kirjailijat P-Ö


Puolisentoista vuotta sitten, syksyllä 2016, kuuntelin Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläisen työmatkoilla, ja silloin ajattelin että pitäisi ehkä kokeilla myös muita Waltarin historiallisia romaaneja äänikirjoina. Viime vuoden loppupuolella kuuntelin ensimmäiset 15 levyä Mikael Karvajalasta, ja nyt loput 15. Olipa taas elämys!

Olen lukenut Mikael Karvajalan viimeksi ehkä lukioikäisenä, tai silloin ainakin muistan ostaneeni vanhan painoksen sekä Mikael Karvajalasta että sen jatko-osasta, Mikael Hakimista, omaan hyllyyn. En ole varma, olenko lukenut kumpaakaan sen jälkeen. Vaikka muistan pitäneeni niistä kovasti, olen useimmiten palannut Waltarin historiallisista romaaneista suosikkiini Johannes Angelokseen. Nyt äänikirjamatka tuli siis hyvinkin tarpeeseen.

Muistin Mikael Karvajalasta lähinnä sen, että se sijoittuu uskonpuhdistuksen aikaan 1500-luvulle, ja että Mikael seikkailee ystävänsä Antin kanssa ympäri Eurooppaa osallistuen talonpoikien sotaan, protestanttisten suuntausten syntyyn ja moneen muuhun selkkaukseen. Muistin myös, että Mikaelin tarinaan liittyvät myös noitavainot, vaikka vasta lukemisen myötä mieleeni palasi, miten kipeällä tavalla pyhä inkivisitio Mikaelin elämää muovasi. Mutta pääasiallinen muistikuvani oli, että kirjassa käydään paljon taisteluita, ja että talonpoikien kapina ruhtinaita ja samalla katolista uskontoa, alistettua asemaansa ja pysyvää sääty-yhteiskuntaa vastaan oli tarinan keskeinen sisältö.

Olihan se toki, mutta oli kirjassa monta muutakin keskeistä tapahtumaa, muun muassa Tukholman verilöyly ja koko joukko sotia ja taisteluita. Mutta se mitä en ehkä muistanut kovin tarkkaan oli se, miten samansuuntaisia ajatuksia uskonnosta, jumalasta ja ihmisyydestä Mikael Karvajalka ja Sinuhe, egyptiläinen sisältävät. Kumpikin kirja kertoo ihmisen tarpeesta uskoa johonkin, mutta järjestelmät ovat vaihdettavissa kunkin johtajan vallanhimon mukaan. Ihmisten väliset sodat aiheutuvat uskonnoista, mutta niiden takana on harvoin aitoa uskoa tai jumaluutta. Yleensä kyse on siitä, että joku hyötyy jostain uskomalla johonkin, ja vie mukanaan laumoja. Jumalan nimissä tehdään paljon pahaa. Kirja päättyy niin hirveään kuvaukseen Rooman ryöstöstä vuodelta 1527, ettei sitä voinut kuunnella tuntematta silkkaa kauhua ihmisen pahuuden vuoksi.

Äänikirjan luki Veikko Honkanen. Hän herätti eloon erilaisin äänenpainoin ja eläytymisin niin Mikaelin kuin hänen ystävänsä Antin – joka muuten on aivan mainio pari Mikaelin rinnalla. Jokaiselle keskeiselle henkilölle oli oma ääni ja oma tulkinta, niin että missään vaiheessa ei tarvinnut pelätä, että äänikirjaa kuunnellessa henkilöt sekoittuisivat toisiinsa.

