kirjailijat P-Ö


Kotikuntani kirjastossa oli kevään aikana lukuhaaste, jossa luettiin eri kotimaista kirjallisuutta 1900-luvun eri vuosikymmeniltä.  Lukupassiin kerättiin merkintöjä parin vuosikymmenen haarukoilla: 1900-1910-luvuilta, 1920-1930-luvuilta 1940-1950-luvuilta, 1960-1970-luvuilta sekä 1980-1990-luvuilta. Passin täytettynä palauttaneiden kesken olisi sitten luvassa arvonta, palkintoa tosin en tiedä.

Lukupassi piti palauttaa tällä viikolla. Vaikka minäkin olin hakenut passini jo aikoja sitten, tyypilliseen tapaani olin hiukkasen viime tipassa sen täyttämisen kanssa. Kirjastossa oli koottu esille esimerkkejä eri vuosikymmenten kirjoista. Lisää inspiraatiota kirjavalintoihin hain Ylen Kirjojen Suomi: 101 kirjaa -listauksesta. Oma kirjahylly vaikutti myös valintoihin, sillä sieltä löytyy paljon lukemattomia kirjoja. Houkutus olisi ollut lukea jotain aiemminkin tuttua, mutta pidin lähtökohtana tutustumista itselle uusiin teoksiin. Otin valinnanvaikeutta helpottamaan myös ohjenuoraksi sen, että lukisin vain naiskirjailijoiden teoksia.

kirjakuva1

Yllä olevassa kuvassa näkyvät lukemani kirjat. Alimpana on tablettini, koska lukupassin täyttäminen viime tingassa sai aikaan sen, että ensimmäistä kertaa tulin lukeneeksi kirjoja sähköisessä muodossa. Seuraavassa listana lukupassini kirjat aikajärjestyksessä:

Maila Talvio: Kultainen lyyra. Tendenssiromaani (1916)

Maila Talvion romaani kertoo varakkaan maalaistalon tyttärestä, joka alkuasetelmassa on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Ympäristön epäilyksistä huolimatta hän kirjoittautuu yliopistoon ja muuttaa Helsinkiin. En tiedä ihan tarkasti, mitä tendenssiromaani tarkoittaa, mutta Kultainen lyyra kertoo sankarittaren etenemistä ikään kuin sieltä täältä, ei siis jatkuvasti hänen elämäänsä seuraten. Hiukan minulle jäi epäselväksi, oliko romaanin tarkoitus kuvata niitä vaaroja joita naisten liialliseen kouluttautumiseen liittyy vai varoittaa kaupungin vaaroista. Sankarittarelle ei kuitenkaan käy hyvin, se nyt on pakko todeta. Tyttö sortuu elon tiellä kovin herkästi, hiukan 1800-luvun hysteerikkojen tapaan ilman erityistä syytä. Sanoisin, ettei Talvio anna naissukupuolesta kovin imartelevaa kuvaa.

Katri Vala: Paluu (1934)

Luen todella vähän lyriikkaa, joten etsiessäni Ylen sivustolta vinkkejä 1920-1930-lukujen kirjoihin, päätin tarttua Katri Valan kokoelmaan Paluu. Ylen sivulla mainitaan sen enteilevän sotaa, ja häkellyttävän voimakkaasti se todella niin tekee, vaikka julkaisuvuosi on 1934. Osaa runoista en ymmärtänyt, myönnän kyllä sen auliisti, mutta osa puhutteli minua kovasti. Siksi onkin hienoa, että koska teos on osa Ylen Kirjojen suomi -projektia, se on kenen tahansa luettavissa verkossa ja voin itsekin palata siihen uudelleen.

