kotini on linnani


Jos menee nälkäisenä kauppaan, ostaa helposti isoja määriä ruokaa. Minulla oli tänään tosi paha mieli, joten ostin kotini täyteen kukkia.

img_20170223_172549

Ensin, syksyllä 2015 minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Kesällä 2016 siitä tuli yllättäen liikatoiminta, ja olin syksyllä välillä aika väsy. Joulukuussa diagnoosiksi saatiin Basedowin tauti. En ole ihan satavarma, mitä se tarkoittaa, mutta se ei ole kilpirauhasen liika- eikä vajaatoiminta sellaisenaan. Elimistöni on kehittänyt itsestään (autoimmuunisairaus) vasta-ainereaktion kilpirauhasta vastaan, ja saanut kilpparin toimimaan täysillä.

img_20170223_173038

Joulukuussa aloitettu lääkitys tuntui purevan, ja tammikuussa annosta hiukan pienennettiin. Toiveikkaasti. Ja nyt olen niin huonossa kunnossa, etten jaksa edes olla. Vielä viikonloppuna reissasin Turussa ihan kohtalaisesti tolpillani, ja alkuviikosta tein töitä silkalla sisulla. Eilen sain lääkäriltä vahvistuksen arvelulleni, että kilpirauhasen toiminta on taas kiihtynyt. Tänä aamuna tuntui, etten pysty edes istumaan pöydän ääressä tietokonetta  naputellen.

img_20170223_173100

Kilpirauhasen liikatoiminta tuntuu tällä hetkellä minulla lähinnä aika kovina rintakipuina ja hengenahdistuksena. En ole voimissani, en jaksa liikkua tai nostaa puusäkkejä, en jaksa tehdä lumitöitä. Enkä jaksa ajatella sitä totuutta, että olen taas sairaana, vaikka hetken jo luulin että tämä saataisiin kuntoon.

img_20170223_172956

En ole kovin kova pyytelemään sairauslomia. Apurahatutkijan on aika turha mitään lääkärintodistuksia pyydelläkään – kenelle minä sen todistuksen veisin? Silti pyysin tänään lääkäriltä muutaman päivän saikkulausuntoa, jotenkin ehkä eniten itseäni varten, jotta saisin vahvistuksen sille etten kuvittele olevani sairas vaan ihan oikeasti voin hetkeksi luovuttaa pinnistelemästä väkisin. Sain 12 päivää, viikon pidempään kuin olin ajatellut.

img_20170223_173257

Sairausloman alkajaisiksi parasta mitä voi tehdä, on ostaa jotain kaunista.  Kävin Emmaliinassa ja sitten kahden eri kaupan tusinakukkahyllyillä. Ostin minä pannariaineksetkin, mutta ennen kaikkea kannoin kotiin kukkia.

img_20170223_172523

Kyllä minä ensi viikolla teen ne pari juttua, jotka olen luvannut ja joiden deadlinet eivät jousta. Mutta aion myös istua nojatuolissa, juoda teetä ja syödä suklaata, tehdä keittoa lounaaksi ja päivälliseksi salaattia. Pidän kisakatsomon ja luen kaikki Lahden MM-kisoihin liittyvät uutiset, enkä pode huonoa omatuntoa kisalähetysten tuijottamisesta. Ensi viikon aikana lääkkeet alkavat varmasti taas tehota, ja olen pian kunnossa taas. Varmasti.

Kiitos läheisille, jotka auttavat: suku ja naapurit auttavat lumitöissä, työkaverit ottavat kopin työasioista ja ystävät pitävät huolta. Ja huomisesta alkaen en taas enää ole yksin.

Kun viime kesänä muutin omakotitaloon, hankin halvimman mahdollisen pallogrillin, koska pitäähän sitä nyt omalla pihalla grilli olla. Sillä laitteella yritettiin grillausta eri seurueissa kolmeen kertaan viime kesänä, ja joka kerta lihat paistettiin lopulta pannulla hellalla.

