisen tehtäväksi? Miksi niin, kun nainen kuitenkin on myös älykäs ja kykenevä íhminen myös moneen muuhun asiaan? Miksi avioliitossa toinen palvelee ja toinen on johtaja, kun myös kumppanuus on mahdollista?

Rytisalo maalaa kauniin, jopa idealistisen kuvan Canthien avioliitosta. En tiedä kuinka paljon Canth-elämäkerrat tukevat tätä käsitystä avioparin kumppanuudesta ja  poikkeuksellisesti tasa-arvoisuudesta, mutta onhan jokseenkin luonnollista ajatella, ettei Minna Canth olisi voinut kirjoittaa ja puhua kuten puhui ilman aviomiehensä tukea ja avarakatseisuutta.

Pidin siitä, miten Rytisalo kuvaa Minnan osittaista ajautumista Canthin vaimoksi – suuri romanttinen rakkaus olisi fiktionakin yliampuvaa, mutta rakastuminen, sen jälkeinen järkytys avioliiton arjesta ja sitoutuminen yhteistyöhön ja ystävyyteen ja sen kautta rakkauteen tuntuu uskottavalta. Tärkeä peili Minna Canthin elämänvalinnoissa on seminaarista saatu ystävä Flora, jonka Rytisalo kuitenkin myöntää fiktioksi. Ilman Floraa Canthin ideat ja ajatukset kuitenkin jäisivät ilman vertailukohtaa, joten Floran henkilöhahmo on tärkeä. Myös piika Riika, joka jää täysin sivuhenkilöksi, mutta silti hyvin oleellliseksi Canthin perheen kannalta, on tärkeä osa palapeliä josta koostuu Rouva C.

Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi, että toisessa ihmisessä voi olla turva.

Juuri nyt minua puhuttelee kovasti se, miten kauniisti Rytisalo kirjoittaa Ferdinandin ja Minnan keskinäisestä rakkaudesta. Miten lähes vierasta ihmistä voi aluksi pelästyä, mutta lopulta oppii toisen tavat, yksityiskohdat ja tuoksun, ja lopulta ilman niitä on niin vaikea olla ettei elämässä ilman Ferdinandia ole muuta kuin mustaa. Kirja päättyy Canthin elämän Jyväskylä-vaiheen päättymiseen ja siirtymiseen leskenä ja seitsemän lapsen äitinä (paheksuttava lukumäärä!) Kuopioon kauppiaaksi.

Lapsi nukkui, pikkuinen tyttö, eikä Minna tiennyt yhtään, mitä sellaisen kanssa olis pitänyt tehdä. Rakkaus juuri maailmaan tulleeseen ihmiseen ei ole keveää eikä helppoa, sillä siinä on veren, pelon ja kauhun haju. Minna tunsi sen nenässään selvästi, eikä mikään muu ollutkaan selvää. […]

Miten sellaisen pitää elossa, joka on hento kuin varpusen mahanalushöyhen ja joka ihan äsken työntyi tähän maailmaan veden keskeltä, oppi hengittämään vasta kaksi päivää sitten? Miten tällaisen vastuun voi kantaa, ei mitenkään, ajatus oli kauhea ja Minnan kasvot olivat kaulaa myöten märät, ja sitten olivat kädetkin.

Mutta ehkä Rytisalo osuu kuitenkin eniten maaliin siinä, miten hän kuvaa Minnan kautta ristiriitaa naiseuteen kohdistuvien odotusten ja arjen elämän välillä. Miten naisen roolia äitinä pidetään jumalallisena ja pyhänä, ja miten vähän eväitä siihen annetaan. Miten tieto siitä, miten lapset saavat alkunsa, on peitetty, ja silti on kyse naisen siveellisyydestä. Tai miten naisen oletetaan osaavan hoitaa lasta, vaikka yhtään ainoaa neuvoa asiasta ei ole annettu. Minnan kauhu ja pelko esikoistyttären synnyttyä on juuri nyt kauneinta, mitä olen pitkään aikaan lukenut, kun oma esikoinen potkii rinnan alla ja mielessä risteilevät pelot ja epävarmuudet, joiden ajattomuuden Rytisalo tuo hienosti esiin – kuten myös sen, että äiti voi olla monella tapaa, kunhan muistaa pitää huolta myös itsestään. Pahinta lasten kannalta ei ole äiti jolla on muutakin elämää kodin ulkopuolella vaan äiti, joka ei voi hyvin.