Sinuhea kuunnellessani välillä itkin (ja ehkä vähän vaaransin liikennettä), mutta Mikael Karvajalka ei mennyt aivan yhtä tunteisiin. Mutta erittäin viihdyttävästi sen kanssa kului satoja kilometrejä eri puolilla Suomea. Jossain vaiheessa haluan kuunnella myös Mikael Hakimin, mutta nyt on otettava väliin jotain kevyempää kuunneltavaa. Silti minun on sanottava, että kaikista äänikirjoista Waltarit kyllä sopivat minulle hyvin. Niissä riittää kuunneltavaa pitkäksi aikaa kerralla, tapahtumat ovat jännittäviä ja henkilöt hyvin tehtyjä, äänikirjojen lukijat taitavia ja juoni etenee niin, ettei katkoksellisuus haittaa. Ihan parasta autoviihdettä!

Mainokset

Pitkästä aikaa luin perinteisen elämäkerran. Sain lahjaksi Siltala-kustantamon tuoreen panostuksen elämäkertojen genressä: Uuden ajan nainen. Hilja Pärssisen elämä. Teoksen ovat kirjoittaneet historiantutkija Marjaliisa Hentilä, Pärssisen kotipitäjästä kotoisin oleva Matti Kalliokoski, joka on perehtynyt Pärssisen elämäntarinaan, sekä Pärssisen veljen lapsenlapsi Armi Viita. Kolmikon toisiaan tukevat tiedot ja aineistot ovat olleet hyvä tausta teokselle, joka piirtää ehjän ja kokonaisen kuvan Suomen historian erään keskeisistä naispoliitikoista.

Hilja Pärssinen (1876-1935) oli omaa sukua Lindgren, suomennettuna Liinamaa. Hän oli pappisperheestä Halsualta, mutta koti ei ollut erityisen varakas. Koulutukseen ja kirjallisuuteen kuitenkin panostettiin, ja vaikka Hiljan vanhemmat kuolivat varhain, Hilja sai käydä opettajaseminaarin ja valmistua kansakoulunopettajaksi sisarustensa taloudellisella tuella. Hilja avioitui toisen opettajan, Jaakko Pärssisen kanssa, ja yhdessä he työskentelivät pitkään Viipurin työläiskaupunginosassa Tiiliruukissa. Kansakoulunopettajasta tuli yksi työväen naisliikkeen keskeisistä teoreetikoista, yksi kansainvälisimmistä naispoliitikoista omana aikanaan, kansanvaltuuskunnan ministeri vuonna 1918 ja pitkäaikainen kansanedustaja myös sisällissodan jälkeen.

parssinen kirja 2

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut 1900-luvun alun tapahtumista ja etenkin naisten äänioikeustaistelusta ennen vuoden 1905 suurlakkoa, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja uuden eduskunnan perustamista 1906. Suomalaista äänioikeustaistelua ei useinkaan historian kirjoissa esitellä kovin tarkkaan, vaan syntyy helposti vaikutelma että äänioikeus ”annettiin” naisille jotenkin itsestään selvänä asiana. Näin ei tokikaan ole ollut – naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus oli kansainvälisestikin tuohon aikaan niin mullistava asia, että olisi naiivia ajatella suuren poliittisen murroksen olleen itsestään selvyys ja osoitus jostain kuvitteellisesta ikiaikaisesta suomalaisesta tasa-arvosta. Sen eteen on taisteltu, ja haluaisin tietää tuosta kampanjoinnista lisää.

Hilja Pärssisen elämäkerta tuli siis oikein sopivalla hetkellä, sillä Pärssinen oli yksi äänioikeustaistelijoista. Samoin hän oli yksi ensimmäisistä naiskansanedustajista vuoden 1907 vaaleissa. Pärssinen sai myös ulkomaisilla matkoilla paljon huomiota ja puheenvuoroja erilaisissa kansainvälisissä tapahtumissa, koska muiden maiden naisliikkeet halusivat osoittaa, että naiset voivat myös erinomaisesti toimia kansanedustajina. Pärssinen oli kielitaitoinen ja erinomaisesti verkottunut muiden maiden työläisnaisliittojen keskeisten henkilöiden kanssa.