Talven aikana taloon muutti puoliso, joka sattumoisin harrastaa ruoanlaittoa ja erityisesti grillijuttuja, joten takapihalle ilmaantui myös iso ja komea kaasugrilli. Hiilipallokin tulee vielä tänä kesänä käyttöön (mies aikoo saada sen toimimaan ja epäilemättä onnistuukin), mutta toistaiseksi olemme tehneet ihania herkkuja kaasugrillillä.

Minusta on aina mukavaa kokata vieraille, mutta kesällä vieraiden merkitys vielä jotenkin korostuu. Terassilla on iso pöytä, jossa on kyllä kivaa nauttia hidasta aamiaista kahdestaankin, mutta kunnon päivälliset, joissa pöytä notkuu, puheensorina täyttää pihan ja lapset juoksevat nurmiolla – niissä on kesän tunnelmaa.

Terassipöytä korkattiin käyttöön jo vappuna, ja kesävieraita on käynyt alkukesästäkin. Viime viikossa kuitenkin kiteytyi jotain niin kesäkeittiön ydintä, että en malta olla kuvailematta sitä tännekin. Meille siis tuli kolme opiskeluaikaista ystävääni, joista yksi viipyi pari yötä, yksi yhden yönseudun ja Turun Tilda perheineen muutaman tunnin ollessaan ohikulkumatkalla.

Jo monta kertaa tänä kesänä grillissä on kypsynyt lihavartaita, ja ne laitettiin nytkin marinoitumaan pari tuntia ennen grillausta. Vartaiden ohje on sovellettu Akseli Herlevin keittokirjasta, ja on ehdoton grillilihasuosikkini. Lihavartaat peitetään paksun öljy-valkosipuli-timjami-rosmariinipeiton alle, ja maku on loistava. Naudan entrecotepalojen lisäksi vartaisiin tuli tällä kertaa herkkusieniä (pekonikääreissä).

Suosittelen muuten hankkimaan kaksipiikkisiä metallivartaita grillaamiseen. Ne toimivat paljon kivemmin kuin yksipiikkiset vartaat, joissa ruokapalat helposti alkavat pyöriä kypsennyksen aikana. Kaksi piikkiä pitävät ruoan paremmin koossa.

Vartaissa on yleensä myös kesäkurpitsaa, mutta tällä kertaa kokeilin grillata ne erikseen. Reseptin salaisuus oli runsas sitruuna, ja grillatut kesäkurpitsapalat olivat niin maukkaita, että teen varmasti niitä toistekin. Kokeilin myös grillata sydänsalaatteja, mutta niistä ei tullut yhtä hyviä. Pitäisi ehkä kokeilla uudelleen vielä, sillä ajatus on hyvä, kaikki ei vain ehkä mennyt kerralla oikein.

Vartaat olivat siis tuttu, hyväksi havaittu resepti ja kasvikset uusia kokeiluja. Päälisäkkeeksi teimme risottoa, joka oli vähän molempia: tuttu ja suosikki, mutta uudella tavalla valmistettu. Puoliso valmisti sahramirisottoa ensimmäistä kertaa ulkokeittiössä, eli muurikan tulella isossa pannussa. Risotto tehdään meillä Saku Tuomisen ohjeen mukaan. Risottokokki ei hellan vierestä liikahda, sillä risottoa pitää sekoittaa koko ajan, jotta siitä tulee hyvä. Kesäkeittiössäkin risotto onnistui hyvin, ja vieraat tykkäsivät!

Harjoittelemista vaatii kuitenkin vielä se, että kahden kokin kesäkeittiössä kaikki ruoat olisivat valmiita samaan aikaan. Liha ja risotto pitäisi kumpikin tarjota heti tulelta nostamisen jälkeen, ja nyt aikataulut vähän lipsuivat. Seurustelu vieraiden kanssa ja tiivis grillaaminen eivät välttämättä ole helppoja suorituksia yhtä aikaa, heh.

