runoja


Tällaisia iltoja voisi olla enemmän. Iltoja, jolloin mikään ei riko rauhan tunnetta sydämessä. Pari tuntia sitten kävin kylällä, ja silloin paistoi aurinko. Nyt vettä sataa niin kuin vain kesällä voi sataa: täysillä, suoraan, kukkapenkkiä pahoinpidellen. Rankkasade kestää hetken, kohta se on taas kevyempää ropinaa.

Pöydällä on kynttilöitä ja parin viikon takaisiin juhliin ostetuista neilikoista osa vielä sinnittelee maljakossa. Papu on palannut hoitopaikastaan (jossa oli reissuni ajan) ja nukkuu syvää, tyytyväistä unta tyynylläni. Matkalaukku on melkein purettu, mutta vain melkein, koska ei ole kiire.

Puoliso haettiin aamulla polttareihinsa. Toivon täydestä sydämestäni, että tämä sade kiertää sen paikan, jossa hän juhlii parhaimpien ystäviensä kanssa siirtymäriittiä poikamiehestä aviosäätyyn. Kunpa sade antaisi armon näiden miesten iloiselle juhlalle!

Tarkoitukseni oli kirjoittaa viime viikon konferenssimatkasta, mutta ajatukset ovat nyt liian samettisia, liian kesänhämäriä ja hiljaisia, että kykenisin kertomaan työmatkastani. Yritän kirjoittaa siitä huomenna, ehkä ajatukset ovat terävämpiä ja aktiivisempia silloin.

Nyt taidan laittaa villasukat jalkaan, lämmittää mukillisen kaakaota ja asettua sohvannurkkaan mukavaan asentoon. Kirja tai leffa iltaseuraksi, miten vain, mutta tätä rauhaa ja tyyntä tunnetta haluan vaalia. Viime viikon jälkeen olen ansainnut Eeva Kilpeni:

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja,

mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

(Eeva Kilpi, 1972)

 

Kotikuntani kirjastossa oli kevään aikana lukuhaaste, jossa luettiin eri kotimaista kirjallisuutta 1900-luvun eri vuosikymmeniltä.  Lukupassiin kerättiin merkintöjä parin vuosikymmenen haarukoilla: 1900-1910-luvuilta, 1920-1930-luvuilta 1940-1950-luvuilta, 1960-1970-luvuilta sekä 1980-1990-luvuilta. Passin täytettynä palauttaneiden kesken olisi sitten luvassa arvonta, palkintoa tosin en tiedä.

Lukupassi piti palauttaa tällä viikolla. Vaikka minäkin olin hakenut passini jo aikoja sitten, tyypilliseen tapaani olin hiukkasen viime tipassa sen täyttämisen kanssa. Kirjastossa oli koottu esille esimerkkejä eri vuosikymmenten kirjoista. Lisää inspiraatiota kirjavalintoihin hain Ylen Kirjojen Suomi: 101 kirjaa -listauksesta. Oma kirjahylly vaikutti myös valintoihin, sillä sieltä löytyy paljon lukemattomia kirjoja. Houkutus olisi ollut lukea jotain aiemminkin tuttua, mutta pidin lähtökohtana tutustumista itselle uusiin teoksiin. Otin valinnanvaikeutta helpottamaan myös ohjenuoraksi sen, että lukisin vain naiskirjailijoiden teoksia.

kirjakuva1

Yllä olevassa kuvassa näkyvät lukemani kirjat. Alimpana on tablettini, koska lukupassin täyttäminen viime tingassa sai aikaan sen, että ensimmäistä kertaa tulin lukeneeksi kirjoja sähköisessä muodossa. Seuraavassa listana lukupassini kirjat aikajärjestyksessä:

Maila Talvio: Kultainen lyyra. Tendenssiromaani (1916)