Käyn kaupassa. Ostan salaatinkerän, leipäpaketin ja banaanitertun. Laitan kaiken pyöränkoriin ja talutan pyörääni pitkin katuja. Tekee mieli olla ulkoilmassa ja kävellä. Nousen ylös pitkin Laivurinkatua. Erään talon kulmalla huomaan jonkun naisen tuijottavan minua oudosti. Mietin johtuuko se siitä, että hän on lukenut kirjani. Korjaan ryhtiäni ja kävelen naisen ohi pontevin askelin.

Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö (2018) käsittelee esikoiskirjailijan tuskaa. Kun kirja on julkaistu ja haave näin toteutettu, pitäisi osata ottaa vastaan sen aiheuttamat reaktiot. Mutta miten? Kirjan minä-henkilö (jota koetan kovasti olla samaistamatta Saara Turuseen itseensä, vaikka ilmeisesti kokemuksissa paljon samaa autofiktion tapaan onkin) kipuilee kritiikin ja menestyksen välillä, eikä tiedä mitä kummallakaan niistä tekisi.

Ensin kirja lytätään valtakunnan arvostetuimmassa mediassa. Sitten se saa ison kirjallisuuspalkinnon. Siinä välissä kirjailijalta tuntuu olevan hukassa niin elämä kuin oma itsekin.

Minulla oli niin suuria vaikeuksia ymmärtää päähenkilöä ja sen kautta pitää hänestä, että kirjan päätyttyä tajusin pitäneeni joistakin yksityiskohdista kirjan tarinassa enemmän kuin kokonaisuudesta. Pidin siitä, miten Turunen kuvaa kirjailijan toimeentulovaikeuksia: rikki mennyt pesukone romahduttaa talouden, ja esikoiskirjailijan vanhemmat osittain elättävät häntä, koska tuloja ei ole tai ne ovat niin pienet. Pidin siitä, miten minä-kertoja kuvaa haaveitaan ja visioitaan ironisesti – kaikkihan me haluamme tulla joksikin ja muuttaa maailmaa, mutta nämä haaveet ovat yleensä kaukana pienen ihmisen arjesta. Pidin vuorovaikutusta kertojan siskon lapsen kanssa kuvattiin sekä siitä, miten tavallisuudesta tulee jotenkin erikoista, kun Turunen laittaa arjen kuvaajaksi itsetunnoltaan heikon, masennusoireista kärsivän kirjailijan. Yksinäisyyden kokemuksen kuvaus oli jäätävän tehokasta ja surullista. Ja pääosin pidin myös Turusen kauniista kielestä ja huolellisista lauseista, tyylistä joka piti läpi kirjan.

Sen sijaan en voinut ymmärtää, miksi minä-kertoja ei tehnyt elämänsä palasille mitään. Eniten minua kiusasi hänen kotinsa toisen huoneen katossa oleva koukku, joka herätti mielikuvia joiden vuoksi minä-kertoja asuu vain yhdessä huoneessa. Ehkä kiinnostavampaa kuin tämä kirjan jokseenkin irrationaalinen yksityiskohta (varmaan symboli jollekin jota en tajua) on se, miksi tämä seikka ärsytti minua niin kovasti – ehkä en vain juuri tämänhetkisessä elämänvaiheessani kestä (muiden) saamattomuutta omien vetelehtimiskipuilujeni keskellä, ja toisaalta olen niin kotikeskeinen ihminen, etten käsitä moista epämukavuudessa kieriskelyä, kun mahdollisuus olisi valita toisinkin.

En ole lukenut Turusen esikoista, sitä joka sai suuren lehden esikoiskirjapalkinnon ja jonka julkaisuajankohdan päiväkirjoihin Sivuhenkilö perustuu. Pitäisi varmaan, mutta en tiedä miten osaisin suhtautua siihen nyt, kun tämän kirjan kautta pääsin tirkistelemään ikään kuin toiselle puolelle. Ehkä luen sen joskus, mutta ainakin pidän pitkän tauon niin että Sivuhenkilön herättämät ajatukset eivät tule sotkemaan toisen kirjan lukukokemusta.