Oman lisämausteensa kesäpäivälliseen toi ihastuttava kesäsää, tietenkin. Aurinkoiset päivät muuttuivat aamun aikana pilvisiksi, ja siinä vaiheessa kun pöytä oli katettu terassille ja ruoka muutamaa hetkeä vaille valmis, alkoi sataa. Kukaan ei vaatinut kaiken sisälle ronttaamista, joten söimme ulkona sateesta huolimatta. Toisella reunalla istuneet kastelivat niskansa, mutta onneksi pöytä pysyi kuivana – jos se nyt mikään onni on.

Jälkiruokakahvit joimme kuitenkin sisällä. Olin valmistellut sitruunaisen mansikkabritakakun, jonka yksi vieraista viimeisteli sillä aikaa kun minä juoksin grillijuttujen kanssa. Kakku oli hyvää, mutta valitettavasti en löydä ohjetta netistä. Ehkä lehden reseptipankki täydentyy uusimpien numeroiden ohjeista vähitellen.

Ruoanlaittokiireestä, sateesta ja sen sellaisesta huolimatta päivä oli ihana. Oli mahtavaa kutsua vieraita, avata kodin ovet ja tarjota kesäpäivällistä rakkaille ihmisille, jutella ja nauraa, kuunnella puheensorinaa ja hymyillä ihan kestohymyä koko päivän ajan. Yhtään kuvaa en ruokakempaloista ehtinyt napata, muut asiat olivat tärkeämpiä. Ensi viikonloppuna ruokaa laitetaan siskolleni ja hänen seuralaiselleen – ehkäpä kamera ehtii silloin paremmin mukaan.

Uusi viikko alkoi kuten monet viikkoni nykyään: eroahdistus palana kurkussa, kun puoliso lähtee taas viikoksi pois omiin töihinsä. Mutta päivä jatkui paremmin, ja olen ollut paremmalla tuulella kuin aikoihin.

Päivän tehokkain ajanjakso oli aamupäivä, jolloin viimeistelin hankkeen loppuraportin johtajallemme. Jäihän siihen vieläkin pari juttua tarkistettavaksi, mutta se nytkähti silti ison askelen eteenpäin.

Päivän hauskin osio on ollut uuden työhuoneen rymsteeraaminen. Muutan lähipäivinä talon sisällä pari kerrosta yläkertaan, ja tänään uuteen huoneeseen tuli kalusteita. Aloitin muuton tärkeimmästä eli työpöydän koristeista; kirjat siirrän vielä ennen pääsiäistä.

Päivän hymyilyttävin puhelu oli soittopyynnön jättäneelle vanhalle herrasmiehelle, joka halusi keskustella sota-aikaan liittyvistä kokemuksistaan tutkijan kanssa luettuaan viittauksen työhöni eilisestä lehdestä.

Päivän makein hetki oli minttusuklainen kakkupala kahden ystävän seurassa.

Päivän paras maku oli raikas appelsiini.

Kauneinta päivässäni ovat kotia koristavat kukat, joita on sattumalta juuri nyt runsaasti: violetteja ja valkoisia neilikoita sekä keltaisia tulppaaneja ja narsisseja.

Päivän pehmein asia oli kehräävä kissa sylissäni illalla.

Ja päivän lämpimimät asiat olivat kuppi teetä takkatuli, jonka ääressä valmistelin huomisia työasioita.

Huomaan, että viime aikoina blogin kirjoitustahdin harventuessa myös aiheet ovat rajautuneet: kirjoitan jälleen lähinnä vain kirjoista (jotka olivat blogin alkuperäinen aihe), ja silloin tällöin blogin tuoreemmasta teemasta, diabeteksesta. Työstä kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, sillä tämänhetkinen työni ei ole oikein blogitavaraa.