Maila Talvion romaani kertoo varakkaan maalaistalon tyttärestä, joka alkuasetelmassa on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Ympäristön epäilyksistä huolimatta hän kirjoittautuu yliopistoon ja muuttaa Helsinkiin. En tiedä ihan tarkasti, mitä tendenssiromaani tarkoittaa, mutta Kultainen lyyra kertoo sankarittaren etenemistä ikään kuin sieltä täältä, ei siis jatkuvasti hänen elämäänsä seuraten. Hiukan minulle jäi epäselväksi, oliko romaanin tarkoitus kuvata niitä vaaroja joita naisten liialliseen kouluttautumiseen liittyy vai varoittaa kaupungin vaaroista. Sankarittarelle ei kuitenkaan käy hyvin, se nyt on pakko todeta. Tyttö sortuu elon tiellä kovin herkästi, hiukan 1800-luvun hysteerikkojen tapaan ilman erityistä syytä. Sanoisin, ettei Talvio anna naissukupuolesta kovin imartelevaa kuvaa.

Katri Vala: Paluu (1934)

Luen todella vähän lyriikkaa, joten etsiessäni Ylen sivustolta vinkkejä 1920-1930-lukujen kirjoihin, päätin tarttua Katri Valan kokoelmaan Paluu. Ylen sivulla mainitaan sen enteilevän sotaa, ja häkellyttävän voimakkaasti se todella niin tekee, vaikka julkaisuvuosi on 1934. Osaa runoista en ymmärtänyt, myönnän kyllä sen auliisti, mutta osa puhutteli minua kovasti. Siksi onkin hienoa, että koska teos on osa Ylen Kirjojen suomi -projektia, se on kenen tahansa luettavissa verkossa ja voin itsekin palata siihen uudelleen.

Elsa Heporauta: Hulkan emännän kultakala (1945)

Elsa Heporauta on minulle tuttu Kalevalaisten Naisten Liiton ja Kalevala korun perustajana. En kuitenkaan ole tutustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa lainkaan. Kirpparilla tuli vastaan hänen hyväkuntoinen romaaninsa  50 sentin hintaan, ja sen ostettuani huomasin kirjan olevan ensipainos ja lisäksi sopivan osaksi lukupassia. Hulkan emännän kultakala sijoittuu säännöstelyn aikaan, siis hyvin lähelle kirjoitusajankohtaansa. Se on hauska kertomus emännstä, joka on päättänyt rikastua, ja ryhtyy vaikka mihin sen tavoitteen toteutumiseksi. Heporauta kuvaa Hulkan emännän ikävää luonnetta heijastelemalla sitä monin tavoin ”kunnon ihmisiin”: Karjalan siirtolaiset ovat kunnollisia, sodassa haavoittunut nuori mies on kunnollinen, jopa Hulkan emännän puoliso on kunnollinen kunhan reipastuu rouvansa tossun alta. Kaupunki edustaa tässäkin romaanissa pahaa, maaseutu pääosin hyvää – paitsi ne maalaiset jotka hamstraavat ja myyvät tuotteita mustassa pörssissä ohi säännöstelyn. Välillä tuntuu, että Hulkan emäntä onnistuu asioissaan vain siksi, että muut ihmiset ovat niin loputtoman kilttejä ja hyväuskoisia. Se tuntui typerältä, mutta oikeastaan ajattelen silti sen olevan mieluummin toiveikasta: soisin ihmisten useammin uskovat toisista ensisjaisesti hyvää kuin epäilevän ja vierastavan. Tosin Hulkan emäntä ja muut huijarit ovat oma lukunsa…

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (1962)

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär löytyi omasta hyllystä, joskus kirjaston poistomyynnistä ostamani nide. Teos on kotimaisen kirjallisuuden klassikko, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Ylipäätään olen lukenut kovin vähän Janssonin romaaneja, siis muita kuin muumeja. Silti aina kun niitä luen, totean että kannattaisi kyllä. Hän on hyvä kirjailija. Kuvanveistäjän tytär kertoo Janssonin lapsuudenperheestä lapsen silmin. Ja kyllä, muumien elämäntapa on tunnistettavissa täältäkin, se leppoisa ja stressitön filosofia. Jos lapsi vahingossa rikkoo vanhan, arvokkaan joulukoristeen, äiti ei suutu tai raivoa vaan silmissä näkyvästä surustaan huolimatta toteaa: ”No en minä oikeastaan koskaan pitänyt tuosta.”