parssinen kirja 1

Ensimmäisistä naiskansanedustajista ja työläisnaispoliitikoista muistetaan yleensä mainita Miina Sillanpää. Sillanpää olikin ansioitunut poliitikko, ministeri ja vallankäyttäjä, joka työläistaustansa takia on sopinut hyvin työväenliikkeen omaan historiankirjoitukseen. Hilja Pärssinen tuli porvarillisesta perheestä ja oli ammatiltaan opettaja. Hänen ideologiansa ja vankkumaton uskonsa sosialismiin nousi hänen kokemuksistaan ja työstään köyhien ihmisten parissa. Hän oli koulutettu ja teoreettinen aktiivinen toimija, erinomainen puhuja ja kärkäs väittelijä, joka ei ehkä aivan Sillanpään tavoin ole sopinut työläisnaisten historian malliesimerkiksi. Kuitenkin hänen vaikutuksensa liikkeeseen on suuri, ja hänen uransa vertaansa vailla. Sosialismin teoreetikkona ja poliittisena nasitoimijana häntä on luonnehdittu ”Suomen Clara Zetkiniksi”.

Pärssinen oli ennen kaikkea lasten ja naisten oikeuksien ja hoivan puolestapuhuja, jolle lasten köyhyyden lievittäminen oli tärkein poliittinen tavoite. Hän rakasti lapsia ja opettamista, mutta teki opettamisen lisäksi jatkuvasti muutakin työtä: kirjoitti runoja nimellä Hilja Liinamaa (yhteensä yhdeksän runokokoelmaa), toimitti lehtiä, kirjoitti jatkuvasti sekä kotimaisiin että ulkomaisiin lehtiin ja kiersi maata kysyttynä puhujana. Pärssinen johti pitkään Työläisnaisliittoa ja kuten sanottu, toimi myös kansanedustajana useita kausia. Vuoden 1918 tapahtumat olivat viedä hänet mukanaan. Pärssinen oli kansanvaltuuskunnan jäsen eli ministeriä vastaavassa asemassa punaisessa Suomessa, pakeni Venäjälle mutta palasi Suomeen ja kärsi vankeusrangaistuksen Hämeenlinnan naisvankilassa. Tuomion jälkeen hänet äänestettiin jälleen eduskuntaan.

Uuden ajan nainen etenee melko tavallisen elämäkerran tapaan aloittaen Hilja Lindgrenin perhetaustoista ja edeten vähitellen koulunkäynnin kautta ammattiin ja toimeliaiseen elämäään. Se pyrkii selittämään myös, miksi Pärssinen oli jossain määrin epäsuosittu, ja oikoo aiempia vääriä tietoja esimerkiksi avioliiton kariutumiseen liittyen.

Aina kun saan käsiini innostavan ja kiinnostavan elämäkerran mietin, että näitä pitäisi lukea enemmänkin. Silti tartun kovin harvoin elämäkertoihin, koska edelleen minua vaivaa ennakkoluulo siitä, että ne ovat tylsiä ja juonettomia. Mutta juuri lukemani Hilja Pärssisen elämäkerta todistaa jälleen, ettei näin ole! Pitäisi siis ahkerammin tarttua tähän genreen ja lukea enemmän elämäkertoja. Ehkä olen tulossa vanhaksi tai jotain, mutta minusta tuntuu että hyvä elämäkerta kertoo maailmasta ja antaa lukukokemuksena enemmän kuin monta keskinkertaista romaania yhteensä.

Jaanan blogista voit lukea, miten toista työväenluokkaista naiskirjailijaa tutkinut lukija Uuden ajan naista on lukenut.

Marras- ja joulukuun vaihde meni niin kiireisenä, että päätin kirjata marraskuussa luetut kirjat blogiin vasta seuraavan kuun vaihteessa. Eli marras- ja joulukuu tulevat nyt yhtenä nippuna.

Loppuvuonna minulla oli useita hyviä lukukokemuksia. Pääsin Elena Ferranten Napoli-sarjaan sisälle. Uusi Rosa Liksomin kirja sykähdytti, samoin Pajtom Statovichin toinen romaani.