Mutta jotain sentään haluan työstänikin sanoa: ihanan työympäristöni. Kun kesällä muutin maalle, ajattelin käyväni useimpina päivinä Jyväskylässä työpaikalla, sillä pidän kovasti työyhteisöstäni. Aiemmin kotona työskentely ei lisäksi ole ollut kovin tehokasta; saan paremmin aikaan työhuoneella. Väitöskirjan viimeisinä aikoina kävin siellä seitsemänä päivänä viikossa, koska sillä tavalla sain edes joitain osia elämästäni irrotettua työnteosta – kotimatkan verran nyt ainakin.

Viime viikkoina olen kuitenkin jäänyt yhä useammin kotiin työpäivien ajaksi. Työmatka ei ole kohtuuton, mutta se vie aamuin illoin noin 40 minuuttia. Jos saan nukkua sen verran pidempään aamulla, olen todennäköisesti hiukan työkykyisempi. Ja säästäähän se aikaa iltapäivästäkin.

Talvisina päivinä kotona on myös äärettömän mukavaa viettää työpäivä. Takkaan voi laittaa tulet, vetää olohousut ja töppöset jalkaan ja olla meikittä koko päivän. Lounastauolle pääsee kahden metrin päähän, ja iltapäivällä on kiva pitää tauko vaikkapa hakemalla puita liiteristä, käymällä kyläkaupassa tai – kuten tänään – hakemalla ison voisilmäpullan Karoliinan Kestikievarista.

Ja mikä parasta: kotitoimistopäivinä voi nukkua päikkärit, jos siltä tuntuu. Voin aloittaa työt sitten kun ehdin (eli tänäänkin vasta kun olin käynyt asioilla kuntakeskuksessa), ja lopettaa kun olen saanut päivän urakan tehtyä. Aiemmin en ehkä osannut arvostaa tätä aikataulun vapautta yhtä paljon kuin nyt. Melkein kuin downshiftaisi, mutta teen silti työtä yhtä paljon kuin ennenkin.

Tällä hetkellä etäpäivät ovat mahdollisia siksi, että projektissa on siirrytty kirjoitusvaiheeseen: tehtäväni on kirjoittaa ja lukea ja kirjoittaa, ja sen jälkeen taas kirjoittaa. Sitä melkein on parempikin tehdä kotona, missä häiriöitä ei ole ihan niin paljon kuin avokonttorissa.

Ja onhan kotitoimistossa aina Papu.

Tuntuu uskomattomalta, että en ole kirjoittanut blogiin kahteen kuukauteen. Aiemmin kahden kuukauden tauko olisi ollut täysin mahdoton ajatus, mutta niin vain nyt on käynyt. Blogi on ollut paljon mielessä, mutta sehän ei tietenkään lukijoille asti näy – täällä on vain ollut suorastaan synkeä hiljaisuus.

Syitä on toki monia, mutta suurin ehkä yleinen saamattomuus. Keväällä masennuin (vaikka toisin yritin väittää) muun muassa diabeteksen kanssa. Heitin itseni hoitamisen sikseen, ja vasta aivan viime päivinä olen yrittänyt ottaa asiasta taas kiinni. En edes yritä selittää, sillä olen huomannut että muiden on vaikea ymmärtää hoitomotivaation puutetta näin selvässä asiassa. Jos jätän pistämättä insuliinia, sairastutan itseni. Silti insuliineja ei ole paljon kesän aikana kulunut, koska en ole nähnyt mitään järkeä missään hoitamiseen liittyvässä. Täysin epäloogista, tiedän, mutta silti todellisuuttani. Mutta ei hätää, ryhtiliike on aluillaan ja elokuussa tapaan taas d-hoitajani ja saan valittaa hänelle, mikä minut sai lopettamaan itseni hoitamisen lähes kokonaan.