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989)

Annika Idströmin kirja Veljeni Sebastian oli koulussa äidinkielenkirjojen lukusuosituksissa, mutta en siitä huolimatta koskaan tullut lukeneeksi sitä. Ylen Kirjojen Suomi -sivujen kautta lainasin Idströmin Kirjeitä Trinidadiin, ja se oli kiistatta lukupassini vaikuttavin romaani. Se kertoo perheestä ja perheen hajoamisesta, mutta etenkin vallasta ja jotenkin rujosta julmuudesta, johon ihminen pystyy lähimpiään kohtaan. Teos ei kerro kovin mukavista ihmisistä, mutta ei se mitään – olin pitkään hiljaa tämän kirjan luettuani. Ehkäpä nyt tulen lukeneeksi myös muita Idströmin kirjoja.

Lämmöllä suosittelen Ylen sivustoa kaikille! Kirjoja saa sieltä luettavaksi kuka tahansa: tarvitset vain voimassa olevan kirjastokortin tai Yle tunnuksen. Helppoa ja toimivaa!

TOIVE

(Tadeusz Borowskin muistolle)

 

Minä haluaisin puhua tänään niin värikkäästi ja selkeästi

että lapset juoksisivat luokseni kuin puistoon

joka avartuu aurinkoisessa valossaan

 

Minä haluaisin puhua tänään niin lämpimästi ja

yksinkertaisesti

että vanhat ihmiset tuntisivat itsensä tarpeellisiksi

 

Haluaisin puhua niin että sanani

löytäisivät hymyjen sisimpään kyynelten takana

 

Haluaisin puhua niin tyynesti ja hiljaisesti tänään

että ihmiset voisivat levätä seurassani

nauraa ja itkeä

vaieta ja laulaa

 

Haluaisin puhua ankarasti ja vihaisesti tänään

niin että he löytäisivät kadotetut unelmansa

siiven joka kerran kohosi heidän olkapäistään

 

En haluaisi puhua,

vaan käyttää sanojani niin

että ihmiset tavoittaisivat sanani

paljain käsin.

 

-Tadeusz Rósewicz-

InstagramCapture_836e1fe2-146d-481e-a22f-5d4c6d4d2ee9Jokin aika sitten etsin työasian takia 1940-luvun lopun erilaisia tunnemaisemia. Ihmiset ajatukset ovat helposti johdateltavia, ja sattuma johti toiseen: olin juuri ostanut kirpparilta Putoavia enkeleitä -dvd:n, joten 1940-luvun loppu toi mieleeni Aila Meriluodon ja Lauri Viidan. Sitten etsin käsiini Aila Meriluodon esikoiskokoelman Lasimaalaus (1946). Seuraavana päivänä otin omasta hyllystä matkalukemiseksi Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea (2010) tarkoituksenani vain silmäillä sen kautta Lasimaalauksen taustoja ja syntyhistoriaa. Minulle kävi samantapaisesti kuin Jaanalle oli käynyt tätä elämäkertaa lukiessa: ennenkuin huomasinkaan, olin lukenut kirjan puoleenväliin, ja se eteni vauhdilla loppuun asti, vaikka yleensä olen aika hidas ja laiska elämäkertojen lukija.

Olen talvella 2009 lukenut Meriluodon Viita-elämäkerran Legenda jo eläessään sekä runokokoelman Varokaa putoavia enkeleitä. Niistä kirjoittamani postaus osuu ilmeisesti jotenkin tehokkaasti hakukoneisiin, sillä se on wordpressin tilastoissa yksi kaikkien aikojen suosituimmista postauksistani, vaikken usko aiheen tai tyylin nyt niin superjännittävä olevan.