Loppuvuoden kirjajulkisuus eli Finlandiaehdokkaat ovat menneet minulta jokseenkin ohitse, yhtäkään niistä en ole lukenut. Juha Hurmeen voittajateoksen haluaisin jossain vaiheessa lukea, mutta juuri nyt jonossa on paljon muutakin (hyvää). Arundhati Royn uutta romaania luin monen viikon ajan, käytännössä suurimman osan marraskuusta.

 

Arundhati Royn uutta romaania odotettiin hartaasti. Hänen esikoisensa Joutavuuksien jumala (1997) on hieno kirja. Kun uusi romaani, Äärimmäisen onnen ministeriö (The Ministry of Utmost Happiness, 2017) viimein ilmestyi, se levisi heti kuin kulovalkea eri kielille. Roy kävi  Suomessakin tänä vuonna markkinoimassa kirjaansa. Myös minulla odotukset olivat korkealla.

Kirja on monipolvinen, värikäs ja eri tahoille kurotteleva, melkein tarinoiden sikermä. Sisäkkäisiä ja rinnakkaisia tarinoita on paljon, ja henkilöitä vilisee. Alkupuolen päähenkilö on Anjum, hijra, kolmannen sukupuolen edustaja. Tämän sukupuolivähemmistön näkökulma on yksi kirjan keskeinen aihe, mutta yhtä tärkeä teema on sodan mielettömyys. Kirjan henkilöt ja tapahtumat siirtyvät keskelle Kashmirin konfliktia, sen järjetöntä väkivaltaa, kidutuksia ja pimeyttä. Roy todella käyttää kirjallisuutta näyttääkseen maailmalle, mitä Kashmirissa on tapahtunut.

Äärimmäisen onnen ministeriö on hyvä kirja, mutta silti minun oli vaikea lukea sitä. Se osui ehkä myös huonoon vaiheeseen: luin sitä pienissä pätkissä ja hitaasti, ja välillä palatessani olin unohtanut kuka kukin oli, ja juoni meni välillä puuroksi mielessäni. Halusin niin kovasti pitää tästä ja upota Royn häikäisevään kieleen (josta kiitos erinomaiselle Hanna Tarkan käännökselle), mutta välillä teki mieli jättää koko kirja kesken. Yritin miettiä syytä siihen, ja totesin, että yksi syy on vieraus. Vaikka onkin mahtavaa matkustaa kirjojen avulla ympäri maailmaa, minusta tuntui etten päässyt nyt Royn kirjan kyytiin. Hänen kuvaamansa maailma oli niin vieras, niin täynnä hajuja, makuja ja värejä, etten pysynyt mukana. En osannut kieltä, sekosin vieraissa nimissä tuhat kertaa, en ymmärtänyt uskontoja enkä runoutta. En tiennyt mihin tarttuisin, ja niin jäin kirjan ulkopuolelle. Luin sen loppuun melko mekaanisesti. Täytyy kyllä tarkentaa, että sekä alussa että lopussa oli osuuksia, jotka veivät mukanaan, ja etenkin hijrayhteisön kuvaus oli valtavan kiinnostava. Olen vain kuullut antropologeilta hijroista, mutta kaunokirjallisuus on hieno keino tuoda esiin seksuaalivähemmistöjen totuutta.

Kirjojen vertailu keskenään ei ole reilua, mutta tavallaan se oli väistämätöntä. Luin samaan aikaan Elena Ferranten Napoli-trilogian kaksi osaa. Nekin kertovat vieraasta ympäristöstä, mutta ne molemmat kirjat luin parissa päivässä, koska ne vain veivät mukanaan. Äärimmäisen onnen ministeriö ei tuntunut juuri nyt oikealta kirjalta minulle.

Kriitikot ovat kuitenkin kiitelleet teosta, ja monista muista blogeista löydätte parempia analyyseja ja pohdintoja, ks. esim. Kirsin Book Club.