Kesäkuusta alkaen ajatukseni ja arkeni on lisäksi täyttänyt ihan jokin muu. Tapahtui jotain niin suurta, että sen mittakaavaa vieläkin välillä sulattelen. Minä nimittäin toteutin haaveeni ja muutin maalle. Löysin viimein minun tarpeisiini sopivan talon, uskalsin jättää tarjouksen ja kesäkuun vaihtuessa heinäkuuksi kannoin (läheisten ystävällisellä avustuksella) tavarani ja kissani sisään omakotitaloon. Ei lienee ihme, jos bloggaaminen hiukan jäi muun tekemisen alle.

Taloni on minun pieni turvasatamani, minun palaseni maailmaa. Aluksi paikka tuntui vieraalta, vähän kolkoltakin, mutta kun sain omat tavarat paikalleen ja kissan kotiin, olo parani. Loma-aikana vieraita on riittänyt joka viikko ja etenkin viikonloppuisin, mikä lisää kotoisuuden tuntua kun saa laittaa tarjoiluja ja hyysätä ihmisiä. Aikaa on ollut myös illoille mukavassa nojatuolissa telkkarin tai hyvän kirjan äärellä. Mutta yllättävä ajatus tuli tänään: ehkä kuitenkin eniten kodin tunnetta on tullut siitä, kun olen uurastanut pihatöitä. Eilen ja tänä iltana olen työpäivän jälkeen tehnyt pihalla hommia, ja haaveillut siitä mitä kaikkea pihaani laitan. Oman kukkapenkin rikkaruohojen kitkeminen, kompostin sekoittelu, viinimarjojen kypsymisen seuraaminen ja kyllä, myös nurmikon leikkuu (silloin kun ruohonleikkuri toimii) on minusta ihanaa, kun se kaikki kuuluu omaan pihaan ja osaksi tulevaisuuden haaveita.

Nyt kuukauden päivät tässä asuttuani olen päättänyt perustaa talolleni ja pihalleni oman blogin, joka keskittyy paljosta haaveilevan mutta mitään osaamattoman ihmisen vimmaan perustaa puutarha. Linkitän sen tännekin kunhan saan jonkinlaisen blogialoituksen kyhättyä; nyt on jo lomakin ohi ja paluu töihin tapahtunut, mikä ehkä vähentää vapaa-aikaa, mutta toisaalta tuo kirjoittamisen ja koneen ääressä istumisen jälleen osaksi arkipäiviä.

Kovin paljoa en ole kesän aikana lukenut, mutta tässä listana kesä- ja heinäkuussa luetut kirjat. Osan niistä yhdistän tässä jonain päivänä kirjan vuoden lukuhaasteeseen, jota vieläkin sinnikkäästi yritän suorittaa, vaikka oikeastaan en enää usko, että saan sitä täyteen. Mutta yritän niin paljon kuin ehdin!

  • Maria Carole: Tuulen tyttäriä
  • C.J. Sansom: Musta tuli
  • Teuvo Pakkala: Vaaralla
  • Rachel Joyce: Miss Queenie Hennesseyn rakkauslaulu
  • Frank Herbert: Dyyni 2: Muad’dib
  • Justin Cronin: Linnake
  • Raija Oranen: Miljonääri
  • Raija Oranen: Palatsi
  • Raija Oranen: Ruletti
  • Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies. Elämä ja vähäisemmät teot

Pari viikkoa sitten näin televisiossa jutun olohuonetentistä. Olohuonetentti on tilaisuus, jossa kansanedustajaehdokkaita kutsutaan omaan kotiin tentattavaksi omille kavereille. Siis aika pieni, suljetulle piirille suunnattu vaalitentti. Innostuin välittömästi ja pyysin ystävää ja kollegaa auttamaan järjestelyissä – eikä hänenkään houkuttelemisensa vaatinut kuin muutaman sekunnin. Ideahan on aivan loistava!