Ja miksi, voi miksi asioita pitää kuvata banaanitertun ostamisen tarkkuudella kuten alussa lainaamassani kohdassa? Onko tämä jokin knausgårdilainen trendi tällä vuosikymmenellä?

Alun lainauksen jälkeen teksti jatkuu, ja spoilaan sen verran että ihan kirjan lopussa on jopa vähän valoa:

Vasta seuraavassa kadunkulmassa huomaan raahaavani perässäni vessapaperin palasta ja suustani pääsee tahaton äännähdys. Irrotan kostean paperin kengänpohjasta ja heitän sen tien sivuun. Katselen ympärille, huomasiko kukaan? Katua lähestyy harmaatakkinen mies, joka teeskentelee, ettei nähnyt tekoani. Punastun, vaikka kylmä kevättuuli hyytää ihoa. Jatkan matkaa ja päätän, että nyt olisi aika unohtaa koko kirja-asia. En voisi käyttää loppuelämääni nöyristelemällä nurkissa ja janoamalla kiitosta tuntemattomilta ihmisiltä.

Ja osittain päätökseni jopa onnistuukin, joitain yksinäisiä iltoja lukuunottamatta. Noina iltoina kasvatan nahkaa.

Tsemppiä vaan seuraavien kirjojen vastaanottoon.

Puolisentoista vuotta sitten, syksyllä 2016, kuuntelin Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläisen työmatkoilla, ja silloin ajattelin että pitäisi ehkä kokeilla myös muita Waltarin historiallisia romaaneja äänikirjoina. Viime vuoden loppupuolella kuuntelin ensimmäiset 15 levyä Mikael Karvajalasta, ja nyt loput 15. Olipa taas elämys!

Olen lukenut Mikael Karvajalan viimeksi ehkä lukioikäisenä, tai silloin ainakin muistan ostaneeni vanhan painoksen sekä Mikael Karvajalasta että sen jatko-osasta, Mikael Hakimista, omaan hyllyyn. En ole varma, olenko lukenut kumpaakaan sen jälkeen. Vaikka muistan pitäneeni niistä kovasti, olen useimmiten palannut Waltarin historiallisista romaaneista suosikkiini Johannes Angelokseen. Nyt äänikirjamatka tuli siis hyvinkin tarpeeseen.

Muistin Mikael Karvajalasta lähinnä sen, että se sijoittuu uskonpuhdistuksen aikaan 1500-luvulle, ja että Mikael seikkailee ystävänsä Antin kanssa ympäri Eurooppaa osallistuen talonpoikien sotaan, protestanttisten suuntausten syntyyn ja moneen muuhun selkkaukseen. Muistin myös, että Mikaelin tarinaan liittyvät myös noitavainot, vaikka vasta lukemisen myötä mieleeni palasi, miten kipeällä tavalla pyhä inkivisitio Mikaelin elämää muovasi. Mutta pääasiallinen muistikuvani oli, että kirjassa käydään paljon taisteluita, ja että talonpoikien kapina ruhtinaita ja samalla katolista uskontoa, alistettua asemaansa ja pysyvää sääty-yhteiskuntaa vastaan oli tarinan keskeinen sisältö.

Olihan se toki, mutta oli kirjassa monta muutakin keskeistä tapahtumaa, muun muassa Tukholman verilöyly ja koko joukko sotia ja taisteluita. Mutta se mitä en ehkä muistanut kovin tarkkaan oli se, miten samansuuntaisia ajatuksia uskonnosta, jumalasta ja ihmisyydestä Mikael Karvajalka ja Sinuhe, egyptiläinen sisältävät. Kumpikin kirja kertoo ihmisen tarpeesta uskoa johonkin, mutta järjestelmät ovat vaihdettavissa kunkin johtajan vallanhimon mukaan. Ihmisten väliset sodat aiheutuvat uskonnoista, mutta niiden takana on harvoin aitoa uskoa tai jumaluutta. Yleensä kyse on siitä, että joku hyötyy jostain uskomalla johonkin, ja vie mukanaan laumoja. Jumalan nimissä tehdään paljon pahaa. Kirja päättyy niin hirveään kuvaukseen Rooman ryöstöstä vuodelta 1527, ettei sitä voinut kuunnella tuntematta silkkaa kauhua ihmisen pahuuden vuoksi.