Elsa Heporauta: Hulkan emännän kultakala (1945)

Elsa Heporauta on minulle tuttu Kalevalaisten Naisten Liiton ja Kalevala korun perustajana. En kuitenkaan ole tutustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa lainkaan. Kirpparilla tuli vastaan hänen hyväkuntoinen romaaninsa  50 sentin hintaan, ja sen ostettuani huomasin kirjan olevan ensipainos ja lisäksi sopivan osaksi lukupassia. Hulkan emännän kultakala sijoittuu säännöstelyn aikaan, siis hyvin lähelle kirjoitusajankohtaansa. Se on hauska kertomus emännstä, joka on päättänyt rikastua, ja ryhtyy vaikka mihin sen tavoitteen toteutumiseksi. Heporauta kuvaa Hulkan emännän ikävää luonnetta heijastelemalla sitä monin tavoin ”kunnon ihmisiin”: Karjalan siirtolaiset ovat kunnollisia, sodassa haavoittunut nuori mies on kunnollinen, jopa Hulkan emännän puoliso on kunnollinen kunhan reipastuu rouvansa tossun alta. Kaupunki edustaa tässäkin romaanissa pahaa, maaseutu pääosin hyvää – paitsi ne maalaiset jotka hamstraavat ja myyvät tuotteita mustassa pörssissä ohi säännöstelyn. Välillä tuntuu, että Hulkan emäntä onnistuu asioissaan vain siksi, että muut ihmiset ovat niin loputtoman kilttejä ja hyväuskoisia. Se tuntui typerältä, mutta oikeastaan ajattelen silti sen olevan mieluummin toiveikasta: soisin ihmisten useammin uskovat toisista ensisjaisesti hyvää kuin epäilevän ja vierastavan. Tosin Hulkan emäntä ja muut huijarit ovat oma lukunsa…

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (1962)

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär löytyi omasta hyllystä, joskus kirjaston poistomyynnistä ostamani nide. Teos on kotimaisen kirjallisuuden klassikko, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Ylipäätään olen lukenut kovin vähän Janssonin romaaneja, siis muita kuin muumeja. Silti aina kun niitä luen, totean että kannattaisi kyllä. Hän on hyvä kirjailija. Kuvanveistäjän tytär kertoo Janssonin lapsuudenperheestä lapsen silmin. Ja kyllä, muumien elämäntapa on tunnistettavissa täältäkin, se leppoisa ja stressitön filosofia. Jos lapsi vahingossa rikkoo vanhan, arvokkaan joulukoristeen, äiti ei suutu tai raivoa vaan silmissä näkyvästä surustaan huolimatta toteaa: ”No en minä oikeastaan koskaan pitänyt tuosta.”

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989)

Annika Idströmin kirja Veljeni Sebastian oli koulussa äidinkielenkirjojen lukusuosituksissa, mutta en siitä huolimatta koskaan tullut lukeneeksi sitä. Ylen Kirjojen Suomi -sivujen kautta lainasin Idströmin Kirjeitä Trinidadiin, ja se oli kiistatta lukupassini vaikuttavin romaani. Se kertoo perheestä ja perheen hajoamisesta, mutta etenkin vallasta ja jotenkin rujosta julmuudesta, johon ihminen pystyy lähimpiään kohtaan. Teos ei kerro kovin mukavista ihmisistä, mutta ei se mitään – olin pitkään hiljaa tämän kirjan luettuani. Ehkäpä nyt tulen lukeneeksi myös muita Idströmin kirjoja.

Lämmöllä suosittelen Ylen sivustoa kaikille! Kirjoja saa sieltä luettavaksi kuka tahansa: tarvitset vain voimassa olevan kirjastokortin tai Yle tunnuksen. Helppoa ja toimivaa!

Lukutottumusteni painottuminen kotimaiseen kirjallisuuteen näkyy jälleen kuukauden luettujen kirjojen koonnissa. Kaikki kotimaisia, mutta kylläkin onneksi aika vaihtelevasti.

Laila Hirvisaaren Koivu ja tähti (2002) jatkaa Lehmusten kaupunki -sarjan luku-urakkaani. Seuraava osa on jo laukussa, ja tarkoitus on tarttua siihen kun tänään istun Lappeenrantaan vievään junaan.

Kaarlo Nuorvalan kirja Aktivisti. Kertomus jääkäriliikkeen ajoilta (1935) on pieni poikakirja, jonka kasvatukselliset ja poliittiset tavoitteet eivät jää epäselväksi. Se on osa eri vuosikymmenien kirjoja koskevaa lukuhaastetta paikallisessa kirjastossamme. Kirjoitan siitä ja muista haasteeseen (pian) lukemistani kirjoista myöhemmin huhtikuussa.