Olohuonetentti on kuin Keskustan vanhat tupaillat päivitettynä 2010-luvulle. Siinä missä tupailtaan kokoonnuttiin sparraamaan omaa ehdokasta, olohuonetenttiin kutsutaan monien puolueiden ehdokkaita, eikä ketään suosita – ainakaan minun mielestäni. Kaikille esitetään yhtä tiukkoja kysymyksiä, ja tavoite on tuoda keskustelu politiikasta lähemmäs ihmisiä.

Näissä eduskuntavaaleissa olohuonetentit ovat nousseen suorastaan ilmiöksi. Pääkaupunkikeskeisesti toki, kuten monet asiat tässä maassa, mutta olohuonetenttejä on järjestetty myös muissa kaupungeissa. Jokainen olohuonetentti on epäilemättä järjestäjänsä näköinen. Me halusimme puhua koulutuksesta ja koulutuspolitiikasta, ja vieraat olivat työkavereita yliopistolta.

Kovin paljon väkeä olohuoneeseeni ei mahtunut, mutta se ei haitannut ehdokkaita: saimme hienon viiden puolueen ehdokasjoukon kertomaan omista ja puolueidensa arvoista ja linjauksista koulutukseen liittyen. Ehdokkaiden innokkuus johtui epäilemättä siitä, että olohuonetentti on niin uusi juttu, eikä Jyväskylässä näitä ole järjestetty, ainakaan kovin montaa (kuulin huhuja yhdestä ainejärjestön organisoimasta). Myös media oli helppo saada kiinnostumaan tuoreesta, ajankohtaisesta ilmiöstä. Kutsuin mediaa paikalle oikeastaan ehdokkaiden vuoksi: yleisö oli niin pieni, että toivoin heidän ajallisen panostuksensa kertautuvan median kautta saavutettuna yleisönä.

WP_20150413_009

Olohuonetentissä tentattavina olivat kuvassa vasemmalta lukien Aila Paloniemi (Kesk.), Elina Sillanpää (Vihr.), Pauliina Holm (Kok.), Susanna Huovinen (SDP) ja Eila Tiainen (Vas.).

Ilta oli aika menestys. Sekä tentattavat että yleisö olivat innoissaan, keskustelu oli vilkasta ja aika loppui totaalisesti kesken. Ei se mitään, että minun ja kollegani laatimia kysymyksiä ei ehditty käydä kokonaan läpi, sillä sitäkin arvokkaampaa on minusta se, että yleisö otti kriittisesti osaa keskusteluun. Tänään töissä monet kiittivät ja eilen aloitettuja keskusteluja jatkettiin edelleen; vaalit ovat tärkeä asia tutkijoille, eikä oman puolueen löytyminen ole aina helppoa. Minä luulin jo päättäneeni puolueeni, mutta olohuonetentti palautti minut takaisin lähtöruutuun. Tänä iltana olisi tarkoitus lukea ainakin parin puolueen vaaliohjelmia ja koettaa päättää… Ehkä olohuonetentin jälkeen on myös helpompi mennä kadulla juttelemaan ehdokkaille, kun jotkut asiat jäivät hampaankoloon.

Seuraavan kerran toivottavasti järjestän olohuonetentin kuntavaalien aikaan. Silloin osaan toivottavasti paremmin laatia kysymyksiä, mutta toisaalta aiheet ovat silloin hyvin konkreettisia, oman kaupungin ja lähiympäristön asioita ja päätöksiä.

Tätä kautta vielä kerran lämpimät kiitokset osallistumisinnosta kaikille hienoille ehdokkaille sekä hyvälle yleisölle! Kuten eräs yleisöstä sanoi kahvilla tentin jälkeen, kaikki nämä viisi ehdokasta ansaitsisivat päästä eduskuntaan, sen verran fiksuja ja osaavia poliitikkoja ovat.

Keskisuomalainen ja ksml.tv tekivät jutun illasta, sieltä kuvamateriaalia halukkaille. Ja kiitokset hyvälle toimittajalle Shahin Doagulle kuvaajineen!