 

Kotikuntani kirjastossa oli kevään aikana lukuhaaste, jossa luettiin eri kotimaista kirjallisuutta 1900-luvun eri vuosikymmeniltä.  Lukupassiin kerättiin merkintöjä parin vuosikymmenen haarukoilla: 1900-1910-luvuilta, 1920-1930-luvuilta 1940-1950-luvuilta, 1960-1970-luvuilta sekä 1980-1990-luvuilta. Passin täytettynä palauttaneiden kesken olisi sitten luvassa arvonta, palkintoa tosin en tiedä.

Lukupassi piti palauttaa tällä viikolla. Vaikka minäkin olin hakenut passini jo aikoja sitten, tyypilliseen tapaani olin hiukkasen viime tipassa sen täyttämisen kanssa. Kirjastossa oli koottu esille esimerkkejä eri vuosikymmenten kirjoista. Lisää inspiraatiota kirjavalintoihin hain Ylen Kirjojen Suomi: 101 kirjaa -listauksesta. Oma kirjahylly vaikutti myös valintoihin, sillä sieltä löytyy paljon lukemattomia kirjoja. Houkutus olisi ollut lukea jotain aiemminkin tuttua, mutta pidin lähtökohtana tutustumista itselle uusiin teoksiin. Otin valinnanvaikeutta helpottamaan myös ohjenuoraksi sen, että lukisin vain naiskirjailijoiden teoksia.

kirjakuva1

Yllä olevassa kuvassa näkyvät lukemani kirjat. Alimpana on tablettini, koska lukupassin täyttäminen viime tingassa sai aikaan sen, että ensimmäistä kertaa tulin lukeneeksi kirjoja sähköisessä muodossa. Seuraavassa listana lukupassini kirjat aikajärjestyksessä:

Maila Talvio: Kultainen lyyra. Tendenssiromaani (1916)

Maila Talvion romaani kertoo varakkaan maalaistalon tyttärestä, joka alkuasetelmassa on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Ympäristön epäilyksistä huolimatta hän kirjoittautuu yliopistoon ja muuttaa Helsinkiin. En tiedä ihan tarkasti, mitä tendenssiromaani tarkoittaa, mutta Kultainen lyyra kertoo sankarittaren etenemistä ikään kuin sieltä täältä, ei siis jatkuvasti hänen elämäänsä seuraten. Hiukan minulle jäi epäselväksi, oliko romaanin tarkoitus kuvata niitä vaaroja joita naisten liialliseen kouluttautumiseen liittyy vai varoittaa kaupungin vaaroista. Sankarittarelle ei kuitenkaan käy hyvin, se nyt on pakko todeta. Tyttö sortuu elon tiellä kovin herkästi, hiukan 1800-luvun hysteerikkojen tapaan ilman erityistä syytä. Sanoisin, ettei Talvio anna naissukupuolesta kovin imartelevaa kuvaa.

Katri Vala: Paluu (1934)

Luen todella vähän lyriikkaa, joten etsiessäni Ylen sivustolta vinkkejä 1920-1930-lukujen kirjoihin, päätin tarttua Katri Valan kokoelmaan Paluu. Ylen sivulla mainitaan sen enteilevän sotaa, ja häkellyttävän voimakkaasti se todella niin tekee, vaikka julkaisuvuosi on 1934. Osaa runoista en ymmärtänyt, myönnän kyllä sen auliisti, mutta osa puhutteli minua kovasti. Siksi onkin hienoa, että koska teos on osa Ylen Kirjojen suomi -projektia, se on kenen tahansa luettavissa verkossa ja voin itsekin palata siihen uudelleen.