Muut ovatkin sitten tuoretta kotimaista kirjallisuutta: Mielensäpahoittajan hiihtokirjan luin tietenkin MM-kisojen aikaan, ja Riikka Pulkkisen löysin kirjaston uutuushyllystä. Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on joulupukin kotiin tuoma, ja nyt se on lukupiirin kirjana.

Huijarisyndroomasta olen saanut eniten palautetta privaatisti, ja siitä on puhuttu eri välineiden kautta ja kasvotustenkin ihmisten kanssa. Aihe selkeästi koskettaa monia.

  • Laila Hirvisaari: Koivu ja tähti
  • Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
  • Tiina Ekman: Huijarisyndrooma 
  • Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
  • Kaarlo Nuorvala: Aktivisti
  • Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Näiden lisäksi kuuntelin äänikirjana kaksi kirjaa: Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän sekä Agatha Christien Poirot-seikkalun Sininen juna. Sininen juna jääkin ainoaksi ulkomaiseksi teokseksi tässä kuussa.

Jukka Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)on epäilemättä yksi syksyn myydyimpiä kirjoja, kuten aina käy Finlandia-voittajalle. Seuraan kirjamaailmaa sen verran heikosti näinä päivinä, että minäkin luin Viikilästä ensimmäisen kerran vasta Finlandia-ehdokasluettelosta. Nyt sain sen joululahjaksi. Vaikka Joulupukin tuoma kirjapino oli ennätyksellisen korkea, Engelin kaupunkiin tartuin ensimmäisenä, sillä sitä olin eniten toivonut.

Ohut, nopeasti päiväkirjana etenevä teos olisi nopealukuinen, jos se ei olisi niin pysähdyttävän kaunis. Kirjan lopussa on jopa lukuohje, joka tosin on turha: tätä kirjaa ei voi lukea muuten kuin hitaasti ja herkkyydelleä. Tai ehkä voi, mutta ainakin minusta nopeasti ahmien riveiltä olisi jäänyt asioita tajuamatta. Luin hitaasti, palasin välillä taaksepäin, nousin välillä tekemään muuta jotta lukukokemus keventyisi. Kuten hyvissä esikoisromaaneissa usein, myös Engelin kaupungin jokainen rivi, jokainen sana on tarkkaan punnittu.

Akvarelleja Engelin kaupungista on kirja Helsingistä ja sen kauniista, kuuluisasta empirekeskustasta. Tai oikeammin kirja kertoo arkkitehdista, Johan Carl Ludvig Engelistä, joka asui Helsingissä kauan. Teos on päiväkirja, mutta ei virallinen vaan Engelin öisin, salaa muilta kirjoittama ajatusten kudelma. Yöpäiväkirjan sivuilla hohtavat samaan aikaan yksityiskohdat ja kokonaisuus: arkkitehdin sisäinen maailma, oma perhe, Helsingin silloinen eliitti ja jopa itse keisari. Pitkä ajanjakso, vuodesta 1816 vuoteen 1840 ehtii sisältää kylmiä talvia ja tuulisia kesiä. Siihen mahtuu iloja, kaipuuta ja suurta surua.

Tämän kirjan tulen lukemaan uudestaan, sillä sen kauneus jätti sydämen laulamaan. Vähän aikaa kuitenkin luen muuta, sillä kirjastosta on vielä iso pino ”joululukemista”, ja Joulupukin tuomasta kirjapinosta on vielä muut helmet lukematta. Akvarelleja Engelin kaupungista on kuitenkin saatavilla kavereille lainaksi, jos joku haluaa.

Kalat ovat veljiäni, koska ne eivät osaa puhua turhia sanoja. Erämaan sudet ovat veljiäni ja raatelevat leijonat ovat veljiäni, mutta ei ihminen, koska ihminen tietää, mitä hän tekee.

Loppukesästä alkaen olen kuunnellut automatkoilla Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä. Äänikirjan lukijana on Lars Svedberg, jonka nimi tarkoittaa erinomaisen hyvää laatua ja nautinnollista kuuntelukokemusta.