Äänikirjan luki Veikko Honkanen. Hän herätti eloon erilaisin äänenpainoin ja eläytymisin niin Mikaelin kuin hänen ystävänsä Antin – joka muuten on aivan mainio pari Mikaelin rinnalla. Jokaiselle keskeiselle henkilölle oli oma ääni ja oma tulkinta, niin että missään vaiheessa ei tarvinnut pelätä, että äänikirjaa kuunnellessa henkilöt sekoittuisivat toisiinsa.

Sinuhea kuunnellessani välillä itkin (ja ehkä vähän vaaransin liikennettä), mutta Mikael Karvajalka ei mennyt aivan yhtä tunteisiin. Mutta erittäin viihdyttävästi sen kanssa kului satoja kilometrejä eri puolilla Suomea. Jossain vaiheessa haluan kuunnella myös Mikael Hakimin, mutta nyt on otettava väliin jotain kevyempää kuunneltavaa. Silti minun on sanottava, että kaikista äänikirjoista Waltarit kyllä sopivat minulle hyvin. Niissä riittää kuunneltavaa pitkäksi aikaa kerralla, tapahtumat ovat jännittäviä ja henkilöt hyvin tehtyjä, äänikirjojen lukijat taitavia ja juoni etenee niin, ettei katkoksellisuus haittaa. Ihan parasta autoviihdettä!

Pitkästä aikaa luin perinteisen elämäkerran. Sain lahjaksi Siltala-kustantamon tuoreen panostuksen elämäkertojen genressä: Uuden ajan nainen. Hilja Pärssisen elämä. Teoksen ovat kirjoittaneet historiantutkija Marjaliisa Hentilä, Pärssisen kotipitäjästä kotoisin oleva Matti Kalliokoski, joka on perehtynyt Pärssisen elämäntarinaan, sekä Pärssisen veljen lapsenlapsi Armi Viita. Kolmikon toisiaan tukevat tiedot ja aineistot ovat olleet hyvä tausta teokselle, joka piirtää ehjän ja kokonaisen kuvan Suomen historian erään keskeisistä naispoliitikoista.

Hilja Pärssinen (1876-1935) oli omaa sukua Lindgren, suomennettuna Liinamaa. Hän oli pappisperheestä Halsualta, mutta koti ei ollut erityisen varakas. Koulutukseen ja kirjallisuuteen kuitenkin panostettiin, ja vaikka Hiljan vanhemmat kuolivat varhain, Hilja sai käydä opettajaseminaarin ja valmistua kansakoulunopettajaksi sisarustensa taloudellisella tuella. Hilja avioitui toisen opettajan, Jaakko Pärssisen kanssa, ja yhdessä he työskentelivät pitkään Viipurin työläiskaupunginosassa Tiiliruukissa. Kansakoulunopettajasta tuli yksi työväen naisliikkeen keskeisistä teoreetikoista, yksi kansainvälisimmistä naispoliitikoista omana aikanaan, kansanvaltuuskunnan ministeri vuonna 1918 ja pitkäaikainen kansanedustaja myös sisällissodan jälkeen.

parssinen kirja 2

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut 1900-luvun alun tapahtumista ja etenkin naisten äänioikeustaistelusta ennen vuoden 1905 suurlakkoa, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja uuden eduskunnan perustamista 1906. Suomalaista äänioikeustaistelua ei useinkaan historian kirjoissa esitellä kovin tarkkaan, vaan syntyy helposti vaikutelma että äänioikeus ”annettiin” naisille jotenkin itsestään selvänä asiana. Näin ei tokikaan ole ollut – naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus oli kansainvälisestikin tuohon aikaan niin mullistava asia, että olisi naiivia ajatella suuren poliittisen murroksen olleen itsestään selvyys ja osoitus jostain kuvitteellisesta ikiaikaisesta suomalaisesta tasa-arvosta. Sen eteen on taisteltu, ja haluaisin tietää tuosta kampanjoinnista lisää.