Hassua, että olen silloin lukenut noinkin myöhäisen Meriluodon kokoelmista, enkä aloittanut esikoisesta. Lasimaalaus nimittäin teki minuun syvän vaikutuksen. Ymmärrettävästi runoilijasta on kiusallista, että ihmiset aina palaavat kehuen esikoiseen – aivan kuin kaikki lahjakkuus olisi valunut siihen. Mutta Meriluodon esikoisrunokokoelma on hieno.

Luin sitä nyt nimenomaan rauhaan palaavan Suomen, lyhyen 1940-luvun, yhtäaikaa sodan varjon ja rauhan valon näkökulmista. Rajalan (ja Meriluodon tuolta ajalta julkaistujen päiväkirjojen) mukaan suurin osa Lasimaalauksen runoista on kirjoitettu jo sodan aikana, mutta ne julkaistiin vasta vuonna 1946. Siksi näkökulmana rauhaan paluu ja nuoren naisen kokemus sodasta ja rauhasta ovat minusta ihan relevantti tarkastelukulma.

Erityisen vaikutuksen minuun – kuten moneen muuhunkin – teki ”Kivinen jumala”, jonka rytmi, vimma ja voima melkein hengästyttävät. Tämä runo on luettava ääneen, jotta sen takova tahti ja kivisen jumalan kovuus tulevat kunnolla esiin. Tässä yksi säkeistö:

Tartun käteesi, sisar ja veli.
Mykkinä nousemme raunion alta.
Autio maailma, synkkä kuin kaivo.
Samaa on kaikki, kuoli tai eli.
Sentään me nousemme raunion alta,
sentään me nousemme, kivinen valta,
rinnassa kivinen uhma ja raivo,
nousemme uskoa, armoa vailla,
nousemme huomista päivää vailla,
mykkinä nousemme, kasvoin kovin,
kasvoin kivisin, kivisin povin,
kivisen Herramme lailla!

”Kivisen jumalan” lisäksi minua puhutteli kovasti kokoelman nimiruno ”Lasimaalaus”. Siinä missä ”Kivinen jumala” heijastaa sodan kovettamaa henkeä, ”Lasimaalauksessa” on enemmän elämää, positiivista voimaa, luovuutta ja uskoa hyvään.

Te värit nöyrät, odotusta täynnä,
näin käsin varovin ja varmoin sentään
ma teidät lasipintaan levitän.
Maailman suuren meren siihen maalaan,
sen suuren meren, josta vihrein hiuksin
maanosat niinkuin unet nousevat.
Ja niitten halki tummat joet ujuu,
ja kaupunkeja kohoaa ja vaipuu,
ja vuoret kulkee ruskein juovaviitoin,
ne ruskein viitoin mereen vaeltaa.

Ma linnun maalaan kaikki laulut suussaan
ja kalan kaikki vedet hartioillaan
ja karhun kaikki raivo kämmenessään
ja käärmeen kaikki myrkky kielellään.
Ja vielä aivan pienen kukan maalaan,
kuin uinuis siinä keväät tulevaiset
ja sateen siunaus ja päivän lämpö
ja siemen sataan kukkaspolveen uuteen.

Ma sitten siveltimeen hienoon tartun,
hopeaväriin viileään sen kastan
ja rantein herkin kaiken yli maalaan
ma verkon olevaista kietovan.
Maan pinnasta sen ytimiin se tunkee
ja karhun kämmenestä kulkee kukkaan,
kalliohuiput laaksoihin se liittää
ja raunioihin nuoret kaupungit.
Ei mikään irrallaan voi mistään olla,
ei mikään milloinkaan voi olla toisin,
ja ikuinen on kaiken yhteys.

Niin viimein auringolle sanon: paista!
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niinkuin alku-unessas!

Tämä runokokoelma lähtee ehdottomasti mukaani, jos sen joskus divarissa näen.