Siitä on jo aikaa kun viimeksi olen Sinuheni lukenut. Muistin toki juonen pääpiirteet, ja muistin senkin miten nopeasti kirja vie mukanaan niin ettei sitä malttaisi keskeyttää. Muistin Sinuhen matkat pääpiirteittäin, muistin miten sietämätön nainen Nefernefernefer oli, ja ennen kaikkea muistin Minean ja Meritin.

Mutta äänikirjan kautta muistoni osoittautuivat hiukan vinoiksi. Muistin Minean nuorena, äkkipikaisena ja ylhäisenä, häikäisevän taitavana mutta kylmänä, enkä muistanut kuinka syvästi molemminpuolista Sinuhen ja Minean rakkaus oli. Nyt kuunnellessani sydäntäni kivisti Minean viimeisenä iltana, enkä enää pitänyt häntä liian kopeana hyvälle Sinuhelle.

Merit on aina ollut suosikkini Sinuhen rakkauksista. Merit on Mineaa helpommin lähestyttävä, kaunis ja älykäs, mutta silti tavallisen kansan nainen – helpompi samastumiskohde kuin epätodellinen Minea. Hänen rakkautensa ei ole yhtä oikullista kuin Minean, vaan kestävää ja kestää läpi vuosien, jopa läpi Sinuhen oman sokeuden. Vaaransin liikennettä melko vakavasti itkiessäni Meritin äkillistä kuolemaa, ja olin Kaptahin kanssa samaa mieltä, että se oli kokonaan Sinuhen omaa syytä. Hakkasin rattia Sinuhen sokeuden edessä, kun hän ei onnellisimpina päivinään ymmärtänyt kuka Thot on, eikä kyennyt suojelemaan Meritiä, sitä ainoaa hyvää joka teki hänestä itsestäänkin hyvän. Sekä Minea että Merit ovat ylpeitä naisia, mutta siinä missä Minean ylpeys on ylhäisen syntyperän ja ainutlaatuisen taidon tuomaa ylpeyttä, Meritin on henkilökohtaisempaa, katkeraa ylpeyttä, josta hän pitää kiinni koska ajattelee ettei hänellä ole muuta.

”Sinä olet minulle kotini ja maani, Merit”, sanoin hänelle. ”Sinä olet leipä kädessäni ja viini suussani ja tiedät itse sen hyvin. Sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jonka seurassa en ole yksinäinen, siksi rakastan sinua.”

”Juuri niin on”, sanoi Merit hiukan katkerasti. ”Olen tosiaan vain yksinäisyytesi peite, milloin en ole kulunut mattosi. Mutta niin pitäneekin olla enkä halua muuta. Siksi en myöskään kerro sinulle salaisuutta, joka kalvaa sydäntäni ja joka sinun kenties pitäisi tietää, vaan säilytän sen omanani, vaikka jo heikkoudessani aion kertoa sen sinulle. Mutta itsesi tähden salaan sen, Sinuhe, vain sinun itsesi tähden.”

Kirjoja tulkitsee eri tavalla eri elämäntilanteissa omien kokemusten ja iän ja kaiken muun tuotua erilaisia merkityksiä tulkintoihin. Nyt Sinuhen päätyttyä mietin, miten kirja on sekä väkivaltaa ja sotaa vastustava, mutta myös uskonnonvastainen. Sinuhe menettää kaiken elämässään jumalien vuoksi. Tai no, ei ihan kaikkea, nuoruuden virheet johtuvat himosta, mutta sen jälkeen kaikki paha tapahtuu vain jumalien takia. Minean on pakko mennä jumalansa luokse, ja Atonin tähden Merit ja Thot-poika surmataan Sinuhen kasvojen edessä. Jumalansa tähden faarao Ekhnaton ajaa Egyptin sotaan ja nälkään, ja jumalien tähden eriarvoisuus jatkuu Ekhnatonin kuoltua Horemhebin palauttaessa kaiken ennalleen. Waltarin ihmiskäsitys on Sinuhessa niin pessimistinen, että ahdistaa: ihmiset kilpailevat toistensa kanssa, eikä hyvä ihminen ole parempi kuin paha. Vain voittaminen ja raha merkitsevät, ihmisyys ei mitään.