Elsa Heporauta: Hulkan emännän kultakala (1945)

Elsa Heporauta on minulle tuttu Kalevalaisten Naisten Liiton ja Kalevala korun perustajana. En kuitenkaan ole tutustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa lainkaan. Kirpparilla tuli vastaan hänen hyväkuntoinen romaaninsa  50 sentin hintaan, ja sen ostettuani huomasin kirjan olevan ensipainos ja lisäksi sopivan osaksi lukupassia. Hulkan emännän kultakala sijoittuu säännöstelyn aikaan, siis hyvin lähelle kirjoitusajankohtaansa. Se on hauska kertomus emännstä, joka on päättänyt rikastua, ja ryhtyy vaikka mihin sen tavoitteen toteutumiseksi. Heporauta kuvaa Hulkan emännän ikävää luonnetta heijastelemalla sitä monin tavoin ”kunnon ihmisiin”: Karjalan siirtolaiset ovat kunnollisia, sodassa haavoittunut nuori mies on kunnollinen, jopa Hulkan emännän puoliso on kunnollinen kunhan reipastuu rouvansa tossun alta. Kaupunki edustaa tässäkin romaanissa pahaa, maaseutu pääosin hyvää – paitsi ne maalaiset jotka hamstraavat ja myyvät tuotteita mustassa pörssissä ohi säännöstelyn. Välillä tuntuu, että Hulkan emäntä onnistuu asioissaan vain siksi, että muut ihmiset ovat niin loputtoman kilttejä ja hyväuskoisia. Se tuntui typerältä, mutta oikeastaan ajattelen silti sen olevan mieluummin toiveikasta: soisin ihmisten useammin uskovat toisista ensisjaisesti hyvää kuin epäilevän ja vierastavan. Tosin Hulkan emäntä ja muut huijarit ovat oma lukunsa…

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (1962)

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär löytyi omasta hyllystä, joskus kirjaston poistomyynnistä ostamani nide. Teos on kotimaisen kirjallisuuden klassikko, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Ylipäätään olen lukenut kovin vähän Janssonin romaaneja, siis muita kuin muumeja. Silti aina kun niitä luen, totean että kannattaisi kyllä. Hän on hyvä kirjailija. Kuvanveistäjän tytär kertoo Janssonin lapsuudenperheestä lapsen silmin. Ja kyllä, muumien elämäntapa on tunnistettavissa täältäkin, se leppoisa ja stressitön filosofia. Jos lapsi vahingossa rikkoo vanhan, arvokkaan joulukoristeen, äiti ei suutu tai raivoa vaan silmissä näkyvästä surustaan huolimatta toteaa: ”No en minä oikeastaan koskaan pitänyt tuosta.”

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989)

Annika Idströmin kirja Veljeni Sebastian oli koulussa äidinkielenkirjojen lukusuosituksissa, mutta en siitä huolimatta koskaan tullut lukeneeksi sitä. Ylen Kirjojen Suomi -sivujen kautta lainasin Idströmin Kirjeitä Trinidadiin, ja se oli kiistatta lukupassini vaikuttavin romaani. Se kertoo perheestä ja perheen hajoamisesta, mutta etenkin vallasta ja jotenkin rujosta julmuudesta, johon ihminen pystyy lähimpiään kohtaan. Teos ei kerro kovin mukavista ihmisistä, mutta ei se mitään – olin pitkään hiljaa tämän kirjan luettuani. Ehkäpä nyt tulen lukeneeksi myös muita Idströmin kirjoja.

Lämmöllä suosittelen Ylen sivustoa kaikille! Kirjoja saa sieltä luettavaksi kuka tahansa: tarvitset vain voimassa olevan kirjastokortin tai Yle tunnuksen. Helppoa ja toimivaa!

Lukutottumusteni painottuminen kotimaiseen kirjallisuuteen näkyy jälleen kuukauden luettujen kirjojen koonnissa. Kaikki kotimaisia, mutta kylläkin onneksi aika vaihtelevasti.

Laila Hirvisaaren Koivu ja tähti (2002) jatkaa Lehmusten kaupunki -sarjan luku-urakkaani. Seuraava osa on jo laukussa, ja tarkoitus on tarttua siihen kun tänään istun Lappeenrantaan vievään junaan.