Panu Rajalan Meriluoto-elämäkerta Lasinkirkas, hullunrohkea oli nimenomaan tarttunut mukaani jostain WP_20150307_011-001kirpputorilta joskus. Ostan aina välillä kirjailijoiden elämäkertoja, mutta harvoin saan luettua niitä. Nyt oli hyvä, että tämä oli hyllyssä juuri silloin, kun sitä työjuttujen takia tarvitsin. Oli hyvä, että tuli luettua se; lukeminen on pitkälti Rajalan melko lennokkaan kynän ansiota. Vaikka kaikki kohdat eivät tuntuneet tärkeiltä ja vaikka Rajala on elämäkerturina häpeilemättä Meriluodon puolella joka asiassa (oli kyse kriitikoista tai rakkaudesta, Meriluoto ei tunnu voivan tehdä mitään väärää), kirja oli elämäkerraksi minusta harvinaisen viihdyttävä ja helppolukuinen. Se ehkä onnistui madaltamaan kynnystäni tarttua esimerkiksi ikuisuuden hyllyssä odottaneeseen Rajalan kirjoittamaan Unio mysticaan.

Elämäkerta ei onnistunut muuttamaan käsitystäni Meriluodosta, mutta Lasimaalauksen lukeminen vahvisti sitä: pidän Aila Meriluodon runoudesta, vaikka lyriikka ei olekaan minulle helppoa kirjallisuutta.

Ja jos kaikki hyvin menee, loppuvuodesta voitte lukea kansien välistä, miksi Meriluoto oli mielessäni juuri nyt.

Sydämeni luomistuskan puristuksessa,

ympärilläni pilviä joita suuni hyväilee.

Pilvet, tiedättekö te mitä minusta on tuleva?

 

Tänään minä tahdon mennä ennustajanaisen luo.

Kohota kämmenesi ja näytä minulle tulevaisuuteni.

Minä näen sinun silmiesi teräksen.

 

Oi sinä nautinnon jylisevä vesiputous.

Vaahto joka kuohuu rannallasi hämmentää mieleni.

Jymisevä, syöksevä putous, sinun ei tarvitse kysellä.

Ikuisesti sama varmuus

heittää kuperkeikkoja tuhansittain.

Raskasmielinen varmuus: että sinä olet vastustamaton

ja liikaa.

Edith Södergran, 1920. Suom. Leena Krohn.

Lumipuista kauneimmat ovat omenapuut.

Sateista hiljaisin on lumisade.

Luistavin, loistavin ura on latu.

Huudoista turhin huudetaan hankien takaa.

Risto Rasa: Taivasalla

Maaliskuun kirjailija on kalenterini sivuilla Risto Rasa, jonka edellä lainaamassani runossa on minusta hienosti kuvattu helmi-maaliskuun talven kauneutta.

Tänään hiihdin ekaa kertaa tänä talvena. Toivottavasti en viimeistä. Huollon jälkeen sukseni toimivat vaihtelevasti, mutta aurinkoisella Muuratjärven jäällä en jaksanut kauheasti sitä surra. Paremmalla luistolla nautinto olisi ollut vielä suurempi, mutta paikoitellen sukset toimivat hyvin, joten riittää toistaiseksi minulle.

Laatuaika hyvän ystävän kanssa jatkui hiihtolenkin jälkeen hänen vanhempiensa mökin vieraanvaraisuudesta nautiskellen sekä vierailulla kummilastemme perheeseen. Koko ihana, aurinkoinen kevätpäivä on ollut täynnä tekemistä, johon ei liity yksikään niistä kolmesta seminaarista joista voisin stressata, ei keskeneräinen konferenssiesitelmä jonka deadline on nurkan takana eikä edes sen kovanonnen väitöskirja, jota pitäisi koko ajan tehdä.

Ihana päivä on ollut vain aurinkoa, ystäviä ja herkullisia ruokia. Vaikka ruumis on hiihdosta väsynyt, mieli on silti hyvä – taas jaksan viikon näillä eväillä.