Syy ei ole sinun, Sinuhe, vaan ihminen pysyy samanlaisena eikä ihminen muutu. Vuodet vierivät ja ihmiset syntyvät ja ihmiset kuolevat ja heidän elämänsä on kuin kuuma henkäys eivätkä he ole onnellisia eläessään, vaan he ovat onnellisia vain kuollessaan. Siksi ei ole suurempaa turhuutta kuin ihmisen elämä eikä syy ole sinun, vaan ihminen pysyy samana ajasta aikoihin. Turhaan upotat ihmiset ajan virtaan, hänen sydämensä ei muutu ja hän nousee virrasta samana kuin astui siihen. Turhaan koettelet ihmistä sodalla ja hädällä, rutolla ja tulipaloilla, jumalilla ja keihäillä, sillä koettelemuksistaan ihminen vain paatuu, kunnes hän on krokotiilia pahempi, ja sen tähden vain kuollut ihminen on hyvä ihminen.

Kaptah näyttäytyi Lars Svedbergin lukemana koomisempana hahmona kuin muistin. Kaptahin seikkailut naurattivat, ja tuntuu kuin aivan uudella tavalla olisin ymmärtänyt hänen asemansa tarinassa. Huvittavan sivuhahmon lisäksi Kaptah on ihmisyyden mitta: läpi sodan, nälän ja jumalien taistelun, Kaptah selviytyy, koska hänellä ei ole muuta jumalaa kuin raha.

Seuraavaksi äänikirjaksi on pakko ottaa jotain kevyempää, jotta palaudun Sinuhen maailmasta. Mieli tekisi ottaa kuitenkin lähiaikoina jokin toinenkin Waltarin historiallinen romaani kuunteluun. Mikael Karvajalka, kenties, tai Johannes Angelos, joka on suosikkini Waltarin teoksista. Siinä olisi kirjaston tietokannan mukaan lukijana Lars Svedberg, mikä on ilman muuta suositus. Onko kenelläkään kokemusta näistä tiiliskivistä äänikirjoina? Svedbergin lukemana tosin menisi mikä tahansa kirja, hän on niin erinomainen.

Sinä olet aina ollut minun mukanani, Lempi. Olen kertonut sinusta monissa yhteyksissä, mutta en tietenkään ole paljastanut yksityiskohtia, koska niiden jälkeen ei muuta kuulisikaan. Ihmisillä on niin monenlaisia tapoja purkaa traumojaan. Vaikeiden asioiden sanoittaminen auttaa monia, siksi ihmiset pitävät päiväkirjaa, tai pitivät, entisaikaan. Minä en koskaan aiemmin halunnut, että mitään näistä jäisi kenenkään luettavaksi, mutta sinua olen kantanut aina mukanani, sinulle olen puhunut aina.

Senkin jälkeen kun et enää kuullut.

Kun luin Helsingin Sanomien arvostelun Minna Rytisalon esikoisteoksesta Lempi (2016), tein samalta istumalta varauksen lähikirjastooni. Vaikka Lapin sotaa on käsitelty jo monessa kirjassa viime vuosina, aihe on minusta edelleen kiinnostava. Koska olen tutkimushommissa päässyt lähelle talvi- ja jatkosotien kokemushistoriaa, luen mielelläni myös niihin liittyvää uutta kaunokirjallisuutta.

Jotenkin tämä äidinkielenopettajien nousu esikoiskirjailijoiksi herättää huomiotani, mutta en usko, että se on uusi asia. Äidinkielenopettajaksi hakeutuu kirjallisuutta erityisen paljon rakastavia, ja suomalainen opettajankoulutus on laadukasta. Mutta Rytisalon kirja oli jo pelkästään tänä vuonna kolmas samasta taustasta ponnistavan kirjailjan teos omalla lukulistallani (ks. myös Tommi Kinnusen Lopotti ja Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään).

Lempi on kirja yhdestä ihmisestä kolmen muun henkilön kautta. Lempi itse ei ole tarinan kertoja vaan kolme minäkertojaa kiinnittyvät häneen, kertovat oman versionsa jatkosodasta ja etenkin sen loppuvuodesta. Ensimmäinen kertoja on Viljami, Lempin sodasta hitaasti palaava aviomies. Viljamin tuskaisa tilitys on niin raskas, että ehdin jo toivoa, että koko kirja ei olisi samaa. Paha oli tuli selväksi, kyllä. Lempin motiivi avioliittoon jäi vielä siinä vaiheessa minulle vähän epävarmaksi.