Kaarlo Nuorvalan kirja Aktivisti. Kertomus jääkäriliikkeen ajoilta (1935) on pieni poikakirja, jonka kasvatukselliset ja poliittiset tavoitteet eivät jää epäselväksi. Se on osa eri vuosikymmenien kirjoja koskevaa lukuhaastetta paikallisessa kirjastossamme. Kirjoitan siitä ja muista haasteeseen (pian) lukemistani kirjoista myöhemmin huhtikuussa.

Muut ovatkin sitten tuoretta kotimaista kirjallisuutta: Mielensäpahoittajan hiihtokirjan luin tietenkin MM-kisojen aikaan, ja Riikka Pulkkisen löysin kirjaston uutuushyllystä. Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on joulupukin kotiin tuoma, ja nyt se on lukupiirin kirjana.

Huijarisyndroomasta olen saanut eniten palautetta privaatisti, ja siitä on puhuttu eri välineiden kautta ja kasvotustenkin ihmisten kanssa. Aihe selkeästi koskettaa monia.

  • Laila Hirvisaari: Koivu ja tähti
  • Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
  • Tiina Ekman: Huijarisyndrooma 
  • Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
  • Kaarlo Nuorvala: Aktivisti
  • Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Näiden lisäksi kuuntelin äänikirjana kaksi kirjaa: Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän sekä Agatha Christien Poirot-seikkalun Sininen juna. Sininen juna jääkin ainoaksi ulkomaiseksi teokseksi tässä kuussa.

Jukka Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)on epäilemättä yksi syksyn myydyimpiä kirjoja, kuten aina käy Finlandia-voittajalle. Seuraan kirjamaailmaa sen verran heikosti näinä päivinä, että minäkin luin Viikilästä ensimmäisen kerran vasta Finlandia-ehdokasluettelosta. Nyt sain sen joululahjaksi. Vaikka Joulupukin tuoma kirjapino oli ennätyksellisen korkea, Engelin kaupunkiin tartuin ensimmäisenä, sillä sitä olin eniten toivonut.

Ohut, nopeasti päiväkirjana etenevä teos olisi nopealukuinen, jos se ei olisi niin pysähdyttävän kaunis. Kirjan lopussa on jopa lukuohje, joka tosin on turha: tätä kirjaa ei voi lukea muuten kuin hitaasti ja herkkyydelleä. Tai ehkä voi, mutta ainakin minusta nopeasti ahmien riveiltä olisi jäänyt asioita tajuamatta. Luin hitaasti, palasin välillä taaksepäin, nousin välillä tekemään muuta jotta lukukokemus keventyisi. Kuten hyvissä esikoisromaaneissa usein, myös Engelin kaupungin jokainen rivi, jokainen sana on tarkkaan punnittu.

Akvarelleja Engelin kaupungista on kirja Helsingistä ja sen kauniista, kuuluisasta empirekeskustasta. Tai oikeammin kirja kertoo arkkitehdista, Johan Carl Ludvig Engelistä, joka asui Helsingissä kauan. Teos on päiväkirja, mutta ei virallinen vaan Engelin öisin, salaa muilta kirjoittama ajatusten kudelma. Yöpäiväkirjan sivuilla hohtavat samaan aikaan yksityiskohdat ja kokonaisuus: arkkitehdin sisäinen maailma, oma perhe, Helsingin silloinen eliitti ja jopa itse keisari. Pitkä ajanjakso, vuodesta 1816 vuoteen 1840 ehtii sisältää kylmiä talvia ja tuulisia kesiä. Siihen mahtuu iloja, kaipuuta ja suurta surua.

Tämän kirjan tulen lukemaan uudestaan, sillä sen kauneus jätti sydämen laulamaan. Vähän aikaa kuitenkin luen muuta, sillä kirjastosta on vielä iso pino ”joululukemista”, ja Joulupukin tuomasta kirjapinosta on vielä muut helmet lukematta. Akvarelleja Engelin kaupungista on kuitenkin saatavilla kavereille lainaksi, jos joku haluaa.

Seuraava sivu »