Hilja Pärssisen elämäkerta tuli siis oikein sopivalla hetkellä, sillä Pärssinen oli yksi äänioikeustaistelijoista. Samoin hän oli yksi ensimmäisistä naiskansanedustajista vuoden 1907 vaaleissa. Pärssinen sai myös ulkomaisilla matkoilla paljon huomiota ja puheenvuoroja erilaisissa kansainvälisissä tapahtumissa, koska muiden maiden naisliikkeet halusivat osoittaa, että naiset voivat myös erinomaisesti toimia kansanedustajina. Pärssinen oli kielitaitoinen ja erinomaisesti verkottunut muiden maiden työläisnaisliittojen keskeisten henkilöiden kanssa.

parssinen kirja 1

Ensimmäisistä naiskansanedustajista ja työläisnaispoliitikoista muistetaan yleensä mainita Miina Sillanpää. Sillanpää olikin ansioitunut poliitikko, ministeri ja vallankäyttäjä, joka työläistaustansa takia on sopinut hyvin työväenliikkeen omaan historiankirjoitukseen. Hilja Pärssinen tuli porvarillisesta perheestä ja oli ammatiltaan opettaja. Hänen ideologiansa ja vankkumaton uskonsa sosialismiin nousi hänen kokemuksistaan ja työstään köyhien ihmisten parissa. Hän oli koulutettu ja teoreettinen aktiivinen toimija, erinomainen puhuja ja kärkäs väittelijä, joka ei ehkä aivan Sillanpään tavoin ole sopinut työläisnaisten historian malliesimerkiksi. Kuitenkin hänen vaikutuksensa liikkeeseen on suuri, ja hänen uransa vertaansa vailla. Sosialismin teoreetikkona ja poliittisena nasitoimijana häntä on luonnehdittu ”Suomen Clara Zetkiniksi”.

Pärssinen oli ennen kaikkea lasten ja naisten oikeuksien ja hoivan puolestapuhuja, jolle lasten köyhyyden lievittäminen oli tärkein poliittinen tavoite. Hän rakasti lapsia ja opettamista, mutta teki opettamisen lisäksi jatkuvasti muutakin työtä: kirjoitti runoja nimellä Hilja Liinamaa (yhteensä yhdeksän runokokoelmaa), toimitti lehtiä, kirjoitti jatkuvasti sekä kotimaisiin että ulkomaisiin lehtiin ja kiersi maata kysyttynä puhujana. Pärssinen johti pitkään Työläisnaisliittoa ja kuten sanottu, toimi myös kansanedustajana useita kausia. Vuoden 1918 tapahtumat olivat viedä hänet mukanaan. Pärssinen oli kansanvaltuuskunnan jäsen eli ministeriä vastaavassa asemassa punaisessa Suomessa, pakeni Venäjälle mutta palasi Suomeen ja kärsi vankeusrangaistuksen Hämeenlinnan naisvankilassa. Tuomion jälkeen hänet äänestettiin jälleen eduskuntaan.

Uuden ajan nainen etenee melko tavallisen elämäkerran tapaan aloittaen Hilja Lindgrenin perhetaustoista ja edeten vähitellen koulunkäynnin kautta ammattiin ja toimeliaiseen elämäään. Se pyrkii selittämään myös, miksi Pärssinen oli jossain määrin epäsuosittu, ja oikoo aiempia vääriä tietoja esimerkiksi avioliiton kariutumiseen liittyen.

Aina kun saan käsiini innostavan ja kiinnostavan elämäkerran mietin, että näitä pitäisi lukea enemmänkin. Silti tartun kovin harvoin elämäkertoihin, koska edelleen minua vaivaa ennakkoluulo siitä, että ne ovat tylsiä ja juonettomia. Mutta juuri lukemani Hilja Pärssisen elämäkerta todistaa jälleen, ettei näin ole! Pitäisi siis ahkerammin tarttua tähän genreen ja lukea enemmän elämäkertoja. Ehkä olen tulossa vanhaksi tai jotain, mutta minusta tuntuu että hyvä elämäkerta kertoo maailmasta ja antaa lukukokemuksena enemmän kuin monta keskinkertaista romaania yhteensä.

Jaanan blogista voit lukea, miten toista työväenluokkaista naiskirjailijaa tutkinut lukija Uuden ajan naista on lukenut.

Seuraava sivu »