Viime ajat ovat olleet aika tiukkoja. Olen ollut kiireinen ja stressaantunut, ja väsymys on kasaantunut. Viime viikonlopun vietin Helsingissä enkä ajatellut työasioita yhtään, mutta maanantaina arki jo taas upotti ja vei. Tällä viikolla on tuntunut, että kuljen aivan romahtamisen rajalla. Hetkittäin tuntuu, etten voi kuin lysähtää maahan itkemään, haluan vain sulkea silmät ja toivoa että joku hyvä haltiatar taikoo työt tehdyiksi. Mutta kaikesta on selvitty, pala kerrallaan: hengitä syvään, ota askel, kävele tuohon seuraavaan kulmaukseen. Tee tämä juttu ensin, se on pieni, siitä selviät, katsotaan sitä seuraavaa sen jälkeen.

Kuitenkin näihin päiviin mahtuu paljon hyvääkin. Tänään mietin, että jaksamistani ovat auttaneet oikeastaan aika pienet asiat. Viime vuosina vahvistuneesta itsetunnosta ja riippumattomuuden oivaltamisesta huolimatta olen kiihkeän nälkäinen kuulemaan kannustavaa puhetta ja toisten positiivinen palaute merkitsee minulle valtavan paljon. Siksi saan voimaa aika pienistäkin jutuista, joita ihmiset eivät aina välttämättä edes huomaa kannusteiksi. Näitä pieniä, helmen kaltaisia kauniita sanoja on ripoteltu näihin raskaisiinkin päiviin niin että olen jaksanut uskoa tekemiseni arvoon. Yksittäisiä sanoja, oikealla hetkellä ojennetuja käsiä; kiitos, ole hyvä, anteeksi. Naurua ja hymyjä, nätin mekon kehumista, hymyilevä vastaus hymyyn. Suoraa palautetta itse ytimestä: olet tehnyt tässä hyvää työtä. Hyvältähän tämä näyttää. Tai yksinkertaista ja minimalistista: nyökkäys ja tuki, kun uskallan kommentoida jotain auktoriteetin sanomaa.

Kun itse kaipaan sitä niin kovasti, toivon muistavani että toisinaan olisi hyvä avata suu myös muiden suuntaan ja sanoa jotain kilttiä. Se voi toisinaan pelastaa sen päivän lisäksi kokonaisen viikon, joskus enemmänkin.

Yksi isompi helmi on Happy days? -hankkeemme, jonka seminaaria pidimme eilen ja tänään (edellinen kokoontuminen oli toukokuussa Korppoossa – sen yhteydessä kerroin hankkeen perusteista enemmän). Odotin seminaaria iloisena, sillä itselläni ei ollut esitelmää eikä vastuuta oikeastaan mistään – pääsin vain kuuntelemaan ja keskustelemaan. Tärkeintä minulle tässä hankkeessa on ainakin tällä hetkellä se hyvä tunnelma, joka pienen verkostomme ihmisten välillä on. Seminaarin odotukset kohdistuivat juuri siihen, että tiesin pääseväni viettämään aikaa näiden fiksujen, ammattitaitoisten ihmisten kanssa. Minun on oikeastaan juuri nyt vaikea pukea sanoiksi, miten hyvää teki jutella lounaalla yliopistouran vaihtoehdoista kahden suosikki-tamperelaiseni kanssa, tai miten odotettua oli nähdä pitkästä aikaa työkaveri vuosien takaa ja puhua hänen kanssaan siitä, että itseään ja omaa työtään pitää muistaa arvostaa. Pitää muistaa pysähtyä itsekin aina joskus, kääntyä taaksepäin, katsoa tekemisiään ja sanoa se ääneen: olenpa minä hyvä, kun tein tuonkin asian. Pärjäsinpä hienosti!

Pahin kiire on nyt takana. Selvisin stressiviikosta, pysyin hengissä enkä edes itkenyt. Itse asiassa taisin nauraa aika paljon.

Kaikki järjestyy kyllä.

 

Nukkumaan käydessä ajattelen:

huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,

kehun: sinä pieni urhea nainen,

minä luotan sinuun.

(Eeva Kilpi)

Seuraava sivu »