Tourulan Kivääritehtaalla on taiteilijoiden ateljeita, ja tänään siellä oli avointen ovien päivä. Katkaisin väikkäripäivän vieraillakseni siellä kahden ystäväni kanssa. Harmaa päivä muuttui väreiksi ja auringoksi, kun kuljimme pitkää käytävää ja poikkesimme jokaiseen ateljeeseen. Taiteen lisäksi oli myös kiinnostavaa nähdä tällainen taiteilijaresidenssi; miten jokainen huone oli hieman erilainen, eri tavoin sisustettu, vierailijoita varten laitettu tai laittamatta jätetty. Viihtyisää siellä oli, ja toivottavasti hyvä työskennellä.

Erityisen pitkään viivyimme Minja Revonkorven ja Anna Ruthin huoneessa. Ruthilla on paraikaa näyttely Keski-Suomen museossa, se pitää ehdottomasti käydä katsomassa. Revonkorven töitä olen ihaillut esimerkiksi Beckerissä ja muutenkin.

1-WP_20131109_003

Revonkorven työt kiinnittivät käytävän varrella huomioni heti sisään tultuamme, ja kun kierros oli käyty, palasimme vielä niiden luokse. En tiedä olisinko yksin uskaltanut edes kysyä hintoja, mutta niin vain kävi, että lähdin vierailulta mukanani Revonkorven teos Kauniita unia. Ainoa aidosti harkinnan paikka liittyi siihen, minkä teoksen ostaa ystäväni ja minkä minä – vaihtoehtoja oli kaksi. Nyt, kun teos on jo paikoillaan eteisen seinällä, pidän ratkaisua oikeana: tämä sopii paikalleen kuin nakutettu.

1-WP_20131109_001

Tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, kun ostan oikealta taiteilijalta teoksen kotiini. Hinta tietysti hirvitti, mutta lopulta se on aika pientä: aikuinen ihminen voi käyttää rahansa niin kuin haluaa, ja tingin sitten muista asioista (syön kaurapuuroa seuraavat kolme viikkoa). Kyse on kuitenkin taiteesta, ja jos etiikkaa haluaa pohtia, niin ainakin ostin nuoren, jyväskyläläisen taiteilijan työn – kaikki kotiin päin.

1-WP_20131109_002

En ole aikoihin ollut niin onnellinen kuin tänään. Palasin taulu kainalossa työhuoneelle, ja väikkärintekokin maistui jälleen mansikoilta ja kermavaahdolta – niin tyytyväinen olin hankintaani. Lupasin itselleni, että kunhan siivoan ensin, niin saan ripustaa taulun paikalle, jonne tiesin sen kuuluvan. Kauniita unia on nyt eteiskäytäväni seinällä, väriläikkänä mustavalkoisten valokuvien keskellä. Jostain syystä minun tekee koko ajan mieli seisoskella eteisessä. Taulun katsominen on kuin itsensä silittämistä; tuntuu kuin olisin tehnyt tänään itselleni enemmän hyvää kuin aikoihin. Kotini ainakin tuntuu uudelta, varsinkin eteisestä katsoen.

Oli siellä muutakin ostamisen arvoista (seurueen kolmas jäsen teki hankinnan Jaakko Valon huoneesta – hienoja töitä sielläkin), mutta seuraava iso hankintani tulevat olemaan lasketteluvarusteet, joten seuraavat taidehankinnat täytyy säästää myöhempään. Taiteen hankkiminen kotiin on vähän kuin tatuointi: kun hankit yhden, haluat toisenkin, ja sitä myöten pinnat peittyvät kauniilla kuvilla. Minja Revonkorven töitä voisin ostaa enemmänkin (ainakin yksi jäi erityisesti kaihertamaan mieltä), mutta pidän kovasti myös esimerkiksi Kirsi Neuvosen grafiikasta.

Kaunis maailma tänään, marraskuusta huolimatta!



Seuraava sivu »