Toinen kertoja on Elli, Lempin ja Viljamin piikatyttö, apulainen. Hänen osuutensa taas sisältää niin paljon Lempin herättämää kateutta, katkeruutta ja vihaa, että empaattisen lukijan vatsaan koskee. Elli on köyhä, vaatimattoman näköinen, tätinsä piikana aina alistettu. Hänen pääsynsä Lempin apulaiseksi voisi olla alku uuteen, ellei kaikki olisi jo hänen osaltaan ohitse. Ehkä en ole kovin hyvä arvailija, mutta kesti kyllä jonkin aikaa ennen kuin tajusin, mitä Elli oli tekemässä. Ja hyvä niin.

Kirjan päättää Sisko, Lempin kaksoissisko. Sisko edustaa tarinassa sitä tyypillistä Lapin sodan juonta: nainen joka seurustelee saksalaisen sotilaan kanssa. Onko missään ikinä kerrottu, että siitä olisi seurannut jotain hyvää? Siskon osuus on minusta kiinnostavin, koska Lempin ja Viljamin pienen mökin sijaan se liikkuu laajemmissa maisemissa. Lisäksi kaksostyttöjen välisen ystävyys loistaa riveillä ja rivien välissä erinomaisen vahvasti. Lisäksi Sisko on tarinan ainoa vahva henkilö, osittain siksi että hän haluaa jäljitellä Lempiä, joka näyttäytyy hänen kerronnassan vahvana ja rohkeana. Ellin näkökulma Lempiin ei tuo esiin vahvuutta eikä rohkeutta, mutta tämä moninäkökulmaisuus tekee kirjasta onnistuneen.

Siskolta opin jälleen kerran sen, ettei aina pidä niin kovin tarkasti kuunnella, mitä muut puhuvat. Ihmiset puhuvat ja länkyttävät, eikä sen auta antaa muuttaa omaa elämää. Varoitukset annetaan yleensä hyvästä sydämestä, mutta on jokaisen oma asia, minkä verran niistä ottaa opikseen, ja virheetkin kantaa sitten yksin. Silti niihin ei kannata jäädä vellomaan tai jumittamaan.

Lomalla olen ehtinyt lukea enemmän kuin viime kuukausina muutoin, mutta joihin aiempiin kesiin verrattuna edelleen kirjoja on valmistunut melko vähän. Mutta voi millaisia lukukokemuksia! Laatu korvaa määrän, kun joukossa on niin kotimaista uutuutta kuin ulkomaista helmeä.

Kuukauden parasta kirjaa ei tarvitse miettiä: Colm Tóibínin Nora Webster oli paras kirja mitä heinäkuussa luin. Mutta myös muita erinomaisia mahtui joukkoon. Esimerkiksi Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon oli hurjan hyvä, kuten Morrison nyt yleensä aina on, mutta siitä en ehtinyt kirjoittaa mitään. Tommi Kinnusen Lopotin lukemista olin jo odottanut, eikä sekään ollut pettymys. Eilen luin loppuun Heidi Köngäksen Hertan, mutta siitä aion vielä ainakin yrittää ehtiä kirjoittaa.

Tässä heinäkuun (lomakuukauden) luetut lukujärjestyksessä:

Kesälomalla kodin kirjahyllyyn piti tehdä tilaa, jotta puolisonkin kirjat mahtuisivat joukkoon. Löysin vinon pinon kirjoja, joista voisin luopua, kunhan ensin lukisin ne. Siksi aion harventaa kirjastokäyntejä taas syksyllä ja yrittää, että ainakin joka toinen luettu kirja olisi siitä lukemattomien hyllystä kotoa. Tällä lukutahdilla siinä on lukemista minulle ainakin vuodeksi, mutta kokonaan kirjaston lainoista en malta silti luopua – kirjastossa käyminen on yksi arkeni parhaista asioista.

Viime syksynä ajoin jonain pimeänä, sateisena iltana Tampereelta kotiin. Matka tuntui pitkältä, minua väsytti. Ajankulukseni kuuntelin puhelinsovelluksen kautta Suplasta toimittaja Anna Perhon haastatteluohjelmaa Läpivalaisu. Siinä Anna Perho tapasi Katja Halmeen, ja keskustelu oli äärettömän mielenkiintoinen ja puhutteleva.

Perho oli juuri lukenut Paula Salomaan kirjoittaman kirjan Viikingin varjossa. Katja Halmeen tarina (2015). Minulta oli mennyt ilmeisesti koko joukko Katja Halmeen haastatteluja ja koko kirjan julkistaminen ohitse, sillä en tiennyt koko kirjasta mitään. Siksi Läpivalaisu ja Perhon haastattelu ehkä hätkähdytti, ja ajattelin että tämän kirjan haluan vielä lukea.

Katja Halme oli naimisissa Tony Halmeen kanssa. Tony Halme oli lääke- ja huumeriippuvainen, väkivaltainen ja narsistinen nyrkkeilijä, politiikko ja alkoholisti. Katja oli vain 22-vuotias mennessään pikavauhtia naimisiin Halmeen kanssa, ja avioliitto sisälsi niin hellää palvontaa kuin solvauksia, painostusta ja takaa-ajoja kirveen kanssa.

Kirjan on kirjoittanut Paula Salomaa, mutta Katja Halme on tarkistanut käsikirjoituksen ilmeisesti hyvinkin tarkkaan, korjannut ja muokannut sitä. Ulkopuolinen kirjoittaja kykenee kuitenkin piirtämään hienosti kuvan siitä, miten avioliitto voi muuttua vankilaksi, ja miten vahvempi osapuoli saa toisen uskomaan, että jokainen riita, virhe tai mikä tahansa ryppy elämässä on hänen syytään. Minä join monta päivää, koska sinä olet huono vaimo. Pakkohan on olla väkivaltainen, kun sinä et muuten opi. Jos toisit kaupasta sitä mehua jota pyysin, minun ei tarvitsisi saada raivokohtausta. Sinä et välitä minusta, koska unohdit ostaa mehua, ja minä kuitenkin olen antanut sinulle kaiken, olisit mitättömyys ilman minua. Yhä vieläkin kuulee joskus ihmeteltävän, miksi nainen (tai mies) jää väkivaltaiseen parisuhteeseen ja antaa lyöntien tai henkisen väkivallan jatkua. Katja Halmeen tarina osoittaa, miten prosessi etenee, miten ihmisen saa alistettua ja nöyryytettyä niin, ettei hän uskalla edes hengittää ilman toisen lupaa.

Minun elämäntilanteessani Viikingin varjossa lähinnä järkytti ja puhutteli koska olen turhankin empaattinen välillä, mutta totisesti toivon, kuten Katja Halmekin loppusanoissaan, että tästä kirjasta on apua sellaisille, jotka keräävät rohkeutta lähteä parisuhdehelvetistä. Vaikka Tony Halme uskoi omaan ainutlaatuisuuteensa, Viikingin suuruuteen, valitettavasti hän ei ole ainoa joka pahoinpitelee ja hallitsee tyrannin tavoin.

Nyt kun vähän googlettaa, löytyy kirjan julkistamiseen liittyviä haastatteluja – myös jokunen vastakommentti, jossa tyrmätään ajatus, että Tony Halme olisi koskaan nostanut pikkusormeaankaan vaimoaan vastaan. Valitettavasti sitä on (viimeistään) tämän kirjan lukemisen jälkeen vaikea uskoa. Katja Halmeella (nykyistä nimeä ei kirjassa kerrota)  ei ole mitään syytä valehdella edesmenneestä ex-miehestään, joten en voi kuin uskoa häntä.

Katjalle toivon kaikkea hyvää. Kirjassa tuodaan hyvin esiin se, että avioliitto Halmeen kanssa ei ole vieläkään ohi, sillä sen jättämät haavat ja traumat kulkevat sisimmässä pitkään ja vaikuttavat nykyiseen oloon ja parisuhteeseen. Mutta juuri siksi: kaikkea hyvää.

Seuraava sivu »